|
Post by Inkeri on Oct 2, 2014 19:14:00 GMT 2
Välienselvittelyä 2.10.2014 (Kursivoimattomat pätkät on kirjoitettu Rosan näkökulmasta.) Torstai. Oletin että talli olisi ollut täynnä ihmisiä, täynnä hulinaa, paljon iloisia kasvoja, mutta tänään talli tuntui jopa aavemaisen hiljaiselta. Hoitohevostensa kimpussa ei tuntunut olevan kuin Sandra ja Luna, joita tervehdin hymyillen ja ensimmäiselle tunnille meneviä tuntilaisia. Eli hiljaista, painostavan hiljaista. Kapusin portaat ylös oleskeluhuoneeseen, jossa oletin olevan ehkä aavistuksen enemmän ihmisiä, mutta oven avatessani eteeni avautui kovin ankea näky. Oleskeluhuone oli tyhjä, ainakin melkein, ainoataan Inkeri istui yksinään sohvalla näpräämässä kännykkäänsä ja nosti katseensa vain hetkeksi. Tytön iloinen hymy tuntui hyytyvän hetkessä kun kohtasi katseeni ja hän kirjoitti ilmeisesti viestinsä loppuun. - Inkeri, moi, hymyilin aurinkoisesti, sillä hän ei voisi vihata minua ikuisesti. - Missä kaikki ihmiset oikein luuraa? Säkin olet täällä yksin, sipaisit otsahiukseni olkapään yli ja istahdin alas vastakkaiselle tuolille. Tavallaan pelkäsin tytön purevan suuttuneena. Hän vaikutti kipakalta. *** Rosa. Ei hitto. Just yksi niistä ihmisistä, joiden seuraa mä vähiten kaipasin, vaikka ykin olinkin. Ah-niin-aurinkoinen täydellisyyden perikuva ei kuitenkaan häipynyt, vaan istahti mua vastapäätä, vaikka mä mulkaisin sitä semiviileästi ja ignoorasin sen tervehdyksenkin totaalisesti. Jaaha, se selvästi halusi mun edes esittävän kivaa.
"Sitä sopii miettiä", vastasin Rosan esittämään kysymykseen tasapaksulla äänensävyllä, keskittyen sitten jälleen kaksarikuvaviestittelyyn Britan kanssa. Mä vaan niin toivoin, että tyttö häipyisi rakkaan Kössikkänsä pariin, ja ilmaisisi ah-niin-täydellistä persoonaansa vaikka Kasperille. Ihan sama. Kunhan se vain häipyisi. En mä yleensä ollut pitkävihainen, mutta se sen episodi Eetun kanssa oli palanut sarjakuvaksi mun aivokuorelle, enkä mä millään unohtanut tapausta.*** Katselin hiljaa Inkeriä, joka selvästi vastasi minulle hyvin teennäisesti, eikä näyttänyt olevan mitenkään kiinnostunut minun seurastani. En kuitenkaan voisi antaa olla, en tällä kertaa. Meillä ei ollut minkäänlaista hyvää syytä vihata toisiamme ja halusin selvittää tämän asian nyt läpikotaisin. Osoittaa tytölle, etten ollut mikään hirviö. Hienovaraisesti, sillä en halunnut puremajälkiä takapuoleeni. - Mä mietin, että tänään on Kössin vapaapäivä ja se pitäis liikuttaa kevyesti ja Siirikin varmaan kipaisi liikuntaa vapaapäivänään, aloitin puheeni hyvin juhlallisesti, vaikka oletin saavani erittäin vihaisen mulkaisun vain vastaukseksi. - Mentäisiinkö yhdessä vaikka maastoon? Ehdotin syvän hiljaisuuden jälkeen. Not today little lady. Tänään en päästäisi tyttöä pälkähästä. *** Ai että maastoon. Oltiinko me nyt sen mielestä jotenkin kavereita? Okei, ei varmaan, sillä Rosa vaikutti jotenkin pelokkaalta, mua kohtaan. Ja toisaalta, Siiri kyllä oikeasti kaipasi liikuntaa, maneesissa oli tunti menossa, eikä maastoilu yksin ollut Annen mukaan suotavaa. Vaikka Rosan seura ei mua edelleenkään miellyttänyt yhtään, vastasin sille laimean okein, nousin ylös ja vein mun tyhjän kaakaokupin tiskipöydälle.
"Nähäänkö me vaikka tossa jossain pihassa kohta?" tiedustelin sitten. Tiedossa olisi varsin kiusallinen ratsastusreissu, se oli varmaa.*** - Nähdään tallin pihassa, reipastuin ja hymyilin aurinkoisesti. Inkeri jätti kaakaomukinsa tiskipöydälle (tiesin juoman vastustamattoman suklaisesta tuoksusta) ja itse lähdin alakertaan. Kössi oli onneksi sisällä ja mulkoili minua epäluuloisesti karsinastaan. Muutama hoitokerta ei kuitenkaan olisi muuttanut tilannetta suuntaan tai toiseen. Luottamus oli voitettava ja puhuttava puolelleen, samalla tavalla olin suunnitellut toimivani Inkerin kanssa. Harjasin Kössin vain pikaisesti, sillä edellisen iltamme pitkän harjaustuokion jälkeen ruuna tuntui kiiltelevän. Yritin olla nopea, sillä pelkäsin Inkerin lähtevän ilman minua jos olisin myöhässä ja varustin Kössin niin pikaisesti kuin vain hevonen antoi minun tehdä potku yritysten välillä. Painoin kypärän päähäni ja henkäisin syvään. Tämä voisi muuttua kiusaantuneeksi maastoksi, mutta minulla oli taisteluntahtoa. Maiskautin Kössin ulos karsinasta ja ankeasti se seurasi perässäni. Tallin piha ammotti perässäni, samoin tämän päivän suuri koettelemus. Suukotin vielä äreän örmyni turpaa ennen ulos astumistani. Se olisi voinut lohduttaa minua, mutta päätti sipaista hampaillaan nenääni. Ihanaa. *** Sirpa mussutti taas kerran heiniä boksissansa Walman kanssa (srsly, miksi niillä oli AINA ruokaa siellä?). Raahasin flegmaattisen Makkaraisen käytävälle puunattavaksi, vaikka hetken mun mielessä olikin jo käynyt, että vain feidaisin Rosan, ja jättäisin kokonaan menemättä paikalle - pakenisin tallin takaovesta tai jotain. Mutta bruneten onneksi mä edelleen jaksoin yrittää olla ihan kiva sille, tai edes siedettävä. Mutta I swear to God, jos tyttö sanoisi yhdenkin sanan, joka millään tapaa ärsyttäisi mua, mä räjähtäisin, enkä enää ikinä edes haluaisi nähdä koko ihmistä.
Tennarit jalassa sipsutin läskin löllykkäni kanssa Seppeleen käytäviä, päätyen sitten raikkaaseen ulkoilmaan, jossa Rosa jo odotteli jättiheppansa selässä. Väläytin brunetelle teatraalisuutta pursuavan hammashymyn ennen kuin kipusin Siirin satulaan. Enää ei ollut tilaisuutta perääntyä - mihin mä olin taas itseni tunkenut?
Mitään Rosalta kysymättä käskin Sirpsun liikkeelle. Tulkoon perässä, jos halusi.*** Hätkähdin kun Inkeri lähti heti liikkeelle ja kannustin Kössin ottamaan tuon pikkaraisen ponin ratsastajansa kanssa kiinni. Ratsastimme metsää kohti syvän hiljaisuuden vallitessa ja Inkerin ärtymys selvästi paljastui yleensä rauhallisen Siirin tepastellessa hieman hermostuneena. Kuinka paljon läpinäkyvämpi tyttö enään osasi olla. Purin huultani ja annoin ratsujemme johdattaa meidän syvemmälle metsään. Halusin päästä mahdollisimman kauas Seppeleen pihasta, ettei tyttö kääntyisi takaisin ja vain kiroaisi minua syvimpään kiirastuleen. - Mun on pakko kysyä, henkäisin lopulta ja laskin katseeni hetkeksi. - Miksi sä vihaat mua niin paljon, että saat Siirinkin hermostumaan? Sain vihdoin avattua suuni. *** "Ai että miksi?" naurahdin alkuun. "Kuule mieti ihan pari kertaa keskenäs."
Esittikö Rosa tyhmää, vai eikö se oikeasti ollut tajunnut? Ärähdin pari kertaa Siirille, joka steppaili tien laidasta laitaan, eikä kertakaikkiaan voinut kävellä mitenkään normaalisti. Poni säpsähti ja jatkoi samaa rataa. Ihme urpo.
"Oliskohan kyse vaikka siitä, että eräs about isku päällä keikisteli pojalle, jonka kanssa mulla on juttua? Mitä helvettiä sun päässä oikein liikku? Vaikka sä et ehkä sillon tiennytkään mistään mitään, niin voi juma, se on sua kolme hiton vuotta nuorempi!" vuodatin Kössin selässä keikkuvalle tytölle. Hah, nyt se oli sanottu.*** Ällistyin täysin Inkerin purkauksesta. Annoin Kössin vain kulkea käynnissä eteen päin ja huuleni vavahtivat. Minä, minä yritin olla purskahtamatta räväkkään nauruun. Oliko tyttö tosissaan? Tästäkö me tappelimme? Tämäkö oli kaikkien niiden mulkaisujen ja vihamielisten äänensävyjen takana? Eetu. Hetkessä nauru muuttui suuttumukseksi. - Kuules, mä en ole keikistellyt kenellekään, mä olen ehkä joo vähän flirtti ja Eetu yritti olla mukava, mutta kai sä tiedät, että tallilla tehdään tuttavuutta, kivahdin ja pidätin Kössiä joka hermostuksissaan kiihdytti tahtia. - Ja kuule, jos sun hoitos tai mikä lie Eetu onkaan on luonteeltaan flirtti, ei ole mun syy, että sä näät sen mun syynä. Ja kuules, miss dramaqueen, se poika on korviaan myöten ihastunut suhun, siis ihan totaalisesti ja se ei ole sulle samanlainen kun mulle just sen takia koska _tykkää_ susta, sähisin Kössin selässä ja käänsin katseeni pois. - Eetu on sitä paitsi liian nuori ja not just my type at all, lisäsin ja henkäisin sitten loukkaantuneena. Nyt minä voisin puraista tuota tyttöä... vaikka nenästä! *** "Hah, myönsit, sä flirttasit sille ja se sulle! Mikä tässä on enää epäselvää? Nii just, ei yhtään mikään."
Että mua inhotti. Joka hetki Rosan kanssa sai mut vihaamaan sitä entistä enemmän. Että se kehtasi vielä puolustella sitä, minkä mä olin ihan omin silmineni nähnyt - kohta tyyppi varmaan lähettäisi mut Specsaversille tarkastuttamaan näköni. Vaikka mä olinkin ehkä sortunut vähän liiotteluun sanoessani, että mulla oli juttua Eetun kanssa, niin Rosan toiminnassa ei ollut mitään eettistä. Btw, eettinen oli myös yksi lukion sivistyssanakirjan osista.
"Enkä mä ole mikään dramaqueen", kivahdin ärsyyntyneesti. "Vai eikö neiti Täydellinen ole ikinä ollut mustasukkanen? Ja mistä sä edes tiedät, että Eetu muka tykkäisi musta? Senkin varmaan keksit ihan omasta päästäs, et sun touhut olis jotenkin hyväksyttävämpiä, vai?"*** - Mä kuules tiedän. Pitkiä hartaita katseita, aina kun sä kävelet ohi, sen katse seuraa sua tai no usein miten sun takapuolta. Miten se sipasee aina sun hiuksia. Mä voin jatkaa tätä listaa vaikka ikuisesti Inkeri! Sä et voi olla niin naivii, ettet huomaa, vuodatin. Minä tunsin pienen kateuden pistoksen. Minua oltiin aina kohdeltu kuin jonkin sortin objektia, minusta pidettiin ulkonäön takia, eikä kukaan koskaan viitsinyt vilkaista syvemmälle. Siirsin Kössin raviin ja Siiri intoutui lähtemään mukaan, vaikka Inkeri selvästi ei ollut antanut lupaa. Räpsytin silmiäni hetken. Taas kerran päätelmiä oli tehty ulkokuoren takia. Vilkaisin räiskyvin silmin Inkeriä. Olisin voinut antaa tytölle avokkaan. Onneksi olimme hevosten selässä, onneksi musta örmy oli rauhoittamassa minua. Hengitin hetken syvään. - Mä pidän flirttailusta, mutta mä en tee sitä kiusallani, mä en pakota ketään pitämään musta. Mä en halua että mut tuomitaan ulkokuoren perusteella, niin kuin sä juuri tein, madalsin ääntäni lopussa hieman katkerasti. - Sä pelkäsit menettäväsi Eetun, mutta, no worries, se on mun kaveri ja se himoitsee sua, olisit onnellinen, tuhahdin. *** Rosan puheissa oli kieltämättä järkeä, ja ehkä mä tosiaan olin vähän naiivi, kun en huomannut Eetun käytöksessä mua kohtaan mitään eroa muihin nähden. Mutta en silti voinut edelleenkään olla takertumatta yksityiskohtiin. Mä meinasin tukehtua, kun Rosa ilmoitti, ettei se halunnut, että se tuomitaan ulkonäön perusteella. Se ei siis halunnut, että siitä saatiin aina täydellinen ensivaikutelma?
"Mikä sua vaivaa? Sä oot saanut täydelliset geenit, ja ihmiset aina aattelee, että sä oot täydellinen ilman, että sä teet mitään sen kummempaa - ja silti sä valitat, että sua tuomitaan? Entä mä sitten? Ehkä mä en edes halua tietää, mitä musta aatellaan, kun en sattumoisin omista mallin mittoja, näytä mitenkään erikoiselta, tai oo aina niin pirtsakka päivänsäde, vaikka kovasti yrittäisinkin. Olisit SÄ iloinen, että sä teet hyvän vaikutuksen jokaiseen ihmiseen, joka vastaan tulee!"
Mua ehkä vähän kadutti ne sammakot, jotka juuri pääsivät mun suusta ulos. Ehkä. Vähän.*** Silmäni muuttuivat viiruiksi, mutta samassa kuin salama kirkkaalta taivaalta mä ymmärsin tuota pienellä ponilla ratsastavaa tyttöä. Tai no en oikeastaan. Tai tavallaan ymmärsi, mutta sitten taas en. - Mä en ole täydellinen, totesin. - Ehkä mallin mitoissa ja plaaplaa, mutta kauneus on monenlaista. Ääneni oli nyt täysin tyyni. Syy miksi tyttö oli niin vihainen ei ollutkaan Eetusta, ei lähelläkään, vaan alemmuuskompleksista, jota hän tunsi. Joka oli selvästi täysin turha. Pidätin Kössin takaisin käyntiin ja hymähdin hiljaa. - Inkeri. Aina ei tarvitse olla mallin mitoissa tai olla virheetön, niin kuin sä väität mun olevan, hymähdin ja silittelin Kössin kaulaa, kun ruuna vihdoin rauhoittui. - Sä olet kaunis, todella kaunis ja mitä oon saanut sivusta seurata niin ihana ihminen. Sä teet hyvän vaikutuksen ihmisiin, vaikka et uskokaan sitä ite. Miksi sä olet noin epävarma? Mistä toi kaikki tulee? Tästähän tässä on oikeasti kyse, eikö? Katsoin ensimmäistä kertaa tyttöä koko ratsastuksemme aikana. *** Mä punastuin kirkkaammaksi kuin tomaatti ja paloauto yhteensä. Tästähän oli tullut syvällinen keskustelu - ja kieltämättä Siirikin oli hieman rauhoittunut mun rauhoituttua alun draamailijan roolista. Mulla ja ponilla oli syvempi yhteys kuin olin osannut kuvitellakaan!
Mä en yhtään tiennyt, mitä Rosan kohteliaisuuksiin olisi pitänyt vastata, puhumattakaan sen esittämistä kysymyksistä. Äsken vielä vihaamani tyttö oli päässyt sisälle mun syvimpiin ajatuksiin - enhän mä ikinä muille näyttänyt mun epävarmuutta, koska mulla oli se rooli. Rooli, joka sanoi, että mun piti olla itsevarma ja täysin tyytyväinen itseeni. Sitten joskus se rooli vain rakoili, ja näkyi mustasukkaisuutena ja ahdistuskohtauksina. Ei kukaan näyttelijä aina suoriutunut osastaan täydellisesti.
Annoin Siirille pitemmät ohjat, ja koska mä en halunnut vastata Rosan uteluihin mun epävarmuudesta - en yhtään tykännyt puhua henkilökohtaisuuksista - heitin pallon sille: "Mikä sussa sit ei olis kaunista?" *** Naurahdin karkasi suustani lähes väkisin. Kysymys olisi oivallinen ja olisin voinut vastata vaikka mitä. Päätin kuitenkin vain katsella hetken eteen päin. Seppeleen kauniita maisemia, ohi liukuvia puita ja lopulta katsoin taas Inkeriä. - Mä inhoan mun hiuksia. Voihan ne hyvin, mutta mä joudun joka päivä näkemään vaivaa, ettei ne litisty. Mulla on vino nenä, oikeasti, naurahdin ja huokaisin syvään. - Mulla on sitoutumiskammo, mä tykkään lirkutella, mutta kun joku tulee lähelle, mä karkaan. Mä pelkään ihmisiä ja sulkeudun tähän ylipirteeseen kuoreen, mutta sä taidat tehdä samoin? Mä tunnistan sen, koska mä kannan samanlaista roolia kun sinä, en ollut myöntänyt asiaa ennen kenellekään, mutta nyt puhuin tuolle tytölle. Huokaisin syvään, en ollut uskonut olevani niin samassa tilanteessa tuon blondin tytön kanssa. *** Mitä ihmettä mä olin juuri kuullut? Rosa siis olikin ihan samanlainen kuin mä? Oltiinko me jotain long lost -siskoksia, kohtalotovereita, sielunkump... Ei sentään. Ainakin Rosan näyttelijänlahjat oli mua parempia, ehkä se joku päivä opettaisi muakin yhtä hyväksi.
Aurinko pilkisti rakoilevan pilvikerroksen lomasta, kuin merkiksi sodan päättymisestä. Oli kiva tunne, kun ei enää ollut riidoissa kenenkään kanssa. Hymyilin Rosalle aidosti, ensi kertaa koko reissun aikana - tai oikeastaan, koko sinä aikana, kun tuo oli Seppeleessä oleillut. Näin tytön nyt aivan uudessa valossa ja elämä hymyili - melkein.
"Apua, oon ollut ihan hirvee sua kohtaan", sanoin hiljaisella äänellä, pää painuksissa. Mä en muistanut, milloin mua olisi nolottanut näin paljon.*** - Insku, naurahdin. - Saanhan mä kutsua sua Inskuksi? Minun piti varmistaa tytöltä. En halunnut aiheuttaa uutta sotaa, sillä vasta nyt me molemmat tajusimme, että meissä oli jotain samaa. Siis aika paljonkin. Samanlainen epävarmuus. - Mua ei oikeastaan haittaa, myönsin hymyillen. - Koska sun asemassa mä olisin todennäköisesti toiminut ihan samalla tavalla. Virnistin tytölle, joka näytti nyt olevan hieman rentoutuneempi. Kössi oli kuitenkin kyllästynyt. Olimme kävelleet vain pidemmälle ja pidemmälle isoa tietä pitkin, kun olimme keskittyneet tähän naurettavaan riitelyyn. - Mä mietin.. Mentäisiinkö käymään maastoesteillä, mä haluaisin kovasti kokeilla hypätä muutaman esteen, ennen kun on liin liukasta, ehdotin hymyillen. Suuri taakka harteiltani oli kadonnut. *** En voinut kuin virnistää Rosalle iloisesti. "Mua saa kutsua ihan millä nimellä sattuu huvittamaan!" naurahdin. "Ja maastoesteet kuulostaa ihan parhaalta! En ookkaan kerenny käymään ollenkaan tänä vuonna."
Siiri alkoi innostua jo kuullessaan sanan maastoesteet. Yritin pidätellä ponia epätoivoisesti, mutta tuon hitain askellaji sillä hetkellä oli joku käynnin ja ravin sekoitus, jossa oli ihan mahdoton istua. "Rauhotu please", sanoin sille sitten ääneen.*** Hymyilin pirteästi Inskulle, joka vihdoin hymyili itsekin. Pieni Siiri tanssahteli tytön alla. Kössi käveli edelleen rauhassa allani, eikä loksauttanut korvaansakaan Siirin touhuille. Siirsimme hevoset saman tein raviin, kun olimme päässeet yksiin suunnitelmistamme. Ratsastimme takaisin kohti maastoesteitä, jotka olimme ohittaneet varmaan puoli tuntia sitten paasatessamme toisillemme. - Tää onkin eka kerta kun hyppään Kössillä. Jos mä tipun niin saatte Siirin kanssa vetää mut takasin tallille. Onko ok? Virnistin pirteästi kun hölkkäsimme ratsujemme selässä. Sillä tällä kertaa toivoin tämän olevan paremman talli ilmapiirin ja ehkä ystävyyden alku.silitin mustan örmyni kaulaa ja huokaisin, aurinko oli tullut esiin pilvien takaa juuri sopivasti. Viimeisiä kauniita syyspäivistä, jotka eivät sopineet riitelyyn. Ei sitten yhtään. Inkeri ja Siiri 62HM
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 13, 2014 20:37:23 GMT 2
Jottei kaikki jäisi lopulta yksin 13.10.2014 "Sä puhuit mulle päivät läpeensä Robertista ja siitä kuin ihana se oli, enkä mä sannut suunvuoroa. Hemmetti, etkö sä oikeasti tajua? Mun äiti kuoli, etkä sä antanut mulle koskaan tilaisuutta kertoa sitä. Et koskaan."Tonin sanat olivat tuntuneet siltä, kuin kymmenen puukkoa olisi tökätty mun rintaan. Vähintään. Mä en ollut vieläkään täysin sisäistänyt juttua, vaikka poika oli jo viikko sitten lähtenyt Liekkijärveltä. Viikon mä olin vain maannut mun huoneessa tapittaen kattoa, miettien asioita. Mua itketti, mua ahdisti, mua suututti. Samaan aikaan musta ei silti oikeastaan tuntunutkaan miltään. ”En mä tarkotuksella, mä vaan-” ”Mä, mä, mä, koko ajan mä. Inkeri, mikä sua vaivaa? Ennen sä olit kiva, hauska, ihana, kaikkea sitä, mitä ystävältä voi toivoo! Sitten susta tuli tollanen itsekäs ämmä, joka puhuu ja välittää vaan itestään ja omista asioistaan. Ja tiiätkö, mä kaipaan sitä vanhaa Inksua.”Filminpätkä pyöri mun silmien edessä aina uudestaan ja uudestaan. Ja vielä uudestaan. Uudet kymmenen puukkoa tökättiin mun rintaan. Uudet kyyneleet olivat valmiina näyttäytymään maailmalle, mutta en antanut niiden tehdä sitä. Ei mulla ollut syytä itkeä. Mä olin se, joka oli aiheuttanut toiselle ihmiselle syyn itkeä – Tonille nimittäin. Mä en ollut ollut siellä, kun se oli tarvinnut mua. Sitten olin vielä mennyt tiedustelemaan pojalta, miksi se vältteli mua. Okei, sitten Toni löi mua – mutta periaatteessa ihan syystä. ”Mä kaipaan sitä vanhaa Inksua.”*** Jotenkin ohimennen ja alitajuisesti meitsi alkoi kiskoa ylleen kollareita ja Kingslandin tummansinistä softshell-takkia, jonka jälkeen alkoi armoton jopolla sotkeminen kohti Seppelehoodzeja – edelleenkään mun edes tajuamatta mitään. Ehkä tallille menosta oli tullut mulle eräänlainen rutiini ja tapa käsitellä ajatuksia, ihan hyvä tapa sinänsä. Sirpa ei (ainakaan vielä) ollut kyllästynyt psykologin hommaansa. Tai ei se ainakaan valittanut ääneen. Mikä oli fyysisesti mahdotonta. No jaa, pikkujutskia. Lennätin tallin painavat ovet auki kevyesti rankan salitreenin veroisella urheilusuorituksella, astelin sisään ja sanoin heipat Annelle sekä Kasperille – muita ei siinä tilanteessa näkynyt paria alkeisratsastajaa lukuunottamatta. ”Hei Inkeri! Sulle mulla olikin asiaa”, Anne huikkasi ja jätti Kasperin oman onnensa nojaan - mä vannon, että sen huulilta pääsi jäätävä helpotuksen huokaus, jonka se tosin osasi tehdä suhteellisen äänettömästi. Sitten se katsoi meitsiin päin varsin ilkikurisesti, sillä mitä ilmeisimmin olin Seppeleen pääjehun seuraava uhri. Älkää jooko kertoko Annelle, millaisia ilmaisuja mä siitä ja sen toiminnasta käytin. Katsoin naista silmiin kysyvästi kulmia kohottaen. ”Ensinnäkin”, Anne aloitti pahaenteisesti. Mitäköhän pahuuksia mä olin tällä kertaa tehnyt? ”Siitä puhelimen käytöstä.” Teki mieli revetä nauruun, mutta jotenkin mä onnistuin hillitsemään itseni – yhtä viatonta tyrskähdystä lukuunottamatta, jonka sain onnistuneesti (just) naamioitua yskäksi. Vai olivat yli-innokkaat heppaäidit menneet lavertelemaan meitsistä. Kosto olisi suloinen. ”Kai sä tiedät, että sen näpyttely ponin karsinassa, ponia taluttaessa, ratsastaessa – ylipäätään kaikissa ponipuuhissa on oikeesti kielletty?” kuului Annen suusta painokkaalla äänensävyllä. ”Juujuu”, vastasin, ja ironisesti iPhone päästi ilmoille viestiäänen juuri samalla sekunnilla. Käteni hapuili vaistonomaisesti kohti taskua, mutta sitten aivot saivat välitettyä niille viestin päällä olleesta tilanteesta. Sain siis osakseni vain Annen tuiman katseen. ”Mä en aio ryhtyä takavarikoimaan sitä luuria, mutta jos sä oikeesti olet noin riippuvainen, suosittelen ihan vaan jättään sen kotiin. Asiakkaatkaan ei oikein tykkää sun toiminnasta – niiden palautteiden johdosta mä sut otinkin tähän.” Edelleenkin mua nauratti jäätävästi ajatus niistä tantoista pitämässä Annelle palopuhetta ”siitä vaaleatukkaisesta ja lyhyestä hoitajasta, joka näplää kännykkää aina antaen pikkulapsille huonoa esimerkkiä”. ”Menihän tää nyt perille?” nainen varmisti. Mä nyökkäsin. ”Ja kyllähän mä ymmärrän, että poikaystävään pitää pitää yhteyttä, mut useimmiten Eetukin kyllä on paikalla, varsinkin nyt kun Ode on laittanut sen valmentautumaan Alexilla, et ei sillekään tarvi viestitellä”, Anne vielä virnisti mun poskien hehkuessa tomaatin lailla – miten sekin jo tiesi, varsinkaan kun ei mun ja Eetun välillä edes ollut mitään virallista. Oh God, en varmaan pääsisi enää siitä pojasta kuittailua missään pakoon. Saarnansa lopuksi pomo pisti mut auttamaan ihanaisia alkeiskurssilaisia, tai sitä, joka oli pistetty ratsastamaan Siirillä. Pyysin, rukoilin ja anelin suuremmilta voimilta, ettei kyseisen tyypin äiti olisi yksi niistä ihanista, jotka mua inhosivat, vaan joku kiva ja varsinkin hiljainen, ehkä autossa odotteleva tai tunnin ajaksi kauppareissulle Liekkijärven S-markettiin häipynyt normaali ihminen. ”Heippa, tota, tarvitaanko täällä apua?” kysyin Siiriä käytävällä harjailevalta, mua kymmenisen senttiä pidemmältä, vähän nuoremmalta vaikuttavalta tummaihoiselta tytöltä (ps. Huh, ei äitejä näköpiirissä!). Tämä nyökkäsi ja kertoi, ettei osaa vielä kunnolla laittaa varusteita selkään, mutta Siirin kiemurteluista huolimatta oli saanut ponin harjattua kutiavaa mahanalustaa myöten. Hymyilin, tyttö – joka btw kertoi nimekseen Adele – oli tavallaan niin söps, selittäessään innokkaasti saavutustaan. Ihana. Yhdessä me saatiin Sirpsille kamat päälle – yhteistyö on voimaa ja silleen. Työnjaon mukaan mä lähinnä pidin tallin lattiaa kuopivasta ponista kiinni samalla kun Adele nosti – okei, laski – satulan sen selkään ja kiristi vyön. Kuolaimet tamma otti yllättävän helposti, eikä tytskä tarvinnut siis suitsien kanssa ollenkaan apua. ”Haluutko vielä tulla kattoon mun jalkkarit? Tonne maneesiin siis. Kun mä en ite osaa. Vielä”, Adele kysyi vähän ujosti, kun mä olin jo tekemässä lähtöä. No, kai se kuului meitsin velvollisuuksiin, joten nyökkäsin hymyillen ja taputin Sirpaa ahterille liikkeellelähdön merkiksi. Tuon talvikarva oli jo kasvanut varmaan viiden sentin mittoihin – tai ainakin mun sormet upposivat turkkiin jo kokonaan. Kevättä ei odotellessa ja silleen. Tunti starttasi eksaktisti kello neljä. Mä päätin mennä istumaan katsomossa tuntia seuraamaan jääneen Oden viereen, joka moikkasi iloisesti hymyillen. Katsahdin nopeasti naisen jo kasvanutta vauvamasua. En mä yleensä ollut mitään vauvaihmisiä, mutta tätä tulokasta mä hädintuskin maltoin odottaa – ajatella, että kohta se jo kipittelisi pitkin tallin käytäviä innoissaan. Awww. Havahduin ajatuksistani jonkun kirkaisuun ja kovaääniseen tömähdykseen – ilmeisesti joku onneton oli saanut maistaa kentän hiekkaa. Meedio-Inksun arvaus oli osunut oikeaan. Hesellä ratsastanut pikkulikka käveli itkien jo kohti Annea Tuulian mennessä nappaamaan hoidokkiaan kiinni. ”Sattuko? Pystytkö jatkamaan?” Anne lohdutteli ratsastajaa. ”En mä haluu, ainakaan tolla ponilla”, tyttö ilmoitti jyrkästi. Anne huokaisi. ”Hei, ponitkin tekee joskus tosi tyhmästi, mut niille pitää aina antaa uus tilaisuus. Ei Hestia sua tahallaan tiputtanut, se vaan säikähti.” Annen sanat saivat mun aivorattaat rullaamaan. Ne iskivät muhun kuin moukari. Käännyin katsomaan vieruskaveriani. ”Ode hei”, sanoin sitten. ”Pitääkö sun mielestä ihmisillekin antaa aina uus tilaisuus?” ”Kyllä mun mielestä. Kaikki tekee virheitä, ja jos ei ikinä kukaan antais toista mahdollisuutta, kaikki olis lopulta yksin tässä maailmassa”, nainen vastasi mulle. Indeed. Nyt oltiin asian ytimessä. Nousin ylös ja kiiruhdin ulos tallista. Selasin mun puhelinta – nyt siihen oli tarve. Etsin osoitekirjasta oikean nimen. Toni. Sitten painoin vihreää luuria. Inkeri ja Siiri 63HM
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 14, 2014 21:36:32 GMT 2
Wokkivihannes 14.10.2014 Seppeleen martat Ry oli kokoontunut satulahuoneeseen jynssäämään varusteita jo hämärtyvän lokakuisen tiistai-iltapäivän kunniaksi. Tilassa vallitsi jäätävä hiljaisuus lukuunottamatta taustalla suomipopin helmiä ilmoille kajauttelevaa Kristerin ikivanha mankkaa, joka btw teki lakon joka kymmenes sekunti, mutta palautui joka kerta ennalleen Eetun pamauttaessa sitä napakasti nyrkillä. Idyllistä tallitunnelmaa parhaimmillaan. Mä en edes muistanut, milloin viimeksi olin hinkannut Sirpan kamoja, mutta ainakin poskihihnasta pystyi jo tarkasti katsoessaan näkemään peilikuvansa. Enää loppusuitset ja satula – sitten voisin vaikka häipyä kotiin nukkumaan välttyäkseni muilta tallihommilta. Jynssäystä ja hinkkausta oli tullut harrastettua ihan liikaa jo töissä, kun meitsi oli laitettu hankaamaan neljä kymmenen vuotta harmaan pölykerroksen alle hautautunutta hyllyä jälleen puhtaaksi ja kiiltäväksi. Tähän mennessä mun tilin saldo oli yksi kunnon yskänkohtaus ja pari pientä köhäisyä. ”Mä haluan Alexille varsan”, Ode ilmoitti yhtäkkiä saaden porukan – etenkin Eetun - hätkähtämään kunnolla. ”Mit-.. Mut.. Sehän on ruunattu! Ethän sä-”, poitsu takelteli kuin Daniel ensitreffeillään – ei sillä, että mä olisin ollut paikalla tai mitään, mutta hei c'mooon, se oli Daniel, ihan varmasti se änkytti silloiselle ihastukselleen posket paloautonpunaisena. Vilkaisin miehen suuntaan ja meinasin tyrskähtää nauruun. Hahhaha, meitsi niin pystyi kuvittelemaan sen tilanteen. ”Sillä on pakaste”, Odelie sanoi naurahtaen kalmankalpeaksi valahtaneen Eetun reaktiolle, ”mutta mulla ei tammaa.” ”Ai ei? Täällähän niitä tammoja on vaikka muille jakaa!” Dänikin liittyi sitten keskusteluun silmää Oden suuntaan vinkaten. Jos katse voisi tappaa, Eetu olisi sinetöinyt Danielin kohtalon sillä sekunnilla. ”Niiin, miten ois vaikka Eela?” Britta ehdotti hymyillen. ”Njääh, tylsää, eiks Humu olis paljon parempi?” Pyry heitti saaden koko porukan räjähtämään nauruun. ”Humun ja Alexin vahinkolapsi se vasta oliskin jotain”, mä sain sanotuksi siihen väliin. ”Hitsi, siitähän tulis oikein valioyksilö! Sais aikaan uuden kantakirjan perustamisen! Odelie, sun hevoses liitelee vielä historiankirjoihin”, Rosakin innostui ideasta hihityksen siivittämänä. Siinä vaiheessa kukaan ei enää voinut pidätellä naurua. Seppeleen martat Ry:n nimi olisi pitänyt yhtäkkisestä mielikuvituspuuskasta lähteneestä jutun tulvasta johtuen vaihtaa Seppeleen tarinaterhot Ry:ksi tai joksikin vastaavaksi. ”Vahinkopakaste, miten se olis ees mahdollinen?” Britta hekotti ja oli lähes tippua tuoliltaan lattialle. ”Pakastepussit lentelee ilman halki ja astuttaa tammoja vahingossa, tyyliin hupsista, mites tässä näin kävi. Eiks tää oo iha normiarkipäivää ja sillee?” Eetu virnisteli. Porukka hiljeni katsomaan poikaa vinksahtaneesti, aivan kuin tuo olisi juuri karannut hullujenhuoneelta. ”Täh? Mitä mä nyt sanoin?” ”Eetu... Luuletsä et niitä hevosten pakasteita säilytetään jossain Pirkan wokkivihannespusseissa?” meitsi kysyi vakavana. Poika viestitti mulle ilmeellään jotain sen tyylistä, että mistä-hitosta-mä-voisin-tietää-vaikka-säilytettäiskin, mutta ennen kuin tuo sai suunsa auki sanoakseen asiansa koko kansalle, Daniel rikkoi hiljaisuuden jäätävällä röhönaurullaan: ”Väinön piti astua Humu, mutta Alexin pakaste ehti perhana vie ensin. Sieltä se tulla vihelsi aivan hirveetä vauhtia ja läväytti Humpelon paksuksi niin että paukahdus kuului!” ”Seppeleen Wokkivihannes – siitä varsalle nimi, jolla ois vielä tarkoituskin! Kolmenkymmenen vuoden päästä kerrotaan täällä tarinaa kymmenennelle sukupolvelle Woksusta ja sen ihmeellisestä alullepanosta”, Rosa julisti juhlallisena. Eetu vinkkasi mulle silmää vinistäen sen merkiksi, että se oli ylpeästi selviytynyt sen kannalta hieman noloksi kääntyneestä tilanteesta. Eetu 1, Inksu 0. ”Ja jos Woksu tulis tunneille nii ei tarvis Humunkaan jatkaa enää täytettynä rullaponina, kun ois jälkikasvua hoitamassa hommaa”, mä jatkoin keskustelua liittämällä siihen vanhan aiheen parin viikon takaa. Meinasin edelleen tukehtua nauruun joka kerta ajatellessani täytettyä Humua Annen olkkarissa tai talutustuntilaisten luottoratsuna, mutta ei siitä sen enempää. "Alright, kuka menee kysymään Annelta, millon tää juttu pannaan täytäntöön?" Pyryn kysymystä seurasi Odelien vähintäänkin järkyttynyt et-voi-olla-tosissas-ilme, joka sai jälleen aikaan kunnon naurunremakan. Mitä suostuttelemista kukaan enään tarvitsi? Alluhan oli niiin komea jätti, ettei kukaan täyspäinen sanoisi sen varsalle ei. Ja Humu, humppelohan oli oikea söpöyden multihuipentuman ilmentymä - miten Ode muka voisi sitä vastustaa? "Mä lähen!" ilmottauduin heti. "Ja Britta myös!" Tyttö katsoi mua tosi oudosti, mutta ennenkuin se huomasikaan, meitsi heitti Siirin puhtaat kamppeet paikoilleen ja raahasi bruneten mukanaan ulos satulahuoneesta. Annen naama tulisi todennäköisesti näyttämään ihan hylkeeltä, samalla kun mä ja Britta - tai ainakin mä - esitettäisiin asia fiksun ja ylpeän näköisinä, mutta ainakin sopi yrittää! Kyllä mäkin sisällä syvimmässäni eikun syvällä sisimmässäni tiesin pääjehun vastauksen - olkoonkin että täysiverisuomenhevonen Seppeleen Wokkivihannes olisi varmasti hienoin varsa Liekkijärvellä koskaan. Inkeri ja Siiri 64HMP.s. Kiitos kaikille (Pyrylle, Lynnille, Odelle ja Britalle) inspiroinnista ja parista lainauksesta, jotka vetäisin chatin puolelta:DD
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 19, 2014 11:08:18 GMT 2
Varoitus! Sisältää teinidraamaa ja jonkinsortin mielialahäiriön oireita. Ja sijoittuu tosiaan viime keskiviikolle. What? 15.10.2014 Tontsa oli palannut Liekkijärvihoodeille yllättäen jo tänään, mikä ei tosin ollut haitannut mua yhtään - päinvastoin; mitä pikemmin asiat saatiin hoidettua kuntoon ja mitä vähemmän ne painoivat mielessä ahdistamassa, sen parempi. Tämä tosin ei meitsin kohdalla sitten muissa asioissa, kuten huoneen siivouksessa tai tiskien laittamisessa pätenytkään, mutta you get the point anyway I guess. Poika oli ollut yllättävän yhteistyöhaluinen, eikä sillä tuntunut olevan enää mitään hampaankolossa mua vastaan. Tai ainakaan se ei malttanut millään pitää näppejään musta erossa. Mulla ei ollut pienintä tai harmainta aavistusta pellavapään yhtäkkisen halailuinnon taustasyistä ja tilanne oli muutenkin oikeasti kaikin puolin outo, koska mä en muistanut, että me oltaisiin noin kovasti liimautuneina oltu ikinä. I k i n ä. Siis sen kymmenen vuoden aikana, mitä me oltiin tunnettu Tonin kanssa. Ja eh, meitsi nyt ei ollut sitä ihan kaikista halailevinta tyyppiä, harrastin sitä vain silloin, kun oli iiihan pakko. Toisin sanoen sukujuhlissa, kun yliannostuksen hajuvettä lisänneet kumminkaimatätsyt tunkivat iholle kuin iilimadot, eivätkä päästäneet irti ennen kuin kuulumiset ja elämänkerrat oli käyty kokonaisuudessaan läpi muutamaan sataan otteeseen. Välttyäksenne meitsin kohtalolta, älkää koskaan menkö naimisiin Johansen-sukunimen omaavan henkilön kanssa, okei? Tonin rutistaessa musta ilmat pihalle – ainakin pojalle oli tullut habanlisäystä sitten viime näkemän – satulahuoneessa, ja meitsin halatessa astetta kevyemmin takaisin toivoen salaa, että toinen päästäisi jo irti, Eetu tietenkin pelmahti sisään hakemaan Alexin kamoja tai jotain. Kuvio oli kuin suoraan Salkkareista. Äiti aina pienenä jauhoi mulle, miten epärealistinen kyseinen sarja oli, mutta ei näköjään kaikilta osin. No, kaikki jaksot tiiviisti katsottuani tiesin, miten tässä tilanteessa tuli toimia. Työnsin Tonin pois nopeasti, ja se katsoi mua tosi hämmentyneesti. ”Mitä hemmettiä tääl tapahtuu?” Eetulta pääsi. ”Inksu, kuka toi on? Yrittikse jotai? Mitä hittoa sä jäbä kuvittelet tekeväs?!” poika jatkoi ärtynyttä raivoamistaan Tonin suuntaan. ”Eetu rauhotu nyt herranjumala!” älähdin ja nousin ylös. Ilman kummempia esittelyitä työnsin haba-Inksun voimilla pojan päättäväisesti pihalle jättäen Tonin istumaan yksin kuin nallin kalliolle. ”Mikä tää juttu nyt oikeen on?! Sähän vihasit tota!” Eetu aloitti. ”Tiiätkö, kato asiat voi sopia! Et säkään jaksais ikuisesti riidellä jonkun kanssa!” ”En silti hyppäis kaulailemaan sitä heti ensimmäisen tilaisuuden tultua.” ”Se halas mua ensin, idiootti! En mä halua siltä mitään muuta kuin kaveruutta”, intin vastaan. ”Ei hitto mä tapan sen urpon”, poika uhosi vihaisena. Mua pelotti hiukan. En ollut ikinä nähnyt Eetua sellaisena. ”Jos sä meet tekemään Tonille yhtään mitään, niin.. Ja sitäpaitsi, mikä tässä edes on sulle niin iso ongelma? Se oli vaan hali ja mehän ollaan vaan kavereita!” Jep, paraskin puhuja. Itse olin raivonnut Rosalle, kun tuo oli flirttaillut Eetun kanssa. Eetu ei tosin tiennyt koko hommasta mitään, mutta silti, mä olin tehnyt sille saman tempun kuin se mulle. Että mua hävetti. Kaiken lisäksi mä olin juuri friendzonannut ihmisen, jolle mun ei ikimaailmassa olisi pitänyt sitä tehdä. Hyvin toimittu, Inkeri, tosi hienosti. ”Yeah, right, kavereita”, Eetu mutisi, tönäisi mut pois tieltään ja häipyi. Mitähän tuostakin reaktiosta olisi pitänyt ajatella? Palasin huokaisten takaisin satulahuoneeseen, jossa Toni edelleen nökötti puhelimensa kanssa. Oven kolahtaessa se nosti katseensa mua kohti. ”Kaikki okei?” poika kysyi nähdessään meitsin masentuneen lahnan näköisen naaman. ”Juu on ihan.. Fine”, vastasin kuin pahimman luokan tumblerityttö, joka vuodatti negatiiviset tunteensa vain seuraajilleen mustavalkoisten quotejen muuodossa. ”Kuka toi äskönen draamailija oli?” Toni jatkoi uteluaan. Meinasin tukehtua sanan ”draamailija” kohdalla, mutta muistin sitten, ettei Toni ollut nähnyt mua viimeisten kolmen vuoden aikana, eikä se tiennyt millainen draamailijoiden kuningatar musta oli tullut. Eetu ei ollut sen rinnalla mitään. ”Se oli Eetu”, vastasin lyhyesti ja toivoin keskustelun päättyvän siihen. ”Sun poikaystävä?” ”No ei ole.” ”Exä?” ”Lopeta.” Sitten tuli hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus. Mä inhosin hiljaisuuksia, mutta tämä tilanne oli kääntynyt tosi kiusalliseksi. Liian kiusalliseksi. Mun teki mieli mennä sanomaan Eetulle, että se mitä mä moläytin, ei ollut tarkoituksellista millään tasolla, mutta se olisi ollut epätoivoista. Mun teki mieli alkaa taas höpistä Tonin kanssa menneitä, mutta se ei olisi sopinut tähän tilanteeseen. Mun teki jopa mieli häipyä puunaamaan Siiriä, mutta se juoksi tunnilla. Mä olin loukussa satulahuoneessa kiusallisen hiljaisuuden kanssa. ”Wenla muuten sano, että sulla oli joku tytskä?” rikoin lopulta painostavaksi käyneen tunnelman. Toni säpsähti. ”Joo, öö, joo. Ja on vieläkin. Periaatteessa.” ”Miten voi seurustella 'periaatteessa'?” utelin, vaikkei ehkä olisi pitänyt, mutta ainakin tästä sai keskustelun aikaiseksi. ”Jessica ei oo pitänyt muhun mitään yhteyttä pitkään aikaan, ihan kuin se välttelis mua. Oikeestaan veikkaan, että sillä on joku toinen, mutta ei me vielä olla erottukaan joten..” poika vastasi vähän vaivautuneen oloisena. ”Silti sä rakastat sitä?” ”En ees tiiä enää.” ”Teiän juttu on ohi, ei sun kannata pitää kiinni jostain, joka ei pidä susta kiinni”, pädin kuin paraskin Dr. Phil. Todellisuudessa mulla ei ollut parisuhdeasioista mitään kokemusta, mutta tykkäsin toimia ihmisten keittiöpsykologina siitä huolimatta. Tässä tapauksessa satulahuonepsykologina. Taas tuli hiljaista. Hetkeksi. ”Pitäisitkö sä sitten?” Toni avasi lopulta suunsa. ”Täh?” ”Kiinni musta.” ”En tajua.” Toni hymyili. ”I like you”, se sanoi. Mit, mut, ethän sä -litania pääsi mun suusta ulos, mutta Toni kiskoi mut taas halaukseen. Oletti varmaan saavansa vastarakkautta. Olihan se ihan kiva nyt, eikä ulkonäössäkään mitään valittamista ollut, mutta Toni oli aina ollut mulle kaveri, kaveri, eikä mitään muuta. Eikä ikinä tulisi olemaankaan. Työnsin tyypin pois ja mutisin, että Siiri tarvitsi varmaan taluttajaa alkeistunnilla. Salkkaritilanne level viisituhatta. Mutta mulla oli Eetu. Vai oliko? Mä itse juuri olin sanonut sitä kaveriksi. Kirosin sillä sekunnilla itseni ja kaikki maailman miehet maanrakoon - juuri sinne ne kuuluivat. Paitsi ehkä Eetu. Inksu, mitäköhän hittoa nyt taas? Alkeistunti loppui, ja Sirpan ratsastaja käpsytteli Makkaran kanssa poniboksille. Pienen punapään äiti ilmoitti tarpeestaan käydä kaupassa heti, joten läskin hoito jäi mun vastuulle kokonaisuudessaan. Whatevs, ainakin sain muuta ajateltavaa. Tai sitten en. Eetu lampsi meidän ohi Alexin suitsia roudaten ja mulkaisi mua tosi inhottavasti. Mun oli pakko tehdä asialle jotain, sillä en halunnut, että tästä tulisi samanlainen kylmä sota, joka velloi Eetun ja Dänin välillä – ainakin meitsin päätelmien mukaan. ”Oota”, huikkasin pojalle, työnsin Sirpsun boksin oven kiinni ja lähdin kävelemään Eetua kohti. ”Mitä nyt taas? Mul olis Pirren valmennus kohta.” ”Mä vaan sitä et..” ”Ihan sama, ei mua oikeestaan ees kiinnosta sun asias”, Eetu totesi kylmästi jatkaen matkaansa. ”Odota nyt hemmetti”, vastasin terävästi ja nappasin toista hupparin hupusta kiinni. Vedin pojan ylävartaloa about puoli metriä alaspäin ja suutelin sitä niin, että viimeisetkin ajatukset kaveruudesta – ja Tonista – varmasti kaikkosivat kummankin päästä. Inkeri ja Eetu Toni Siiri 65HM
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 21, 2014 19:50:22 GMT 2
Niin kauan kuin on rakkautta, on anteeksiantoa 20.10.2014 Toni oli alkanut jälleen kerran käydä totaalisesti mun hermoille. Jätkän olemassaolo oli kovaa vauhtia pilaamassa mun ja Eetun juttua, jos sellaista koskaan oli ollutkaan. Toni pisti mut sanomaan Eetulle asioita, joita mä en ikimaailmassa tarkoittanut. Se pisti mun ajatukset sekaisin samoin kuin kissa pyöritteli lankakerää. Se sai mut samalla hetkellä kiinnostumaan itsestään ja samalla vihaamaan. Toni oli ovela. Se pelasi mua ammattilaiset pokeria, se sääteli mua kuin robottia. Ja yhtäkkiä mä huomasinkin, että kyseinen jäbykkä oli päässyt nuolemaan mua pahemmin kuin naapurin koirat, eikä päästänyt irti, vaikka miten yritin. Mua inhotti. Jos kukaan näkisi, todennäköisesti mulla olisi sillä sekunnilla jakarilumpun leima otsaan tatuoituna, eikä yhtikäs ainutta kaveria – Eetusta puhumattakaan. Omantunnon kolkuttelut kyllä säilyisivät. Siellä se leimakin oli jo. ”Hei.. Pliis”, ähkäisin, kun Toni varmaan haukkasi happea tai jotain, ettei se muuttuisi aivan siniseksi homman aikana. Homman, jonka pistin loppuun nyt. Teki mieli potkaista Tonia palleille, mutta tyydyin vain irrottamaan sen kähmivät kourat mun ympäriltä ja tönäisemään tyypin metrin kauemmas musta. ”Voitko nyt oikeesti ymmärtää, että me ei olla eikä tulla olemaan mitään muuta kuin kavereita. Ikinä. Ja jos se ei sulle kelpaa, niin meiän on turha olla missään tekemisissä enää”, huokaisin mahdollisimman ystävälliseen sävyyn ja katsoin alaspäin. Pojan silmien tapittaminen oli mulle liikaa tällä hetkellä, niin paljon mua hävetti äskeinen. ”Jaa”, Toni totesi olkiaan kohauttaen ja häipyi. Jäin suu auki tuijottamaan sen perään kuin jätskiautoa lapsuuden lauantaiaamuina. Jaa? Pieni sana, jolla oli monta merkitystä. Ruotsiksi se oli kyllä, venäjäksi minä. Suomeksi se meinasi erityispitkällä vokaalilla lausuttuna asian yhtäkkistä tajuamista, lyhyellä esimerkiksi evvk-asenteella varustetun teinin suhtautumista mihin tahansa asiaan. Tonin tapauksessa veikkasin viimeksi mainittua. Eikö sillä oikeasti ollut mitään muuta sanottavaa? ”Inksu, mitä sä tääl keskel pihaa seisot - vesisateessa?” Salma yhtäkkiä kysyi ilmaantuessaan Bonnien kanssa mun taakse. Putosin ajatuksistani – tai siis, aivojeni mustasta aukosta – takaisin maanpinnalle kimon ponin tökkiessä mua turvallaan yrittäessä syödä mut elävältä. ”Ää, öö, tota, en itseasiassa ees tiiä”, vastasin väännetyn hymyn kera ja rapsutin Bonskua otsatukan alta. ”Okei?” Salma naurahti oudoksuvasti. ”Joo, tota, mä luulen et lähen kattoon.. Siiriä.. nyt”, takeltelin vaivaantuneesti, ei tsiisus, se oli vaan Salma, eikä mikään kiusallinen hyvänpäiväntuttu. Vai enkö mä oikeasti äskeisen nuolemissession jäljiltä enää pystynyt normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen kenenkään kanssa? ”Okei, no, heippa sitten” polkkatukkainen tyttö hymyili. Heilautin sille kättä vastaukseksi ja lähdin puolijuoksua tallia kohti. Hitto. Onneksi oli Siiri, onneksi se oli tamma ja ymmärsi naisten ajatusmaailmaa. Sen jäätävän hamppuharjan nyppimiseen pystyi purkamaan kaiken stressin ja sen inhottavan tyhjyyden tunteen, mikä mua vaivasi edelleen. Tonin huulet ei jättäneet mua rauhaan. Eivätkä myöskään sen kädet jotka.. Hyi. Ja se henkinen leima mun otsassa, se vasta häiritsikin. Mutta tästä jutusta mä en ikinä voisi kertoa kenellekään. En ikinä, tai edes mun oma äiti ei enää myöntäisi mua lapsekseen, mitä mä sitä ja sen ajoittaisia konservatiivisuuspuuskia yhtään tunsin. Kylmät väreet kulkivat pitkin mun selkää. Mua ahdisti ja oksetti. Mä olin inhottava. Ja kas kummaa, Eetu ja Pirre lampsivat mun ohitse jutellen jostain valmennusjutskista juuri tänään, kun mun pokka ei tuskin kestänyt kenenkään ihmisen katsomista silmiin. Ainakaan Eetun. Joka muuten mulkaisi mua jäätävämmin kuin Danielia ikinä. Mutta eihän sen pitänyt tietää mistään mitään? Mähän olin korjannut mun välit sen kanssa eilen? Vai olinko? Piritan häipyessä omien juttujensa pariin, tuli mun tilaisuus. Eetu oli yksin. Mä olin yksin. Koko käytävällä ei näkynyt muita. Hitaasti ja erittäin epävarmasti mä lähestyin poikaa, joka laittoi Allun suitsia pakettiin. Näkymätön leima otsassani mä yritin parhaani mukaan katsoa Eetua silmiin, kun se nosti murhaavan katseensa mua kohti. ”Moi”, sanoin vähän hymyillen, edelleen tosi epävarmana. ”Mee jooko muualle, vaikka nuolemaan sitä kaverias, mutta mä en sun seuraas enää kaipaa”, poika töksäytti samantien. Mä oikeasti tunsin, kuinka mun rinnassa jokin pirstoutui palasiksi. Ei helvetti. Se oli nähnyt. Se oli kuullut. Whatever, mutta se tiesi. Nielaisin. ”Mut.. Toni..” aloitin, enkä saanut jatkaa loppuun asti ennen keskeytystä: ”Toni, Toni, Toni, mee nyt jumalauta selittämään tota paskaas jollekin muulle. Mua ei kiinnosta sun jutut siitä, itestäs eikä mistään muustakaan, sen verran oksettavaa oli kattella sivusta teidän lääppimistä. Tajuutko, häivy, go away, mä en jaksa sua enää!” Enää eivät nielaisut auttaneet, vaan itku tuli varoittamatta. Se, että mulle tärkein ihminen pitkään aikaan oli juuri blokannut mut sen elämästä – ja että se oli mun syytä, iski muhun pahemmin kuin mikään ikinä. Eetun käskyä noudattaen mä poistuin Sirpan karsinaan tuuppaamisen kautta takaisin pihalle kaatosateeseen – siellä mun kyyneleetkään ei näkyisi kellekään. Tai sitten en. Inkeri Aurora Johansen ei alentuisi sellaiseen. Ei todellakaan, ikimaailmassa. Mä olin tänään rypenyt itsesäälissä jo ihan tarpeeksi, mikä oli sinänsä ironista, koska meitsi oli aina se, joka valitti muiden itsesäälisestä käytöksestä ja siitä, kuinka se sai veren kiehumaan kuin perunat. Anyway, mä en halunnut vajota säälittävyyden asteikolla enää milliäkään alemmas – mikäli se olisi enää edes mahdollista. Pyyhin kyyneleet mun takin hihaan, kännyin ympäri ja marssin päättäväisesti Eetun luo. Nyt piti pysyä lujana. ”Let's get some facts right”, aloitin.”Yks, mä ja Toni ollaan kavereita.” Eetu ei lotkauttanut korvaansakaan, mutta sen naama vääntyi jäätävän murhanhimoiseksi Tonin nimen kohdalla. ”Kaks, se jumalauta nuoli mua väkisin, mä en olis ikinä halunnut, koska se on mulle pelkkä k-a-v-e-r-i”, jatkoin nojaillen khuulisti Alexin karsinan ovenpieleen. Eetu ei edelleenkään reagoinut mitenkään hapanta ilmettä ja ilmiselviä gtfo-ajatuksia lukuunottamatta – ihan kuin kivelle olisi puhunut. ”Ja kolme. Etkö sä helvetti älyy, että mä rakastan SUA!!” kiekaisin astetta tai kymmentä kovemmalla volyymilla, ”..idiootti”, huokaisin lopuksi puoliääneen. Alex säpsähti ja Eetukin kääntyi katsomaan mua silmät lautasen kokoisena. ”Täh? Tai niinkun.. Öö.. T-tota”, poitsu änkytti naama punaisena. Aw. Jotain reaktiota sentään. Mä olin täysin varautunut pakkeihin (not), mutta tilanne oli hauska silti, koska Eetu, jonka nyt näin edessäni, oli niiiin kaukana normieetusta. ”O-Ootsä tosissas?” se sai sitten kakaistua pihalle. ”No en, pidin sulle just satutunnin. Mitäpä veikkaat, Eetu Kurkinen?” ”J-Joo?” Pyöräytin silmiäni. ”Hi-Hienoa E-Eetu, o-osuit o-oike-” Enkä muuta kerennyt sanoa, kun poika jo painoi huulensa omiani vasten. Ja tällä kertaa mulle ei tullut minkäänlaisia omantunnontuskia – ja btw, Eetu oli tässä hommassa about sata kertaa Tonia laadukkaampaa seuraa, noin niinkun taidollisesti myös. Eetu virnisti taas omaa ihanaa eetuvirnettään, jolle mä sulin joka kerta, ja josta mä sain mahan täyteen perhosia tanssivia norsuja. Hyi, oliko musta tulossa romantikko? ”Ja hei, sori se, mitä mä sanoin aiemmin. En mä-” ”Tarkottanut, joo tiedetään”, hymyilin ja suutelin poitsua vielä kerran. Norsudiskossa meno vain koveni, mutten antanut sen haitata. Pitkästä aikaa mulla meni kaikin puolin ihanasti. Inkeri ja Siiri 66HM
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 26, 2014 17:29:09 GMT 2
Kuin kissa ja koira 26.10.2014 Annoin Siirille pitkät ohjat, ja poni huokaisi helpotuksesta päästessään venyttämään kaulaansa ja laahaamaan turpaansa maneesin hiekassa. Kunnon koulutreenit olivat rääkkiä sekä mulle – inhosin kouluratsastusta – ja Sirpalle, joka olisi varmasti viettänyt sunnuntaipäiväänsä missä tahansa muissa merkeissä. Mutta poni kaipasi Annen mukaan reeniä muillakin saroilla kuin maastopyrähdysten kanssa, joten minkäs teet. Ja sitäpaitsi, musta oli ollut kiva seurata Siirin ja mun yhteistyön kehittymistä näiden kolmen vuoden aikana. Alussa poni oli ollut ihan järkyttävä rautakankimöhkäleasia, ja mun päätavoite oli silloin sen pitäminen halutussa askellajissa – toisinsanoen ei yhtäkkisiä kiitolaukkapätkiä ja niistä suoraan lepokäyntiin siirtymisiä. Nykyään mä pystyin jo keskittymään ihan oikeasti ratsastukseen, peräänantoihin (hahahahahahahha Siiri peräänannossa hahahahah) ja muuhun wnb-kivannäköiseen, ainakin pääasiassa. Muutenkin elämä oli alkanut rullaamaan taas hyvin. Viimeisen viikon mä olin viettänyt niin korkealla vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa, että korkeanpaikankammoisena mua vähän jopa hirvitti. Mutta samaan aikaan tunne oli maailman paras. Mä seurustelin. Like wtf, mun piti olla se ikisinkku vanhapiika, jonka elämän suurin rakkaus on kaikki ne viisikymmentä kissaa, kananugetit ja suklaa. Mä olin sitoutumiskammoinen, tykkäsin elää villinä ja vapaana, mutta yhtäkkiä mä olinkin niin liimautunut vain yhden tyypin perään, etten edes kunnolla sisäistänyt muiden poikien olemassaoloa. Pari viikkoa sitten mä en edes uskonut rakkauteen, ja nyt se oli ehkä keskeisin osa mun elämää. Olihan meillä ollut säätöä ja sellasta pientä viatonta jutskaa Eetun kanssa jo kaaauan, mutta to be honest mä en olisi ikinä kuvitellut, että joku kaunis päivä poitsu ilmoittaisi oikeesti rakastavansa mua enemmän kuin luistimiaan – semisöpöä siltä! ”Teitä kattoessa tulee kyllä niin jäätävät foreveralone-fiilikset, et en kestä enää kauaa”, Pihla totesi taukohuoneen nurkasta, kun mulla ja mun hanipuppelilla – hyi – oli päällä yksi meidän monista sohvatappeluista. Mä en tiedä, mistä ne aina alkoivat, mutta pelin idea oli simppeli: se kumpi valtaa violetin sohvan ensin itselleen, voittaa. Äänet olivat tässä hommassa tärkeitä tunnelmanluojia, joten ulkopuolisen korvaan huone saattoi kuulostaa lähinnä eläintarhan mölyapinahäkiltä: ”Urpo!” ”Idiootti!” ”Vihaan sua!” ”Luovuta jo läskiahteri!” ”Luovuta ite löllykkä!” Tiedä sitten, oliko Pihlan kommentti oikeasti sydämestä tullut vai höystetty valtavalla määrällä sarkasmia. ”Hei, ette arvaakkaan mitä meille kävi Cellan ja Emmyn kanssa maastossa!” Britta kiekaisi, kun kolmen tytön lauma pelmahti kylmästä hytisten sisälle kiitäen suoraan kahvinkeittimen äärelle. Pihla, mä ja Eetu katsahdettiin hölmistyneesti niihin päin, tai siis, Eetu ei, koska sillä hetkellä poitsu makasi mahallaan naama kiinni sohvassa, meitsi sen päällä röhnöttäen kuin possu uusilla pahnoilla. ”No vvoooooi, rakastavaisetkin on täällä”, Britta jatkoi meidät huomatessaan. ”Oi että, pitäsköhän lähtee, et saisivat pussailla rauhassa”, Cella virnuili. Britta katsoi sitä suu viivasuorana ja pudisti päätään. Sitten kaikki kolme tulokasta istuivat pirttipöydän ääreen kahvikuppiensa kanssa, yrittäen jutella mukavia, mutta väkisinkin niiden päät tuntuivat kääntyvän mun ja Eetun suuntaan – ihan kuin ne odottaisivat jotain. Ei me oikeasti oltu mitään julkisesti söpöilevää pariskuntatyyppiä, joskus muut nyt vaan sattuivat vahingossa paikalle. ”Mitäköhän noillekin kuuluu, ootas, mm, vaikka kymmenen vuoden päästä?” Emmy tirskahti Cellalle, Britalle ja niiden seuraan liittyneelle Pihlalle. ”Joo, puhukaa vaan niinkun meitä ei oliskaan”, mölisin siihen väliin. ”Niinpä! Veikkaan punasta rintamamiestaloo ja vähintään viittä lasta”, Britta sanoi haaveillen. ”Ja koira on must have”, Pihla nauroi. Vai että koira, no ei ikinä. ”Kissapas, mielellään kymmenen”, oikaisin Hipposta selaillessani. Silloin Eetukin heräsi päiväuniltaan ja liittyi keskusteluun. ”No ei todellakaan mitään kissoja, kunnon koira sen olla pitää!” poika julisti. Just. ”Etkö sä, Eetu, oo vielä huomannut, että mä en oo mikään sulle voileipiä ja kaljaa kiikuttava kotirouva, joka alistuis sun tahtoon? Meille tulee kissa”, vastasin päättäväisesti. ”Mähän en suostu oleen kääpiökokosen naisen tossun alla! Koira!” ”Miten mun pituus liittyy yhtään mihinkään? Se on kissa, ei mikään muu.” Sohvatappelut näyttivät saaneen aivan uuden ulottuvuuden. Mutta mä en ollut periksiantavaa tyyppiä. Eikä kyllä Eetukaan, mutta kyllä meitsi siitä vielä sellaisen muokkaisi. Eikö poitsu vielä ollut oppinut naisten logiikkaa, eli ”sitten, kun olet muuttunut sellaiseksi kuin minä haluan, sitten voit olla oma itsesi”? ”Inksu mä en jaksa sua, koira, piste”, Eetu sanoi ja veti kädet puuskaan. ”Tää alkaa kuulostaa jo tutulta”, Pihla huokaisi pöydästä. "Ei noi mitään eläimiä tarvi, nehän on ite jo ihan ku kissa ja koira", Britta puuskahti. ”Noni, rauhottukaa please. Tehään kompromissi, hommaatte marsun!” Emmy ehdotti mulle ja Eetulle iloisesti hymyillen. ”Jep, riita poikki ja Emmy väliin”, Cella naurahti. ”Marsut on nössöille, kissoissa sentään on sitä jotain”, mutisin vielä loppuun, koska olihan mun nyt pakko sanoa viimeinen sana. Tosin, Eetu taisi ajatella samoin, koska tuo mutisi vielä hiljaisemmalla äänellä, about vain suutaan liikuttaen sanan ”koira”. Gosh. ”Voi luoja, tätä vauhtia toi juttu ei kyllä kestä kahta viikkoa enempää”, Britta pyöräytti silmiään saaden osakseen mielipidettä myötäileviä nyökkäilyjä. Päinvastoin, eikös se mennyt niin, että kinastelut vahvistavat suhdetta ja silleen? If so, mä ja Eetu oltaisiin yhdessä koko loppuelämämme - kissojen kera, sano mun sanoneen. Inkeri ja Siiri 67HM
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 18, 2014 22:04:59 GMT 2
Miehuuskoe 18.12.2014 Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä mä olin saanut vallattua maneesin melkein kokonaan mulle ja Sirpalle. Se onnistuu, kun kiitää sairaan nopeesti liekkipipo ja lasit päässä koulusta ensimmäiseen bussiin numero kaksikymmentä, ja huristaa sillä sitten tallille ennen kuin kello ehtii lyödä edes puoli kolme. Such voittajafiilis iski heti, kun mä astuin varsin talviseksi muuttuneen Seppeleen ovesta sisään, moikkasin Salmaa ja Cellaa dipsutellen sitten yläkertaan viskaamaan ruotsinkirjat sun muut turhakkeet kaapinovesta sisään. Sanakoe kolkutteli ovella vielä näin syyslukukauden loppuun, ihanaisena joululahjana, mutta se sai luvan odottaa! Jos mä en mun norssigeeneillä pääsisi läpi yhdestä svenskakokeesta, ei se paljoa meitsin maailmaa ravistelisi. Läpipääsyä toivoi itse kukin – mun lisäksi nimittäin avut eivät päässeet meitsiltä Sirppulin pääkoppaan asti, eivät sitten millään. Teki mieli sanoa muutama ruma sana, kun – ”VOI PERKELE SUN KANSSAS HELVETIN APINA!!” Karjaisu täytti varmaan koko Liekkijärven alueen aina Pyöstinvuoren huippua ja järven syvintä pohjaa myöten. Sirpa säpsähti ja alkoi yhtäkkiä kulkea kaula kaarella ja askeleet ilmavina kuin olympialaisten parhaatkin Grand Prix -ratsut konsanaan. Ainakin seuraavan pitkän sivun ajan. Stna. ”NYT SITTE JUMALAUTA!” Poni päätti, että työ loppui C-kirjaimen kohtaan, veti pään alas valoa nopeammin tiputtaen mut komeassa kaaressa mahalleni hiekkaa maistelemaan. Sitten se kipitti iloisen viattomana toiseen päähän hallia, asettui mukavasti makuulle – ja alkoi piehtaroida. Excuse me what?! Mun teki mieli repiä hiukset päästä, ampua Putin, hakata päätä seinään sun muuta yhtä kehittävää, mutta sen sijaan makasin vain edelleen hiekassa kuin lanttulaatikko joulupöydässä. ”Mitä ihania sulosointuja täältä kuuluukaan?” Käänsin mun päätä ovelle päin ja spottasin meitsin murbelon sieltä virnuilemasta. Nousin ylös nopeammin kuin ruplan kurssi laski pudistellen sitten kaikki hiekat pois mun vaatteista. ”Tota, Inni, ei millään pahalla, mut Kassukin varmaan ois ratkassut tän homman jotenkin muuten kun asettumalla mukavasti makaan tohon”, Eetu sanoi vilkuillen vuoroin mua ja vuoroin edelleen maneesikylvystään nauttivaa shettistammaa. ”Epäilen, toi poni on ihan laama tänään. En tajuu, mihin sen viimesetkin aivosolujen rippeet katos”, tuhahdin. ”Mitä jos mä laittasin sen vähän ojennuksee?” hokariadidaslegginssiverkkareihin sonnustautunut poika ehdotti kohentaen ananaslettiään. Olipa se massateini, kun näin tarkemmin tiirasi. ”Täh?” ”Nii, anna mä vähän komennan sitä.” ”Sä et just sanonut tota.” ”Luota muhun beib”, Eetu virnisti ja tuikkasi suukon mun huulille ennen kuin se laski lätkäkassinsa meitsin hoiteisiin ja marssi päättäväisesti hölmistyneen Siirin luo mun katsellessa tilannetta vähintään yhtä hölmistyneesti. En tiennyt, pitikö mun itkeä vai nauraa, joten päädyin habailemaan sen jäätävän kokoisen kassin kanssa katsomon puolelle ja istumaan siellä mukavasti. Eetu sen sijaan raahasi Siirin ahtereineen takaisin keskelle kaartoon. Se pidensi jalkkareita about metrillä – okei, se oli mua vaan about kolmekymmentä senttiä pidempi – ja hyppäsi sitten khuulisti selkään, tai ainakin yritti. Sirpa nimittäin päätti, että seisoskelu sai riittää, ja lähti kävelemään laiskasti uraa kohti Eetun pomppiessa yhdellä jalalla perässä, toinen jalka kiinni jalustimessa. ”Mites se kurinpito?” hihitin katsomon puolelta. ”Nainen siellä on hiljaa tekee mulle vaikka voileivän aikansa kuluks”, tuli vastaus. Ihme sovinistisian mäkin olin poikaystäväksi kelpuuttanut. Kun murmeli pääsi sitten viimein selkään, mä en voinut, en kertakaikkiaan voinut pidätellä naurua. Eetun jalat roikkuivat suunnilleen Siirin polvissa ja olivat silti enemmän koukussa kuin naapurin papan selkä. Sillä ei ollut minkäänlaisia ratsastuskamppeita kypärää lukuunottamatta, joten sen adidaslegginssiverkkarit tuskin saisivat hikisessä ja Axelta lemuavassa jäähallin pukkarissa kovin miehistä vastaanottoa, jos ja kun ne olisi tämän session jälkeen varustettu ripauksella ponin tuoksua ja karvoja. Myöskään Eetun mustat Vanssit eivät tuoneet kovin ammattimaista ratsastajan vaikutelmaa, mutta yhdistelmän koomisuutta ne lisäsivät ja rutkasti. ”Noniin Hanipöö, sit mentiin”, Eetu sössötti, ilmeisesti mua demonstroiden – just. ”Missä sä olit, kun näyttelijänlahjoja jaettiin?” tiedustelin silmiä pyöritellen. ”Mistä sä oikeen puhut, kyllä sitä karski mieskin heltyy tämmöisen söpöliinikarvakasan selässä”, kuului hiekkakentän keskeltä, edelleen sillä ärsyttävällä sössötysmöminällä. ”Nyt puhuttiin Eetu susta, ei karskeista miehistä.” ”Ai mäkö en –” ”Et.” Sitten se tuhahti loukkaantuneena ja jatkoi ylpeästi Siirin kanssa työskentelyä. Kulorautiaan ponin korvat pyörivät ympäriinsä ja sen tasapainokin heitteli puolelta toiselle Eetun varren alla. Olin painottanut, ettei poika sitten todellakaan mitään raskasta ja ressaavaa tehtävää lähtisi edes yrittämään, sillä hyvä jos Sirpa edes jaksoi pystyssä pysyä – tai niin mä luulin. Nanosekunnin murto-osassa näytelmäkerho loppui, ja kun säälittävän pienen ponin esittäminen ei toiminut, piti tamman turvautua järeämpiin otteisiin. Siiri lähti jäätävään kiitopukkilaukkaan tismalleen L:n kohdalla, ja kuin ihmeen kaupalla Eetun onnistui pysyä kyydissä – ainakin siihen asti, kun Däni ja Topi sekä Jesse ja Tollo ilmaantuivat paikalle. Molempien naamat olivat niin precious, kun ne spottasivat riehuvan metrin korkuisen karvakasan viemässä selässä vaivoin roikkuvaa Eetua satanolla. Ensin mua alkoi vähän hihityttää, sitten vielä enemmän, ja lopulta mä nauroin niin hysteerisesti, että vesi valui silmistä. Nauruun yhtyi ensin Däni, ja lopulta Jessekin – ja Eetun naama loisti paloautonpunaisena, kunnes se vaihtoi väriä hiekanruskeaan Siirin tehdessä äkkipysäyksen keskihalkaisijan puoleenväliin. Poitsu lensi komeassa kaaressa, naama edellä suoraan maahan. Pystyin tuntemaan, kuinka se karskin miehinen minäkuva repeytyi tuhannen silpuksi Eetun ajatuksissa. ”Hahahaha, voisko joku vähän valasta, mitä täällä tapahtu?” Däni kysyi naurun lomasta. Eetu nousi ylös maasta ja se näytti ihan pikkulapselta, jolta isoveli oli vienyt tikkarin. ”Eetu meinas antaa Siirille käytöskoulua, mut meitsin ponilla on vähän oppimisvaikeuksia”, selitin virnistellen poikaystäväni suuntaan. ”Tai sitten opettajalla oli opetusvaikeuksia.” ”Veikkaan jälkimmäistä”, Jesse naurahti ja nousi Tollon selkään. ”Saakelin shettikset, onneks Alexilla on sentään järkee päässä”, Eetu mutisi ja lähti marssimaan maneesin ovea kohti; varmaan matka kävisi seuraavaksi viritetyllä mopolla jäähallille heittämään huonoa läppää muiden äijien kanssa tai kenties puhumaan syvällisiä siitä, kenellä Instagramin itsensäpaljastelijoista oli parhaat tissit tai takamus. Kyllä ne miehuusprosentit sillä vielä nousisivat. Inkeri ja Siiri 68HMHM1
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 23, 2014 23:41:34 GMT 2
Hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen
23.12.2014 Okay, let's clear something up. Mä ja Eetu. Me ei todellakaan olla mitään ällösöpöilijöitä. Tai ehkä vähän. Taisiis Eetu on, mä en. Mutta sille ei voi mitään. Se nyt vaan on vähän hellyydenkipee ja yliromanttinen – joskus liikaakin – ja selvästi pahassa puutteessa. Okei, mä en just sanonut tota. Mutta ei sekään ihan vartavasten väkisin halua nuoleskella ympäri tallia tekemässä foreveralone-ruikuttajia kateellisuudesta vihreäksi (fun fact: kuuluin itsekin heidän iloiseen joukkoonsa vielä alkusyksystä). Joskus sitä vaan.... Lipsahtaa, sanoisi viinasta irti ”yrittävä” alkoholisti. Ja niin sanoisin myös mä nyt. Toinen juttu: jos te ette halua, että me söpöillään muuallakin kuin suljettujen ovien takana, älkää sitten pliide laitelko niitä mustikanvarpujanne minne sattuu aka meidän väliin. Emmy ja Kasperkin olis varmaan voineet yhtä hyvin pussailla sen alla, miksi just me, jos kukaan ei kerran tykkää? Cella, Britta, Salma ja Rosa katsoivat mua vakavina, suu ihan viivana, solutumankaan värähtämättä. Sitten ne räjähtivät nauramaan kuin yhdestä suusta. ”Inksu älä selitä!” ”Äläkä mustamaalaa Eetun egoa, ei se oo tollanen.” Tshahahahha mitä egoa, missä? ”Kaikki me tiietään, millasii söpöilijöitä te ootte!” ”Kuka muka ei tykkää teistä yhessä? Mä näytän sille taivaan merkit!” ”Inskuu, älä pliis oo noin hapan, vaikka Eetu kyllä aattelis, että sen oma pikku Inniskä ois silti söppänin ikinä.” ”Niinpä, nyt vähän joulumieltä hei!” Britta sanoi tarttuen kiinni meitsin poskipäistä ja veti ne varmaan kattoon asti. Ja kuin tilauksesta, meitsin hanipuudeli håmåskuukkeli ilmestyi paikalle. Joskus mä tosissani mietin, oliko mun elämä oikeasti Salkkareista vetäisty. ”Eetuu, kultas kaipaa joulumieltä ja sano just, ettette oo julkista söpöilytyyppiä”, Rosa virnuili. ”Et viittis tehä asialle jotain?” ”Täh, eikö mistelipusut viel riittäny?” poitsu ihmetteli ja näytti lähinnä pelästyneeltä pupujussilta. ”Ei näköjään”, Cellakin totesi. I swear, olisin ilmeenkään värähtämättä voinut ampua ne kaikki neljä tytskändeerusta siihen paikkaan. ”Well, ei kai tässä sitten muu auta kuin...” Eetu virnisti – ahdgzdsadgasdhsjdadksdaskd sen virne –, istui meitsin viereen ja oli just tarttumaisillaan mun naamasta kiinni, kun mä päätin ponkaista ylös ja lähteä tuulettumaan. Jouluhössötys oli selvästi saanut kaikki ihan sekaisin, matkustamaan vaaleanpunaisten pilvilinnojen valtakuntaan. Onneksi Petteri Punakuonot ja joulumaan puurokauhat eivät olleet vielä ehtineet pehmentämään meitsin pääkoppaa – koska siis olihan se ihan hyvä, että tallilla oli edes joku tervejärkinen. Jopa Siiri oli ihan outo. Käyttäytyi kuin kissanpentu ruoka-aikaan; hankasi päätänsä muhun minkä kerkesi ja hörähteli kuin keuhkotautinen ketjupolttaja meitsin naapurista. Plus, joko mä vain kuvittelin, tai sitten tuntiratsastajatyttöjen heppanamit ja -piparit ja -kaikkimuu oli tehnyt tehtävänsä, sillä poni näytti vielä pyöreämmältä kuin aamulla. Aamulla, jolloin mä olin ottanut itseäni niskasta kiinni, ryhdistäytynyt, noussut sängystä kello seitsemän reikäreikä pirteänä kuin tervassa paistettu lahna, kipittänyt sitten tallille ja heittänyt Sirpalle nopeasti suitset päähän; sniikannut sitten kenenkään huomaamatta lumiseen ulkoilmaan auringon valmistellessa yleisölle näyttäytymistään. Siellä keskellä landea mä olin voinut kaikessa rauhassa tiirailla talitinttien ja oravan taisteluita lintulaudalla, puuterilumen kieppumista ohuessa tuulenvireessä, liekkijärveläisten valoasetelmista ja ovikransseista puhumattakaan – joulun tuloa siis. Tonttulakin mä olin valitettavasti unohtanut kotiin, mutta sen paikkasi puolimatkassa, pihatolla siis, vastaan tulleet Tuulia ja Emsku, joista ensiksi mainitun kanssa tepsuttelimme vielä kaikessa rauhassa takaisin Seppeleen tiluksille. Tallille, jossa mä viettäisin nyt neljännen jouluni, ah-niin-perinteisen aattoratsastuksen merkeissä. Siitä oli tullut jo perinne paitsi Sebelle, niin myös mulle. En osannut kuvitellakaan joulua ilman pyrähdystä Liekkijärven maisemissa, ilman Siirin kavioiden narskumista lumihangessa, pitkänpitkän lyhtyjonon matkassa mukana olemista. Huomenna siis olisi se päivä, jolloin kulkusten kilinä saisi viimein luvan pehmentää myös mun pääkopan. Vasta huomenna. ”Pöö!” Säpsähdin ja käännyin ympäri, kun pitkillä, valkoisilla palmikoilla sonnustettuun tonttulakkiin pukeutunut Eetu iski kätensä mun hartioille. ”Auts, ei noin lujaa tahvo”, valitin, mutta sitten suupieleni kääntyivät väkisinkin ylöspäin. ”Nohei sori, senkin hyttynen”, Eetu virnisti. ”Et saa, senkin norsu.” ”Hei, kun katotaan sitä, miten paljon sä syöt, niin kumpikohan meistä oliskaan se norsu one?” ”Just sanoit, et mä oon sellanen kivan kompaktin kokonen, jota vois vaikka – IIIK!” ”Kanniskella ympäriinsä, jep”, poitsu totesi, kun löysin itseni lagaamasta sen käsivarsilta. ”Ja ainiin, yläkerran tytskänelikko lähetti pahottelunsa ja samoin taidan tehdä mä. Vaikka siis kyllä mä nyt itekkin tiedostan, et julkinen lääppiminen on vaan kaikille kiusallista.” ”Tiiätsä mitä sä nyt teet?” nauroin. ”Semi ironista, et sä puhut tolleen, kun mä oon edelleen tässä sun haban varassa.” Then I kissed him, keskellä tallikäytävää välittämättä yhtään muusta maailmasta. Ihan pieni pusu vaan, mutta se riitti. Pieni pusu, mutta silti mä tunsin, miten mun aivosoluissa rekiretket kera lumiukkojen alkoivat kovaa vauhtia tehdä tuhojaan. Inkeri ja Siiri 69HMHM2
|
|
|
Post by Anne on Jan 4, 2015 22:28:00 GMT 2
Uudenvuodenromantiikkaa?Hankitreeniä Siirille kera Inkku ja Eetu. Liian aikaiset raketit lähitaloista ja toisiaan töllöttävät treenaajat. Kaiken keskellä kohtalaisen tylsistynyt Sirpa. Spessu Inkerille ja Eetulle!(Joulukalenteriarvonnan uv-aiheinen spessu)
|
|
|
Post by Inkeri on May 24, 2015 20:25:41 GMT 2
Re-united 24.5.2015
Vaikka kevät oli ollut mun osalta täynnä tärkeää puuhaa (kuten lukiobileitä, kotibileitä, pieniä illanistujaisia, lisää bileitä) ja hevosharrastus oli ollut oikeastaan kokonaan jäissä, olin mä nyt matkalla tallille about ensimmäistä kertaa sitten lumien sulettua. Eetun Rieju meni sen verran lujaa tyhjällä ja peltipoliisittomalla tiellä, että kaikki lukuvuoden viimeisen koeviikon tuomat velvollisuudet jäivät jälkeen jo ensimmäisessä mutkassa. Fuq u matikka, mua ei kiinnostanut enää muu kuin kohta alkava kesäloma ja kärpäset. Ja ponipallerot. Ja ehkä vähän se matikkakin, jotta sieltä pamahtaisi edes 5- eikä tarvitsisi ilmoittautua elokuussa uusintakokeeseen. Muutama mutkaa ja valotolppaa myöhemmin Eetu alkoi hiljentää tahtia ja kaarsi oikealle. Täällä me nyt oltiin – perillä. Tai siis mä olin, Eetulla oli jotain muuta menoa, jonne sen piti lähteä kiireen vilkkaa heti nopean pusun jälkeen (mitä, jos se juoksi muiden muigeleiden perässä!!1?). Siinä pihassa seisoessani ja kentällä juoksevia ratsukoita katsellessani mun mieltä alkoi kaihertaa ja omaatuntoa kolkuttaa. Jossain vaiheessa Seppele oli ollut mulle kuin toinen koti, johon tulin aina silloin, kun oli hankalaa. Mitä mä sitten nykyään tein? Soitin parit kaverit läpi tiedustellen, missä olisi menoa seuraavana perjantaina ja kuka meille hakisi tällä kertaa. Jossain vaiheessa tallikaverit olivat suunnilleen ainoita, keiden kanssa mä vietin aikaa koulun ulkopuolella. Keitä mun vapaa-aika -buddiesit nykyään oli? Niin, sitä mä en aina itsekään tiennyt. Tai muistanut. Musta alkoi vähän tuntua siltä kuin mä olisin rikkonut jonkun luottamuksen. Ja siltä, kun joskus yhtäkkiä tarvitsee jotain, minkä on heittänyt roskiin jo kauan aikaa sitten. Toivon mukaan sitä ei ollut kuskattu vielä kaatopaikalle asti vaan tilanne oli edelleen korjattavissa. Jostain syystä mun uskallus (tai Novellen mango-guavan himo) ei laittanut mun jalkoja kulkemaan määrätietoisesti kohti pääovea vaan hipsin kenenkään huomaamatta sisälle sieltä, mikä vei suorinta reittiä Coca Colan logolla varustetun, janoisten aarreaitan luo. Iskin kolikot automaattiin jääden odottamaan pian alkavaa elämäneliksiiripullon kolinan kuulumista sen sisältä. Kolinaa ei kuulunut, mutta iloinen huudahdus kylläkin. Ei automaatista sentään. ”INKSU!!! OOTKO SE OIKEESTI SÄ ?? ME KELATTIIN, ETTÄ SÄ OOT KUOLLUT TAI JOTAIN!!” Cella kirkui kuin pikkutytöt Isac Elliotin keikalla ja ryntäsi rutistamaan meitsistä ilmat pihalle niin kuin samaiset kymmenvuotiaat tekisivät samaisen pikkujäbän meet & greetissä. Halasin takaisin habainksun kaikilla voimilla ja hymyilin niin, että posket melkein kramppasivat. ”En mä sentään kuollut, vaikkei kaukana oo ollu”, naurahdin sitten päähäni tipahdellessa muistikuvia viime perjantailta, jolloin olin halaillut vessanpönttöä jo heti alkuillasta. ”Mut hei, sä voitkin varmaan kertoa mulle, mitä täällä on tapahtunut viimesten kuukausien aikana? Seben tuntien täällä on aina meno tyyliä Pihlajakatu”, sanoin sihauttaen Novelle-pullon auki. ”Kuule vaikka ja mitä! Menis vuosi, jos kertosin iiihan kaiken, enkä määkään oo aivan perillä. Jotain uusia heppoja on tullu ja hoitsunvaihdoksia ja Karoliina lähti ainakin. Ehkä parempi, jos otat ite selvää, ettei tuu puhuttua ihan mitä sattuu”, Cepa virnisti. ”Mut hei, jutellaan lisää myöhemmin! Lähetään Salman, Emmyn ja Rosan kanssa heittään pikkulenkki tonne jonnekki.” Hymyilin ja huikkasin blondille heipat. Vai että vaikka ja mitä – jotenkin alkoi tuntua, etten edes halunnut enää tietää kuin korkeintaan hoitsunvaihdoksista. Ei sillä, ettäkö mua pelottaisi, mitä sotkuja kamut olivat saaneet aikaan vaan sillä, että mua todennäköisesti alkaisi kaduttaa kahta kauheammin poissaolleisuuteni kuullessani, mistä kaikesta olin jäänyt paitsi. Tallin blondit olivat ilmeisesti vauhdissa tai ainakin eniten näkyvissä, sillä seuraavaksi vastaan tuli Clara, ihanan aurinkoisesti hymyillen kuten aina. Mä en tiedä kuvittelinko vain vai oliko tytskä venähtänyt pituutta viime näkemästä sen verran, että se oli nykyään jo ihan kunnolla mua pitempi – meitsi kun ei millään kavunnut milliäkään ylöspäin 140,7 sentin lukemista. Halattiin senkin kanssa, olihan Seppeleen miniponelijat re-united! ”Mitäs sulle kuuluu?” tiedustelin sitten. ”Sikahyvää, nyt on paljon enemmän intoo heppailla, kun vaihdoin hoitsua ja voi kehittyä eteenpäin!” Clara pudotti pommin. ”Heiheihei, siis, sä teit mitä?” ihmettelin leuka lattianrajassa ja silmät lautasiksi paisuneina. ”Nii! Vaihdoin Walman yhteen sellaseen supersöpöön päälle satakakskytsenttiseen tammaan, jonka nimi on Cottonessa, ja jonka lempinimee me täällä ollaan mietitty. Kurbus ja Loekekin tarvis sellaset mut Cottonessa aah en kestä, se on niiiin täydellinen poni. Mieti kuinka siistiä, mä pääsen kehittymään!” vaaleaverikkö kotkotti sellaista tahtia, että multa meni puolet ohi. Kurbus? Loeke? Contess.. Contotes.. Cottonessa? Nää oli vissiin niitä uusia hevosia, joista Sellerikin oli selittänyt. ”Kuka Walmaa sit hoitaa?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Yks Lilja, sellanen Jasonin ikänen pikkutyttö”, Clara virnisti. ”Voi aaawwwww Jaska saa naisen, eikä meidän muiden tarvi enää puumailla! Kelaa kuinka söpöö!” ”Ja kiva et Walma saa opettaa taas jollekin pienemmälle, miten hevostellaan. Hyvä munkin siirtyä pikkuhiljaa eteenpäin.” Eteenpäin. Hyvä. Pikkuhiljaa. Juuh. Meitsi oli täyttämässä seitsemäntoista. Täysi-ikäisyyteenkin olisi matkaa enää vajaan puolentoista vuoden verran. Ja mitä mä tein? Hoidin shetlanninponia. Pientä ja karvaista, lastenratsuksi tituleerattua Siiriä, jonka tietotaidotkin riittivät aika vähälle. Siiriä, jonka perään kuolasi koko Seppeleen pikkuratsastajien lauma valmiina iskemään kyntensä siihen kiinni heti, kun mä pakkaisin kampsuni ja lähtisin tallustamaan kohti kehitystä. Mitä muuta mä tein? Omistin shetlanninponin. Neten, joka tosin vietti jo eläkepäiviään siihen malliin, ettei siitä tiennyt, milloin vihreämmät laitumet sitä kutsuisivat. Shettis se oli silti, Siiriäkin lastenratsumpi. Nielaisin. Mieleeni hiipi sekin fakta, että kisakentillä tämä oli mun viimeinen kausi poniratsastajana. Mihin kaikki ponivuodet valuivat näin nopeasti? Oliko ihan pakko vanheta, jos ei halunnut? Pitikö mun oikeasti siirtyä Siiristä eteenpäin, jos halusin kehitystä ja kisakokemusta? Sitä paitsi, Seben hevosissa ei edes ollut ketään yhtä kivaa kuin Sirbs. Paitsi ehkä Venna, ja silläkin oli hoitaja. Ja sekin oli poni. Sanoin Claralle nopeat heipat ja lähdin tallustamaan melankolisissa tunnelmissa pihalle kohti tarhoja, missä meitsin karvainen kultamussukka kera ponikamujensa salee hengaili – jotenkin tuli yhtäkkiä ihan pakottava tarve nähdä se ja rapsuttaa. Mitä, jos pontsu ei edes tunnistaisi mua? Okei, pakko sen oli. C’moon, me oltiin oltu parhaita frenuja since 2011, eiköhän sen luottamussiteen katkaisemiseen tarvittu vähän isompia aseita kuin vaivaisen puolen vuoden lomailu. Murbeloisen näkeminen jo kaukaa sai askeleet maagisesti kiihtymään ja virnistyksen leviämään. Oli se vaan söpö pitkän harjansa ja lähteneen talvikarvansa kanssa. Hyviä puolia taukoilussa keväisin numero yksi: jäätävältä karvamereltä säästyminen. Vielä, kun Siiri antoi kiinni ilman hikilenkkiä (!!) ja hetken haistelun jälkeen hörähti kovaäänisesti (!!!!!), tuli mulle pieni fangirl-kohtaus, melkein ainakin. ”Voi kultarakas, ihana!” sössötin ihan tunteella ja rapsutin ponin about verille sen korvan takaa. Eivätkä onnenkyyneleetkään kaukana olleet. Mä olin ihan niin kuin tuore äiti, joka ensi kertaa piteli sylissään sellaista vastasyntynyttä rääpälettä. Siinä hetkessä vannoin ja lupasin, että joko a) lopettaisin kisaamisen, b) väärentäisin henkkarit – menin ihan kevyesti kymmenvuotiaasta –, tai c) anoisin kaiken maailman ylimysratsastajajärjestöiltä ponivuosien pidentämistä loppuiän mittaisiksi. Siiri oli niin mun poni. Mä en osannut kuvitella itseäni ilman Siiriä ja Seppelettä – olisinko edes mä ilman niitä? Musta tuntui niin hyvältä, paremmalta kuin pitkään aikaan. Stressikin oli kadonnut eikä tästä pääntyhjentämisestä edes tullut darraa. Ehkä mun pitäisi alkaa viettää perjantai-illatkin tästä lähtien tallilla ratsastaen uljaalla lihapullallani kohti auringonlaskua. Ehkä se vaan oikeesti meni niin, että kerran ponityttö – aina ponityttö. Inkeri ja Siiri 70HM
|
|
|
Post by Inkeri on May 28, 2015 18:25:37 GMT 2
Petos on irti 28.5.2015 ”Vitsi mua häiritsee ne ruskamäkeläiset”, Salma totesi nostaessaan kahvikupin pois huuliltaan ja pyöräyttäen lusikkaa siinä pari kertaa. ”Siis mitkä? Tyypit jostain naapurikylästä vai?” ”Naapuritallilta.” ”Täh? Miksen mä oo kuullu siit aikasemmin mitään?” ihmettelin huuli pyöreänä. Miten Liekkijärven kokoisessa landeluukussa, jonka viimekesäinen huipputapahtuma oli upouuden Siwan aukeaminen kyläkaupasta kilometrin päähän (valehtelematta siellä oli vähintään kaksisataa ihmistä juhlimassa ja toimittajiakin heilui kameroiden kanssa hur mycket), voi olla kuulematta jostain uudesta tallista? ”No eipä tunnu kukaan muukaan tietävän koko paikasta, paitsi se on kuulemma jo melkein vuoden vanha. Sehän tässä ihmetyttääkin, sen lisäks et ne ihmiset siellä on jotenkin… Outoja?” Salma vuodatti naamaansa rypistellen ja vaihtoi asentoaan sohvalla risti-istunnaksi. ”Häh, missä niitä on näkynyt? Tai siis mistä tunnistaa ruskamäkeläisen?” ”Ainiin, sä et ookkaan kuullu koko jutusta! Kai muistat, kun löydettiin Kassun kanssa se näätä sieltä huoltovajalta?” Naurukohtaus ei ollut kaukana. En millään onnistunut sitä enää pidättelemään. Ihanko tosissaan jotkut piti ryypiskelyiltojaan öisin salaa ratsastuskoulun omistamassa vajassa? Olihan Liekkijärvi ihan maaseutua ja liekkijärveläisistä iso osa pieruverkkareihin ja sukkasandaaleihin itsensä kääriviä peltoäijiä, mutta oli muutkin tähän mennessä löytänyt bileille edes vähän parempia paikkoja järkätä. Eikä edes ollut ollut hankalaa. ”Ja siis kun ne näytti ihan järkyn fiineiltä ihmisiltä! Varsinkin se Benjamin ja se platinablondi, Pennykö sen nimi oli? Ainiin hei, voitko kuvitella, ne pyysi mua ja Nuuttia niiden mukaan heilutellen mäyräkoiria meidän naamojen edessä! Liuettiin aika nopeesti paikalta”, Salma hihitti, mutta vakavoitui sitten: ”Pistää kyllä vihaks tollaset, eikö niillä muka oo vajoja omastakin takaa – ja siinä ovessa oli lukkokin vielä. Cellakin sano, että jos meistä joku tekis vastaavan tempun niin Annen raivo olis kyllä jotain sellasta, mitä kukaan ei haluis olla näkemässä.” Meitsi nousi päättäväisesti ylös sohvalta julistaen kovaan ääneen: ”Eiköhän mennä ottamaan selvää, millanen talli on kyseessä ja miten monet kaljatölkit niiden maisemaa koristaa!” ”Inksu ei me voida niin vaan...” ”Ai miksei? Kerta ne pitää bileensä meidän – tai siis Annen – tiluksilla niin eiköhän meillä oo ihan täysoikeus vastavierailulle”, väitin vastaan. Salmakin alkoi nyökytellä hyväksyvästi. ”Mut mitä me sit sanotaan, jos jäädään kiinni?” ”Oltiin ihan ohikulkumatkalla vaan, basic-maastoreissulla nääs”, virnistin. Valehtelun jalo taito oli kyllä hyvä olemassa. Salmankin ilmeestä päätellen tuo oli nyt täysin taipunut mun idealle; toisaalta kuka nyt ei lämpeäisi pienelle salapoliisireissulle?! Kelattiin haalia ensimmäisistä vastaantulijoista tallin puolelta lisääkin porukkaa mukaan, jos naapurit olisivat vaikka heinähangot ja lapiot ojossa meitä vastassa. Roudasin Sirpan ja sen kamat väellä (ne pari alkeistunnin alkamista venaillutta pikkutyttöä oli muuten iiiihan kikseissä, kun saivat sipsuttaa meitsin perässä hypistellen Makkaran suitsia) ja voimalla harjauspuomille, koska tallin viileys ei ensimmäisenä kunnon hellepäivänä – tai -iltana oikeastaan – oikein houkutellut. Tuulia oli ilmeisesti samoilla linjoilla, sillä niin uppoutuneena hommaansa se puuhaili uuden ruunikon suokkihoitsunsa kanssa mun ja Siirin vieressä, ettei varmaan edes huomannut meidän saapumista. ”Tuikkuuu, maa kutsuu!” huhuilin harjaämpäriä tonkiessani. Olkitukka säpsähti huolella, vilkuili ympärilleen, kunnes spottasi meitsin nojailemasta puolinukuksissa seisseen Nugetin selkää vasten virne naamalla. Tyttö hymyili ja avasi sitten suunsa: ”Ai, Inksu, moi! Sori mä en yhtään…” ”Huomannut, joojep, huomasin”, nauroin vastaukseksi ja nyökkäsin sitten Ruusun suuntaan, ”onksulla jotain pläänejä ton kanssa tänään?” ”Eipä oikeestaan, paitsi mietin vähän, et voisin ehkä…” ”…tulla meidän kanssa leikkimään agenttia Ruskamäkeen, eiksje?” Tuiksu katsoi mua aluksi kuin hullua. Sen silmät seisoivat päässä ja Ruusukin alkoi ihmetellä, miksei pölyharja enää liikkunut ponin mustanruskeita ahterikarvoja pitkin. Lopulta tytön suupielet kääntyivät iloiseen hymyyn: ”Okei, oon mukana.” Jes. Vaikka Sirpan maha oli ihan varmasti kasvanut puolella tai sen satulavyö oli kutistunut pesussa, ja Ruusu osoitti mieltään jumittamalla kavioitaan maassa niin, että Tuulia ei varmasti saanut niitä millään puhtaaksi, oltiin me suunnilleen valmiita, kun Salma ja Bonnie kera Nuutin ja Lailan ilmestyi tallin ovesta aurinkoiseen ulkoilmaan. Nousimme kaikki pontsojen selkiin ja epätavallisen hiljaisuuden vallitessa teimme lähtöä astetta pitemmälle maastoreissulle – matkaa tulisi nimittäin Salman mukaan noin viitisen kilometriä suuntaansa. Kaikkia tuntui jännittävän jonkin verran ja pakko myöntää, että omassakin mahanpohjassani kihelmöi jonkun verran, kun käännyimme pois tutusta tallipihasta lokkien kaakatuksen siivittämänä. Tuulia oli jälleen ihan poninsa lumoissa, sössötti sille supatusäänellä kaikkea ällösöpöä – luuli kai, ettei kukaan muu kuullut. Salma virnisti mulle merkitsevästi siihen malliin, että sitäkin huvitti Tuikun jutut jonkun verran, mutta kun Bonnie taas teki out-of-nowhere -sivuloikkansa säikähtäessään tienreunassa kykkinyttä västäräkkiä, oli tytöllä (Vai naisella? Neidillä?) taas kädet täynnä työtä saada poni ruotuun. Korkealla Lailan selässä istunut Nuutti, joka oli edelleen mulle ihan melkein tuntematon tapaus, näytti ilmeellään just siltä, että tästä reissusta tulisi joko menestys tai täysi katastrofi. Meitsi todellakin toivoi ensiksi mainittua – niin kuin varmaan kaikki muutkin. ”Ravataanko?” Ponit (miinus Siiri) ja Laila lähtivät saman tien rytmikkääseen ja rentoon hölkkään, jota aina heppakirjoissa kuvailtiin: kaviot tömisivät tannerta vasten hiekan pöllytessä ja lintujen laulellessa sinitaivasta vasten. Sirps oli ihan toista maata. Ensin se jumitti kaviot liimattuina päällystämättömään maantiehen, mutta kun mä erehdyin napauttamaan ponia raipalla, shettis lähti eteenpäin kuin raketti – vieläkään ei kuulunut rytmikästä kopinaa, sillä mä en ollut ihan varma, koskettiko tamman kaviot edes maata missään vaiheessa. Pitkään, harmaaseen hamppuharjaan tehty letti lepatti siinä vauhdissa mun naamaa kutitellen. Vaikkei formulatason meno ihan suunnitelmiin kuulunutkaan, annoin ponin laukata sydämensä kyllyydestä. Kohta se kumminkin väsyisi. Oikeassa olin – ensimmäiseen ylämäkeen ponin vauhti hiipui ja lopulta loppui kokonaan. Poni ravisteli itseään ja mä tsekkasin, missä ne perässähiihtäjät luurasivat. Virnistin tyypeille, jotka suunnilleen sadan metrin päässä köpöttelivät ponit hallinnassa ja kuosissa meitä kohti. ”Sehän lähti!” Tuulia henkäisi. ”Bonniekin ois halunnut, mutta luojan kiitos mä sain sen pidettyä”, Salma hihitti perään. ”Onneks, ties missä puskassa oisitte kaikki olleet, jos molemmat ponit ois seonnu”, Nuuttikin avasi suunsa hymyillen rauhallisesti. Mä jotenkin pidin pojan olemuksesta tosi paljon, vaikka me oltiinkin varmaan käytännössä toistemme vastakohdat. Nuutti oli jotenkin kivan rauhallinen verrattuna suurimpaan osaan Seppeleläisistä. Sellainen, jonka kanssa voisi kuvitella litkivänsä teetä yön pimeinä tunteina ja puhuvansa syvällisiä. Ja se oli mun mielestä vaan ja ainoastaan hyvä asia. ”Mut hei, me ollaankin jo perillä!” Salma hihkaisi sitten ja osoitti viereistä tienviittaa. Kalmistontie vasemmalle, Ruskaniityntie suoraan eteenpäin. Brunette lähti johtamaan joukkoa tallin pihaan päin, vaikka Tuuliaa vähän hirvitti. ”Viititäänkö me muka oikeesti mennä pihaan asti? Jos ne suuttuu ja soittaa Annelle tai jotain?” ”Tuikku heei, älä oo nössö! Salaa kuitenkin tekee mieli”, vastasin päättäväisesti ja vinkkasin silmää. Jännitys kyllä kutkutti mahanpohjassa nyt voimakkaammin kuin silloin, kun mä ensikertaa pyysin alakoulun diskossa meidän luokan söpöintä poitsua hitaisiin. Ruskamäen tilukset olivat aika samanlaiset kuin missä tahansa muussakin ratsastuskoulussa. Punainen omakotitalo pönötti ensimmäisenä katseenkiinnittäjänä, ja sen vieressä seisoi pari tallirakennuksen näköistä, keltaista lautaviritelmää. Lehtipuita oli siihen malliin, että syksyisin kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mistä paikka oli saanut nimensä. ”Hui, piikkilankaa, ehkä ne ei oikeesti tykkää vieraista”, Tuulia yritti vielä käännytellä meitä. ”Aika paha olis, jos ratsastuskouluyrittäjä ei tykkäis, et hevosihmiset käy sen mailla”, Salma virnisti. ”Shh, joku tulee”, Nuutti sanoi nopeasti. Kaikki säpsähtivät ja sydänten tykytykset pystyi melkein kuulemaan. Kaikki hevosetkin tiirasivat uteliaina, korvat hörössä tummatukkaisen pojan osoittamaan suuntaan. Hiljainen puheensorina voimistui ja sen pystyi kohta tulkitsemaan kahden karskimman sukupuolen edustajan väliseksi. Pian tyypit tulivat näkyviin taluttaen kahta hevosta; toinen kaunis musta puoliverinen, toinen jäätävän söpö vuonis. ”Kato, tuttuja!” vanhempi miehistä (Tai pojista, kummaksi näitä aikuisuutta lähenteleviä piti kutsua?) huudahti vähän mairean näköinen hammashymy naamallaan. Nuutti heilautti kättään, Salmakin päästi vaitonaisen moikkauksen ilmoille ja supatti sitten mulle: ”Toi on se Benjamin, josta mä puhuin. Tosta punapäästä mulla ei oo mitään tietoja.” Punapäästä. Vilkaisin nuorempaa jäbää tarkemmin. Jotain tuttua siinä oli. Tosi tuttua. Jotain vähän liiankin tuttua. Benjamin selitti tyypille, keitä me oltiin ja mistä me tultiin; tiedusteli myös Salmalta, mitä me täällä tehtiin. Mä upposin punapään sinivihreisiin silmiin, pörröhiuksiin ja pisamamereen ihan totaalisesti, kun se tuijotti mua takaisin vähintään yhtä tyrmistyneesti kuin mä sitä. ”Lukuvuoden kolmannet lukiobileet. Aivan mahtavuutta, mitä muutakaan voisi odottaa? Meillä kaikilla neljällä, Liekkijärven lukion 14A-luokalla toisensa löytäneellä tytöllä on käsissä pullot kokikseen lantrattua viinaa, jota kaikki hörppivät aina vähän väliä tanssiksikin nimitetyn epämääräisen heilumisen ja hyppimisen lomassa. Rinkiin liittyy pari poikaa kakkoselta, ehkä joku ykköseltäkin. Joukossa on myös yksi tuntematon punapää, joka on oikeastaan aika tosi suloinen, mut Inkeri, et sä voi näin ajatella, sä olet varattu. Valot välkkyy villisti ja musiikki pauhaa niin, että Antti Tuiskun Peto on irti kaikuu varmaan jo Kiinassakin.”Paluumatkalla, kun muut juttelivat innoissaan tekemistään havainnoista, kuten ”olipa se pieni paikka, miten noi olettaa Sebelle pärjäävänsä” ja ”se Benjamin on kyllä niin inhottavan lipevä, mut en vaan tajua, miks se ryyppäis haisevassa vajassa, kun ikää olis baariinkin varmaan”, mä olin niin omissa ajatuksissani, ettei pommikaan olisi mua saanut hereille. Siiri oli onneksi vähän vähemmällä vireellä kuin mennessä, sillä muuten mä olisin varmaan tipahtanut kyydistä jo kauan sitten. ”Inksuinksuinksuuu! Eetu spotattu kattelemassa jonkun ärsyttävän blondin ahteria, annanko turpaan heti vai nyt?” Britta tuli kiljuen paikalle heti, kun Sirps oli kiinnitetty jälleen harjauspuomiin ja taivas värjäytyi oranssiksi auringon valmistellessa itseään yöpuulle. Mä katsoin sitä toinen kulma koholla varmaan kymmenen sekuntia. ”Et ikinä, ei mulla oo varaa tuomita sitä tollasesta, varsinkaan noin pikkujutusta”, mutisin vastaukseksi. ”Täh? Väitätkö, ettet oo mustasukkanen? Kuule, sun tuntien en kyllä usko, ja sitä paitsi yks päivä…” ”Mä petin sitä.” ”HÄH? Et varmasti, Inksu aprillipäivä meni jo!” ”Sillon niissä viime lukiobileissä, nuolin sen yhen gingerin kanssa. Mut en mä tajunnu ees sitä tilannetta! Etkä sitten helvetissä sano kenellekään, Eetulle ainakaan.” Vierellä harjauspuomipaikalla Lailaa harjaileva Nuutti katsoi mua tasan yhtä halveksuvasti kuin mäkin olisin katsonut itseäni. ”En niin”, Britta sanoi sitten, ”sä kerrot sille ihan ite.” Inkeri ja Siiri 71HMJoko mussa on vähän salkkarikäsikirjottajan vikaa tai sit oon vaan kattellu niitä liikaa - toi otsikkokin on ihan kuin jonkun jakson nimi! Mut your choice! Näissä sun tarinoissa on sitä jotain, teksti soljuu ja hymy kirpoaa huulille väkisinkin. Suppaa tulee tästä ja vähän aiemmistakin =)
~Anne
|
|
|
Post by Inkeri on Jul 25, 2015 16:33:15 GMT 2
Oli kesä, ja mä olin rikki.
Katselin tarhassa riehuvaa Siiriä vähän kadehtien sen elämäniloa, joka säihkyi kilpaa auringon kanssa. Pukki sinne, toinen tänne. Väliin tiukka hirnahdus Walmalle sen pyrkiessä liian lähelle kulorautiaan omimaa ruohotupsua. Ja taas mentiin.
”Me muutetaan takas Ahvenanmaalle.”
Neljä sanaa, jotka särkivät mun unelmat täydellisestä kesästä 2015. Kenenkään kesä ei millään voi olla täydellinen ilman parasta ystävää, sielunsiskoa. Kavereita voi olla vaikka muille jakaa, niin kuin mulla olikin, mutta kukaan niistä ei ollut Britta. Kukaan niistä ei ikinä korvannut Brittaa.
Sinä iltana tehtiin lupaukset ikuisesta yhteydenpidosta. Sinä iltana me sovittiin, että nähdään vähintään kuukauden välein. Sinä iltana me sanottiin ne kuuluisat viimeiset sanat.
”Lupaatko?” ”Lupaan.”
Sen jälkeen mä en ollut kuullut tytöstä hiiskaustakaan. Mun viestit ei edes menneet perille. Mun soittoihin ei vastattu. Britta oli kadonnut mun elämästä kokonaan.
”Hei…” kuulin ujon äänen mun takaa. Käännyin katsomaan ja näin pienen tytön, jonka vaaleat hiukset olivat paksut ja laskeutuivat kauniisti olkapäiden yli. Kädessään sillä oli siniraidallinen riimunnaru. Pikkulikka katsoi vähän säikähtäneenä (näytin vissiin aika järkyttävältä siinä mielentilassa), mutta avasi sitten suunsa: ”Voisitko auttaa ottamaan mun kanssa Walman kiinni?”
Hymyilin. ”Tottakai.”
Sirpakin oli tyytyväinen saadessaan ylimääräistä väkeä pois nimenomaan sen yksityisten ruokien kimpusta. Nyt kun oli lomakin, eivätkä tunnitkaan pyörineet, ponilla oli hyvää aikaa vaan olla ja lihoa. Varsinkaan kun sen hoitajakaan ei tehnyt sen hyväksi muuta kuin vartioi tarhan portilla. Ehkä kunnon estetreeni tai jokin olisi saanut mun ajatukset pysyvästi muualle kaikesta.
Mutta sillä hetkellä tuntui enemmän siltä, että mua masentaisi vielä silloinkin, kun Siirin tuhkat olisi siroteltu tallin pihalle ja Seppeleen tilukset pysyneet tyhjänä viimeiset parikymmentä vuotta.
Irrotin Walman riimusta ja päästin sen iloisen hoitajansa kanssa menemään.
Sitten valahdin istumaan maahan aitaan nojaten. Irti päästäminen. Se kuulosti niin lopulliselta.
”Reenejä, leirejä, lisää reenejä, millon sulla on aikaa mulle?” ”Kai sä tajuat, että tässä on kyse mun ehkä tulevasta urasta? Mä en riskeeraa sitä, et pääsisin NHL:ään pelaamaan sen takia, et voisin kattella sun kanssa Netflixiä. Mun on pakko reenata!” ”Sä sanoit, että oon sulle luistimia tärkeempi, etkö oikeesti muista?” ”Asiat muuttuu, ymmärrätkö?”
Oli meidän erossa yksi hyväkin puoli: mun ei ikinä tarvinnut kertoa siitä keväisestä syrjähypystä – vieläpä itsestäni riippumattomista syistä. Silti Eetun sanat sattuivat. Niin paljon, että tavoistani, joihin kuuluu idioottikommentteihin vastaaminen piikikkäästi sähisten, poiketen olin tiputtanut Samsungin sängylle ja painanut näytöllä kelluvaa punaista luuria. Painanut sitä niin monesti, että Eetun viidennen uudelleensoittoyrityksen jälkeen huone oli hiljentynyt soittoäänestä lopullisesti. Olin vain tuijottanut ulos ikkunasta ja nähnyt kahden mulle tärkeimmän ihmisen kävelevän poispäin meidän talosta. Lopullisesti.
”Inksu!” joku kiekaisi astetta kauempaa. Nostin mun katseen ylös maasta ja lopetin sydämien piirtelyn hiekkaan. Ilmeisesti mä olin edelleen rakastunut – voi hitto. ”Hopihopi kentälle, meillä on vesisota siellä!” Clara hihkui ja ruiskutti mun naamalle kivan viilennyksen jostain suihkepullosta. Mitään sanomatta virnistin ja nousin ylös. Meitsi oli vesisodan mestari.
Oli kesä, ja mä olin edelleen rikki, mutta onneksi se ei ollut este pitää hauskaa.
Inkeri ja Siiri 72HM
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 18, 2015 21:28:17 GMT 2
Se, jossa kaikki tarvisi vaan aikaa, enkä mä jaksaisi odottaa
18.8.2015 Sinä yhtenä päivänä mä sain puhelun, jota olin odottanut viimeisen kuukauden. Päivänä, jona mun elämä oli edelleen enemmän sotkussa kuin mun wnb-valkoiset Converset. Britta soitti mulle. Mä en ollut uskoa silmiäni, kun näin sen nimen siinä puhelimen näytöllä, en millään. Olin ihan hysteerinen, nappasin luurin käteen nopeammin kuin Siiri oli ikinä kiitänyt iltakauroille päivän viimeisen tunnin jälkeen. Ja siellä se oli, mun paras ystävä, luurin toisessa päässä, ihan yhtä hysteerisenä kuin mäkin. Vartti meillä meni vaan ”SÄ SOITIT” – ”NIIN TEIN” -litanian toisteluun ja jäätävään itkunsekaiseen röhkimiseen – jälkeenpäin ajateltuna ymmärrän, minkä takia meidän kissakin pakeni mun huoneesta karvat pystyssä. Britta selitti mulle kaiken. Kuulemma se urpo oli mennyt muuton keskellä hukkaamaan puhelimensa jonnekin keskelle Ahvenanmaan katuja ja tietty järkevänä ihmisenä sulkenut liittymän heti, ettei kukaan muu voisi soitella sillä luurilla tyyliin Indokiinaan ja aiheuttaa muutaman tonnin laskua. Sen takia mun puheluihin ei ollut vastattu ja viestit olivat lentäneet paluupostina takaisin. ”Et kai sä nyt oikeesti kelannut, että mä vaan jättäisin sut?!” ”Itseasiassa kelasin.” ”Inkeri, oot hiton tyhmä.” Ja sen puhelun jälkeen heitin ne Conversetkin tuplavalkaisuaineen kanssa treffeille pesukoneeseen. It’s a metaphor, you see?Helppo C-junnujen tunti oli loppumaisillaan ja mä istuin katsomossa Pihla seuranani. Meidän molempien hoidokit olivat kuluttaneet uraa viimeisen tunnin varsin mallikelpoisesti – tosin Siirin ratsastaja ei ehkä ollut ihan samaa mieltä. Kyseessä oli joku mun makuun shettisvuodet jo taakseen jättänyt yläkouluikäinen tyttö, jolla oli suuria vaikeuksia niiden jalkojen kanssa edes keventää Makkaran tikittävässä pikkuravissa. Ja koska vika ei tietenkään voinut olla hänessä itsessään, koetti tuo saada ravin tahtia hidastumaan kiskomalla ohjista tyyliin sahaamalla. ”Eiks tolla muijalla oo mitään moraalia? Saanko käydä vetämässä tota turpaan tunnin jälkeen?” supatin nyökkivälle Pihlalle hammasta purren. Heiluttelin jalkoja aggressiivisesti ja hoin mielessäni ”keep calm and do not punch the bitch” – ehkä mä kotiin päästyäni ryntäisin tilaamaan sellaisen huoneentaulun tai jotain. Mutta ihan for real, miksei se likka uskonut, kun Anne käski sitä lopettamaan? Toivoin salaa, että kulorautias karvakasa olisi vetänyt parit pukit kostoksi ja murtanut ratsastajansa kaikki kylkiluut siinä sivussa. Tunnin jälkeen Anne otti meitsin yllättäen jutulle, tosin mulla oli pikkiriikkinen aavistus siitä, mitä asia koskisi: Siiriä. ”Sen ponin kunto on taas kesäloman aikana vähän huonontunut”, nainen aloitti ja irrotti mikrofonin päästään siinä sivussa. ”Joo, anteeks, mä en hirveesti kerennyt kesän aikana sen kanssa treenaamaan, kun oli.. Öö.. Kaikkee muuta”, selittelin käsien hakeutuessa hermostuneisuuden purkamiseksi korjailemaan nutturasta karanneita hiussuortuvia korvan taakse muiden hiusten sekaan. Todellisuudessahan kesä oli siis kulunut kosteissa merkeissä – jos ei ihan joka päivä, niin ainakin joka viikonloppu. ”Ei siinä mitään”, Anne hymyili, ”mutta jos sulla nyt on yhtään enempää aikaa, niin voisit alottaa sille sellasen kunnonkohotuskuurin. Hashtag tuntikuntoon 2015!” Naurahdin, vaikka musta olikin aina tosi outoa, kun joku päälle parikymppinen puhui hashtageista. Tuntikuntoon tosiaan: Siirin mahan koon huomioon ottaen siinä olisikin hommaa about loppuvuodeksi. ”Ainiin, ajaakin voisit taas joskus, vaikka niiden kärryjen kuntoo pitäis vissiin vähän tsekata ensin”, Anne jatkoi pienen tauon jälkeen. ”Mä en kyllä osaa”, säikähdin, ”siis fiksailla kärryjä. Niistä jäis mun käsittelyn jälkeen jäljelle joku märkä läntti vaan.” Anne nauroi. ”Joo, en mä sitä aatellutkaan, eiköhän se oo enemmän Kasperin hommia.” Kärryajeluiden lisäksi kuulemma piti hyppiä esteitä kuulemma. Ja tehdä puomiharjoituksia etenkin ravissa ja keskittyä siihen, että poniini oikeasti nostaisi niitä jalkojansa. Kuulemma se kompuroi ihan huolella nykyään – ja mun pitäisi mennä ponilla seuraESTEkisoihin KUUDENKYMMENEN sentin luokkaan kuukauden päästä. Parin päivän takaiset harjoituskisat nyt olivat menneet vähän niin ja näin, koska mäkään en ollut oikein ratsastanut koko kesänä, mutta seurakisoissa mä en haluaisi kaatua keskelle estettä sen takia, että ponin jalat eivät nouse. Ehkä mä tästä saisin motivaatiota ravata tallilla vähän useammin. Siirillä oli vain kaksi tuntia tänään, joten mä päätin vielä käyttää sen maastossa jollain puolen tunnin lenkillä lisäliikunnan takia. Satulan se helpon ceen bitch oli jo ehtinyt riisua, mutta ehdin huikata sille, että jättäisi suitset paikalleen meitsiä varten. Kävin nappaamassa yläkerran kaapista kypärän, letitin hiukset ja kiidin takaisin tallin puolelle varmaan millisekunnin murto-osassa, sairaannopeesti. Ihan vaan siksi, että Siiri vihasi odottelua, eikä säästellyt karsinanoven kolistelua tylsistyessään. Raahasin ponin pihalle ja hyppäsin selkään – ja meidän perässä sinne tuli Robert. Robert ja se jättimäisen mammutin kokoinen puoliveritamma, jonka se oli raahannut mukanaan Brittilästä. Robert, joka kaikkien yllätykseksi oli tehnyt comebackin. Jostain ihmeen syystä poika oli aiemmin päivällä tuntunut vaan tosi etäiseltä, ja sitä se teki nytkin. Meinasi ohittaa mut mitään sanomatta, mutta ikävä kyllä sen jättikaakki ei ollut kovin helposti naamioitavissa. ”Robs, vaikka sä ootkin aika kääpiö, niin voisit vaikka tottua siihen, että toi norsu ei oo ihan samaa kokoluokkaa Vennan kanssa, ja sen huomais sokeekin”, huomautin ohimennen saaden pojan säpsähtämään. Se vissiin oikeasti luuli, etten olisi huomannut. ”Miks sä oot tollanen?” ”Ai millanen?” ”No, tollanen. Tajuutsä, että mulla – pakko myöntää – oli ainakin oikeesti ikävä sua ja sun idiootteja juttujas ja sun idioottia naamaas”, selitin ihan säikähtäen sanojani – jotka tosin olivat kaikki ihan totta. Robert meni jotenkin vielä enemmän syyllisen ja vaivaantuneen näköiseksi. ”Ei sua kukaan täällä vihaa, vaikka sä häivyitkin silleen”, jatkoin, ”ei täällä eikä Ahvenanmaallakaan. Ikävä on eri asia kuin viha, you know, missing someone and hating someone, in case you’ve totally forgotten about finnish vocabulary.” Robert oli edelleen hiljaa, enkä kokenut enää tarpeelliseksi yrittää jatkaa keskustelua. Vitsi mä niin olisin halunnut tietää, mitä sen päässä liikkui. Olisin halunnut olla sen kanssa yhtä hyviä kavereita kuin silloin pari vuotta sitten. Rakastin sen kiusaamista ihan huolella. Mutta ehkä se tarvitsi vain aikaa. Ihan niin kuin Siiri kunnonkohotuksensa (ja Britta luurinsa etsimisen) kanssa. Eri asia oli, oliko mulla tarpeeksi kärsivällisyyttä kumpaankaan. Inkeri ja Siiri 73HM
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 21, 2015 15:32:33 GMT 2
Poni tekee kaltaisekseen
21.8.2015 Irvistin mun peilikuvalle, jonka naamaan oli ilmestynyt taas pari uutta suklaafinniä. Hehkuivat tulipunaisina, toinen otsassa ja toinen nenänpäässä. Herkkujen ja nugettien syöminen eroahdistukseen ei jälkeenpäin ajateltuna ollut ehkä maailman paras idea, mutta hetkellisesti se aina helpotti oloa huomattavasti. Niitä hetkellisiä oli vain ollut lähiaikoina vähän liikaa; kaipasin Eetua ihan jäätävästi. Kaipasin sen huonoa läppää, pusuja, haleja, tuoksua. Sen huppareita ja t-paitoja, joita oli ollut ihan liian kiva lainata. Kaipasin sitä, että se oli mun. Ja meidän erosta oli sentään jo kuukausi. Eetukaan ei varmaan ehtinyt rypemään surussa NHL-tavoitteidensa keskellä. ”Asiat muuttuu, ymmärrätkö?””No en helvetissä ymmärrä”, tuhahdin puoliääneen, pyyhin poskelle huomaamatta valuneen kyyneleen mäkeen ja kaivoin taskusta lähes kaksiulotteiseksi litistyneen suklaapatukan toivottaen kolmannen jättifinnin tervetulleeksi. Onneksi en elänyt tässä maailmassa miellyttääkseni muita mun ulkonäöllä. Vaikka kyllä mulla silti vähän kiehahti, kun Jason, jonka päälle meinasin läimäyttää tallin vessan oven raivokkaasti sieltä poistuessani (onneksi Ode ei ollut näkemässä), katsoi mua hetken tiiviisti kulmiensa alta. Eikä ihan hetkenkään. Pikkupoitsu – joka tosin lähenteli jo mun mittoja – käänteli sen päätä vinoon puolelta toiselle varmaan minuutin, kunnes huudahti: ”AI SE ON TOI SUN NÄPPYLÄ!” ”Mitä?” ”Toi tossa nenässä! Näytit niin erilaiselta!” Jason kiljahteli riemuissaan oivalluksestaan ja tökki etusormellaan mun tuulenhalkojan päätä. Sitten poika siirsi katseensa mun kädessä olleeseen suklaapatukkaan ja aloitti taas tuomitsevan tuijotuksen. ”Ei kyllä kannattais syödä suklaata koko ajan, tulee just finnejä ja kohta lihotkin vielä. Ja hampaat menee huonoks!” ”Äitiltäskö sä oot noita oppinut?” kysyin huvittuneena tunkien lopun patukasta suuhuni. Jason tuhahti närkästyneenä. ”Tiesin kyllä noi jo ennen kuin se sano niistä mitään.” Poika katosi omille teilleen kuin loukkaantunut suuri persoona – sitä se varmaan kyllä olikin. Note-to-self: älä puhu esiteineille äidistä. Mä puolestani sumplin reittini yläkerran kautta (öö, Salman leipomia pullia ei voinut vastustaa) tuntilistalle tsekkaamaan Siirin tunnit, joita oli tänään vain yksi, jatko kakkosen junnut, ja sekin vasta illalla. Makkaran kunnolla se meinasi puomijutskailuja meitsi seuranaan. Tallin viileyteen tottuneena päälle kahteenkymmeneen asteeseen kivunnut ulkoilma tuntui kuin olisi ollut keskellä Saharan autiomaata ilman pisaraakaan vettä. Yksikään tuulenvire ei saapunut hivelemään kasvoja. Onneksi tuntilaiset paahtoivat kentällä, joten mä ja Sirps päästäisiin treenaamaan jalkojen nostamista maneesin varjoon. Uskollinen kilparatsuni seisoi uljaasti toinen takajalka lepuutettuna, korvat lerpallaan pään molemmin puolin kuin mun entisellä luppakorvakanilla, silmät puolinukuksissa. Pitkä hamppuharja kerännyt maasta kaiken maailman möhnää ja oli enemmän takussa kuin naapurin lattiaharjakoiran ahteri. Nappasin tarhan portin vierestä tamman vaaleanpunaisen riimun, lähestyin ponia etupuolelta kuin ninja, tarrasin harjasta kiinni nanosekunnin tuhannesosassa ja sujautin riimun päähän. Sillä hetkellä Sirpa säpsähti hereille ja lähti ravaamaan eteenpäin kovempaa kuin Golda Apache ikinä. Muutkin hevoset alkoivat liikehtiä levottomana – paitsi Walma, joka ei jaksanut huomioida koko tilannetta vaan jatkoi syömistä. Siellä mä sitten kärvistelin ponilauman keskellä, josta kaikki olivat kumminkin sen verran täysjärkisiä, ettei kukaan käynyt päälle. Katsoin silti parhaaksi poistua takavasemmalle ja Siirin rauhoittuessa yritin uudelleen – onnistuneesti. Kiskoin ponin perässäni tallin käytävälle hikoillen jo valmiiksi ajatuksestakin, että mun pitäisi kuurata koko karvakeko ensin kumisualla ja sitten vielä pölyharjalla läpi – päästä puhumattakaan. Onneksi sillä oli sentään mahan koosta huolimatta suhteellisen vähän pinta-alaa ruhossaan. Siinä kavioita putsatessani tunsin tökkäisyn takapuolessani – ja säikähdin ihan jäätävästi, oliko Seppeleeseen eksynyt joku pervo hoitajahakujen tuloksena. Ilmoille pääsi sellainen kiljaisu, ettei pahemmasta väliä, ja joku hevosista alkoi kolistella karsinassaan levottomasti. Siirin kaviokin tipahti maahan. ”Ai anteeks, en mä säikäyttää halunnut!” Rosa nauroi räkäisesti (kyllä se keijukainenkin osaa!) varmaan mun kalmankalpealle naamalle. ”Kelasin vaan, että sä oot vissiin menossa maneesiin?” Irvistin. ”Joo, mutta kyllä sinne mahtuu aina yks Kössikin.” ”Ai Siiri ei oo vielä lihonut sen vertaa”, brunette hihitti ja rapsutti ponia korvanjuuresta. ”Vitsi se on kyllä söpö! Mutta tosiaan aattelin tulla reenaamaan nyt, kun Kössipössillä on vapaata ja A-pentue ei vielä oo viemässä tilaa.” ”A-pentue?” ihmettelin kulmia kohotellen. ”Mitä multa on mennyt ohi?” ”Hoitajahakujen tulokset! Kaikki ne alkaa aalla, ja ne on uusia, joten A-pentue on kätevä tapa niputtaa kaikki yhteen”, Rosbe selitti. ”Lynnin keksimä juttu!” Pyöräytin silmiäni Rosan häipyessä muualle. A-pentue oli kyllä hyvä, eipähän tarvitsisi opetella jokaisen nimiä erikseen. *** Olin maanitellut Tuulian rakentamaan mulle puomeista jotain settiä maneesiin; jotain semihelppoa, mistä Siirikin selviäisi kunnialla edes jotenkuten. ”…ja sitten, voitko kuvitella, mun kannukset oli pöllitty! Siis mä ihan varmasti jätin ne siihen mun kassin päälle odottelutilan juoma-automaatin viereen, mut ei. Ei näkynyt missään! En tajuu, mihin ne yhtäkkiä vaan katos”, päivittelin Tuiden kanniskellessa puomeja henkihieverissä. ”Äh.. Inksu sitä varten on ne.. Plääh.. Lokerot!” ”No satuin ehkä mahdollisesti unohtaan avaimen kotiin. Eikä lokerottomuus ketään oikeuta mun kamoja varastaan!” ”Toivottavasti sä vielä löydät ne! Mutta siis tää olis nyt valmis. Noiden päätypuomien kohdalla teet voltit ja sitten teet muuten sellasta kaheksikkoo. Siiri on niin pieni, että tuskin noi reitit tälleen puolimaneesissakaan kauheen ahtaita on sille”, Tuikku selitti vielä tehtävän kulun. Tosiaan, leikin hyvää kaveria ja jätin Rosaa ja Kössiä varten puolet maneesista vapaaksi – päivän hyvä työ tehty! Sitä paitsi ei oikeastaan edes olisi ollut mitään järkeä varata yhdelle metri kertaa metri –kokoiselle ponille täyttä tilaa. Tuulia oli tosiaan asettanut maneesinpuolikkaan kahden sivun päätyihin puomit, joiden keskikohta oli just volttimatkan päässä uralta. Sen lisäksi Tuulian puhuman kahdeksikon lävistäjällä oli neljän ravipuomin sarja ja toisella puolella sitten pieni ristikko. Keräilin ohjat ja painoin pohkeet Siirin kylkiin ravin merkiksi. Tamma oli vielä vähän nukuksissa, joten avut eivät ihan ensimmäisellä kertaa menneet perille, mutta toinen kerta toden sanoo. Ravailin ensin pari kierrosta maneesia ympäri taivuttaen huolellisesti kulmissa, kuitenkin ponin alkukankeuden huomioiden – en siis vaatinut liikoja. Pian otin mukaan myös päätyjen voltit ja koetin saada myös Siirin voimistelijanlahjoja enemmän esille taivuttelemalla koko ajan astetta enemmän. Oli jännä pitkän tauon jälkeen olla taas ponin selässä. Siirin tikittävät askeleet olivat aina yhtä hauskoja, ja kun poni pääsi tekemisen makuun (kyllä se ihan oikeasti pääsi!!) se hörähteli söpösti ja myötäsi niskastaan. Lisäksi Sirpa yritti aina parhaansa, vaikka osoitti kyllä mieltään, jos joku tehtävä oli liian tylsä; aina oli sopiva aika laittaa rodeomode päälle! Kun Sirppis taipui volteilla jo ihan mallikelpoisesti, otin kahdeksikon mukaan kuvioihin. Ylitin ensin ravipuomit, joissa kolisteltiinkin sitten ihan kunnolla. Käänsin oikealle kohti uraa, jätin voltin väliin ja tulin suoraan puomisarjalle. Annoin napakasti pohkeita raipan kanssa avustaen, jotta saisin Siirille tarpeeksi vauhtia päälle, ja juuri ennen puomeja tein pienet puolipidätteet. Kolinaa tuli edelleen hiukan, mutta suoritus oli silti huomattavasti parempi. Ravipuomien jälkeen nostin suoraan laukan, sillä aikaa oli rajallisesti ennen sen jatko kakkosen alkamista. Tein toiseen päätyyn laukkavoltin, joka sujui pienten puolipidätteiden kanssa hyvin, ja Siiri tikitti menemään korvat hörössä kohti ristikkoa. Ristikon päällä piti vaihtaa laukka, mikä sekin onnistui ponilta ensiyrittämällä! Taputin kulorautiasta super-Siiriä reilusti kaulalle ennen kuin toistin koko tehtävän alusta loppuun uudestaan. ”Siiri on niin söpö, mäkin haluaisin hypätä sillä!” kuului katsomosta jonkun pikkutytön ääni, kun olin saanut homman hoidettua ja aloin hoitamaan loppuverkkaa. ”Ei se sulla kuitenkaan menis yhtä hyvin, sä tipuit siltä viimeks”, toinen pikkutyttö huomautti kaverilleen. ”Ja Inkeri on hoitanut sitä jo kaaaauan, ne meni kisoissakin viikko sitten ihan superhyvin!” kolmas totesi. Mua alkoi väkisinkin naurattamaan, mutta sain pidettyä mölyt mahassa ja olin erittäin otettu huomiosta! Varsinkin, kun niiden tyttöjen ansiosta sain kerätä puomit ja ahmia pari ekstrapullaa palkinnoksi itselleen ilman stressiä siitä, saisinko ponin hoidettua ajoissa pois. Ja pari ekstrapullaa myös siitä, että mun piti pyöräillä kotiin. Cella pyöräytti silmiään ja ihmetteli, kuinka näin pieneen ihmiseen mahtui niin paljon ruokaa, mutta huomauttaessani, ettei sillä ollut paljonkaan varaa moralisoida, blondi hiljeni. Sitä paitsi, minkä mä sille voin, että Salma teki hyviä pullia?! Inkeri ja Siiri 74HM
|
|
|
Post by Inkeri on Aug 26, 2015 18:05:14 GMT 2
Inkeri, sinusta on tullut pullukka
26.8.2015 ”MITÄH?” kuului mun iPhonen kaiuttimesta, kun leimasin bussikortin lukijassa. Niin kovalla volyymillä, että ihan säpsähdin, ja sain osakseni kuskin säikähtäneen katseen. Nyökkäsin miehelle äkillisestä järkytyksestä toivuttuani ja jatkoin keskustelua. ”Jep, just viikon päästä siitä, kun sä lähdit”, selostin tyynenä istumapaikkaa etsien. Luurin toisesta päästä alkoi kuulua nyyhkytystä. ”Hei, ethän sä voinut tietää! Eikö sulla oo sen numeroa?” ”No ei ole! Se vaihtu, kun se meni Britteihin”, surkea ääni valitti. ”Miks tää on niin mun tuuria?” ”Etpä sä hirveesti menettänyt, tyyppi on ihan angstinen nykyään. Siis siihen ei saa oikeen mitään kontaktia ja se on muutenkin jotenkin ihan jäätävän tyly mulle”, huokaisin. ”Pari päivää sit käskin sitä lopettamaan, että tänään me ei sitten varmaan puhuta mitään. Tiiä sit, onko sillä kulttuurishokki tai jotain.” ”Oikeestikko?” ”Joojoo! En oikein tiiä enää, mitä tekisin, et me voitais olla niinku ennenkin. Kerroin jo, ettei sitä vihaa kukaan, mut ei auttanut. Alkaa pikkuhiljaa ärsyttää – varsinkin, kun Salma sano viettäneensä ihan oikeen keskustelutuokion sen kanssa maastossa. Miksen mä osaa?” Linjalle laskeutui hiljaisuus, mikä oli meidän kahden keskusteluissa ihan tosi harvinaista. Britta tosin edelleen nyyhki vähän väliä kovaa kohtaloaan – ei sillä, kyllä muakin olisi harmittanut ja harmitti tytön puolesta. Ja myös Robertin, vaikka sillä hetkellä tuntui siltä, ettei mun olisi tarvinnut tuntea poikaa kohtaan minkäänlaista empatiaa ennen kuin tuo selittäisi, mikä sillä oli ongelmana mua ja maailmaa kohtaan. ”Inksu”, Britta sanoi sitten, ”voinko tulla käymään siellä?” ”Ai Robertin takia?” irvistin. ”Siitä en sinuna alkais maksamaan matkailukuluja.” ”No tietty myös sun! Ja muiden Sebeläisten”, tyttö selitti jo vähän pirteämmän kuuloisena. Mua arvelutti. Jos Robert näytti jo meidän muidenkin – ilmeisesti Salmaa lukuunottamatta – seurassa vähintäänkin syylliseltä ja vaivaantuneelta, niin miten asiat olisivat Britan kanssa? Britan, joka oli sen entinen romanssinalku; Britan, jonka seurassa se aina oli näyttänyt onnellisemmalta kuin ikinä. Juoksisiko se karkuun, Itämeren yli Englantiin, häntä koipien välissä, nopeammin kuin alkeiskurssilaiset Kasperin mulkaistessa niitä? Vai oliko sillä vain ikävä? Ehkä asiat kääntyisivät parempaan päin, kun rakastavaiset saisivat sovittua? ”No tuu vaan”, totesin sitten. ”Jospa se piristyisi sut nähdessään.” ”Käykö ens viikonloppu? Siis tän viikon?” ”Tervetuloa, kunhan et sitten raahaa Robsia meille. Voitte lempiä vaikka heinävintillä – super-romanttista!” ”No, mä nyt mietin vielä nää päivät, että haluanko tappaa sen vai vaan hypätä sen kaulaan, enkä päästää irti ikinä”, Britta naurahti itkunsekaisesti. Jos multa kysytään, harkitsisin vakavasti ensimmäistä vaihtoehtoa, ajattelin, mutta jätin suuni avaamatta. Ehkä Britan visiitti tosiaan tekisi hyvää Seppeleessä vallitsevalle ilmapiirille. Toivoin niin. Muuten tilanteesta seuraisi täysin päinvastaista, eikä silloin kellään olisi enää kivaa. Suljin puhelimen dösärillä ja lähdin marssimaan tallin pihaa kohti. Siirin vapaapäivä oli vaihtunut keskiviikoksi, joten mulla tulisi olemaan paljon hommia sen työstämisessä tänäänkin – kunto kun ei ihan yhdessä yössä kasvanut kohisten. Anne oli infonnut mua, että Siirin ruuat oli vaihdettu dieettisafkaan ja Kasperille oli lykätty hommaksi sivusilmällä vähän katsoa, missä määrin sille ponille heitettiin ylimääräisiä makupaloja tuntilaisten toimesta. Windin omenaepisodin jälkeen kun ei voinut enää olla varma minkään pysymisestä kohtuuden rajoissa. *** ”Kuka menee mun puolesta ratsastamaan sen lihapullan?” huokaisin lysähtäessäni Emmyn viereen sohvalle hoitajien huoneessa. ”Ei inspais. Tai inspais, muttei jaksais.” ”Älä valita! Netta menee tänään jatko ykkösen eli mun täytyy taas kestää iniseviä pikkusia”, Clara irvisti ja hörppäsi kulauksen limsapullostaan. Pakko sanoa, en kadehtinut sitä tyttöä kuin korkeintaan juotavasta. Pirrekin hääräsi kahvinkeittimen ääressä meidän juttuja kuunnellen. Vähän sen läsnäolo jopa kuumotti. Auktoriteetti oli kuitenkin auktoriteetti; opettaja oli opettaja, eikä niiden läsnäollessa voinut olla normaalisti (toisin sanoen selittää villeimpiä juttuja viime viikon bileistä tai edes vittumaisista alkeiskurssilaisista äiteineen). ”Hei Inkeri”, esteope sanoi sitten lähtöä tehdessään kilistellen lusikkaa kahvimukissaan. ”Tulisitko tohon toimistoon käymään hetkeksi?” Kaikki muut katsoivat muhun ihmeissään – mullakin kävi mielessä, että mitähän pahaa nyt on tehty. Häntä koipien välissä marssin naisen vanavedessä ulos ovesta, jonka painoin sitten perässäni kiinni. Tunsin poskien hehkuvan ja sydämen sykkeen tihentyvän, eikä ihan pelkästään sen takia, että portaiden alas juokseminen olisi ollut jotenkin raskasta. Kuumotus vain lisääntyi, kun me istahdettiin vastapäätä toisiamme pöydän ääreen ja oltiin taas ah-niin-virallisesti. ”Anne kertokin mulle, että Siiri tarvis kunnonkohotusreeniä esteillä ja puomeilla.” ”Joo! Just tossa toissapäivänä koetin saada sitä nostelemaan jalkoja paremmin, ja ihan hyvin siltä se sujui. Tänäänhän sillä on vapaapäivä, niin aattelin, jos kehittelis jotain jännää sen kunniaksi”, hymyilin ja päästin huuliltani kevyen helpotuksen huokauksen. ”Jos se jännä olis vaikka ajamista?” ”Ai häh, miks? Ja ainiin, saako näitä ottaa? Näyttää niin hyvältä!” tiedustelin käsi jo puoliksi brownieilla täytetyn vadin päällä. Pirre näytti silminnähden vaivaantuneelta. Koko tilanne oli vähintäänkin ahdistava. Mistä hitosta tässä nyt oli kyse?”No jos nyt yhden”, tuo huokaisi sitten. ”Siitä puheenollen, sen takia voisit keskittyä hetkeksi johonkin vähän muuhun kuin ratsastukseen.” ”Mä en pysy perässä nyt”, mumisin suu täynnä suklaista herkkua. Piritta näytti entistä tuskallisemmalta ja selvästi mietti, miten ilmaisisi asiansa parhaiten. ”Ihan suoraan sanoen, sä olet Inksu lihonut silminnähden sen verran paljon, että shettispainoraja taitaa olla jo ylittynyt, eikö?” Olin tukehtua siihen paikkaan. Katsoin Pirreä niin tyrmistyneenä, etten varmaan ikinä ollut ollut niin silmät ymmyrkäisinä. Ettäkö mä olin ulkona shettismitoista? ”Siis anteeks kuinka?” ihmettelin nielaistessani brownienlopun kerralla alas. ”Sitä se jatkuva herkkujensyönti valitettavasti teettää”, Piritta sanoi tyynenä. ”Ratsastajakin on urheilija, ruokavalio pitää olla kunnossa myös oman hyvinvoinnin kannalta. Sä et voi kehittyä esteratsastajanakaan, jos jatkat noin.” ”Ymmärsinkö mä nyt oikein, että sä siis väität ihan noin tosta vaan mun olevan lihava?” ”No, jos sen nyt noin haluaa ilmais-” ”Mun ei tarvi kuunnella tällästä paskaa”, kivahdin, nousin ylös ja kyynelvana poskillani marssin suorinta tietä vessaan. Mua ei varmaan ikinä – oikeesti ikinä – ollut loukattu näin pahasti. Kakkoseksi jäivät Eetun letkautukset ja äidin puheet siitä, ettei tarvinnut tulla sen luokse enää edes käymään kerta viihdyin isälläni paremmin. Mä en elänyt tässä maailmassa edelleenkään miellyttääkseni muita mun ulkonäöllä. Mua ei kiinnostanut, jos hiukset olivat takussa tai naamassa ei vieraillut pisaraakaan meikkiä viikkoon. Sen sijaan kropastani mä olin aina ollut epävarma. Etenkin varteni pituus tuotti päänvaivaa. Ja maailman lyhyimmät tappijalat. Olemattomat muodot. Kun suurin osa kavereista oli mallimitoissa heiluvia kaunottaria, tai vain parikymmentä senttiä mua pidempiä varustettuina edes B-kupin rinnoilla, alkoi vähemmästäkin miettiä, riitinkö mä tällaisena. Ja nyt olin ilmeisesti vielä lihava. Läski. Katsoin peiliin. Ehkä mun posket olivat oikeasti vähän pyöristyneet. Ennen niin yksinäisen leuan seuraksi oli tullut toinen. Nostin paitaa ylemmäs. Ratsastushousujen vyötärö oli tottapuhuen alkanut kiristää jonkun verran. Kun napin avasi, pelastusrenkaan navan seutuvilla näki paremmin. Reidetkin hankasivat toisiaan jo kevyesti, eikä selluliittiakaan voinut olla enää huomaamatta. Purskahdin itkuun, enkä edes häpeillyt siitä kuulunutta ääntä. ”Inksu?” vessan ovelta kuului huolestunut ääni. ”Mitä sä siellä?” ”Haluun olla rauhassa”, raakuin itkuäänellä, mutta henkilö oven takana ei antanut periksi. ”Avaa ovi nyt.” Väänsin lukon auki, jolloin Cella astui sisään. ”Mikä on? Me Robertin kanssa ihmeteltiin, mitä täältä kuului, mut sillä oli kiire ratsastamaan Harry.” Niinpä tietysti, se pakeni taas. Kuka poika nyt läskin kanssa haluaisi kaveerata?”Pirren mielestä mä oon kasvanut ulos Sirpasta. Tai en kasvanut. Lihonut”, niiskaisin. ”Noinko se sanoi?” Cella kysyi kulmat koholla. ”Aika suoraa puhetta.” Nyökkäsin. ”Oonko mä susta lihonut oikeesti paljon?” Selleri meni yhtä vaikean näköiseksi kuin Pirre aiemmin. Vähintään. ”Mä tiesin!” parkaisin ja aloin uudestaan rääkyä kuin variksenpoikanen nälissään. ”Miksei kukaan sanonut mitään?!” ”No sä mutustit suklaata niin onnellisen näköisenä”, Cella kohautti hartioitaan. ”Etkä sä nyt niin pahasti…” ”Älä selitä, mä tiedän, mitä kaikki aattelee musta nykyään. ’Saatanan läski, mitä se nyt vielä rääkkää Siiriä? Laila vois olla parempaa kokoluokkaa sille!’” ”Inksu älä viitti, ittees sä vaan kiusaat tollasilla puheilla”, Cella yritti, mutta mä häädin sen pois ennen kuin teki mieli oikeasti pamauttaa sitä kuonoon. Vaikka oikeasti tiesin blondin puheissa olevan perää. Jos mä halusin taas ratsastaa Sirpalla joskus, ei auttanut itsesäälissä rypeminen yhtään. Piti lopettaa mässäily, mutustaa porkkanaa, lenkkeillä, ilmoittautua Jutan puolen vuoden superdieetteihin – puolen viikon olisi kyllä sopinut mulle paremmin – ja palata siirimittoihin. Tai ei ehkä ihan siirimittoihin kuitenkaan, ponillahan oli massaa kuin.. No, niin. Ainakin siltä saisi vertaistukea. Inkeri ja Siiri 75HM
|
|