|
Post by Nette on Apr 3, 2016 20:59:19 GMT 2
"Gitta!" Hymyni lopahti samantien luettuani tämänpäiväisen ratsuni listasta. En oikeastaan ollut koskaan mennyt ponilla, mutta olin kuullut siitä kauhutarinoita koko alkeiskurssini ajan, enkä siksi jotenkin jaksanut uskoa pitäväni tammasta.
Ennakkoaavistukseni pitivätkin paikkansa. Jo alkukäynneissä poni tuntui todella tahmealta, ja minun oli vaikea saada sitä edes liikkeelle. Asiaa ei todellakaan auttanut se, että siirryttyäni alkeiskurssilta jatkokurssille oli myös tunnin vaatimustaso noussut. Enää ei riittäisi, että hevonen pysyy oikeassa askellajissa ja oikealla reitillä, vaan minun pitäisi lisäksi kiinnittää paljon enemmän huomiota esimerkiksi istuntaani. Minulla oli paha tapa nojata kokoajan eteenpäin, ja potkiessani laiskottelevaa Gittaa liikkeelle tämä virheasento oikein korostui. Lopulta Anne käski minun ajatella nojaavani puoli metriä taaksepäin, jolloin pysyin jotenkuten suorassa.
Suoruus kesti tasan siihen asti, että oli aika lähteä raviin. Tunnin aiheena olivat siirtymiset ja keventäminen, eli Gitta-käännöksellä "kuinka saada hevonen pysymään ravissa samalla kun itse yrität tasapainotella sen pomppivassa selässä ja vielä opetella jotain uuttakin". Opittavaahan nimittäin riitti. Vaikka kevyt ravi olikin tuttua, ei asentoon ollut aikaisemmin kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Tänään sain kuitenkin noottia siitä, kuinka (taas) nojasin kokoajan aivan liikaa eteenpäin. "Tasapainoilukin on helpompaa, kun et keiku siinä etukaaren päällä!". Oli kuitenkin vaikea korjata asentoa taakse, kun Gitta ei millään meinannut pysyä ravissa. Se oli varmasti jo alkukäynneissä huomannut minun olevan kokematon ratsastaja, ja päättänyt ottaa tunnista ilon irti. Lopulta Anne käski minun heittää ohjat kokonaan pitkiksi, jolloin en vahingossakaan antaisi Gitalle tekosyytä tulkita käden epätasaisuutta pidätteeksi.
Vakaan asennon löytämisen helpottamiseksi Anne ohjeisti minua pysymään hetken pelkässä kevyessä istunnassa. Silloin minun olisi todellakin oltava tarpeeksi takana, tai muuten kaatuisin kaulalle. Tässäkin harjoituksessa meinasin aluksi vain ryhtyä nojailemaan jalkojani polvitukiin, mutta ongelma korjaantui kääntämällä varpaita hieman ulospäin. Lopputunnista asento olikin jo paljon parempi.
Siirtymisistä ei sen sijaan tullut mitään. Vaikka kuinka kannustin ponia, ensin hellästi, sitten tomerasti ja lopulta raipan kanssa, ei ravi millään lähtenyt rullamaan. Ratsastus tuntui samalta kuin pyörällä ajo käsijarru pohjassa. Kun viimein saimme luvan siirtyä loppukäynteihin, olivat jalkani aivan muussina.
Jälkikäteen minua rupesi harmittamaan, että lähdin tuunnille niin negatiivisella ennakkoasenteella. Uskon sen varmasti vaikuttaneen siihen, etten saanut Gittaa kunnolla tottelemaan. Ensi kerralla pitäisi ajatella positiivisemmin: päättää, että tänäänpä ei poni pääse laiskottelemaan vaan tottelee minua. Ehkä alkaisin pitää Gitastakin hiukan enemmän, kunhan oppisin ratsastamaan sillä hieman paremmin.
P.S. Unohdin YO-kiireideni takia kokonaan ilmoittautua tuolle jatkokurssin 2. tunnille, ja olit ilmeisesti jo ehtinyt sulkea sen. Jos mitenkään mahdollista, niin Nette tulisi kyllä mielellään sinnekin.
OK! =)
|
|
|
Post by Nette on Mar 16, 2016 20:29:52 GMT 2
Seppele on virtuaalitalli. Oon nyt kännykällä niin en jaksa kauheen pitkää vastausta kirjoittaa, mutta googlatkaa virtuaaliwiki ja sieltä virtuaaliopas niin löydätte hyvin tietoa. Voitte myös mennä tallin sivuille ja lukea sieltä tietoa, jossain ylhäällä pitäs olla linkki mutta en nyt muista missä kun käytän melkeen aina mobiililla Toivottavasti joku muu ehtis kirjottaa kunnon vastauksen, mun pitäs lukea ylioppilaskirjoituksiin :/
|
|
|
Post by Nette on Feb 5, 2016 12:01:14 GMT 2
Nette ja Humu maastoilemassa. (Netestä tuli ehkä vähän isokokoinen 9-vuotias mutta mitäpä pienistä ) Edit// Päätinkin tässä eilen, etten osaa sittenkään näin 18-vuotiaana eläytyä 9-vuotiaan sielunmaailmaan, joten Nette on tästä lähtien 12-vuotias (muuten joutuisin reaali-ikääntymisellä odottamaan aivan liian pitkään, että tytölle tulisi jotain järkeviä ajatuksia päähän ja voisin kirjoittaa muutakin kuin poni-ihasteluita ja typerästä äidistä valittamista tms.). Kävin myös muuttamassa iän vanhoista tuntitarinoista, jottei jää sellaista mielikuvaa, että hahmo vain yhtäkkiä hyppäsi kolme vuotta ajassa eteenpäin Nyt on sitten piirustuksen mittasuhteissakin enemmän järkeä.
|
|
|
Post by Nette on Feb 4, 2016 11:26:17 GMT 2
Laukannostoa varten siirryttiin omalle ympyrälle. Reino totteli kiltisti, kun ohjasin sen pois muiden hevosten luota toiseen päätyyn. Jännitin nostoa todella paljon, mutta mielialaani paransi se, että Reino oli ollut koko tunnin todella rauhallinen, joten uskoin laukankin sujuvan mallikkaasti. Annoin napakat pohkeet, jotta ruuna kulkisi reippaassa käynnissä. Sitten siirsin ulkopohjetta hieman taakse ja sisäpohjetta hieman eteen, niinkuin Anne oli neuvonut. Oikeasti jalkoja ei kuulemma tarvitsisi siirtää, vaan pelkkä lonkan liikautus riittää, mutta aloittelijalle koko jalan siirto on helpompi hahmottaa. Aluksi Reino ei millään meinannut nostaa laukkaa. Ensimmäisellä ja toisella kerralla se vain huiskautti häntäänsä. Kolmannella yrityksellä annoin kunnolla pohjetta, jolloin Reino otti yhden laukka-askeleen, mutta rikkoi sitten raville. Viimeisellä yrityksellä se kuitenkin ilmeisesti kyllästyi temppuiluun, ja jatkoi rauhallista laukkaa pidemmän pätkän. Siihen olikin sitten hyvä lopettaa.
|
|
|
Post by Nette on Feb 4, 2016 10:06:46 GMT 2
"No niin, vipinää kinttuihin sitten!" äiti komensi kuskin paikalta avatessani turvavyötä ja kootessani tavaroitani syliin. Olimme jumittuneet ruuhkaan jonka johdosta pääsin Seppeleen pihaan tunnin jo alettua kaksi minuuttia sitten. Olimme kyllä ilmoittaneet Annelle tulevamme myöhässä, joten toivon mukaan hevoseni (Humu, olin puhelimessa saanut kuulla) olisi jo varustettu ja tuotu maneesiin. Avasin auton oven ja pinkaisin juoksuun. Hetken kuluttua hidastin vauhtia reippaaseen kävelyyn muistaessani, että tallipihalla tuli liikkua rauhallisesti.
Kaikki olivat jo selässä kun viimein saavuin maneesille. Onneksi Anne ei vaikuttanut vihaiselta, vaan tuli auttamaan Humun hoitajaa säätämään jalustimeni sopivaksi, jotta pääsisimme nopeasti aloittamaan.
"Tänään aloitetaan ratsastamaan itsenäisesti osastossa", Anne ilmoitti. Ilmoitus sai meidät kaikki (tai enhän minä oikeasti muista tiedä, mutta ainakin minut) jännittyneeksi, mutta kuitenkin innostuneeksi. Keräilin ohjat lyhyemmäksi ja valmistauduin kuuntelemaan ohjeita. Meidän oli määrä ratsastaa jonossa, jossa oma paikkani oli jonon viimeisenä. Humu, joka oli tottunut vetohevonen oli hieman harmistunut tästä järjestelystä ja yritti jatkuvasti kiriä muiden ohi. Minulla olikin työtä sen kanssa, että sain pidettyä välimatkan sopivana. Muuten tehtävät sujuivat omasta mielestäni hyvin.
Osaston hajottaminen helpotti ratsastusta, kun tilaa edellä menevään oli enemmän, ja Humukaan ei enää tuntenut saavansa epäreilua kohtelua, koska olimme jakautuneet tasaisesti. Jakauduimme kahdelle pääty-ympyrälle. Minun kanssani samalle ympyrälle tulivat Angelika Netalla ja Iida Lemonilla. Ympyrällä otimme puoli kierrosta kevyttä ravia. Aluksi tahdista oli vähän vaikea saada kiinni, mutta viimeiset askeleet sujuivat jo ihan hyvin, kun otin hieman tukea satulan etukaaresta. Ravipätkän johdosta tosin hieno ympyrämme oli kokenut muodonmuutoksen, ja muistutti nyt enemmänkin epämuodostunutta kananmunaa. Korjasimme ympyrän, jonka jälkeen lähdettiin uudelleen raviin. Siirtyminen toistettiin useaan kertaan, ja viimeisillä kerroilla sain tahdista kiinni jo heti alusta alkaen, eikä tukeakaan enää tarvittu. Jopa ympyrämme muistutti yhä enemmän ympyrää myös ravissa.
Ympyröiden jälkeen kokoonnuimme taas osastoon uralle, ja otimme siinäkin ravia. Sain tosissani pidätellä Humua, joka oli virkistynyt tunnin kuluessa ja heilutteli ärsyyntyneenä päätään, kun ei saanut juosta kovempaa. Tällä kertaa osasin kuitenkin ennakoida, enkä päästänyt tammaa ajautumaan liian lähellle edellä menevää ratsukkoa.
Hajaannuimme taas ja vaihdoimme suuntaa. "Kun suunta on vaihtunut, tehdään voltteja jokaisen sivun keskellä", Anne ohjeisti. Onneksi sivun keskipisteet oli merkattu kirjaimella, niin voltin paikan hahmottaminen oli helpompaa. Tehtävä oli haastava sillä hevoset olisivat mielellään vain jatkaneet muiden perässä, eivätkä kääntyneet yksitellen volteille. Voltin alkupuolisko meinasi aina venyä muodottomaksi, kun taas loppupuolisko kutistui kutistumistaan. Ohjauksessa sai olla todella tarkkana. Aluksi en meinannut millään saada Humua siirtymään sivusuunnassa ulospäin. Anne huomasi tilanteen ja huomautti jalkani olevan aivan liian edessä, satulavyön kohdalla, joten ei ihmekään jos pohjeavut eivät mene läpi. Tarkistin tilanteen peilistä, ja huomasin näin todella olevan. Hassua, jalka oli tuntunut olevan ihan oikeiassa paikassa! Korjasin pohjetta taaksepäin satulavyön taakse, ja johan alkoi toimia.
Otimme vielä pääty-ympyröillä ravia tähänkin suuntaan, ja tehtävä sujui jo paljon paremmin kuin aikaisemmat ympyrät. Kevennyskin oli helpomaa nyt kun olin korjannut jalkani asennon, eikä se enää heilahdellut eteen joka nousulla horjuttamaan tasapainoani. Siirsin Humun iloisena käyntiin ja annoin sen venyttää kaulaansa samalla kun taputin hevosta kiitokseksi. Tamma hörähteli tyytyväisenä, laski päänsä ja hidasti vauhtiaan lähes nollaan. "Eipäs laiskotella siellä, loppukäynneissäkin hevosen pitäisi liikkua eteenpäin, vaikka vauhdin ei tarvitsekaan olla niin reipas kuin työskennellessä", Anne huomautti saman tien. Korjasin hevosta pohkeilla vähän vauhdikkaammaksi, mutta aikamoista löntystelyä etenemisemme silti oli. Humu oli selvästi päättänyt päässeensä vapaalle, eikä oikein jaksanut kuunnella apuja. Tulimme kuitenkin pian kaartoon, joten en jaksanut enää välittää asiasta.
Kaarrossa kiitin vielä kertaalleen Humua, jonka jälkeen sanoimme yhdessä Annelle kiitokset ja nousimme ratsailta. Nostettuamme jalustimet ja löysättyämme satulavyöt lähdimme yhtenä jonona taluttamaan hevosia kohti tallia. Tunti oli taas ollut mitä mukavin, enkä todellakaan katunut ilmoittautumistani alkeiskurssille.
|
|
|
Post by Nette on Nov 11, 2015 20:01:28 GMT 2
"Bertta ratsu meni Chileen hakaan, sanoi, että... ravataan? Ei, laukataan sen on pakko olla, muutenhan r-kirjaimia olisi kaksi", muistelin lyhyen kouluradan kirjaimia äidin opettaman lorun avulla. Olin opiskellut kotiläksyjä ahkerasti, sillä halusin oppia niin paljon ja niin nopeasti kuin vain kykenin. Kiiruhdin sateisen parkkipaikan läpi päästäkseni mahdollisimman nopeasti lämpimään talliin. Olin hieman etuajassa, sillä alkeiskurssi alkaisi vasta tunnin päästä. Mieluummin kuitenkin näin, sillä jos olisin halunnut tulla paikan päälle myöhemmin, olisin joutunut pyöräilemään tässä kamalassa koiranilmassa. Pysähdyin ilmoitustaulun kohdalle tarkistamaan, josko olisin onnekas, ja hevoset olisi jo jaettu. Ja olihan ne! Sain ratsukseni Netta-ponin, jota olin ihastellut jo edellisellä tunnilla. Päätin kuluttaa aikaa kiertelemällä tallia. Enää se ei tuntunut niin pelottavalta, koska en ollut täällä ensimmäistä kertaa. Toivoin silti, etten törmäisi kehenkään, ainakaan pelottaviin isoihin hoitajiin. Olinhan minä viime tunnilla jutellut jonkin verran Myntin hoitajan kanssa, ja hän oli ollut ihan mukava, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää, mitä muut ajattelivat tällaisesta pienestä alkeiskurssilaisesta kuin minä. Olin juuri saapunut Netan karsinan kohdalle, kun Anne työntyi ulos toimiston ovesta. "Ai moi, Nette! Oletkin aikaisin paikalla". "Joo, äidillä oli jotain menoa, niin se heitti mut samalla tänne", vastasin. "Ahaa! No, jos haluat niin voin käydä huikkaamassa Netan hoitajalle, että tulee alas, niin voitte vaikka yhdessä alkaa harjailemaan", Anne ehdotti samalla jo valmistautuen liikkeellelähtöön. "Joo, no ei sun tarvi, mut tietty jos siitä ei oo vaivaa niin oishan se kivaa", vastaan. "Ei tietenkään, kun olen muutenkin menossa yläkertaan", Anne totesi hymyillen, ja riensi kulman taakse. Muutaman minuutin päästä samalta suunnalta palasi vaaleahiuksinen tyttö, joka esittäytyi Claraksi. Hän kertoi, että oli puoli tuntia sitten hakenut ponin tarhasta, muttei ollut vielä kerennyt harjaamaan sitä, koska hänen kaviokoukkunsa oli hävinnyt. "Löytyihän se onneksi lopulta tuolta oleskeluhuoneen sohvan alta, miten lie sinne päätynyt", Clara naureskeli kerrottuaan ensin pitkän ja vivahteikkaan tarinan etsintäoperaatiosta. Alun pelot siitä, että hoitaja olisi töykeä ja ylimielinen katosivat kuin tuhka tuleen. Tyttöhän oli todella mukava, vaikka olinkin häntä paljon nuorempi! Aloin pikkuhiljaa uskoa, että Seppeleen hoitajat ovat ihan mukavaa porukkaa, toisinkuin ilkeät yläasteelaiset koulussa. "Tämä tässä on kumisuka", Clara opasti näyttäessään minulle kummallista soikeaa läpyskää, josta törrötti piikkejä. "Sen avulla saadaan kuivunut muta irti hevosesta. Sen jälkeen voit harjata tomun pois tällä toisella harjalla. Tätä kutsutaan kovaksi harjaksi. Sitten harjataan vielä tällä pölyharjalla, että saadaan loputkin pölyt pois. Pehmeimmällä harjalla harjataan pää ja sillä voi myös kiillottaa koko hevosen lopuksi", selostus jatkui. Yritin painaa kaiken mieleeni. Opastuksen jälkeen ryhdyimme kuorimaan ponia mutakerroksen alta. Se ei ollut helppo tehtävä, ja olinkin pian yltä päältä harmaanruskean pölyn peitossa. Tunti kului nopeasti. Pian kaikki kurssilaiset olivat paikalla, ja meidät lähetettiin sovittamaan lainakypäriä. Menin muiden mukana, vaikka oikeastaan minun ei olisi tarvinnut. Hypistelin käsissäni ensimmäisen ikioman ratsastuskypäräni samettipintaa. Olin saanut sen edellisviikolla kaksitoistavuotissyntymäpäivälahjaksi. Se olikin sitten ainut oikea ratsastusvarusteeni, sillä äiti ei halunnut ostaa minulle oikeita ratsastusvaatteita, ennenkuin voi olla varma, että harrastus jatkuu. Ikäänkuin sitä tarvitsisi edes miettiä. Olen koko ikäni kinunnut hevosen selkään! Kun kaikki olivat valmiita talutimme hevoset maneesiin, ja nousimme selkään. Netan selkä tuntui paljon turvallisemmalta kuin Myntin, koska se on pyöreämpi, ja alempana. Myös liikkeet olivat paljon pienemmät ja pehmeämmät, ja löysinkin tasapainon helposti heti alussa. Huomasin ilokseni, että Netta oli kaikkea mitä saatoin toivoa: sopivan pieni, kaunis, pehmeäliikkeinen, ja vielä kilttikin. Pysähdykset sujuivat hyvin, ja onnistuin säilyttämään oikeaoppisen istunnan koko alkuverryttelyn ajan. Pysähdysten jälkeen Anne alkoi ohjeistamaan meitä ravipätkää varten. Uskoin selviytyväni siitä hyvin, sillä eihän näin ihanan ponin kanssa voinut mikään mennä pieleen! Puristin käteni tiukasti tamman tuuheaan harjaan, ja annoin pohkeita. Ravi osottautui pomppivammaksi kuin olin olettanut, mutta helppoutui huimasti, kun uskalsin rentoutua ja alkoi jopa tuntumaan ihan pehmeältä ja mukavalta. Viimeisellä pätkällä onnistuin istumaan hetken ryhdikkäänä satulassa, kantapäät alhaalla ja pomppimatta. Tai ainakin se tuntui siltä, tiedä sitten miltä se päällepäin näytti. Raviharjoitusten jälkeen ryhdyimme käymään läpi ratsastusradan teitä. Gitan selässä pomppinut Niki huokaisi helpotuksesta - ponin ravi ei selvästikään ollut sieltä helpoimmasta päästä. Naureskelimme muiden ratsastajien kanssa kuvioiden nimille: "Kokorataleikkaa, loiva kiemuraura - kuka näitä oikein keksii?" Hassuista nimistään huolimatta tehtävät eivät osoittautuneet hankaliksi, ja jokainen suorittikin kaksi eri tietä ravissa. Valitsin omikseni loivan kiemurauran ja leveyshalkaisijan, koska niissä käännökset eivät olleet niin jyrkkiä, joten ne tuntuivat helpommilta. Lopuksi vielä kävelimme pitkin ohjin useamman kierroksen. Kyselin Claralta kaikenlaisia hevosiin liittyviä asioita, ja hän osasi vasta kaikkiin. "Kunpa mäkin tietäisin noin paljon hevosista", huokaisin tytön selostaessa ruunikon ja rautiaan eroa. "Kyllä säkin opit, kun vaan luet paljon ja käyt ratsastustunneilla. Ja voithan säkin jossain vaiheessa hakea hoitajaksi tänne tai jonnekin muualle, niin sitten ainakin opit vaikka mitä!" Clara lohdutti. "Niin joo, paitsi oon ehkä vielä vähän liian nuori, mutta ehkä joskus", totesin haaveilevasti. Niissä mietteissä sanoin Annelle kiitokset tunnista ja nousin ratsailta. Netta jatkoi vielä seuraavalle tunnille, joten Clara jäi auttamaan ratsastajaa ja minä pujahdin maneesin ovesta parkkipaikalle. Edit// Oon ilmeisesti väsynyt kun oikolukiessa huomasin, että aikamuoto vaihtelee kokoajan preesensin ja imperfektin välillä Yritin tarkistaa ja korjailla, mutta voi olla, että sinne jäi vielä jotain kummallisuuksia. Toivottavasti eivät häiritse liikaa!
|
|
|
Post by Nette on Oct 23, 2015 20:53:25 GMT 2
Ensimmäinen oikea ratsastustunti
Vatsanpohjassani kipristeli kun raotin varovaisesti tallin ovea. Olisinpa sittenkin antanut äidin tulla mukaan. No, nyt se oli myöhäistä. Olin ehdottomasti kieltäytynyt Dicon tarjouksesta tulla avustamaan ensimmäisenä päivänä, koska halusin pärjätä itse. Nyt, kun seisoin yksin tuntemattoman tallin käytävällä, ja tuijottelin karsinanoven yli kurkottelevien outojen hevosten päitä, ei idea tuntunutkaan enää niin hyvältä. Kaikki muut tallilla pyörivät ihmiset vaikuttivat niin paljon vanhemmilta ja kokeneemmilta. Heillä oli oikeat ratsastusasut, ja he käsittelivät hevosiaan varmoin elkein. Minä sen sijaan seisoin orvon näköisenä pinkeissä Hai-saappaissani, ja tunsin kuuluvani jonnekin aivan muualle. Pian huomasin kuitenkin toisen tytön, joka oli juuri astunut tallin ovesta sisään. Hän oli hieman minua lyhyempi, ja näytti myös hieman eksyneeltä. Päättelin, että hänen oli pakko olla myös uusi alkeiskurssilainen. Hetken harkitsin meneväni juttelemaan hänelle, mutta jänistin kuitenkin ja olin tuijottavinani ilmoitustaulua.
Piinani kuitenkin päättyi, kun käytävälle pelmahti ruskeahiuksinen nainen, joka kutsui alkeiskurssilaiset koolle. Minä ja se toinen tyttö kävelimme varovasti lähemmäs. Jostain tallin toisesta päädystä paikalle kipitti vielä kolmas tyttö, mutta siihen se sitten jäi. Melko pieni ryhmä tulossa siis. ”Hei vaan kaikille, mun nimi on Anne ja toimin teidän opettajananne tällä alkeiskurssilla! Olen jo jakanut teille hevoset: Nella, pääset tänään Netan kyytiin, se on tuo ruskea tuolla pesuboksin vieressä. Lilalla on Gitta, löydät sen karsinan tosta aika keskeltä, hoitaja sieltä jo vilkutteleekin. Nette saa ratsukseen Myntin, se on tuolla ihan päädyssä, vasemmalla puolella tallikäytävää.”
Kävelin hermostuneesti kohti Myntin karsinaa. En oikein tiennyt, mitä odottaa, koska en vielä tuntenut tallin hevosia. Kurkkasin varovaisesti kalterien välistä. Karsinassa seisoskeli joku poika, rapsuttelemassa Mynttiä selkä minuun päin. Pahus. Nyt minun pitäisi uskaltaa puhua jotain.
”H...ei”, sanoin varovasti. Liian varovasti. Poika ei selvästikään huomannut minua. Keräsin hieman rohkeutta uuteen yritykseen, ja toivoin, ettei Anne katselisi juuri sillä hetkellä. ”Moi”, sanoin jo hieman varmemmalla äänellä, sydän tykyttäen. Poika hätkähti, ja katsoi taakse. ”Öö… tota… mä oon siis tolla alkeiskurssilla…” sopersin epäselvästi. ”Aa, joo, meiän pitäs vissiin laittaa Myntti kuntoon?” kysyi poika, kuulostaen itsekin vähän hämmentyneeltä. ”Joo”, vastasin. Tai niin minun oli tarkoitus tehdä. Todellisuudessa suustani taisi päästä vain jonkinasteinen henkäys.
”Hoitajat voi ottaa hevoset käytävälle, niin laitatte sitten yhdessä hepat kuntoon siinä”, kaikui Annen ääni tallikäytävällä. Poika napsautti narun kiinni Myntin riimuun, ja talutti sen ulos karsinasta. Henkäisin. Se olikin tosi iso. Ainakin kun kaikki aikaisempi hevoskokemukseni rajoittui talutusratsastukseen shetlanninponeilla.
Kun Myntti oli turvallisesti molemmin puolin kiinni, saimme alkaa hoitajan avustamana laittaa niitä kuntoon tunnille. ”Tota, jos mä vaikka nostan tän satulan tänne selkään kun Myntti on sen verran korkea. Voit sitten harjoitella jonkun pienemmän kanssa satulan laittoa.” Nyökkäsin hyväksyvästi. Katselin hiljaa, kun Aleksanteriksi esittäytynyt poika neuvoi, miten satulan oikea paikka katsotaan. Sain itsekin kokeilla kädellä. Satulavyön kiinnittäminen oli helppoa, mutta kuolainten saaminen suuhun onnistui vasta toisella yrittämällä. Mittailin juuri remmien kireyksiä Aleksanterin ohjeiden mukaan, kun Anne kulki ohi nyökkäillen hyväksyvästi. Tunsin tutun muljahduksen vatsassani. Minulla oli aina tapana möhliä jotenkin kun joku katsoi. Huokaisin helpotuksesta Annen jatkaessa matkaansa seuraavan ratsukon luokse. Ei nolouksia tällä kertaa.
Kaikkien ollessa valmiita meille neuvottiin oikeaoppinen ote ohjista, jonka jälkeen lähdimme jonossa taluttamaan hevosia kentälle. Riemuitsin mielessäni, kun suuri tumma tamma seurasi perässäni lauhkeana kuin lammas. Minä talutin hevosta, ihan itse!
Kentälle päästyämme satulavöitä piti vielä kiristää, jonka jälkeen harjoiteltiin selkäännousua. Se osoittautuikin vaikeaksi palaksi, kun Myntti oli niin korkea. Sain pidentää jalustinhihnaa oikein urakalla, ja silti jouduin auttamaan kädellä, että saisin jalan venytettyä tarpeeksi ylös. Ponnistin kaikin voimin ja sain juuri ja juuri pungerrettua itseni satulaan. Onneksi Myntti ei ollut ähertämisestäni moksiskaan, vaan hamuili hoitajansa taskuja – varmaankin makupalan toivossa. Säädimme vielä jalustimet sopivan mittaisiksi, jonka jälkeen Anne neuvoi meitä puristamaan pohkeillamme, jotta ponit (tai minun tapauksessani hevonen) siirtyisivät käyntiin.
Puristin pohkeillani, niin kuin neuvottiin. Mitään ei tapahtunut. Puristin kovempaa. Myntti lähti maleksimaan eteenpäin. Yllätyin siitä, miten iso sen liike olikaan. Shetlanninponien kävely oli tuntunut nopealta edestakaiselta keinumiselta, mutta Myntin selkä pyöri rauhallisessa tahdissa vuorotellen alas kummallekin sivulle, samalla keinuen takaa eteen. Tunnustelin liikettä Annen selostaessa keskellä vasemman ja oikean kierroksen eroja, sekä oikeaoppista perusistuntaa. Imin kaiken tiedon itseeni mahdollisimman tarkkaan – halusin oppia kaiken hevosista ja ratsastamisesta! Muutaman minuutin jälkeen aloin pikkuhiljaa tottua Myntin selässä istumiseen.
”Seuraavaksi harjoitellaan hevosten pysäyttämistä: jännittäkää vatsalihaksianne, ja puristakaa kätenne tiukemmin nyrkkiin. Hevosen pitäisi silloin pysähtyä. Jos mitään ei tapahdu, voi kättä siirtää hieman taaksepäin vaikutuksen tehostamiseksi.” Tein työtä käskettyä. Vatsalihasten jännittäminen oli hankalaa – en ollut koskaan joutunut tietoisesti käyttämään niitä, joten en oikein tiennyt miten se tapahtuu. Ilmeisesti tein kuitenkin jotain oikein, koska sain kun sainkin Myntin pysähtymään. ”Hienoa, Nette. Myntti pysähtyi oikein hyvin!” Punastuin Annen esittäessä kehunsa, ja sen johdosta möhlin täysin seuraavan pysäyttämisen: onnistuin vahingossa nykäisemään suusta, ja Myntti viskoi ärsyyntyneenä päätään, vaikka pysähtyikin samalla. Onneksi Anne oli keskittynyt muiden ratsukoiden opastamiseen ja kehumiseen. Aleksanteri – tai Allu, joksi hän oli pyytänyt itseään kutsuttavan, oli onneksi melko välinpitämätön. Käveli vain hiljaa vieressä samaan tahtiin kuin hevonenkin. En oikeastaan edes tiedä huomasiko hän koko juttua, hän tuntui ajattelevan omiaan. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin – en ollut kovinkaan puhelias.
Jatkoimme kävelyä ilman pysähdyksiä, Annen korjaillessa ratsastusasentoamme. ”Muista, Nette, pitää nyrkit pystyssä, tällä hetkellä näytät siltä kuin olisit pianotunnilla.” Korjasin kädet äkkiä oikeaan asentoon, mutta ne valahtivat pian taas pianonsoittoasentoon keskittymiseni kohdistuessa kääntämisen harjoitteluun. Kääntäminen oli helppoa niin kauan kuin edessä oleva ura oli tyhjä, mutta vaikeutui huomattavasti, jos edessä oli toinen hevonen. Myntti olisi halunnut jatkaa se perässä, ja sain komentaa sitä melko tomerasti, jotta se suostui kääntymään eri suuntaan. Lopussa harjoittelemamme ratsastusradan tiet sujuivat hyvin, koska kaikki hevoset menivät samaa reittiä.
Tunnin päätteeksi Anne jakoi meille kotitehtävämonisteita, jonka jälkeen oli aika laskeutua selästä. Jalan heittäminen satulan takakaaren yli oli yllättävän hankalaa, mutta vielä hankalampaa oli kuitenkin ilmeisesti maahantulo. Ainakin minulle. Maa oli nimittäin kauempana kuin odotin, jonka johdosta pyllähdin pehvalleni Myntin viereen hevosen tuijottaessa hämmentyneen näköisenä. Onneksi kentän hiekka oli pehmeää, eikä mitään sattunut. Alkujärkytyksen jälkeen naurunpurskahdusta oli hankala estää. Taputin Myntille suuret kiitokset, ja lähdimme jonossa taluttamaan hevosia takaisin talliin.
Varusteiden poisotto oli helppoa, ja suoriuduinkin siitä nopeasti. Veimme yhdessä varusteet satulahuoneeseen, jossa Allu vielä opetti minua pesemään kuolaimet ja ristittämään suitset. Sen jälkeen minun pitikin jo lähteä parkkipaikalle, jossa äiti odotteli autossa. Olin niin innoissani ensimmäisestä ratsastustunnista, että melkein unohdin ottaa mukaani Allun pitelemät kotitehtävämonisteet. Palattuani niitä hakemasta heittäydyin etupenkille ja aloin papattaa Dicolle tunnin kulusta, Myntistä ja kaikesta muustakin Seppeleessä kokemastani. Heitin vielä viimeisen katseen tallirakennukseen, kun Dico peruutti pois parkkipaikalta. Odotin jo innolla seuraavaa tuntia.
|
|