|
Post by Cella on Dec 2, 2022 17:10:29 GMT 2
Luukku 2. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri 30.9.2022 Tänään Mä nojaan Windin melkein kuumaan selkään ja katson viestiä. Iso selkälihas mun alla laskee ja nousee taas Windin vaihtaessa painoa takajalalta toiselle, tasaisen heinänrouskutuksen toimiessa valkoisena taustakohinana mun ajatuksille. Piina höplöttää mun parempien mustien saapikkaiden nyörin päätä pienellä kaksivärisellä ylähuulellaan. Se kutittaa. "Cella? Tarviitko vielä - oho", Mannyn parrakas naama ilmestyy karsinan ovelle. "Mä oon lähössä pikkujouluihin", mä sanon, ennustaen tarkalleen mitä oho tarkoitti. Mä en irrota itseäni lämpimästä knabstrupinkyljestä, mutta käännän päätäni. Manny katselee mun poltetun oranssia, juhlavaa satiinipaitaa, joka on nyt täynnä kaksivärisiä, tankeita tarvikarvoja, ja mun toista saapasta, josta Piina on saanut vedettyä takanyörin ulos ja heiluttelee sitä nyt iloisena kuin lapsi metrilakua. "... täältä?" Manny kysyy varovasti, ja mä hautaan poskeni Windin selkäkarvaan vastaamatta mitään. Mun tekee mieli vastata Otolle, että mä tulen niiden perheen idylliselle majatalolle mielelläni viettämään huoletonta adventti-iltaa. Otto on helppo mies. Meillä on ollut tasan kaksi yhteistä yötä, mutta niinä öinä oli kivaa - ja ennen kaikkea, kaikki niiden öiden ympärillä oli kivaa. Mulla ei ollut mitään paineita, ei mitään kuormaa, eikä mitään sitoumuksia selitellä Otolle mitään siitä, jos mä olinkin pussaillut yksittäisen ex-kihlatun kanssa jossain yksittäisessä leirimökissä jonkin yksittäisen tallin 15-vuotisjuhlilla. Se oli niin helppoa ja kevyttä, että melkein itketti. "Voisitko kuvitella et palaisit Riiniksen kaa vielä joskus yhteen?" mä möläytän Mannylle, joka yhä huojuu käytävällä karsinan ovenkarmit kehyksenään. Mannylta pääsee yllättynyt, haukahtava naurahdus, joka vastaa mun mielestä melko tyhjentävästi kaiken, mitä mä vähän epäilinkin sen vastaavan. "No, me ollaan ihan hyvissä väleissä", mies tasoittelee reaktiotaan poliittisesti. "On maailmassa varmaan oudompaakin tapahtunut, mut kyl mä sanon että eiköhän se kirjan sivu oo jo nähty." Mä huokaisen sillä lailla kuin huokaistaan, kun ilmaa päästetään vain nenästä. Windi luimistaa mulle toista korvaansa, kun mä irrottaudun sen kyljestä kuin kengurunpoika äidistään. "Kiitti. Tää ei auttanu yhtään", mä sanon vinosti hymyillen Mannylle, joka näyttää, bless his heart, äkisti huolestuneelta että se on tehnyt jotain väärää. "Voitko nyörittää mun kengän uusiks?" mä kysyn. Me saadaan siitä aikaan sellainen solmuoperaatio keskellä käytävää, että Valtteri ikuistaa meidät kuvaan koivet toistemme sylissä, tallentaen sen luonnollisesti ensimmäisenä Seppeleen whatsapp-ryhmään.
|
|
|
Post by Cella on Dec 1, 2022 23:36:28 GMT 2
Luukku 1. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Mä en voinut ostaa Windille joululahjaksi / anteeksi-että-jouduit-näin-vanhana-mun-takia-terroristin-äidiksi -lahjaksi vuoden hermolomaa Balille. Mutta 45 minuutin hermoloma pesukarsinassa? Se oli tehtävissä. Windin pää nuokkuu sen kiinnitysketjuja vasten ja mä melkein kuulen sen kehräävän rentouttaan ja tyytyväisyyttään. Mä nojaan pääni pesukarsinan kylmään kaakeliin juuri letkuhanan vieressä ja ojentelen buutsinkärkeäni niin, että saatan laiskarapsuttaa Windiä jalallani vuohisesta nousematta seisomaan. "Eikö sua huoleta kun siellä on niin hiljasta?" Iiris kysyy nostamatta katsettaan puhelimestaan. Se on piiloutunut meidän kanssa pesariin jotain Vapun tuntilaista karkuun. Oli vaikuttavaa seurata, miten se maastoutui kreikkalaispiirteiseksi heppahoitoainepulloksi mun taakse, kun lettipää hiihti boksin ohi. "Missä?" mä kysyn ja tungen Marianne-karkin suuhuni. "No tuolla karsinan suunnalla missä Piina on nyt yksin. Eikö se oo uhmaikästen, murkkujen ja muiden mulkkujen kanssa aina nyrkkisääntö, että jos äiti ei oo näkemässä, hiljasuus on aina vaarallisin merkki." Mä kohautan olkiani. "Ehkä Windi sito sen paalinaruilla kalteriin ennen kun lähti tytärvapaalleen." Iiriskin varvasrapsuttaa Windin jalkaa vähän kankeasti. "Good for you, girl." "Teidän pitää mennä. Mun pitää letkuttaa Charlien jalat." Julin ääni leikkaa ilmaa boksin suulta. Windin ketjut kilahtavat sen nostaessa ja laskiessa päätään. "Meillä on tässä vielä kesken", mä vastaan laiskasti ja laitan karkin suuhun. Julin naama alkaa rypistyä uhkaavasti. "Te ette tee mitään!! Ootte varannu tätä jo varmaan sata vuotta ja Windi vaan seisoo täällä!!" Julin desibelitason nousuvauhti tekee alueellisia ennätyksiä. Windi luimistaa. "Heppashampoon pitää antaa vaikuttaa", Iiris toteaa mun vierestä, täydellisen tyynesti Julia silmiin katsoen. Juli lähtee, raivoisan näköisenä. "Anna yks karkki", sanoo Iiris.
|
|
|
Post by Cella on Oct 8, 2022 20:44:57 GMT 2
Salma , tänään on sun ja Bonnien päivä.
Muutama vuosi sitten me naureskeltiin sille, että meidän Seppele-vuosipäivät on ihan peräkkäin. Silloin mietittiin, että ehkä joku päivä juhlistetaan sitä yhdessä - esimerkiksi silloin, kun toisella tulee kymppi täyteen. Sitten naurettiin metaforisiin partoihimme, koska kymmenen vuotta kuulosti niin absurdin isolta vuosipäivälukemalta, siihen oli silloin vielä niin pitkä aika. Virtuaalimaailma laajalti tuntee Salman ja Bonnien teidän uskomattomasta kisamenestyksestä. Moni tuntee, tietää ja muistaa sut sun kirjoittajan lahjoista; uniikista kertojanäänestä, soljuvasta ja uusia maailmoja maalaavasta tekstistä. Me Seppeleessä tiedetään sut niin monesta muustakin. Sun kyvystä tuoda uskomattomia hahmoja eloon, sun kyvystä puhkua elämää maailman moninaisimpiin pikselisiin hetkiin, ja ennen kaikkea sun kyvystä saada kaikki tuntemaan olonsa nähdyiksi, huomioiduiksi ja tervetulleiksi. Me ollaan ihan valtavan onnekkaita, kun kymmenen (!!) vuotta sitten rantauduit hervoton luovuus- ja lahjakkuusnyssäkkä selässäsi just Seppeleeseen. Jos et olisi rantautunut, meiltä olisi jäänyt uupumaan käsittämätön määrä inspiroivia tapahtumia, yllätyskäänteitä ja upeita kirjoittelukumppanuuden hetkiä. Jos et olisi rantautunut, mulla ei olisi yhtä upeaa ystävää. Kiitos että olet täällä. Salma & Bonnie yhdessä 10 vuotta (8.10.); Cella & Windi yhdessä 8 vuotta (10.10.) ♥
|
|
|
Post by Cella on Oct 8, 2022 20:44:34 GMT 2
Salma, tänään on sun ja Bonnien päivä.
Muutama vuosi sitten me naureskeltiin sille, että meidän Seppele-vuosipäivät on ihan peräkkäin. Silloin mietittiin, että ehkä joku päivä juhlistetaan sitä yhdessä - esimerkiksi silloin, kun toisella tulee kymppi täyteen. Sitten naurettiin metaforisiin partoihimme, koska kymmenen vuotta kuulosti niin absurdin isolta vuosipäivälukemalta, siihen oli silloin vielä niin pitkä aika. Virtuaalimaailma laajalti tuntee Salman ja Bonnien teidän uskomattomasta kisamenestyksestä. Moni tuntee, tietää ja muistaa sut sun kirjoittajan lahjoista; uniikista kertojanäänestä, soljuvasta ja uusia maailmoja maalaavasta tekstistä. Me Seppeleessä tiedetään sut niin monesta muustakin. Sun kyvystä tuoda uskomattomia hahmoja eloon, sun kyvystä puhkua elämää maailman moninaisimpiin pikselisiin hetkiin, ja ennen kaikkea sun kyvystä saada kaikki tuntemaan olonsa nähdyiksi, huomioiduiksi ja tervetulleiksi. Me ollaan ihan valtavan onnekkaita, kun kymmenen (!!) vuotta sitten rantauduit hervoton luovuus- ja lahjakkuusnyssäkkä selässäsi just Seppeleeseen. Jos et olisi rantautunut, meiltä olisi jäänyt uupumaan käsittämätön määrä inspiroivia tapahtumia, yllätyskäänteitä ja upeita kirjoittelukumppanuuden hetkiä. Jos et olisi rantautunut, mulla ei olisi yhtä upeaa ystävää. Kiitos että olet täällä. Salma & Bonnie yhdessä 10 vuotta (8.10.); Cella & Windi yhdessä 8 vuotta (10.10.) ♥
|
|
|
Post by Cella on Oct 1, 2022 19:47:44 GMT 2
Äidin ikävä11. syyskuutaMä olin aina ollut hyvä matikassa. Ei Kittyä varsinaisesti voinut siitä syyttää, että se ei tullut sellaista ajatelleeksi. Ei se kai osannut ennustaa, että sen viestien aikaleiman nähdessäni mä osasin laskea sekunnissa, mikä Kanadan ja Suomen aikavyöhykkeiden ero oli, ja siten ymmärsin sen olevan hyvin ei-fine kirjoitellessaan kiivaita i’m fine-vakuutteluita keskellä syvintä yötä. Kitty ei tekstaillut keskellä yötä. Sillä oli pakkomielteinen suhde sen urheilijan tarvitsemiin kahdeksan tunnin yöuniin, ja se, että se oli yö toisensa jälkeen istunut pienen ruudun ääressä näppäilemässä mulle ajatuksiaan osoitti, että sillä ei ollut kaikki hyvin.
Yöviestit oli alkaneet avautumisesta, jollaista mä en ollut Kittyltä ikinä odottanut.
Sillä oli ihan hirveästi lautasella. Mä olin tavallaan otettu että se kertoi juuri mulle, ja iloinen että se ylipäätään kertoi jollekin, mutta samalla, no, mä olin aivan kauhuissani. Mitä helvettiä mä, jonka suurin ongelma joskus oli se että mä tekstasin väärälle ihmiselle pussailuehdottelua (sori Iiris), osasin sanoa ihmiselle joka kävi läpi eroa, lapsettomuushuolia ja vanhemman kuolemaa? Mä olin tainnut lähettää sille ensin vaan GIFin jossa koomisen paljon Tylerin näköistä cowboyta ammutaan ritsalla, saatesanoilla ‘tätä mieltä oon sut yksinjättävistä tylereista’.
Sitten tilanne taisi mennä huonommaksi – Kitty sulkeutui uudestaan. Kun mä osoitin että olin huolissani siitä, se teki sellaisen 180°-käännöksen, että skeittipiireissä sellaisesta annettaisiin temppupalkinto.
Mä en voinut olla siristämättä silmiäni, kun mun vastausviestien pikkuruiset nuolet muuttuivat sekunneissa sinisiksi, vaikka Kittyn ajassa kello oli melkein kolme yöllä. Mä en voinut olla zoomaamatta varovasti Kittyn väsyneisiin kasvoihin sen lähettäessä yritteliään pirteän ‘terkkuja multa ja Alexiinalta!!!’ -yhteisselfien Orange Woodin päivällispöydästä.
Sitten tuli tämä päivä. Tämän päivän ei olisi tarvinnut tulla.
Mä katsoin Windin karsinaan sydän raskaana. Mun tammat – iso ja pieni – olivat kääntäneet pilkulliset takaosansa melkein identtisellä tavalla ovelle päin, täysin välinpitämättöminä mun läsnäolosta. Ne hamuilivat hajamielisinä jotain turpeen seasta, jopa Piina, joka oli edelleen hyvin yksinkertaisella mammanmaitoruokavaliolla, eikä todellakaan hyötynyt turpeesta mahdollisesti löytyvistä yllätysheinistä. Se otti kuitenkin Windistä mallia kaikessa, eikä sen ilolla näyttänyt olevan rajoja, kun se sai tonkia äitinsä kanssa multaa kauniina sunnuntai-iltapäivänä.
Windi oli niin hyvä äiti, ollut kaikille lapsilleen. Mua alkoi itkettää.
Kittyn ääniviesti oli tullut tunti sitten. Kun Kitty oli tolaltaan, sen puhe taittoi tavallista vahvemmin sen kotiseutujen skottiaksenttiin. Aksentin, itkun ja nyyhkäisyistä rahisevan äänitteen muodostaman kombinaation vuoksi mä en ensin meinannut saada selvää siitä, mitä se sanoi.
Mä en tiennyt, miten kertoa Windille. Ehkä se oli ihan naurettavaa, että mä tein siitä sellaisen ongelman: ei ihmisten kannattanut projisoida eläimiin omaa tapaansa suhtautua maailmaan.
“Hei! Mie tulin kurkkaamaan vauvaa, eihän näistä meinaa saada tarpeekseen!”, Lyytin iloinen ääni rikkoi sunnuntaisen tallikäytävän rauhan ja se asettautui omaan välittömään tapaansa aivan mun kylkeen kiinni karsinan ovelle. Lyyti sanoi jotain, joko mulle, Windille tai Piinalle, mutta mun korvissa kohisi liikaa ja hevosilla oli liian kiire luimistaa, että meistä kukaan olisi kuullut, mitä sanottiin. Oltiimpa me toisemme ansaittu, yhdet epäsosiaaliset maahiset.
“Hei”, Lyyti katsoi mua nyt lähempää, kunnolla, ja kosketti mun kättä. “Mikä siul on?”
Mä vedin terävästi henkeä ja yritin räpytellä lasittuneita silmiäni. Windi vilkuili meitä epäluuloisesti ja Piina trollasi jotain äitinsä takasten välissä. Ne näyttivät niin tavallisilta.
“Mä lähden varmaan sinne Kanadaan. Käymään. Niihin mounted-kisoihin”, mä vastasin puolivillaisesti Lyytin kysymykseen ja hymyilin sille nopean rauhattomasti, vaivaantuneena niin valmiin myötätuntoisesta ilmeestä. Sitä ilmettä ei kauaa kestänyt; Lyytin kasvot valuivat hämmentyneen kautta tuimiksi.
“Mie en ymmärrä, miten niin varmaan? Manny sanoi et sie olit sille hehkuttanu, että todellakin lähette kaikki kun Vili sen kisan kerran löysi, sie olit kutsunu Mannyn mukaan?”
“Niiii”, mä huiskaisin laiskasti toisella kädellä. Se nyt oli sellaista. Mä nyt hehkutin joka toisesta asiasta että todellaki lähetään vaikka en, todellakaan, aina lähtenyt. “Kyl mä koko ajan oon halunnu, mut pitäny epätodennäkösenä että pääsisin.”
Lyytin lempeä ote mun käsivarresta muuttui melkein nipistykseksi, ja se katsoi mua toruvasti.
“Manny osti sinust innostuneena lentoliputkin!!!”
“No mä meen mä meen, ei stressiä”, mä vastasin väsyneenä, ja valuin nojaamaan päätäni karsinanoven viileään puukarmiin. Lyyti napsautti suunsa kiinni. Mä vilkaisin sitä. Melkein mutisten mä kerroin:
“Se mun kaveri siellä, se Kitty, sillä ei mee kauheen hyvin nyt. Voisin mennä moikkaamaan sitä yllätyksenä.”
Jos Lojaalius-lehden kansikuvatyttö, ihana Lyyti Maria Riikonen jotain ymmärsi, niin kaverin tueksi matkustamisen. Sen ilme ja ääni pehmenivät takaisin alkuperäiselle tasolleen.
“No, sehän on siulta ihan kaunis ajatus. Mikä sillä Kittyllä on?”
Mä pureskelin poskeni sisäpintaa, pohtien haluanko sanoa mitään toisen yksityisasioista, oli paikalla kuinka vieras ja Kittyä tuntematon kuulija tahansa. Hiljaa, Windistä katsetta irrottamatta mä vastasin:
“Sen hevonen kuoli. Se laitto tänään mulle itkusen viestin.”
Mun kurkkua kuristi, kun Lyytistä pääsi myötätuntoinen henkäisy.
“Sen hevonen oli se Tornadot. Windin eka varsa. Se oli vasta vähän yli 12.”
Mä katsoin vaikeana, kun Windin korva kääntyili. En mä tiennyt, miten mä odotin hevosäidin käyttäytyvän kun se kuuli menettäneensä kaukana asuvan lapsensa, mutta kamalalta uutisen välittäjänä toimiminen ainakin tuntui. Mä katselin kuinka vanha tamma puhahteli nuorimmaisensa kikkuraiseen varsakarvaan, ja tunsin kuinka Lyyti kiersi kätensä kevyesti mun ympärille puolihalaukseen.
“Miust tuntuu, että se Kitty arvostaa hirveästi jos meet sinne”, Lyyti sanoi lempeästi. “Ja mie oon tosi pahoillani. Myös siulle ja Windille.”
Musta tuntui että joku olisi kiristänyt mun kurkun lihakset ruuvipenkkiin, kun mä yritin pidätellä itkua Windin astuessa hitaasti meitä lähemmäs. Sen toinen korva pysyi laiskassa luimussa, mutta mun ja Lyytin ojentaessa meidän käsiä se painoi otsaansa niitä vasten, antautuen meidän kevyille rapsutuksille hiljaa huokaisten.
“Mäkin oon pahoillani, tyttö”, mä kuiskasin.
✝ Hyvää matkaa rakas Choco 2015-2022 (kuva: Cella 2015) @ Lyyti
|
|
|
Post by Cella on Sept 30, 2022 22:30:14 GMT 2
* raapustaa listan perään Cella ♡ Windi ja perään OK!!! niin isolla että se menee myös Sisu-Susu -rivin puolelle *
|
|
|
Post by Cella on Aug 21, 2022 10:34:35 GMT 2
Onnea ihana, rakas Seppele! Cella iltajuhlassa gaala-asussaan, tunnelmoimassa elokuun pimeyttä ja kauniisti koristeltua juhlapihaa. Se käytti varmaan 1,5 tuntia peilin edessä saadakseen hiuksensa sliipatumpaan juhlakuosiin tätä gaalapäivää varten. Tänään mennään! ♥
|
|
|
Post by Cella on Aug 18, 2022 20:02:19 GMT 2
(very) proudly presenting
D o t o r m e n t adot [noun]: a small round mark; a spot, a speck(la) tormenta [noun]: Spanish for storm, a blizzard; also to torment someone Vastaan myös nimiin Metta tai Piina. Jos vastaan.
|
|
|
Post by Cella on Aug 18, 2022 0:39:04 GMT 2
18.8.2022 (tarvittaessa voit zoomata klikkaamalla kuvaa, se aukeaa uuteen välilehteen. huom: sarjakuva on kahdessa erillisessä kuvalinkissä) Kokeneen emän kanssa asiat tapahtuu nopeasti ja... no, antiklimaattisesti. Äidillä ja tyttärellä (ja jännittyneellä uudella omistajalla) kaikki hyvin <3
|
|
|
Post by Cella on Aug 7, 2022 15:25:53 GMT 2
(Nyyh tätäkään en ollu merkannu mun rästilistaan niin en oo tajunnut maksaa. parempi myöhään jne?) Yllättävä ikäväMun lonkankoukistajat oli niin kipeät, kun me istuttiin Robertin kanssa maaruskan laikuttamalle varvikolle syömään taukoevästä. Varvut pepun alla tuntuivat rapeilta ja itse peppu herkältä ja mureutuneelta kahden päivän satulassa istumisen jäljiltä. Me istuttiin pitkään hiljaa ja natustettiin meidän myslipatukoita. "Mitäköhän Allu tekee", Robert tuumasi hiljaa katse edessä aukenevassa tunturissa ja mä katsoin sitä yllättyneenä. Mä olin miettinyt ihan samaa samalla hetkellä. "Varmaan vaan tuijottaa varpaitaan surullisena kun me ollaan molemmat täällä", mä vastasin hellästi. "Soitetaan sille", Robert kaiveli puhelimen minigrip-pussistaan kuin mestariretkeilijä-macgyver, mutta kurtisti pian kulmiaan. "Ei täällä korvessa oo kenttää", Robert puhisi ja ravisti samalla puhelintaan, kuin se auttaisi. Taustalla yksi niistä copy-pastetetun näköisistä, vaellusta vetävistä veljeksistä tuhahti. "Lantalaiset", mä olin kuulevinani sen puhisevan samalla, kun se tunki kuivattua poronjerkyä poskeensa. Yllättävä ikävä II (lisätarina)2022Oli käsittämätöntä, miten paljon triviaaleja papereita ja diplomeita ja kauppakuitteja tarvittiin yhtä hevosvarsaa varten. Windillä oli kuulemma olemassa joku merkittävä eläinlääkärin lausunto sen ensimmäisen varsomisen ajalta, joka kuulemma tarvittiin ehdottomasti juuri nyt ja joka oli kuulemma kadoksissa juuri mun jäljiltä - siispä mä olin käyttänyt viimeiset kaksi tuntia pläräten mun järkyttävältä ydinjätteen hautauspaikalta näyttävää "Windin tosi tärkeät paperit" -kenkälaatikkoa. Mä olin meinannut luovuttaa siinä kohtaa, kun vastaan tuli kökkö kuivunutta melassia ja kuitti ABC-lla ostetuista kahveista vuodelta 2015, mutta onneksi en tehnyt niin. Muuten mä en olisi ehkä koskaan enää nähnyt sitä valokuvaa, joka oli tarttunut yhden vanhan kisatulospaperin taustapuoleen kiinni. Neljä vuotta sitten mulla oli pidempi tukka ja Robert, vaikka sen kasvot ei näkyneet, näytti terveemmältä ja rennommalta kuin nykyään. Mä muistin sen tilanteen: me yritettiin soittaa inarilaisen tunturin juurelta Aleksanterille, varmaan sekä siksi että meillä oli ikävä että siksi, että meillä oli kihlattuna ja kämppis/paraskaverina huono omatunto, että se oli jäänyt melkein yksin Liekkijärvelle. Salma oli ottanut sen kuvan vaellustauolla. Olin aika varma, että se oli tarkoittanut kuvata pelkästään kaunista tunturilaaksoa ja me oltiin oltu vain sen kuvan tiellä, mutta se oli kiva muisto silti. Mulla tuli äkisti ihan hirveä ikävä Robertia ja Aleksanteria ja tuota aikaa, kun kaikki oli ollut helppoa. Tai, no, se oli varmaan ajan kultaamaa itsepetosta, kuvitella että meillä oli koskaan ollut varsinaisesti helppoa, mutta jotenkin yksinkertaisempaa kuitenkin. Mä melkein haistoin kuvasta sen syksyisen pohjoisen hajun ja tunsin aapasuolta puhaltavan julman viiman. Ja mä näin mielessäni mun vaellusratsun Pasin, jota ei varsinaisesti voinut edes ratsastaa, koska 80% ajasta se kulki letkan mukana peltikylkisenä ja itsepäisenä ja loput 20% se piti ruokataukoa pientareen jäkäläruohikossa juuri kyselemättä, sopiko sellainen tauko mulle. Ja mä tunsin fyysisesti sen väsyneen mutta onnellisen tunteen kun me vaelluksen jälkeen, savulta ja lentokoneelta tuoksuvissa vaatteissa, rymyttiin Robertin kanssa sen ja Aleksanterin kämpälle, jossa Allu halasi meitä tiukasti ja teki meille onnellisuuksissaan aivan liikaa aivan liian kuivia iltapalaleipiä. Mä en tiennyt oltiinko me oikeastaan Robertin kanssa väleissä, mutta mä kaivoin sen keskustelun esiin luurini syövereistä (viimeiset viestit oli vuodelta 2019) ja räpsäisin Inarin kuvamuistosta vähän huonolaatuisen metakuvan. Mun sormet heijasi varmaan kolme minuuttia epävarmoina kosketusnäppäimistön päällä, ennen kuin mä pystyin kirjoittamaan viestikenttään jotain joka epäonnistui täydellisesti tiivistämään mitään siitä, mitä mä halusin Robertille sanoa:
|
|
|
Post by Cella on Aug 2, 2022 11:42:49 GMT 2
Ihanaa <3 Cella mukaan, myös diskoon Viljami , vedetäänkö näytöksenä tynnyrinkiertokisa? Ollaan treenattukin sitä jo peräti kerran EDIT Cella mukaan esitykseen, myös jos on joku kaikkien yhteinen esitys + Cella ja Vili vapaaehtoisina esittelemässä ekstrana tynnyrinkiertoa jos tälläistä väliaikaohjelmaa kaivataan
|
|
|
Post by Cella on Jul 28, 2022 21:20:09 GMT 2
Hikilakanat
Kuivunut hiki tuntui inhottavana kelmuna selässä ja sai ihon kutisemaan autonpenkkiä vasten. Se hiki muistutti mua jatkuvasti tavasta, jolla mä olin herännyt aamulla kuumissani, sotkeutuneista lakanoista, pää aivan sekaisin siitä, missä mä olin. Mä olisin halunnut pestä sen hien pois suihkussa, mielellään kunnon karhunkielellä ja saippuavillalla, mutta ei mulla ollut ollut sellaiseen luksukseen aikaa. Hitto kun olin mennyt lupaamaan Vilille, että mä opettaisin sille tynnyrinkiertoa just tänään. Vahva käsi puristi juuri mun polven yläpuolelta, ja liukui siitä liioitellun hitaasti ylöspäin. Matala ääni sanoi mulle jotain, mutta mä en saanut selvää, niin kovaa veri mun korvissa kohisi –Ei. Mä cringe-irvistin lujaa ja puristin rattia niin että sain ajatukset yön kiusallisesta takaumasta takaisin lievään, tykyttelevään kipuun lastoitetussa sormessa. Ne takaumat täyttivät mun pään aalloittain, yllättävinä kuin sähköiskut talvisesta metallikaiteesta, vaikka mä yritin sekä kuvaannollisesti että fyysisesti ravistaa niitä korvasta ulos. Aleksanteri oli yksi viimeisiä ihmisiä, jonka mä halusin nähdä ensimmäisenä tallin pihaan tullessani, joten tietenkin se oli mua vastassa. Poika katsoi mua osittain ilahtuneena ja osittain vinosti, pidellen samalla mopokypärää oudosti sivuttain itsensä takana kuin vetäen sitä piiloon mun astuessa autosta ulos. "Mä luulin että sä oot New Yorkissa", se sanoi mulle ilman turhia moikkauksia. Me oltiin viestitetty alle vuorokausi sitten, kun Allu ei ollut saanut unta ja mä olin ollut seitsemän tunnin aikaeron päässä valmistelemassa paluulentoa Suomeen. Me oltiin pelattu viestien välityksellä En Ole Koskaan -leikkiä. Seitsemän vuoden tuntemisesta, yhdestä kihlauksesta ja muutamasta seurusteluyrityksestä huolimatta mä en ollut ennen tiennyt, että Aleksanteri ei ollut koskaan elämässään maistanut berliininmunkkia. "Tulin yöllä. Tänään meen höykyttämään Vilistä uuden tynnyrikierron mestarin", mä vastasin meidän lähtiessä kävelemään rinta rinnan kohti vehreiden koivujen kehystämää tallirakennusta, niin lähekkäin että meidän hihat hipoi toisiaan. Mun teki vähän mieli tarttua sitä kädestä, mutta musta tuntui että sellainen rohkea yritys olisi rikkonut meidän uuden dynamiikan. Tai että se olisi tuntenut mun käden viipyilevän hikisyyden ja arvannut siitä, mitä oli meneillään. Allu hymähti. Se taisi olla ajatuksissaan, koska se käveli mun kanssa päätallin oville vaikka Ruttu asui ihan muualla. Windistä oli muovautunut hehkuvan odottavan äidin sijaan hyökkäilevä hinaajalaiva. Se oli valtava jo nyt, vaikka varsan tuloon oli viikkoja, ja se oli massavan keskiruumiinsa takia entistäkin ärtyisämpi. “Vieraanvarainen mamma”, Aleksanteri tuumasi katsoessaan Windin karsinaan, joka oli täynnä suhteettoman leveitä kylkiä. “Sen lapsilla on aina tuolla sisällä tollanen kuuskytneliöinen kolmio avokeittiöllä ja saunalla.” “Mä kuvittelen sen kissan kokoisen kersan vaan leijumaan lapsivedessä niinkun avaruudessa”, mä vastasin. Nojauduin karsinan oveen rapsuttamaan tamman rupuista otsatukkaa, vaikka olin samalla tavalla saanut viime viikolla tämän lastan sormeen. “Muistakko kun se odotti Tornadotia? Se eläinlääkäri kävi kolme kertaa tarkistamassa että oliko sittenkin kaksosraskaus, kun se teki niin valtavaa mahaa.” Me katsottiin hikistä äitihevosta pitkä tovi. Lopulta Aleksanteri liikahti. “Jos näät Antonia niin sano sille että mulla on asiaa.” Mua kylmäsi ja mä pysähdyin paikalleni kuin joku olisi valanut mut kiveen. Sanoja karkasi mun pinnallisen hengityksen mukana, vaikka mä en oikeastaan ajatellut sanoa niitä. “Miks mä näkisin Antonia?!? En mä nää Antonia, katon yleensä ihan eri suuntaan jos se tulee!!” Allu katsoi mua ihan ansaitun kummastuneesti, mutta ei sanonut mitään. Mä tiesin mistä se oli tullut. Sen ajatuksen siemen oli istutettu kaksi päivää sitten: mä olin ollut satulahuoneessa rasvaamassa Windin suitsia ja Anton oli ollut pakkaamassa Sylvin tavaroita Power Jump -matkaa varten. Se oli kurotellut pitkänä ukkona jotain kaikkein korkeimmalta varustehyllyltä, kun sen paita oli noussut ja paljastanut kaistaleen kesänruskettamaa kylkeä ja vatsaa. Ja ilmeisesti se oli riittänyt. Voi luoja. Raskasta hengitystä, lakana rullautumassa jalan alla. Mä jätin Windin ketjuihin keskelle käytävää ja lähdin pesemään naamaani kylmällä vedellä. Salma käveli vessan avoimen oven ohi kilpasatulahuopa käsissään. Mä käännyin sen perään – mun oli pakko kertoa jollekkin, muuten ajatus ei ehkä koskaan jättäisi mua rauhaan. Salma oli kai tervehtimässä mua kuin normaali ihminen. Se ei kuitenkaan ehtinyt edes hengittää, kun mä täräytin: “Mä näin unta Antonista.” Salma räpytti kauniita kauriinsilmiään. Äkisti hymy valaisi sen koko naaman. “Ei vitsi, miten sattuikin!” se sanoi jotenkin ilahtuneemmin ja ei-dramaattisemmin kuin mun mielestä tilanteeseen sopi. “Mäkin näin unta Hanneksesta! Ollaan unisamiksia!” Oli mun vuoro räpyttää kiusaantuneesti silmiä. Mä en todella, todella halunnut kuvitella, että Salma oli nähnyt samanlaista unta Hanneksesta. “Ei, kun –” mä ähkäisin. “Näin siitä unta.” Viimeisen sanan kohdalla mun kulmakarvat nousi niin, että ne heitti ylävitosen hiusrajan kanssa. Salma näytti hämmentyneeltä. “Niin, kyllähän sitä unissa kaikkea seikkailee”, Salma yritti sanoa sympaattisen kannustavasti vaikka se ei selvästi ymmärtänyt mitä mä tarkoitin. Salman kanssa tämmöisestä puhuminen oli kuin puhuisi holokaustista muumille. “Mekin Hanneksen kanssa värjättiin Sense mustaksi, hih!” Kun Antonin ääni kuului mun selän takaa, mä ajattelin että mun käsiin ei palaisi tunto koskaan. “Ootteko nähneet Allua? Sille oli eksynyt Norjan reissusta Sylvin loimia, tarvisin ne...” Antonin ääni hiljeni asteittain hämmentyneeksi mutinaksi, koska Salma hymyili sille innostuneesti ja mä tuijotin sitä silmät kauhusta suurina. Jos mä olisin fyysisesti kykenevä punastumaan, mä olisin punastunut siinä hetkessä hehkuvan liikennevalon väriseksi Lämmin hengitys mun vatsalla, kylmät väreet kaikkialla. ‘Sulla on ihana syntymämerkki täällä’, Antonin ääni kuului kuin kaivon pohjasta. Mulla ei edes ollut syntymämerkkiä!!! Unet teki ihmisen psyykelle kummia, mä mietin, kun katsoin ilman vastausta poistuvaa Antonia asteen liian pitkään. Pääkäytävältä kuului huutoa, kun joku raasu yritti ohittaa ketjuihin unohtunutta sotalaiva-Windiä.
|
|
|
Post by Cella on Jul 11, 2022 22:36:49 GMT 2
Kesähedonisti Cellan kesän pikatarinoita Cella melkein katuu sitä, että on mennyt ottamaan vastuulleen pilkullisen varsasikiön ja Normaalin Aikuisen Ihmisen viikkotyömäärän. Ei celloja oltu luotu sellaiseen normaaliuteen ja vastuuseen. Cella miettii edellisiä kesiä, kuinka se lillui nestemäisenä hedonismimöllykkänä typeristä, huolettomista kesänautinnoista toiseen; kuinka se käveli juhannusyönä bensiinintuoksuisen motarin varressa liftaamassa Hangon kesäjuhlille, suuteli söpöä festariportsaria, yllytti lukiokavereita varastamaan sen laiturin pienimmän purjeveneen. Ajeli Aleksanterin kanssa niiden yhteisellä, pinkillä kesäskootterilla maitohorsmien ja paarmaparvien läpi Liekkijärven hiekkateitä. Sitten se miettii tätä kesää, kuinka lähes kaikki muut pääsivät lähtemään Norjaan, Lofoottien jylhien vuorien ja kirkkaiden vuonovesien äärelle, mutta Cella on yhä täällä. Cella on täällä, peukalo stressipureskelusta verillä ja jalat työkengistä rakoilla, kuuntelemassa eläinlääkärin kesäsijaisen kertomusta siitä kuinka varsan asennosta johtuen sen sukupuolta ei voi arvata vaikka yrittäisi. Cella on täällä, ja sillä on ikävä Aleksanteria. se kesäeläinlääkäri kävi, kaikki ok, Cella on kirjoittanut Aleksanterille aamulla. Allu on nähnyt viestin, mutta ei vastannut mitään. Sillä on tiukka kisapäivä meneillään, Cella selittää itselleen. Se, että se on Milla-Riinan kanssa ulkomailla, ei vaikuta mihinkään. pyry tuli tänään mun kaa samaa matkaa laitumille, Cella kirjoittaa Allulle uuden viestin. yritin jutella sen kaa miten iitan astutus ja se orin hyppäys meni mut se näytti siltä että ennemin adoptois hanneksen ja inkerin yhteisen lapsen kun analysois mulle hevosen rakastelutekniikkaaCella heijaa hiljaa puhelin kädessään ja katsoo ilta-auringossa kultaiseksi värjäytyvää tammojen kesälaidunta. Windin hahmon erottaa muista lomailevista tammoista vastavalossakin: sen öttiäisiä häätävä häntä on kuin tekniseen huippuunsa viritetty mekaaninen piiska. tsemppii kisoihin, laita jotain kuvia kun ehit, Cella laittaa vielä loppuun, ja hengähtäen tunkee puhelimen shortsiensa taskuun. Windi nostaa päänsä ruohotupostaan ja vaeltaa kohti laitumen aitaa vahvasti pöristen. Sen korvat on asetettu lämpimään perustervehdykseen - litteään luimuun - mutta se selvästi kaipaa rapsutusapua levenevän kylkensä kanssa. Cella pujottaa kapean kätensä laidunaidan raosta ja tekee työtä pyydettyä. Cella ennemmin näkee kuin tuntee varsan liikkeen. Vaalea, ratsastushanskan rusketusrajan koristama käsi lepää yli kymmenen sentin päässä kohdasta, jossa Windin kylki pulpahtaa varsan potkun voimasta, mutta silti potkun voima tuntuu fyysisesti Cellan kaikissa raajoissa. Eikä se sillä hetkellä kadu vastuuttomien kesiensä taaksejäämistä enää ihan niin paljon.
|
|
|
Post by Cella on Jun 2, 2022 21:38:37 GMT 2
Windi saa kasvattaa mahaa monella eri tavalla koko loppukesän mut ei vielä tän kuun puolella, se lomailee viikot B ja C <3
|
|
|
Post by Cella on May 30, 2022 21:29:23 GMT 2
Nostan tätä näkyviin ♥ tervetulloo kaikki uudetkin seppeleläiset mukaan Discord-chattiin juttelemaan, kutsulinkkiä ryhmään saa yksityisviestillä kun pyytää (ohjeet yllä aloitusviestissä)
|
|