|
Post by Cella on Feb 24, 2023 22:00:08 GMT 2
|
|
|
Post by Cella on Feb 22, 2023 19:30:31 GMT 2
Asioita mitä voi tehdä nyt kun on eronnut 16.2.2023 - aloittaa joogan tai jonkun muun terveellisen asian
- hakea hevosjussille morsian -ohjelman seuraavalle kaudelle (en oikeestaan halua, mutta on kiva että on vaihtoehto)
- hankkia viikonlopun irtokarkkipussiin vaan niitä hyviä karkkeja eikä mitään Allun surkeita englanninlakuja
Mä tuijotan säälittävää listanraapaletta satulahuoneen pöydän pintaan heijastuvassa auringonläikässä. Tyhjyys mun rinnassa ei vastaa, kun mä katson mun omin pyöreälinjaisin harakanvarpain raapustettua ’eronnut’-sanaa. Kynän kärki liikahtaa, kuin mä valmistautuisin piirtämään ranskalaisen viivan uuden kohdan merkiksi, mutta mä päädyn vain tuhertamaan pienen epäsymmetrisen kukkasen Piinan hoitovihon kulmaruutuun. Mä olin odottanutkin, että listan tekeminen tuntuisi oudolta. Mä olin pakottanut itseni kuvittelemaan eronjälkeistä todellisuutta juuri siksi, että mä halusin, että se tuntuisi oudolta, tuntuisi joltain. Mutta oikeastaan lista tuntuu oudolta vain koska mä tajuan, että jok’ikinen mun mieleen putkahtavista ajatuksista olisi ollut ihan yhtä mahdollinen ennen eroakin. Ei Aleksanteri ollut seissyt minkään tiellä. Jos mä olisin laittanut sille viestin että musta olisi tosi kiva hakea Artsin morsianehdokkaaksi Hevosjussiin, Allu olisi luultavasti vastannut vain ”okei. entienny että tykkäist sellasesta mutta hae vaan. voin hakea sun kansa jos haluut.”
Allun sanojen kuvittelu saa vihdoin, ekaa kertaa kahteen vuorokauteen, jonkun kolahtamaan mun sisällä kumisevassa tyhjiössä, kuin pieni lintu olisi törmännyt seinään valtavassa konehallissa. Mä vedän syvään henkeä nenän kautta ja lasken kuulakärkikynän kuulan paperia vasten. - voi ihastua johonkin taas. ihastuminen on ihan kivaa
Mä vapaudun miettimästä sitä, että mä olin ihan testatusti pystynyt ihastumaan sekä muihin että Alluun itseensä uudelleen ja uudelleen myös meidän yhdessäoloaikana, koska Inkerin paukkaaminen satulahuoneeseen keskeyttää mun ajatusketjun. Inkeri ei millään tavalla osoita rekisteröineensä mua pöydän ääressä. Sen liikkeissä on vauhtia, kun se painelee loimihyllyn eteen ja alkaa tunkea käsissään olevia, paksuimpia talviloimia takaisin jo nyt liian täyteen telineeseen. ”Inkeri”, mä aloitan. Inkeri ei vastaa, sen vaalea, lähes purkautumislöysä nuttura vain keikkuu sen päälaen molemmin puolin kun se taittelee Poemin puolijoukkueteltan kokoista loimea niin epämääräiseksi paketiksi, että Eedi tulisi iltavuorossa viikkaamaan kaiken uusiksi. ”Mitä mä vastasin sulle tarkalleen sillon toissapäivänä kun kysyit, miks ihmeessä oon jaksanu olla Allun kanssa yhessä?” Luoja tietää, että mulla ei ole aavistustakaan miksi mä kyselin sellaisia. Inkeri ei edes käännä päätään vastatessaan: ”Jotain paskaa siitä että Allu halus sulle hyvää ja plaaplaa ja sen jälkeen en enää kuunnellut kun aloin oksentaa suuhuni.” Mä hymähdän. Itsepähän kysyin. Inkeri vilkaisee mua terävästi: ”Miks kysyt? Ettekste eronnu ja sä tunnustanu rakkauttas Mannyyn?” Mä avaan suuta vastatakseni, kun tallikäytävän puolelta kuuluva korviavihlova kiljahdus ja äkillinen hälinä saa Inkerin pudottamaan puoliviikatun loimen käsistään lattialle. Mä pikakävelen sen kannoilla satulahuoneen ovelle. Me jäädään todistamaan, kuinka Valtteri ja mulle vieras brunette pitelevät käytävän ketjuihin kiinnitettyä luimistelevaa Siriusta, ja Piina päästelee puoliovensa yli sellaisia kimeitä vihaisia kirahduksia joihin vain esimurrosikäinen tamma pystyy. ”Mähän SANOIN et tää somepaska ei saa häiritä ketään!!” Inkeri karjuu Valtterin ja tytön suuntaan. Mä vilkaisen sitä kysyvästi, mutta huudon kohteilla on täysi työ luovia Siriusta ainakin kahden metrin päähän minun-karsinani-eteen-ketjuihin-ei-saa-kuka-vain-tulla -poliisiksi itsevaltaisesti julistautuneesta Piinasta, eivätkä ne vastaa. Windin mörkömäinen pää lipuu näkyviin tyttärensä boksin takaa, ja alivoimalle jäävän Sirius-paran korvat vetäytyvät niin luimuun, että se näyttää lähinnä valtavalta mustalta liskolta. ”Hus! Piina! Saakeli sun kanssa!!” mä kävelen rivakasti tapahtumien polttopisteeseen ja hätistelen kädelläni Piinan terrorisoivaa päätä. Tamma nakkelee niskojaan ja vetäytyy karsinaansa kuin mureena pesäänsä. ”Sori, se pitäis viedä johonkin päälääkäriin”, mä irvistän Valtsulle ja tytölle, joista ensimmäistä mä katson ilmeisesti sen verran merkitsevästi, että se ymmärtää esittelyn olevan paikallaan. ”Tässä on – ” Valtteri karaisee kurkkuaan lievästi kiusaantuneen oloisena, kuin se ei olisi valmistautunut siihen että tallilla olisi tavallisena aamupäivänä ihmisiä. ”Hilla. Me kuvataan paria juttua.” Hilla kättelee mua hymyillen suppuhuulisesti. Se on ehkä kaksikymmentäkaksi, kaunis kuin mikä, mutta pukeutua se ei ole osannut, ainakaan -16 asteen pakkaseen ja talliympäristöön. Mulle muodostuu myötätuntopaleltumia jalkoihin kun mä katson sen laskeutuvakankaista mekkoa. ”Mitä juttua?” mä kysyn esittäytymättä itse millään tavalla. ”Someyhteistyöhön, kuvataan vähän maalaisidylliä ja hyvän energian matskuja”, Hilla sanoo pirteästi ja vilkuilee Valtteria. Valtsu vaihtaa painoa jalalta toiselle. ”Hanneksen firmojen markkinointia. Hillalla on iso seuraajakunta.” Hilla vilkauttaa mulle valtavan älypuhelimensa näytöltä Instagram-tiliään. Maanläheisten sävyjen ja kauniiden luonto-eläinrakkaus-rauhoittumis-holistinenelämä -kuvien fiidi näyttää juuri sellaiselta alustalta, jonka kaikki kolmekymmentätuhatta seuraajaa olisi sekunnissa vakuutettavissa massatilaamaan Hanneksen parantavia kiviä, jos niillä voisi saavuttaa samanlaisen elämän jota profiilikuvassaan eteerisesti ikimetsän puunjuurakossa lepäilevä Hilla ilmeisesti eli. Mä kohotan kulmiani puoliksi yllättyneenä, puoliksi vaikuttuneena. Yhteistyö oli hyvä veto Valtsulta, mutta mä en olisi ikinä odottanut sen jaksavan etsiä jotain influensseriyhteistyötä. ”Mä lähestyin Valtteria itse tässä yhteistyöideassa, musta meidän ajatukset ja teemat on niin hyvin linjassa että voidaan jakaa näitä juttuja meidän molempien tileillä!" Hilla livertää, ja katsoo Valtteria räpyttäen ripsiään tiheästi. No... se selitti. Mä laajennan silmiäni mikroskooppisen merkitsevästi Valtterille, vaikka eleen peittäminen Hillalta on suhteellisen turhaa – se tuijottaa Valtteria niin maireana, että mä voisin tehdä spontaanin voltin eikä se huomaisi mitään. ”Nii”, Valtteri köhäisee matalalla äänellä. ”Me yritetään saada Hillan ja sit Hanneksen bisneksen collab-reeliin sellasta pätkää jossa harjataan Siriusta. Tässä.” ”Eiks ulkona ois kivempi? Vähemmän kiljuvia piinoja", mä pohdiskelen. Näen Hillan aavistuksen venähtävästä ilmeestä että mun kontribuutiota Hänen Ja Valtterin Yhteiseen Visioon ei pyydetty. ”Me otetaan ulko-otoksia muista jutuista”, tyttö vastaa poliittisesti ja hymyilee mulle väkinäisesti. ”Eli me tarvittais tähän nyt rauhallista energiaa, että saadaan sellainen... autenttinen hetki. Että olisitko sä voinut viedä ton… sun? Hevosen? Pois?” Mun sisäinen the audacity -pöyristys taitaa paistaa mun naamasta, sillä Valtterin vaivalla pidätelty hymy karkaa. Hilla odottaa täysin tyynenä mun vastausta. Sirius mulkoilee edellen Piinan karsinan suuntaan. ”...Kai mä voin....?” mä vastaan, ja hetken odotettuani (turhaan) että joku lisäisi jotain, mä nappaan luikertelevan Piina-lieron riimuun ja valssaan sen varovasti Siriuksen ohi käytävälle. ”Ooksä kertonu Jasmiinalle?” mä kuiskaan Valtterille ohittaessani sen matkalla ulos, nyökäten päätäni kameraansa asettelevan Hillan suuntaan. ”Kyl mä kerron”, Valtteri vastaa epämääräisesti. Piina ravaa ympäri lumista kenttää häntä kaarella. Pakkaslumi pöllyää sen kavioista, kun se joutuu nostelemaan jalkojaan, ja mä tunnen kuinka lumikiteistä tuhatkertaisena heijastuva auringonvalo syövyttää mun silmiä. Mä en ole opettanut varsaa mihinkään juoksutuksen käskyihin näin nuorena, enkä mä oikeastaan edes yritä sen kanssa mitään: mä vain kävelen laiskasti pientä tallaamaani sisärinkiä ja annan sen juoksennella irtona energioitaan pois. Pikkutamma kipittää aidan viertä korvat törössä ja oikaisee kulman poikki pienesti pukittaen. Siitä taitaa tuntua jännittävältä olla kentällä. Juuri puoli vuotta täyttänyt tirpiäinen ei ole niin tirpiäinen enää. Se alkaa olla enemmän oikean hevosen kuin varsan muotoinen, vaikka sen takakorkeasta rakenteesta näkee sen kasvavan vielä mittojaan kiinni. Mä hengitän kiristynyttä pakkasilmaa niin syvään, että sieraimien sisäpintaa vihloo. Mulla on oikeastaan ihan hyvä, tänään, siinä. Koska loputon tyhjyys mun rinnassa on oikeastaan myös loputtoman kevyt. Eroaminen oli perseestä. Mutta musta tuntui kuin me oltaisiin Allun kanssa leikitty viimeiset kaksi vuotta jotain painostavaa leikkiä, jossa piti pitää toista kädestä kiinni ja pysyä tasapainossa jalan alla rullaavan, koskessa tempovan tukin päällä. Aina välillä toinen meistä oli vetänyt toisen epätasapainoon ja meidät molemmat kylmään koskiveteen, ja aina oli ollut pakko kavuta takaisin tukille. Nyt ei tarvinnut leikkiä enää. Tukin raastavasta kaarnasta arat jalkapohjat saivat vihdoin lepoa ja toisen jäätävän kylmistä, märistä käsistä ja huonosta omastatunnosta sai päästää irti. - voi olla vapaammin eikä tarvi satuttaa Allua kertomalla sille uudesta vuodesta enää; mä päätän lisätä listaani, kunhan saisin Kuningatar Hillalta luvan viedä Piinan takaisin sisään. Mun sydän jättää lyönnin väliin ja mä pysähdyn keskelle kenttää ajatuksen myötä. En kai mä, hitto soikoon, ollut jättänyt sitä hiton noloa listaani auki satulahuoneen pöydälle? En varmasti. Olinko? Muistin Inkerin sisääntulon, muistin Siriuksen ja Piinan kähmäröinnin ääniin havahtumisen ja pöydästä nousemisen, mutta en sitä, olinko sulkenut vihon. Mulle tulee äkisti kiire saalistaa Piina kiinni. Se ei anna, se ei ole valmis luopumaan vapaudestaan uudella jännittävällä areenalla, ja pieni korva luimussa se painelee mua karkuun toiselle puolelle kenttää. Mä karjun sille ja hikoilen kahlatessani lumessa sen perässä. Jos se oletti, että mulla oli jonkinlaista omistajanylpeyttä ja äidillisyyttä jonka takia mä en koskaan valitsisi jättää sitä tänne kevääseen ja lumien sulamiseen saakka, se oli väärässä. Kaksitoista ikuisuudelta tuntuvaa minuuttia myöhemmin mä kiskon happaman Piinan karsinaansa. Se on lapoja ja selkää myöten märkä kevyestä hiestä ja sulavasta lumesta, mutta mä en voi prosessoida sen kuivaamista ennen kuin mä olen varma. Mä suljen tamman oven hätiköiden ja melkein juoksen satulahuoneeseen, jossa ikkunaruudun valoläntti on siirtynyt lattialle, pois pöydällä lepäävästä, traagisen auki loistavasta vihosta. Hengästyneenä ja vaaleat hiukset hiestä kosteaan otsaan tarttuen mä seison satulahuoneen ovensuussa ja tuijotan sisään. ”Mikä tää on?” Aleksanteri kysyy monotonisella äänellä vihon äärestä, katsomatta muhun. Anni sen takana näyttää kiusaantuneelta ja siltä, että se on mun puolesta vähän pahoillaan.
|
|
|
Post by Cella on Feb 13, 2023 22:58:41 GMT 2
Kiittämättömät 12.2.2023Kävipä sitten niin, että Ella-Maria Talven suunnattomasta panostuksesta, rajattomasta rakkaudesta ja kaikista varsan kanssa vietetyistä lukemattomista tunneista huolimatta Dotormenta, 0,5 v., meni ja leimautui Pyry Kallioon kuin vastakuoriutunut kuikanpoika. Kai se oli osittain Cellan syytä, osittain tähtien asentoa, ja osittain, no, Pyryn surkeaa tuuria. Siis se, että juuri Piinan ollessa Herkässä Iässä ja vieroituksen kynnyksellä Cellan käsi oli paketissa ja auto romuttamolla niin, että se ei yksinkertaisesti päässyt kulkemaan tallilla tarpeeksi. Cella oli aika varma, että tallityöntekijät olivat vetäneet pitkää tikkua siitä, kuka joutui ottamaan vastuuta Piinan kotiutumisen valvomisesta sen siirtyessä mamman jaloista omaan yksiöönsä. Ja että Pyry oli sen tuurille ominaiseen tapaan saanut jonkun suunnilleen Inkerin pinnan mittaisen tikun, ja ollut siksi se ihminen, joka oli taluttanut Piinan uuteen itsenäisen hevosen elämäänsä äitinsä karsinaseinän toiselle puolelle. Ja nyt kukaan muu ihminen ei kelvannut. No, ei Pyrykään aivan kaikkina päivinä kelvannut, mutta ainakin Pyry kelpasi useammin kuin Cella, jonka ilmestyminen karsinanovelle näytti olevan pienelle pilkulliselle joka kerta sen pienen elämän suurin pettymys. ”Kusiainen”, Cella sihisi ärtyneesti Piinalle, jonka irvistävän, nopeasti kohti omistajansa käsivartta nytkähtäneen pään se oli juuri ja juuri saanut hätistettyä sivuun. Cellasta tuntui, että se oli ollut kliinisesti harhainen koko viime syksyn, kun se oli luullut edistyneensä hyvin pienen tamman kanssa ja saaneensa vähennettyä sen mielenosoituksia ja puremisyrityksiä ainakin puoleen. Takapakki tuntui niin kitkerältä, että teki mieli sylkeä sen psykosomaattista makua tallin lattialle. Rehuhuoneen ovi kolahti. Piinan pieni korva värähti luimustaan toiveikkaasti kohti ääntä, jonka se varmaan jo yhdisti rakkaan Pyrynsä työn merkiksi. Cella olisi saattanut olla kateellinen ja katkera Pyryä kohtaan, jos Pyry ei itse olisi ollut niin silmiinpistävän kauhuissaan ja haluton olemaan uuden faninsa leimaantumisen kohde. Nytkin Pyry liukeni rehuvaraston ovelta näkyvistä kulman taakse, kuin olisi aistinut vähintään turvepalon merkkejä Blissin karsinalta. Piinan ilme muuttui Pyryn askelten loitotessa. Se mulkoili Cellaa happamasti kulmiensa lomasta, sininen pistävä silmä lähes intensiivisen, tuomitsevan liikkumattomana. ”Sulla on kaikki hyvin, älä jaksa käyttäytyä niinkun olisin pettäny sutkin”, Cella jupisi turhan äänekkäästi hevosteinille, joka käänsi korvaansa etäisen kiinnostuneena tutusta äänestä. ”Sut kin?” Cella hätkähti, se oli unohtanut Valtterin istuvan Siriuksen karsinalla, jonka erotti Piinan boksista vain Windin muutama asuinneliö. ”En mä sanonu sutkin”, Cella mutisi. Valtteri vain nosti kulmiaan, irrottamatta katsettaan mustien karvojen kirjomista kisapinteleistä. 1.1.2023Oli pimeää, kun Cella heräsi. Sehän ei tietenkään Suomen sydäntalvessa antanut Cellalle mitään lisäinformaatiota ajasta tai paikasta, paitsi ehkä sen, että kello ei ollut tasan kello 12 päivällä joka oli ainoa hetki kun aurinko olisi saattanut siivilöityä tilaan näillä leveyspiireillä. Cellan päätä särki, ja vaikutti siltä että nukahdushetkellä mahaan jäänyt viini ja kasvoille jääneet meikit olivat imeneet kaiken kosteuden koko ihmisestä, niin suusta, silmistä kuin huulistakin. Tikkuisen kuivat silmät räpsyen Cella hamuili puhelimensa sängyn päätylaudan vierestä (sen omassa sängyssä ei ollut päätylautaa, se huomioi) ja avasi näytön, joka juuri ja juuri valaistui akun automaattisäästellessä viimeisiä voimiaan. Digitaaliset numerot näyttivät 16:07. Lukemattomat ilmoitukset Seppeleen ryhmästä ja Instagramista alkoivat kello viidestä aamuyöllä, joten oli jäljitettävissä, että siihen asti oli uudenvuodenjuhlinta edellisiltana jatkunut. Uusi ilmoitus surahti puhelimeen sen levätessä Cellan hikisellä kämmenellä. Silmien tarkentaminen ilmoituksessa näkyvään Aleksanterin nimeen ja keskustelun pieniin pikselikirjaimiin oli työn takana, mutta mahdollisen rajoissa. Cella laski puhelimen rinnalleen ja hengitti uupuneesti niin huonoa vointiaan kuin allumaisten kirjoitusvirheiden seasta vaikeasti kryptattavaa viestiäkin. Ympäröivästä huoneesta alkoi erottua muotoja silmän tottuessa hämärään. Olkapään kantoliina huolettomasti sängyn viereen heitettynä. Vanha vedettävä puusohva, geneerinen taulu kukka-asetelmasta. Kuin olisi mummon maatalossa yötä. Liikahdus Cellan vieressä kahisutti tärkätyn puhdasta, valkoista lakanaa. Cellan sydän jätti lyönnin väliin. Unisen harkitsemattomasti liikkuva miehen käsi haki Cellaa lakanoiden välistä, ja saavuttaessaan kohteensa lämpimän kämmenen iho painui kylkikaaren ja lonkkaluun väliin jäävää, paljasta ihoa vasten. Oton kasvot erottuivat tummanvioletissa pimeässä huonosti, niin huonosti, että Cellan oli mahdollista uskotella itselleen useampien sekuntien ajan, että näki väärin, ja mikään ei ollut vialla. Puhelin surahti. Oton ripset värähtivät äänestä, mutta muuta heräämisen merkkiä ei näkynyt. Cella nosti puhelinta, varoen heiluttamasta tiukan otteen paljaasta keskiruumiistaan napannutta käsivartta. ”Voi vittu”, Cella manasi lähes äänettömänä henkäyksenä maalaismajatalon hiljaisille seinille.
|
|
|
Post by Cella on Feb 13, 2023 22:47:27 GMT 2
|
|
|
Post by Cella on Jan 14, 2023 17:10:31 GMT 2
Koko nimeni: Cel C novoivittu Ella-Maria Hannele Talve Lempinimeni: Cella Syntymäpäiväni: 26.2. Kotikaupunkini: ””kaupunki”” hahahah ahahhahahahhah
Siviilisäätyni: Wut luulin et tää on ystäväkirja eikä mikään kipeä itsetutkiskelu-kirja Perheeseeni kuuluu: Inari (mummi), Tatu (veli) ja Onni (kissa) ja sit bonusperheenä Lynn, Lilian ja Daniel Paras ystäväni on: Lynnykkä Lemmikkini: No se Onni-kissa. Hevoset ei oo lemmikkejä eihän
Harrastan: Kahvinjuontia Ammattini: Punaiseksi palaneiden Espanja-turistien vihan kohde (matkustamolentoemäntä) Minusta piti tulla isona: Riippuu keltä kysyy!! 4 v. Cellan mielestä Pikku-Myy, 11 v. Cellan mielestä taitoluistelija, 32 v. Danielin mielestä hiljainen miel. oman kämpän omistaja
Suosikkihevoseni: Windi Inhokkihevoseni: Windi Paras laji hevosten parissa: Tjaah, vaikea valinta!!! Reining tai trail
Suosikkielokuvani: Helmiä ja Sikoja Suosikkisarjani: GOT ja Brooklyn99 ehottomasti, myös Sex Education Suosikkikirjani: Gone Girl, Ylpeys ja ennakkoluulo Musiikkimakuni: Eppu Normaali, Tehosekoitin, Erin, Ghost Idolini/julkimoihastukseni: Emma Mackey
Lempiruokani: Lasagne (en oo Karvinen, lupaan) Lempijuomani: Kahvi Inhokkiruokani tai -juomani: Janssoninkiusaus
Lempivärini: Tiikerinkirjava Suosikkituoksuni: Kun tulee väsyneenä sateesta tai kylmästä sisään kotiin ja siellä tuoksuu lämpimät voileivät joita joku on tehnyt valmiiksi. Vaihtoehtosesti kaikki pähkinämaustetut kahvinpurut. Paras sää: -5 astetta, aurinkoinen pakkaspäivä Paras juhla: Joulu!!!!!!!!!! Paras paikka: Sellanen katosta riippuva korikeinu
Jos olisin eläin, olisin: Joku riekko tai muu kylmästä pitävä kana Jos olisin hymiö, olisin: 👹 Jos olisin esine, olisin: Tupakka-aski minttumakuliuskalla
Haluaisin oppia: Pitämään turpani kiinni Rakastan: Lentokenttää yöllä, Piinan vauvariimua joka jäi jo sille pieneksi, mun Valtsulta saamaa Windi-kahvimukia, mun ystäviä En voi sietää: Hellettä, tukkoista nenää, ihmisiä jotka kauppaa mulle matkavakuutuksia Pelkään: Varvassukkia, meduusoja Kaipaan elämääni: Toista täysin liikkuvaa kättä
Tätä et varmaan tiennyt minusta: Oon haastanut mun opettajan kerran oikeuteen kun sen takia mursin mun nilkan hiihtotunnilla
3 sanaa, jotka kuvaavat minua: Möyhäävä, univaje, buutsi 3 sanaa, jotka eivät todellakaan kuvaa minua: Puhtaus, lottovoitto, hyväkyntinen (??)
Terveisiä muille: Ootte kaikki haisuleita
|
|
|
Post by Cella on Dec 24, 2022 0:38:19 GMT 2
Luukku 24. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenterin viimeinen kalenterin opetus: kun sulla on välittäviä ihmisiä elämässä, joulu on oikeastaan joka päivä Vahvoja särkylääkkeitä ja kuuden viikon kuntoutusjumppaohjeet toppatakin pullottavassa taskussa. "Näin pahasti sijoiltaan mennessä kuntoutus kestää aikansa, ja siihen tulisi sitoutua joka päivä." Mun aivot pilkkaavat ohjeet jakanutta, mun pään ja olkapään kuvannutta lääkäriä antamalla sen muistoversiolle naurettavan snobin äänen, jota sillä varmaan oikeasti ei ollut. "Sillä on hevosia. Voiko se.. ratsastaa tai jotain?" Aleksanterin ääni tihkuu huolta kun se puhuu mun ohi, kuin mä olisin koomapotilas enkä varsin virkeänä itse paikalla. "Hevoset ovat arvaamattomia ja saattavat aiheuttaa tällä hetkellä hyvin kriittisessä kunnossa oleville nivelsiteille liian äkillisiä kiskaisuja, eli minun on vahvasti suositeltava hevosten käsittelyä vastaan." -- Käsi mun otsalla on viileä. Se on otteeltaan kevyempi kuin Aleksanterin käsi, jota mä olen tuntenut viime päivinä. Kuin valuttaisi iholle maitoa siirapin jälkeen. "Allu soitti", Lynnin ääni on pehmeä kun se silittää mun tukkaa ja mukailee sormellaan kevyesti mun otsan pieneen vekkiin aseteltuja ihoteippejä. "Säikäytit meidät, kuule. Tulin heti kun pääsin. Päästin Allun kotiin nukkumaan, tai ainakin vaihtamaan vaatteet, se on tainnut raukka nuokkua tossa nojatuolissa sua valvomassa varmaan 48 tuntia putkeen." -- Jouluaattoaamu ei ole kunnolla edes valjennut, kun Allu kuskaa mua kohti Seppelettä. Se ei anna mun ajaa mun pään tällin takia, vaikka mä olen nukkunut parantavia unia ainakin kaksi päivää yhtä soittoa, ja eilen osoitin täydellistä omaksi itsekseni palautumista kertomalla hyvän vitsin sen ruuanlaittotaidoista. Ei siinä, en mä olisi muutenkaan voinut ajaa. Mun auto on kääritty jouluiselle peltirusetille lyhtypylvään ympärille ja mun veressä kiertää kipulääkkeitä jotka kelpaisi vaikka Mick Jaggerille. Seppeleen pihassa on joulunhiljaista. Mun koputuksen ääni kantaa yli lumisen pihan. Emmy avaa talonsa oven pitkä vaalea tukka nutturalta karkaillen. Se pysähtyy mut nähdessään ja nappaa mut sitten tiukkaan halaukseen. "Hitto sun kanssa", se ei sano muuta, viittaa vain mut sisään keittiöön, jossa sen ja sen lapsen aamutoimien jäljiltä näkyy lapsenruokapurkkeja ja puoliksi juotuja kahvimukeja. "Mä tarvin Piinan kaa apua", mä sanon Emmylle ovensuusta. Se katsoo mua ja antaa silmiensä valua mun rikkinäistä kättä kannattelevan kantositeen yli. "Siis paljon apua. Mä en pysty mihinkään moneen viikkoon, siitä tulee vielä ihan käsistälähtevä kakara." Emmy näyttää vakavalta hetken, pyyhkäisee sitten mun ohi eteiseen ja kiskoo niskaansa tummansinisen, hevosenkarvaisen takin. "Tuu", se määrää, ja mä tottelen. Jouluaaton aamuhämärässä, pakkaslumen narskuessa, me vaelletaan tarhoille. Joku on ehtinyt jo tuoda hevoset ulos, ja Windi lapsineen möllöttää rentoina ja loimitakkisina tarhan katoksen alla. "Mä tiiän et sulle ei riittäis vaa joku 'kaikki järjestyy' vastaus, kun ei mullekaan riittäis, niin mä ennemmin näytän", Emmy virkkoo ja vislaa tammatarhalaisille hiljaa. Windi raahustaa aidalle kuin ylikuormittunut äiti vanhempainvarttiin. Mä ujutan toimivan käteni sormet sen otsatukkaan ja katson suu raollaan, kun Emmy ottaa Piinan kiinni. Emmystä joskus unohtaa, niiden sen kaikkien roolien lomassa, mitä kaikkea muuta se on kuin toimistolla istuva yrityksen pyörittäjä, nopeasti ja kiireisenä käytävällä vilahtava tunninpitäjä. Se on ollut mun ystävä monta vuotta. Se on myös todella taitava hevosihminen. Ei kai siitä pitäisi tallinomistajan kohdalla olla niin vaikuttunut – mutta kun mä meinaan avata suuni ja kertoa, että Piina ei todellakaan anna kenenkään taluttaa noin toiselta puolelta portille, Emmy on jo saanut sen tekemään niin. Vaikuttumista ei varsinaisesti voi estää. "Se on hyvin käsiteltävissä. Mä pystyn ottamaan henkilökohtasesti siitä vastuuta näinä ekoina viikkoina, ja kun kevään kausi alkaa, me saadaan apua vaikka keltä muulta. Sun ei tarvi murehtia", Emmyn suusta valuu niin vakuuttavia, varman rauhoittavia sanoja, että musta tuntuu että puolet mun kivuista sulaa pois. Tallinomistaja taluttaa Piinaa pienelle voltille ja silittää sen matalaa, loimenpeittämää selkää. Piinan korvat kääntyilevät, mutta se näyttää tyytyväiseltä ja rauhalliselta. Mua alkaa äkisti itkettää. "Kiitos", mä sanon käheästi ja räpytän silmiäni huonolla menestyksellä. "Mä lupaan että me katotaan tää kyllä tallivuokraan, johonkin lähelle täyshoitoo tai –" "Nyt me ei katota yhtään mitään", Emmy keskeyttää järkähtämättömästi, kuin luvaten äänensävyllään, että se hoitaisi mut henkilökohtaisesti uudelleen sairaalaan, jos mä nyt alkaisin stressata rahasta. "Hyvää joulua, Cella", Emmy sanoo hiljaa, ja nauraa Piinan tönäistessä sitä käsivarteen. Tämä vika luukku toimii shoutouttina ja joulupostina sulle, ihana Emmy : tälläisenä mä Emmyn (ja myös taustakirjottajan) jotenkin nään, välittävänä, reippaana, huumorintajusena mutta asioihin kunnolla tarttuvana ihmisenä joka on aina valmis auttamaan. Oon ikuisesti kiitollinen miten isossa roolissa oot pitämässä tätä meille tärkeetä tallia pyörimässä, ja ilonen siitä että ollaan saatu harrastaa näin pitkään yhdessä! Emmyn hahmo, sun luovuus ja sun kauniit piirrokset on niin osa Seppelettä, että on vaikea kuvitellakaan paikkaa ilman sua. Tämän myötä myös aivan ihanaa joulua koko Seppeleen rakas ja kaikenkarvainen sakki! Se on aivan täysi fakta, että Cella ei olis elossa enää ilman teitä, ja myös irl-minän elämästä puuttuis ilman tätä porukkaa valtava pala. Kiitos teille <3
|
|
|
Post by Cella on Dec 18, 2022 16:54:51 GMT 2
Luukku 19. after ride dagen efter, maanantai 19. Aleksanteri Holma oli sekä tehnyt että pilannut mun elämän viimeiset seitsemän vuotta. Hitto että oli raskasta, että elämä oli valinnut juuri sen mun siksi ihmiseksi jota ilman on ilmeisesti mahdotonta elää. Olisi valinnut vaikka Lyytin. Tai Inkerin, jonka kanssa me oltaisiin aivan hyvillä mielin voitu perustaa joku vihaisten blondien elämänkumppanuuskommuuni. Kirin lievästi huolestuneet silmät oli ainoat jota näkyi sen peiton alta kun mä keräilin kenkiäni ja aivosolujen rippeitäni mun lattiapedin ympäriltä. Se ei olisi varmasti herännyt vielä, jos mä en olisi törmännyt täysillä sen kaappiin horjahdettuani housuja pukiessani. Kännykän valo oli loistanut Kirin sängystä ainakin kolme tuntia sen jälkeen kun me oltiin palattu lievästi ankeasti päättyneiltä afterrideilta. "Ootko ok?" Kirin karhea ääni kuiskasi mun perään kun mä avasin sen huoneen oven. Antonin huoneen suunnalta kuului jotain kyseenalaisia duettoääniä, vaikka oli yhä niin aikaista, että sininen hetki viipyili Savusalontien hangilla. "Aina mä", mä vastasin, ja suljin oven perässäni. Kävelymatka tallille sujui nopeasti. Mun auto oli luultavasti hautautunut yöllä sataneeseen 30 sentin hankeen Seppeleen parkkikselle, johon se oli eilen jumahtanut korkin auettua. Mä en halunnut mennä vielä kaivamaan sitä ulos lumikiepistään, koska mulla oli juminen pää ja huono olla. Windi vaikutti lievästi yllättyneeltä mun ottaessa sen käytävälle. Seppeleen aamussa oli hiljaista, mutta mä tiesin aamutoimien olleen täydessä käynnissä ainakin kaksi tuntia. Hevosten tarhaaminen alkaisi tuota pikaa. Piina elämöi hetken karsinassa äidin kadottua näköpiiristä, mutta rauhoittui nopeasti. Se oli hyvin itsenäinen pieni tamma. Pehmeä harja liukui Windin talvikarvalla. Mua mietitytti. Mulla oli vaihtoehtona viheltää peli poikki ja kertoa Allulle, että oli aika vihdoin hyväksyä asiat ja julistaa meidän parisuhteen kuolinajaksi 18.12.2022. Tai, mä voisin ajaa Allun luo vaikka saman tien ja yrittää selvittää sen kanssa asiat kunnolla, jotta esim. Riiniksen nimen kuuleminen ei tuntuisi musta aina siltä että mun pitäisi julistaa sota jotain pientä valtiota vastaan. Mun jalat pysähtyivät satulahuoneen ovelle mun valuttua hakemaan tammojen ulkoloimia. Pitkin vaaleaa varsaloimea valunut valtava punaviiniläikkä oli yhä kostea, mutta vaikutti jo täysin imeytyneeltä ja tahmautuneelta. Riinis olisi voinut yhtä hyvin jättää jonkin käyntikortin rikospaikalleen kuten kaikkien coolien rikoselokuvien mastermindit. Mä huokaisin. Ja sisuunnuin. Windi ja Eedin Lokilta lainattuun loimeen paketoitu Piina tarhasivat pian sinisessä aamussa. Mun kädet tärisivät, kun mä raivokaivoin auton lumesta ja huudatin moottoria peruuttaakseni lumesta muodostuneen möykyn yli parkkiksen vapaaseen tilaan. Mun ei olisi pitänyt lähteä ajamaan niin kiihtyneessä mielentilassa, darrassa ja matalalla verensokerilla. Mun olisi pitänyt keskittyä tiellä pyörteilevään lumeen eikä antaa Allulle sanottavien tulevien, kiivaiden sanojen ja mielikuvitusväittelyn (jossa mä olin voitolla) vallata mun mieltä. Mun olisi pitänyt jäädä nukkumaan Kirin lattialle. Ne kaikki asiat mun mielessä häivähti. Siinä ehtii ajatella käsittämättömän monta asiaa, kun maailma hidastuu, auton renkaiden pito katoaa liukkaalla tiellä liian nopeaksi kiihtyneessä vauhdissa, ja auto rysähtää oikea etuvalo edellä Liekkijärven lemmikkitarvikekaupan edessä seisovaan katuvalopylvääseen, josta valo on juuri sarastaneen aamun kunniaksi sammunut.
|
|
|
Post by Cella on Dec 15, 2022 23:27:07 GMT 2
Luukku 15. Top 3 -lista yksilöistä jotka ovat VÄHITEN innoissaan Ella-Maria Talven ja Aleksanteri Holman uudelleenlöytyneestä yhteydestä: 3. Juli 2. Milla-Riina 1. Windi "Se kirjaimellisesti pyöräytti silmiään", mä henkäisen matalalla äänellä Allun poskea vasten. Allu irrottautuu musta, vilkaisee ensin olkansa yli tiukassa luimuilmeessä meitä katsovaa Windiä, ja sitten mua. "Pidätkö sä silmiä auki ja katsot heppaa kun me suudellaan?" Allu kysyy lievästi loukkaantuneena. "Sä oot se joka on kääntäny selkänsä Windille, luulis että oot ilonen että on aukinainen silmä joka valvoo." Me ollaan päädytty tuntien jälkeen pussailemaan Windin karsinaan, ihan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Windi ei selvästi voi uskoa silmiään, että tähän on päädytty taas, niin monetta kertaa sen pitkän hevosenelämän aikana. Se on osoittanut mieltään meille omasta nurkastaan koko illan. "Näitkö Robertin?" mä kysyn suikattuani vielä yhden pusun Allun suupieleen. Se maistuu kanelilta ja saa mun olon oudoksi, kuin mulla olisi nälkä mutta jossain rinnan korkeudella. "Näin", Allu sanoo pienen tauon jälkeen. Robert oli hipsinyt Kosmoksen karsinalla vajaa kaksi tuntia sitten luminen huppu syvälle päähänsä vedettynä. "Kerroitko sille?" mä kysyn pehmeästi ja ujutan sormeni sen käteen. Allu vilkaisee mua kulmat koholla, ja yhdistää ilmeisesti vain telepatian avulla, että mä tarkoitan kertomista meistä. "En. Ei ollu hyvä hetki. Se näytti sellasta ilmettä että jos siitä ja tän hetken Windistä olis tehny etsi viisi eroavaisuutta -pelin, se ois ollu ainakin jollekin kaihipotilaalle tosi vaikee." Mä silitän Allun poskea nopeasti. "Kyl asiat palautuu. Ja voitte taas jutella ihan normisti", mä sanon hiljaa Allun painuneille silmäripsille. Allu nyökkää, mutta ei vaikuta vakuuttuneelta.
|
|
|
Post by Cella on Dec 12, 2022 22:50:38 GMT 2
Luukku 12. Jo Riikan lentokentällä, lennonjohdon ilmoittaessa että Suomen päässä nouseva talvimyrsky oli perunut monia lähteviä lentoja ja tekisi luultavasti meidänkin laskeutumisen vaikeaksi, mä tiesin että mun kotimatka töistä olisi tänään vaikea. Mutta että näin vaikea. Mä, mun noin kaksikymmentä bleiseritakkista kollegaa ja tusina Balilta palanneita, ravunvärisiä turisteja seistään suut auki infotiskillä, kun meille infotaan että myrkyn paiskomat lumipaakut ovat saaneet lentokentän autohallin hälytykset laukeamaan ja siten sähköiset poistumisovet automaattilukkoon. Kaikki hallissa odottavat autot saataisiin ulos aikaisintaan seuraavana aamuna. Mun mielessä häivähtää, että mikäli Helsinki-Vantaan uudenkarheiden sähkölukkojen valitsijan sukunimeksi paljastuisi Mesi, mä en olisi yllättynyt. Kun aulan valtavan infotaulun jokaisen lähtevän junavuoron kohdalle nousee punainen 'Peruttu'-palkki, mun on pakko tarttua puhelimeen. Voi luoja, että mä toivon että olisin voinut tarttua siihen yhden kerran vähemmän. Mä tuijotan pelkääjänpaikan ikkunasta ulos säkkipimeälle motarin penkereelle, jossa pakkaslumi pöllyää vaarallisissa, kaatuvissa torneissa. Auton radio hyräilee joululaulua, ja kuski mun vieressä naputtelee rytmikkäästi rattia. Se vilkuilee mua huomattavasti enemmän kuin on hyvästä, ottaen huomioon että sen edessä aukenee historiallisen surkea ajokeli, ja sen olisi ehkä parempi keskittyä edelläajavan perävaloihin kuin mun poiskatsovaan poskipäähän. "Mä luulin että sä et halunnu olla mun kanssa enää tekemisissä", kuski sanoo melkein harjoitellun leppoisalla, arkipäiväisen jutustelun äänellä. Sen vilkuilu kuitenkin paljastaa sen kortit. "No, hädässä joskus soitellaan niillekin, joille ei muuten soittelis", mä koitan vastata poliittisesti. Mulla on epämukava olo, eikä se johdu ylikuumasta penkinlämmittimestä, jota mä en kehtaa pyytää painettavan pois. Hiljaisuus valtaa uudelleen auton. "Ootko varma että haluut että pudotan sut sinne sun tallille? Eikö kotiin ois parempi, ei nyt oo varsinainen... tallisää?" kuski kokeilee uudelleen. "Seppele on hyvä. Sinne sä ainakin varmasti osaat", mä en tarkoita pudottaa viimeistä osaa kieleltäni ihan niin pistävästi. Kuski melkein hätkähtää. Mä en halua keskustella sen kanssa mun kodista, ja Seppele on - vaikka vaarallinen sekin - paras neutraali lähialueen paikka, jonka mä keksin. Mä en olisi myrskyssä edes tajunnut, että me ollaan jo oikean rampin kohdalla. Kuski todella osaa reitin, mä en liioitellut. "Mitä sille kuuluu?" kuskin ääni ei yritä olla enää neutraali ja keveä. "Älä", mä vastaan. Mä en ole ehkä koskaan ollu niin onnellinen Seppeleen piparkakkutalomaisen maiseman ja ikkunoiden turvallisten valoruutujen tullessa näkyviin. Auto sutii, kun se kaartaa parkkipaikalle johon runsas lumisade on jo alkanut kasautua. Mä kiitän kuskia, kireästi, mutta aidosti, koska sai olla joko pyhimys tai lievästi harhainen lähteäkseen tällaiseen säähän vain työpaikalleen jumiin jäänyttä hakemaan. Niin. "Cella", kuskin paikalta kuuluu nopeasti, ennen kuin mä ehdin lyödä oven kiinni. "Mä en oikeesti kertonut kellekään." Mä katson Filippa Petersenin tummia silmiä ja täydellisesti asettuneita hiuksia. Mä en voi olla miettimättä, kuinka järkyttävän vaarallista on että se on siellä, mun seurassa, nyt kun kaikki on taas vihdoin niin hyvin. "Mee kotiin Filppu. Hanki vaikka koira tai jotain." Mä lyön oven kiinni ja painelen lumituiskun halki, palelevia käsiäni hieroen Windin karsinalle. Talli vaikuttaa autiolta näin myöhään: ei yksiäkään auton, sen kuskin, mun yhä niskassa olevan lentoemännän työasun tai mun kalpeiden kasvojen todistamiseen kykeneviä silmäpareja lähimaillakaan. Mä olen harvoin ollut siitä yhtä iloinen.
|
|
|
Post by Cella on Dec 9, 2022 23:10:39 GMT 2
Luukku 9. Mä kuivaan käsiini tarttunutta, tumman siirappimaista satularasvaa pieneen pyyhkeeseen ja vilkaisen samalla Allun viestiä puhelimen ilmoituksesta. Mun suupieli käy pienessä hymyssä. Se kysyy jo toista päivää putkeen, lähdettäisiinkö me yhdessä tallilta. Tuntuu ihan absurdin älyttömältä, sellainen arkisen ja jokapäiväisen yhdessäolon kysymys. Näinkö Valtteri ja Jasmiina tekstasi toisilleen joka päivä? Käsittämätön tunne varmasti. Mä nostan Windin raskaan lännensatulan mun käsivarrelle ja heilautan sen takaisin paikoilleen yhteen seinän satulatelineistä. Satula kiiltelee vastalisätystä rasvakerroksesta ja mä pyyhkäisen siiven lievettä pehmeästi sormillani. Vähäinen käyttö ja kiristyneiden pakkasten vaatima satulahuoneen sähkölämmitys on kuivattaneet satulan nahkaa, ja luoja tiesi että mä ennemmin naarmuttaisin omin käsin oman ja vaikka naapurinkin auton kuin antaisin mun rakkaaseen arvoesineeseen muodostua ainuttakaan kuivumishalkeamaa tai muuta kauneusvirhettä. Mun kädet on niin rasvaiset, että mä en halua koskea näyttöä vastatakseni Aleksanterille. Se näyttää yllättyneeltä, kun mä löydän sen oleskeluhuoneesta. Se istuu Liinun ja Sisun kanssa tupapöydän ääressä, penkin päätypaikalla, ja on kääntänyt selkänsä seinustan tuolissa kahvia hörppivälle Kirille. "Mennäänkö?" mä kysyn pehmeästi, kevyesti ja vähän puolihuolimattomasti kättäni Allulle ojentaen. Kaikki huoneessa, jopa ilma ja äsken noroa pannuun tiputtanut kahvinkeitin, pysähtyy. Sisun suu käy raollaan, ja heti perään tyyppi esittää että olikin juuri halunnut ottaa käsittämättömän suuren ja kaiken huomionsa vievän kulauksen mukistaan. Kiri nostaa päätään puhelimensa takaa liioitellun hitaasti. Liinua hymyilyttää pienesti kun se kääntää katseensa lumiseen ikkunaan. Allun naamalla käy tuhat ilmettä; ensin iloinen, sitten varovainen, vaikea ja vähän ihailevan kauhistunut. Mä en ole varma, olisiko se ollut valmis meidän yhteislähtöjen julkistamiseen, mutta mä en aikonut saman salaillaan-ja-sitten-kustaan-kaikki rumban toistua kuin ystävänpäivän jälkeen. Allun käsi heilahtaa kysyvästi mun kättä kohti, ujuttaen sormenpäät mun sormien lomaan, ja sen katse siirtyy pelonsekaisesti kohti mun takaviistoon jäävää huoneen nurkkaa. Juli tuijottaa meitä jouluvalojen luomien raitojen alta silmät arvaamattomasti kiiluen kuin naali turkistarhahäkissään. "Mennään", Allu vastaa mulle tukahtuneesti, kun naali-Juli vaikuttaa kivettyneen paikoilleen. Mä en ole satavarma, kumpi nykii kumpaa ulos oleskeluhuoneen ovesta. "Mitä VITTUA!!!" Julin kaunis ja kirkas ääni aaltoilee meidän perään portaikkoon kiinni paukahtaneen oven takaa.
|
|
|
Post by Cella on Dec 7, 2022 22:54:31 GMT 2
Luukku 7. Kukaan maailman ihminen, jonka piti joskus vaan ottaa, painua ovesta ulos ja selvittää raivokkaasti päätään, ei voinut tosissaan väittää että piti enemmän kesästä kuin talvesta. Mikään, ei mikään, selvittänyt järjettömyyteen lipsuvaa ajatusrinkiä niinkuin pakkanen ja naamalle hönkivä lumiviima. Mitä hittoa kesällä tehtiin? Lähdettiin sisältä, jossa ahdisti, ulos jossa oli +33 astetta lämmintä ja... mitä? Hikoiltiin stressi pois seisovaa ilmaa syvään hengitellen? Hyi saatana. Mun röökikäsi tärisi vähän. Se ei yleensä tärissyt. Kaamoksen pimeässä ja lumisateen keskelläkin mä näin, että Windi värisytti sieraimiaan. Vaikka mä olin jo astellut vähän kauemmas pisteestä johon mä olin sen sitaissut, ja vaikka mä olin katsonut että tuuli kuskasi tupakansavun toiseen suuntaan, se katseli mua inhoavasti. Niin, no jaa. Windin kanssa se ei välttämättä liittynytkään röökiin. Mä en voinut uskoa, että siitä kun mä olin seurannut Aleksanterin lähtöä mun kampältä, talvitakin huppu syvälle päähän vedettynä ja hartiat kumarassa, oli vasta neljä tuntia. Maailman aikajatkumossa oli jokin madonreikä, jonka takia kello oli varmasti pysähtynyt tai kulkenut jossain vaiheessa taaksepäin: ehkä siinä kohtaa, kun mulle oli sanottu että Windi voisi mennä tuuraamaan yhdelle tunnille, testailemaan lyhyesti työntekoa ja erossaoloa jo ennen Piinan vieroitusta, tai siinä, kun mä olin tuntenut laittavani Windiä valmiiksi maailman hitaimmin, ja silti mä olin tuonut sen täydessä tuntipyntissään maneesille vievälle tielle varttia liian aikaisin. Aleksanteri sai mun pään niin sekaisin. Mä olin kuullut, että Lontoon toisen maailmansodan aikaisista pommituksista selvinneet olivat lopulta rauhan tullessa jääneet kipeästi ikävöimään pommitusten aikoja. Kai siinä oli jotain yhtäläisyyttä, haluta vaan ihan hirveästi takaisin jotain, joka oli välillä vähällä viedä joko hengen tai mielenterveyden, kumpi sitten menikään ensin. Mun käsi tärisi vielä kovemmin, kun mä tumppasin röökin aidan päälle kasautuvaan lumeen ja kävin irrottamassa Windin löyhästä ohjasolmustaan. Maneesin aukeava ovi raotti pimeyteen valoisan neliön. Mun käsi oli sujahtanut Aleksanterin hiuksiin kuin se olisi ollut mun kädelle kipsimuotisssa valettu mittatilaushansikas. Ne oli tarkalleen niin sileät ja kiharat kuin mä muistin, ja jostain syystä mä olin pystynyt ajattelemaan vaan niitä siinä hetkessä, kun mä olin suudellut Allua sen sanojen jälkeen. Mä en ollut pystynyt sanomaan mitään. Musta oli tuntunut kivuliaalta ja ihanalta samaan aikaan, että mä räjähtäisin ulospäin ja sitten romahtaisin sisäänpäin niinkuin jokin outo pieni oman aurinkokuntansa aurinko elinkaarensa päätösvaiheessa. Mä olin vaan törmäyttänyt itseni Alluun huulillani, ja edelleen Allun selän Poppelikujan puiseen keittiönkaapin oveen. Jos Allu halusi vaan olla mun kanssa, asia jota mä olin halunnut viime ystävänpäivästä asti, 296 päivää ja, no, noin 16 tuntia, miten mä muka olisin voinut siihen sanallisesti vastata? Paitsi, lopulta ehkä 10 minuutin sekaisinolon jälkeen, että 'no ollaan sitten'.
|
|
|
Post by Cella on Dec 6, 2022 13:40:47 GMT 2
Luukku 6. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri "Tietenkin mä lähen sun kaa Italiaan." Niin mä olin vastannut. Mannyn partakarvoja myöten vaivaantuneet kasvot olivat sulaneet ilahduksen ja helpotuksen väreihin. Olisi varmaan pitänyt tarkennuskysyä edes jotain. Vaikka, esim., että miksi mä ja miksi Italiaan. Että oliko tämä joku romantic getaway -kutsu, joka paljasti, että Manny oli vuosia kantanut salattuja tunteita, joista pitäisi ehkä puhua ennen kuin meidät suljettaisiin Finskin 10:20 Rooman koneeseen lähtöportilta A34. Että oliko tämä joku komediaelokuvien 'tule esittämään mun vaimoa mun sukujuhliin' skenaario, johon mä olin kyllä valmis, mutta johon pitäisi valmistautua. Tai skenaario, jossa Manny oli rikosringin pyörittäjä ja tarvitsi panttivangin, jotta pääsisi pakenemaan maasta. Johon mä olin myös valmis, koska rikos se kannattaa ja mä olisinkin parempi panttivanki kuin tekovaimo. Että oliko se 100% tosissaan. No, en kysynyt. No jaa, mä mietin, kun irrotan riimunnarua Windin riimusta. Kai se selviää. Mä katson kuinka ison ja pienen pilkullisen hevosen loimenpeittämät selät loittonevat musta hitaasti niiden valuessa kohti tarhan parempia, jo tampattuja kokoontumispaikkoja. Tänään Piina ei saa lumihepuleita. Ensilumien tultua se oli ainakin viikon ajan joka tarhauksella intoillut valkoisesta, kylmästä materiasta niin, että se oli yhtenä päivänä meinannut potkaista äitiään silmään. Seppeleen lipputangon siniristilippu heijaa hiljaa kevyessä pohjoistuulessa. Mun takana tallin ovelta kuuluu Hanneksen huhuilua, kun se koittaa kysyä multa, onko mulla HDMI-piuhaa kaapissani. Se yrittää laittaa tietokoneeltaan Linnan juhlia näkyviin johonkin taukotuvan projektoriin, jollaista mä en tiennyt koko tallilla olevankaan. Jos tallilaiset vaikka haluavat viettää iltaa vintillä ja katsoa pukuloistoa yhdessä, Hannes perustelee. Kaikessa satunnaisessa hörhöydessään se on kyllä ystävällinen ja aidosti tallin ilmapiirille hyvää haluava mies, mä huomaan ajattelevani. Kun Windi saavuttaa tarhan heinäkasan ja osoittaa kasan ympärillä haaveilijoille paikkansa nokkimisjärjestyksessä, mä käännyn kädet toppatakin taskussa ja lähden auttamaan Hannesta tekniikanmetsästyksessä. Kyllä mä yhden illan voin miettiä Inkerin kanssa, kuinka kuuma Jaana Pelkonen on vuoden mekossaan, sen sijaan, että mä googlettelisin ihmetellen italianlentoja tai odottaisin peukalonkynsi suussa, että Aleksanteri vastaisi mun viestiin.
|
|
|
Post by Cella on Dec 5, 2022 11:00:42 GMT 2
Luukku 5. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Mä olin nähnyt Allun viestit ilmoituksista heti, kun mä olin eilen saapunut Olkinuoran majatalon naurettavan ihanaksi joulumaaksi koristeltuun pihaan. Mä en ollut saanut koko illan aikana itseäni lukemaan viestejä, saati vastaamaan niihin, koska se olisi tuntunut jotenkin perustavanlaatuisesti väärältä asialta tehdä silloin kun mä seisoin toisen miehen vieressä katsomassa joulukuoroa tai syömässä riisipuuroa. Ihan sama, kuinka ei-hekumallisissa tunnelmissa sitä puuroa siinä lapattiin. Kuitenkin tänään, toisen viestin ilmoituksen pompauttaessa myös kaikki piiloon pyyhkäistyt takaisin näytölle, mun on pakko katsoa niitä tarkemmin. anteeks.mulla on ikävä sua.
Koko viestisarja olisi varmaan ollut jonkun toisen silmään sympaattisella tavalla koominen kaikkine kirjoitusvirheineen, jollaisia edes mun kummityttö Lilian ei enää tehnyt, mutta mulle niissä viesteissä on kahdeksan vuoden paino. “Teenkö mie tän nyt oikein?” Lyytin ääni keskeyttää mun vaikeaan suuntaan menevät ajatukset tervetulleella tavalla. Mä nostan katseeni ja katson Riikosen pyllistelyä Piinan takajalkojen luona. Piinan pää on koholla ja korva kummastuneessa luimussa, mutta se on antanut Lyytin nostaa yhden jalkansa ja sivellä ja taivutella sitä hitain liikkein. “Hyvältä näyttää”, mä hymyilen pienesti ja sujautan jännittyneelle Piinalle herkun palkinnoksi. Mä olin tarvinnut jonkun avuksi, koska Piina tarvitsi kipeästi totuttelua muidenkin kuin mun käsittelyyn ja hipelöintiin. Kun mä olin miettinyt, kuka oli tarpeeksi uhkarohkea, kiltti, tai vähintään rahan tarpeessa suostuakseen siihen hommaan, mä olin päätellyt Lyytin olevan vahva vaihtoehto. Se oli kuitenkin mennyt Artsille töihin ja vielä suhteellisen vapaaehtoisesti. “Cella”, Lyyti vilkaisee mun käsissä pitämää puhelinta tuimasti Piinan mahan alta siirtyessään toisen jalan luo. Mä pelkään sen nähneen Allun keskustelun mun näytöllä, tai että se on loukkaantunut että mä en keskity kunnolla tähän Tärkeään Kasvatushetkeen vaikka sitä tähän itse pyysin. Mutta se sanookin: “Voisikkosie pliis rasvata siun kädet? Näyttää kamalilta.” Mä naurahdan kuivasti, mutta en ihan yhtä kuivasti kuin mun kämmenselät on. Pakkanen on pureskellut varsinkin etusormen ja peukalon välisen hangan punaisille rohtumapilkuille. “En mä jaksa, kyllä ne kohta taas tottuu talveen”, mä sanon leppoisasti irvistäen, ja pudotan katseeni tutkimaan kuivaa ihoa. Käden vierelle, aukinaiseen viestinäkymään Allun nimen alle on noussut pieni ‘paikalla’ teksti, joka saa mun rinnassa tuntumaan jostain syystä kuin sinne olisi muodostunut kaksi ylimääräistä sydäntä. “No, saanko MIE rasvata ne siulle?? Tekee aivan pahhaa. Miulla on hyvää rasvaa mukana." Niin mä istun Piinan harjalaatikon päällä ja annan Lyytin rasvata hiljaa onnellisena hyräillen mun vasenta kättä, samalla kun mun oikea käsi tapailee hitaasti puhelimen näppäimistöä. Mä hengitän hetken hiljaa. Lyytin kevyt käsihieronta tuntuu lohdulliselta ja hyvältä.
|
|
|
Post by Cella on Dec 3, 2022 20:32:07 GMT 2
Luukku 4. sunnuntai 4.12. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Tietenkin Aleksanteri tulee paikalle silloin, kun mulla on vähän syyllinen olo ja toive, että se ei tulisi. Ei kai tämä olisi mun elämä ollenkaan, jos Aleksanteri Holma ei astelisi siihen jok’ikisellä vähänkin huonolla hetkellä. Mä pakkaan Windin harjoja käytävällä juuri kun Allu kopistelee lumia kengistään ja harhailee hieman hajamielisen näköisenä kohti tallin päätyä, jossa Windin karsina on. Se nostaa katseensa kengistään vasta, kun on jo melkein mun kohdalla. Se pysähtyy. “Moi?” me sanotaan toisillemme yhteen ääneen lievästi yllättyneillä, jopa odottavilla, nuoteilla. “Oot... jouluisa”, Allu sanoo ja silmäilee mun joulukuvioitua neulepaitaa. Mun reaktio on hymyillä oudosti huulet sisäänpäin, toivoen, että se on ennemmin joulumielinen hymy kuin passiivisaggressiivisen, juuri ranskanmatkalta palanneen snobitädin hymy. “Oon menossa tohon kylälle sellasiin... jouluiltamiin. Pienten markkinoiden tyyliset, tai jotkut”, mä vastaan nopeasti. Allu nyökkää. Mä en viitsi sanoa sille, että ne jouluiltamat on kaikista maailman paikoista Otto Olkinuoran perheen uuden majatalon luona, ja että mä menen Oton kutsumana. Se vaikuttaa musta tarpeettoman kivuliaalta keskustelulta tähän väliin. Tai tarpeettomalta ylipäätään: vaikka meillä oli lämmin, Allun sankarillisuuden värittämä hetki Köyriönkosken karmivan hotellin yössä, me ei oltu oikeastaan puhuttu sen jälkeen, kun mä olin kuullut Allun lähteneen samaisena yönä, taas kerran, Riinistä etsimään. Koko kuvio on absurdilla lailla kuin Windows XP:n hypnoottinen, itseään toistava näytönsäästäjä. On ihan sama, kuinka pitkään sitä tuijottaa ja kuinka lujaa toivoo, näytönsäästäjän ympäriinsä risteilevät pallerot eivät riko muottiaan ja valitse toisistaan suosikkipalloa, jonka kanssa mennä samaa rataa, vaan toistavat samaa kaavaa joka pistää ne kulkemaan pakonomaisesti ensin toisen pallon perässä, ja sitten toisen. “No?” mä kysyn hiljaisuuden pikkuhiljaa venyessä. Allu kohottaa kysyvästi kulmiaan. Sen kulmissa ja ripsissä on pieniä, sulaneiden lumihiutaleiden muodostamia pisaroita. “Mitä?” “Että oliko sulla jotain asiaa, kun tulit kerran tälle puolelle?” Allun silmät hipaisevat käytävän viimeistä karsinaa, Indin vanhaa, jossa asuu nyt se uusi ruunikko puoliverinen. Poika pudistaa päätään. “Kunhan tulin... öö, kattoon.” Mä kiristän Windin harjapussin suun hitaasti, luultavasti elokuvallisen epäileväisen näköisenä. Lopulta mä pudotan pussin oven koukkuun, heitän takin niskaan nyökäten, ja ohitan Aleksanterin melkein sen olkaa hipoen matkalla ovelle. “Allu?” mä käännyn vielä kulmassa ympäri, ennen astumista keskiovista ulos hämärtyvään iltapäivään. Allu kääntää päätään. “Musta on hienoo, jos koette et pystytte Riiniksen kaa oleen kavereita ja kasvaan niistä muista tunteista ulos, niinku sanoit”, mä sanon hiljaa. Allun naaman asento muuttuu kivettyneeksi. Mä hengitän ennen kuin jatkan. “Mä en vaan taida uskoo et se on todellisuudessa mahollista. Sulle ja mulle ei ainakaan ollu.” Mä astun ovesta ulos. Sankkenevan lumisateen pyörittämät pienet hiutaleet sulavat nopeasti mun kuumille poskille.
|
|
|
Post by Cella on Dec 3, 2022 16:00:29 GMT 2
Luukku 3. pieniä hetkiä joulukuulta -tarinakalenteri Mulla on darra. Eiliset pikkujoulut venyivät aamukuuteen. Mä en muista loppuillan tapahtumista ihan hirveästi; en siksi, että olisin ollut jossain käsittämättömässä änkyrässä, vaan lähinnä siksi, että asioiden muisteleminen ja jonkinlaisen kronologisen aikajanan muodostaminen sattui päähän, enkä mä siksi edes yrittänyt. Mun kurkku on kipeä, joten ainakin mä varmuudella tiesin että: a) mä olin sitten kuitenkin ottanut osinkoni sen jonkun kolmosdivarin jalkapallojoukkueen pikkujouluporukan sikarirasiasta, vaikka ei pitänyt, koska mä poltin sikaria kuin röökiä ja se käristi aina reiän mun henkitorveen, ja/tai b) mä olin sitten kuitenkin päätynyt sinne karaokekoppiin, vaikka ei pitänyt, monistakaan syistä. Mulla on darra, kurkku kipeä, ja mä olen silti tallilla. Sellaista huvia on omistaa varsa jota pitää käsitellä pitkäjänteisesti joka ikinen päivä, ettei kaikki neljässä kuukaudessa vaivalla luotu käytöspohja valu viemäröinnin mukana Liekkijärveen ja Piinasta tule joku metsittynyt minotaurus. Mun kädet on melkein paleltuneet, joten mä ennemmin näen kuin tunnen että mä yritän kiskoa Piinan riimunnarua kuudettasadatta kertaa. Pienen tamman luimuisa pää ojentuu vedon mukana, mutta jalat eivät liiku senttiäkään. Mä koitan painaa sitä lavalta, lautasilta, ja pyöräyttää sitä ympäri saadakseni edes jotain liikettä, mutta mikään ei auta. Tallipihan hanki natisee mun jalkojen alla, kun mä askellan turhautuneena paikoillani. Piinan kapeista sieraimista nousee höyryä puhauksittain ja sen sininen silmä muljahtelee irrottamatta katsetta sen suurimmasta pelosta, joka on saanut sen kasvattamaan kavioistaan juuret ikiroutaan asti. Aitan muhkean joulukoristeköynnöksen valot olivat syttyneet hämäräajastimella juuri sillä sekunnilla, kun me osuttiin pihan ympäri kiertävällä talutusharjoituslenkillä sen kohdalle. Piina ei selvästi ollut koskaan kokenut mitään hirveämpää, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska varsassa oli muitakin yhtäläisyyksiä erääseen toiseen joulukoristeita ja -mieltä ja -ihmisiä vihaavaan vihreäsävyiseen antisankariin. "Tule nyt", mä maanittelen surkeasti. Olo on huono ja mulla alkaa olla niin kylmä, että kurkkukipu on melkein turtunut aistimattomiin. Mä nostaisin Piinan syliin kuin koiran, jos se ei olisi edelleen, käytöskouluista huolimatta, lievästi väkivaltainen ja, no, hevonen. "Mitäs te täällä?" Emmyn ääni on liian iloinen kirpeään joulukuiseen siniseen hetkeen ja tilanteeseen, jossa multa on jo kolme tallilaista tullut utelemaan, miksi me seistään paikallamme keskellä pihaa, kuin se olisi ollut joku mun aito valinta. "Nautitaan tähtiyöstä", mä murisen. Emmy kohottaa kulmiaan paksun piponsa alla ja heijaa hiljaa taaperokärryjä, jossa on ilmeisesti vienyt lastaan iltaulkoilulle. "Eikö se suostu tuleen koristeiden ohi? Mä sanoin Hannekselle että noi on liikaa. Koita sitoo sen silmät tai jotain. Tai saada sitä väistään painetta ja kääntymään, että tuutte toista kautta?" "Haluun ehottomasti nähdä, kun joku koittais sitoo Piinan silmät." Kiri astelee Paahtis narun päässä aitan toiselta reunalta. Piinan silmät muljuvat ja se näyttää uppoavan, jos mahdollista, vielä syemmälle lumeen. "Hei! Miks te täällä kokoustatte, eiks tälläsellä pakkasella ois vähän parempiakin paikkoja hengailulle?" Kirin ääni on kevyt ja humoristinen, ja se puhaltelee lämmintä ilmaa hanskattomiin, punertaviin käsiinsä. Mä päätän siinä hetkessä ostaa Kirille joululahjaksi oikein lämpimät tumput, johon on kirjailtu aforismi 'En tiedä mitä muut käyvät läpi, joten arvokkain on taito olla kommentoimatta yhtään mitään'.
|
|