13.8.2016 Teemamaasto IV

[Piritta]

Neljäs sebeläisten teemamaasto ratsastetaan 13.8. Tästä tunnista ei tule kehystarinaa, mutta maksut kelpaavat maastomerkkien tavoitteluun.


Teema: Yömaasto
Kuvaus: Öinen metsä ja kauhutarinoita, tietenkin.
Vetoratsukko: Pirre - Huiska
Teemamaastoihin osallistuminen: Ilmoita millä hevosella tulet ja tee maksu.

Reitti: tulossa

Cella - Windi =)
Wilma - Hestia =)
Fiia - Laila =)
Anni - Charlie =)
Salma - Ruusu
Nette - Frank =)
Pyry - Lemon =)
Tuulia - Rokki =)
Sarstu - Kössi =)

[Tuulia]

Öisestä metsästä pujahdettiin järvimaisemiin öisen kelmeän kuun valoon, ja ihan varmasti jonkun puun takana vilahti kummitus... Tai toinenkin! Rokki ei niitä säikkynyt niin paljon kun jotkut muut, eihän sitä kukaan olisi huomannutkaan mustista puskista (;

Kiitos kivoista teemamaastoista! Sorry kun nyt jo laitoin kuvat, oli vaan niin hirveesti inspiä maalata ne jo nyt! Linet tein viikko sitten automatkalla, haha =D

[Anne]

Sartsu ja Köntsä =)







Kiitokset hauskasta maastosta!

[Wilma]

Öinen yöratsastus oli mun mielestä jännittävä ja hauska idea. Hestia oli näyttänyt tosin hieman unenpöpperöiseltä kun olin mennyt harjaamaan sitä ratsastustuntia varten, ja nytkin se käveli unisena pää alhaalla. Komensin tammaa topakasti jotta se pysyisi edellä menevien Windin ja Cellan perässä, sillä eihän näin jännittävänä retkenä kuin yöratsastus sopinut nukkua.


Jonkin ajan kuluttua Cella keksi kertoa kummitustarinan niin, että hän kertoi pätkän, jonka seuraava kertoisi takana olevalle. Tarinassa oli se hauskuus, että ne muuttuivat matkan varrella paljonkin, ja viimeisenä ratsastava saattaisi saada korviinsa hyvinkin hullunkurisen kertomuksen. Näin kävikin, ja karmivan kummitustarinan sijaan öisessä metsässä raikui pian nauru. Seppeleläisten äänet kiirivät muuten hiljaisessa yössä saaden yksinään järvellä huhuilevan kuikankin vaikenemaan.


Kun tarina oli päättynyt ja olimme tarpeeksemme vertailleet kuinka erilaisia kunkin tarinasta tuli, Huiskalla kärjessä ratsastava Pirre komensi koko letkan raviin. Pystyyn nukahtaneelta tuntunut Hestia koki kunnon herätyksen, kun sen piti yhtäkkiä juosta Huiskan ja Windin perässä muiden ravatessa sen takana. Kun hiljensimme takaisin käyntiin, tuntui Hestiakin viimein heränneen, se kulki pää pystyssä kuunnellen yön ääniä sen sijaan että se löntystelisi puoliunessa pää alhaalla. Ja jossain järvellä yksinäinen kuikkauros aloitti taas surullisen sonaattinsa.

Kiitos tunnista!

[Fiia]

Elokuun viimeinen teemamaasto oli, kuinkas muutenkaan, yömaasto kauhuviboilla. Ja minä valitsin sinne maastoon Lailan, kuinkas muutenkaan – Seppeleen hevosista sen, joka näki kummituksia keskellä kirkasta päivääkin. Toivoin, että Anni suostuisi vaihtamaan hevosia kesken matkan, jos en uskaltaisi ratsastaa Lailalla alkukäyntejä pidemmälle.

Ilta oli jo pimeä ja ilmassa ihan selvää syksyn tuntua, kun ponnistin Lailan selkään tallipihalla. Kuu onneksi valaisisi tietämme, mutta ei siitäkään metsässä olisi isoa apua. Onneksi sentään Pirre oli ottanut vetoratsukseen Huiskan. Suomenhevostamma ei taatusti hötkyilisi, vaikka taivas putoaisi niskaan, ja näyttäisi siten toivottavasti hyvää esimerkkiä hölmömmillekin hevosille.

Laila olikin alkuun todella jännittynyt: sen askel oli kireä ja korvat pyörivät kuin propellit joka suuntaan. Pieninkin risahdus puiden suojissa sai sen hätkähtämään, vaikka mitään sen suurempia sivuloikkia tamma ei esitellytkään. Mitenkään nautinnollisia eivät ensimmäiset kymmenen minuuttia kuitenkaan olleet, se täytyi myöntää.

Onneksi hevonen kuitenkin hieman tasoittui siinä vaiheessa, kun pääsimme ravaamaan. Yritin keksiä Lailalle vähän tekemistä ja keskityin ratsastamaan ravia tahdikkaaksi sen sijaan, että olisin vain hölkötellyt jonossa. Heti, kun olin saanut Lailaan paremman tuntuman, rauhoittui se sen verran, ettei minunkaan tarvinnut jatkuvasti odottaa säpsyilyjä.

Yö oli tunnelmallinen: Pirre johdatti hiljaisen jonomme Liekkijärven rantaan, jossa kävelimme hetken lähes vesirajassa maisemaa ihaillen. Kuu loisti seitinohuiden pilvien takaa ja rakensi veteen hämmästyttävän kirkkaan sillan. Laila tuijotti sitä korvat pystyssä, ryhdikkäänä kuin tinasotilas. Veden päällä leijui usvaa. Jossain huusi lintu ja sai useammankin hevosen hätkähtämään. Jotain taianomaista siinä oli, vaikkakaan en ollut aivan varma mitä. Henkiolentoja ja aaveita ei sentään näkynyt, mutta täytyi myöntää, että luonto oli tähän aikaan samalla sekä uskomattoman kaunis että mystinen, vähän pelottavakin.

[Nette]

Frankin valkoinen karva hohti kuun kelmeässä valossa sen kävellessä pitkin hämärää metsäpolkua. Olin onnellinen, että olin valinnut ratsukseni yhden Seppeleen rauhallisimmista hevosista, sillä itse olin hermoheikko. Hämärä metsä kohosi vieressäni uhkaavana, aivan kuin sen syvyyksistä olisi hetkenä minä hyvänsä voinut ilmestyä rauhattomia sieluja rajan takaa. Tuijotin Frankin korvia, ja yritin olla kuuntelematta metsästä kajastuvia ääniä.

Kummallista, miten tuttu, turvallinen metsä muuttuikin pimeällä täysin erilaiseksi: siilin rapina aluskasvillisuuden seassa olikin äkkiä peräisin pensaassa vaanivasta sudesta, pöllön rauhallinen huhuilu kuulosti aavemaiselta ulinalta ja polku, jota talsimme vaikutti johdattelevan meitä yhä syvemmälle, kohti kuolemaa. Ei varmaan tarvitse tarkentaa, että pelkäsin pimeää ihan hillittömästi, ja että oli surkea idea ilmoittautua mukaan yöratsastukselle?

Ohittaessamme autioitunutta ja ränsistynyttä latoa sain epämiellyttävän tuntemuksen siitä, että joku tuijotti minua laudanraosta. Pistin silmäni kiinni, ja luotin siihen, että Frank seuraisi kiltisti Salman ohjaaman Ruusun perässä. Niin kuin se tekikin, kultainen hevonen.

Oloni helpottui vasta, kun hölmölle kummitustarinalle naurava joukkio saapui järven rantaan, ja ilmassa olikin yhtäkkiä enemmän valoa. Annoin katseeni kiiriä yli peilityynen järvenselän ja sitä halkovan kuunsillan. Tämän takia tänne kannatti tulla. Öinen luonto todella oli huikaisevan kaunis.

[Anni]

Charlie ei korvaansa lotkauttanut, vaikka varustin sen keskellä kesäyötä. Ruuna tuntui vain jatkavan uniansa, niin ponneton sen askel oli alkukäyntien ajan. Toisaalta mulle oli enemmän kuin okei, ettei mun tarvinnut stressata ratsun päähänpistoista - toisin kuin Fiian, joka istui Lailan satulassa.

Siinä missä muut hevoset säpsyivät yöllisen metsän rahahduksia, Charlie jaksoi hädin tuskin höristää korviaan. Vasta reippaammalla ravipätkällä puoliveriruuna alkoi liikkua hetkittäin omalla moottorillaan, ilman että mun tarvitsi patistaa sitä pysymään letkan mukana.

Charlien satula osoittautui oikein viihtyisäksi paikaksi: sen lisäksi, että ruuna oli varma kuin junan vessa, laikkuhepalla oli myös maailman mukavimmat liikkeet. Sen kuin köröttelit jonossa leveä hymy huulilla, unohtaen välillä tyystin Pirren hakeman mörkömaaston jännittävyyden.

Laukatessa Charlielta löytyi uusi vaihde - ruunan askel piteni kuin itsestään ja sen korvat nousivat pystyyn. Ei puoliverinen kuitenkaam yrittänyt lapasesta lähteä, mutta liikkuipahan omatoimisesti eteen.

Liekkijärvi oli kaunis kuunvalossa. Charlien selässä chillaillessani en voinut olla haaveilematta romanttisesta reissusta järven rantaan. Musta kuitenkin tuntui, että Jiri viettäisi loppukesän yöt mieluummin nukkuen.

[Pyry]

Reissun jälkeen sai antaumuksella rapsutella öisten ötököiden puremia.

[Cella]

"Jessus, Laila! Se on puu!! Sä olet ennenkin nähnyt puun!!"

Fiian ääni mun edessä kaikui pimeässä metsässä jo varmaankin kolmatta kertaa tämän maaston aikana. Täysikuun valossa Lailan iso, harmaa hahmo näkyi nykivän päätään ilmaan, ja pyörittelevän korviaan paksun koivunrungon suuntaan.

Mun takaa kuului Annin pieni, anteeksipyyntävä naurahdus sen kuunnellessa Fiian pitämää äänikirjaa sen hoitohevosen nuijailusta, ja mun alta Windin kuolainten lomasta pääsi pitkä, kyllästynyt puhahdus.

Itse kyynikko-mammaa ei paljon kummitusmaastot hetkauttaneet.

Loppukesän yö ei ollut hiljainen. Isot kuuset humisivat, vaikkei tuullut juuri lainkaan, ja kavioiden äänet sekä ratsastajien vaimea puheensorina tuntuivat lähinnä peittävän alleen luonnon omia säveliä. Jossain lauloi jokin pieni yökyöpelilintu. Jossain rasahti hieman, ja Laila tietenkin kuuli sen myös. Jonkun muun kanssa olisi voinut syntyä pieni sekasorto, mutta Fiia oli taitava ratsastaja, ja se jos joku ei pelännyt mitään Liekkijärven maastoissa.

Windin askel oli tasainen, ja vaikka se oli tuntunut varsin äreältä joutuessaan yövuoroon, nyt se käänteli toista korvaansa jopa hieman kiinnostuneen oloisena. Meidän letka ratsasti pienestä kuusikosta takaisin aukeammalle alueelle peltojen väliin, ja jopa mun takana äskeiselle, hieman epäonnistuneelle kummitustarinalle hihitellyt Wilma hiljeni katsellessaan eteen lipunutta maisemaa. Kuu näytti tänä yönä jotenkin tavattoman suurelta, ja sen editse lipuva pitsimäinen pilvenkaistale näytti hohtavan aivan itsekseen. Kypsät viljapellot huojuivat kuin äänetön meri meidän molemmilla puolilla – ei menisi varmaankaan montaa päivää, kun Liekkijärven maanviljelijät jo huristelisivat täällä puimureillaan, ja keräisivät talteen tämän kesän sadon.

Mä silitin Windin kaulaa hiljaa, ja Pirre huikkasi edeltä meidän voivan ravata vähän – näin aukealla kuun valossa ja leveällä polulla hevoset näkivät asettaa askeleensa hyvin. Windi keinahti eteenpäin heti Lailan suuren takapuolen perään, ja pärskähti tyytyväisenä. Jostain joku aloitti kertomaan seuraavaa kummitustarinaa.

Toisin kuin keskikesällä, yön pimeys oli jo oikeasti tiheää, ja enteili jo alkavaa syksyä. Kello näytti jo pikkutunteja, mutta ketään meistä tuskin väsytti lainkaan.