|
Post by Clara on Dec 31, 2016 19:21:37 GMT 2
Kaverikuviamarraskuu 2016 Kuvia marraskuulta, kun Walman varsa Eemeli asui vielä Seppeleessä Vilun leikkikaverina ♥
Clara & Siiri kahdeskymmenes
|
|
|
Post by Clara on Jan 22, 2017 19:26:38 GMT 2
Myllerryksiä11. tammikuuta 2017
Tämä päivä oli ollut aivan kamala. Johtuikohan se siitä, että olin aamulla laittanut sukat vääriin jalkoihin: minulla oli mustaharmaat urheilusukat, joiden ulkosyrjälle oli kirjailtu kirjaimet L ja R merkitsemään vasenta ja oikeaa jalkaa. Aamulla olin kiireessä vetänyt vasemman jalan sukan oikeaan jalkaan ja oikean jalan sukan vasempaan jalkaan. ”Ihan sama, vaihdan ne sitten koulussa tai tallilla. Nyt en ehdi, myöhästyn muuten”, olin ajatellut.
No, olisi ehkä kuitenkin kannattanut vaihtaa sukat oikeisiin jalkoihin saman tien, niin päivän kulku olisi ehkä mennyt hieman paremmin.
Koulusta ei kannata edes puhua, mainittakoon vaikka että sain englannin sanakokeesta neljä plussan ja tiputin tarjottimen ruokailussa niin, että juomalasi kolahti lattiaan ja särkyi pieniksi sirpaleiksi, jotka levisivät ihmisten jalkoihin aiheuttaen lievän sekasorron. Lisäksi olin kiireessä unohtanut evääni jääkaapin ylähyllylle ja jouduin siis menemään tallille nälissäni.
Niin, tallille. Sinne ei ehkä olisi pitänyt mennä ollenkaan. Minulla oli muutenkin ollut alkuvuoden ajan jotenkin orpo olo siellä, sillä Vilu oli vuodenvaihteessa muuttanut uuteen kotiinsa Sumulahteen, ja tuntui tyhjältä ilman vilkasta pikku ponivauvaa. Siirin kanssa olimme jo palanneet normaaliin liikutukseen ja poni oli alkanut käydä taas tavallisesti tunneillakin. Eilen ja toissapäivänä en ollut tosin edes ehtinyt käydä tallilla, mutta tänään aioin ratsastaa Siirillä, sillä oli ponin vapaapäivä.
Emmy pudotti ensimmäisen pommin heti törmättyäni tähän portaissa kiivetessäni yläkertaan. ”Frank lopetettiin toissapäivänä”, tämä kertoi vaimeasti.
Tunsin kuinka sydämessäni jysähti. Frank, tuo kultainen, suuri ja rauhallinen ruunaherra. Yksi niistä harvoista isoista hevosista, joilla olin aina uskaltanut hypätä - se oli luotettava kuin kallio. Olin ratsastanut kärpäskimolla ruunalla parillakin eri estekurssilla, se oli ollut myös roolihahmoni hevonen muutaman vuoden takaisissa Perlino - elokuvan kuvauksissa. Se oli hevonen, josta oli tullut niin kiinteä ja itsestään selvä osa Seppelettä, etten ollut osannut ajatellakaan, että se voisi lähteä pois.
”Entä Loviisa!” huudahdin samassa. ”Siitä tuntuu varmasti kamalalta, kun oma hoitsu menee niin yllättäen.. Toivottavasti se jatkaa Seppeleessä vielä”, mietiskelin puoliksi itsekseni. ”Mä en tiedä”, Emmy pudisti päätään surullisena. ”En ole vielä jutellut sen kanssa.”
Järkyttyneenä lykkäsin reppuni kaappini edustalle ja kipitin takaisin talliin Frankin tyhjän karsinan luokse. Mutta.. eihän se ollutkaan tyhjä? Puolioven yli minua katseli suuri, tynnyrimäinen, ruskea hevonen. Toljotin sitä hetken typertyneenä, ennen kuin tajusin lukea karsinan oveen kiinnitetyn nimikyltin. ”Lyydia, tilastohevonen. Tämähän on nopeaa toimintaa”, mutisin kiinnittäen katseeni tamman ystävällisiin silmiin. ”Terve, kaveri. Tiedätkö, onko kahdessa päivässä ehtinyt tapahtua muita yllätyksiä?”
”Moi, Clara!” kuulin tutun äänen selkäni takaa. Hymyilin Auringolle ja viittasin kohti rautiasta tammaa. ”Onko tallilla tapahtunut muuta kuin se, että Frank on vaihtanut pysyvästi väriä?” irvistin haikeuden kaiku äänessäni. ”On! Rokki myytiin ja tilalle tuli kaksi eestinhevosta ja Walma lähti pihattoon ja se saa taas varsan ja sen tilalle on tulossa uusi shetlanninponi koska Siiri on aina asunut toisen ponin kanssa ja..” ”Mitä? Sanoitko, että Walma on..?” ”Muuttanut pihattoon”, ystäväni täydensi. Aukaisin suuni sanoakseni jotain, mutta tällä kertaa, harvinaista kyllä – olin sanaton. Surin Frankia ja Rokkia, molemmat olivat olleet luottoratsujani estetunneilla, Frank oli niin tasaisen varma ja Rokki hauska, kuuliainen poni. Walman lähtö oli kuitenkin kaikista pahin.
Suoraan sanottuna siitä toukokuisesta päivästä lähtien, kun olin lopettanut ponin hoitamisen, olin pelännyt tätä päivää. Sitä, että jonain päivänä musta pippuriponini olisi poissa. Olin pelännyt, ja nyt se päivä oli tullut. ”Eihän se ole kokonaan pois lähtenyt, sä voit ratsastaa vaikka joka viikko pihatolle Walmaa katsomaan”, Aurinko lohdutti huomattuaan ilmeeni. Nyökkäsin. Mutta ei se ollut sama asia.
Kävelimme hiljaisuudessa ulos tallista kohti tarhaa, jossa ponit seisoivat yhdessä rykelmässä. Aurinko tiesi, miltä minusta tuntui – hän oli joutunut kohtaamaan Vennan lähdön ja se oli ollut hänelle kova paikka. Olin melkein jopa pelännyt, että tyttö olisi lopettanut kokonaan tallilla käymisen.
”Onneksi sulla on Gekko ja mulla Siiri. Vaikka Venna on ihana ja Walma on mulle yksi tärkeimmistä hevosista ikinä..” mietin ääneen. ”Mutta ne eivät ole ikuisesti poissa, ei niin kuin Frank. Voi Loviisaa”, huokaisin haikeana.
Niin. Entä Simona? Lähtisikö ystäväni toistamiseen, vai alkaisiko hän hoitaa toista niistä eestiläisistä? Tai sitä shetlanninponia, jonka pitäisi joskus tulla Siirin kaveriksi? ”Sun pitäis kyllä nähdä ne kaksi uutta ponia”, Aurinko totesi kuin lukien ajatukseni. Nyökkäsin. ”Joo. Käydään katsomassa niitä sitten, kun ollaan ratsastettu”, myönnyin hieman piristyneenä.
Talutimme ponit hoitokatokseen ja harjasimme ne pikaisesti läpi. Ajatellakseni jotain muuta kuin menetettyjä hevosia kerroin Auringolle ratsastuskoulunmestaruuskisoista. Siitä, miten yllättynyt olin päästessäni finaaliin, ja vielä esteluokassa. Se oli minulle enemmän kuin olisin osannut toivoa. Vaikka finaalissa sijoituimmekin viimeisiksi, se ei haitannut minua yhtään.
Sillä minä olin voittanut. Olin voittanut omat pelkoni, en enää pelännyt hypätä vähän isompia ratoja isoilla hevosilla, en edes kilpailuissa. Olin todistanut pystyväni siihen, vaikka ratsu oli minulle vieras. Huiska oli opettanut minulle niin paljon, ennen kaikkea kilpailuista ja onnistumisesta. Onnistuminen ei aina ollut voitto, se saattoi olla myös viimeinen sija. Niin minulle oli käynyt. Ja uskoin, että tulevaisuudessa en enää stressaisi kilpailuista, en enää masentuisi huonosta sijoituksesta.
Sanattomasta sopimuksesta lähdimme käynnissä kipuamaan rinteessä lumisten puiden välissä kiemurtelevaa polkua ylöspäin, kohti pihattoa ja pientä mustaa shetlanninponitamma Walmaa. Annoin sormieni painua Siirin jouhien sekaan ja tunsin äärettömän kaipuun ja haikeuden valtaavan mieleni. Maailma muuttui, halusimme tai emme. Piti vain yrittää pysyä kyydissä hurjimmissakin tyrskyissä ja antaa elämän kulkea omalla painollaan. Tuulen suuntaan ei voi vaikuttaa, mutta aina voi yrittää ohjata purjeensa kohti päämääriään ja unelmiaan. Clara & Siiri kahdeskymmenesensimmäinen
|
|
|
Post by Clara on Jan 28, 2017 18:58:10 GMT 2
Muukalainen maneesissa28. tammikuuta 2017
”Olin pari päivää sitten maastossa Yasminin ja Lemonin kanssa”, Aurinko hehkutti hinkatessaan tarmokkaasti Gekon vaaleansinistä satulaa kostealla pesusienellä. ”Laukattiin lujaa pellolla ja vitsit oli kivaa.”
Vilkaisin ystäväni sädehtiviä silmiä ja hymyilin itsekseni. Oli ihanaa nähdä aiemmin niin juro ja sulkeutunut tyttö iloisena ja puheliaana. Lähes puolentoista vuoden mittainen ystävyytemme oli saanut aikaan ihmeitä, ja kuka tietää, ehkäpä vielä jonain päivänä onnistuisin tartuttamaan häneenkin sen kuuluisan kestohymyni.
Laskin valjasrasvapurkin kädestäni ja tarkastelin työni jälkiä Siirin suitsien nahkapinnassa. ”Näistähän voi kohta peilailla itseään”, naurahdin ja kohotin katseeni Aurinkoon. ”Varo vain, kohta tuo satula on niin liukas, ettet pysy enää Gekon selässä. Mennään juomaan yläkertaan glögiä, sitä on enää pari purkkia joulusta jäljellä.”
Aurinko tuhahti mukamas ärsyyntyneenä ja viskasi sienen kädestään minua kohti. Nopea väistöliikkeeni pelasti minut, ja sieni lässähti takanani olevaan seinään jättäen siihen märän läntin. ”Pitää siivota Gekon karsina”, hän totesi välttelevästi ja käänsi minulle selkänsä nostaessaan satulaa telineeseen. ”Älä nyt, ehtii sitä myöhemminkin.” ”Niin mutta mulla on kiire kotiin”, tämä intti. ”Autan sua sitten sen karsinan kanssa niin selviät nopeammin. Tule nyt”, anelin. Aurinko huokaisi, mutta seurasi minua portaita pitkin yläkertaan.
Istuimme vierekkäin sohvalle glögimukit käsissä. Siemailin höyryävää juomaa mietteliäänä ja varoin polttamasta kieltäni. Aurinko oli silminnähden ahdistunut ja vilkuili tuon tuostakin pöydän ääressä istuvia Cellaa, Inkeriä, Emmyä ja Fiiaa. Mieleeni muistui maanantain alkeistunti, kun Gekko oli säikähtänyt ja riuhtaissut itsensä irti Auringon otteesta. Ratsastaja oli tippunut ja lähtenyt ambulanssilla sairaalaan. Arvasin, että Aurinko syytti edelleen itseään tapahtuneesta, mutta en ymmärtänyt, miksi hän vältteli muita hoitajia.
Aurinko joi glöginsä ennätysvauhdilla, enkä voinut kuin ihmetellä oliko tämän suu tunnoton vai miten hän kykeni juomaan tulikuumaa nestettä ilmekään värähtämättä. ”Se Gekon karsina”, hän vain totesi ja nousi ripeästi ylös. Kittasin loput puoli mukillista kerralla suuhuni enkä voinut olla irvistämättä, kun kuuma glögi poltteli sisuskalujani. Huuhtelin kuitenkin nopeasti mukin tiskipöydälle ja kiirehdin Auringon perään. Tämä oli jo hyvää matkaa menossa portaita alas.
Käytävällä juoksin tytön kiinni ja tartuin tätä kädestä. ”Mikä suhun meni?” Tyttö ei vastannut, vaan yritti jatkaa matkaansa. Roikuin mukana ja pakotin tämän pysähtymään. ”Johtuuko tämä siitä maanantaista?” Aurinko huokaisi ja kääntyi katsomaan minua. ”Ei se ollut sun syy. Kaikille sattuu vahinkoja”, jatkoin varovasti. ”Mä olen varma, että Olli toipuu kyllä. Se palaa taas tunneille ja siitä tulee vielä hyvä ratsastaja.” ”Enpä tiedä.” ”Yritä nyt vain unohtaa se, mitä tapahtui. Ei se ollu sun syy”, toistin, kun en keksinyt muutakaan, millä lohduttaa toista. ”Unohtaa? Miten mä voisin!” Aurinko kivahti silmät salamoiden. ”Sä et tajua mitään!” hän jatkoi ja riuhtaisi itsensä irti. ”Ja saan sen karsinan kyllä siivottua itsekin.”
Jäin typertyneenä seisomaan keskelle käytävää. Tajusin sentään ettei kannattanut enää mennä tytön perään tarjoamaan apua, vaikka olinkin luvannut. Ehkä pitäisi antaa asian olla, etten pahentaisi tilannetta. Toivoin vain, ettei Aurinko olisi kovin pitkävihainen tästä typerästä sanaharkasta.
Harmitti, mutta ainakin uskoin ymmärtäväni ystävääni nyt paremmin. Hän ilmeisesti luuli, että muut hoitajatkin syyttivät häntä onnettomuudesta. Miksi, sitä en tiennyt. Mitähän tallissa oli tapahtunut alkeistunnin jälkeen?
Työntääkseni ikävät ajatukset taka-alalle lähdin Siirin kanssa maneesiin. En jaksanut varustaa ponia, vaan solmin vain riimunnarun kaulanaruksi ja hyppäsin selkään. Maneesi oli tyhjillään ja ponin pärskähdykset, kavioiden vaimea töminä ja harvat sanani kaikuivat aution hallin seinistä.
Tein aluksi ihan perusjuttuja: voltteja, ympyröitä, täyskaartoja sekä kiemurauria käynnissä ja ravissa. Tämän hetken projektinamme oli peruuttaminen ja pysähdys suoraan ravista pelkän kaulanarun avulla. Ne vaativat vielä paljon harjoittelua ja toistoja, mutta muutaman kerran saatiin liikkeet suoritettua aika onnistuneesti.
Lopuksi annoin ponin laukata reippaasti uraa pitkin. Maneesin päädyssä erehdyin kesken laukan vilkaisemaan hämärään katsomoon, ja ihmetyksekseni ylimmällä penkkirivillä kyyhötti minulle tuntematon hahmo. Siristin silmiäni ja totesin tämän olevan vaaleatukkainen poika, joka oli tunkenut mustan pipon syvälle päähänsä ja katseli meitä.
Yhtäkkiä ponin pyöreä selkä katosi altani ja tömähdin olkapää edellä maneesin hiekkaan. Kaikki tapahtui nopeasti, ja jäin hämmästyneenä hetkeksi makaamaan paikoilleni. Toettuani nousin saman tien ylös ja totesin Siirin vetävän riehakasta pukkilaukkaa hallin toisessa päädyssä. Keskittymiseni oli herpaantunut, ja poni oli käyttänyt tilaisuuden empimättä hyväkseen.
Pyydystettyäni tamman kipusin sen selkään ja lähdin kävelemään loppukäyntejä uraa pitkin. Olkapäätä jomotti, mutta onneksi selviäisin todennäköisesti vain mojovalla mustelmalla. Minun ei tarvinnut edes vilkaista katsomon yläriviä arvatakseni, että tuntematon poika oli nähnyt kaiken. Poskia kuumotti ja pidin katseeni tiukasti Siirin heilahtelevassa hamppuharjassa.
Mutta mitä ihmettä muukalainen teki maneesissa? Arkipäivisin oli toki tavallista, että tuntiratsastajat istuskelivat maneesissa katselemassa muiden ratsastusta. Mutta nyt oli viikonloppu, eikä tallilla pitänyt olla henkilökunnan, hoitajien ja hevosten omistajien lisäksi ketään.
Istuin ajatuksiini vaipuneena verkalleen löntystelevän Siirin selässä. Ehdimme kiertää maneesin vielä monta kertaa ennen kuin tajusin, että olimme olleet siellä jo yli tunnin. Liu’uin alas shetlanninponin selästä, pujotin päitset sen päähän ja napsautin narun kiinni kulahtaneeseen riimuun. Pitäisi kai hankkia uusi, vaikka sellainen, jossa olisi pörröiset pehmusteet niska- ja turparemmien kohdalla.
Taputin tamman kaulaa kiitokseksi ja lähdin taluttamaan sitä ulos hiljaisesta hallista. Ovensuussa aioin jo sammuttaa valot, mutta pysäytinkin käteni katkaisijalle muistaessani ylärivin muukalaisen. Vilkaisin ylös katsomoon ja sammutin valot.
Mystinen poika oli kadonnut.
Clara & Siiri kahdeskymmeneskahdes
|
|
|
Post by Clara on Jan 29, 2017 21:10:41 GMT 2
Peilikuvia29. tammikuuta 2017
Ruskea shetlanninponi pörisi peilikuvalleen. Sen hengitys huurusi maneesin viilenevässä ilmassa, joka tunkeutui ruudullisen flanellipaitani läpi. Yöstä tulisi kylmä. Olin juossut itseni hikeen poni narun päässä hetkeä aikaisemmin ja heittänyt kuuman toppatakin tuulettumaan katsomon laidan päälle.
Minulla oli ollut tapana koko sen ajan, mitä olin Siiriä hoitanut, päästää poni aina työskentelyn lopuksi vapaaksi maneesiin. Aluksi olin yrittänyt saada ponin kiinnostumaan itsestäni ja houkutellut sitä seuraamaan, mutta tamma ei kiinnittänyt yrityksiini mitään huomiota. En viitsinyt hyödyntää makupalojakaan, siitä tulisi vain huono tapa, jos Siiri oppisi kerjäämään. Lopulta olin tyytynyt istumaan keskelle maneesia ja vain katsellut, miten poni päivästä toiseen vaelteli päämäärättömästi ympäri hallia.
Sinä tammikuun lopun iltana istuin jälleen viileällä hiekalla. Katselimme Siirin kanssa toisiamme peilistä. Kylmyys kohmetti sormeni, mutta en jaksanut nousta hakemaan takkiani. Oli hiljaista, lumihiutaleiden tanssi erottui juuri ja juuri pimeydestä maneesin ikkunoiden takana.
”Hevonen on kuin peili, joka kuvastaa ihmisen toiveita, tunteita ja ajatuksia.”
Tässä tapauksessa peilikuva eli kyllä ihan omaa elämäänsä. Mitä tein väärin? Enkö ollut puolessa vuodessa päässyt yhtään lähemmäksi määränpäätäni? Kiersin kädet polvieni ympärille pysyäkseni lämpimänä ja suljin silmäni. Kello tikitti puolta kymmentä, mikä tarkoitti sitä, että Kasper alkaisi näillä minuuteilla kolistella iltatallin parissa ja äiti odottaisi minua jo kotiin. Mutta minulla ei ollut kiire.
Yhtäkkiä tunsin lämpimän henkäyksen kasvoillani. Ilo läikähti sisälläni, ja hetken ajan harkitsin, uskaltaisinko avata silmiäni ollenkaan. Ehkä olinkin kuvitellut kaiken?
Raotin luomia ja näin tutut suklaasilmät kasvojeni edessä.
Häkeltyneenä avasin silmät kokonaan ja ojensin varovasti käteni ponin turpaa kohti peläten rikkovani hetken. Siiri oli kävellyt hiljaa luokseni ja nyt poni pukkasi minua samettisella turvallaan ystävällisesti, mutta vaativasti. ”Mennään jo. Iltakaurat ja ärisevä Kasper odottaa”, se tuntui sanovan.
Silitin tamman päätä ja lämmittelin sormiani paksun harjan alla. Siiri pukkasi minua toistamiseen, nyt jo niin voimakkaasti, että kellahdin selälleni. Heleä nauru purkautui huuliltani ja sai ponin heiluttelemaan korviaan. ”Hyvä on, mennään vaan”, naurahdin kömpien seisomaan.
Pudistelin hiekat vaatteistani ja lähdin hakemaan takkiani ja Siirin päitsiä. Yllätyksekseni poni seurasi aivan perässäni ja jäi seisomaan vierelleni vetäessäni kylmettyneen takin vetoketjua kiinni.
Hetkellisestä päähänpistosta en pujottanutkaan riimua tamman päähän, vaan lähdin kävelemään kohti maneesin ovea. Sammutin valot ja kävelin ovesta ulos, kävelin tarhojen ja aitan ohi ja läpi tallipihan, pysähtyen vasta kirkkaan pihavalon alle.
Käännyin ympäri ja näin pienen ponin seisoneen aivan takanani. Lumihiutaleet olivat takertuneet sen tuuheaan harjaan, jonka alta tuikkivat silmät katselivat minua odottavasti. Tunsin oloni kevyeksi kuin lumihiutaleet, jotka kieppuivat ympärillämme pihavalon saadessa ne hehkumaan tulikärpästen tavoin. Siiri oli seurannut minua, ja siitä päivästä lähtien se kulki vierelläni aina, lopettamatta koskaan.
Clara & Siiri kahdeskymmeneskolmas
|
|
|
Post by Anne on Feb 10, 2017 10:30:28 GMT 2
TammimaastoClara ja Siiri vauhdikkaina tammimaastossa! Spessu Claralle (joulukalenterin vesiväripalkintospessu)! Vähän hakemista vesiväreilytauon jälkeen ja outo keltaisuus iski kuvausvaiheessa tuohon reunaan, mutta tykkäsin tehdä tätä kovasti =)
|
|
|
Post by Clara on Mar 1, 2017 19:06:08 GMT 2
Kiitos Anne superisti, aivan ihana kuva! ♥Jääsilmät27. helmikuuta 2017
Kuusitoista. Se oli iso numero, ainakin minulle. Hassua, että olin ollut kuudentoista jo vajaan kuukauden ajan. Muistin vieläkin hyvin esimerkiksi sen, kun Inkeri oli muutama vuosi takaperin täyttänyt kuusitoista, ja silloin se oli tuntunut hirveän isolta. Mutta en minä tuntenut itseäni isoksi.
Enkä minä kyllä näyttänytkään isolta. Peilistä minua tuijotti edelleen se sama pikkuinen ponityttö, vaikka ihme kyllä, olin kahdessa vuodessa kasvanut huikeat neljä senttiä. Se oli paljon minulle, joka oli luullut jo jämähtäneensä lopulliseen pituuteensa. Terveydenhoitajan mitan lukemat olivat näyttäneet 146 senttimetriä. Tavoitteenani oli saavuttaa maaginen puolentoista metrin raja - sen pidempi en oikeastaan haluaisikaan olla.
"Clara! Ei voi kestää noin kauaa!" kuului turhautunut ääni vaimeasti vessan oven takaa.
Kumarruin lähemmäs peiliä ja tarkastelin sinisiä silmiäni. Ne tuikkivat edelleen iloisesti ja niistä tarpeen vaatiessa heijastui luja päättäväisyys, mutta niihin oli vuosien saatossa ilmestynyt uusiakin sävyjä. Jotain syvempää, pohdiskelevaa.
"Oikeesti! Ala tulla jo!"
Vaaleat hiukset valuivat kevyillä laineilla olkapäiden yli. Pyyhkäisin muutaman itsepäisen hiussuortuvan kasvoiltani ja astuin taas kauemmas peilistä. En ollut koskaan sen kummemmin leikannut hiuksiani, mitä nyt latvoja tasoittanut ja siistinyt. Ne olivatkin aina olleet niin pitkät, että yltivät takapuoleen asti ja niistä sai koottua valtavan nutturan pään päälle. Olin kuitenkin alkanut kaivata jo jotain muutosta, joten vuodenvaihteessa olin päättänyt napsaista latvoista parikymmentä senttiä pois. Ylsiväthän hiukset edelleen napaan saakka, mutta nyt ne olivat kaikin puolin mukavammat, kevyemmät.
”Tajuutko sä että mulla on k i i r e?!”
Nyt ovi-raukka joutui vaativien nyrkkien murjomaksi jonottajan kärsivällisyyden loppuessa.
"Okei, okei, rauhoitu!" huudahdin ja pakotin itseni irrottamaan katseeni peilikuvastani. "Eihän täältä uskalla tulla ulos kun saa pelätä, kuinka monta mustelmaa saa." Tuli hiljaista, mutta saatoin melkein aistia oven takana hiljaa mielessä lausutut kirosanalitaniat.
Painoin ovenkahvan alas ja astuin ulos hymyillen viattoman herttaisesti Inkerille, joka mulkaisi minua pahemman kerran ja livahti ohitseni vessaan paiskaten oven perässään kiinni. Okei, tämä ei ehkä sulattanut yhtään jo ennestään välillemme laskeutunutta jäämuuria, mutta aloin jo kyllästyä draamakuningattaren loputtomaan vihoitteluun. En minäkään jaksanut ikuisuuksiin yrittää olla hirveän mukava ja ystävällinen, kun en saanut mitään vastakaikua.
Kello oli puoli neljä, ja pienet alkeisratsastajat vanhempineen alkoivat hiljalleen ilmaantua paikalle iloisen tomerina. Olin hakenut Siirin sisälle jo aikaisemmin ja tuonut sen varusteet valmiiksi karsinalle. Pyörittelin ponin mahanalusta reippaasti kumisualla, kun karsinan ovelle ilmestyi pieni, vaalea tyttö äitinsä kanssa.
”Hei, onkos tämä poni Siiri?” nainen kysyi. Suoristauduin ponin vatsan alta ja pyyhkäisin käsiäni vanhojen farkkujen kulahtanutta pintaa vasten. ”Moikka! Joo, tässähän tää on. Mä oon Clara, Siirin hoitaja”, esittäydyin nyökäten naiselle. ”Mikä sun nimi on?” kysyin hymyillen pienelle tytölle. ”Hilla”, tämä vastasi ujosti.
Hilla oli aloittanut alkeiskurssin tammikuun alussa, joten hän pärjäsi tallilla jo hyvin ilman äitiään, joka lähti käymään kaupassa. Hän osasi jo harjata ponin itse reippain vedoin ja puhdistaa kaviot. Takajalkojen pitelemisessä autoin häntä, samalla kun tyttö kaivoi hiukan kömpelösti kaviokoukulla liat Siirin kavionpohjasta.
”Ootkos sä ennen laittanut näitä?”, kysyin tytöltä roikottaessani suitsia toisella kädelläni ja toisella avasin niitä nipusta. Hilla nyökkäsi, joten ojensin suitsia tytölle ja samalla vilkaisin käytävälle nähdäkseni paljonko kello on. ”No sitten sä-”
Lauseeni katkesi kuin seinään, kun huomasin mustaan toppatakkiin pukeutuneen pojan tuijottavan minua maleksiessaan Siirin karsinan ohi. Vatsassani muljahti ja kummallinen olo valtasi minut, kun jäänsinisten silmien tutkiva katse porautui minuun. Pojan vaaleat hiukset hapsottivat hassusti mustan pipon alta. Hän oli epäilemättä sama tapaus, joka oli istunut katsomossa minun ratsastaessa tyhjässä maneesissa myöhäisenä tammikuun lopun iltana.
Avasin suuni, mutta poika käänsi katseensa pois ja lähti marssimaan rivakasti ulko-ovelle. Melkein yritin huutaa hänen peräänsä, mutta samassa muistin, että Hilla oli edelleen vieressäni ja odotti minun sanovan lauseen loppuun. ”Anteeksi”, mutisin tytölle ja annoin suitset hänelle vilkaisten sivusilmällä käytävälle, mutta se oli tyhjä. "Sä voitkin tosiaan koittaa suitsia itse, mä autan sitten jos tarvii."
Hillan näpertäessä suitsien solkia kiinni ajatukset laukkasivat sekalaisena mylläkkänä pääni sisällä. Hän on varmaan ihan tavallinen ratsastuskouluoppilas, joka ehkä on vasta aloittanut Seppeleessä. Ei siinä ole mitään ihmeellistä nähdä uusia ihmisiä tallilla, ääni sisälläni huomautti. Mutta miksi hän oli maneesissa sunnuntai-iltana kun talli on kiinni? Miksi hänen tuijotuksensa jätti jälkeensä niin kummallisen tunteen, joka ei jätä minua rauhaan? kyseli toinen ääni.
Viittä vaille neljä Hilla seisoi varustetun ponin vierellä kypärä päässään ja turvaliiviin pukeutuneena. Hän rutisti Siirin ohjia käsissään jännittynyt hymy kasvoillaan. ”Okei, lähetään sitten maneesiin”, sanoin avaten karsinan oven tytölle ja ponille.
Ulkona oli vielä valoisaa, päivä oli pidentynyt vauhdilla. Alkeistunnin ponit vaelsivat jonossa ratsastajien taluttamina kohti maneesin puisia ovia. Letkaa johti vaaleanpunaiseen haalariin pukeutuneen tytön taluttama Gekko.
Ponin toisella puolella käveli Aurinko. Tunsin syyllisyyden piston sydämessäni katsellessani mustatukkaista tyttöä. En ollut ehtinyt vieläkään selvittää välejäni tämän kanssa. Okei, ”en ollut ehtinyt” oli pelkkä tekosyy. Aloin tuntea itseni aika kamalaksi ihmiseksi, sillä olin riitaantunut sekä Inkerin että Auringon kanssa. Molemmat olivat kuitenkin hyviä ystäviäni.
Astellessamme pihan poikki en voinut vastustaa kiusausta vilkuilla ympärilleni siltä varalta, että jonkun nurkan takana tai pihan laidalla seisoskelisi mustatakkinen hahmo. Mutta turhaan. Poika oli jälleen kerran kadonnut. Clara & Siiri kahdeskymmenesneljäs
|
|
|
Post by Clara on May 2, 2017 20:12:48 GMT 2
Kallioni2. toukokuuta 2017
Kevät oli tullut tänä vuonna viivytellen. Pakkanen piti pintansa koko huhtikuun ajan ja joinakin aamuina saattoi herätessään nähdä ikkunan takaa lumivalkean joulumaailman. Onneksi vapun kunniaksi aurinko oli astunut esiin pilviverhon takaa ja hyväillyt maailmaa lempeällä lämmöllään.
Ulkona oli nyt lämmin, minullakin oli lämmin ohuessa kevättakissani istuessani kuolleella nurmella selkä tallin seinää vasten pesemässä Siirin harjoja. Ne olivat kokeneet kovia kevään aikana, kun talvikarvat aloittivat hyökkäyksensä ja loputon työmaa ponin siistimisessä oli pahimmillaan.
Ulkona oli lämmin, mutta minä olin sisältä jääkylmä. Sydän tuntui painavalta rinnan alla, olin kuin ontto, tyhjä kuori. Aurinkoinen kevätsää, lämpö ja rentouttava työnteko tallilla koulupäivän jälkeen - minunhan pitäisi olla onnellinen, eikö niin? Mutta jotain puuttui. Normaalisti puhe olisi pulpunnut sisältäni jatkuvana virtana ja nauru olisi kuplien kipristellyt vatsassa, mutta nyt ei ollut ketään kelle puhua tai kenen kanssa nauraa hauskoille jutuille. Minä olin yksin, ja se oli omaa syytäni.
Mä olin ollut aina se ystävällinen, ymmärtäväinen ja anteeksiantavainen kaikkien kaveri, temperamenttinenkin joo, mutta koskaan en ollut ollut pitkävihainen tai edes riidellyt kunnolla kenenkään kanssa. Joskus paine pakotti tunteet pintaan ja silloin saattoi vähän kiehahtaa yli, mutta se meni ohitse yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Mutta nyt minun ja Auringon välit olivat olleet poikki yli kolme kuukautta.
Kaikki oli alkanut vuodenvaihteen tienoilla, kun Walma oli muuttanut pois ja olin menettänyt sekä rakkaan ponini että sen hoitajan, parhaan ystäväni Simonan. Seuraavaksi oli tapahtunut onnettomuus, ja yrittäessäni lohduttaa Aurinkoa olin vain pahentanut tilannetta. Koulu ja yhdeksäs luokka asettivat valtavasti paineita ja raskaan työtaakan keväälle, joten en ollut ehtinyt käymään tallilla kuin pari kertaa viikossa. Sitten putosikin jo seuraava pommi.
Eräänä huhtikuisena iltana olin raahautunut rättiväsyneenä tallille, sillä Siirin ratsastaja oli perunut tulonsa ja poni oli kaivannut liikuntaa. Satulahuoneessa olin törmännyt Katsuun, joka oli kertonut suuren uutisen aivan tavallisen keskustelun lomassa: "Lasse on kyllä tosi kiva, meillä on lähtenyt jo aika hyvin liikkeelle. Onhan se ihan eri maata kuin Netta, poneissa on vaan sitä jotain. Nettaa tulee kyllä ikävä, musta on ihan tyhmää että Anne päätti myydä sen." "Siis mitä!" olin henkäissyt ja miltei pudottanut harjapakin kädestäni järkytyksestä. Entinen hoitoponini oli myyty, se oli muuttanut pois, enkä minä ollut saanut tilaisuutta edes hyvästellä sitä. En varmasti näkisi kultaturkkista hopeaharjaani enää ikinä. Olin menettänyt molemmat rakkaimmista poniystävistäni.
Aurinko oli yrittänyt solmia rauhan. Mä en pystynyt antamaan anteeksi, olin tuntenut itseni maailman kamalimmaksi ihmiseksi katsellessani tyttöä vääntelehtimässä epätoivoisesti satulahuoneessa tekeltelemassa anteeksipyyntöä. Mutta mä en pystynyt sanomaan niitä sanoja, yritin tavoitella niitä mutta löysin sisältäni pelkkää pimeyttä. Kylmyyttä. Olin musta ja kylmä, olin katkera siitä, että elämä kohteli minua näin.
Yhtäkkiä reipas hankaaminen, lämmin vesi ja liukas saippua alkoivat ahdistaa aivan järjettömästi. Maassa oli vielä muutama likainen harja, mutta päätin antaa niiden olla. Kippasin vedet sangosta nurmikolle ja keräsin harjat takaisin koppaansa. Työ saisi riittää tältä erää.
Satulahuoneessa sävähdin kuin sähköiskun saaneena nähdessäni Auringon ja Wenlan rupattelevan iloisesti. Tytöillä oli satulat käsivarsillaan, Gekko ja Gitta olivat varmaan juuri tulleet tunnilta. Molemmat vaikenivat heti paukahtaessani sisään ovesta. Minun ja Auringon katseet kohtasivat ohikiitäväksi hetkeksi, tytön silmät olivat tummat ja ilmeettömät. Pakotin itseni liikkeelle, kieltäydyin katsomasta enää ystäviini päin. Huulta purren tyrkkäsin harjat hyllylleen ja ryntäsin takaisin käytävään.
Möykky kasvoi vatsassani. Siirin karsina oli liian avoin matalien seinien takia, se ei tarjonnut minulle suojapaikkaa käytävän kulmauksessa. Niinpä marssin eteenpäin, kohtasin Fiian, jolle nyökkäsin jäykästi tervehdykseksi ja jatkoin matkaani. Tunsin punatukkaisen naisen tuijotuksen selässäni, mutta se vain vauhditti askeleitani. Nieleskellen saavuin Lailan karsinalle, sujahdin sisään ja vajosin puista seinää vasten. Täällä olisin piilossa katseilta, kysymyksiltä ja ihmetykseltä.
Valtava harmaa tamma katsoi minua hämmästyneenä suurilla silmillään ja räpäytti pitkiä ripsiään. Minä jumaloin tuota hevosta edelleen, se oli vienyt sydämeni jo liki neljä vuotta siten. Arka kaunotar oli minun salainen kallioni, se, johon nojata kun kaipasin turvaa, rohkeutta ja lohdutusta. Vaikka vuosien varrella niin ponit kuin ihmisetkin olivat vaihtuneet, tuo kaunis puoliverinen oli pysynyt mukanani aina.
Sirot jalat liikahtivat Lailan astuessa eteenpäin. Olin tuttu vieras täällä, minua se ei enää arkaillut, vaan laski suuren päänsä syliini ja hörisi lämmintä ilmaa kasvoilleni. Sormeilin silkinpehmeää karvaa, pyörteitä tamman otsassa. Painoin otsani hevosen otsaa vasten ja annoin kaiken valua pois. Sitten minä itkin. Clara & Siiri kahdeskymmenesviides
|
|
|
Post by Daniel on Jun 1, 2017 9:29:12 GMT 2
Danielin läpiratsastuskuuri Siirin selässä keikkui maailman onnellisin Inkeri, joka toitotti vähän väliä: "Kattokaa nyt, ihan hyvin mä voin tällä ratsastaa!" Daniel murahteli, että "Kun nyt ratsastaisitkin etkä vaan fiilistelis pällinä siellä." No, ratsasti Inkeri sitten. Loppuraveissahan Siiri oli superletkeänä ja työorientoituneena.
|
|
|
Post by Clara on Jun 11, 2017 18:12:56 GMT 2
Aattoratsastus24. joulukuuta 2016 Clara & Siiri kahdeskymmeneskuudes
|
|
|
Post by Clara on Jun 21, 2017 13:24:17 GMT 2
Takaa-ajo21. kesäkuuta 2017
Siitä oli jo aikaa, kun olin nähnyt jääsilmän tallilla viimeksi. Olin nimennyt mystisen pojan tämän sinisten silmien mukaan, sillä sitä poraavaa katsetta en pystynyt mitenkään unohtamaan. En etenkään sen jälkeen, kun olin lähes törmännyt häneen juostessani kaatosateen alta talliin Siiri narunpäässä eräänä toukokuisena iltana. Viime hetkellä olin tajunnut pysähtyä ja nostaessani katseeni olin nähnyt ensimmäisen kerran pojan kasvot kunnolla. Hän näytti käsittämättömän tutulta, mutten saanut päähäni, missä olisin tavannut hänet aiemmin.
Mysteeripoikaa ei ollut näkynyt tallilla, tosin niin ei ollut minuakaan. Kaksi ja puoli viikkoa sitten yksi jakso elämässäni oli päättynyt, olin kahlannut yhdeksännen luokan läpi ja valmistunut peruskoulusta. Olo oli vapautunut, minulle ei tulisi ikävä. En ollut saanut koko yläasteen aikana oikeita kavereita luokaltani, kaikki ystävät olivat Seppeleessä. Lukion suhteen minulla oli toiveikas olo, ehkä siellä sujuisi paremmin.
En kuitenkaan halunnut ajatella lukiota nyt, kun kesä oli vielä alussa ja minulla oli vihdoin kahden viikon kesätyöjakson jälkeen aikaa poneilla mielin määrin heinäkuuhun saakka. Silloin Siiri lähtisi kesälaitumille viettämään ansaittua lomaa.
”Vitsi teiän meno näyttää kivalta”, kentän aitaan nojaava Betha huikkasi ja näytti peukkua.
Alma nyökytteli vakuuttavasti vieressä, ja minä virnistin tytöille onnellisena. Siiri tuntui tosiaan superhyvältä, meidän yhteistyö ratsastuksessa oli alkanut sujua paljon paremmin ahkeran maastakäsittelyn ansiosta. Sen yhden tammikuisen illan jälkeen olimme edenneet harppauksin perustyöskentelyn osalta.
Siirin ravi tuntui mukavan tahdikkaalta ja rennolta, poni oli hyvin avuilla. Päätin lopettaa työskentelyn onnistuneeseen pätkään, joten hiljensin tamman käyntiin ja annoin sille vapaat ohjat.
”Saitko hyviä kuvia?” kysyin Almalta, joka selasi kameraani napsimiaan kuvia.
Seppeleeseen oli tullut hurja määrä uusia hoitajia sekä apuhoitajia, ja hevokaartikin oli kokenut jälleen uudistuksia. Olin edelleen harmissani Walman ja Netan lähdöstä, mutta oli pakko myöntää, että uusi, kuvankaunis Lumi-poni oli sulattanut sydämeni heti ensitapaamisella.
”Mutta älä vielä riemuitse, et pääse musta näin helposti eroon”, juttelin Siirille ja taputin ponin tummunutta kaulaa.
”Nää on tosi kivoja, vaikka itse sanonkin”, Alma hymyili ujosti nostaessaan katseensa kameran näytöltä.
”Mahtavaa, kiitti!” hihkaisin kiitollisena.
Olin iloinen tullessani hyvin juttuun uusien hoitajien kanssa, vaikken ollutkaan erityisemmin tutustunut kehenkään enkä ihan vielä muistanut kaikkien nimiä.
Samassa huomasin tutun hahmon kentän pitkän sivun toisessa päässä. Vaalea poika nojaili rennosti aitaan ja katseli meitä. Hänen valkoinen t-paitansa hehkui kesäauringossa. Jähmetyin hetkeksi aloilleni, tuntui kuin sydän olisi jättänyt yhden lyönnin välistä.
Vihdoin sain toimintakykyni takaisin ja pakotin itseni irrottamaan katseeni pojasta.
”Ravailen vielä hetken rennosti Siirillä”, ilmoitin tytöille ja napautin pohkeeni terävästi ponin kylkiin.
Siiri säpsähti ja lähti yllättyneenä raviin.
”Nyt otan selvää tuosta”, mutisin itsekseni ratsastaessani määrätietoisesti poikaa kohti.
Tämä oli kuitenkin äkännyt minun huomanneen hänet ja lähti kävelemään reippaasti poispäin. Minun teki mieleni huutaa jääsilmän perään, mutta se olisi vain aiheuttanut turhaa hämmennystä Alman ja Bethan suunnalta.
Päästyäni vihdoin kentän nurkkaan, jossa poika oli seisonut, tämä katosi jo tallin kulman taakse. Kentän aita erotti minut vastauksesta kysymykseen, joka oli jäytänyt mieltäni monta kuukautta. Eikä Siiri valitettavasti voinut muuntautua pitkäjalkaiseksi estehevoseksi ja hypätä aidan yli, jotta voisimme jatkaa takaa-ajoa.
Mitä jääsilmä oikein halusi minusta? Clara & Siiri kahdeskymmenesseitsemäs
|
|
|
Post by Clara on Jul 25, 2017 11:17:06 GMT 2
Kerro kerro kuvastinkesäkuussa 2017
"Kohta me kastutaan", Randi ennusti vilkaisten merkitsevästi tummanpuhuvalle taivaalle.
Katsoin suoraan ylöspäin, vehreät koivut kohosivat korkeuksiin ympärillämme. Tuulessa kahisevien lehtien lomasta pilkottavat raskaat pilvet purjehtivat taivaalla kuin mahtavat myrskylaivat.
"Mennään reippaasti, niin ehditään ehkä tallille kuivana", ehdotin toiveikkaana ja maiskutin tomerasti Siirille.
Morse hyppeli Callan vierellä energiaa ja elämänhalua täynnä. Sen pitkät sirot koivet vuoroin taipuivat ja ojentuivat kuin heinäsirkalla varsan hyppelehtiessä ruohikkoisella polulla. Calla katseli poikansa intoa lempeän ylpeästi.
"Ihanaa kun Seppeleeseen syntyy tänäkin vuonna niin monta varsaa", huokaisin katsellen hellyyttävän hevoslapsen koikkelehtimista.
"Harmi, etteivät läheskään kaikki voi jäädä tallille. Haluaisin pitää ne kaikki", Randi tuumasi. "Onneksi Morse lähtee vasta laidunkauden jälkeen."
Nyökkäsin hajamielisenä. Pienet, suloisen viattomat varsat sulattivat aina kaikkien sydämet. Ne toivat iloa ja elämää ratsastuskoulun arkeen, mutta hintana oli kerta toisensa jälkeen luopumisen tuska. Olin vuosien saatossa ehtinyt jo melkein tottua siihen, mutta silti tuntui aina haikealta katsella kuljetuskopin perävalojen kääntyvän pois tutulta koivukujalta.
Kesäsade ryöpsähti niskaamme juuri, kun liu'uin alas Siirin paljaasta selästä tallin edustalla.
"Mä voin avata teille oven", huikkasin kahta hevosta narunpäässä pitävälle Randille sateen huminan läpi.
Kuvajaiseni vessan peilissä muistutti lähinnä uitettua koiraa. Vaaleat hiukset valuivat märkinä ja takkuisina olkapäiden yli jättäen hennon siniseen, poninkarvoilla ja kuraroiskeilla vuorattuun puseroon veden tummentamia läikkiä.
Pyyhkäisin kasvoillani lepääviä vesipisaroita ja kumarruin lähemmäs peiliä. Pieni nenä, sirot leukaperät ja lempeästi kaareutuvat vaaleat kulmakarvat suurten jäänsinisten silmien yläpuolella.
Vastaus viime aikoina mielessäni pyörineeseen kysymykseen iski tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta. Peilistä minua katsoi itse Jääsilmä, kuin kopio tuntemattomasta pojasta joka vaikutti salaperäisen tutulta. Minua kylmäsi.
Jääsilmä näytti pelottavan samalta kuin minä itse.
Clara & Siiri kahdeskymmeneskahdeksas
|
|
|
Post by Clara on Sept 4, 2017 22:17:20 GMT 2
Tammimaasto21. tammikuuta 2017 Clara & Siiri kahdeskymmenesyhdeksäs
|
|
|
Post by Clara on Sept 13, 2017 18:39:24 GMT 2
Totuuden jälkeinen aika osa I heinäkuu 2017
Salaisuuksilla on tapana paljastua. Ennemmin tai myöhemmin, sattumalta tai tarkoituksenmukaisesti, usein vahingossakin päivänvalo osuu piilossa pidettyihin asioihin. Mistään ei voi vaieta ikuisesti, ainut keino turvata totuus kokonaan on pitää se vain omien yhteen nipistettyjen huulien takana, olla uskoutumatta kenellekään.
Sinä päivänä lämmin ilma väreili auringossa ja Seppeleen talli uinui suloisen rauhallisessa ja hiljaisessa kesätunnelmassa. Sinä päivänä kukaan ei tiennyt kummallisista peltokuvioista, irtisanoutuneista puhelimista eikä lossista, joka ei ikinä saapunut. Täydellisen tavallinen päivä suurille mullistuksille.
"Siiiriii", huhuilin laitumen portilla. Hevosten hännät heilahtelivat laiskan letkeästi puolelta toiselle. Eela ja Myntti kohottivat päätään hämmästellen metsänreunasta kantautuvaa huutoani, muut eivät lotkauttaneet korvaansakaan. Minun pyöreä poninpalleroni kasvatti surutta heinämahaansa, sitä ei paljoa lähestyvä syksy ja työnteko huolettanut.
Huokaisin ja käännyin takaisin puiden varjostamalle polulle. Heinikkoinen maa tuntui kostealta paljaiden jalkojen alla. Tänä vuonna helteinen intiaanikesä oli vain kaukainen haave, sen sijaan saimme maistella koleaa tuulta ja harmaiden pilvien syöksemiä vesipisaroita päivästä toiseen.
Minun pääni päälle harmaat pilvet eivät kauaksi aikaa jääneet leijailemaan, tapani mukaan olin päättäväisesti työntänyt ne pois päiväjärjestyksestä ja lähtenyt kevein mielin katsomaan hevosia laitumelle. Siirin laidunloman aikana olin kuurannut koko ponin omaisuuden viimeistä harjaa ja jalustinhihnaa myöten, jotta ne olisivat käyttökunnossa kun ratsastustunnit taas muutamien viikkojen kuluttua alkaisivat.
"Hei, odota!" joku huudahti takanani. Käännyin hämmästyneenä tuntemattoman äänen suuntaan - ja jähmetyin niille jalansijoilleni.
Valkoiseen paitaan ja farkkushortseihin sonnustautunut vaaleaverikkö poika hölkkäsi minut kiinni ja pysähtyi eteeni kevyesti huohottaen. Siinä hän nyt seisoi, suuri mysteeri nimeltä Jääsilmä.
Tämä oli yksi niistä harvoista hetkistä elämässäni, jolloin lähes täydellinen sanavalmiuteni petti minut katoamalla hillityn kohteliaasti kuin tuhka tuuleen. Kerrankin kun niitä tilanteeseen sopivia sanoja olisi tarvittu. Tyydyin siis vain kohottamaan kulmiani kysyvästi, ja annoin pojan hoitaa homman kotiin.
"Minä", tämä aloitti, mutta huohotuksensa lomassa muuttikin mieltään ja päätti pelata varman päälle, "Olethan sinä Clara?" Kurtistin kulmiani epäilevästi. Mistä poika tiesi nimeni?
"Eikö minun pitäisi kysyä sinulta ensin että kuka sinä olet ja mistä sinä tiedät nimeni? Ja miksi ihmeessä olet viimeiset puoli vuotta seurannut minua ja säikyttänyt minut suunnilleen hengiltä? Ja juossut karkuun kun olen yrittänyt tulla kysymään asiaa suoraan sinulta? En mä nyt niin pelottava ole", puuskahdin keskeyttäen pojan. Halusin hänen tietävän, mitä mieltä olin tästä naurettavasta kissa-hiiri -leikistä.
"Liian monta kysymystä yhtä aikaa", poika huudahti nostaen kätensä ilmaan. "Minulla on omat syyni, ja aion kertoa ne sinulle juuri nyt." "No niin, anna tulla sitten", hoputin laittaen käteni puuskaan. "Olen valmis kuulemaan totuuden." "Tulin Suomeen tammikuussa, ja no, piti hankkia työpaikka ja kaikki, siksi tämä juttu on venynyt kun elämä on ollut niin kiireistä.. Vaikka tämähän oli oikeastaan syyni edes tulla tänne pohjoiseen -" "Tarinat sikseen", keskeytin kärsimättömästi. "Haluan tietää kuka olet ja mitä haluat minusta." "Olen Christian." "Ja miksi -" "Koska olen veljesi." Clara & Siiri kolmaskymmenes
|
|
|
Post by Clara on Sept 22, 2017 17:45:30 GMT 2
Totuuden jälkeinen aika osa II heinäkuu 2017
"Tuota et usko itsekään", oli ensimmäinen ajatukseni, jonka sanoin myös ääneen. Eihän se voinut olla mahdollista.
Tai tarkemmin ajatellen se saattoi hyvinkin olla mahdollista. Huomasin minä itsekin, kuinka samanlaisilta me näytimme. Mutta sisaruksia? Toisaalta, miksi ei, enhän minä oikeastaan tiennyt isän puoleisesta suvusta mitään.
"Uskot itsekin", poika huomautti. Hitsi, tämähän luki minua kuin avointa kirjaa.
"Kuka sinä oikeasti olet?" tivasin tuijottaen poikaa melkein vihaisesti. Inhosin epätietoisuutta. Ja sitä että olin väärässä.
"Christian Brooke, yleensä kaikki sanoo vain Chris."
Isäni sukunimen kuuleminen satutti. Se varmisti jo asian aikalailla: Chris oli minulle sukua, jotain kautta. Samassa mielenkiintoni heräsi. Vihdoin minulla oli mahdollisuus tietää brittitaustoistani lisää.
"Ei isällä ollut muita lapsia kuin minä ja Sammy", totesin viitaten isosiskooni Samanthaan.
"Okei, minä selitän", poika lupasi huomattuaan hienovaraisen vihjailuni.
"Isä kävi usein työmatkoilla Suomessa, ja kotona Englannissa ollessaan hän kertoi minulle matkoistaan ja opetti puhumaan suomea. Sitten kerran hän lähtiessään kuiskasi minulle, ettei enää tule takaisin. Että minulle, hänen ainoalle pojalleen on aina paikka hänen sydämessään. Ja hän kielsi kertomasta äidille. Äiti luuli, että hän palaisi taas muutaman kuukauden päästä. Se oli viimeinen kerta, kun näin isän."
"Kukaan ei kertonut minulle syytä. Kaikki vaikenivat, äiti ei ikinä puhunut asiasta mitään, ei edes ihmetellyt, kai hän jotenkin sai tietää. Minä itkin ja ikävöin, kyselin aikuisilta, mutta kaikki vaikenivat kuin muuri."
"Kuusi vuotta sitten setäni vihdoin kertoi minulle, mitä todella tapahtui. Isä oli matkoillaan tavannut toisen naisen-”
“Äidin”, täydensin epäuskoisena. “Isä kuoli kuusi vuotta sitten.”
“Sen takia setä minulle kertoikin juuri silloin. Hän ajatteli, että minun on oikeus tietää, että isä on kuollut”, Chris nyökkäsi kärsivällisesti.
“Jatka”, pyysin, enkä ollut pahoillani keskeytettyäni pojan.
“Niin, isä oli ystävystynyt äitisi kanssa ja vietti tämän kanssa paljon aikaa aina ollessaan Suomessa. Isä oli rehellinen mies, ei hänen ollut tarkoitus rakastua äitiisi.. mutta niin siinä vain kävi. Aluksi hän ei pystynyt kertomaan äidille, mutta hän kantoi jatkuvasti syyllisyyden tunnetta. He saivat äitisi kanssa lapsen, Sammyn, samana vuonna kuin minäkin synnyin. Kului vuosia, ja kun selvisi, että äitisi oli taas raskaana, isä päätti pistää pelin poikki. Hän lähti Suomeen ja ilmoitti äidille, ettei enää palaisi.”
“Äiti suuttui silminnähden. Hän ei kestänyt ajatusta siitä, että isä valitsi mieluummin toisen naisen. Siksi hän ei ikinä puhunut minulle asiasta. Hän ei pystynyt. Hän on niin katkera äidillesi, ettei tullut edes isän hautajaisiin koska ei kestänyt tavata äitiäsi. Ei hän isälle ole vihainen, vaan äidillesi.”
“Isä ja setä olivat hyvin läheisiä, ja he ottivat aktiivisesti yhteyttä toisiinsa. Isän kuoleman jälkeen setä alkoi kertoa minulle yhä enemmän asioita, sillä hän luotti, että olisin tarpeeksi vanha pitämään tiedon itselläni enkä lörpöttelisi äidille.”
“Ja miksi sitten tulit Suomeen?” ihmettelin.
“Olen aina halunnut pikkusiskon. Olin perheen ainut lapsi, eikä minulla ollut kotona seuranani kuin aikuisia. Kun setä kertoi minulle sinusta, päätin, että jonain päivänä etsisin sinut käsiini. Ja halusin tavata myös Samanthan. Kun täytin kahdeksantoista, äidillä ei enää ollut sananvaltaa menemisiini, ja kun olin kerännyt tarpeeksi rahaa, lensin tänne. Sedän avulla löysin Liekkijärven, Seppeleen, ja vihdoin myös sinut.”
En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa. Tällaista en ikinä ollut osannut kuvitella.
“Että siinäs kuulit”, poika hengähti tarinansa lopuksi.
“Tietääkö äiti tästä mitään?” sain kysyttyä.
“En tiedä”, Chris myönsi.
Pääni oli pahemman kerran sekaisin kaikesta juuri kuulemastani. En tiennyt halusinko uskoa poikaa vai en, en tiennyt voiko häneen luottaa, mutta tuntui, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Pojan tarina oli niin aukoton ja uskottava, se olisi käytännössä täysin mahdollista. Mutta se ei kuulostanut minun tuiki tavalliseen elämääni kuuluvalta tarinalta, pikemminkin se olisi voinut olla ote jostain seikkailukirjasta.
Tällaista ei kai tapahtunut ihan kaikille, eikä tällaisia tarinoita kuullut joka päivä. Ja minusta tuntui, että niin oli oikein hyvä. Vähemmästäkin menisi lopullisesti sekaisin.
Clara & Siiri kolmaskymmenesensimmäinen
|
|
|
Post by Clara on Oct 3, 2017 20:05:56 GMT 2
Järvelle elokuu 2017
“Clara, sä salailet jotain”, Wenla totesi olkansa yli Gitan satulasta.
Hänen äänensä ei ollut syyttävä, lähinnä tämän minuun päin kääntyneet kasvot loistivat ihmetystä. Ystävällisten silmien katse oli kysyvä, samanlainen kuin äidillä viikko takaperin.
“Mikä mietityttää?” tämä oli kysynyt minulta eräänä päivänä aamupalapöydässä, kun olin omiin ajatuksiini vaipuneena hämmentänyt lusikkaa jogurttikulhossa.
“Miten niin?” olin kohottanut viattoman katseeni äitiin ja kohdannut tämän tietäväisen, mutta huolestuneen hymyn.
“Kyllä mä olen huomannut, että joku painaa sun mieltä. Et ole yhtään oma itsesi”, tämä oli huokaissut lempeästi.
En ollut onnistunut huijaamaan äitiä, enkä onnistuisi siinä Wenlankaan kohdalla. Siirin harjajouhiin painunut katseeni ja löysiä ohjia hermostuneesti sormeilevat käteni olivat jo paljastaneet minut.
“Miten niin?” yritin kuitenkin.
“Sä olet viimeiset pari viikkoa ollut ihan outo. Poissaoleva, hiljainen, käyt maastossa yksin etkä pyydä ketään mukaan ja viivyt siellä vaikka kuinka kauan..”
Wenlan ääni vaimeni kun tämä kääntyi takaisin katsomaan eteenpäin, kapealla polulla emme pystyneet ratsastamaan vierekkäin. Olin epävarma, kuten aikaisemmin äidinkin kanssa. Kertoako vaiko ei? Toisaalta, mitä pahaakaan siitä seuraisi. Wenla oli sitä paitsi ainut ihminen Seppeleessä, jolle olin puhunut isästä, joten hänelle voisin ehkä selittää, mitä pari viikkoa sitten oli tapahtunut.
Hymyilin muistellessani kahden vuoden takaista selkkausta tallissa. Wenlan vanhemmat olivat juuri eronneet ja isäni kuolemasta oli kulunut tasan neljä vuotta. Olimme molemmat paenneet tallille ahdistavaa oloa, muistin edelleen kuinka kamalaa oli ollut kuunella äidin itkua ja katsella tämän alakuloisia kasvoja kotona päivästä toiseen. Se oli yksi niitä harvoja kertoja, jolloin en ollut kyennyt hillitsemään itseäni vaan olin purkanut pahaa oloani toiseen ihmiseen. Mutta riidanpoikasesta välillemme olikin kehkeytynyt ystävyys, Wenlasta oli tullut yksi läheisimmistä kavereistani tallilla. Olin luottanut tyttöön aiemminkin, joten miksi en nyt voisi?
Saavuttuamme leveämmälle tienpätkälle napautin pohkeilla Siirin kylkiä ja ravasin Gitan rinnalle. Wenla katsoi minua odottavasti, muttei painostanut puhumaan.
“Okei. Muistat varmaan että mun isä on Briteistä? En tiiä sen suvusta juuri mitään. Tai siis en oo ennen tienny. Mutta tossa jokunen viikko sitten mä sain tietää, että mulla on veli.”
Wenla kohotti kulmiaan hämmästyneenä.
“Oikeesti? Vähän siistiä. Etkä oo kertonu mulle mitään? Miten se tähän kaikkeen liittyy?”
“No siis se on tullut tänne Suomeen, koska se halusi tavata mut. Ja Sammyn. Mun sedän kautta se ties missä asun ja että harrastan ratsastusta, siten se osas etsiä mua Seppeleestä. Niin oon jutellu sen kanssa aika paljon lähiaikoina -”
“Siis ootko sä tavannut sen?” Wenlan silmät laajenivat ihmetyksestä.
Nyökkäsin ja aloin selittämään koko juttua juurta jaksaen. Tuntui hyvältä puhua pitkästä aikaa, ei ollut minun tapaista pysyä hiljaa ja pyöritellä päässä mieltä painavia ajatuksia päivästä toiseen. Puhuessani itsevarmuuteni kasvoi, epäilys oli pois pyyhkäisty. Kyllä Wenla ymmärtäisi.
“Puhuin äitin kanssa vähän aikaa sitten ja sekin kuulemma oli jo aiemmin tienny että mulla on veli. Setä oli kertonut sille. Mutta ei se tiennyt, että Chris oli tullu Suomeen. Lupasin viedä sen meille joku päivä”, juttelin jo täysin rentoutuneena.
“Kai sä tuot sen Seppeleeseenkin? Mikset sä oo kertonu meille aiemmin?” Wenla ihmetteli.
“En mä tiedä.. En mä halua että siitä tulee turhaa hämmennystä ja puheita tallilla..” mutisin mietteliäästi.
“Höpsis. Mieti nyt, oot ollu Seppeleessä vaikka kuinka monta vuotta eikä kukaan oo ikinä kyselly sun isästäkään. Vai onko? Kaikki aattelee että on ihan normaalia tuoda sisaruksiaan tallille, eihän kukaan tiedä että oot tutustunu Chrisiin vasta vähän aikaa sitten”, tyttö muistutti hymyillen. “Hassu, ei sun aina tarvi ratsastaa keskelle mettää tavataksesi isoveljeäsi:”
Avasin suuni jo väittääkseeni vastaan, mutta sen sijaan laskinkin taas katseeni alas ja upotin sormet Siirin paksujen jouhien lomaan. Hiljalleen aloin tajuta itsekin, miten hölmösti olin ajatellut. Minulla oli tapana puhua aika avoimesti asioista tallikavereilleni, mutta oli totta, että jos en jostain halunnut puhua, niin harvoin kukaan sitten mitään kyseli. Ja perheestäni en ollut juuri puhunut, kukaan tuskin muisti isosiskoni Samanthankaan vuosien takaista vierailua tallilla.
“Okei. Mä pyydän sitä tulee joku päivä Seppeleeseen. Viikonloppuna vien sen kotiin tapaamaan äitiä”, hymähdin.
Aikaisempi ajattelutapani alkoi jo vähän huvittaa minua, vaikken edelleenkään ollut satavarma, oliko suunnitelman muutos kannattava. Mutta sen näkisi sitten. Yhtäkkiä en jaksanut enää vaivata päätäni kyseisellä asialla.
Liekkijärvi siinsi jo puiden takaa. Aurinko paistoi lämpimästi, kesän viimeiset uimakelit olivat käsillä. Otin ohjat käsiini ja virnistin Wenlalle.
“Miten olis reipas laukkapätkä rantavedessä?” ehdotin ja käänsin Siirin rantaan vievälle polulle jäämättä odottamaan vastausta. “Otetaanko kisa? Lyön vetoa, että Siiri on ykkönen!” hihkaisin nostaen ravin.
“Okei! Mut varo vaan, häviäjä tarjoaa molemmille jätskit! Sun kukkaro saattaa vähän tyhjentyä kun pääsen valitsemaan kaikki erikoisjäätelöt ja kastikkeet ja strösselit kiskalta!” Wenla uhosi naurua äänessään.
Viis siitä, ajattelin Siirin kavioiden koskettaessa auringossa kimmeltävää vettä. Jäätelö kuuluu kesään. Ja hevosten kavioiden roiskuttamat vesipisarat ratsastushousuilla.
Ja vielähän sitä kesää oli paljon elettävänä.
Clara & Siiri kolmaskymmenestoinen
|
|