|
Post by Inkeri on Aug 30, 2015 21:33:46 GMT 2
Kun Robert aiheutti mulle kuumotusta ekan kerran sitten vuoden 2012
30.8.2015
”Mitkä fiilikset?” tiedustelin Britalta, joka istui mun takana Jopon päällä kauhunsekainen ilme päällä. ”Pelottaa! Musta tuntuu, ettei tää sun ekstrakääpiöille tarkotettu ajoneuvos kestä meitä kahta enää kauaa”, se rääkyi vastaukseksi. ”Ota huomioon, että Iirokin on ajellut tällä”, nauroin; mun kaksonen ja mä ei todellakaan oltu identtisiä. Joskus mietin, olivatko kaikki maman ja isukin periyttämät pituuskasvugeenit menneet Iiron suuntaan, sillä se tuntui päivä päivältä venyvän enemmän ja enemmän. Tällä hetkellä sillä oli vartta metrikahdeksankymmentä ja jotain, kun mä olin edelleen 140,7 – okei mulla oli se madafakin kasvuhäiriö, mutta silti. Sukujuhlissakin kaikki automaattisesti luulivat Iiroa mun isoveljeksi, vaikka mä olin sentään sitä kaksi minuuttia vanhempi!!!Mutta tarinan pointti oli se, että Britan huolet olivat turhia, vaikka sen polvet olivatkin koko matkan about mun suussa. Heti, kun me päästiin punaisen tallirakennuksen pihaan, ruskeaverikköä ystävääni alkoi selvästi jännittää. Siitä tuli tavallista vaisumpi ja silmistä paistoi läpi kauhunsekaiset mielikuvat. Ja mua jännitti myös, tytön puolesta. Ehkä myös itseni. Perjantaina Robert oli ollut mulle oikeasti mukava – ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun se häipyi silloin pari vuotta sitten. Se oli ollut niin mukava, että kaikki tuntui yhtä kivalta kuin ennen, vaikka oltiin me kummatkin kyllä kasvettu, noin niin kuin henkisesti. (Fyysisesti Robs oli ihan samanlainen kuin 16-vuotiaana ja mäkin vissiin vaan muutamaa kymmentä kiloa lihavampi.) Joka tapauksessa, me oltiin höpisty ummet ja lammet kaikesta. Olin selittänyt sille suunnilleen kaiken, mitä Seppeleessä oli tapahtunut; uusista ja vanhoista hoitajista; siitä, kuinka paska jätkä Eetu oli. Mutta Britan tulosta en ollut maininnut puolikastakaan sanaa. Kun poika nyt näkisi (entisen) rakastettunsa ihan extempore, mä en välttämättä halunnut olla näkemässä sen reaktiota. Yritin silti ajatella optimistisesti. Ehkä sillä oli oikeasti ollut vain ikävä. Hoitajien huone sekosi Britasta kuin pikkutytöt Robinista. Tai mä One Directionista. Kukaan ei tuntunut muistavan, että kiljumiset kaverin nähdessään kuuluivat yläkoulun pihamaille – tai että me oltiin kuitenkin tallissa, jossa oli hevosia. Pystyin vain kuvittelemaan, millaiset slaagit joku Laila sai ”BRITTAAAA IHANAAAA IIIIIK”-huutojen seurauksena. Kasper-parka. Vetäisin Salman sumasta sivummalle, koska se sentään oli osannut hillitä itsensä jotenkuten toisin kuin esim Cella, joka oli tuplasti pahempi kuin ne Robinin keikan pikkutytöt. ”Missä Robert?” kysyin Salmalta vaivihkaa ympärilleni vilkuillen. En halunnut aiheuttaa mitään jäätävää huutoa siitäkin, että poika ei tiennyt Britan paikallaolosta (”EIKÖ SE TIEDÄ!!?!?!? AA JOO OKEI KYLLÄ ME OLLAAN IHAN HILJAA!!!!!) vaan hoitaa kaksikon toistensa luokse mahdollisimman smoothisti ja sniikisti. ”Ihan äsken just meni tästä Harryn luo, kun tänne tuli enemmän porukkaa”, tyttö supatti ymmärtäen vissiin tilanteen salamyhkäisyyden yhtä hyvin kuin mä. Ainakin luulen niin, Salma oli sen verran fiksu. ”Voi hitto, hyvä ettei tullut portaissa vastaan!” järkytyin. ”Oisitte minuttia aikasemmin tullut, niin olis.” Käskin Salmaa vielä pitämään suunsa visusti kiinni, mihin tuo suostui salmamaisesti ilman ensimmäistäkään vastaväitettä. Sitten marssin päättäväisesti keskelle väkijoukkoa, joka oli pakkautunut tiiviisti huoneen keskiosaan, nappasin kiinni Britan sinisen hupparin hupusta ja marssin vähintään yhtä päättäväisesti, tyttöä edelleen perässäni raahaten, ulos. ”Auts, meinasitko kuristaa mut?” Britta tuhahti lokeroilla kehystetyssä yläkerran aulassa. ”Okei, plääni on tää: Robert on pikkulintujen mukaan Harryn luona, ellei jo kentällä. Eti se, mä meen ajamaan Sirpan. Pussailkaa, tapelkaa, mitä sit teettekin, mut kerrot kaiken mulle sen jälkeen, selvä?” selostin homman kulun kaverilleni, joka jännittyi entistä pahemmin. ”Rauhotu nainen, hyvin se menee!” ”Mitä jos se vihaa mua?” Britta empi. Pyöräytin sille silmiäni. ”Ei sillä oo mitään syytä, mee jo”, rohkaisin ja tönäisin bruneten kohti portaita peukkua näyttäen. Ja sinne se sitten lopulta menikin, eikä tullut enää takaisin häntä koipien välissä. Nyt piti vain toivoa parasta. Mä palasin vielä hetkeksi takaisin hoitajien huoneeseen hakemaan jääkaapista yhden vihersmoothien, jonka olin sinne eilen jättänyt. Yleensä kaikki, minkä sinne laittoi pidemmäksi aikaa kuin tunniksi, hävisi parempiin suihin alta aikayksikön, mutta ilmeisesti pinaattismoothie ei inspannut edes nälkäisimpiä hoitajia. ”Hyi, mitä toi on?” Clara nyrpisti nenäänsä, kun istahdin sen ja Sandran väliin sohvalle. Viimeksi mainittu oli jotenkin vaivaantuneen oloinen. ”Vihersmoothie! Terveellistä ja täyttävää, tää käy hyvin vaikka lounaasta!” esittelin innoissani. ”Haluutko maistaa?” ”Inksu vissiin ottaa laihduttamisen tosissaan”, Cella nauroi. Sandra meni entistä vaivaantuneemmaksi, eikä enää pystynyt olemaan hiljaa: ”Ai anteeks, mä en tiennyt, että sä laihdutat, sori se pullaepisodi!” ”Ainiin, munhan tässä anteeks pitäis pyydellä! Mä olin vielä vähän herkillä siitä Pirren kommentista, olin ilkee, anteeks, älä vihaa mua”, virnistin ja halasin tyttöä kevyesti. Sandra halasi takaisin ja hymyili hyväksyvästi. ”Seliseli, Inksu, verensokerit sulla vaan heitteli. Ei tollasesta pirtelöstä VOI tulla täyteen!” Lynn kauhisteli. ”Oikeesti, puhuin totta! Mutta nyt, mä oon kääntänyt sen sanat mun motivaatioksi. Oottakaa vaan sen ilmettä, kun mä oon solakampi kuin ikinä”, röyhistin rintaani. Pakko myöntää, sitä mä odotin itsekin. Tällä hetkellä inhotus sitä opettajaa kohtaan oli pahempi kuin ikinä, mutta se vasta motivoikin karistamaan kiloja. Sittenhän se nähdään, kenen gasellisääret kestivät vertailun ja kenen kanssa! Mutta siihen oli vielä matkaa. Parin kilon tähänastinen pudotus ei riittänyt lähellekään siihen, että Siiri kestäisi mut varusteiden kera, joten päätin ottaa Pirittan neuvosta vaarin ja ajeluttaa ponin vastahuolletuilla kärryillä ympäri Liekkijärveä. Eihän se näin vannoutuneen ratsutytön näkökulmasta ollut yhtä kivaa kuin selässä istuminen, ei todellakaan, mutta parempi kuin ei mitään. Ja pitihän Siirin saada liikuntaa tietty. Valjastaminen oli alkanut sujua multa yllättävän hyvin siihen nähden, etten ollut sitä kauheasti näiden neljän vuoden aikana harrastanut. Muistin, kuinka poniravien kanssa enemmänkin puuhaillut Akku oli joskus opettanut mua ihan kunnolla ja me oltiin yhdessä heitetty Sirpan kärryillä monet lenkit. Sitten tyttö oli lopettanut ja munkin ajamiset jäivät sen myötä vähemmälle. Ehkä mä nyt innostuisin taas uudestaan. ”Hei, et viittis”, huomautin Siirille, jonka mielestä kaikkien niiden hihnojen ja lopulta kärryjen asentaminen vei ihan liikaa aikaa, ja joka protestoi steppailemalla paikallaan Fiian pidellessä ponista kiinni. Porkkanapää vain naureskeli temppuilulle – ja vissiin vähän mun säätämisellekin. ”Ootko nyt ihan varma, että osaat ja selviät yksin siitä ajamisestakin?” ”Aliarvioitsä mua?” tuhahdin mukaloukkaantuneena. ”Een, toi vaan näyttää aika.. mielenkiintoselta”, Fiia arvioi. ”Ainiin, mites muuten Solbritt? En oo siitäkään kuullut vähään aikaan!” ”Mitäs se, täytti just vuoden. Sellanen kiukkuperse se on edelleen, mut tykkään siitä silti”, naurahdin ja kiristin kypärän leukahihnan sopivaksi ennen kuin kävin istumaan kärryille. ”Ihan kunnon mini-Svante, eri värinen vaan”, Fiia nauroi vastaukseksi. ”Ei oo näköjään Pella onnistunut periyttämään kiltteysgeenejä ees yhen sukupolven yli.” ”Ei vissiin”, virnistin, ”mut ehkä se poni vielä joku päivä oppii mummoltansa tapoja, kerta ne nyt asuu samassa pihatossakin.” Siiri oli jo niin menossa, että huikkasin äkkiä heipat Fiialle ennen kuin tie vei pois Seppeleen pihasta puista tippuilevien, kellertävien lehtien siivittämänä. Kesä oli kai nyt virallisesti ohi, kun syyskuukin oli kahden päivän päästä tulossa maisemiin. Eikä pelkkä t-paita enää riittänyt vaatetukseksi – mä jäädyin jo ennen kuin meidän ajelu ehti edes alkaa. Jatkoin silti sitkeästi, koska, öö, periksi ei anneta! Ajaminen vaikutti Sirbukkaan aina tosi myönteisesti; se ei yrittänyt kaahailla ihan joka puskaan ja käyttäytyi muutenkin seminormaalisti. Niin normaalisti, kuin se sen sirpageeneillä suinkin kykeni. Eli ei kovin normaalisti. Tosin nyt mun vyötärön tuomat lisäkilot kärryissä ehkä vaikuttivat niin, että poni ei edes jaksanut riehua jäätävän pahasti edes silloin, kun vastaan tuli meidän naapuri ja sen kolme saksanpaimenkoiraa, jotka olivat kooltaan suunnilleen sirpamitoissa. Jos mä olisin ollut se poni, olisin saanut vuoden paskaslaagit niistä (ja sain melkein muutenkin), mutta poni sipsutti vain rauhassa ohi kuin mitään ei olisi näkynyt. Kovin pitkään mä en jaksanut Siiriä lenkkeilyttää, koska oikeasti, kärryjen päällä istuminen oli niin tylsää. Ja mun jalat kaipasivat kolmen päivän juoksuputken jälkeen taas toimintaa. Ehkä mä innostuisin juoksemaan Liekkijärven ympäri tänä iltana tai jotain. Mutta sitä ennen velvollisuudet odottivat. Kaivoin Seppeleen pihassa takin taskusta puhelimen, johon näpyttelin viestin. ”Missä meet, miten meni?” Inkeri ja Siiri 76HM
|
|
|
Post by Inkeri on Oct 19, 2015 21:47:58 GMT 2
Mä, Sirps ja liian pitkä ratsastustauko
19.10.2015 ((Jenna keksi tän)) ((ja linkkas kuvan)) ((sori oon luuseri enkä keksi ite mun merkintöjä)) Inkeri ja Siiri 77HM
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 1, 2015 12:15:15 GMT 2
Vuoden söpöimmät kumisaappaat 1.11.2015 Mä saatoin olla ollut jossain piilossa siihen aikaan, kun luoja jakoi ihmissuhdetaitoja. Saatoin olla puhelias ja tutustua ihmisiin helposti, mutta siihen se jäikin. Mulla oli tasan kolme tunnetta: yltiöpäinen ilo, jäätävä raivo ja musertava suru. Muuta en osannut ilmaista yhtään kenellekään. En osannut kuunnella tai lohduttaa – ja samaan aikaan oletin, että joku koko ajan jaksaisi kuunnella mun murheita ja olla se lohduttava olkapää. Olin oikeastaan aika itsekäs, ellen suorastaan huokunut narsistisia piirteitä. Joten, mun ja Eetun tämänviikkoinen tapaaminen Liekkijärven söpöimmässä (ja ainoassa) vohvelikahvilassa ei välttämättä ollut mennyt ihan niin söpösti. Vaikka mä olin varmistanut verensokereiden tasapainon juomalla kaksi viherpirtelöä ennen, öö, treffejä? ja tilannut megakokoisen kasvisvohvelin – josta tosin ehdin syödä vain neljäsosan – meni tasan viisi minuuttia ennen kuin mä olin täysin raivon partaalla. Eetu ei välttämättä kovin paljoa ollut diggaillut siitä, kun käskin suoraa kurkkua huutamalla sitä painumaan alimpaan helvettiin, jep, keskellä kahvilaa. Cella tyrskähti niin, että glögit lensivät sen suusta. Seppeleessäkin oli alkanut talvikausi. Sen huomasi aina siitä, kun joku, tällä kertaa Kasper, toi tukusta litroittain tuota tummanpunaista joulun juomaa. Seppele ei ollut talvella Seppele ilman glögiä. ”Inksu, ootko joskus harkinnut jotain itsehillintäkurssia, eiks sellasia järjestetä?” Emmy ehdotti Cellan, Annin, Sandran ja Claran nyökkäillessä. Aurinkokin kurkisti pilven, ei kun sohvan nurkasta ja kyräili meidän keskustelua. Jotkut olivat kuulemma jo saaneet siitä jotain jutun juurta irti, mutta ilmeisesti mä olin vielä tummakutriselle tytölle liian tuntematon tapaus, jotta se olisi uskaltanut liittyä mukaan keskusteluun. ”No en mä sille mitään voi, että Eetu on mulkku”, tuhahdin. ”Se sanoi syövänsä nopeesti, koska sillä oli kiire lätkäreeneihin. Vähemmästäkin suuttuu, etenkin kaiken sen jälkeen, mitä se mulle on lätkän takia aiheuttanut.” Cella hörähti taas. Irvistin sille. Muut sentään yrittivät näyttää myötätuntoisilta, vaikka Clarankin suupielessä taisi olla elohiiri. ”Mitä sä siis tarkalleen ottaen sille sanoit?” Sandra uteli. ”No että jos se nyt poistuu tosta ovesta, niin takasin ei oo tulemista. Edes mun elämään.” ”Aika dramaattista.” ”No on kyllä.” ”Eikö ollut hyvä? Sain jätettyä sen kertaheitolla, sehän oli mun perimmäinen tarkotuskin. Miehet, ne aiheuttaa vaan ihan liikaa ahdistusta ja muuta kauheeta. Älkää ikinä koskeko niihin. Paitsi ehkä Anni ja Emmy, sullahan oli se Henri tai se? Se saattaa olla jo ihan okei, kun ootte olleet niin kauan yhessä”, saarnasin suunnaten katseeni etenkin keskustelun nuorempiin osapuoliin. Jos totta puhutaan, etenkään Claraa mä en edes osannut kuvitella jonkun jätkän käsipuolessa. Se oli niin ponityttö, ponit oli sen juttu. Ehkä Netta oli sen elämän rakkaus. ”Jos totta puhutaan, niin olisit sä voinut olla vähän hienotunteisempi”, Anni huomautti. ”Ehkä, mutta en mä mitään ajatellut, kun lopulta se olin mä, joka ensimmäisenä marssi ulos neljäsosa vohvelia mahanpohjalla. Mutta, eipä ole Eetusta mitään kuulunut, en oo edes huomioinut sitä koulussa. Tää meni siis paremmin kuin hyvin”, myhäilin tyytyväisenä. ”No, mikä on sun seuraava askel? Uutta matoo koukkuun vai?” Cella kysyi. Vilkaisin sitä olettaen, että mun ilme viestitti kaiken, mitä halusin sanoa: ootko sä tosissas. En ikinä. Ostaisin ehkä kissan. Sellaisen ison, oranssin – ja mikä tärkeintä: naaraspuolisen. Heti siis, kun olisi rahaa kissaan. Siiri ei välttämättä ollut iso tai oranssi, mutta oli sekin aika ihana. Siis en ollut edes varma, mitä mä olisin tehnyt mun elämällä, jos en olisi omistanut sellaista hoitoponia, jota sai aina käydä paijaamassa. Ehkä olisin tapellut Sipen kanssa, ehkä maannut kotona sängyn nurkassa masentumassa ja syömässä. Mitä mä siis tein yleensä aina normaalistikin.Puoliksi maatuneet syksyn lehdet litisivät mun pinkkien, supersöpöjen kumisaappaiden alla. Saappaissa oli glitteriset sydämet kummankin ulkovarressa. Mun mielestä ne piristivät masentavaa marraskuuta ihan silmissä; siksi mä olin saappaat hommannutkin bongatessani ne Cittarin alelaarista. Puissa ei ollut lehtiä ja kylmä viima kävi vasten poskia saaden ne hehkumaan paloautonpunaisena ja vaaleat hiukset heilumaan valtoimenaan ympäriinsä, mutta ainakin mulla oli vuoden söpöimmät saappaat. ”Siiiiriiiiii!” huhuilin refleksinomaisesti ponitarhan portilla, vaikka tiesin, ettei se kumminkaan tehoaisi koskaan. Siirin prioriteeteissa mä ja mun huhuiluille korvanlotkauttaminen oli pahnanpohjimmaisena ja esim Annen hommaaman, uuden loimen rikkominen paljon korkeammalla. Sen se oli nytkin tehnyt. Huokaisin spotatessani repsottavan reunan uudenkarheasta, muodikkaalla mudanvärisen ja vaaleanpunaisen yhdistelmällä kuorrutetusta ulkoloimesta. Anne saisi vielä hepulin tai sitten se tunsi ponin liian hyvin odottaakseen edes mitään muuta. ”Sä oot toivoton”, naurahdin kiinnittäessäni riimunnarun kulorautiaan ponin päitsiin, mutta se ei edelleenkään lotkauttanut mulle korvaansakaan. Kristian nojaili tallin seinustaan ja tumppasi tupakan nähdessään mun tulevan. ”Kyllä mä oon ennenkin röökiä nähnyt”, huomautin pojalle virnistäen. Se pyöräytti silmiään. ”Ehkä, mutta toi sun muurahainen ei välttämättä arvosta näitä sauhuja ihan yhtä paljon.” ”Kuka väitti, että mä arvostaisin?” ”Kyllä sä riparilla ilomielin vaadit multa jämät.” ”Ja yskin sen jälkeen loppuviikon kuin keuhkotautinen norsu. Ei kiitos, enää ikinä.” ”Nössö.” ”HEI, mä vaan noudatan terveellistä elämäntapaa!” ”Ai, mä taas kuulin juttua, että sä olisit pelastusrenkaan verran liian painava Siirille.” Nielaisin. Mistä Kristiankin oli siitä kuullut? Ja olinko mä sitä edelleen? Olin laihtunut viisi kiloa, mutta riittikö se, vai oliko Piritta laskenut painorajaa? Jos se piti mua varoittavana esimerkkinä kaikille Seppeleen muille poniratsastajille? Urheasti lakaisin mun kaikki sen hetkiset ajatukset piiloon maton alle, kiinnitin Siirin käytävälle, otin harjan käteen ja rykäisin. ”Kristian Svansen, annoit just erinomaisen esimerkin siitä, miten naisille ei kuulu puhua. Ilmankos oot sinkku.” ”No miten sulle – tai siis naisille – pitäis sitten heittää juttua?” Krisu kysyi ja mä kohotin kulmakarvoja. Ei se voinut olla noin uusavuton. ”Kehua tietty. Jotain pieniä yksityiskohtia, ei niin ilmeisiä ja hetihuomattavia juttuja.” Kristian alkoi tiirailla mua päästä lähtien miettiväisen näköisenä ja päätyi varpaisiin, jolloin sen ilme kirkastui. ”Hei, kivat saappaat!” ”Mä tiedän”, myhäilin. ”No, nyt kun sä opit naistenkäsittelyn perustan, suostuuko herra Tykkään-elää-reunalla-thug-life lähtemään mun seuraksi maastoon?” Ja se suostui, vaikka ilmeisesti mun keksimä lempinimi ei kuulunut sen lemppareihin. Meitsinkin mielestä se oli vähän turhan pitkä, ja kaipasi lyhennystä jostain kohtaa, mutta pelkkä Krisu oli supermainstream, ja sitä mä en ainakaan tulisi ikinä käyttämään, terveisin hipsteri-Inkeri. Vasta sitten, kun me oltiin Seppeleen pihan ulkopuolella tajusin, että mun harras lupaus olla pitämättä miehiin minkäänlaista kontaktia oli just rikottu. Mutta Kristian oli eri asia. Se oli aina ollut vähän sellainen brother from another mother, ja sen takia mun oli helppo olla sen seurassa: tiedostin varsin hyvin, ettei kummallakaan ollut minkään sortin tunteita toista kohtaan. Ja hyvä niin, sillä mun sen hetkisessä elämässä hempein asia mitä kaipasin, oli mun vaaleanpunaiset kumisaappaat, joissa oli kimaltavat glitterisydämet. Inkeri ja Siiri 78HM
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 14, 2015 0:42:39 GMT 2
Kääpiöfarmi valtaa Pappilan 12.11.2015 Siis olihan niinkin pienet kisat kuin ratsastuskoulumestaruudet mulle ihan peruskauraa. Niitähän järjestettiin joka vuosi ja suunnilleen samat tallit pyörivät mukana aina, joten ei mua edes jännittänyt (plot twist: mun mahassa ei ollut ikinä vääntänyt niin pahasti), kun vedin kisahousuja jalkaan tai kun väänsin Siirille sykeröitä aamukuudelta haukotellen ja kiroten samalla maanrakoon sen, joka keksi aloittaa kisat Helsingissä kello kymmenen reikäreikä. Meiltä landelaisilta kului viisi vuotta edes päästä perille. Puhumattakaan siitä, että hevoset piti verkata ja rataan tutustua ja ties mitä muuta sähellystä. Onneksi Loviisa oli sentään lupautunut mun kisahoitajaksi reissulle, sillä apukäsiä mä tarvitsin vähintään mustekalan verran. Ehkä se voisi myös nostaa meidät mahdollisesti yli kaikista esteistä, jos Sirpan maha tulisi tielle. Tunnelma Annen ajamassa Seppeleen pakettiautossa oli käsinkosketeltavan tiivis. Clara ja Simona panikoivat ihan huolella, vanhemmat sebeläiset taas ottivat homman superrauhallisesti – jopa dura-Cella (höhö) oli siihen aikaan aamusta niin unisena, että se nojasi takapenkin ikkunaan silmät kiinni ja kuola valuen. Jostain syystä kuitenkin etupenkin Robertia tuntui jännittävän, vaikka luulin näiden kisojen olevan pientä siihen verrattuna, mitä se oli aiemmassa elämässään ja nyt Briteissä kisannut. Ehkä se oli vaan nössö. Sinä aamuna sain päivittää Instagramin etusivua loputtomiin, eikä yhtäkään kuvaa Justin Bieberin levymainosten lisäksi ilmestynyt sitä koristamaan. Sain kuunnella kaikki Spotifyn soittolistat varmaan sataan kertaan läpi, keskustella Fiian kanssa henkeviä Sipestä ja ajatella mielessäni mun ja Sirpan esittämän, onnistuneen kouluradan läpi mielessäni ainakin kymmenesti ennen kuin me saavuttiin hevosautojen ja edestakaisin rullaavien ratsukoiden keskuuteen punaisen tallirakennuksen pihaan Pappilan ponitallille. Mä olin kuullut niin villejä juttuja siitä paikasta, etten ollut ihan varma, kannattiko niihin uskoa, mutta mun stadilaisten kavereiden mielestä siellä ei ainakaan yhteishenki ollut mistään parhaasta päästä. Toivon mukaan ne osasivat käyttäytyä edes kisojen aikaan – mä en nimittäin halunnut Siirin saavan paskaslaageja esteradalla jonkun Kingsland-horon menkkaragejen takia. ”Mä kuolen kohta, en oo varma lyökö mun sydän enää”, Clara puuskaisi mulle. Taputin blondia olkapäälle onnentoivotusten kera. Se ja Netta oli suhteellisen uusi ratsukko yhdessä, mutta valmennuksissa niiden yhteispeli ainakin oli ollut loistavaa. Luotin seppeleläisten menestykseen muutenkin täydellisesti. Ainakin meitä näytti heti olevan ehdottomasti eniten kaikista, joten olisi kai ollut maailman kahdeksas ihme, jos me oltaisiin jääty ilman sijoituksia – etenkin kun otti huomioon, että raviluokassa ei edes ollut kuin kolme osallistujaa, joista jokainen oli Seppeleestä. ”Loviisa, ota Sirpa ja vaikka taluta sitä, mä tarvin ruokaa!” ilmoitin heti ensimmäisenä. Brunette pyöräytti silmiään ja olin kuulevinani jotain millonkohan et tarvis-tyylistä, mutta näytin sille vain kieltä. Jos olisin muistanut ottaa ne edellisiltana tekemäni vihersmoothiet ja salaatin mukaan jääkaapista, ei olisi ollut tätä ongelmaa. Onneksi Anne kertoi tallin yläkerrassa olevan kahvio. Pappilan ponitalli oli viiden minuutin päästä siitä mun ostaman mozzarellasämpylän hintaa rikkaampi. ”Näitkö sen Seppeleen jengin, joka tänne tuli äsken?” joku brunette nutturapää hölisi jollekin blondille portaiden juuressa, enkä voinut olla höristämättä korviani. Hetikö meistä jauhettiin täällä? Olihan se kiva olla feimi ja silleen. ”Ihme kääpiöfarmi, sanon mä. Kaikki ihan superlyhyitä! Eikö ne saa siellä landella tarpeeks ruokaa vai mikä niillä on hätänä”, vaaleakutrinen päivitteli vastaukseksi ja kaivoi taskustaan röökiaskin. ”Oona, ei suakaan oo pituudella pilattu”, nutturapää tyrskähti ja sai terävän tökkäisyn kylkeen vastaukseksi. ”Mulla on sentään asennetta! Näitkö esim sen, joka pyöri sen shettiksen kanssa? Se blondi. Ihan vitun hobitti.” Tunsin, kuinka mun kädet puristui nyrkkiin sana sanalta tiukemmin ja tiukemmin. Ne eivät olleet KL-horoja, mutta eivät ne silti osanneet käyttäytyä. Meitsistä ei puhuttu noin, ei vaan puhuttu. Mun pinna oli niin lähellä katkeamista. Ihme ja kumma, onnistuin silti pelastamaan Seppeleen maineen ja hillitsemään itseni ja marssimaan niiden kahden ohi vilkaisemattakaan sinne päin. Nyt piti keskittyä vain kohta alkavaan suoritukseen. ”Inksu, ootko tarkistanut jo lähtölistat?” Anne varmisti multa, kun saavuin takaisin muiden keskuuteen sämpylän kera. Pudistin päätäni. Olisi ehkä kannattanut. ”Arvasin”, Cella naljaili, ”sä olet neljäs helpossa beessä. Heti mun jälkeen. Sulla on muuten sukunimikaimakin siinä luokassa, älä mee sekasin.” Me Loviisan kanssa käytiin tallin puolella varustamassa Sirpa ja korjailemassa sen sykeröitä. Mun mielestä poni olisi ollut superisti söpömpi, jos pitkä otsaharja olisi saanut lepattaa valtoimenaan auki, mutta Pirre vaati, että siisteyden nimissä sekin sykeröitäisiin pieneksi palloksi. Tylsää, sanon mä. Loviisa kuitenkin noudatti orjallisesti esteopen määräystä ja alkoi letittämään ponin paksua, harmaata otsatukkaa. Kisatilanne ja ympärillä hyörivistä hevosista, ratsastajista ja hoitajista johtuva hälinä sai Siirinkin selvästi jännittyneemmäksi kuin se yleensä oli. Okei, se oli aina isoissa kisoissa sellainen, mikä oli ihan ymmärrettävää. Tuskin kukaan edes pystyi olemaan itse rauhallisuus siinä tilanteessa. Silti mun mielestä sen potkimisen ja kuopimisen olisi voinut jättää vähemmälle. ”AI HEL-” Loviisa karjaisi, kun kulorautiaan pieni kavio löysi tiensä sen tennareiden päälle. Mua nauratti. Onneksi Siiri oli niin pieni, että sen painosta saisi korkeintaan mustan kynnen tai jotain, eikä mun tarvinnut selvitä loppupäivää ilman hoitajaa. Lopulta, kun poni oli kuosissa ja Loviisakin sai jo hengähtää – kuvaushommat tosin kutsuivat ihan kohta – mä lähdin taluttamaan Siiriä verryttelyalueelle also known as Pappilan ulkokentälle. Pujottelu ihmisten ja hevosten seassa jo matkalla vaati taitoa. Paljon enemmän kuin joku helppo B. Enkä mä tietenkään voinut välttyä törmäykseltä. Harmi vain, että mun törmäilyn kohde oli vielä kaikilla mahdollisilla tavoilla väärä. Olisitte nimittäin nähneet, kuinka se sotkunutturainen brunette, jota päin kävelin, mua mulkaisi. Sen vierellä kulkeva, lyhyempi blondi, jonka nimen muistin Oonaksi, virnisti ivallisesti. ”Onko sieltä alhaalta vaikee nähdä eteen, vai ootko muuten vaan sokee tonttu?” kuului piikikäs ääni. ”Ja onneks sähän näytät olevan mua niin huimasti pidempi”, totesin yrittäen näyttää tyyneltä, vaikka mun sisällä kiehui ja pahasti. ”Vinkkinä, että joulupukki saattaa jo kaivata sen poroja”, Oona jatkoi jättäen mun sanat totaalisesti huomiotta ja nyökkäsi Sirpaa kohti. Hitto, mikä kusipää se tyttö oli. Hampaat puristuivat tiukemmin ja tiukemmin yhteen mun suussa ja puna nousi kasvoille – silkasta raivosta. Unohdin täysin, että mun olisi pitänyt olla jo kauan aikaa verkkaamassa Siiriä kisakuntoon. ”No, iskikö noin kova paskahätä, ettet osaa kuin näyttää tolta? Vessa on tuolla tallin puolella, ihan vaan tiedoksi, ettei siihen tarvi vääntää tarpeita.” ”Siis jumalauta, jos sulla ei oo mitään muuta tekemistä kuin vittuilla tuntemattomille, niin et millään viittis vaan pitää turpaas kiinni?” sähähdin vihaisesti varoen totaalista flippausta. Anne ei välttämättä olisi arvostanut sellaista. ”Pitäähän teidän siellä landellakin saada tietää, kuka on Oona Mäkelä”, blondi nauroi edelleen yhtä rasittavan piikikkään kuuloisena. ”Oona kuka?” irvistin vetäisten Siirin päättäväisesti mukaani jatkamaan matkaa. Kerrankin mä olin tilanteessa se järkevä henkilö, joka päätti lopettaa ensimmäisenä. Tosin, jos olisin seisonut siinä minuutinkin kauemmin, olisin todennäköisesti iskenyt haba-Inksun kaikilla voimilla sen idiootin hampaat niin syvälle nieluun, että niitä olisi saanut etsiä kymmenen syvänmerensukeltajan voimin. Onneksi Siiri sentään osasi käyttäytyä paremmin kuin paikalliset urpot. Se tuntui olevan ihan kelpo vireessä suoritusta ajatellen, vaikka aluksi osoitti mieltään työnteosta päätä viskomalla. Liikkeet olivat, no, shettiksen mittakaavassa ilmavia ja tahti kaikissa askellajeissa säilyi kivana. Ehkei meitä haitannutkaan niin paljon, että verkka sattuneen syyn takia jäikin vähän lyhyeksi. Silti kun Selleri saapui radalta ja meidät kuulutettiin sisään, mun maha kääntyi 360 astetta ympäri. Mä ratsastin koko suorituksen kuin sumussa, kaikki muu katosi ympäriltä. Mä en muistanut siitä yhtään mitään, kun lopputervehdyksen jälkeen annoin pitkät ohjat ja poistuin maneesista. Edelleen varvastaan aristavan, nilkuttavan Loviisan mielestä me oltiin super. Tuomarin mielestä me oltiin ensimmäisiä ei-sijoittuneita, vaikka neljäskin sija tosin meni I. Johansenille. Ehkä joulupukki saisi odottaa poronsa palautumista korvatunturille vielä hetken. Sillä oli selvästi enemmän lahjoja tuomaan kääpiöfarmille mainetta ja kunniaa kisakentillä. Inkeri ja Siiri 79HM
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 25, 2015 23:22:49 GMT 2
#Inksuonkala #taihirvi #taiehkälepakko
25.11.2015 Myönnetään, että astuessani hotellin aulaan valmiina siirtymään ruokasaliin aamupalalle, täytyi mun miettiä heräämistä uudestaan. Seisahduin käytävän suuhun äkisti ja tunsin kuinka Britta käveli suoraan päin mun selkää. Lynn teki nopean väistöliikkeen, josta en-anna-tarhassa-kiinni-Siiri olisi ollut kade. Ehkä mä en ollut vielä hereillä, vaan nukkuisin sikeästi pehmeässä hotellivuoteessa. Lakanat tuoksuivat puhtaalle ja makaisin herättyäni kymmenen minuuttia sängyssä toistellen ettei ratsastuskoulumestaruudetkaan olisi nousemisen arvoista. ”Tässä ei kyllä oo vielä mitään aamupalatarjoilua”, Britta huomautti hieroen nenäänsä, mutta mun kulmat pysyivät kurtussa. Nipistin itseäni, mikä sai tytöt jo lähinnä huolestuneiksi. ”Onko kaikki ihan ok?” Lynn kihersi naureskellen. ”En oo varma”, mutisin ja kurkkasin kulman takaa uudestaan aulaan, nyt vakuuttuneena, että mun piti olla hereillä. Mutta siinä se silti oli. Lasten sininen uima-allas, jonka vajaat puolimetriset seinät oli koristeltu pinkkien kalojen kuvilla. Luojan kiitos se ei ollut täynnä vettä, mutta siitä näki kyllä sen olleen käytössä. ”Mitä ihmettä?” Lynn puuskahti kaulaansa venytellen mun olan takaa. ”En tosiaan tiedä”, mä hymähdin ja ajattelin vain kuinka pahoja unissakävelijät voisivat muka olla. Kuten saattaa olettaakin, kirkkaansininen uima-allas tuntui herättävän huomiota. Vaikka aulan sisustus oli mitä oli, ei kukaan tuntunut uskovan sen olevan uusi, upea suihkulähde jo valmiiksi outoon miljööseen. Kristian seisoi Allun kanssa sen vieressä, molemmat kädet jurosti puuskassa ja kulmat kurtussa. ”Ootko valmis olemaan mun orja?” mä virnistelin kävellessäni Kristianin viereen, jonka kulma kohosi ylös kohti korkeuksia ylimielisesti. Ilmeen pyyhkiäkseni tökkäsin sitä kyynärpäällä kylkeen. ”Älä näytä noin nyrpeelle tai voit viel päätyä uimaan.” ”Sä oot ainakin niin sintti, että kuuluisit pulikoimaan”, Kristian nälväisi, mutta virnisti heti perään. ”Joten, onko veikkauksia mitä tää tässä tekee?” mä hymähdin saaden jätkän vain kohauttamaan harteitaan. Arvoitus selvisi heti, kun me käveltiin ruokasaliin. Siellä oli pieni sekasorto – eikä sen sekasorron takana tainnut olla mikään muu kuin pappilalaiset, jotka olivat raahanneet pieniä pöytiä yhteen tehdäkseen yhden isomman. Lopputuloksen feng shuit olivat niin pielessä, että huoneen suunnittelija olisi varmasti repinyt hiuksia päästään. Lisäksi pöydästä kuului huutoa kuin siellä olisi ollut oikeudenkäynti menossa. ”Se oli Joonan idea! Kaikki tyhmät ideat on Joonan ideoita!” ”Hei, aletaanko puhua sun elämänvalinnoista?” ”Sämpyläpoika, oo hiljaa.” ”Nyt kaikki hiljaa!” Pöytä hiljeni jonkun Pappilan henkilökuntalaisen toimesta. Ääni oli niin napakka, että mua melkein säälitti nuorempien puolesta. Mutta vain melkein, koska näin myös tutun vaaleatukkaisen muiden joukossa kyräilevänä. ”Oona, mistä ihmeestä te edes saitte uima-altaan?” sanoi yllättävän kärsivällinen ääni. Vaaleatukkainen notkautti päänsä kallelleen eikä olisi varmasti osannut näyttää enää enempää kyllästyneeltä keskusteluun. Ainakin selvisi, mitä uima-allas teki aulassa. ”No tossahan on ihan kauppa vieressä, tien toisella puolen! Joona sen keksi ja sitten me puhallettiin sitä varmaan kolme tuntia, kunnes päästiin täyttämään sitä jätkien huoneessa...” ”Älkää nyt sanoko, että jossain huoneessa on tän kaiken lisäksi vielä vesivahinko.” ”Kyllä me se nyt sentään sinne pieneen kylppärivessan vietiin, ei me ihan tyhmiä olla!” Blondi huiskautti kättään sanojen vakuudeksi äkäisesti. Joku tavallista tummempi-ihoinen tyttö kikatti vasemmalla puolella, mutta koetti peittää sen kämmeneensä. Koko ajan salakuunnellen mä olin koonnut itselleni aamiaista noutopöydästä ja asetuin istumaan Britan viereen. ”No siitä voidaan kiistellä... Miten ihmeessä se sitten päätyi aulaan?” Melkein toivoin, ettei Pappilan ehkä-omistaja olisi kysynyt sitä. Ruokasalin valtasi taas kova möly, jossa kaikki huusivat toistensa päälle. ”Sekin oli Joonan idea!” ”Eikä kun Oonan!” ”Sierran!” ”Ellidanpas!” ”Hei älkää mua katsoko, mä olin siinä vaiheessa niin lärvit, etten tosiaan muista.” Tyttö, jolla oli sotkuinen brunette nuttura, irvisti sanojensa perään ja sen ilmeestä näki eilisen yön koputtelevan oven takana, tällä kertaa krapulan muodossa. Blondi vilkaisi sitä kärsimättömästi. ”Me muut huomattiin kyllä, oltiin ihan varmoja, että herätät koko hotellin! Ja kannattaa varmaan soittaa Jasulle, sellasta tarinaa eilen sille supatit puhelimessa...” Siitä alkoi riita vastuullisista kavereista, jotka eivät anna soittaa poikaystäville kännissä. Lopulta riidan löi poikki tummatukkainen tyttö, jolla huolitellut, vahvasti meikatut kasvot sekä pitkä, aaltoileva tukka. Ja kun katse kohosi kahdeksi, elokuvamaiseksi sekunniksi mun kasvoihin, mun sisällä jysähti jokin. Se sai unohtamaan kuinka niellään oikein ja kuvittelemaan selkeästi, että ruoka kuului henkitorveen. Ensin aloin köhiä, sitten yskiä ja lopulta päässyt ääni kuulosti ehkä hirveltä. Viehättävää, mä ajattelin, kun Britta hakkasi mun selkää kuin olisi oikeesti halunnut pahoinpidellä mut. ”Oon ihan kunnossa”, röhkin jostain mun hirviäänien seasta. Mä ajattelin, että kun pääsisin Vaahterapolkuun eroon uima-altaista ja maagisista katseiden kohtaamisista, päivä paranisi. Niin se vähän paranikin. Ei sillä, että mä olisin tiennyt miltä tuntui olla huumeiden vaikutuksen alaisena, mä olin kuitenkin varman mun fiiliksen olevan todella lähellä sitä euforiaa. Sirps oli ennen rataa ja radan jälkeen oma pullea itsensä, jonka mielestä oli ihan viisasta rynniä jonkun vieraan heinäverkolle saaden mut punastellen sopertamaan anteeksipyyntöjä. Mutta se mitä siinä välissä tapahtui, sai mut niin sekaisin onnesta, että jouduin kutsun palkintojenjakoon kuuluessa nojaamaan Siiriin. Meidän rata oli hyvä, mieletön, loistava. Ja me voitettiin. Mun kasvoilla oli palkintojen jaossa niin leveä hymy, että Kristian vitsaili mun suupielien repeävän kohta. Se hymy jatkui pitkään sen jälkeen, enkä mä sen onnen takia huomannut ollenkaan tulevaa vaaraa. Niiden määrä oli tuplaantunut viime kerrasta. Pappilasta mä muistin vain blondin ja sotkunutturan, mutta nyt niiden seurassa oli joku latino ja mun aamuinen katsekontakti. Vain yhdellä niistä oli valkoiset ratsastushousut. Kristian talutti Siiriä kauempana, mutta mun katse pysyi lähestyvässä nelikossa. Ei, ei nelikossa vaan kisatakissa ja ruskeassa, nutturalle kiinnitetyssä tukassa. Nyt se ei aaltoillut yhtään, mutta se näytti silti hyvälle. Mitä. Ihmettä. Inkeri. Mun mieleen syntyi pieni paniikki. En tiedä, mistä se kumpusi, kun eihän tässä ollut edes mitään panikoitavaa! Mä koetin täyttää mun mielen jokaisen sopukan Eetun ruskeilla silmillä ja hiuksilla, mutta se oli odotettua hankalampaa. Ehkä siksi, että mä olin jo aikaa sitten todennut ettei musta olisi koskaan ollutkaan lätkävaimoksi. ”Tontun kannattaa varmaan ottaa kuva, niin voit tuijottaa vielä kotonakin”, blondi nälväisi keskeyttäen mun ajatukset. Sen silmät olivat kevyesti sirrissä, mikä sai kapeat kasvot näyttämään vaanivalle kissalle. Sellaiselle, joka saattaa käydä kimppuun mikä hetki vain. Sen askelkin oli kummallinen, kuin se hiipisi valmiina saalistamaan. ”Sun kasvoja ei haluais katsella tänkään vertaa, joten voitko häipyä”, mä tiuskaisin takaisin. Blondin huulille nousi vino virne, joka kertoi sen vain nauttivan tilaisuudesta tapella. ”Oona, älä viitti”, katsekontakti sanoi toruvasti. Se sai mun ilme pehmenemään ehkä vähän liian huomattavasti, mutta onneksi kukaan ei tainnut katsoa mun kasvoja tarpeeksi tarkasti. Sitten kasvot kääntyivät takaisin muhun, suurissa silmissä oli lempeä katse ja huulilla karehti hymy. ”Sori, tää meidän riitapukari on välillä vähän... nopeasti kiihtyvä. Oon muuten Grace.” ”Ei mitään. Mä oon Inkeri”, mumisin ja mietin, että oliko sen nyt ihan pakko olla mukavakin. Mun katse kiersi nelikon perässä. Sitten mun seuraavat ajatukset saivat mut melkein kompastumaan omiin jalkoihini ja kaatumaan lumihankeen nenä edellä. Niiden ratsastushousujen takamus näytti kyllä helvetin hyvälle.Inkeri ja Siiri 80HM© Jenna, joka halusi inksuilla
|
|
|
Post by Inkeri on Nov 27, 2015 23:17:04 GMT 2
Tukehtukaa sateenkaariinne
27.11.2015 Heti, kun me oltiin päästy Robertin kanssa helpotuksesta huokaisten ratsastuskoulumestaruuksista kotiin – ihan liian monta tuntia Annen ja Pirren toisintaa menomatkan karaokesta kuunneltuamme – mä olin käynyt ripustamassa melkein Siirin pään kokoisen, sinivalkoisen ruusukkeen poniboksin nimikylttiä koristamaan. Ajattelin, että tallin tunnelmanluojan ja meitsin yleisen feimiyden nostattajan roolien lisäksi se voisi toimia mun motivaattorina ja ikuisesti muistuttaa mua elämäni parhaiten ratsastetusta kouluradasta. Siitä, ettei Siiri ollutkaan ihan possu noin 25/8 vaan ehkä enemmänkin 24/7. ”Siis joskus toi poni on kyllä ihan mahdoton”, Anne huokaisi mulle seitsemältä, Sirpan sen päivän ainoan tunnin päätyttyä. ”Auroralta oli superhyvä suoritus edes pysyä kyydissä, kun se painoi menemään pukkilaukkaa kuuntelematta mitään.” ”Mähän voisin vielä kokeilla sitä”, ehdotin, ”kun se kerran meni vain tän yhden tunnin.” ”Sitä mä vähän ajoinkin takaa”, Anne virnisti. ”Vaan sä oot tarpeeks…” ”…hullu siihen hommaan?” nauroin. ”Tiedän.” Annen Auroraksi kutsuma kiharapäinen tyttö käveli Siirin kanssa keskihalkaisijalle, mistä mä nappasin sen itselleni. Myönnettäköön, että mä en ehkä näyttänyt kaikista vakuuttavimmalta kouluratsastajalta siinä tilanteessa päälläni Adidaksen väkivaltaverkkarit ja tummansininen softshell-takki – sekä tietty mun vaaleanpunaiset kumpparit. Onneksi ratsastusvaatteet ovat yliarvostettuja, ajattelin tunkiessani kypärän päähän ja kietaistessani hiukset sotkuiselle nutturalle niskaan. Siiri steppasi levottomasti jo, kun yritin nousta selkään. Ilmeisesti sillä siis tosiaan oli vähän virtaa eikä kisareissu Vientareeseen ollut ollut yhtään riittävän hajottava. Säädin jalkkareita supervaivalloisen näköisenä yrittäen kaikki hyvän ratsastajan taitoni käyttäen pitää Siiriä paikallaan samalla, mutta puolimatkassa uralle luovutin suosiolla ja annoin tamman kipittää vapaasti. ”Tällä tosiaan ON virtaa”, päivittelin puoliksi itselleni ja puoliksi Annelle, joka valmistautui ottamaan seuraavia tuntilaisia sisään. Mä en ollut ihan varma, kuinka kauan mä kehtaisin pyöriä niiden seassa, mutta onneksi Siiri oli niin pieni, että se mahtui tarvittaessa kulkemaan vaikka jonkun mahan ali. Lemonit ja Rotat tuskin edes olivat huomanneet. Otin heti ohjat käteen, sillä oletettavasti alkukäynnit oli jo kävelty edellisellä tunnilla – ja vähän enemmänkin. Aloittelin siirtymisillä, joilla varmistin – okei, yritin saada Sirpsiä olemaan kuulolla. Musta tuntui, että ponin hermoradoilla oli tapahtunut jonkinlainen mutaatio, sillä sen mielestä tänään pidätteet tarkoittivat vauhdin lisäämistä äärimmilleen ja pohjeavut täydellistä jumittamista. Ehkä tää oli jotain paluuta arkeen, sillä mun täydelliseksi puunattu ja hiottu, ratsastuskoulumestaruuksien kilparatsu oli kadonnut ja sen tilalla oli possu. Lihava, ruskea possu, joka ei kuunnellut ollenkaan, mitä sille yritti kertoa. Musta myös tuntui siltä, että se täydelliseksi puunattu ja hiottu Inksukin oli kadonnut ja sen tilalla oli ensimmäistä kertaa hevosen selässä istuva lahna, jolle valkoisten ratsastushousujen ja kisatakkien käyttäminen oli vain kaukainen haave. Ja vaikka mä kuinka koetin muistella Vaahterapolkua, sitä fiilistä palkintojenjaossa ja sitä isoa, sinivalkoista ruusuketta, jonka olin saanut, ei mun mieleen tullut muuta kuin pitkät, tummanruskeat ja lainehtivat hiukset sekä ne ihanat, vahvasti meikatut silmät. Siiri oli taas aloittanut protestoinnin. Suorastaan tunsin mun feimitason laskevan. (d44) ”Inkeri, ratsasta äläkä haaveile!” Anne sanoi painokkaasti yhtäkkiä saaden mut säpsähtämään. Epätoivo alkoi iskeä – miks just nyt?! Tunsin, kuinka posket alkoivat hehkua ja hengitys tihentyä. Hermoilu olisi tarttunut myös Siiriin ihan niillä sekunneilla, ellen olisi yhtäkkiä pysäyttänyt sitä keskelle maneesia ja hypännyt alas selästä. Kipitin reipasta vauhtia pois raahaten Sirpaa ohjista kuin se olisi ollut vastahakoinen koira. ”Mä juoksutan sen myöhemmin”, mutisin vastaukseksi Annen oudoksuvalle katseelle. Nyt ei pystynyt. Heitin Siirin nopeasti karsinaansa ja otin siltä varusteet pois suunnilleen kahdessa sekunnissa. Sitten tein inksut ja ryntäsin Seppeleen hoitajien huoneeseen ovet paukkuen kääriytyen seuraavassa hetkessä tortillaksi sohvalla lojuneeseen vilttiin. Paikallaolijat katsoivat mua hetken kummastuneena, kunnes Cella uskalsi avata suunsa: ”Jahas, mitä tällä kertaa?” Jokin mun päässä napsahti. ”Siis ootteko te muka noin kyllästyneitä muhun ja mun juttuihin? Miten niin ’tällä kertaa’, enkö mä saa edes olla vihainen just silloin kun mua huvittaa?! Okei, fine, kysytään sitten neiti Talvelta ens kerralla, jos vaikka sattuis sopimaan hänen korkeudelleen, että alamaiset on huonolla tuulella!” huusin. ”Inksu älä viitti, ei Cella sitä pahalla”, Anni puolusteli. Robert ja Kuura mun vieressä nyökkivät myötäilevästi. ”Siis multa saattais olla vaikka äiti kuollut, ja sitten vaan kysytään että mitäs tällä kertaa! Tajuutteko yhtään, miltä musta tuntuu! No ette vissiin, ette muuten olis noin väsyneitä muhun”, jatkoin ja nousin ylös sohvalta. ”Mutta ei siinä, mukavat päivänjatkot tänne päivänsäteiden ja perhosten ihmemaahan vaan! Voitte mun puolesta vaikka vittu tukehtua niihin oksentamiinne sateenkaariin!” Lähtiessäni paiskasin oven kiinni sellaisella vauhdilla, etten olisi ihmetellyt, vaikka se olisi haljennut. ”Mikäs sillä oli?” kuulin Adalindin huvittuneen äänensävyn. Joku huokaisi. ”Se nyt vaan on välillä tollanen. Eikä ihan välilläkään.” ”Ihan kuin mä en olisi kuullut!!” karjuin oven läpi niin, että joku hevonen taisi saada slaagit alhaalla. ”Vaikka sama kai se, ette te kuitenkaan olis mua ymmärtänyt!” Marssin raivokkaasti tallin puolelle ja siellä suoraan mun vakkariparkumispaikkaan – vessaan. Hetken siinä nyyhkittyäni mä mietin, miten mä voisin olettaa muiden ymmärtävän mua, kun mä en edes ymmärtänyt itse itseänikään. Mä en enää tiennyt, kuka mä olin. Yhtäkkiä olin vaihtunut tulevasta lätkävaimosta sinkkuuden iloja julistavan romantiikalle oksentavan Inkerin kautta Inksuun, joka osasi ajatella vain sitä yhtä ja ihanaa tyttöä. Sitä, kuinka olisi niin ihana herätä sen vierestä ja kuunnella sen kähisevän aamuäänellään huomenet ja katsoa, kuinka se sitten nukahtaisi siihen uudestaan. Kuinka mä rakastaisin kietoa kädet siinä sen ympärille ja kertoa sille hiljaa, kuinka paljon se mulle merkitsi. Sitä, kuinka olisi ihana painaa huulet sen omia vasten, sitten korvanjuureen, kaulal- Painoin kädet mun korville, ummistin silmät ja kiljuin (Laila saattoi saada jo sydänkohtauksen). Teki mieli repiä hiukset päästä ja naama irti, sillä mä olin alkanut ajatella ihan kummallisesti. Ajattelin noin silloin, kun me ei vielä oltu Eetun kanssa yhdessä, mutta olin ihan kuolettavan ihastunut siihen. En mä kenestäkään muusta ollut koskaan tuntenut näin. Kenestäkään tytöstä. Enkä tuntenut nytkään. Laskin kolmeen ja hengitin syvään. Mä tärisin ja mun kädet hikosivat, mutta pikkuhiljaa yritin rauhoittua. Laskin uudestaan kolmeen ja hengitin. ”Mä tykkään pojista. Pojista, joilla oli ihanan pörröiset hiukset. Matala ääni, lihakset, vahvasti meikatut silmät… INKSU EI. Ei, ei ja ei. Sä olet hetero, sekin on hetero, sä olet hetero, sekin on”, toistelin itselleni hiljaisella äänellä. ”Sä et ole ennenkään tykännyt tytöistä, etkä tykkää nytkään. Hetero, ymmärrätkö. He-les-bo. EIH!” Aloin uudestaan rääkymään kuin pikkuvauva. Pystyin miettiämään ainoastaan Gracea ja sitä, kuinka mun oli aivan välttämättä ihan pakko polttaa se Siirin pään kokoinen, sinivalkoinen ruusuke. Niin pian kuin mahdollista. Inkeri ja Siiri 81HM
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 18, 2015 18:23:47 GMT 2
Iiik, poikabakteereita!!
13.12.2015 Mä olisin halunnut perua ne kisat omalta osaltani. Olin niin lähellä Annelle soittamista ja äkillisestä influenssasta sekä viidenkymmenen asteen kuumeesta ilmoittamista, että sen numerokin oli jo näppäilty näytölle. Mun mielestä se oli hyvä idea; Britan mielestä mä olin naurettava. Kotikisoista poisjättäytyminen oli kuulemma ehdottomasti naurettavinta paskaa, mitä se oli koskaan mun suusta kuullut pääsevän. Oli kotikenttäetu ja kaikki. Mä ja Siiri saatettaisiin voittaa toistamiseen. ”Sitä paitsi on ihan okei tykätä tytöistä.” Ei ole, mä olin ajatellut valahtaessani paloautonpunaiseksi ja tuijottaessani parasta kaveriani syvällä silmiin. Ei ole okei tykätä tytöistä, kun on aina ennemmin tykännyt pojista ja jopa seurustellut sellaisen kanssa.Britan mielestä mä näin jutun taas liian mustavalkoisesti – juuri niin kuin noin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia kaikista asioista. Kun vihasin, vihasin kovaa; kun rakastin, rakastin kovaa. Kaikissa asioissa oli tasan kaksi puolta; oli vain heteroita ja homoja. Mä en tiennyt, mitä on harmaa. ”Mutta jos sä et edes tykkää siitä ja olet niin hetero kuin väität, mä en ainakaan nää tässä mitään ongelmaa. Enkä kyllä muutenkaan.” ”Niinpä, ethän sä nää ongelmaa muussa kuin siinä, että sä ja Robert ette ole väleissä ja siinä, että Edin talvikarva on kymmenen senttiä pitkä”, sylkäisin tekstin ulos monotonisella äänensävyllä, tuhahtaen alkuun. Tiesin, ettei mun olisi pitänyt kertoa Britalle, mä niin tiesin. Tiesin, ettei olisi pitänyt kertoa yhtään kenellekään, koska kukaan ei ymmärtäisi. En ollut yhtään homofobikko. Hyväksyin ihan kaikenlaiset ihmiset ihan kuin todennäköisesti suurin osa mun kavereistakin. Hyväksyin ne siihen pisteeseen asti, kun mä olin yksi niistä. Sitä mä en hyväksynyt tai suostunut myöntämään. En tuntenut itseäni enää. Mun seitsemäntoista vuoden aikana luomani identiteetti oli täysin murskana, eikä kukaan tajunnut sitä. Kas kummaa, sunnuntaiaamupäivänä mä sitten seisoin kuin seisoinkin vääntämässä Kristianin kanssa Siirille palmikkoa kisahousut jalassa. ”Jännittääkö noin paljon, ettet pysty edes puhumaan?” kisahoitajani virnuili. ”Et sä oo koskaan ollut jännittäjätyyppiä.” ”Ei mua jännitä”, mutisin hiljaa ja ah niin vakuuttavasti. Mä toivoin, että mua olisi vain jännittänyt. Siis sen faktan sijaan, että mun persoona ei ollutkaan sitä mitä luulin. Siis ihan kuin mun elämä ei olisi ollut jo valmiiksi vaikeaa, päätti käsikirjoittaja iskeä vielä lesboudenkin (vaikka enhän mä nyt oikeesti ollutkaan) kaiken päälle. Vein identiteettikriisin ihan uudelle levelille, jonne ei tainnut edes aikuis-Robert päästä. Mun katse hiippaili hiljaa vilkaisemaan hiljentynyttä Kristiania. Hetken mä mietin nieleskellen miten se mahtaisi reagoida, mutta joka kerta tulin siihen tulokseen ettei sille ainakaan voisi ikinä kertoa. Mä mietin sen supercoolia egoa, jonka takaa ehkä kumpusi pieni mahdollisuus homofobisuuteen. Tai ehkä stereotypiat oli tosia ja kaikki jätkät tykkäsi lesboista. Mutta mitä hyötyä siitä lesboille oli?! Toisaalta mä en pystynyt käsittämään ettenkö olisi enää pitänyt jätkistä. Siis se oli niin arkipäivää, puhua muiden kanssa meidän luokan Eemilin takapuolesta ja yhtä tärkeistä asioista. Mutta toisaalta, oliko mua kiinnostanut yksikään jätkä sitten Eetun? Oliko mua edes kiinnostanut katsella jätkiä Eetun jälkeen? Mä mietin miten olin huutanut Eetulle kahvilassa. Ja mitä mä olin sanonut tytöille pian sen jälkeen. Miehet, ne aiheuttaa vaan ihan liikaa ahdistusta ja muuta kauheeta. Älkää ikinä koskeko niihin.Helvetti. Mä olin tosiaan tainnut tarkoittaa sitä. ”Inksu?” Kristianin ääni kuului ja mä tajusin tuijottaneeni letitettyä harjaa jo ikuisuuden ponnari sormissani. Kieputin sen nopeasti harjatupsun päähän ja kävelin karsinasta kipakin askelin. Kristian seurasi mua kulmiaan kurtistellen. ”Sä oot vähän outo tänään.” Joskus identitettikriisiä kokevat henkilöt saattavat olla hieman poissaolevia.”Äh, mä nukuin vähän huonosti.” Ja ilmeisesti myös valehtelevat paljon.Tajusin pian, että jos mä en halunnut olla ratsastamatta meidän suoritusta helpossa B:ssä, mulla alkoi olla jo kiire. Raahasin Siirin mun perässä kentälle Kristianin suihkutellessa vielä viimeiset ShowShine-suihkaukset shetlanninponin ahterille. Musta tosin tuntui, että kimalle ja kiilto hukkui heti sinne puolimetrisen talvikarvan sekaan. Ehkä Siiri pitäisi klipata – se oli muutenkin aina ihan hiestä märkä treenien jälkeen. ”INKERI!” kuulin Britan rääkyvän jossain takana. Hitto, en mä nyt enää kaivannut muistutusta siitä, kuinka mun identiteettikriisi ei ollut todellinen. Mulla oli alkamassa kisasuoritus ihan just. Britta juoksi läähättäen meidät kiinni ja iski kätensä mun olkapäälle. ”Puuh… Ethän sä.. Lääh.. Oo mulle enää vihanen? Kun olit niin.. Öö.. Tyly eilen?” Mietin hetken, mitä mun olisi pitänyt sanoa, kunnes tyydyin vain pudistamaan päätäni. Britta kietoi kädet mun ympärille, mutta työnsin sen pois. ”Mun pitää olla maneesissa kohta.” ”Ai.” Britta, Grace ja kaikki ajatukset kaikkosivat mun päästä spotatessani superhienolla verkka-alueella, eli öö, Kasperin auraamalla ratsastuskentällä pilkullisen hevosen vieressään blondi kisa-asuun sonnustautuneena. Cella!! Siitä ei ollut kuulunut mitään sitten eilisillan, ja koko talliporukka oli ollut ihan jäätävän huolissaan siitä. Juoruja sateli kaiken maailman tappeluista, mihin mä en oikein uskonut. Olihan Cellalla temperamenttia, mutta ei se nyt väkivaltainen ollut. Kipusin Siirin selkään ja patistin tamman pikavauhtia kaksikon luo. Windi painoi korvat heti luimuun, mutta mua ei kiinnostanut – sen sijaan läimäisin Selleriä kipakasti päälaelle. Ihan vaan koska esim tervehtiminen oli liian mainstream. "Cella MIKSI sä et oo VASTANNUT puhelimeen!?? Mikä se Pappilajuttu on?? Onks se totta?!" rääyin kuin sumutorvi. Ettäs kehtasi pitää meitä kaikkia epätietoisuudessa ja huolessa. Toinen huokaisi myöntävän vastauksen. Myöntävän. Mietin, mitä mun olisi pitänyt ajatella, kunnes Oonan rasittava naama ja superhuonosti piirretyt kulmat täyttivät mun tajunnan. Se muija olisi ansainnutkin turpaansa. ”IHAN PARASTA!!” kiekaisin. ”Kai se oli se vittuilijablondi???” Sitten Cella kertoi, että se oli tapellut Gracen kanssa ja mun maailmalta tippui pohja. ”Siinä oli vähän kaikkee.” Cella muuttui mun silmissä tyyliin itse saatanaksi. Miten se saattoi?? Grace ei eläessään tekisi pahaa kärpäsellekään – sellainen olemus huokui siitä, vaikken mä tyttöä edes tuntenut kovin hyvin. Grace näytti kuitenkin enemmän siltä, että se maalaili kämpässään tyyliin tauluja ja soitti jotain, ehkä viulua (okei, liian epähipsteriä sille), mutta ei todellakaan lyönyt ketään. Ikinä. Sitten tuli Seppele ja Cella, joka on heti kättelyssä vetämässä toisia turpaan, enkä mä edes halunnut kuulla aiheesta enempää. ”Sä oot Cella ihan vitun sekasin”, sain tiuskaistua ennen kuin siirryin verkkaamaan Siiriä toiseen päähän kenttää. Ignoorasin maailman, kun Cellan nimi mainittiin radalle siirtymisen merkiksi. Mua inhotti. Mä en edes ollut nähnyt Gracea koko päivänä, ehkä se oli joutunut sairaalaan ja keskeyttänyt koko ratsastuskoulumestaruudet omalta osaltaan? Sehän tarkoittaisi sitä, etten mä näkisi sitä enää ikinä. Ja se oli Cellan vika. Kokonaan. Sinä päivänä ratsastin elämäni huonoimman helpon B:n, mutta mua ei kiinnostanut yhtään. Mua kiinnosti vain Grace, johon helvetti soikoon kyllä, olin ihastunut. Umpikusessa. Enkä mä antaisi Cellalle koskaan anteeksi, jos mun elämäni naisella oli mustat silmät ilman meikkiäkin. Inkeri ja Siiri 82HM
|
|
|
Post by Inkeri on Dec 24, 2015 0:27:42 GMT 2
Pelkokerroin
23.12.2015 Siiri-parkaa kävi ehkä vähän sääliksi mun laittaessa sitä poikittamaan enemmän pohkeenväistössä pitkin uraa. Se ei saanut meitsiltä lomaa edes joulun alla, kun syksyn vilkas tuntikausi oli päättynyt ja tamma olisi voinut tyyliin syödä ja nukkua kellon ympäri – elää läskisti. Vaan meidän menestys ratsastuskoulumestaruuksissa ei ollut yhtä tai kahta luokkavoittoa lukuun ottamatta sellaista, mikä kävisi mun superkilpailuhenkiselle luonteelle, joten olin päättänyt alkaa treenata tamman huippuunsa ensi kisakautta varten tarpeeksi ajoissa. Seuraavan vuoden mestaruudet oli voitettava, vaikka olinkin (oikeasti!!) ihan vilpittömän onnellinen Pyryn, Auringon ja muiden tällä kerralla palkittujen puolesta. ”Siitä ensi kaudesta meidän pitäiskin puhua”, Anne huomautti sitten yhtäkkiä, ehkä vähän epävarman kuuloisena. Otin Siirin käyntiin ja annoin pitkät ohjat jääden pyörimään pääty-ympyrälle. Ei se poni kauaa pysyisi paikallaan kuitenkaan. Sitten katsahdin naiseen päin kulma koholla. Tällaiset keskustelunaloitukset eivät koskaan tienneet hyvää, ajattelin muistellen syksyistä Pirre-episodia. ”Sä tarvitsisit ehkä jo vähän Siiriä isomman ponin, jos meinaat kilpailla vielä.” Tästä ne olivat siis Pirren kanssa puhuneet sen yhden kouluvalkan päätteeksi. Jos mä en silloin ollut tykännyt yhtään, niin nyt tykkäsin vielä vähemmän. ”Taasko se Piritta on keksinyt jotain?” mutisin puoliääneen pyöräyttäen silmiäni. ”Ei, kun kyllä mä nään itsekin, että te alatte Siirin kanssa olla jo aika epäsopusuhtainen ratsukko.” Epäsopusuhtainen??? Ja paskat. Siis jos mä olisin ollut samoissa mitoissa, mutta vain viisi vuotta nuorempi, ei kukaan olisi huomauttanut mulle sanallakaan mistään epäsopusuhtaisuudesta. Kaikki tiesivät, että mä olin se Seppeleen ikuinen shettisratsastaja – paitsi ilmeisesti nykyään arvon opettajat. ”Mä oon kyllä laihtunut nyt sen melkein kymmenen kiloa elokuusta lähtien! Ja painan ehkä 37 kiloa nykyään!” yritin vakuutella hymyillen. Sitä paitsi se oli totta. Vihersmoothiet olivat tehneet tehtävänsä erinomaisesti; nykyään omaa peilikuvaa saattoi melkein jopa katsoa. Anne huokaisi. Jotenkin mä odotin sitä päivää, kun saisin porttikiellon Seppeleeseen liiasta henkilökunnan hermojen rassauksesta, mutta toisaalta, mähän vain pidin kiinni mun oikeuksista hoitoponiini. ”Kyse on tällä kertaa myös-” ”Anna olla, mä en edes halua tietää”, ilmoitin äkkiä hypäten ponin selästä alas. ”Siis kohta varmaan kerrotaan, että mulla on tyyliin yksi pisama liikaa, enkä voi siksi enää ratsastaa Sirpalla. Tai miten olis vaikka liian pitkät hiukset?? Mikä tarve teillä on katkaista meidän side?!” ”Inkeri, älä ymmärrä nyt tahallas-” ”Ja taas! Taas kaikki on mun vika! Aina kaikki on mun vikaa! Niin naurettavaa syyttelyä taas, että mä teen kohta valituksen jollekin ylemmälle taholle!” Tunsin, kuinka suunvuoron loppua kohti ääni alkoi väristä ja poskia kuumottaa. Pian mä huomasin ensimmäisen kyyneleen valuneen poskelle, mutta pyyhkäisin sen pois yhtä päättäväisesti kuin marssin ulos maneesista ja vetäisin Sirpan mukanani. Tamma älähti. Piritta tuli mua vastaan käytävällä ja mulkaisin sitä pahemmin kuin ikinä. Se katsoi mua takaisin sillä ilmeellä, että tiesi varsin hyvin miksi. Eikä mua haitannut. Saipahan ainakin selville mun ajatukset tästä koko paskasta. Mistä lähtien 140 senttiä ja 37 kiloa oli ollut liian iso johonkin tarkoitukseen??? Yleensä mulle valitettiin siitä, kuinka mä en ylettänyt meidän keittiön kaappeihin ilman jakkaraa tai siitä, kuinka näytin aina ihan pienikokoiselta kaksitoistavuotiaalta. Ehkä Anne ja Pirre olivat Taru sormusten herrasta-trilogian hc-faneja ja halusivat tyyliin oikean hobitin mun tilalle Siirin hoitajaksi. Tallissa ei jouluaaton aaton iltana ollut väkeä ruuhkaksi asti. Toisin sanoen mä en havainnut ristin sielua ympärilläni. Hevosille oli jaettu jo iltaheinät, joten tallitunnelmaa sävytti tasainen rouskutus sen lisäksi, että Kasper oli kai pakotettu roudaamaan vielä mankkakin paikalle. Olihan Petteri Punakuonon ja muiden ah niin jouluisten klassikoiden pauhattava jokaisessa nurkassa tähän aikaan vuodesta. Perinteiset koristelut sävyttivät karsinoiden ovia ja ulkonakin oli metrin hanget. Meillä kotona oli aloitettu joulusiivoukset jo marraskuun lopussa. Isän naisystävä oli ehkä maailman jouluneuroottisin ihminen, joka oli tunkenut meidän kämpän täyteen koristeita kaiken maailman pukeista ja poroista niin, että Elias oli protestoinut, ettei se mahtunut edes hengittämään. Kinkun käry oli alkanut leijailla ympäriinsä tänä aamuna ja pipareita oli kaapit täynnä. Porkkanalaatikoita meillä oli jo valmiiksi syöty niin kauan kuin jaksoin muistaa. Ja siitä kaikesta huolimatta mun joulufiilis oli nolla. Mä rääyin Sirpan selkää vasten kuin joku saatanan pikkukakara aina välillä sipaisten sitä ahterille pölyharjalla, ja kirosin samalla koko maailman alimpaan hevonhelvettiin. Petteri Punakuono oli vaihtunut iloiseen rallatukseen siitä, kuinka ei itkeä saa, ei meluta saa ja mä käskin radiota pitämään turpansa kiinni. ”Mulla on täysoikeus raivota, kun multa ollaan vittu viemässä poni alta!” karjaisin niin, että Siiri-raukka ihan oikeasti säikähti. Yritin rauhoitella sitä rauhoittamalla ensin mun omaa ääntä (ei vissiin ollut kovin vakuuttavaa) ja puhelemalla sitten mukavia, mutta poni jatkoi rauhatonta steppailua ja päätöntä kohellusta. ”Inkeri, voinko kysyä, että mitä helvettiä?” Britta tapitti mua posket punaisina ja naamallaan ei-niin-aurinkoinen ilme. Mä en tiennyt, mistä se oli ilmestynyt, mutta no, se oli aina vähän sellainen. Joka tapauksessa se työnsi mut päättäväisesti pois tieltä ja alkoi itse hoitaa sitä ponin rauhoitteluosuutta. Kiitti kamu. ”Miksi sun pitää aina reagoida noin ylidramaattisesti kaikkeen?” toinen tuhahti hetken päästä. ”Mä en tiedä, mistä sä tällä kertaa oot hikeentynyt, mutta voitko jatkossa pliis tehä sen jossain mualla kuin tallissa? Sirpakin saa kohta jonkun sydänkohtauksen sun takia.” ”Siis MÄKÖ muka oon sun mielestä YLIDRAMAATTINEN!?!” kivahdin. ”Ihan normaalia reagointia tää mun mielestä on siihen nähden että MÄ EN KOHTA NÄÄ SIIRIÄ ENÄÄ IKINÄ!!” ”Ole nyt jo hiljaa”, Britta käski tosi epäbrittamaisesti, ”sä nimittäin teet sitä taas.” ”On se NIIN mukava kun paras kaverikaan ei ymmärrä!! Ainiin, ethän sä ymmärtänyt sitäkään, että mä olen yhtäkkiä joku vitun LESBO!! Joka muuten nuoli ihastuksensa kanssa pikkujouluissa, jotka sua ei kiinnostaneet paskaakaan, joten ei tääkään varmaan”, ilmoitin supermarttyyristi tsiigaillen mun kynsiä samalla. Britta jäi katsomaan mua kulma koholla, erittäin kysyvästi. Ai jaha, kiinnosti sittenkin. ”Niinpä, ja sen jälkeen Grace sitten iloisesti ilmoittikin menevänsä takaisin Aleksanterin luo, jota se oli just pannut. JUST NIIN, MEIDÄN ALEKSANTERIN, CELLAN ALEKSANTERIN!! GRACE JUMALAUTA PANI SITÄ JA ON IHAN YHTÄ UMPIHETERO KUIN MÄKIN ENNEN!” Sitä mun ei ehkä olisi kannattanut sanoa, tai no, karjua, sillä seuraavassa hetkessä Piritta oli jo häätämässä mua pihalle poniboksin vastapäisestä ovesta kuin mitä tahansa tuhoeläintä omasta asunnostaan. ”Inkerin on ehkä parempi mennä nyt lumihankeen jäähdyttelemään ja muistella samalla, mitä alkeiskurssilla puhuttiin hevosten kodista ja hiljaisuudesta”, nainen ilmoitti ja työnsi mut väkisin pihalle. Tää oli kai se porttikielto sitten. ”EN MÄ OLE KÄYNYT ALKEISK-” Seisoin pihalla. Kylmässä. Lumessa. Mulla ei ollut edes hanskoja. Jäädyin. Ja kelasin, että mä en varmaan koskaan oppisi käyttäytymään, kuten esim aikuiset. ”Et sä naisiin päin ole”, joku naurahti yhtäkkiä äänessään puhdasta ivaa ja huvittuneisuutta, saaden mut hätkähtämään. En mä ollut havainnut ketään, mutta yhtäkkiä se Andrei, jolle mä olin puhunut tyyliin kahdesti, seisoi siinä puhallellen savurenkaita pakkasyöhön. ”Kauanko sä oot salakuunnellut?” ”Koko ajan.” ”Et sä voi mun suuntautumista tietää.” ”Tiedän tarpeeksi hyvin.” ”Kai sä tiesit myös sen, että toi on tosi ahdistavaa?” Andrei stögäsi sen tupakan ja asteli hitaasti mua lähemmäksi. Siis, TOSI lähelle. ”Sulla ei oo vaan tullu vastaan tarpeeks hyviä miehiä”, se virnuili tuijottaen jäänsinisillä silmillään kai suoraan mun sieluun, ja hipaisi mun poskea. ”Okei, jätkä hei, kuinka vanha sä olitkaan? 26? 30?” tiedustelin terävästi työntäen sen raamikkaan olemuksen kauemmaksi. Olihan se vaihdellut poskipusuja sun muita ällökohteliaisuuksia jo saapuessaan, mutta Cellat (miks just se tuli mun mieleen???) ja kumppanit olivat itsekin päälle parikymppisiä, joten se oli ihan fine! Mä en ehtinyt päästä mun palopuheessa vielä siihen, että seksuaalinen ahdistelu oli rikos ja sitä rataa, kun punahiuksinen mies oli jo kadonnut pimeään yöhön jättäen mut täysin tiedottomaksi siitä, mihin se oli pyrkinyt ja kuinka paljon mun piti sitä nyt pelätä. Jostain syystä musta kuitenkin tuntui siltä, että pelkokerroin oli noin miljoonasti enemmän kuin Siirillä mua kohtaan. Inkeri ja Siiri 83HM
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 7, 2016 0:36:32 GMT 2
Voi Inkeri
6.1.2016 Mulla olisi pitänyt olla kommandopipo. Sellainen siis, joka peittää koko naaman lukuun ottamatta silmiä ja suuta – sellainen, jota varkaat käyttivät, kun eivät obviously halunneet tulla tunnistetuiksi. En mäkään halunnut. Viime päivinä ulkona – varsinkin Seppeleessä – hengailun kynnys oli kasvanut niin suureksi, että mä olin hädin tuskin uskaltanut nousta sängystä ylös siinä pelossa, että joku tyyliin murhaisi mut siltä seisomalta. Cella vihasi mua, Brittakin varmaan ja Annea tai Pirreä ei tarvinnut edes mainita. (Lisäksi oli tietty Andrei, joka ahdisteli muuten vaan.) Joka päivä tallille saapuessani mä odotin vastassa olevan armeijan verran vartijoita ja Inkerivapaan vyöhykkeen alkamisesta ilmoittava kyltti, jotta mä en vahingossakaan pääsisi livahtamaan sisään. No, mulla ei ollut kommandopipoa. Mulla oli aivan tavallinen Prisman heppaosastolta (daa, se oli halpa) ostettu musta ratsastuskypärä, joka oli tosin vedetty niin syvälle päähän, että mulla oli vaikeuksia nähdä eteeni ja armeijanvihreä toppatakki, jonka huppu oli blokkaamassa näkyvyyttä vielä vähän lisää. Ihan kuin olisin ollut satukirjan pupujussi, joka aina työnsi päänsä pensaaseen: ”Jos mä en näe niitä, niin ei nekään mua!!” Harmi tosin, että isot pahat sudet – siis Lynnit, joilla oli mukanaan isot pahat Ransut – olivat aina vähän fiksumpia kuin luuli. ”Inksu?” ”Shh! Mä en ole tässä”, kuiskasin sille viittoen häipymään. Ilmeisesti Lynn ei kuitenkaan ihan ymmärtänyt mun epämääräistä huiskintaa. ”Öö, olethan? Mitä sä siellä kentällä ratsastat, varsinkin ilman valoja, kun maneesikin olis? Ja miksi sä kuiskaat?” ”Mä olen maanpaossa”, kerroin, edelleen kuiskaten – tai siis lähinnä pihisten epämääräisesti. Lynn kohotti sen kulmia ja viestitti ilmeellään niin selkeästi sanat ”mitä ihmettä Inkeri”, että mun oli pakko avata sille vähän ja osoittaa tämän keissin olevan erittäin vakavasti otettava ja vastuuntuntoista velvollisuuksien pakenemista parhaimmillaan. ”Mulla on vihamiehiä”, aloitin. ”Inksu, jos tää on vaan se Cella-juttu, niin sen vois vaikka selv-” ”Eiei kun kuuntele!” keskeytin. ”Pirre ja Annekin vihaa mua. Mä sain häädön. Tallilta siis. Kaks viikkoa sitten.” ”Mutta kyllähän sä oot täällä käynyt senkin jälkeen?” ”No pari kertaa poikennut kyselemässä Wenlan mieskuvioista. Siiriin en oo ees vilkassut!” ”Miten Siiri nyt tähän liittyy?” ”No siten, että Siirin takia mua vihataan.” ”Pirre on kyllä jo päässyt yli siitä sun ’ylipainosta’”, Lynn huokaisi, ”joten voisit varmaan ihan huoletta lopettaa ton piilottelun.” ”No eihän, kun nyt Annekin on vedetty tähän mukaan. Saatoin vähän suutahtaa sille aiheesta, ja Piritta heitti mut ulos tallista. Nyt mua vihataan, enkä uskalla enää ratsastaa niiden näköpiirissä. Simple as that”, ilmoitin. Lynn huokaisi taas, tällä kertaa ehkä vähän raskaamminkin. Se näytti ihan siltä, että yritti keksiä jotain järkevää ja aikuista sanottavaa mulle, mutta ei onnistunut millään. En tiedä, johtuiko se siitä, että mä en sen mielestä ollut tarpeeksi järkevä ja aikuinen ymmärtämään sen kaltaista tekstiä, vai siitä, että mä olin ollut niin järkevä ja aikuinen, että mulla oli oikeat perusteet olla maanpaossa, eikä niihin löytynyt mitään järkevää ja aikuista argumentoitavaa. Veikkasin jälkimmäistä. ”Älä nyt suutu”, se avasi lopulta suunsa. Tuollainen aloitus ei ikinä tiennyt hyvää. ”Mutta sä voisit oikeasti vähän hillitä sun luonnetta välillä.” ”Siis sunko mielestä mä ylireagoin kaikkeen myös?!” älähdin, mutta hiljenin Lynnin nostaessa sen käden ylös sen merkiksi, että mun piti pitää turpa kiinni näin kauniisti ilmaistuna. ”No ainakin voisit pyytää anteeksi. Tuskin ne pahaa tarkoitti, mitä ikinä sitten sanoivatkaan”, nainen ehdotti yrittäen selvästi pitää äänensä mahdollisimman puolueettomana ja rauhallisena. Sitten se katsahti kelloon ja ilmoitti menevänsä maneesin lämpöön liikuttamaan Ransun jättäen mut kuin nallin kalliolle. Kamoon, ei noin syvällisten juttujen jälkeen kuulunut vain häipyä! Sitä paitsi, anteeksipyytäminen ei ollut yhtään mun juttu. Ehkä mä olin vain liian ylpeä sellaiseen, enkä koskaan halunnut olla se, joka aloitti tekemään sovintoa, koska se vaati rauhallisuutta ja nöyryyttä. Sitä paitsi Anne ja Pirre olivat pelottavia. Pelkäsin, että ne suuttuisivat jo siitä, että mä näytin naamaani tallilla. Sitä paitsi mun vaatteet olivat täynnä Siirin karvoja, mikä kertoi siitä, että olin ollut poniin kontaktissa, vaikka mulle oli aika selväksi tehty, kuinka olin jo liian iso sellaiseen. Siiri hörähti, kun hyppäsin alas sen selästä – oliko se sen tapa huokaista helpotuksesta?? Rapsutin ponia kaulasta sen verran, mitä kylmästä kohmeiset sormet antoivat periksi, kunnes otin ohjat kaulalta pois ja lähdin vaappumaan kohti tallia. Mun mahanpohjaan oli kaikesta huolimatta Lynnin sanojen johdosta ilmestynyt möykky, jonka tiesin lähtevän pois vain yhdellä sanalla. Sanalla, jonka sanomiseksi piti ylittää muuri, joka oli tyyliin tuplasti korkeampi kuin se Kiinassa oleva. Shetlanninponi oli semisti innoissaan, kun mä päästin sen tuskistaan ottamalla varusteet pois (vannon, Siiri talvikarvoineen olisi vaatinut about Harryn satulavyötä) ja lopulta avaamalla ponikarsinan oven paratiisiin, missä kasa heinää odotti valmiina Walman kanssa. Sitten kipaisin lokerolla hakemassa mun ratsastuskypärän tilalle henkkamaukan lastenosastolta (daa, se oli halpa) ostetun, harmaan pipon ennen kuin mun aivot jäätyivät ja tajusin, että oli koettanut aika ylittää se muuri. Ylpeyden muuri. Se oli ylitettävä, jotta Inkeri Aurora Johansen tajuaisi viimein ajatuksineen olla yrittämättä leikkiä syvällistä metaforien ja muiden sellaisten avulla. Kun mä koputin toimiston oveen, musta tuntui kuin olisin ollut pieni ekaluokkalainen opettajainhuoneen oven takana supattamassa kaverilleen tyylillä ”mä koputan, sä puhut!!”. Harmi, että nyt mun piti hoitaa molemmat roolit täysin yksin. Pitkään aikaan musta ei ollut tuntunut niin epäitsevarmalta kuin siinä seistessäni ja solkottamassa Annelle ja papereihinsa hukkuvalle Pirrelle nöyrimpiä pahoitteluita mun käytöksestä aiemmin – ja ehkä tulevaisuudessakin, en mä temperamentilleni mitään voinut. Toisaalta musta tuntui kamalalta ihmiseltä, toisaalta jäätävän tekopyhältä. Mä olin edelleen katkera siitä, että Siiri oltiin riistämässä multa. ”Voi Inkeri”, Anne naurahti ja kaappasi mut halaukseen niin tiukasti, että se maha-asukas oli tukehduttaa mut jo ennen syntymistään. Mä en mun wtf-ololta tajunnut edes halata takaisin, koska a) Anne halasi = jäätävä paniikki, ja b) mun anteeksipyynnön vakavuus oli kadonnut sen siliän tien. ”Kyllä me ollaan jo totuttu, vai mitä Piritta?” oli seuraava asia, mitä naisen suusta pääsi. Esteope nyökki taustalla niin epäuskottavasti, että sokeakin olisi tajunnut sen olevan täysin eri mieltä, mutta koska se oli kai niitä järkeviä ja aikuisia, se jätti tunteensa ilmaisematta suoraan. Tylsää, mutta asiallista – kai. ”No kiva”, mä vastasin yksinkertaisesti hymyillen, ehkä vähän väkinäisesti, sillä en ollut varma, oliko äskeistä tarkoitettu kohteliaisuudeksi. ”Eikä sun tarvitse poneista luopua, vaikket Siirillä kisaisikaan. Seppeleeseen olis tulossa sellainen uusi, jonka kanssa sä voisit sitten ensi kaudella valmentautua!” Okei, mitä. Uusi. En mä halunnut uutta, halusin Siirin. Se oli mun anteeksipyynnön tavoite. Siiri. Halusin jatkaa Siirillä. ”Ei mulla ole aikaa millekään uusille! Koulu, oma poni, Svante, Siiri – ne vie jo mun kaiken vapaa-ajan!” ilmoitin heti. Yritin olla korottamatta ääntä. ”Voidaanhan me Siirille hommata vaikka apuhoit-” ”ÖÖ, EI?! MUN PONI!” Anne näytti laskevan kymmeneen päänsä sisällä. Pirre taas suosiolla toivotti meille tässä vaiheessa illanjatkot ja poistui Usain Boltin maailmanennätystahtia paikalta. Vähintään. Joten, meidän keskustelu ei edennyt kuin paria lausetta pidemmälle viime kerrasta. Mä vihasin tätä aihetta. Mun selän takana, multa mitään kysymättä oli sovittu, että alkaisin kilpailemaan jollain toisella ponilla, josta mulla ei edes ollut mitään tietoa, millainen hirviö olisi kyseessä. Ehkä se oli joku enemmän virolainen kuin sen hattaratukkaisen, juomanläikyttelijä-popcorninriistäjä-tytyn tissit, ja jolla oli veressään rotuja enemmän kuin samaisella tytyllä oli värejä hiuksissaan. Ehkä se poni olisi sellainen, joka ei liikkunut minnekään edes pommin räjähtäessä korvan juuressa. Ehkä se olisi RUUNA. Sitä mä en ainakaan sulattaisi. Pamautin toimiston oven kiinni sellaisella voimalla, että säikähdin vähän itsekin, ja lähdin kiitämään pää painuksissa kohti lähintä ovea. Yritin parhaani mukaan vältellä itkua, sillä ulkona oli niin kylmä, että kyyneleet olisivat taatusti jäätyneet poskille. Eikä mulla oikeastaan ollut tällä kertaa edes syytä pillittää. Teki mieli vain raivota ja näyttää maailmalle keskisormea. Miksi kaikki tuntui nykyään olevan mua vastaan? Miksi mun piti olla aina se uhri? Mun päähän tulvi kysymyksiä ilman vastauksia, ja vain yhdestä asiasta mulla oli varmaa tietoa. Voi Inkeri, anteeksipyytely ei todellakaan ollut sun juttu.Inkeri ja Siiri 84HM
|
|
|
Post by Inkeri on Jan 17, 2016 15:27:24 GMT 2
Jäässä
17.1.2016 Tuntui oudolta istua Trinityn sijaan taas Siirin selässä. Se oli niin tuttu ja turvallinen. Mä tiesin tismalleen, kuinka siellä pysyttiin kyydissä, jos tamma päättäisi yhtäkkiä loikata 360 astetta ympäri ja leikkiä laukkaponia. Toisaalta totuttuani isomman pikkuponin askeliin aloin myös huomata, kuinka pieneltä shetlanninponi tuntui – ja näytti. Vaikka mä olin lyhyt, maneesin peilin mielestä mun selkä oli varmaan kaksi kertaa Siirin kaulan pituinen ja jalatkin roikkuivat jo vatsalinjan alapuolella. Aloin ymmärtää Annen pointtia: kilparadoilla me ei kulorautiaan tamman kanssa oltu ehkä enää vuoden tyylikkäin ratsukko. Kevennyksen tahti oli kuitenkin painunut mulla varmaan lihasmuistiin. Tikittävien askelten tempo oli nopea ja mun Siirin pitkään ja paksuun harjaan tekemä letti viuhui ilman mukana. Ohjasin ponin jonkun toimesta pitkälle sivulle jääneille neljälle kavaletille enkä voinut kuin hymyillä, kun tamma nosteli lyhyitä koipiaan reippaasti ja innokkaasti niiden yli. ”Hieno poni”, mun oli pakko kehaista sitä taputusten kera. Muistin ajat, kun Siiri oli hädin tuskin jaksanut raahautua edes puomeilla eteenpäin, vaikka kuinka käski. Nyt oltiin tässä. Ja kun nostin laukan pääty-ympyrällä musta tuntui, että vaikka Tirppa oli miten ihana hyvänsä, tulisi Siiri olemaan mulle aina poneista (ja miksei muutenkin tbh) the one. Tehtyäni vielä loppuverryttelyt taivutellen ponin hyvin molempiin suuntiin mä annoin sille parin kierroksen ajaksi pitkät ohjat ja hyppäsin sitten alas selästä. Sen enempää ei tarjennut istua paikallaan kylmässä maneesissa, vaikka mulla kuinka oli päällä toppaliivi ja saappaatkin olin korvannut tosi tyylikkäillä, ruskeilla talvijodhpureilla ja ikivanhoilla chapseilla, mutta mieluummin vähän lipsuin ratsastusmuodista kuin jäädyin palikaksi, daa. Joskus mäkin osasin ajatella järkevästi. Vedin maneesin oven auki ja astuin pörrökarvaisen miniponini kanssa kylmään, aurinkoiseen pakkassäähän. Siiri hörähti lumen narskuessa sen kavioiden alla ja mä rapsutin sitä harjan alta. Kello oli vasta aamukymmenen verran. Mä en tosiaan ollut mikään aamuvirkku, mutta koska faija oli yövuorosta tullessaan herättänyt koko meidän perheen, mä olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä tallille ilman kymmentä herätyskellon torkuttamista. Sitä paitsi olin virkistynyt ihan mukavasti taittaessani parin kilometrin matkaa kävellen – skobaa en edes yrittänyt startata ja Jopokin oli näyttänyt niin jäiseltä, että sen ketjut olisivat saattaneet katketa käytössä. Mutta sanotaanko, että se, mitä mä näin seuraavaksi – siis tallikäytävää vihellellen lakaisevan Pyryn jälkeen, sai mut ehkä vähän katumaan sitä, etten ollut vain jäänyt sängynpohjalle makaamaan koko päiväksi kera Netflixin ja tyyliin pähkinöiden, joista mä olin löytänyt uuden rakkauden jätettyäni sipsit ja muut kokonaan pois ruokavaliostani. Pirre, you should be proud. ”Kristian??” mä henkäisin. Poika hätkähti ja heitti kasvoilleen väkinäisen virneen kohdatessaan mun järkyttyneen katseen. Sen nenä oli vino ja sitä koristi jäätävän kokoinen mustelma. ”Mitä helvettiä sä oot tehnyt?!” Krisun kääntäessä katseensa maahan ja haroessa toisella kädellään hiuspehkoaan mitään ei ollut enää vaikea arvata. ”Et oo vittu tosissas”, multa pääsi, kun heitin Siirille hikiloimen niskaan ja päästin sen käytävältä poniboksiin. ”Joo, tiedetään, sä varotit mua, mut se jätkä on ihan tosissaan umpihullu!” jäbä puolusteli käsiään levitellen. Mä katsoin Kristiania hetken päätäni pudistellen. Mä tiesin, että tässä tulisi käymään näin ennemmin tai myöhemmin. ”Inksu for fucking real, se ei ole sulle hyvää seuraa”, Krisu yritti sitten, ja tunnistin senkin linen etäisesti tutuksi jostain lukemastani fanfictionista. Tai Salkkareista, sitäkin sarjaa mun elämä oli alkanut viime aikoina muistuttaa. Kun Kristianin kädet tarttuivat mun hartioihin ja silmät katsoivat mun omia, mä ravistin sen irti. Poika katsoi mua hämmentyneenä. ”Mä en ole mikään ritaria kaipaava prinsessa pulassa, enkä kyllä mikään holhoajaa tarvitseva pikkukakarakaan”, totesin, ”mutta tästä se yks saa vielä maksaa.” ”Inksu, en mäkään kaipaa mitään ritar—” ”Selvästi kaipaat, kun saat turpaas ilman! Missä se on?” Mun sisällä kiehui ehkä pahemmin kuin ikinä, mutta silti mä en ollut varma, mitä mä Andreille sanoisin. Tällä varren pituudella oli vaikea kuulostaa uskottavalta, jos vastassa oli tyyliin kahta metriä lähestyvä jääkaappi, joka oli kai sukua Frozenin Elsalle – tai ainakin se osasi jäädyttää mut kosketuksellaan yhtä lahjakkaasti. Kristian ei ollut osannut kertoa, missä sen nyrkkeilypartneri majaili tätä nykyä, mutta mikäli mä olin Andreita yhtään oppinut tuntemaan, vaihtoehtoja oli tasan kaksi, mikäli se paikka oli Seppeleessä. Mies oli joko Rotan karsinassa tai röökillä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä oikea vastaus oli jälkimmäinen, joten suuntasin tallin taakse toivoen, ettei siellä ollut muitakin nikotiinin orjia kaunista talvipäivää viettämässä. Tallin ovi avautui narahdellen, kun kurkkasin siitä varoen ulos. Mun naamalle pölähti pian tuttu katku, joten astuin reippaasti ulos ja aloin latoa tekstiä niin nopeasti, että mun kieli-parka ei meinannut pysyä perässä: ”Nyt sä saatanan idiootti menit liian pitkälle!! Muhun voit kyllä koskea ihan niin paljon kuin sielu sietää, mutta mun kavere— CELLA??” Vaaleahiuksinen nainen katsoi mua kulma koholla. Mä tuijotin sitä epäuskoisena. Mitä Cella täällä teki?? Sen piti olla Andrei! ”Niin, jatka vaan. Mä oonkin miettinyt, miksi sä oot vältellyt mua ratsastuskoulumestaruuksista lähtien”, blondi ilmoitti huvittuneena ja asetti tupakan takaisin huulilleen. ”Ei, siis, ei tää sitä, mä vaan luulin, että sä oot yks toinen ja—” ”Andrei?” ”Täh?” ”Niin, luulit mua Andreiksi, eikö?” ”EN! Tai siis, joo, mutta miten sä siitä tiedät??” ”Voi kuule, teistä tietää kaikki. Kukaan ei oo muusta puhunutkaan tyyliin viikkoon, mutta olis kai ihan kiva kuulla ihan alkuperäinenkin versio tapahtumista.” Cellalle oli aina ollut helppo kertoa kaikki. Mun selittäessä juurta jaksaen koko kuviota tuntui siltä, kun meidän välillä ei koskaan olisi ollutkaan mitään kitkaa. Mä muistelin Cellan kuunnellessa tarkkaan, kuinka Andrei oli ensimmäisen kerran kuittaillut mulle Gracesta (”Ainiin ja btw, tarkemmin ajateltuna se tyty kyllä ansaitsikin tulla purruksi!!”) ja oli täysin varma, että mä en oikeasti ollutkaan saman sukupuolen perään. Kumosin kaikki muiden väittämät siitä, että me muka seurusteltiin Andrein tai mä edes tykkäsin siitä. ”Eli se saatanan kusipää lähentelee sua muuten vaan??” Cella henkäisi. ”Vähän niinku, mutta et sit sano tästä kel—” ”Mä niin tiesin, ettei se voi olla ihan normaali, kun se jakeli poskipusuja tullessaan. Sun on pakko kertoa tyyliin Annelle!” ”En helvetissä kerro!” kauhistuin. ”Et sä siitä muutenkaan eroon pääse.” ”No kun—” ”Et halua vai? Pelkäätkö sä, et se tekee jotain?” ”EN PELKÄÄ! Älä nyt säkin ala leikkiä jotain sankarillista pelastajaa, kun en mä sellaista tarvitse! Hoidan tän kyllä itekin!” ”No hoida sitten. Hopihopi, Andrein autokin on tuolla”, Cella naurahti ja nyökkäsi parkkipaikalle päin. Mä vilkaisin tuttua Bemaria ja sitten taas blondia, kunnes avasin raskaan tallin oven ja loikkasin takaisin sisälle. Yhtäkkiä musta alkoi tuntua siltä, että olisi sittenkin ihan kiva olla prinsessa pulassa, mutta ylpeyden nieleminen ei kuulunut mun sanavarastoon. Rotan karsina oli keskellä tallia. Astelin sitä kohti kuin olisin ollut elokuvan hidastetussa kohtauksessa, vaikka tiesin, ettei parin metrin matka siitä mihinkään venyisi. Kurkkasin kaltereiden raosta sisään ja kavahdin taaksepäin, kun Andrei kurkkasi heti takaisin. Ihan kuin se olisi osannut olettaa mun tulevan. ”Oliko ikävä?” tuo virnisti ja tuli astui ulos boksista sulkien oven perässään. Mä otin askeleen taaksepäin, asetin kädet lanteille ja katsoin miestä vihaisesti. ”Miksi sä teit niin?” tivasin tiukasti. Andrein ei tarvinnut paljoakaan miettiä tajutakseen, mistä puhuttiin. ”Jotta se jättäisi meidät rauhaan, sitähän säkin halusit.” ”Anna olla viimeinen kerta, kun kosket Kristianiin.” ”Ei mun tarvitsisi ojentaa sitä, jos sä lopettaisit vastustelun ja tajuaisit, miten hyvä mä sulle olen. Siitä sekin varmasti ymmärtäisi”, Andrei sanoi ja vetäisi mut lähelleen. Sen sormet olivat kylmät, kun ne siirsivät mun vaalealta nutturalta valuneet hiukset korvan taakse ja mies kumartui painamaan huulensa sinne kevyesti. ”Mitäs sanot?” se kuiskasi hiljaa. ”Mä, öö, mä en –” Andrei nosti kädellään mun leukaa ylöspäin, katsoi hetken silmiin – kunnes sen huulet yhtäkkiä tuntuivat vasten mun omia. Ensimmäinen suudelma oli kevyt ja kesti vain hetken, enkä mä oikein edes ehtinyt reagoida siihen. Seuraava oli huomattavasti vahvempi ja muuttui sitä vahvemmaksi, mitä enemmän mä yritin panna vastaan. Andrei kai nautti johtajuudesta. Huulet eivät maistuneet yhtään tupakalta vaan oikeastaan aika hyvältä. Niissä oli jotain, mitä mä olin kaivannut kauan. Kun mun kädet lopulta kietoutuivat miehen vartalon ympärille ja suudelma muuttui intohimoisemmaksi, tajusin, että Andrei oli juuri jäädyttänyt sen viimeisenkin ei-sanan, joka mulla oli enää varastossa jäljellä. Tajusin myös sen, että mä en todellakaan osannut hoitaa asioita itse. Inkeri ja Siiri 85HM
|
|
|
Post by Inkeri on May 2, 2016 23:42:09 GMT 2
Kielletty sana
2.5.2015 Ihan kuin elämä olisi nauranut mun kustannuksella päin naamaa. Eikä edes mitään sellaista hyväntahtoista kikatusta, jota teinitytöt (kröh) harrastivat kesäöinä pienessä hiprakassa, kun joku kavereista kompuroi korkkareissaan läikyttäen päärynäsiiderit päälleen. Se nauru oli niin ilkeämielistä ja inhottavaa, että mua ihan puistatti, ja vaikka mä kuinka olin pyytänyt elämää lopettamaan, ei se ottanut kuuleviin korviinsakaan. Olisihan se nyt ollutkin ihan liian helppoa, että Andrei olisin noin tuosta vain ottanut ja kadonnut mun elämästä ikiajoiksi. Sittenhän mä olisin voinut jopa selvitä tästä tilanteesta jotenkin. Mutta ei, Inkeri, ei onnistu, sanoi elämä, ja laittoi Rosan kertomaan mun silmien edessä, kuinka se oli viettänyt setä-Andrein kanssa viimeiset kuukaudet sairaalassa omasta syystään. Mä en edes tiennyt, järkyttikö mua enemmän se itse sairaalakeissi vai se, että niiden suvussa oltiin kai harjoitettu jonkin sortin insestiä. Eikö silloin aina tapahtunut jotain mutaatioitakin? Ilmankos Rosa oli niin epäinhimillisen kaunis kasvonpiirteiltään. Järkytyksen jälkeen mulla oli flipannut ihan totaalisesti. Lakananvalkeiden Annin ja Cellan seuratessa vieressä olin raivonnut Rosalle, kuinka se olisi voinut edes soittaa ja kertoa jotain tapahtuneen (siis tyyliin Tatulle, eihän asia nyt mua henkilökohtaisesti kiinnostanut), ja vaatinut sitä selittämään perin juurin, mitä oli tapahtunut ja missä Andrei nyt oli. ”Siellä sairaalassa edelleen”, olin ehtinyt saada keijukaiselta vastaukseksi ennen kuin se oranssitukkainen uusi hoitaja oli kauhuissaan luikkinut meidän ohitse ja Cella raahasi mut perässään sivummalle pois ihmisen ilmoilta. Se käski mua hengittämään syvään ja rauhallisesti, mutta miten mä olisin ehtinyt hengittämään edes pinnallisesti ja nopeasti, kun mun sisällä jylläsi valtava huoli toisesta ihmisestä. Ja ennen kaikkea syyllisyys siitä, että olin suin päin mennyt tuomitsemaan Andrein taas kerran ihan hirviöksi, vaikka todellinen Hirviö tässä tapauksessa olikin itseasiassa Kaunotar. Ja nyt edelleen, kuutta päivää myöhemmin, mun teki mieli kapsahtaa jokaisen vastaantulijan kaulaan (paitsi ehkä sen oranssihiuksisen pikkutytön), itkeä siinä pieni hetki ja miettiä, missä vaiheessa elämä oli alkanut näyttää mulle keskisormea eikä päinvastoin. Kaikista hoitajansa ongelmista autuaan tietämättömänä Siiri oli juuri juossut uraa pitkin yhden alkeistunnin verran, ja mun piti auttaa sen ratsastajaa ottamaan varusteet pois. Passitin sitä tyttöä silti itse kantamaan ne satulahuoneeseen, jotta saisin olla hetken itsekseni ja murjottaa. Mä murjotin nykyään aina, ihan kuin se olisi mulle rakaskin harrastus. Ei ollut. Jos mä olisin saanut valita, olisin silläkin hetkellä mielelläni laukannut Siirillä uljaasti pitkin kukkaketoja kohti auringonlaskua, eikä ainoa mutta sen unelman tiellä ollutkaan enää se, että Siiri olisi villin laukkaamisen sijaan todennäköisesti ruokaillut ne kukat paljon mieluummin. Istahdin poniboksin reunalle ja rapsutin siinä Siiriä sen otsaharjan alta, kun Robert käveli ohi. Melkein. Se istui mun viereen. Mä vilkaisin sitä kulma koholla ja otsa rypyssä kuin eräällä mun naapurissa asuneella vanhalla naisella, kun se joka päivä kello kahdeksalta kipitti postilaatikolle hakemaan aamulehteä mun kävellessä kouluun. Robert puolestaan vilkaisi mua takaisin. ”Why are you always in such a bad mood nowadays?” se kysyi epävarmasti kuin se ei olisi ollut varma, mitä sen olisi kuulunut sanoa. Ehkä olisi ollut parempi, jos se ei olisi sanonut mitään. Heitin kasvoille valuneen hiuskiehkuran korvan taakse ja mietin, mitä mun piti pojalle muka vastata. Mistä lähtien se oli halunnut leikkiä jotain mun terapeuttia? ”Kattosit vaikka peiliin joskus”, mä tiuskaisin mulkaisten Robertia vihaisesti. Musta oli ihan liian ironista, että se sama poika, joka oli Seppeleeseen tulostaan asti mököttänyt kuin uhmaikäinen tenava milloin mistäkin syystä, oli nyt siinä mun vieressä ja tuomitsi mun pahaa oloa. Enhän mäkään koskaan ollut huomautellut sille. Tai olin, mutta mulla oli siihen oikeus, koska olinhan mä vain huolehtiva ystävä. ”No, seriously, what’s wrong?” Röpö jatkoi uteluaan, ja mä mietin edelleen, miksi sitä kiinnosti niin paljon vai kiinnostiko edes. Ehkä se säälistä yritti piristää pientä, kaveritonta Inkeriä. ”Kyllä säkin olit ihan paskana silloin, kun Harrylle tuli jalkavamma vai mikä olikaan”, mutisin vastaukseksi. ”Ai onko Tirpalla joku vialla?” ”Ei.” ”Siirillä?” ”Ei tässä nyt puhuta mistään poneista, urpo.” ”Then, what?” Niinpä. Siinäpä vasta olikin mielenkiintoinen kysymys, jonka vastaus ei ollutkaan ihan niin yksioikoinen. Varsinkaan Robertille, josta en tiennyt, kuinka paljon se tiesi yhtään mistään vai tiesikö ollenkaan. Olisinhan mä voinut vain sanoa, että joo, mun kaveri oli sairaalassa, mutta ei Andrei ollut mun kaveri. Se oli vaan se outo 23-vuotias, jonka kanssa vietin talvella aikaa vasten tahtoani, kunnes tuli pari muuttujaa ja sitten en enää tiennytkään mistään mitään. ”Öö, Rosan setä on sairaalassa”, mä pamautin ennen kuin olin edes ehtinyt ajatella mitään. Loistavaa.”Huh? Why are you so worried about him?” “Pliiiis, en mä ole huolissani! Ei mua edes kiinnosta!” rääkäisin niin, että Siirinkin säpsähti päiväuniltaan hereille. ”Then why are you so upset?” Mä katsoin Robertiin päin ja näin, kuinka sen siniset silmät katsoivat mun omia niin hämmentyneen oloisena, että yhtäkkiä mä en voinut kuin nauraa. Mielialanvaihtelut olivat mulle tuttua juttua, mutta harvemmin mua saatiin raivon partaalta yhtäkkiä nauramaan kikattaen kuin paraskin pikkutyttö. Ja voin vaikka vannoa, että vaalea, pörröhiuksinen poika mun vieressä oli vielä kaksin verroin hämmentyneempi kuin äsken, ja niinpä mäkin sain kaksin verroin syitä nauraa kaksin verroin kovempaa. ”Well, that was unexpected”, se sanoi pyöräyttäen silmiään. ”I thought you were gonna cry or something.” Mä heiluttelin jalkoja karsinan laitaa vasten ja yritin parhaani mukaan hillitä kohtaustani. Silmätkin olivat jo alkaneet vetistää, ja sitten mulla tuli taas mieleen Andrei ja se, mitä Rosa oli kertonut. Että se nainen oli aiheuttanut sairaalareissun omalle sukulaiselleen. Omalle sedälleen ja enolleen, ja varmaan veljelleenkin. Ehkä Andrei oli sen isäkin, vaikka niillä oli kyllä sen verran vähän ikäeroa, että se olisi ollut jo aika kieroutunutta. Toisaalta mä olin jo kuullut niin paljon, etten olisi varmaan yllättynyt enää mistään – edes siitä, jos Andrei yhtäkkiä paljastuisikin ehkä Rosan isoisäksi. Hitto, että olikin hankalaa, mä ajattelin, ja tajusin sitten itkeväni. Siis mullakin alkoi mennä oma käytökseni jo yli ymmärryksen, enkä välttämättä edes halunnut tietää, mitä Robert musta ajatteli sillä hetkellä. Ainakin se oli ihan hiljaa, kun tallikäytävän täytti jostain kuuluvan vaimean puheensorinan lisäksi mun jäätävä rääyntä. Poika taputti mua olkapäälle vissiin yrittäen leikkiä rohkaisevaa, mutta mä vannon, että taputtelin kakarana hiekkakakkujakin olemaan hyviä kakkuja rohkaisevammin. ”Uh, jos sä vaikka.. Menisit kattomaan sitä? Jos se on sulle noin tärkeä?” Robert ehdotti sitten. ”No kun ei se ole ja sehän tässä onkin vialla!” parkaisin. ”Onpa, mee nyt vaan. Haluat kuitenkin.” Ainakin kuusikymmentä prosenttia musta halusi juosta täysin päinvastaiseen suuntaan kuin se bussipysäkki, mistä kulki Liekkilaaksoon ja sairaalalle menevä auto suunnilleen joka toinen tunti. Se puolisko sanoi, että mua ei todellakaan edes haluttu sille suunnalle, enkä mä todellakaan itsekään halunnut mennä sinne. Juurihan mä olin vältellyt sitä koko alkuvuoden ja saanut pelätä henkeni edestä, joten miksi mä muka nyt yhtäkkiä haluaisin sitten varta vasten hakeutua kyseisen henkilön seuraan? Oliko mulla tyyliin joku Tukholma-syndrooma, se puolisko kysyi. Sitten oli se neljäkymmentä prosenttia. Se neljäkymmentä prosenttia, joka huusi luojaa huolesta. Se, joka olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen tietää, että kaikki olikin kunnossa. Se, joka halusi samaan aikaan olla siellä paikalla vuorokauden ympäri, mutta samaan aikaan epäröi, koska oli liian lähellä eikä tiennyt, olisiko pitänyt olla kuinka kaukana ja mikä oikeastaan edes oli liian lähellä tai liian kaukana ja mä olisin voinut esim repiä pääni irti, koska sen osuus oli pikkuhiljaa kasvamassa neljäänkymmeneenyhteen prosenttiin, ja mä tiesin sen olevan sitä, mitä ei uskaltanut nimittää rakkaudeksi. Inkeri ja Siiri 86HM
|
|
|
Post by Clara on Aug 28, 2016 22:59:23 GMT 2
Kerran shettistyttö, aina shettistyttö lauantai 27. elokuuta 2016 ”Wenla pliis, voisiksä siirtää luusi vähän sivummalle”, ähkäisin yrittäen epätoivoisesti kääntyä hieman parempaan asentoon sohvalla. Blondi makasi TAAS VAIHTEEKSI kirjaimellisesti mun päällä, eikä näyttänyt korvaansa lotkauttavan hartaalle pyynnölleni, vaan jatkoi löhöilyään tyytyväisenä puoliunessa. ”Okei, itepähän kerjäsit”, mutisin vieno hymy huulillani ja tein kutitushyökkäyksen tytön kylkiin ja mahaan. ”Ei saa!” tämä kiljaisi ja ponkaisi ylös kuin sähköiskun saaneena. ”Mulla oli just hyvä asento”, tämä marmatti ja nappasi pöydältä käteensä vanhan Hevoshullun, jonka tyttö viskasi minua päin. Torjuin heiton sohvatyynyllä, jonka takana piilottelin hihitellen tyytyväisenä suoritukseeni. ”Senkin unikeko, älä kiusaa viatonta”, virnistin ja heitin lehden takaisin pöydälle. ”Nyt kun oot kerran kunnolla herännyt, niin voit varmaan lähteä mun kanssa hakemaan Siiriä”, vihjaisin. Wenla huokaisi päätään pudistellen, ja melkein jo ehdin säikähtää, että nyt se suuttui, mutta sitten tytön kasvot sulivat hymyyn. ”No joo totta kai lähden, senkin urpo!” Siiri nökötti tarhassa tiiviissä rykelmässä muiden hevosten kanssa peräpää tuulta vasten. Ponit olivat painaneet päänsä alaviistoon, ja tuuli pörrötti niiden jouhia lennättäen myös minun pitkät vaaleat hiukseni kasvoilleni. ”No johan on syysmyräkkä”, puhisin kaivautuen syvemmälle ruskean fleecetakkini kauluksen taakse. Uusi, kolea tuulenpuuska riepotteli mahtavalla voimalla puita, ja sai ne taipumaan aivan äärirajoilleen. Vanhan vaahteran alta lennähti kasa keltaisia lehtiä ilmaan, ja valkoisen päärakennuksen rakenteet valittivat narisevalla äänellään. ”Tässähän lähtee itsekin kohta lentoon”, Wenla naurahti avaten jo hieman kohmettuneilla sormillaan minulle portin ponitarhaan. Lähestyin ruskeaa, hamppuharjaista ponia päitset ja naru varmuuden vuoksi selän takana. Syksyisen viileästä säästä huolimatta hymy hiipi huulilleni ponin höristäessä toista korvaansa minun suuntaani. Pysähdyin ja odotin, että poni kävelisi itse luokseni. Ensimmäisenä ponilaumasta liikahti Netta, joka tietysti luuli minun tulleen hakemaan sitä. ”Ehei, tyttöseni”, pudistelin päätäni siirtäen harmaat jouhet valkoisen läsin tieltä. ”Sulla on nyt uusi ihminen, mutta älä huoli, en minä sinua unohda. Vielä jonakin päivänä haen sinut taas tarhasta, ja sitten tehdään yhdessä jotain kivaa. Jos vaikka saisin sut joskus ratsuksi lauantain maastotunnille”, jutustelin, ja samalla muutkin hevoset kerääntyivät ympärilleni. Vaalea Bonnie seisoi edessäni syysloimi yllään ylväänä korvat pystyssä, turpa korkealla ja koko keho valmiustilassa. Se jännitti tuulen ulinaa, ympärillä ilmamassojen kourissa vellovaa metsää ja säpsyili vähän väliä, kuin saisi tuon tuostakin pieniä sähköiskuja. Walmakin tuli uteliaasti luokseni muiden ponien mukana, ja pörrötin tuttavallisesti ponin paksua harjaa. ”Voi sinua vauvaa, vasta olit niin nuori ja kokematon ratsu, ja nyt sustakin tulee jo äiti”, hymisin entiselle hoidokilleni taputtaen pienen mustan ennätysvauhtia pyöristyvää varsamahaa. Tunsin jonkun hamuilevan takataskustani porkkanaa, ja käännyin ympäri. Pieni, ruskea poni napitti minua suloisilla silmillään viattomasti, korvat hörössä. Kaivoin porkkanan taskustani, ja sametinpehmeät huulet tuskin hipaisivat kättäni porkkanan kadotessa ponin pyöreään vatsaan. Silitin pehmeää, ja jo hiljalleen paksuuntuvaa karvaa ja pujotin riimun tamman korvien taakse. Olin aina pitänyt Siiristä, ja poni oli tullut minulle jo hyvin tutuksi – olinhan hoitanut aikoinaan samassa karsinassa asuvaa Walmaa liki kahden vuoden ajan, minkä lisäksi olin ratsastanut Siirillä jo useamman kerran ohjatusti. En siis malttanut odottaa, että pääsisin tekemään lähempää tuttavuutta ponin kanssa ja etsimään sitä yhteistä säveltämme. Jostain syystä shetlanninponeissa oli jotain, mikä minua kiehtoi ja sai ne tuntumaan niin omilta minulle. Se jokin, jota olin kaivannut Nettaa hoitaessa. Ehkä se oli se, että nuo ponit olivat tavallaan samanlaisia kuin minä: pieniä ja pippurisia, kilttejä ja ystävällisiä, mutta samalla ilkikurisia jekkuilijoita. Elämänilo ja mielikuvitus, se, kuinka tavallisista, pienistä arkisista asioistakin voi kehitellä suuren seikkailun. Siiri lähti mielellään mukaani, tiesi varmaan pääsevänsä talliin. Kävellessämme aukean pihan yli tuntui, että tuuli yritti väkisinkin tarttua meihin ja testata vähän lentotaitojamme nostamalla meidät ilmaan, mutta onneksi painovoima on olemassa. Wenla kaivoi taskustaan puhelimensa ja napsautti näytön päälle, pinkaisten yhtäkkiä juoksuun. ”Heei oota, mihin sä nyt!” huudahdin vähän huvittuneena. Tyttö kääntyi nauraen ympäri ja iski silmää. ”Täytyyhän sitä uudesta parivaljakosta ottaa kuva”, tämä hihkaisi seisahtuen ja suuntasi puhelimen kameran meitä kohti. Uskomattoman kotoisa ja tuttu fiilis läikähti sisälläni taluttaessani Siirin shettiskarsinaan. Aivan kuin olisi palannut pitkältä matkalta kotiin, jossa toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Kuinka sitä matkan aikana oppii arvostamaan aikaisemmin itsestäänselvyyksiltä tuntuneita asioita, ja kuinka ihanaa onkaan sitten palata niiden pariin ja katsella maailmaa taas hieman eri valossa. Tyhjillään oleva karsina toi mieleen niin paljon muistoja, aina sieltä reilun kolmen vuoden takaa, kun olin aloittanut hoitajana Seppeleessä. ”Wilma, mitä sä teet?” ihmettelin astuessamme Wenlan kanssa satulahuoneeseen tarkoituksenamme hakea Siirin harjakoppa. Punatukkainen hobittikokoinen tyttö saapasteli tomerana ympäri satulahuonetta pieni muistikirja kädessään ja kurtisti kulmiaan meidän selvästi keskeytettyämme hänen pohdintansa. ”Selvitän Pintelimiehen mysteeriä. Mutta kun tämä on niin toivotonta”, hän voihkaisi ja nosti katseensa meihin. ”Tässä ei ole mitään järkeä.” Hetkessä tytön kasvot kuitenkin kirkastuivat. ”Nyt minä keksin, miksen aiemmin ole tullut ajatelleeksi! Tottakai, meidän pitää ryhtyä vakoilemaan! Täytyy pitää silmällä tallia, erityisesti tätä varustehuonetta, täältähän ne suojat ovat todennäköisesti viety”, tämä suunnitteli kasvot innosta hehkuen. ”Totah.. en haluaisi olla ilonpilaaja, mutta en usko, että Anne ja Pirre hirveästi tykkää, jos aletaan kyyläämään kaikkia ihmisiä täällä. Tää on kuitenkin ratsastuskoulu, ja asiakkaat vois vähän ihmetellä”, Wenla epäröi. ”Niin, niin, mutta voihan sitä pitää vahtia huomaamattomastikin!” Wilma intoili ja alkoi kiivaasti raapustaa muistiinpanoja kuin oikea rikosetsivä konsanaan. ”Odottakaahan vain, kyllä mä tän vielä selvitän…” ”Sen minä uskon, ei ainakaan yritystä puutu”, naurahdin ja Wenla nyökytteli myöntävästi. ”Sano vain, jos tarvitset apua tutkimuksessa, me ollaan aina valmiina kuin partiolaiset!” ”Tiedätkö jo, milloin Siirin varsa syntyy?” Wenla tiedusteli harjatessamme ponia yhdessä. Kopautin kumisukaa karsinan seinään, ja irtokarvat leijailivat hiljalleen harjasta lattialle. ”En tarkalleen, me ei ehditty Pirren kanssa puhua siitä tarkemmin silloin, kun sovittiin hoitohevosen vaihtamisesta. Tiiän vain, ettei Siiri oo nyt koko syyskaudella tunneilla, eli se on periaatteessa kokonaan mun käytössä!” selitin pää täynnä ihania suunnitelmia uuden hoitoponini ja sen tulevan varsan varalle. ”Kun seuraavan kerran näen Pirreä, niin täytyy kysyä, kuinka raskasta liikutusta Siiri nyt tarvitsee. En minä sillä kuitenkaan varmaan paljoa ratsasta ennen varsomista, kohtahan satulavyökään ei enää yllä sen vatsan ympärille”, hihitin. ”Maastakäsittelyä olen lähinnä ajatellut.” ”Mitäs tänään sitten meinaat tehdä? Mä ratsastin jo Gitalla maneesissa, ulkona ei viittinyt olla kun tuulee niin paljon, että hevoset on ihan säikkyjä”, Wenla päivitteli. ”Sepä se, minunkin oli tarkoitus mennä taluttelemaan Siiriä metsään, mutta siellähän saa ihan pelätä, että puut kaatuvat niskaan! Taidan vaan nyt harjata sen, en minä sitä maneesiinkaan raahaa, siellä on varmaan nyt ruuhkaa kun kukaan ei halua ratsastaa ulkona”, suunnittelin. Wenla nyökkäsi ja kumartui puhdistamaan ponin kavioita. Hoidettuamme Siirin lähdimme kipuamaan portaita yläkertaan. Puolivälissä matkaa Nette ja Simona tulivat meitä vastaan höyryävät mukit käsissään ja viltit kainalossaan. ”Me ollaan menossa maneesiin katsomaan, kun Cella ja Anni hyppää esteitä, tuutteko mukaan?” porkkanapäät ehdottivat hymyssä suin. ”Rosa on niiden puomityttönä, niin meidän ei tarvitse edes tehdä töitä. Luvattiin ottaa niille vähän videomateriaalia.” Vilkaisin Wenlaa kysyvästi, ja tämä nyökkäsi. ”Odottakaa hetki, mekin haetaan ensin kaakaot ja viltit, niin ei tule kylmä paikallaan istuessa!” Ja niin me kävelimme nelistään pihan poikki maneesille, jossa Cella ja Anni jo lämmittelivät ratsujaan kevyessä ravissa, ja Rosa kasasi palapeliä nimeltä esterata.
Clara & Siiri ensimmäinen
|
|
|
Post by Clara on Sept 6, 2016 16:38:44 GMT 2
Ne pienet asiat maanantai 5. syyskuuta 2016 Ruskea poni tuijotti itseään suuresta peilistä ja pärskähti. Ääni kaikui aution maneesin seinistä kumeana ja sai minut kohottamaan katseeni. En edes muistanut, kuinka kauan olin istunut tyhjän hiekkakentän keskellä katselemassa Siirin päämäärätöntä vaeltelua hallin seinustoja pitkin. Olin juoksuttanut ponia hetken kevyesti käynnissä ja ravissa, ja alkanut sitten harjoitella sen kanssa maastakäsin seuraamista. Riimunnarun kanssa homma sujui ihan hyvin - poni tietenkin seurasi, mutta se ei keskittynyt minuun eikä ottanut mutään kontaktia. Kun päästin tamman vapaaksi, se lähti hortoilemaan välinpitämättömänä eikä lotkauttanut korvaansakaan yrityksilleni saada se seuraamaan minua. Maneesin suuri ovi raottui natisten ja Pipsan pää ilmestyi kapeaan ovenrakoon. "Moikka! Aattelin tulla Siken kanssa tänne kohtapuoliin, onko teillä pahasti kesken?" tämä huikkasi. "Eei, me voidaan lopettaa nyt", hymähdin ja pyydystin poninpalleron narun päähän. "Koetin vähän maastakäsittelyä, mutta ei Siiriä kiinnosta." "Haha, sen kyllä uskon", Pipsa naurahti myötätuntoisesti. "Se on kyllä ollut ratsastuskoulussa niin kauan, ettei se jaksa välittää turhista, vaikka virkeä ponihan se muuten on." Nyökkäsin myöntävästi. "Mutta mä heitän tän ponin nyt tonne tarhaan, niin pääsette treenaaman." Kentällä oli ratsastustunti menossa. Hevoset ravasivat peräkanaa kahdella pääty-ympyrällä, punaposkiset ratsastajat hölskyivät satuloissa ja kentän aidan tuntumassa norkoili muutamia hoitajia sekä ratsastajien kavereita ja vanhempia kameroiden kanssa - meneillään oli kaikkien rakastama ohjelmanumero, harjoitusravi ilman jalustimia. Me jatkoimme matkaa ponitarhalle. Hymyilevä Salma tuli portilla vastaan teiskuva, teräksenharmaa poninsa narunpäässä. Bonnie hirnahti kimakasti Siirille ja tanssahteli paikoillaan niin, että syysloimen helmat liehuivat. "Soo, tyttö, raauha", brunette rauhoitteli tammaa ja kääntyi sitten minun puoleeni. ”Mitenkäs teillä on Siirin kanssa lähtenyt sujumaan?” ”Tosi kivasti, Siirillä on ihanan paljon luonnetta, niin sen kanssa ei ainakaan tylsää päivää tule”, naurahdin rapsuttaen hoitoponiani korvan takaa. ”Lähinnä oon nyt liikutellut sitä kevyesti maasta käsin, talutuslenkkejä, juoksutusta ja sellasta, kun sille on se varsa tulossa. En muuten malta odottaa, että se syntyy! Varsat on vaan niin ihania, ja mua jännittää jo nyt ihan hirveästi!” ”Tiedätkö, niin minuakin jännitti, kun Bonnie sai varsan. Se oli kyllä ihanaa aikaa, hassua, kun siitäkin on kulunut jo niin pitkä tovi”, Salma kertoi hymyillen ymmärtäväisesti, pieni haikeuden vivahde äänessään. ”Mutta älä huoli, kaikki sujuu varmasti ihan hyvin. Ja sittenhän sä pääset puuhailemaan varsan kanssa kaikkea kivaa.” ”Niinpä! Voin vain kuvitella, millainen kauhukakara tän palleron varsasta tuleekaan..” tirskahdin. Salma naurahti hyväntuulisesti. ”Mutta mun täytyy nyt joutua, kun tämä tamma ei jaksa enää odottaa”, hän totesi nyökäten malttamattomasti tepastelevan Bonnien suuntaan. Kaksikko jatkoi matkaansa talliin, ja jätettyäni Siirin tarhaan, suuntasin kulkuni heidän peräänsä. Tallissa tartuin talikkoon ja kottikärryihin ja aloin lappamaan lantaa ponikarsinasta. Terapiatunti loppui, ja talliin valui kentältä iloisesti puliseva joukko vammaisratsastajia ja heidän avustajiaan hevosten kanssa. Samalla seuraavan tunnin ratsastajat saapuivat paikalle, uudet pienet alkeiskurssilaiset, jotka vilkuilivat ympärilleen vähän hämmentyneen oloisina. Onneksi talli oli täynnä ystävällisiä hevosenhoitajia ja henkilökuntaa, jotka opastivat uusia ratsastajia. Kun jäljellä oli enää yksi lantakasa karsinan nurkassa, kuulin jonkun kutsuvan minua nimeltä puheensorinan, kavionkopsahduksien ja hevosten hirnahduksien yli. ”Pirre käski kaikkia kynnelle kykeviä hoitajia tulemaan taluttajiksi nyt alkavalle alkeistunnille”, Loviisa selitti nojaten karsinan oveen Elsan kanssa. ”Tää on nyt taas ihan uusi ryhmä niin lähes kaikki ratsastajat tarvii taluttajan, ja monet tunnilla olevien hevosten hoitajista on joko kipeenä syysflunssassa tai ei oo muuten vaan päässyt paikalle.” Huokaisin itsekseni. Kentän loputon kiertäminen ja pikkulasten ratsujen vierellä hölköttely oli aika tylsää, okei, tosi tylsää, jos suoraan sanottiin. Ennen olin tehnyt sitä aina kuin mahdollista, ihan vain saadakseni ilmaisia ratsastustunteja, mutta nykyään välttelin hommaa viimeiseen asti. Mutta jospa tämän kerran, ainakin voisin olla avuksi. ”Joo, totta kai tulen! Kärrään vaan nämä lantalaan, haluaisitteko te hakea tänne uutta turvetta?” ehdotin. ”Käskystä!” Loviisa naurahti ja hiljainen Elsakin nyökkäsi ujosti. Hymyilin tytöille kiitollisesti, ja lähdin kohti lantalaa. Palattuani tytöt levittivät puhdasta turvetta paksuksi ja pehmeäksi patjaksi karsinan pohjalle. ”Kiitti!” huikkasin iloisena. Elsa hymyili minulle pienesti. Tyttö oli yksi uusista hoitajista, ja toivoin pian tutustuvani häneen paremminkin. Lähdimme yhdessä ratsastajien ja heidän ratsujensa vanavedessä kentälle. Pirre passitti minut Reinon taluttajaksi. Pilkukkaalla ruunalla ratsasti pieni, ruskeatukkainen ja silmälasipäinen tyttö. ”Moi, mä olen Clara”, esittäydyin hymyillen. ”Mikä sun nimi on?” ”Mä oon Rosanna.” ”Ootko sä koskaan ennen ratsastanut?” kysyin napsauttaen riimunnarun Reinon kuolainrenkaaseen. ”Kerran tivolissa, semmosella ruskeella ponilla”, Rosanna kertoi innokkaasti. ”Oon suostutellut äitiä jo vuoden, että saisin alottaa ratsastuksen, ja nyt se vihdoin anto luvan, kun mä kuitenkin alotin tänä syksynä koulun.” ”Kivaa! Susta tulee varmasti hyvä ratsastaja, jos jaksat harjoitella ahkerasti”, kannustin ja pieni tyttö nyökytteli ylpeänä. Tunnin loppupuolella ratsastajat saivat halutessaan kokeilla ravia pitkillä sivuilla. ”Mä en oo ennen ravannut”, Rosanna kuiskasi minulle hiukan jännittyneenä. ”Älä huoli, hyvin se menee. Otat vaan tukevasti Reinon harjasta kiinni, mä talutan koko ajan ja hidastan käyntiin, jos tulee ongelmia”, rauhoittelin tyttöä. Kulmassa nykäisin riimunnarusta ja maiskautin napakasti. Reino lähti hiukan vastahakoisesti hölköttelemään vierelläni, ja Rosanna pomppi satulassa palmikot heilahdellen, suu tiukkana viivana ja sormet tiukasti hevosen harjajouhien seassa. ”Sehän meni hyvin! Oliko kivaa?” kehuin hidastettuamme taas käyntiin. Rosanna puhkesi hymyyn ja loisti kuin Naantalin aurinko. ”Joo, se oli tosi kivaa! Pomputti tosi paljon, mutta mä ravasin ekaa kertaa ikinä!” tyttö pulputti kasvot onnesta hehkuen, posket syysilman punertamina. Katsoessani iloista lasta, tulin ajatelleeksi, kuinka pienet aisat lopulta voivat tehdä ihmiset niin onnellisiksi. Kuinka jokin pieni on toiselle suurta. Ja tulihan siinä toisen iloa katsellessa itsellekin ihan mielettömän hyvä fiilis, ja yhtäkkiä tajusin, ettei se alkeistunneilla taluttaminen niin ikävää ollutkaan. Clara & Siiri toinen
|
|
|
Post by Clara on Oct 2, 2016 22:37:32 GMT 2
Syysiltana sunnuntai 2. lokakuuta 2016 Ulkona oli pimeää. Kello näytti puolta yhdeksää, ja minä istuin vieläkin tallin yläkerran sohvannurkassa vilttiin kääriytyneenä ja tuijotin puhelimeni näytöltä kuvaa, jonka Aurinko oli ottanut minusta ja Siiristä aiemmin tänään. Olin päättänyt ratsastaa tammalla kevyen sileän treenin kentällä, ja pitkästä aikaa nostin satulankin ponin selkään. Tosin satulavyötä kiristäessäni totesin, että tämä olisi viimeinen kerta ennen varsomista, ennen kuin edes ajattelisinkaan satulalla ratsastamista. Sain ähkiä ja puhkia solkien kanssa, kunnes viimein sain nahkaisten remmit venymään tarpeeksi ja sain kuin sainkin vyön kiinni. Oikeastaan aloitettuani Siirin hoitamisen olin puolihuomaamattomasti alkanut muutenkin välttelemään ratsastusta. Paljon mieluummin kävelin pitkiä lenkkejä poni narun päässä ruskan sävyissä hehkuvan metsän siimeksessä tai heitin tammalle ajovehkeet niskaan ja ohjasajoin sitä. Nyt tosin silatkaan eivät meinanneet sopia Siirin päälle, joten siitäkin hommasta täytyi luopua. Mutta joka tapauksessa, syksyn ratsastuskerrat oli laskettavissa yhden käden sormilla. Syystuuli lennätti kuolleita lehtiä oleskeluhuoneen ikkunaan ja sai minut hätkähtämään hereille ajatuksistani. Olin taas päätynyt miettimään syytä ratsastushaluttomuudelleni - minun ei vain yksinkertaisesti tehnyt mieli ratsastaa. Tämän päiväset treenitkin olivat päätyneet loppujen lopuksi siihen, että olin ohjannut ponin turhautuneena ulos kentältä ja ilmoittanut Auringolle tulevani hänen ja Gekon mukaan pienelle maastolenkille. ”Clara, vieläkö sä olet täällä?” Sammutin puhelimeni näytön ja kohotin katseeni Anniin, joka kurkisti ihmetellen ovesta. ”Jooh”, huokaisin. ”Et ois sattunut näkemään mun ratsastushanskoja, sellasia mustia.. onnistuin taas hukkaamaan ne johonkin”, nainen selitti ja astui kokonaan sisään huoneeseen. Pudistin päätäni epävarmasti. ”Onks kaikki okei?” brunette kysyi hiukan huolestuneen oloisena ja istui viereeni sohvalle. Okei, olin ehkä maailman huonoin ihminen piilottelemaan tunteitani: normaalisti kuljin tallilla suunnilleen kestohymy huulilla jatkuvan puhetulvan säestämänä, joten minun ei tarvinnut kuin olla hiljaa, niin kaikki tiesivät, että nyt ei ole kaikki niin kuin yleensä. ”No siis, mä en oikeestaan itsekään tiedä. Tai siis, ei nyt mikään periaatteessa ole huonosti..” Hiljenin hetkeksi ja mietin, miten selittäisin asiani. ”No, jos nyt lyödään faktat pöytään, niin suoraan sanottuna musta ratsastus ei ole enää kivaa”, puuskahdin lopulta. Anni kohotti kulmiaan hämmästyneenä. ”Mutta.. sähän käyt tallilla joka päivä ja.. no, enpä mä rehellisesti sanottuna osais kuvitella sulle muuta elämää kuin hevoset”, tämä naurahti varovasti. ”Niin, siis kyllä mua hevoset edelleen kiinnostaa, nehän on mulle henki ja elämä. En mä sitä meinaa”, kiirehdin selittämään. ”Tiedätkö, mä olen aina halunnut tulla hyväksi ratsastajaksi. Aiemmin olin hulluna esteratsastukseen. Halusin päästä ratsastamaan teknisesti vaikeita ratoja, ratsastaa kelloa vastaan, hypätä aina vaan isompia esteitä. Mutta sitten, yhdellä tunnilla lensin pää edellä ison okserin sekaan ja mursin käteni. Se oli kauheaa, muistan edelleen kuinka mun pää kolahti puomiin ja kaikki pimeni.. No, anyway, sen jälkeen aloin pelkäämään hyppäämistä.” Pelosta puhuminen oli ollut minulle aina jotenkin vaikeaa, aiemmin se oli jopa hävettänyt minua. Seppeleessäkin olin puhunut asiasta kunnolla vain Pirren kanssa estetuntien yhteydessä, mutta nyt suoraan puhuminen tuntui helpottavalta. Anni kuunteli minua kärsivällisesti, ja puhuessani pelosta minun oli pakko vilkaista naisen ilmettä, joka onneksi pysyi täysin tyynenä ja ymmärtäväisenä. ”No, sitten eksyin kouluratsastuksen pariin. Ratsastajan ja hevosen välinen harmonia, kaikki ne hienot liikkeet ja pienenpienet avut kiehtoivat minua. Rupesin käymään koulutunneilla estetuntien sijaan, pariin vuoteen en hypännyt yhtäkään estettä. Kehityin ratsastajana ihan älyttömästi, ja kehitys jatkui yhä Walman ja Netan kanssa. Netan hoitajana mulle tuli ensimmäistä kertaa mahdollisuus kilpailla tosissani, ja olin innoissani. Petyin kuitenkin ihan älyttömästi, kun kisat ei sujuneetkaan ja oltiin käytännössä yhtä voittoa lukuun ottamatta aina viimeisten joukossa. Ja hiljalleen mua alkoi ärsyttää oma osaamattomuuteni, se, että toistin samat virheet uudestaan ja uudestaan enkä tuntunut oppivan mitään. Tuli paineet olla hyvä, kun muutkin on. Ja nyt ollaan tässä – mä en enää osaa nauttia ratsastuksesta.” Kietouduin syvemmälle viltin uumeniin ja odotin Annin reaktiota. Tämä oli hetken hiljaa, ja aloin jo melkein katua avautumistani. Toisaalta oli ihanaa puhua jollekin itseään vanhemmalle, jollekin aikuiselle, joka ehkä osaisi auttaa, tai ainakin ymmärtäisi, miltä minusta tuntui. ”Ehkä sä tarvitset tauon ratsastamisesta. Siis ihan kunnon tauon. Ratsastat sitten, kun siltä tuntuu. Ja eihän sitä tarvitse ottaa aina niin tosissaan, vaikka sitten kävisi vaan maastossa tuulettamassa ajatuksia”, nainen ehdotti. ”Niin, enpä mä ole oikeastaan juuri ratsastanutkaan sen jälkeen, kun lopetin Netan hoitamisen. Mutta mä haluan kehittyä ja oppia uutta, päästä haastamaan itseni, koska se tuo mulle motivaatiota tähän harrastukseen. Mutta kun kouluratsastus ja esteet, kumpikaan ei kiinnosta enää..” ”No mutta onhan hevosurheilulajeja paljon, paljon muitakin! Nyt kun Siiri varsoo, pääset opettelemaan uutta varsan kanssa, ja samalla voit miettiä, mikä juttu sua ehkä kiinnostais – poniravit, lännenratsastus, mikä vain, ja sitten vain rohkeesti kokeilet. Ja ei se haittaa, vaikkei kisoissa sujuiskaan niin hyvin, jokainen menee omalla tasollaan ja kehittyy omaa tahtiaan. Ei tarvitse olla niin kuin muut, sä oot tarpeeksi hyvä just tollasena”, Anni sanoi painokkaasti ja hymyili minulle rohkaisevasti. Aloin tuntea itseni vähän hölmöksi. Ei mitenkään huonolla tavalla, minua hämmästytti vain se, miten kapeasti olinkaan katsonut asioita! Annin sanat antoivat minulle voimaa, ja yhtäkkiä tiesin täsmälleen, mitä halusin tulevaisuudeltani hevosten parissa – olinhan mä oikeastaan tiennytkin sen jo pitkään, mutta silti olin pitänyt vain entisestä kiinni. Vastasin bruneten hymyyn ja nyökkäsin – olin ymmärtänyt tämän sanat. ”Mutta kuule, kello on jo yhdeksän, ja mulla ainakin on huomenna aikainen herätys..” nainen totesi ja nousi haukotellen ylös. ”Onks sulla kyyti kotiin?” ”Pyöräilykyyti on juu”, naurahdin. ”No hei, mä käyn etsimässä niitä mun hanskoja tuolta tallin puolelta, ja voin sitten heittää sut kotiin samalla, tuolla nimittäin on ihan pimeää, kylmää ja kaiken lisäksi taitaa sataakin”, Anni lupautui. ”Ei sun olis tarvinnut”, huudahdin, mutta tämän ilmeestä näki, että vastaväitteitä ei otettu vastaan. Nainen kääntyi ympäri lähteäkseen ja painoi jo oven kahvan alas, kun sain vihdoin suuni auki: ”Hei Anni, odota.” Tämä pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. ”Kiitos. Ihan kaikesta.” Clara & Siiri kolmas
|
|
|
Post by Clara on Oct 6, 2016 21:16:32 GMT 2
Maneesissa torstai 6. lokakuuta 2016 ”Mä ajattelin kokeilla ratsastaa Siirillä joko riimulla tai ilman varusteita maneesissa, jos siellä ei ole muita”, selitin Adalindille nostaessani Siirin harjapakin omalle paikalleen satulahuoneen hyllylle. ”Aijaa, sepä kiva!” sponsoriratsastaja hymyili. Huokaisin salaa helpotuksesta. Olin jo ruvennut itsekin epäilemään, että ideani olisi ihan naurettava – vaikka olinhan minä kerran Walmalla ratsastanut ilman varusteita ja oikeastaan aika usein humputellut Netalla joko riimulla ja narulla, pelkällä kaulanarulla tai kokonaan ilman varusteita. Se oli hauskaa, mutta vaikeaa, ja minä halusin oppia. Halusin oppia muutakin kuin hölköttelemään ponin kanssa ympäriinsä suunnilleen haluamaani suuntaan. ”Itse asiassa ajattelin mennä tänään Soltulla maastoon mutta ulkona on jo niin pimeää, että jos et pistä pahakses, me voitaisiin tulla teiän kanssa vähän höntsäilemään.” ”Joo, totta kai!” Nyt tunsin oloni täysin varmaksi – jos joku pitäisi meidän puuhia hölmönä, niin ainakaan en olisi yksin se hölmöläinen. Ja nyt päästiinkin siihen, että mistä lähtien olin alkanut miettimään, mitä muut minusta ajattelivat? Sellainen ei ollut aiemmin kuulunut tapoihini, mutta nyt huomasin sortuvani siihen turhankin usein. Päätin kuitenkin karistaa sekavat ajatukseni satulahuoneen lattialle, ja lähdin hakemaan Siiriä karsinasta. Tuuli oli puhaltanut lehdet puiden latvuksista, ja nyt sirot, tummat koivunoksat piirtyivät alastomina tummanharmaata pilvipeitettä vasten. Auringonlaskun kajastus häilyi vielä jossain taivaanrannassa puiden takana, mutta oli jo todella hämärää ja sen myötä myös kylmää, ja lämpömittarin lukemat laskivat vain pariin hassuun plusasteeseen. Päivän viimeinen ratsastustunti oli käynnissä kentällä, ratsukoiden tummat siluetit piirtyivät kellertävien lamppujen valoa vasten ja sekä ratsastajien että hevosten hengitys huurusi kylmenevässä ilmassa. ”Maneesi on kyllä luksusta”, ajattelin ääneen painaessani ovenpielessä olevaa valokatkaisijaa. Ada ynähti myöntävästi ja veti oven perässään kiinni. ”Pistin oveen lapun, että täällä on hevosia vapaana.” ”Joo hyvä. Sitten kukaan ei ainakaan tule aukomaan ovia, Siiri varmaan juoksisi heti ensimmäisen tilaisuuden saatuaan suorinta tietä talliin”, naurahdin hiukan hermostuneena. Ääni kaikui maneesin seinistä. Otimme hevosilta päitset pois. Ada oli ottanut Soltulle ohjat kaulanaruksi, ja minä päätin kietaista riimunnarun löyhälle solmulle Siirin kaulalle. Nousimme hevosten selkään ja lähdimme astelemaan peräkanaa uraa pitkin. Käveltyäni pari kierrosta uraa pitkin maneesin ympäri koetin tehdä voltteja. Siiri kulki haparoivasti ja epämääräisesti joutuessaan pois uralta seinän vierestä. Tiesin kyllä, että poni osaisi kuunnella istuntaa ja pohjetta, mutta se oli niin tottunut ohjasapuihin, ettei se ollut tarpeeksi hereillä kuunnellakseen niitä. Vauhdin säätely onnistui – poni totteli hyvin pohjetta, ja kun istunnalla ja kaulanarulla pidätin sitä, se hidasti vauhtia. Kääntävät avut olivat vaikeampia. Sain kyllä käynnissä ja ravissa voltteja ja ympyröitä tehtyä, mutta ponin myötäämisestä, asetuksesta tai taipumisesta ei ollut tietoakaan. Sivusilmällä vilkuilin Adan ja soltun menoa. Solttu oli tietysti hieman ihmeissään, mutta Ada oli kokenut ja varma ratsastaja, ja lopputunnista hän sai ratsunsa kulkemaan rennosti ja kuuliaisesti kaulanarun avulla. Tunsin pienen kateuden piston sydämessäni, voi, kun olisin itsekin joskus noin hyvä! Mutta sitten muistin Annin sanat: ”Ei tarvitse olla niin kuin muut, jokainen etenee ja kehittyy omalla tasollaan”. Siispä keskityin jälleen omaan ratsastukseeni, ja sain kuin sainkin Siirin hetkeksi myötäämään ja kuuntelemaan istuntaani kunnolla. ”Teillä meni hyvin, Siiri kun on kuitenkin vähän hidas avuille, niin sait sen hyvin toimimaan”, Ada kehui ratsastaessamme vieretysten loppukäyntejä. Vilkaisin naista, ja tämä hymyili minulle vilpittömästi. Rehelliset kehut lämmittivät mieltäni. ”Kiitos. Säkin ratsastit tosi hyvin, Solttu näytti kuuntelevan sua niin hyvin”, vastasin hymyillen reippaasti. Aloin saada taas kadotetun itseluottamukseni takaisin. ”Musta olisi kiva oppia ratsastamaan oikeasti kunnolla ilman varusteita, kun vain saisin Siirin herkistettyä kuuntelemaan istuntaa, nyt se odotti koko ajan vain ohjasapuja.” ”Kyllä se siitä, kun harjoittelet ahkerasti, niin opit varmasti. Ja onhan täällä tallilla monia, joilta voit pyytää apua”, Ada rohkaisi. Silitin tyytyväisenä Siirin kaulaa. Se kuulosti oikein hyvältä. Clara & Siiri neljäs
|
|