|
Post by Clara on Oct 10, 2017 19:23:35 GMT 2
Yhteisiä unelmia elokuu 2017
Oli oikeastaan ihan hauskaa omistaa isoveli. Olihan minulla isosisko, mutta tämä oli muuttanut omilleen jo neljä vuotta sitten, eikä hän ollut asunut Liekkijärvellä enää aikoihin. Sitä paitsi, tälle kyseiselle isoveljelle sain puhua hevosista niin paljon kuin ikinä halusin.
Eikä Chris koskaan kyllästynyt tai käskenyt lopettamaan. Leukani oli ollut tipahtaa pois sijoiltaan kuullessani, että käytännössä koko isäni suku isää itseään lukuunottamatta oli täysin hevosihmisiä. Että Chris perheineen asui suurella hevostilalla, että poika oli koko ikänsä kilpaillut oman tilan poneilla ja viimeisimpinä vuosina myös hevosilla. No, nyt ainakin sekin selvisi, miksi minusta oli tullut tällainen.. hullu. Tarkemmin: hevoshullu.
“Moi Clara! Aattelin mennä Kuutilla maneesiin humputtelemaan ilman satulaa, tuutko mukaan?” Emmy kysyi pysähtyen viereeni hoitopuomille.
Vaalea tyttö pörrötti Siirin paksua otsatukkaa minun tipauttaessa kaviokoukun harjakoppaan.
“Sori, aattelin mennä Siirillä maastoon. Ehkä joku toinen kerta”, pahoittelin tuntien pienen syyllisyyden pistoksen sydämessäni.
Tavallisesti olisin lähtenyt innolla mukaan melkein mihin vain minua pyydettiin. Viime aikoina olin kieltäytynyt liian monta kertaa, ja aloin jo pelätä, ettei minua kohta enää pyydettäisikään mukaan.
“Okei.. harmi juttu”, Emmy totesi katsoen minua hetken, ennen kuin jatkoi matkaansa. Tiesin tarkalleen, mitä tyttö mietti. “Mikä sua vaivaa? Et oo lähiaikoina ollut oma itsesi.” Saatoi melkein lukea lauseet Emmyn vaitonaisilta kasvoilta, mutta tälläkään kertaa en antanut vastausta.
Hetki vain, ja ratsastin taas Siirillä metsäpolulla tallin lähellä vaalean pojan kävellessä ponin rinnalla.
“Sain ensimmäisen oman hevoseni kolme vuotta sitten”, Chris kertoi harpaten puoliksi polulle työntyvän kannon yli.
“Bettyn kanssa ehdittiin päästä hyvin alkuun estekisoissa, mutta sitten kerran me rysäytettiin ihan kunnolla esteen keskelle ja jalkahan sillä tammalla meni.”
“Voi ei”, vilkaisin poikaa pahoittelevasti. “Paraniko se?”
“Ei siitä mulle koskaan kisaratsua tule. Mutta ensi keväänä se saa varsan, jonka aion kouluttaa itse”, Chris hymyili ylpeyttä äänessään.
“Eikä mua kilpaileminen enää niinkään innosta. Enemmän kiehtoo maastakäsittely ja kaikki luonnollinen hevostaito.. Oon käynyt muutamilla kursseillakin vanhan kilpaponini kanssa.”
Saatoin kuulla pojan äänestä ne samat haaveet, toiveet ja unelmat, jotka oli minullekin erittäin tuttuja. Oli kiehtovaa, kuinka jotkut ihmiset osasivat hallita hevosia ilman mitään apuvälineitä. Se oli jotain, jonka minäkin halusin oppia.
Me jaoimme veljeni kanssa yhteisen unelman. Ainut vain että tämä oli jo huomattavasti pidemmällä määränpäänsä saavuttamisesta. Kuuntelin lumoutuneena pojan kertomuksia ponistaan ja siitä, kuinka hän oli sitä kouluttanut luonnonmukaisin metodein.
Reilun kuukauden aikana olin oppinut tuntemaan veljeni paremmin kuin monet ystävistäni, jotka olin tuntenut jo monta vuotta. Meillä synkkasi hyvin, joten en arkaillut pyytää apua. Tiesin jo etukäteen vastauksen olevan myöntävä.
“Sä voisit varmaan joku päivä tulla auttamaan mua Siirin kanssa? Mä en oo oikein päässyt sen kanssa eteenpäin maastakäsittelyssä.”
Chris innostui ehdotuksesta silminnähden. Minä puolestani hymyilin tyytyväisenä. Nyt minulla oli sekä oma personal trainer että syy tuoda veljeni vihdoinkin Seppeleeseen.
Clara & Siiri kolmaskymmeneskolmas
|
|
|
Post by Clara on Oct 12, 2017 17:39:58 GMT 2
Rikottu ystävyys syyskuu 2017
Olin aika kamala ihminen. Tai siltä minusta ainakin tuntui väistäessäni Inkerin kylmän katseen tämän astuessa käytävälle satulahuoneesta Tirkun suitset huolettomasti käsissään roikkuen. Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Tätä oli jatkununt jo yli vuoden. Minun ja Inkerin välille ei ehkä koskaan ollut muodostunut mitään erityisen syvää ystävyyssuhdetta, mutta me oltiin kuitenkin oltu hyviä kavereita ennen sitä onnetonta päivää, kun Siiri siirtyi Inkerin hoitoponista minun hoitoponiksi. Sen jälkeen välillemme oli revennyt kuilu, joka tuntui päivä päivältä vain kasvavan. Ja minua hirvitti lähteä ylittämään sitä. Olin möhlinyt välini myös Auringon kanssa. Me ei luotu toisiimme jäätäviä katseita, vaan pikemminkin kohdeltiin toisiamme kuin ilmaa. Esitettiin välinpitämättömiä, vaikka tosiasiassa minua harmitti. Salaa toivoin, että Aurinkoakin harmitti. Että silläkin olisi ikävä meidän ystävyyttä. Edes vähäsen. Olin tutustunut Aurinkoon, kun melkein kaikki parhaat tallikaverini olivat lähteneet Seppeleestä, ja me oltiin oltu ystäviä jo kaksi vuotta. Tai no, viimeistä puolivuotista ei voinut kai oikein ystävyydeksi kutsua. Inkeri ei enää vilkaissutkaan minua kävellessään viileästi ohitseni ponikarsinalle, jossa Trinity höristeli korviaan syötävän suloinen ilme karvaisella naamallaan. Minä luikahdin pikkutallin kautta ulos kyyneleitä nieleskellen. Täytyisi harjata Siiri hoitokatoksessa. Oli ihanaa, kun isossa karsinassa oli taas Siirin lisäksi toinenkin poni, mutta se tarkoitti samalla sitä, että todennäköisyys törmätä Inkeriin tallilla oli huomattavasti aiempaa suurempi. Tunnelma oli ihan erilainen kuin niinä vuosina, jolloin oltiin Inkerin kanssa touhuttu shettisten kanssa poniboksissa ja naurettu vedet silmissä tai lähdetty porukalla shettismaastoon. “En mä tällaista halunnut”, nyyhkäisin hiljaa Siirille sujauttaessani riimun ponin päähän. Se katseli minua tummilla silmillään tuuhean otsaharjansa alta. Harmaisiin jouhiin oli takertunut kellastunut koivunlehti. “Mä oon ollut ihan tyhmä.” Raahasin pyöreävatsaisen ponin mutaisen tarhan halki äänettömien syytösten kajahdellessa päässäni. Typerä, typerämpi, typerin minä. Miksi olin ylipäätään lähtenyt mukaan riitaan? Oli ihan Inkerin tapaista kehitellä draamaa niinkin tavallisesta asiasta kuin hoitoponin vaihtaminen. Miksi olin ottanut siitä nokkiini? Miksen vain voinut antaa asian olla? Miksi oli antanut tämän kaiken jatkua niin pitkään, että tuntui enää mahdottomalta alkaa tekemään sovintoa? Riidasta oli tullut periaate, itsestäänselvyys. Pyörittäessäni kumisualla kuivunutta kuraa irti Siirin pitkäksi kasvaneista mahakarvoista mietin, pitäisikö minun vaihtaa hoitoponia ennen kuin Inkeri suostuisi antamaan minulle anteeksi. Ajatus pelotti. Vielä enemmän pelkäsin tulisiko joskus se päivä, jolloin Anne kutsuisi minut toimistoon ja katselisi minua pöydän yli myötätuntoisesti, tietäen että aavistin jo, mitä olisi tulossa. Inkerillekin oli aikanaan huomautettu siitä, että olisiko jo aika vaihtaa isompaan poniin. Ja minä olin toista blondia jo vähän pidempi, vaikka onneksi en tuskin enää juuri kasvaisi. En halunnut luopua Siiristä nyt, kun meillä oli vihdoin alkanut menemään hyvin. Kaduin vieläkin syvästi sitä, että olin päättänyt lopettaa pienen mustan Walman hoitamisen. Se poni oli parasta, mitä minulla oli ikinä ollut. Harmiksi tajusin sen vasta, kun oli jo myöhäistä. Kyyneleet kihosivat silmiini aina, kun ajattelin, etten näkisi tammaa enää ikinä. Se oli poissa, lempeiden pilvien päällä, vihreämmillä niityillä yhdessä ensimmäisen hoitohevoseni Liinun kanssa. Olisinpa edes käynyt useammin sen luona pihatolla sen jälkeen, kun poni oli muuttanut pois Seppeleestä. Nyt siihen ei enää ollut mahdollisuutta. Okei, nyt kuulostin taas kauhealta itkupilliltä. Minua oli aina kuvailtu pirteäksi, positiiviseksi ja avoimeksi kaikkien kaveriksi, mutta jokin oli nyt vain ehtinyt mennä vikaan ja pahasti. Mutta ainakin mielialani kohosi huomattavasti, kun työnsin painavan puuoven sivuun ja näin veljeni Chrisin seisomassa maneesin valoissa. Tänä iltana hän auttaisi taas minua Siirin kanssa. Istahdin ponin paljaaseen selkään, tartuin kaulanaruun ja toivoin, ettei Inkeri päättäisi tulla ratsastamaan Tirkulla maneesiin. Ei tällä kertaa. Clara & Siiri kolmaskymmenesneljäs
|
|
|
Post by Clara on Mar 2, 2018 22:08:15 GMT 2
Rakas päiväkirja syksystä tähän päivään
12. lokakuuta 2017Kosketin kevyesti raipan narupäällä Siirin kylkeä, naputtelin pehmeästi mutta vaativasti. Hitaasti poni irrotti kavionsa maneesin hiekasta ja astui pari harkittua askelta sivulle. “Juuri noin, kehu sitä!” Chirs huudahti kentän keskeltä. Hymyilin ja taputin lempeästi Siirin kaulaa. Kaksi pientä askelta, mutta se tuntui mahtavalta. “Kokeile vielä pari askelta lisää, ja sitten saa riittää tältä päivältä”, Chris totesi painaen pipon syvemmälle päähänsä. Tänään oli hyvä päivä. Illalla, ratsastustuntien jälkeen, kun talli hiljeni ja alkoi valmistautua yöpuulle, me harjoittelimme maasta käsin pohkeenväistöjä pienen ponin kanssa avarassa hallissa. Ensimmäistä kertaa väistöt onnistuivat pelkän raipan avulla. Pieniä, sivuttaisia askeleita, mutta ne tuntuivat suurelta harppaukselta eteenpäin. Chrisistä oli ollut valtava apu. Tämä virnisti tyytyväisenä nähdessään innokkaan hymyn leviävän kasvoilleni. Syksyn kolea viima löi vasten kasvoja poistuessamme maneesista. Tuuli repi keltaisia lehtiä irti puista ja sai ne pyörteilemään ilmassa rauhattomasti. Matkalla talliin hyvästelin Chrisin, tämä ei ehtinyt jäädä tallille pidemmäksi aikaa. “Kiitti taas avusta”, hymyilin ja heilautin veljelleni kättä. 29. marraskuuta 2017 Siiri oli tänään ihan kurainen hakiessani sen tarhasta – ah niin ihanat syyskelit ovat vieläkin täällä, minun puolesta saisi jo tulla lunta. Chris tuli, kun olin kuivaamassa Siiriä pesukarsinassa. Hänen oli tarkoitus taas auttaa minua Siirin kanssa. Juttelimme niitä näitä, mutta yhtäkkiä poika vaikeni ja alkoi sormeilla ponin häntäjouhia sakset käsissään. ”Hei! Ei ratsastuskoulun hevosten jouhia saa leikata ilman lupaa!” huudahdin huomatessani pojan aikeet. ”Älä huoli, otan vain pienen nipun keskeltä jouhia. Ei kukaan huomaa.” Nielaisin harmini, mutta en väittänyt enää vastaan. Se olisi vain herättänyt huomiota. Poika napsaisi nopeasti ja varmoin ottein kapean jouhitupon keskeltä Siirin häntää ja tasoitti päällimmäiset jouhet leikkauspaikan päälle. Lähdin viemään Siirin harjapakkia takaisin satulahuoneeseen, ja kun palasin takaisin kaulanarun ja raipan kanssa, poika ojensi minulle pienen, hopeanharmaista jouhista letitetyn rannekorun. ”Sinä olet ihan hassu”, puuskahdin ja sovitin korua ranteeseeni. Se oli juuri sopiva. ”Olen aina halunnut pikkusiskon, ja nyt kun minulla on sinut, halusin antaa jonkun lahjan”, tämä puolusteli. ”Mutta minulla ei ole ylimääräistä rahaa..” ”Ei olisi tarvinnut”, huokaisin sormeillen silkkistä palmikkoa. ”Mutta tämä on ihana. Kiitos.” ”Halusin antaa sen, ettet vain unohtaisi.” ”Unohtaisi? Miten niin?” hämmästyin. ”Vuosi alkaa olla lopussa. Minä sain paikan sieltä koulusta, meidän hevostilan läheltä. Aloitan siellä tammikuussa.” ”Mutta sehän on hienoa!” hihkaisin. Olin iloinen veljeni puolesta. Nyt hän pääsisi toteuttamaan unelmaansa. Hymyni kuitenkin hyytyi, kun tajusin sanojen merkityksen. ”Sinä lähdet. Enkä minä voi estää sitä”, kuiskasin. 30. joulukuuta 2017Joulu tuli ja meni, viides jouluni Seppeleessä. En vain saanut rauhaa, en löytänyt sitä tunnelmaa, joulun taikaa, vaikka aurinko paistoi, tähdet tuikkivat ja valkeat hanget peittivät maata. Vaikka lyhdyt loistivat illan hämärässä ratsukoiden kulkiessa letkassa perinteisellä jouluaaton maastoratsastuksella, vaikka oli joulukoristeet, tutut tuoksut sekä joululaulujen sävelet. ”Tulisit mukaan”, Chris ehdotti. Heiluttelin jalkojani pitääkseni ne lämpiminä. Istuimme maneesin laidan päällä, samassa paikassa, jossa olimme ensimmäisen kerran tavanneet. Siiri vaelteli vapaana hallissa, välillä se pyrähti leikkisään juoksuun, pysähtyi äkisti ja jäi tuijottamaan kuvajaistaan maneesin peilistä sieraimet laajenneina ja hengitys höyryten. ”Kunpa voisinkin”, huokaisin haikeasti. Tuntui oudolta, että olimme tunteneet toisemme vasta puoli vuotta. Harvoin kenestäkään ehti niin lyhyessä ajassa tulla niin läheinen. Ihan kuin minulla olisi aina ollut isoveli. Ja nyt hän lentäisi takaisin kotiin, Englantiin, emmekä näkisi puoleen ikuisuuteen. ”Mikset voisi?” poika ihmetteli. Vilkaisin tätä lannistuneena. Minulla oli koulu, hevoset ja äiti, joka ei varmasti päästäisi minua yksin ulkomaille. Ajatus tuntui täysin mahdottomalta. Miksi hyvästien jättämisen pitikin aina olla niin hirvittävän vaikeaa? 2. maaliskuuta 2018Vesi tippui tallin katolta, vaikka pakkasta oli toistakymmentä astetta. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, hanget häikäisivät niin, että oli pakko siristää silmiään astuessaan ulos kirkkaaseen päivänvaloon hämärästä tallista. Ensimmäistä kertaa sormeni eivät jäätyneet koko maastolenkin aikana. Ilma oli tyyni, linnut lauloivat ja Siiri kahlasi lumessa rauhallisesti. Olin yksin, kuten monesti Chrisin lähdön jälkeen. Pojan ollessa kanssani tallilla olin pystynyt sulkemaan kaveriongelmani pois mielestäni, mutta nyt totuus oli jälleen paljastunut minulle. Inkeri vihaisi minua tätä menoa varmaan koko loppuikänsä, Auringon tilalla Gekkoa taas harjasi pieni punatukkainen Nella-tyttö. ”Tulisit mukaan.” Pojan sanat eivät jättäneet minua rauhaan, ne pyörivät mielessäni tuon tuostakin. Voisiko se oikeasti olla mahdollista, miltähän tuntuisi nähdä omin silmin hänen perheensä hevostila, suuret nurmikentät ja laitumet täynnä upeita hevosia. Se tuntui kaukaiselta haaveilulta istuessani epämukavalla ja kovalla koulunpenkillä matematiikan tunnilla tai työntäessäni lantakärryä liukkaalla tallipihalla. Yhtäkkiä viereisestä puusta lähti suuri lintu räpistellen lentoon. Ehdin säpsähtää, ja samassa poni katosikin jo altani. Laskeuduin pehmeästi kylmään lumeen ja rämmin kömpelösti jaloilleni etsien katseellani Siiriä. Se nakersi pienen matkan päässä kuusen oksaa katsellen minua ilkikurisesti. ”Okei, hyvän on. Mä yritän pysyä paremmin hereillä, mutta pieni laukkapätkä voisi auttaa asiaa, vai mitä?” naurahdin ponille ja unohdin hetkeksi jääsilmät ja loputtomina levittäytyvät nummet meren tuolla puolen. Clara & Siiri kolmaskymmenesviides
|
|
|
Post by Clara on Mar 6, 2018 17:18:56 GMT 2
Akkamainen juttu 6. maaliskuuta 2018
Mä en ollut koskaan pitänyt muutoksista. Tai ehkä silloin joskus, kun olin vielä ollut se aina iloinen ja positiivinen pieni ponityttö, joka oli avoin ja vastaanottavainen kaikelle ja kaikille, uusillekin asioille. Samaa ei kai voinut sanoa nykyään, sillä en varmaan edes osannut enää olla aidosti iloinen ja sosiaalisissa tilanteissakin tunsin itseni täysin tumpeloksi - minä, joka tiedettiin pirteänä ja hymyilevänä kaikkien kaverina. Tuntui, että sain aikaiseksi vain valitusta, mutinaa ja töksähtäviä lauseenpuolikkaita. Todellisuudessa elämässänikaikki oli hyvin, ja olin oikeastaan ihan ihan yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin aiemminkin, ja itse asiassa ainut asia mikä mua ärsytti olin minä itse. Okei, oikeastaan minua ärsytti eräs toinenkin asia, ja se oli nimeltään uusi ponitalli. Tai eihän se mikään uusi kai enää ollut, olihan se ehtinyt jo hyvän tovin nököttää metsän reunassa vanhojen, pois purettujen leirimökkien paikalla. En vain olisi halunnut olla tällä tavalla eristyksissä päätallista, jossa olin tottunut ratsastuskoulun vilskeeseen ja tallin keskiosassa sijaitsevaan poniboksiin. Uudessa pikkutallissa oli hiljaista ja rauhallista, eikä siellä näkynyt juuri muita kuin ponien hoitajia sekä tuntiratsastajia. Monesti olin jättänyt kipuamatta yläkerran oleskeluhuoneeseen, sillä poikkesin yhä harvemmin päätallin puolella. Kolmas, se kaikista pienin paha, oli Siirin uusi karsinakaveri Akka. Poni oli täysin nimensä veroinen, pahansisuinen ja luimu. "Hiton poni!" äyskähdin, kun liinaharjaisen tamman hampaat napsahtivat yhteen ilmassa hipoen käsivarttani minun tehdessä nopean väistöliikkeen. "Ihan oikean lempinimen ovat sinulle keksineet. Tosin toivoisin, että olisit edes vähän saanut vaikutteita oikeasta nimestäsi, Cupcake." "No mutta ehkä se onkin nimetty ulkonäön perusteella, onhan se suloinen kuin kuppikakku", Nella tirskahti viereisestä karsinasta. "Joo, jos se vähän pehmittäisi tuota ilmettään", puhisin Gekkoa harjaavalle tytölle. Mulkaisin ponia ja koetin hätistellä sitä kauemmas, jotta saisin Siirin kaviot puhdistettua turvallisesti ilman, että Akka puraisisi palan takapuolestani pois. "Moikka, Clara..?" tuntematon ääni tervehti kysyvästi käytävän puolelta. Suoristin selkäni ja hymyilin tulijalle tunnistaessani hänet. "Moi! Saagahan sun nimi oli?" varmistin uudelta hoitajalta, jonka Anne oli minulle jo aiemmin ehtinyt esitellä. "Joo, tulin Akkaa hoitamaan. Se menee viideltä alkavalle tunnille", tyttö ilmoitti reippaasti. "Onko se ollut kiltisti?" "Melkein", naurahdin. "Mitä nyt yritti haukata palan käsivarresta." "Jaa että ponilla on nälkä", Saaga totesi tomerasti kädet lanteilla. "Täytynee opettaa sille, ettei liha ole kovin terveellistä ravintoa pienelle ponille." Jokin saparopäisessä tytössä sai minut hyvälle tuulelle. Hän oli viitisen vuotta minua nuorempi ja hieman minua lyhyempi, ja toi mieleeni sen pienen rämäpäisen ja napakan ponitytön, jollainen olin itse ollut nuorempana. Ja osittain olin vieläkin, sillä shettisten parissa kasvaneena minusta oli tullut rohkea, päättäväinen ja huumorintajuinen hevostenkäsittelijä - pesunkestävä ponityttö. Kaksi minuuttia vaille viisi ponit seisoivat keskellä maneesia siistissä rivissä. Minä, Saaga ja Nella kipusimme katsomoon seuraamaan junioreiden ratsastusta. "Sähän oot ilmeisesti muuttanut vasta Liekkijärvelle?" kysyin Saagalta kehitelläkseni jonkinlaista keskustelua. "Joo, ihan tyhmää. Kaikki kaverit ja kiva tekeminen jäi kaupunkiin", tyttö tuhahti, ennen kuin ehdin edes kysyä, miten tämä oli viihtynyt tai kotiutunut uudelle paikkakunnalle. "Paitsi hevoset?" Nella huomautti. "No joo, mutta jouduin jättämään junnuestejoukkueen.." Saaga huokaisi mutristaen huuliaan. "Mutta onhan tää kai parempi kuin ei mitään", hän totesi olkiaan kohauttaen. Kuitenkin näin pienen tyytyväisen hymyn tämän kasvoilla tytön seuratessa katseellaan hallissa kipakasti ravaavaa uutta hoitoponiaan. "Toivottavasti viihdyt Seppeleessä, tää on tosi mukava paikka, vaikka toki erilainen kuin mihin varmaan olet tottunut", sanoin varovasti, ja toivoin, että voisin näyttää tytölle, ettei Liekkijärvi ollut yhtään hassumpi paikka asua. "Valmistelkaa siirtyminen käyntiin.." Lakkasin kuuntelemasta Annen tasaista ääntä ja palasin ajatuksissani lähes viisi vuotta taaksepäin. Muistin, kuinka 12-vuotias Clara oli muuttanut Liekkijärvelle, kuinka katkera hän oli ollut jouduttuaan luopumaan Ruusta, parhaasta poniystävästään, jolla oli ratsastanut viimeisen vuoden ajan jouduttuaan lopettamaan vakituiset tunnit ratsastuskoululla. Juuri kun hän olisi päässyt estejoukkueeseen, tapahtui se onnettomuus, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut hypätä. Ja sitten äidillä ei ollut ollut enää rahaa maksaa ratsastustunteja, kun isä oli kuollut. Onneksi äidin ystävällä oli ollut Ruu, pieni kirjava shetlanninponiruuna, joka oli tarjonnut tukea, turvaa ja lohdutusta, ja valtavan määrän ihania ponintuoksuisia hetkiä. Isän kuolema oli muuttanut kaiken. Poissa oli se pirteä, reipas ja puhelias papupata. Se Seppeleen ovista ensimmäisen kerran astunut tyttö oli sulkeutunut, ujo ja rikkinäinen, peloissaan siitä, että jäisi yksin, jos joku saisi tietää. Vanhat kaverit olivat jo etääntyneet, ne eivät jaksaneet olla itkupillin kanssa. Seppeleessä viettämäni vuodet olivat muuttaneet minua valtavasti. Olin päässyt yli surustani, olin rohkaistunut ja saanut uusia ystäviä. Olin löytänyt taas sen syvältä sisimmästäni pulppuavan ilon, jonka ansiosta jaksoin hymyillä leveästi päivästä toiseen ja levittää hyvää tuulta ympärilleni. Minusta oli tullut taas ehjä, kokonainen, vaikka teini-iän myötä olinkin välillä hukassa itseni kanssa ja joutunut etsimään omaa identiteettiäni sekä sitä, millainen ihminen halusin itse olla. Mutta juuri nyt minusta tuntui hyvältä. Aloin ymmärtää, ettei minun tarvitsisi yrittää pysyä samanlaisena kuin aiemmin. Muutuin ja kasvoin koko ajan, samoin maailma ympärilläni muuttui jatkuvasti. En voisi estää sitä, vaikka kuinka haluaisin. Tähän mennessä olin epätoivoisesti roikkunut menneessä ja suhtautunut negatiivisesti kaikkiin muutoksiin. Juuri nyt uusi ponitalli ja kiukutteleva Akka eivät kuitenkaan haitanneet minua yhtään. Sitä paitsi, nyt kun Tirppa ei enää ollut samassa karsinassa Siirin kanssa, en joutunut kestämään yhtä usein jäätävää hiljaisuutta minun ja Inkerin välillä. Onneksi Saaga vaikutti todella mukavalta. Toivoin vain, että äkäinen pieni Akka saisi vähän hyviä vaikutteita uudelta hoitajaltaan, eikä ainakaan kertoisi Siirille, miten pieniä ihmislapsia pelotellaan. Clara & Siiri kolmaskymmeneskuudes
|
|
|
Post by Clara on May 18, 2018 16:32:11 GMT 2
Kevät kuvina maalis-toukokuu 2018
..sekä totesi että nyt on kuules tauon paikka!
Clara & Siiri kolmaskymmenesseitsemäs
|
|
|
Post by Clara on Jul 2, 2018 20:08:44 GMT 2
Viiden vuoden tarina 2. heinäkuuta 2018
Punainen pyöräni kiilteli auringossa, täsmälleen samalla tavalla kuin viisi vuotta sitten. Sama koivukuja johti saman punaisen tallin pihaan, sama tyttö hyppäsi alas pyöränsä satulasta ja asetti sen nojaamaan tallin seinustaa vasten. Kaikki oli niin samanlaista kuin viisi vuotta sitten, mutta silti niin paljon oli muuttunut.
"Päivälleen tasan viisi vuotta sitten astuin näistä ovista ensimmäistä kertaa seppeleläisenä", ajattelin nykäistessäni puisen oven auki. Ensimmäistä kertaa pikkuisen Walma-ponin hoitajana, tuntematta tallilta ketään. En tiennyt omasta hoitoponistanikaan juuri mitään.
Viiden vuoden aikana olin oppinut tuntemaan tallin kuin omat taskuni. Tunsin hevoset, ihmiset, tallin tavat, olin Seppeleessä kuin kotonani. Tosin nykyisin hoitajia ja hevosia tuli ja meni niin vauhdilla, että välillä tunsin itseni yhtä tietämättömäksi kuin kauan sitten uutena hoitajana. Kävellessäni käytävää pitkin kakkulaatikko käsissäni katselin karsinoiden nimikylttejä. Monista hevosista minulla oli vain hatara mielikuva, toisista nimi ei sanonut mitään. Hymyilytti. Enpä loppujen lopuksi ollut yhtään sen paremmin tietoinenn tallin asioita kuin uudetkaan hoitajat. Onneksi tallissa oli silti vielä rivi vanhoja, tuttuja hevosia. Ja ihmisiä.
Saavuin puisten portaiden päähän. Muistin, kuinka oli seissyt niiden juurella kuunnellen yläkerrasta kantautuvaa naurua, miettien, uskaltaisinko mennä mukaan. Entä jos nekin pitäisivät minua "tylsänä itkupillinä, joka ei koskaan halua tehdä mitään kivaa"? Niin entinen paras ystäväni oli sanonut minulle ennen kuin muutimme Liekkijärvelle.
Saavuin yläkertaan ja avasin oleskeluhuoneen oven. Se ammotti tyhjyyttään, kukapa kauniina ja lämpimänä istua sisällä. Laitoin kermalla reunustetun mansikkakakun jääkaapin ylähyllylle, repäisin ruutuvihosta palan ja raapustin siihen: "Jääkaapissa kakkua, saa ottaa! : ) t. Clara". Jätin lapun pitkälle puiselle pöydälle ja kurkistin ulos ikkunasta. Joitain hoitajia näytti loikoilevan nurmella puun varjossa. Kaivoin laukustani valokuva-albumin, hyppelehdin portaat alas ja riensin satulahuoneen kautta ulos.
"Moikka!" huikkasin lähestyessäni viittä tyttöä. Bongasin nopeasti Wenlan, Fiian, Cellan, Lunan ja... "Britta!" huudahdin ja olin tiputtaa albumin käsistäni. "Mooi, Clara!" brunette hymyili. "Miten.. sä täällä?" hämmästelin istuutuen alas puun varjoon. "Onhan siitä jo useampi viikko, kun Britta palasi", Cella nauroi. "Etkö sä tiennyt?" "Ja Hypekin tuli takaisin", Fiia lisäsi.
Pudistin päätäni epäuskoisena. "No en tosiaan tiennyt. Eli hoidatko sä taas Hypeä?" Britta nyökkäsi. "Ei uskoisi, että oon ollut Seppeleessä jo viisi vuotta. Edelleenkin olen pihalla kuin lumiukko tallin asioista, vaikka nyt onkin hellettä", hymähdin. "Viisi vuotta", Luna huokaisi. "Jep, päivälleen. Siksi ajattelinkin katsella vähän vanhoja kuvia", kerroin nostaen albumin sylistäni. "Onkin hyvä, että säkin olet paikalla", totesin Britalle aukaisten ensimmäisen aukeaman albumista. "Muistatko tämän?"
Kuvassa oli kolme ratsukkoa: minä ja Walma, Britta ja Hype sekä Ilona ja Pella.Ratsastimme pellolla ilman satulaa, hevosilla oli pelkät riimut päässä. "Tämä oli ensimmäinen ratsastukseni Walmalla. Yllytitte mut ilonan kanssa lähtemään ratsastamaan ensimmäistä kertaa nuorella ponilla maastoon, ja vieläpä ilman suitsia ja satulaa.." muistelin. "Elämässä täytyy ottaa riskejä", Britta nauroi.
Seuraavaksi tuli kuvia vuoden 2013 vaellukselta, ensimmäisestä aattoratsastuksestani, kevään estekurssista Frankin kanssa.. Valtavasti kesäisiä kuvia minusta ja Walmasta, upeat ruskan värit ja taas talvi..
"Hei, tämän mä muistan!" Cella huudahti. Kuva oli otettu eräänä lämpimänä kesäisenä päivänä reilu kolme vuotta sitten, kun team WC x2 eli siis minä & Walma sekä Cella & Windi leikimme intiaaneja kentällä ja ratsastimme ensimmäistä kertaa täysin varusteetta. Muisto sai hymyni levenemään entisestään.
"Ihanaa kakkua, Clara!" Salma huikkasi kävellessään Emmyn kanssa tallinpihan yli luoksemme. "Mistä hyvästä?" "Tippumisakkua?" Emmykin uteli. "Eei, aattelin vain, että täytyyhän kerran kesässä mansikkakakkua saada.. ja se on tavallaan kiitos teille siitä, että ootte kestäneet mua jo viisi vuotta", virnistin. "Tosin ansaisitte kyllä paljon enemmänkin." "Mä ja ajattelin, ett' Siiri on heittänyt sut kentän pohjalle", Emmy nauroi.
"Mäkin haluan kakkua", Wenla ilmoitti nousten istumaan maattuaan ruohikolla silmät kiinni. "Mitä jos käytyäisiin ensin porukalla uittamassa hevosia?" Fiia ehdotti. Kellään ei ollut vastaan sanottavaa.
Viileä vesi hipoi varpaitani Siirin astellessa järveen Gitan perässä. Liekkijärvi oli tyyni ja sininen, hevoset kävelivät yhä syvemmälle ja syvemmälle. Iloinenpuheensorina täytti rannan, ja katsellessani tuttuja Seppeleläisiä, joista oli tullut minulle kuin suuri perhe, en voinut olla kuin kiitollinen. Ihan kaikesta.
Videon alussa olevat kuvat c) Anne, kiitos <3
Kiitos, Seppele <3
Clara & Siiri kolmaskymmeneskahdeksas
|
|
|
Post by Clara on Jul 24, 2018 14:27:41 GMT 2
Valintoja 24. heinäkuuta 2018
Ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Ne kaksi sanaa, joita olin toistellut mielessäni kymmeniä, satoja, ehkä tuhansia kertoja kuluneen puolen vuoden aikana. Kaksi sanaa, joilla oli kuitenkin valtava merkitys. Niin valtava, että se voisi kääntää elämäni kertaheitolla ylösalaisin.
Bonnie hyppäsi kevyesti punavalkean pystyn yli. Salma ratsasti sujuvasti kaarteen porttiesteelle, Bonnie kääntyi ketterästi, otti vauhtia uuteen loikkaan ja laskeutui pehmeästi toiselle puolelle. Minulle ja Wenlalle ei ollut juuri tarvetta, sillä puomit eivät turhaan kolisseet. Oli kuitenkin mukava katsoa ratsukon saumatonta yhteistyötä. Se näytti niin helpolta.
”Tulisit mukaani.”
Niin hän oli sanonut, ennen kuin oli noussut lentokoneeseen ja lähtenyt takaisin joulukuun viimeisenä päivänä. Siitä asti olin pyöritellyt noita sanoja päässäni, maistellut asiaa, miettinyt, voisinko oikeasti tehdä niin. Yritin huomioida jokaisen pienenkin seikan, ajatella tulevaisuutta, nykyhetkeä, katsoa tilannetta miljoonasta eri näkökulmasta.
”Clara”, Wenla havahdutti minut ajatuksistani. ”Gitta tuli eilen laitumelta, pitäisi varmaan aloittaa kuntokuuri syksyn tunteja varten.” ”Ei tekisi pahaa Siirillekään, se tuli viikko sitten eikä ole laihtunut kuin ehkä gramman”, nyökkäsin. ”Pitäisi laittaa uimaan veneen perään, niin saisi kunnolla liikuntaa eikä tulisi lämpöhalvausta”, naurahdin. ”Siitä voisi tulla extermeä”, Wenla hymähti. ”Ei vaan, ajattelin vähän iisimpää liikuntaa. Jos talutetaan ponit rannalle ja annetaan niitten kahlata siellä. ” ”Joo, jos vaan käydään jätskillä siinä samalla!”
”Mä lopettelen nyt, voin kerätä noi sitten itse kun ollaan hölkkäilty”, Salma huikkasi, hidasti raviin ja antoi Bonnielle ohjaa. ”Kiitti ihan hirveesti!” Heilautin kättäni naiselle ja sukelsimme ovenraosta intiaanikesän helteeseen. Maneesissa oli miellyttävä ratsastaa: ei paahtavaa aurinkoa, ei ötököitä. Eikä sadetta, jota ei tosin liiaksi tänä kesänä ollut ollutkaan.
En osannut päättää. Tai oikeastaan tiesin jo, mitä halusin tehdä, mutta en halunnut tehdä lopullista päätöstä. Aika kävi vähiin, päivät kuluivat. Mun pitäisi vain laittaa piste lauseen loppuun, niin se olisi siinä. Mutta en tiennyt, olisiko musta siihen.
”Voi Siiri pieni”, lepertelin pikkuiselle lihapullalle, joka odotti minua tarhan portilla selvästikin omasta mielestään hätää kärsimässä. Sen ympärillä leijaili parvi ötököitä, poni ravisteli jatkuvasti päätään ja sen pää oli piilotettu vihreän ötökkähupun alle. ”Pääset talliin turvaan, tulehan.”
Kesä oli helppoa aikaa. Oli helppo siivota, hevoset olivat puhtaita niin kauan kuin maa oli kuiva eikä edes Siiristä lähtenyt juurikaan irtokarvoja. Pian olimmekin matkalla. Metsän varjoissa oli mukavan viileä, kevyt tuuli sai haavan lehdet havisemaan ja suuria, siniposkisia mustikoita pullollaan olevat viheriöivät varvut väpättämään suloisesti. ”Pidetäänkö jo ensimmäinen evästauko?” virnistin Wenlalle, eikä tämä pistänyt pahakseen. Sammal tuntui mukavan pehmoiselta paljaita jalkoja vasten, mustikat olivat mehukkaan makoisia. ”Hih, katso, Gittakin haluaa maistaa!” Wenla hihitti. Ja tosiaan, ponitamma kurotteli kohti mustikanvarpuja ja nappasi varovasti suuhunsa sinisiä marjoja. Taisi siinä muutama lehtikin mennä samalla, mutta se ei ponia näyttänyt haittaavan.
Liekkijärvi kimalsi kauniin sinisenä, pienet aallot välkyttivät pilvettömältä taivaalta loistavan auringon valoa. ”Ihanaa”, huokaisin veden ympäröidessä varpaani. Siiri kahlasi tottuneesti veteen ja upotti turpansa aaltoihin. Minullakin oli jano, ei ollut tullut otettua juomapulloa mukaan.
Jos lähtisin, joutuisin luopumaan kaikesta tästä. Se satutti eniten, se sai minut empimään. Halusinko oikeasti? En kai olisi muuten järjestellyt kaikkea valmiiksi, käynyt läpi monen kuukauden paperisotaa ja venyttänyt englannin kielen taitojani äärimmilleen ymmärtääkseni kaiken?
”Sä mietit taas jotain. Näen sen tuosta ilmeestä, tai siis ilmeettömyydestä”, Wenla totesi ja roiskutti vettä varpaillaan. Katsoin blondia, enkä yllättynyt. Olin jo aiemmin huomannut, kuinka tämä oli tarkastellut minua tutkivasti, hän näki lävitseni. ”Liittyykö se taas Chrisiin?” tämä kysyi, kun sai vastaukseksi vain hiljaisuutta. ”Tavallaan”, huokaisin ja katselin taivaalla lipuvia pilvenhattaroita. ”Jotain on tapahtunut?” ”Tai on tapahtumassa. En tiedä. Se riippuu musta.” Käännyin jälleen katsomaan ystävääni, hymyillen. Ehkä Wenla voisi auttaa minua löytämään ratkaisun.
Illalla saavuin kotiovelle, ja minulla oli päätös mukanani. Astuin sisään ja pyyhin paljaat jalkani eteisen räsymattoon, keittiöstä leijaili vieno kahvin tuoksu. Äiti luki edellispäivän lehteä ja söi iltapalaa. Pöydän nurkalla oli kasa papereita, joita olin lukenut läpi aamuin illoin, kerta toisensa jälkeen, kuin ne voisivat kertoa minulle enemmän kuin niihin oli kirjoitettu. Siinä se oli päällimmäisenä, valmiiksi täytettynä, vain yksi viiva paperin alareunassa ammotti tyhjyyttään, odotti viimeistä sanaa. Sininen mustekynä oli vieressä odottamassa, napsautin terän esiin ja hetkeäkään epäröimättä kirjoitin nimeni huolellisesti paperiin. Sitten pudotin kynän pöydälle ja katsoin äitiä.
Äiti katsoi lempeästi takaisin ja hymyili helpottuneena. Nyt se oli sitten tehty, vihdoin ja viimein. ”Rohkea tyttö”, tämä kuiskasi, nousi tuolilta ja kiersi pöydän ympäri luokseni.
Halatessani äitiä ajattelin Seppelettä ja kaikkia ystäviäni, enkä voinut estää kyyneleitä tulvahtamasta silmiini. Minä tulen, tulen ja jätän kaiken mitä rakastan. Sinun takiasi.
Clara & Siiri kolmaskymmenesyhdeksäs
|
|
|
Post by Clara on Aug 8, 2018 19:36:25 GMT 2
Anteeksi 6. elokuuta 2018
Elokuun yhdestoista. Se oli se päivä, jolloin lentokoneen pyörät irtoaisivat Helsinki-Vantaan lentokentän kiitoradasta. Ajatuskin tuntui oudolta. Eihän siihen ollut enää kuin hetki, pieni hetki, jonka aikana pitäisi ehtiä tehdä niin paljon. Kotona vallitsi kaaos. Oli pahvilaatikoita, matkalaukkuja, tavaroita sikin sokin ja levällään kaikkialla. Pahin sekasorto oli kuitenkin oman pääni sisällä. Ahdistava puristus ei hellittänyt, vaikka harjailin Siiriä pitkään ja hartaasti katoksen varjossa. Tänään oli pitkästä aikaa viileämpi päivä, ja navakka tuuli oli houkutellut minut jopa laittamaan hupparin ruskettuneiden käsivarsieni suojaksi. Intiaanikesän paahde alkoi vihdoin hellittää, ainakin muutamaksi päiväksi. Yritin saada ajatukseni muualle, mutta ne eivät jättäneet rauhaan. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Pitäisi kertoa, hoin itselleni mielessäni. En voi vain lähteä sanomatta mitään. Mutta mitä voisin sanoa? Miten selittää kaiken muille, kun en ymmärtänyt itsekään enää mistään mitään? Olin vaiennut pitkään asioista, jotka olivat päätökseni takana. Miten kukaan siis voisi ikinä ymmärtää? Pitkästä aikaa satula selkään ja suitset päähän. Anne oli pyytänyt minua läpiratsastamaan Siiriä huolellisesti ennen syksyn tuntien alkua. Siihenkin oli enää hetki. Vielä tallilla oli rauhallista, mutta pian ovet taas avattaisiin asiakkaille. Oli kummallista ajatella, että tänä vuonna en olisi enää seuraamassa, kuinka Seppele heräisi henkiin kesän jäljiltä. Syksy toi aina mukanaan uusia tuulia ja paljon tekemistä, vilinää ja vilskettä. Minä sanoisin kuitenkin hyvästit hiljaiselle, uuteen kauteen valmistautuvalle tallille. Kasper lanasi kenttää, joten suunnistin maneesiin poninpalleroa perässäni raahaten. Hallissa oli jo valot, joku oli ratsastamassa. Sisälläni jysähti. Inkeri. Vaaleaverikkö istui Onnin rytmikkäässä ravissa eikä näyttänyt huomaavan tuloani. Hän teeskenteli, tiesin sen. Yritin keskittyä ratsastukseen, mutta sivusilmällä vilkuilin koko ajan hauskanvärisen risteytysponin suuntaan. Inkeri ei vilkaissutkaan minua, vaan ratsasti reipasta laukkaa katse keskittyneesti ympyrän uralla. Onni pärskähteli, sen kaula alkoi tummua hiestä. Nostin Siirillä ravin ja ryhdyin taivuttelemaan ponia odotellen hiljaa mielessäni, milloin isoponi hidastaisi käyntiin. Lopulta Inkeri antoi Onnille pitkät ohjat ja taputti ruunaa kaulalle. Epämukava olo vatsassa ei hellittänyt. Tiesin, että minun olisi tehtävä se nyt. Halusin selvittää välini Inkerin kanssa. Kahden vuoden välirikko tyhmääkin typerämmän jutun takia – en halunnut sen jatkuvan enää. Ehkä Inksu olisi valmis antamaan anteeksi, kun kuulisi, että pian Siiri ei enää olisi minun hoitoponini. Hetkeäkään epäröimättä ratsastin suoraan pilkullisen ponin luokse. ”Inkeri, mulla olisi vähän asiaa”, aloitin katsoen tyttöä syvälle silmiin. Tämän ilmekään ei värähtänyt, mutta pidin pintani, enkä väistänyt kivettynyttä katsetta. Tässä oli mahdollisuuteni, joten pakotin suuni auki. ”Anteeksi.” ”Mitä?” Inkeri kohotti kulmiaan. ”Anteeksi. Ei siitä, että vein hoitoponisi. Luovuit siitä itse. Vaan anteeksi siitä, etten ymmärtänyt. Etten tehnyt loppua tälle järjettömyydelle aikaisemmin, vaan annoin tämän jatkua. Mä en haluaisi enää kantaa kaunaa.” Puhe oli katkonaista, kurkkua kuristi. Inkeri oli hiljaa. ”Mä lopetan Siirin hoitamisen.” Inkeri ei näyttänyt vihaiselta. Ei katkeralta. Ei pettyneeltä. Tiesin, ettei rauhan solmiminen välttämättä olisi helppoa temperamenttisen draamaqueenin kanssa, mutta olin päättänyt yrittää. Olin päättänyt omalta osaltani haudata sotakirveen, ja Inkeri saisi tehdä oman ratkaisunsa. Päästäessäni Siirin vapaaksi tarhan portilla taakka harteillani tuntui paljon kevyemmältä. Olo oli vapautunut, pystyin hengittämään. Yksi asia vähemmän huolehdittavana. Silti ahdistus ei hellittänyt. Tiesin, mitä minun olisi vielä tehtävä. Ei huomenna, vaan tänään. Vielä ennen kuin lähtisin kotiin. Pelotti. Olin viivytellyt niin pitkään, että koko tilanne tuntui hetki hetkeltä vaikeammalta. Mistä aloittaisin? Entä jos muut eivät ymmärtäisikään? Kuulin jo korvissani kaikki ne juorut, jotka lähtisivät liikkeelle sillä sekunnilla, kun saisin suuni auki. Eniten minua kuitenkin pelotti se, ettei kukaan välittäisi. Jäisikö kukaan kaipaamaan? Istuin maahan ja nojasin portinpieleen puristaen riimunnarua rystyset valkoisina. Vedin jalat syliini, yritin hengittää syvään ja rauhoittua. Kyyneleet polttivat silmäkulmia. ”Clara?” Puhalsin hitaasti ulos ja nostin katseeni. Tuulia sujahti ketterästi aitalautojen välistä ja kyykistyi viereeni. ”Miksi sä täällä istut?” ”Jäin katselemaan hevosia”, mutisin, vilkaisin kultakutrin tutkivia silmiä ja siirsin katseeni nopeasti takaisin Siiriin ja muihin poneihin. ”Onko jokin vialla?” Kaikki, teki mieleni huutaa. Mutta mitä sekään auttaisi. itse olin itseni ajanut tähän pisteeseen. ”Ei kai.” ”Ei kuulosta kovin uskottavalta”, Tuikku naurahti. Hymyilin pienesti. ”Harmittaako sua, kun Wenla lopetti Gitan hoitamisen?” Nyökkäsin. Harmittihan se, mutta toisaalta hyvän ystäväni päätös helpotti omaa lähtöäni edes hitusen. ”Mutta ei se ole ongelma. Vaan se, että Wenla ei ole ainut”, aloitin epäröiden. Tuikku oli aina kaikille niin kiva. Kyllä se nyt vähintään ymmärtäisi. Joohan? Pliis. ”Kuka muu nyt on lopettanut?” tyttö hämmästyi. ”Tai siis lopettamassa”, selvensin. ”Minä.” Jatkoin ennen kuin Tuulia ehti esittää lisäkysymyksiä. ”Lähden vuodeksi Englantiin, sukulaisten hevostilalle. Käyn paikallisessa lukiossa siellä ja treenaan pienimpien ponien kanssa. Ne tarvitsevat sinne pienikokoista ja napakkaa ratsastajaa, kun mun veli on kasvanut ulos pikkuponeista.” ”No mutta tuohan on ihan huippua! Tosi hieno mahdollisuus”, Tuulia huudahti. ”Milloin sä lähdet?” ”Lauantaina”, tunnustin hiljaa. ”Niin pian? Etkä ole puhunut mitään?” Kohautin harteitani. En ollut halunnut kertoa asiasta, ennen kuin kaikki olisi varmaa. Minulla oli mennyt niin kauan tehdä lopullinen päätös, kirjoittaa nimeni paperiin ja ilmoittaa, että oikeasti halusin lähteä. Perjantaina postilaatikosta oli löytynyt kirje, joka varmisti kaiken. Kuukausien paperisota oli ohitse, ja pääsisin lähtemään. ”Oletko jo kertonut muille?” Niin, pitäisi kertoa. Mutta se tuntui niin väärältä ja typerältä. Olin salaillut kaikkea viimehetkiin asti, siltä varalta, että jäisinkin Suomeen. Sitten ei ainakaan olisi tarvinnut selitellä, miksi suunnitelmat peruuntuivatkin. ”Mä en tiedä, miten sen sanoisin. Kun eihän kaikki ole edes aina tallilla, niin tuntuisi tyhmältä kertoa vaan muutamalle ja sitten ihmeteltäisiin, miksei kaikille ole kerrottu.” ”No nyt on hyvä tilaisuus. Olkkari on täynnä porukkaa, puhuttiin just syyskauden alkamisesta ja kaikista käytännön asioista. Ihmettelinkin, mikset sä ollut siellä.” Hymyilin. Ihana, tarkkasilmäinen Tuulia. Tuntui hyvältä, että joku oli huomioinut minutkin. Tuulia sai suostuteltua minut mukaansa tallin yläkertaan. Sydän hakkasi rinnassa kiivetessäni puisia portaita nuoren naisen jäljessä. Oven takaa kantautuva puheensorina voimistui kävellessämme kaappien ohi ja yltyi entisestään astuessamme sisään. ”Hei, Claralla olisi vähän asiaa”, Tuulia aloitti ja sai kaikki hiljenemään. Annoin katseeni kiertää tutuissa, ystävällisissä kasvoissa, ja yhtäkkiä tunsin itseni hölmöksi, jälleen kerran. Suotta olin pelännyt ja jännittänyt. Tilanne ei tuntunutkaan yhtään kiusalliselta. He olivat ystäviäni, seppeleläisiä. Kyllä he ymmärtäisivät. Ihan varmasti. Clara & Siiri neljäskymmenes
|
|
|
Post by Clara on Aug 10, 2018 22:28:48 GMT 2
Kiitos 10. elokuuta 2018
Siirin varusteet olivat siistissä järjestyksessä varustehuoneessa. Suitset niputettuina omassa koukussaan, satula kiiltävänä telineessä, harjapakki hyllyllä ja satulahuovat sekä loimet vastapestyinä ja nätisti viikattuina. Viimeisen viikon ajan olin käynyt kaikki ponin tavarat läpi, puhdistanut, korjannut, heittänyt rikkinäisiä pois ja järjestänyt ne omille paikoilleen. Halusin jättää kaiken valmiiksi uutta hoitajaa varten. Olin jopa ylipuhunut Pipsan ja Fiian kuuraamaan satuloita ja suitsia kanssani eräänä helteisenä iltapäivänä. Yhdessä me oltiin hinkattu nahkaa kiiltäväksi, tyhjennetty ahkerasti limuautomaattia ja juteltu niitä näitä, syksyn suunnitelmista mutta myös muisteltu paljon vuosien takaisia tapahtumia. Toivoin niin kovasti, että nämä kaksi Seppelefossiilia olisivat osa tallin vakiokalustoa vielä silloinkin, kun sitten joskus palaisin kaukomailta ja tulisin taas käymään Seppeleessä. Tänään oli viimeinen päivä, ja tänään oli Siirin vuoro. Harjasin sen puhtaaksi viimeistäkin karvaa myöten, hieroin oikein tarmokkaasti kumisualla ja sain sen venyttämään kaulaansa nautinnollisesti. Jokainen karvanpyörre ja erisävyiset kohdat ruskeassa turkissa oli minulle tuttu. Pienet kaviot, joista oikea etummainen hieman vino, hamppuinen harja ja häntä, jonka tyvi oli näin kesäisin kuin pieni harmaa pilvi ponin hinkattua peppuaan kesäkutinaa paetakseen. Viimeisen kerran hypähdin kevyesti pikkutamman selkään. Riimu ja naru riittivät varusteiksi pienelle, rauhalliselle maastolenkille. Ratsastin ensin pienen hetken valaistua lenkkiä pitkin, poiketen sitten pienelle kiemurtelevalle polulle, joka vei metsälampien ja Liekkikallion suuntaan. Ennen metsän ja pellon rajaa kuitenkin käänsin Siirin umpimetsään – tunsin metsän kuin omat taskuni, joten levollisin mielin saatoimme kulkea omia polkujamme. Siiri tarpoi innoissaan pehmeiden sammalmättäiden halki, sinisiä marjoja notkuvat mustikanvarvut kutittivat paljaita jalkojani. Ponin askellus oli tuttu, pyöreässä selässä istuessa olin kuin kotonani. Niin kuin sadat kerrat aiemminkin, upotin sormeni paksun harmaan harjan sekaan ja tunsin nelijalkaisesta ystävästäni huokuvan lämmön. Seppeleen punainen maneesi ilmestyi puiden takaa aivan liian pian. Tallin pihalla ei näkynyt muita, hevoset katselivat meitä aitauksistaan. ”Kiitos”, kuiskasin kumartuen halaamaan ponia. ”Saat varmasti hyvän hoitajan, pidä huolta, ettei sille tule tylsää.” Taluttaessani Siirin tarhaan olo oli haikea, muttei surullinen. Elämäniloiset ruskeat silmät katselivat minua tuttuun tapaan siirtäessäni paksun otsatukan sivuun. Hymyilin ja suukotin Siiriä keskelle otsaa. Sitten päästin irti, annoin ponin mennä. Se ravasi hirnahdellen ystäviensä luokse, ei vilkaissutkaan taakseen. Hymyilin yhä. Rakas, pieni poni, jota en tulisi koskaan unohtamaan. Kaappiini oli reilun viiden vuoden aikana kertynyt jos jonkinmoista tavaraa, vaikka olinkin vähintään joulusiivouksen pyrkinyt sille tekemään. Oven sisäpuolelle olin teipannut valokuvia vuosien varrelta. Oli kultainen Liinu Kamomilla-varsansa kanssa, lukuisia ihania hetkiä mustan shetlanninponitamma Walman kanssa. Molemmat ensimmäisistä hoitohevosistani laukkailivat jo vihreämmillä niityillä, kuvien tapahtumat tuntuivat etäisiltä, melkein kuin unelta. Siirin edeltäjä, kaunis Netta-poni oli myös lähtenyt Seppeleestä, senkin kanssa oli nähty ja koettu niin paljon. Poneja tuli ja meni, mutta jokaisella tulisi aina olemaan paikka sydämessäni. Nostelin kaapin uumenista keltaiset kumisaappaani, sadetakin, ratsastushousut, kasan pitkiä sukkia ja kypärän kahteen suureen kassiin, jotka olin ottanut mukaani. Irrotin valokuvat ovesta ja laitoin ne varovasti tallipäiväkirjani väliin. Ylisuureen tummanvihreään villapaitaani oli ehtinyt tulla jo useampi reikä ja ratkeama, joita olin yrittänyt parsia kokoon milloin milläkin kaikkea muuta kuin oikeaoppisella tekniikalla. Painoin kasvoni paitaa vasten, se tuoksui hevosilta ja heinältä, kaakaolta ja joululta. Seppeleeltä. Vanha ja uskollinen talviturkkini – sitä en heittäisi pois, tuota lämpimän kotoista tuoksua en haluaisi unohtaa. ”Nytkö sinä lähdet?” Sandra ja Luna olivat huomaamattani ilmestyneet taakseni. ”Joo. Huomenna lähtee lento”, nyökkäsin ja pyyhkäisin hiussuortuvat pois kasvoiltani. ”Jännää. Kai tulet joskus vielä käymään täällä?” Sandra kysyi. ”Tietty! Ainakin jouluksi tulen kotiin, enköhän silloin ehdi edes pikavisiitin Seppeleeseenkin tehdä”, virnistin. ”Ja tuletkin sitten vuoden päästä takaisin. Ettet jää asumaan sinne”, Luna muistutti. ”Joo joo, äiti”, nauroin. ”Täällä kuitenkin velvollisuudet odottaa.. pitäisi se lukiokin joskus suorittaa loppuun. Ettekä tekään sitten saa kadota sillä aikaa”, vinkkasin leikkisästi. ”Ei kadota, ei. Pistä ponit siellä kuriin ja laita paljon kuvia. Jouluna nähdään!” Halasin molempia tyttöjä ja jatkoin kaappini tyhjentämistä. Lopulta jäljelle jäi vain pölyä ja kasa hevosenkarvoja. Ämpäri, vettä, saippuaa ja rätti, ja pian hyllyköt olivat valmiina seuraavaa käyttäjää varten. Tartuin kasseihin ja ryhdyin raahaamaan niitä alakertaan. Inkeri tuli vastaan portaissa, hymyili ja nappasi toisen kassin reippaasti käsiinsä ja kuljetti sen ketterästi portaiden juurelle. ”Kiitti”, hengähdin iloisesti yllättyneenä. Onneksi olin ottanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt aloitteen typerän riidan sovinnolle. ”Pidä kivaa siellä poniparatiisissa”, Inksu naurahti. ”Kiität vielä Siiriä ja Walmaa kaikesta siitä, mitä ne on opettanut.” ”Parhaat opettajat ikinä”, virnistin ja halasin tyttöä. ”Näkyillään!” Avain numero yksitoista näytti orvolta ilman hevosenkengän muotoista avaimenperäänsä. Koputin toimiston ovea, Annen ”sisään” kuului oven läpi rutiininomaisena. ”Tulin tuomaan tämän avaimen.” ”Kiitos. Huomennako lähdet?” Anne tiedusteli. Nyökkäsin. ”Toivottavasti Siiri löytää pian uuden hoitajan.” ”Itse asiassa Siiri jää varmaankin eläkkeelle, on jo sen verran pitkän uran tehnyt”, Anne kertoi. ”Totta”, myönsin haikeana. En todennäköisesti näkisi ponia enää koskaan, mutta en ollut surullinen. Siiri saisi viettää rentoja eläkepäiviä, jotka se oli todellakin ansainnut. Uusia poneja tulisi, ja muistot jäisivät elämään. ”Kiitos sulle näistä vuosista. Otahan kaikki ilo ja oppi irti tulevasta vuodesta, on hieno mahdollisuus päästä näkemään vähän isompia ja erilaisia hevospiirejä kuin nämä ratsastuskoulut”, Anne kehotti hymyillen lämpimästi. ”Ja muista, että olet aina tervetullut takaisin.” ”Kiitos, sen teen. Seppele on huippu paikka, teitä tulee kyllä ikävä.” Puiset pariovet kumahtivat takanani kiinni viimeisen kerran. Taakse jäi tutut tallikäytävät, hevoset ja ihmiset. Katselin kaikkea tuttua ja turvallista ympärilläni ja hymyilin. Vihdoinkin sisälläni pitkään pauhunnut myrsky oli laantunut, olin vain iloinen siitä, että olin uskaltanut seurata sydäntäni ja ottaa ison askeleen tuntemattomaan. Rakastin Seppelettä ja olin onnellinen siitä, mitä kaikkea tämä paikka oli minulle mahdollistanut. Tiesin, että tulisin kaipaamaan, mutta voisin aina palata takaisin. Näin Siirin hahmon kaukana ponitarhassa ja hiljaa mielessäni kuiskasin hyvästi. ***
Pitkän harkinnan jälkeen on tullut aika sanoa kiitos ja näkemiin. Nämä reilut viisi vuotta Seppeleessä ovat olleet antoisia: olen oppinut paljon mm. piirtämisestä, kirjoittamisesta, nettisivujen koodaamisesta, netissä käyttäytymisestä sekä tietenkin hevosista. On ollut huippua olla osa tätä yhteisöä, tutustua uusiin ihmisiin, jutella ja päästä nauttimaan teidän hienoista tarinoista ja kuvista.
Virtuaalihevoset on ollut pitkään mulle tärkeä harrastus. Pikkutytöstä asti hevoset ovat olleet mun ykkösjuttu, suurin kiinnostuksen ja intohimon kohde, mutta säännöllisen hevosharrastuksen pääsin aloittamaan vasta 16-vuotiaana. Vuosien ajan oikeat hevoset olivat vain kaukainen haave, joten hevosia tuli harrastettua muilla tavoilla, ja jossain vaiheessa kuvioihin tuli mukaan virtuaalihevoset. Piirrosten ja tarinoiden kautta sain elää sitä ponitytön elämää, josta olin aina haaveillut. Pikseliponit ikään kuin ”korvasivat” oikeita hevosia, ja ne auttoivat jaksamaan ja uskomaan siihen, että vielä joskus suurin unelmani toteutuu. Viime vuosina olen vähitellen päässyt enemmän ja enemmän oikeiden hevosten pariin, ja siinä samalla tämä harrastus on jäänyt taka-alalle. Tykkään edelleen piirtää ja kirjoittaa, mutta virtuaalihevoset ei ole enää pitkiin aikoihin tuntunut oikealta tavalta purkaa inspiraatiota.
Nykyään pääsen hoitamaan hevosia halutessani vaikka joka päivä, ja ratsaillekin viikoittain. Unelmista on vihdoin tullut totta. Tällä tekstillä halusin vähän avata, mitä Seppele ja koko tämä harrastus mulle merkitsee, sillä se on oikeasti ollut paljon enemmän kuin vain nettisivusto ja keskustelufoorumi. Oikeita sanoja on vaikea löytää, mutta loppujen lopuksi tarvitaan vain yksi sana, ja se onKiitos ♥
|
|