Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 4, 2022 9:22:05 GMT 2
Löydät oleskeluhuoneen puiselta pöydältä paksun ja kulahtaneen kirjan, jonka kansia joskus visusti kiinni pitänyt metallilukko on haljennut ja avain on juuttunut siihen kiinni. Sivut ovat repaleiset ja osa niistä on irronnut nidoksistaan, mutta ne on tungettu väkisin takaisin kansien sisään. Kirjan etukannen oikeaan alanurkkaan on piirretty sydän, jonka keskusta on töhritty mustalla tussilla lukukelvottomaksi. Taiteellinen näkemys vaiko epäonnistunut rakkaus? Silloin huomaat, että väkivaltaisesti sutattuja sydämiä löytyy enemmänkin. Aivan niiden keskelle, kannen yläreunaan on kirjoitettu isoin tikkukirjaimin: ”ELÄMÄ ON KÄRSIMYSTÄ”. Heti tekstin alle on lisätty hieman kauniimmalla kaunokirjoituksella sanat:
Sisun päiväkirja Tänne on koottu yhteen kaikki ne pirstaleet ja puuttuvat palaset Sisun elämästä, joita ei erinäisistä syistä voi laittaa hoitsupäiväkirjan nätin ruusunpunaisiin kansiin.
(Päiväkirjassa esiintyviin ulkopuolisiin hahmoihin voit tutustua täällä)
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jul 19, 2022 21:45:15 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Sisu goes Ilvessuo 19.7.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Saavun tallin pihaan hikeä valuen ja henki pihisten. Aaro juoksee mun vierellä vähintään yhtä läkähtyneenä. Mun ei ollut tarkoitus ottaa sitä mukaan, mutta bussi oli hajonnut kesken eläinlääkärireissun ja aikataulutuksesta johtuen mulla ei ollut aikaa viedä koiraa kotiin tässä välissä. Tyrkkään koiran talutushihnan Hannekselle, johon satun törmäämään tallin pihalla ensimmäisenä. “Vahditko tätä sillä aikaa kun mä oon Ilvessuolla? Menee joku pari tuntia”,huohotan hengästyneenä. “Tietenkin minä voin sellaisen palveluksen tehdä. Tämä Aarohan vaikuttaa oikein miellyttävältä olennolta.” Jätän Hanneksen lepertelemään koiralleni ja juoksen pää kolmantena jalkana Eedin, Salman ja Jasmiinan luokse, jotka odottavatkin jo tallin edessä. Kello on viisi yli neljän, mutta ehdin ainakin paikalle.
Traikkuun lastaus jännittää kaikkia. Salma taluttaa huolestunutta Lediä ylös kärryyn ja minä ja Jasmiina pysytään lastaussillan sivuilla valmiina jelppaamaan tarvittaessa. Onneksi mammaenergia ja Eedin lempeä rohkaisu näyttää riittävän ja varsa suorastaan loikkii sisälle traileriin meidän kaikkien helpotukseksi. “Se ois sit siinä, matkaan mars!” Salma hihkaisee, kun me suljetaan kärryn luukut ja hypätään auton kyytiin. Eedi on vähän huolissaan siitä, alkaako varsa riehumaan ja hyppimään kärryssä tai loukkaisko Ledi mahdollisesti itsensä tai varsaansa siinä tohinassa. “Hyvin ne pärjää, älä huoli”, Jasmiina ja mä rohkaistaan hymyssä suin, mutta autoa ajava Eedi vaikuttaa silti hermostuneelta. Mä, Salma ja Jasmiina yritetään keventää tunnelmaa pulisemalla hevosista, säästä sekä yllättävistä huhuista, että Liekkijärvelle saatetaan olla perustamassa oma sanomalehti (?!).
Ilvessuon talli on mulle aivan uusi tuttavuus, mutta ihastun siihen heti ensisilmäyksellä Eedin kaartaessa parkkipaikalle. Tilavat tarhat avautuu heti silmien eteen ja vieressä näkyy kaunis tallirakennus. Tiheä metsämaisema tallialueen ympärillä luo sellaisen suojaisan lintukodon tunnelman. Heti autosta noustuani mun silmien edessä on kaunis ruunivoikko ori, joka tapittaa traileria kiinnostuneena ja hörisee ja hirnuu sen sisällä oleville matkaajille. Ledi vastaa hirnahdukseen ja jopa pikkuvarsakin tervehtii uutta tuttavuutta trailerin syövereistä.
Eedi vaihtaa pari sanaa mulle tuntemattoman miehen kanssa, joka seisoo oriin vieressä pitäen sen riimunarua kädessään. Meidän käsketään viedä muutama muukin hevonen samalla, joka saa kädet hikoamaan. Joutuisinkohan mä taluttamaan jotain täysin ventovierasta hevosta? Kunhan ei vaan olis mikään villi tapaus, se vasta oliskin hieno ensivaikutelma Ilvessuon väelle jos mä raahautuisin pitkin permantoa niiden hevosen perässä. Ledi ja varsa tutkii uteliaina karsinaansa, samalla kun me sovitaan käytännön asioista. Mä lupaudun ottamaan Ledin, joka palauttaa mielenrauhan ainakin hetkeksi. Suloinen kirjava tamma tökkii turvallaan mun käsiä ja vilkuilee samalla varsaansa päin varmistaakseen, että se ei katoa mihinkään. Eedi nappaa varsan mukaansa sen jälkeen, kun Salma ja Jasmiina on saaneet toisen tamma-varsaparin lassottua karsinastaan. Kirjavien hevosten lauma tuo mieleen villin lännen hevoskaravaanin, ja mainitsen asiasta myös vierellä kulkevalle Eedille. Eedi naurahtaa ennen kuin joutuu antamaan ohjeita takana kulkeville, sillä sieltä päin alkaa kuulua epäilyttävää töminää ja torumista. Näyttäisi olevan tulta ja tappuraa tää toinen varsa, mietin ja kiitän mielessäni Lediä, joka kävelee rennosti vieressäni kuin ihmisen varjo konsanaan.
Laitumelle saapuessa meidät toivottaa tervetulleeksi iloinen letka nuoria tammoja, yksi varsa ja sotalaivan kokoinen kantava tamma. Järkytyn hieman nähdessäni sen pallokalamaiset muodot ja Eedi vitsailee sen räjähtävän kohta. Samassa irtipäässyt Ledin varsa alkaa hyppiä ja pukitella muiden hevosten ympärillä ja levittää yleistä kaaosta ympärilleen meidän muiden yrittäessä olla jäämättä levottomien tammojen jalkoihin. Onneksi järjestys saadaan palautettua siksi aikaa, että saadaan päästettyä loputkin hevosista irti. Ledi siirtyy varsan kanssa kauemmaksi tarkkailemaan uutta laumaa, kun ne siirtyvät laitumen keskelle laiduntamaan. “Toivottavasti ne ei nyt talloisi tota pikkuista tai mitään”, Eedi huokaisee. “Hyvin noi näyttää tuolla pärjäävän”, rohkaisen parhaani mukaan ja lasken käteni Eedin olkapäälle. “Sitä paitsi, me muutenkin ratsastetaan tosta kohta ohi niin voidaan varmistaa vielä että kaikki on okei.”
Eedi ohjastaa mut metsälaitumen perällä seisoskelevan samppanjanmustan tamman luokse. Se näyttää todella söpöltä ja käveleekin meitä vastaan korvat hörössä. Annan sen nuuhkia mun käsiä hieman ennen kuin pujotan riimun sen päähän. “Tää on Elisa, se on ihana maastoheppa”, Eedi selittää ja kävelee hieman kauemmas auttamaan Jasmiinaa mustanpäistärikön tamman kanssa. Me oltiin suunniteltu tekevämme pieni maastolenkki Ilvessuon tiluksilla samaan syssyyn, ja ajatus tuntui kutkuttavalta. Vieraalla hepalla ratsastaminen vieraassa maastossa toki jännittää aika hitosti, mutta nyt vierellä kävelevä Elisa vaikuttaa todella kivalta tyypiltä, mitä nyt joudun välillä napakasti kieltämään sitä jyräämästä läheiselle tunkiolle. Ensivaikutelma: kiva polle. Mahdollisuus rodeo-ohjelmaan: erittäin alhainen. Hyvä.
Elisan selässä olo tuntuu hassulta. Vatsanpohjassa nipistelee kun kerään mulle vieraan tamman ohjia käsiini. Me päätetään, että Elisa ja mä kuljetaan Eedin ja Viivin edellä, kun se toimii paremmin vetohevosena. Me edetään rauhallisessa käynnissä ja mä saan mahdollisuuden totutella Elisan liikkeisiin. Sen suloiset vaaleat korvat vääntyilevät suuntaan ja toiseen, se selvästi nauttii maastoilusta vaikka ihan ventovieraankin kanssa. Takana kulkeva Jasmiina Hollyn selässä näyttää etenevän yhtä letkeästi. Salma keikkuu suuren kimon selässä jonomme hännillä, ja meno näyttää vähän takkuilevalta Lassen kytätessä viereistä pusikkoa.
Huomaan vatsaa kipristävän taas, kun Eedi sanoo, että me voidaan ravata pätkä. Kerään Elisan ohjia lyhyemmiksi ja tiivistän istuntaani sen verran, etten toivottavasti tipahtaisi satulasta alas tantereeseen. Elisa selvästi tietää, mitä on tapahtumassa, sillä sen käyntiaskel saa uutta potkua ennen siirtymistä raviin. Otan tukea harjasta varmuuden vuoksi ja annan vauhdin viedä. Tuuli humisee hiljaa korvissa, kun hevosletka etenee pellonviertä pitkin ja taivaalla seilaa valkoisia ja harmaita hattarapilviä. Kohta olisi kesäkin lopuillaan, ajattelen hajamielisesti satulan naristessa kevennyksen tahdissa. Mitähän kaikkea syksy toisi tullessaan? Toivottavasti jotakin hyvää, mutisen itsekseni ja ehkä myös Elisalle, joka etenee rentoa ravia eteenpäin minä selässään. Sen korvat kääntyvät hivenen taaksepäin. "Nautitaan vielä kun voidaan", kuiskaan sille hymyillen. Syksy tuntuu pelottavalta ajatukselta, mutta juuri nyt sillä ei ole väliä. Nyt ollaan Ilvessuolla.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jul 26, 2022 20:22:22 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Citalopramia ja harmaan sävyjä 26.7.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mä tuijotan kattoon hievahtamatta, kuten oon viimeiset kaksi tuntiakin tehnyt. Mulla on päälläni edelleen ne samat farkut ja reikäinen musta t-paita, jotka päällä mä kävin lenkittämässä Aaron kolme tuntia sitten. Jaloissa samat kantapäästä puhki rikkoontuneet yksisarvissukat ja mustavalkoiset tennarit jonnekin sängyn läheisyyteen potkittuna. Kuulokkeista soi se sama vanha soittolista, jonka oon kuunnellut läpi jo niin monta kertaa, että mä tunnistan jokaisen laulun jo ensimmäisen viiden sekunnin perusteella. Ja tässä mä vieläkin makaan, vaikka mieli seikkailee jo jossakin tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyhetken välisessä putkessa, joka ei johda mihinkään.
Masentaa. Aivan helvetisti. Eikä kesä oo edes vielä loppumaisillaan. Toisin kuin mun yöpöydällä lojuva Citalopram -purkki, josta mä olen imenyt viimeisen pillerin nassuun tänään. Perkule kun pitäis apteekkiinki jaksaa vielä, mietin ja käännän kylkee. Sängyn keskelle on jo syntyny ihan samperin iso kuoppa, kun oon maannut siinä yötä päivää ja nyt se meinaa upottaa mut takaisin syövereihinsä. Mä katon mun pienen yksiöni poikki parvekkeen ovelle, jonne Aaro on istunu kattelemaan maailman menoja parvekelasien takaa. Ainakin mulla on se täällä. Kutsun sitä nimeltä ja se tunkee heti paksun ahterinsa mun viereen löyhkäävän hengityksensä ja alati vispaavan häntänsä kanssa. “Mun oma, rakas karvakaveri”, mä kuiskaan sen kosteaan korvaan ja halaan koiran lämmintä kaulaa. “Sä oot mun elämäni pelastus.”
Liekkijärven keskustassa on aavemaisen hiljaista, kun mä astun takaisin sen pölyisille ja roskatuille pikkukaduille apteekin ulko-ovesta. Onneks täällä rupukylässä ees apteekkipalvelut toimii, mä tuumaan samalla puristaen uutta pilleripurkkiani mun olkalaukussani. Pirun kallista, mutta toimii.
Mä eksyn kävelemään Liekkiksen ainoan tatuointiliikkeen ohi ja pysähdyn tuijottamaan sen näyteikkunaa. Ikkunaa peittää isot mustekoneen ja tulenlieskojen siluetit ja leveä “LiekkINK - tatskat tulille” mainosteksti ja se saa mut miettimään sitä aikaa, kun mä vielä unelmoin tatuoinneista ihan tosissani. Olin jo suunnitellu designit ja kaikki, mutta sit se unelma jotenkin unohtu ja jäi pölyttymään jonnekin takaraivoon. Nyt se taas nostaa (ihanan kutkuttavaa) päätään ja päähän alkaa tulvia vanhat ideat ja haaveet. Oisko nyt se aika? Mut eihän tatskaa voi ottaa ihan tosta noin vaan miettimättä etukäteen… vai voiko? Viime aikoina mä olen kyllä muutenkin rikkonu omia rajojani ja mukavuusalueitani, joten masistatskan ottaminen olis varmaan sieltä lievimmästä päästä.
Jokin kyseisen firman nimessä kuitenkin epäilytti vähän. Koska Liek...kink? Hyi mua, ajattelen ja hihittelen itekseni. On siinäkin nimi. Mut ei kai nimi firmaa pahenna...? Tai sitten pahentaa jos se paljastuukin joksikin pimeäksi bdsm-kellariksi tai jotain. Mut eihän tatskaliike voinut sellanen olla... eihän..?
Mä astun lähemmäksi nähdäkseni liikkeen aukioloajat. Salaa mä toivon, ettei se olis auki just nyt, mutta (epä)onnekseni ovessa lukee “auki ma-pe 11-20, la 11-18, su 12-18”. Perhana. Hetken emmittyäni mä huokaan syvään ja lopulta päädyn vetämään oven auki. Ei pelkkä kattominen mitään pahaa tekis… eihän?
Oven yllä oleva kello kilahtaa äänekkäästi ja mä katson ympärilleni vähän pelokkaana. Mä en ole koskaan ollut tatskaliikkeessä sisällä, vaikka oon kyllä ihastellu joskus netissä näkemiäni liikkeiden sometilejä. Paikka on pieni, mutta siisti ja oikeestaan tosi chillin tuntunen. Aulassa on molemmin puolin seiniä vasten olevat mustat, kulahtaneet nahkasohvat ja joku pöytä, josta löytyy jotain lehtiä sekä vesiautomaatti heti sen vierestä. Vau. Ulko-ovea vastapäisellä seinällä on tiski ja sen takana punaoranssikeltaisella irokeesilla varustettu roteva nainen, jolla on itsellään varmaan kymmenen liekkitatuointia käsivarsissaan ja kasvoissa vähintään samanverran lävistyksiä. Mun katse valuu lihaksikkaista käsivarsista ranteisiin, joita koristaa kasa hopeisia ja kultaisia rannerenkaita ja käsissä mustat ja ohuet kynsikkäät. Naisen silmät kiiltää keltasina, jotka tuo mieleen jonkun villikissan, joka seuraa mun jokaista liikettä aulan poikki. Mä näytän ihan typerältä seisoessani siinä oven edessä tekemättä mitään, joten mä päätän äkkiä siirtyä sivummalle ottamaan lasin vettä.
“Hei kattos, uusii kasvojaki näkyy tääl päin!”
Meinaan hypätä metrin ilmaan, kun nainen puhuu mulle tiskin takaa ja samassa vedän osan vedestäni suoraan henkeen. Saan raivokkaan yskänkohtauksen ja koitan samalla näyttää vähän coolimmalta kuin joltain masiksen valtaamalta heppatytöltä, joka kantaa laukussaan masennuslääkkeitä.
“Öö, joo”, mä saan köhittyä ja heitän muovimukin roskiin. Uskaltaudun lähemmäs tiskiä ja kattelen samalla siihen aseteltuja esitteitä ja mainoksia, joiden etusivua koristaa sama tuttu LiekkINK -logo. “Minkäslaista tatskaa oot vailla? Yleensä meil ei oo walk-in palvelua mut tää ilta sattuis olee just vapaana.” “Öö, mä… tota… mä haluisin joo ottaa jotain.” Mulla ei ole hajuakaan, miten tatskaliikkeissä pitää asioida. Ei saakeli. “Seeeelvä”, nainen pitkittää sanaa epämiellyttävän paljon ja nojaa sitten tiskii vasten ja katsoo mua silmiin keltaisina kiiluvilla silmillään. Ne on varmasti ihan vaan värilliset piilolinssit, mut silti - karmivaa. “Öööh…”, mulla menee hetki ennen kun saan vastattua. “Selkään.” “Selkään? Makeeta. Mul on itelläniki pari ja ne on kyl hottii settii nykyään.” Tiskillä oleva kissanainen korjailee mustan liekkitoppinsa olkaimia ja kääntyy sitten taas kattomaan mua. “Ylä- vai ala?” “Alaselkään”, mä vastaan vähän liiankin innokkaasti hetkeäkään miettimättä. Mä nään jo mielessäni kauhukuvat siitä, miten helvetisti se tulis sattumaan, mutta mitäpä sitä ei tekis vanhojen haaveidensa eteen? “Jepa, entäs mikä design?"
Ainiin, voi perhana. Mä olin täysin unohtanu, että tatskat yleensä suunniteltiin etukäteen eikä niitä vaan keksitty liikkeen tiskillä. “Öö, itse asias mä en tiiä”, mä lopulta änkytän ja mietin samalla, et ehkä olis parempi ottaa jotain simppeliä ensin ennen kun lähtisin tekemään jotain Susun potrettia tai jotain. “Ei mitään probleemaa hei, me voidaan vaik ottaa sulle tästä tälle illalle suunnitteluaika ja sit toteutusaika loppuviikolle. Tuu tänne peremmälle vaan nii laitetaan tatskat tulille!” nainen hymyilee ja johdattaa mut tiskin ohi mustan samettiverhon taakse. Mä en ehdi vastata kysymykseen, vaan seuraan sitä mukisematta hämärään takahuoneeseen. Musta tuntuu samalta kuin olisin menossa gynekologin vastaanotolle tai jotain, niin paljon mua jännittää ja pelottaa, mutta myös kutkuttaa. Tai siis ei silleen et mua kutkuttais mennä gynelle tai mitään…
Mä en tajua, miten mä olen extemporesti eksynyt jonkun hienon ja pienen tatskaliikkeen takahuoneeseen suunnittelemaan mun alaselkääni tatuointia, mutta tässä mä nyt olen. Ehkä sekoitus epätoivon ja masennuksen cocktailia on vaikuttaneet siihen, ettei mulla juuri ole mitään estoja tällä hetkellä. Kunhan sais tuntea jotain muuta kun sitä pohjatonta tyhjyyttä.
Jokunen tunti me siinä plärättiin läpi jotain katalogeja ja Googlesta löytyneitä inspiskuvia, kun me vihdoin saatiin sellanen design tehtyä, joka miellytti omaa silmää. Tarpeeks yksinkertainen, ettei mun tarvitsis maata siinä tuskissani montaa tuntia mut silti sellanen, jonka näkisi kauemmaskin kun viiden sentin päähän mun perseestä. Tuskanhiki kihoaa jo otsalle, kun me sovitaan mulle tatska-aikaa perjantaille. Huhhuh. Kaikkeen sitä epätoivoissaan ryhtyy, mä mietin kirjoittaessani muistutusta ajanvarauksesta puhelimeen ja kiitän tiskin irokeesinaista palvelusta (joka muuten oli esitellyt taitelijanimekseen Musta Kissa...). Nyt viimeistään alan katua päätöstä koko tatskajutusta, mutta en mä kehtaa enää peruuttaakaan sitä, kun olin jo maksanutkin suunnittelusta ihan sievoisen summan.
Liekkijärven kadut toivottaa mut tervetulleeksi jäätävällä kaatosadekuurolla, ja mulla ei tietenkään ole sateenvarjoa mukana. Mitä hittoa mä olen mennyt tekemään?!
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jul 31, 2022 18:10:37 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Mut on polttomerkitty 31.7.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Sydän tykyttää tuhatta ja sataa, kun mä kävelen sisään nyt jo tutumpaan tatskaliike LiekkINKiin. Mun kädet on hiestä liukkaat, kun mä otan kiinni metallisesta ovenkahvasta ja työnnän sitä. Ei tapahdu mitään. Työnnän uudestaan. Ei mitään. Tajuun että ovenlasissa lukee “VEDÄ”. Kiskasen oven apposen auki ja luikahdan sisään toivoen, ettei kukaan nähny mitään.
Takahuoneesta on just astunut ulos joku toinen asiakas ja sen perässä kävelee tuttu, keltasilmäinen nainen, jolle mä olin varannu ajan tälle päivälle. Tai no, vaikutti siltä et se oli se ainoa tässä koko liikkeessä, joka pyöritti koko putiikkia. Se tuntu vähän pelottavalta, mutta ainakin sen somen perusteella se vaikutti olevan ihan taitava työssään. Nainen moikkaa mua tuttavallisesti leveällä hymyllä ja vetää mustia kertakäyttöhanskoja pois käsistään. “Tulitki just sopivasti, voidaan alottaa heti jos haluat”, se toteaa mulle kuin olisin just tullu sen luokse sille kuuluisalle gynekäynnille. Mä haluan vain tän koko koitoksen olevan ohi mahdollisimman nopeasti, joten mä nyökkään ja riisun mun ulkotakin tiskin vieressä olevaan naulakkoon.
♫ ♬ Dansa med oss klappa era händer
gör som vi gör
ta några steg åt vänster ♫ ♬ Mitä helvettiä, on mun ensimmäiset ajatukset kun mä astun tärisevin jaloin sisään takahuoneeseen. Mä salaa toivon, että kuulen väärin, mutta ei. Huoneen nurkassa oleva radio todellakin soittaa Caramelldansenia, ja vieläpä luupilla. Mä en tiedä, kumpi tulis olemaan tuskallisempaa: musteneulan tunkeutuminen ihon alle uudestaan ja uudestaan vai ton kamalan biisin kuuleminen seuraavan 60 minuutin ajan. Huoneen perälle asetetut tuolit tuijottaa mua uhkaavasti, kun mä kävelen naisen perässä niitä kohti. Se oli pyytäny mua kutsumaan sitä Kisuksi, ja se kuulosti musta vähän pornolta, mutta mitä sitä nyt voi odottaa kun puhutaan sellasesta lokaatiosta kuin Liekkijärvi. Todennäköisesti ainoa laatuaan näillä main, joten pakko se on vaan tyytyä, mä ajattelen samalla, kun vedän pois mun t-paitaa. Se tuntuu haikeelta ja mä haluaisin heti vetää sen takaisin päälle, mut Kisu pakottaa mut istumaan tuolille selkä sitä kohden ja se alkaa säädellä istuimen selkänojaa mun rinnukseni alle. Sit se katoaa kauemmas tekemään jotain ja mä jään tuoliin tuijottamaan seinää koittaen pitää itseni ees jotenkin henkisesti kasassa, samalla kun mun korvia raastaa järkyttävä basson jytke.♫ ♬ Lyssna och lär
missa inte chansen
nu är vi här med Caramelldansen ♫ ♬ Ekat viistoista minuuttia mä puren huulta ja latelen kirosanoja hampaiden välistä, joita Kisu ei todennäkösesti edes kuule sen kaameen Caramelldansenin pauhauksen keskeltä. Tilannetta ei yhtään helpota se, että aina välillä se hipaisee vahingossa mun bikineiden alaosan reunaa, ja saa mun koko kehoni väistämättä värisemään. Samassa mun silmissäni välähtää kaikki ne netissä nähdyt videot ihmisistä muhinoimassa kaikenmaailman katukauppiaiden ja bussikuskien kanssa… Ei herranjumala, en mä voi kiihottuu mun tatuoijasta enkä todellakaan tän biisin tahtiin, mä kauhistelen itsekseni ja koitan harhauttaa mun ajatukset jonnekin muualle. Musteneulan porautuminen ihoon noin joka toinen sekunti tekee siitä vaan aika pirun vaikeeta. Tai ainakin siinä mielessä, että mun olisi joko keskityttävä ainoostaan siihen kipuun tai sit johonkin ihan muuhun, joka tässä tilanteessa ei todellakaan ollu se parempi vaihtoehto.“Sul on kivan silee iho täällä”, Kisu toteaa ja saa mut punastumaan paloauton tavoin. Oliks sen nyt hitto vie pakko mennä sanomaan jotain tollasta?! “Öö, kiitti”, mä saan soperrettua. Puna on kuitenkin pian taas tiessään, kun neula työntyy mun alaselän lihaan niin et varmasti tuntuu ja joudun taas puristamaan käsiä nyrkkiin, etten kääntyis ympäri ja löis sitä turpaan puhtaasta kipureaktiosta.
♫ ♬ O-la-la-la
gör som vi
till denna melodi ♫ ♬ Mä oon koko tatskatuolissa istumisen ajan tuijottanu seinällä olevaa kelloa laskien minuutteja ja sekunteja siihen, että tää koko koettelemus ois ohi. Aattele lopputulosta, aattele lopputulosta, mä hoen itselleni ja lämmin helpotus täyttää koko ruumiin, kun mä vihdoin kuulen epätavallisen pitkän tauon musteneulan surinasta. “Valmista tuli”, Kisu toteaa tyytyväisenä ja mä kuulen, kuinka se duunaa jotain mun takana. Mä en uskalla liikkua ennen kuin kuulen todella, että se olis nyt ohi. “Nätti polttomerkki!" Se näyttää mulle puhelimestaan kuvaa, jonka se on ottanu mun just leimatusta alaselästäni. Mä huokaan helpotuksesta, kun se näyttää olevan ihan kiva eikä mitään suurempia katastrofeja ole näkyvissä. Kisu pyytää mua nousemaan varovasti ylös ja mun jalat tuntuu ihan keitetyltä spagetilta, kun mä yritän päästä taas pystyyn. Mä saan mukaani tarkat jälkihoito-ohjeet ja ostan samalla jotain purteloita mukaan, joiden merkityksestä mä en ole rehellisesti sanottuna edes täysin varma. Tässä vaiheessa mä olen jo niin epätoivoinen pääsemään ulos tuon universumin kamalimman korvamadon kynsistä, että mä suostun ostamaan ihan kaiken mitä Kisu mulle tarjoaa ja antaa se mulle mukaan jonkun alennuskuponginkin. Voin varmaan tyrkyttää sitä jolleki seppeleläiselle, jos mahdollisuus tulee. Mä änkytän suuret kiitokset ja suoritan korttimaksun ennätysnopeudella ennen kuin mä kävelen aulan poikki kohti ulko-ovea. Kisu sanoo heipat ja lisää perään jotakin sen sivubisneksestä, joka saattais kiinnostaa mua, mutta mä en jää kuuntelemaan sen enempää.♫ ♬ Det blir en sensation överallt förstås
på fester kommer alla att släppa loss
kom igen
nu tar vi stegen om igen... ♫ ♬ Vasta kotona mä uskallan katsoa tarkemmin peilistä, miltä tilanne näyttää. Ja pakko myöntää, että vastoin mun kaikkia odotuksiani siitä tuli likimainki just sen näköinen kun halusin.
|
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 6, 2022 7:41:56 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Työniloa 5.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mä vilkaisen mun rannekelloon tuskaisena. Vasta 13.30. Vielä olis pari tuntia työvuoroa jäljellä. Liikkeessä on ollu kiire koko hiton aamun, kun mun on pitänyt juosta paikasta toiseen laskuttamassa asiakkaita kassalla ja neuvomassa kukkahattutätejä kilometrin pituisilla koiranruokahyllyillä siinä, mikä merkki ois ravintosisällöltään JUST täydellistä heidän omalle rakkaalle Ulla-Pascal-Liinalle. Jossain välissä mä olin vissiin kerinnyt lounastakin syödä - senkin todennäköisesti myymälän puolella kuormaa purkaessa. Joku mies olis halunnut ostaa kukkaruukkuunsa kultakalan (saanen epäillä sen olleen joku Artsin ravitallin porukasta, sen verran kännissä se oli), ja mä jouduin aikalailla rautalangasta vääntämään, miks se ei nyt oikeen käy päinsä. Lisäks joku pikkukakara oli menny koputtelemaan akvaarioiden laseja ja mä olin joutunu menee väliin, saaden samalla kuulla olevani ihan tyhmä kakkapää.Mä oon ollut koko päivän yksin vuorossa, koska erinäisistä syistä meidän työharjoittelija Aura oli pyytäny vapaata mummonsa hautajaisten vuoksi, oikeesti epäilen syyksi ihan vain kaatokännien vetämisen aloittamista ajoissa. Sen mä opin pari viikkoa sitten, kun se oli pölähtäny töihin viinalta haisten ja valutti kaupan neontetra-akvaarioon koirashampoota luullen sen olleen vedenparannusainetta. Kalat selvis, toisin kun Auran pää ja mä lähetinkin sen kotiin darraansa potemaan. Sen jälkeen oon aina vähän henkisesti varautunu siihen, että oon perjantait yksin kaiken kaaoksen keskellä.Nyt liikkeessä on onneks jo rauhallista, kun aamupäivän ruuhkasta on selvitty ja mä ehdin katsomaan uutta kuormaa, joka odottaa mua uhkaavasti tukkien puolet noin jokaisesta hyllyvälistä. Ekana pitää ottaa eläimet ulos, mä ajattelen ja alan käydä läpi pieniä kuljetusbokseja tarkistaen listasta, että kaikki tilatut elukat on varmasti tulleet yhtenä kappaleena perille. Yks parta-agama, kolme undulaattii, viis hiirtä, pari gerbiilii, viljakäärme… samassa liikkeen ovikello käy ja sisälle astelee joku nainen pidellen käsissään pientä pahvilaatikkoa, jonka sisältä kuuluu epäilyttävää rapinaa.“Päivää päivää”, mä tokaisen sille samalla nostaen gerbut yksi kerrallaan kuljetusboksista kaupan terraan, jonka mä (onneksi) olin tajunnut täyttää ja sisustaa jo eilen.“Hei vaan”, nainen sanoo kuivasti ja katsoo mua hetken epäröiden. “Oletkos sinä töissä täällä?”En vaan murtohommissa mä olen, mieli teki vastata.“Juu mää oon täällä tänään, voinko auttaa jotenkin?” Mä vedän gerbuterran lasiovet kiinni ja käännyn naista kohti. Ehkä kysees olis vaan perus kynsienleikkuukeikka, niitähän saatto ilmestyä tänne ilman varoitusta millon vaan.“Noh, katsos kun tässä on minun Inkeri”, nainen sanoo haikealla äänellä ja raottaa pahvilaatikon kantta. Sen nurkkaan kaivautunu harmaaksi syyrianhamsteriksi tunnistettava ötökkä tuijottaa mua kiukkuisesti punaisilla silmillään. “Minun vanhat nivelet ei enää kestä painavien terraarioiden ja purupussien kärräämistä, joten ajattelin jos te voisitte etsiä sille uuden rakastavan kodin.”Lähtökohtaisesti me ei oteta tavallisilta asiakkailta kotia etsiviä elukoita vastaan, mut musta tuntuu et jos vastaisin kieltävästi niin seuraavaks se mummo menis paikallislehden konttoriin antamaan vinkkiä siitä, miten on löytänyt Liekkijärven paskimman eläinkaupan (ja samalla sen ainoan, mikä täällä koko kylässä on). Niinpä mä vastaan vastahakoisesti juu tietenkin me etsimme sille uuden ihanan omistajan, ja otan laatikon vastaan samalla peläten et sen sisällä oleva talttahammas porautuu kohta pahvin läpi ja tekee musta ihmislihasuikaletta.“Suuret, suuret kiitokset teidän jaloille sieluillenne, herran siunausta”, vanha nainen ylistää hymyillen ja lähtee kaupasta jättäen mut yksin rakkaan entisen lemmikkinsä kanssa.Mun ois vaan pitäny uskoa sitä intuitiota, joka kerto mulle et MIKÄ TAHANSA elävä olento, joka kantaa nimee Inkeri, on pakko olla jollain tapaa epävakaa. Pahaa-aavistamattomana mä olen jo tunkenu käteni pahvilaatikon sisään laittaakseni sen yhteen myymälän tyhjentyneistä hamsteriterroista, kun se pikkupirulainen tarraa mun etusormeen kiinni ja roikkuu siinä vielä kunnon tovin ennen kuin mä saan sen ravisteltua (eli heitettyä) purujen sekaan. Verenmakuun piru-Inkeri ei vielä pääse, sillä mä oon selvinny koitoksesta vaan kahden syvän, talttahampaiden muotosen painauman turvin. Mä osoitan puhelimen kameralla terraarion nurkassa luimivaa hamsteria ja nappaan siitä kuvan, samalla näppäillen viestiä Eedille.
Mä palaan huokaisten kaivamaan toisesta laatikosta myyntiin tullutta viljakäärmeen poikasta, joka näyttää enempi kengännauhalta kuin käärmeeltä. Mä katson sen mustiin nuppineulanpään kokoisiin silmiin ja samalla mietin, voisko piru-Inkerin syöttää sille sit kun se tosta vähän kasvaa.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 6, 2022 21:54:23 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Sudenpentu palaa Ilvessuolle 6.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mä nojaan talon ulkoseinää vasten pyöritellen mielessä tuhatta ja miljoonaa ajatusta, kun venailen Eediä parkkipaikalla. Vatsassa kutittelee jännitys ja odotus. Mä en tiedä, johtuuko se siitä, että me ollaan menossa käymään taas Ilvessuolla vai ihan vaan Eedin näkemisestä. Ehkä molemmista. Pari päivää takaperin se oli vienyt mut käymään Liekkimarketissa pikaostoksilla keskellä yötä, ja saattoi mut vielä takaisin kotiinkin. Sen illan jälkeen mä huomasin olevani jo ihan sekaisin ihastuksesta, sitä mä en voi enää kieltää itseltäni. Mutta mä en silti edelleenkään voi olla täysin fine sen asian kanssa, että mä olen ihastunut johonkuhun. Joku pikkuhirviö takaraivossa jaksaa koko ajan muistuttaa, miten vaarallista rakkaus voi olla enkä mä osaa hiljentää sitä, vaikka niin kovasti haluisinkin.
Oon juuri kaivamassa puhelinta taskusta, kun Eedi kaartaa jo tutulla autollaan parkkikselle. Heti auton oven auetessa mua vastassa on sen tuttu, ujo hymy. Mä hymyilen takaisin vähintään yhtä ujosti ja astun kyytiin. “Saiks hyvin unta yöllä?” Eedi kysyy samalla kääntäessään auton takaisin tielle. “Ihan jees, entä sä?” Mä heitän pienen valkoisen valheen mun vastaukseen, sillä todellisuudessa mä olin valvonut puolet yöstä miettien sitä, ja meitä. “Hyvin mä.” “Mä en kyl malta oottaa et näen Ledin varsan taas”, mä intoilen ihastuneena ja katselen samalla ikkunasta viliseviä Liekkijärven maisemia, kun me päästään pois keskustan alueelta takaisin tuttuun maalaismaisemaan. “Sitä on tullu jo vähän ikävä tuol Seppeleessä.” “Sä tuut niin ihastumaan siihen, se on ihana”, Eedi nauraa ja mä tiedän jo ennen Ilvessuolle pääsemistä, että se puhuu totta.
Me lähdetään ensimmäisenä hakemaan Lediä ja sen varsaa Lokia laitumelta (mä olin yöllä muistanu, että se oli tosiaan yhdessä viestissään mulle varsan nimen paljastanu aiemmin). Parivaljakko seisoo vähän matkan päässä portilta, ja mä todentotta ihastun aina vaan uudestaan läikikkääseen varsaan, joka hyppii emänsä ympärillä pieni pörröhäntä pyörien. Ledi tökkii mun kättä lempeästi, samalla kun mä rapsuttelen sen varsan silkinpehmeetä vauvakarvaa. Mä kumarrun pikkuisen nuuskittavaksi ja huomaan sivusilmällä, että Eedi katselee mua, mutta mä koitan parhaani mukaan teeskennellä, etten mä huomaa.
Me saadaan molemmille riimut päähän ja talutetaan Ledi ja Loki talliin harjattaviksi yhteen isompaan karsinaan, joka on tyhjänä. Samalla me törmätään johonki tallityöntekijään, joka esittäytyy Hanneksi ja mä tietysti esittäydyn kohteliaasti takaisin, sillä mä en sitä mun edellisen pikavisiitin aikana ollukaan tavannu. Se katoaa hommiinsa yhtä nopeasti kun oli ilmestynytkin ja me jäädään kahden Ledin ja varsan karsinaan. Varsa keskittyy tutkimaan karsinan nurkkia, kun me aletaan kaivamaan harjakasseja. Meidän kädet tarttuu vahingossa samaan pölyharjaan, ja se saa mut naurahtamaan ja Eedin vuorostaan punastumaan. Mä harjailen Ledin kylkeä pitkin vedoin, ja Eedi selvittelee sen harjaa ihan mun vieressä. Mä oon juuri aikeissa siirtyä toiselle puolelle tammaa sen pään puolelta, kun Loki yhtäkkiä päättää rynnätä mun ohi ja töytäisee mua niin, että saa mut horjahtamaan taaksepäin. Eedi on just kääntyny ympäri varmaan hakeakseen harjakassista jotain, ja se tarttuu vaistomaisesti muhun kiinni, etten kaadu. Mun sydän on hypähtää kurkkuun, kun mä tunne Eedin kädet mun lantioilla. Sekin vaikuttaa vähän jäätyneen tilanteesta, koska sen kädet puristaa mua otteessaan pitkän tovin. Niin pitkän, että mä ehdin hetken tuntea sen hengityksen mun niskassa. Sit se päästää irti, ja mä toivon salaa, että se ei ois tehny niin ihan vielä. “Sori”, mä änkytän ja siirryn vaivihkaa Ledin toiselle kyljelle. “Onneks sain kopin”, Eedi hihittää. Mä vilkaisen siihen Ledin selän yli, ja huomaan et sen silmään on varmaan lentäny hevosenkarva tai jotain - vai yrittiks se iskee mulle silmää just äsken? Ehkä ei.
“Meil on tossa kolme ny ainaki luvassa, ne pitää hakee laitsalta talliin eka”, Eedi selittää samalla, kun me kävellään rinnatusten Ilvessuon laidunten poikki. Mä tunnistan kauempaa ainakin mustan Holly-tamman ja kermanvärinen Pasi muistuu hämärästi Sommersolvervin kisoista, joissa olin seurannut sen ja Eedin rataa. Mä otan hoiviini Hollyn ja Eedi taluttaa perässään Pasia sekä ruunikkoa Viivi-tammaa. Me tullaan Hollyn kanssa niiden perässä, koska mulla ei todellakaan ole hajuakaan, missä niiden karsinat on. Onneks Holly vaikuttaa yhtä kiltiltä kuin viime kerrallakin ja löntystelee mun perässä kuin koiranpentu konsanaan.
Ensimmäisenä me aletaan laittaa Viiviä kuntoon. Mä olen yhtä eksyksissä varustehuoneessa kuin mä olin mun ensimmäisellä Ilvessuo-reissulla, joten mulla kestää hetki löytää oikeet varusteet. Mä oon just astumassa ulos satula käsivarsilla, kun se samainen tallityöntekijä huikkaa ujot heipat ja katoaa ulos. “Ai se lähti jo?” “Joo sil loppu työpäivä just”, Eedi nyökkää puhdistaessaan Viivin kavioita. “Me taidetaan olla kaksin tääl ny.” Mun syke nousee nollasta sataan heti viimeisen lauseen kuullessani ja meinaan hetken lahota lattialle satulan kera. Nyt keräät ittes, sä oot itsenäinen vahva nainen, jota ei mikään hölmö ihastus saa lakoomaan, mä tsemppaan itseäni samalla, kun suoristan itseni ja nostan painavan nahkasatulan ruunikon tamman selkään.
Tunnit vierähtää siivillä, kun me varustetaan ja kuskataan heppoja kentälle ja takaisin talliin. Holly ja Viivi oli menny tosi kivasti kentällä, vaikka Hollyn kanssa alku olikin ollu vähän tahmee. Ja Eedi oli ollu oikeessa: me todella oltiin kaksin täällä tänään. Sen johdosta mä uskallan alkaa rentoutua ja alan oikeestaan pitää Ilvessuosta ja sen metsän ympäröimästä miljööstä ja näteistä ratsuista. Se saa mut kuvittelemaan itseni sinne ratsastamaan, hoitamaan ja no, olemaan siellä Eedin kanssa. Tosin mä epäilen, että sen työsopimuksessa ei lue työtehtävien kohdalla “kuherteleminen seppeleläisten kanssa” tai ainakaan varsinkaan seppeleläisten.
Eedi on just päässy aloittelemaan treeniä päivän viimeisen ratsastettavan, Pasin, kanssa, ja mä nojaan kentän aitaa vasten katselemaan niiden menoa. Mä ihailen orin lennokkaita liikkeitä, ja no tietenkin myös Eediä, joka saa sen liikkumaan niin upeesti. Ja no, onhan se itsekin yhtä upeen näkönen, mutta samassa mä pohdin, onko kuitenki vähän loukkaavaa verrata Eediä hevoseen. Mä tuijotan lumoutuneena Pasin korvia, kun Eedi ratsastaa pitkää sivua mua kohti, ja melkein ihan sattumalta meidän katseet kohtaa. Mä en käännä katsettani pois vaan hymyilen sille leveesti samalla, kun harkitsen vähän kiusoittelevani sitä. “Katse eteenpäin, ei kentän sivuille”, mä huikkaan sen ravatessa ohi ja kuulen, kuinka se hykertää hiljaa satulassa varmaan luullen, etten mä kuule. Mä kiipeän ylös aidalle istumaan, jotta näkisin paremmin ja samalla toivon näyttäväni ehkä vähän coolimmalta siinä ollessani.
“Se oli upee, vaikka ois kyl menny mielellään nopeemminki”, Eedi selittää mulle innoissaan, kun me talutetaan Pasi talliin ja aletaan riisua siltä varusteita. Ori ei haluais pysyä paikoillaan lainkaan, ja on todellisen työn takana, että mä saan sen kaviot pidettyä ilmassa sen aikaa, että saan ne puhdistettua kunnolla. Mä meen varustehuoneeseen pestyt suitset käsivarrella, kun huomaan Eedin kurottelevan satulaa telineeseen vähän vaivalloisen näköisesti. “Anna mä autan vähä”, mä sanon pehmeesti ja astun varovasti Eedin taakse tarraten kii satulasta ujuttaen kädet sen kainaloiden alta. Samassa mä toivon, ettei se nyt kuvittelisi et mä ajattelin sen olevan joku avuton ja heikko pikkutyttö, joka ei saa satulaakaan nostettua telineelle asti. Me kuitenkin nostetaan se yhteisvoimin sinne ja mun yllätyksekseni Eedi vetääkin mun kädet takaisin sen ympärille, kun oon aikeessa perääntyä taaksepäin.
Siinä me sitten seistään, hämärässä satulahuoneessa mä Eedin takana ja mun käsivarret sen ympärillä. Mä tunnen sen lämmön itseäni vasten, me ollaan niin lähellä et voisin painaa mun huulet sen niskaa vasten, jos haluaisin. Eedin kädet puristaa mun käsiä niin kovaa et mulle ei jää epäselväksi sen sanaton viesti: “älä mee vielä”. Mä haistan sen sotkuisissa hiuksissa hevosen ja miedon satulasaippuan cocktailin, samalla kun sen hiushaituvat kutittelee mun nenää ja saa mut kamppailemaan aivastusta vastaan. Me hengitellään yhdessä sisään, ulos, sanomatta yhtään mitään, enkä mä kyllä osaisikaan, sen verran kierroksilla mun koko keho ja pää käy.
Hiljaisuuden keskeyttää tallikäytävältä kuuluva korvia riipivä hirnunta. Musta alkaa tuntua, että tää on nyt se Hanneksen julistama universumin vastaus mun ongelmaan: mulla ei ole aikaa rakastua, kun on aina joku elukka tarvitsemassa mun kokonaisvaltaisen huomioni ja energiani. Mä vähän vastahakoisesti irrotan otteen Eedistä ja kävelen portaat alas. Eedi tulee hetken päästä mun perässä ja poimii pestyt suitset, jotka edelleen roikkuu mun käsivarrella. Mä olin kokonaan unohtanu palauttaa ne sinne hemmetin varustehuoneeseen. Se siitä itsenäisestä ja vahvasta naisesta. “Mä voin viiä nää”, Eedi huikkaa ja kiipee takaisin vintille varustehuoneeseen samalla, kun mä jään Pasin seuraksi käytävälle. Se on levoton ja kuopii lattiaa, kun Eedi kiiruhtaa takasin alas ja ottaa orin riimunarun mun kädestä.
Me katsellaan hetki laitumella ilakoivia heppoja, kun Pasi on päässy takaisin kamujensa seuraan. Mä tunnistan kimon Lassen, mutta mustan ruunan nimeä mä joudun kysymään Eediltä. “Se on Mortti”, se selittää juuri sillä hetkellä, kun ruuna ottaa ja lähtee vimmattua pierupukkilaukkaa laitumen toiseen päähän villiinnyttäen Lassen ja Pasin mukaan riekkumiseensa. “Se on tääl myynnissä, nii saa nähä koska joku tulee sitä kattomaan.”
Mä nyökkään vaikuttuneena. Epämiellyttävä tunne alkaa yhtäkkiä kalvamaan jossain vatsanpohjassa. Mähän oon pelkkä sudenpentu täällä Ilvessuolla, hienojen kouluratsastajien ja toinen toistaan taitavampien hevosten seassa. Ja sit vielä Eedi, joka kisasi ja kävi täällä töissä. Mä en tajua, miten mä voisin olla mitenkään edes verrattavissa tähän maailmaan, mähän olen vaan harrastuksen uudelleen aloittanu ex-kilparatsastaja - jonka ura ei ees kestäny kuin pari hassua vuotta junnuluokissa - enkä mä todellakaan osannut mitään piffejä ja paffeja toisin kuin Eedi. Mä voisin keksiä heti kymmenen parempaa ehdokasta sille, jotka olis taitavampia ratsastajia ja varmaan muutenkin vähän enemmän sen levelillä. “Mä voisin heittää sut kotiin.” Onneks Eedi keskeyttää mun synkkien ajatusteni virran. “Sopii mulle. Tääl on kyl ollu tosi kivaa.”
Me lähdetään kävelemään pois laitumilta, ja mä koitan pakottaa hymyn takaisin mun kasvoille, kun me istutaan takaisin autoon. Mä en halua pilata tätä hyvää päivää mun synkistelyillä, mut silti se sama, repivä riittämättömyyden tunne ei suostu jättämään mua rauhaan, vaan seuraa mua koko automatkan ajan kotiovelle asti.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 7, 2022 20:39:26 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Pää täyteen huolii 7.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mun kädet tärisee, kun mä luen läpi Sakun lähettämiä viestejä toissayöltä (lukuunottamatta viimeistä viestiä, jonka mä luen vaan puoleen lauseeseen saakka). Olin mä ne silloin aamusta pikaisesti lukenut läpi, mut sit oli pitäny kiirehtiä Ilvessuolle ja tänään mä olin aamusta tallilla, joten mä ehdin vastata vasta nyt, mun kotisohvan syövereistä.
Isä oli lähettäny mulle viestiä keskiviikkona, että se on tulossa Liekkijärvelle viikoks hoitamaan työjuttuja, ja mä saisin samalla mun auton takaisin sen työkaverin kautta.
Sit seuraavana päivänä Saku oli laittanu mulle viestiä et jotkut mustapukuset miehet oli tullu ovelle kysymään isää. Saku oli ehtiny kuulemaan jotain Liekkijärvestä kunnes ne oli menny ulos puhumaan ja jälkeenpäin isä oli käskeny Sakua kakistamaan, oliko se sanonu niille jotain. Ja nyt isä on alkanu lähtemään niiden samojen tyyppien mukaan jonnekin ihan liian omituisiin vuorokaudenaikoihin. Pelkästään viestien muisteleminen saa mun niskakarvat pystyyn ja mua alkaa pelottaa, että ne tyypit löytäis tänne mun kämppään ja tulis hakemaan kohta muakin. Ja vaikka mulla onkin Aaro, niin uskallan väittää et se unohtais omistajansa kidnappauksen sillä sekunnilla kun vorot vähän heittäis leikkelettä sen näkökenttään.
Aaro on tunkenu ittensä mun kylkeen kiinni ja painaa päänsä mun syliin. Se vilkuilee mua tummilla silmillään vähän huolestuneen näköisenä.
Mä silitän Aaron päätä ja suljen Sakun chatin hetkeks tarkistaakseni, oisko mulle tullu viestiä keneltäkään muulta. Ei oo. Mä olin jo eilen päättäny et pidän tänään vähän etäisyyttä, kun pää tuntu taas vaihteeks räjähtävän kaikista viime aikasista tapahtumista. Mä jätän puhelimen mun kulahtaneen sohvan käsinojalle ja nousen ylös ettimään kaukosäädintä. Tääl kämpäs on ihan liian hiljasta, tarviin jotain taustamelua.
Puhelin värähtää viestin merkiksi ja mä suorastaan sukellan takasin sohvan nurkkaan lukemaan sen. Taustalla alkaa pyöriä vissiin joku rikosdokkari.
Mä en ole puhunut tästä koko isäni-on-tulossa-liekkijärvelle-ja-piilottelee-jotain keissistä kellekään, ja se alkaa ahdistaa. Mä en itekään täysin tiedä, mitä on meneillään, ja se ärsyttää suunnattomasti. Seppeleessä on täl hetkellä niin paljon omia draamoja meneillään, ettei ne varmasti kaipais sitä yhtään enempää sinne. Ehkä mä voisin kertoa Hannekselle jossain kohtaa, sehän ties vastauksen ihan kaikkeen. Mut toisaalta en mä haluais sitäkään stressata, en varsinkaan ny ku on se gaala tulossa ja juhlapuheet ja kaikki. Ja se varmaan käskis mua kutsua isä ja ne mustapukuset hämärätyypit sinne gaalaan tai jotain yhtä älytöntä. Ei, mä puhuisin tästä vaan Sakulle ja sillä selvä.
Huoh… Viesti merkiks siitä et meidän keskustelu on ohi ja mä voin hyvillä mielin jättää sen luetulle. Samalla mä avaan Eedin yhteystiedot mun puhelimesta ja päätän vihdoin et voisin tehdä sen. Nyt mä en enää epäröisi. Pelon aika on ohi. Nyt mä, Sisu Taskinen, pystyisin siihen. Tärisevin sormin mä painan Eedin nimeä ja odotan henkeä pidätellen, samalla vilkuillen ympärilleni ettei Vili tai muu kaikkinäkevä voima oo vahingossakaan mun lähettyvillä.
Sit mä teen sen.
Mä lisään Eedin nimen perään keksiemojin.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 11, 2022 19:08:06 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Liekkijärven sydän 7.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mä en tiedä, millä ilveellä mut oli saatu revittyä johonki veneretkelle mukaan - eikä mihin tahansa veneretkelle vaan nimenomaan veneretkelle Seppeleen väen kanssa. Mut tässä mä olen, seisomassa Liekkijärven rannalla vesisateessa Allun, Antonin ja Julin seurana, samalla kun me kaikki pällistellään meidän edessä olevaa epäilyttävän paljon Titanicin hylkyä muistuttavaa soutuvenettä. Allu uskaltaa ensimmäisenä ottaa askeleen lähemmäs sitä kapistusta ja kokeilee sen reunoja varovasti. “Toi sävy ei kyl tuu sopii mun hiusten väriin kuvissa”, Juli huokasee äänekkäästi ja saa Allun pyörittelemään silmiään. “Pysyyks toi ees pinnalla”, Anton tuhahtaa ja potkasee veneen kylkeä kevyesti varmaan testatakseen sen kestävyyttä. Mä pidätän hengitystäni, sillä oon ihan varma et se teki siihen kylkeen just reiän. Ei onneksi. Mut mua kyllä silti epäilyttää koko idea ja oon jo aikeissa sanoa jonkun hätävalheen, kun mä huomaan sateen ropinaa vasten matalassa rantavedessä jotain kiiltävää.
Mä kumarrun varovasti rantaveden ääreen sen verran kuin mun sisuskalujani puristava pelastusliivi ja sen päälle kiskottu sadetakki antaa myöden, ja upotan mun käden vedenpinnan alle. Vesi tuntuu ihoa vasten lämpimältä, mut mun kämmeneni osuu johonkin kylmään ja kovaan. Se on puoliks hiekan alla, joten joudun kaivamaan sitä vähän enemmän esiin ennen kun voin kattoa sitä tarkemmin. Mä nostan mun suljetun nyrkkini ylös vedestä ja tutkailen järven pohjalta löytynyttä esinettä lähemmin. Sade ropisee äänekkäästi mun sadetakin huppua vasten, ja taustalla muut puhuu jotain airoista ja niiden hakemisesta.Mä huomaan piteleväni mun kädessä ohutta kaulakorua, jonka keskellä on kultanen sydän ja sen keskellä vielä pienempi punanen sydän. Sen keskellä on pieni, kultanen hevosenkenkä, joka kiiltelee valoa vasten kauniisti. Ketju vaikuttaa olevan jotain kullantapasta, vaikka en mä oikeesti tiedä, onko se ihan oikeeta kultaa vai jotai rihkamaa. Mä hypistelen sitä käsissäni. Korun pinnassa on näkyvää kulumaa, ja se näyttää siltä, että on ollu vedessä jo jonkun aikaa. “Mennään hakee ne airot ny ensin”, Allun terävä ääni keskeyttää mun ajatukseni ja mä nousen kiireesti ylös. Mä tuijotan korua viel hetken ennen kun upotan sen mun takin taskuun sadetakin ja pelastusliivin alle. Mun pitäis katsoa sitä tarkemmin meidän reissun jälkeen.
Vene vaappuu ja hoippuu, kun mä nousen sen kyytiin ja Allu työntää meidät vesille. Vasta nyt mä tajuan et Anton raahaa mukanansa matopurkkia ja onkea. Ei kai se ihan oikeesti aikonu vielä kalastaaki tässä samalla, me ollaan kohta järvessä kaikki, mä kauhistelen itsekseni ja istun narahtelevan veneen kyytiin. Allu alkaa soutaa ja me livutaan hitaasti pois rannasta. Mä mietin, onko viel liian myöhästä hypätä pois veneestä ja uida takasin, mut sit mä muistan mun takin taskussa olevan kaulakorun ja päätän et sen hukkaaminen ei ois sen arvoista.
Me istutaan hiljaisuudessa, kun sade yltyy ja Juli peilailee itteään sen puhelimen kameraan. Samassa Allu näyttää ettivän jotain mun vierellä ja huokasee syvään. “Tääl ei oo ankkurii.” Ei ankkuria. Kivaa, mä ajattelen ja tuijotan sateen rikkomaa vedenpintaa. Mä ehdotan airojen kaivamista pohjahiekkaan, mut hyvin nopeesti me huomataan et ne ei todellakaan oo tarpeeks pitkät yltääkseen pohjaan asti. Niinpä me luovutetaan ja annetaan veneen heijailla itsekseen Liekkijärven ulapalla samalla, kun Anton alkaa kalastaa.
Mä vilkasen olkani yli Alluun, joka näyttää siltä et haluais sanoa jotain, mut ei sano sittenkään. Samassa mä tajuan, etten mä tiedä siitäkään ihmisestä oikeastaan yhtään mitään. Musta tuntuu, etten mä tiedä kenestäkään täällä Seppeleessä niin paljon et kehtaisin edes kutsua niitä mun läheisiksi ystäviksi. Paitsi ehkä Eedi, mutta en mä siitäkään loppujen lopuksi niin paljoa tiennyt. Ei, vaan musta tuntuu nimenomaan siltä, että mä tiedän siitä ehkä hivenen enemmän kuin se musta. Mua alkaa hävettää. Mun pitäisi todella tsempata näiden tallikaverihommien kanssa. Mä en kuitenkaan keksi mitään sanottavaa, joten puhumisen sijaan mä nojaan veneen laitaan (kuitenkaan varaamatta siihen liikaa painoa, ettei koko mörskä keikkais vasemmalle kyljelleen) ja tuijotan tummaan veteen. Rankkasade piiskaa meitä armottomasti, ja vene alkaa narista äänekkäästi mun (puolikkaan) painoni alla. Mun tekisi mieli kysyä Antonilta iotain kalaonnesta, mut se näyttää siltä et voisi heittää mut samantien veneen laidan yli ahvenien sekaan, joten mä päätän sittenkin olla hiljaa.
Mun rintataskussa oleva kaulakoru tuntuu polttelevan mun ihoa paidan läpi. Mä palan halusta tietää, mikä sen tarina on. Onks joku seppeleläinen pudottanu sen, oliko se pudonnu joltain tänne vuosikymmeniä sit vai oliks se seilannu jonkun virran mukana Liekkijärvelle asti? Mä en tulis varmaan koskaan tietämään, vaikka haluaisin.
Mä katselen sateesta nousevan sumun peittämää järvenselkää hajamielisenä. Kaikki tuntuu jotenkin tosi tahmeelta ja raskaalta, vaikka mä en edes tee mitään. Mä huokaisen syvään ja sörkin vedenpintaa mun sormilla, samalla miettien et osa meistä on vähän kun Liekkijärvi - pinnan alta voi löytyy vaikka ja mitä, jos me vaan maltetaan pysähtyä ja kattoa tarkemmin. Kun taas toiset on kuin se mun löytämä kaulakoru, jonka sakeen, mustan pinnan alle on lähes mahdotonta nähdä ollenkaan.Liekkijärven rantamudissa näkyy jotain kiiltävää...
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 12, 2022 21:27:38 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Häivähdys väriä 10.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mun ois pitäny osata kadota paikalta jo sillon, kun mä kuulin ku Hannes alko puhumaan Salmalle Seppeleen tallin kunnostuksesta gaalaa varten. Mä olin ollu tallin pihalla pahaa-aavistamatta selaamassa mun ottamia kuvia Sususta ja hengaamassa Aaron kanssa, ja Allu oli ollu vähän matkan päässä just lopettamassa jonkun puhelun, kun Hannes oli ilmestyny meidän eteen ja katsonu meitä vienosti hymyillen. Tosin jopa mä olin huomannu et se ei ollu sitä Hannekselle tyypillistä elämä on kaunista ja tähdet kohdillaan hymyä, vaan siinä oli ollu jotain hillitympää, jopa surumielisempää ehkä. Mut kuka mä olen tulkitsemaan yhtään kenenkään hymyn tarkoituksia tai tarkoituksettomuutta, kun hädin tuskin saan selvää ees omista tunteistani.
“Te kaksihan näytätte siltä, että voisitte nauttia sielunmaisemaanne värittävästä tekemisestä”, Hannes oli tokaissu ja Salma oli vaan nyökytelly, mä puolestani koitin lähettää sille telepaattisia luoja auta viestejä, turhaan. “Hei Allu ja Sisu, voisitte tosiaan auttaa vähän paikkojen siistimisessä näin ennen gaalaa, ainaki tuo aitta kaipais vähän uutta maalia pintaansa ja pari aitaa pitäis myös korjata”, se oli yhtynyt Hanneksen rekryämisinfoon (johon en kyllä mä tai sen kummemmin Allukaan oltu vapaaehtoisesti haettu). Ei nää hommat varmasti ees kuulunu meille tavallisille hoitajille, ja silti me vaan nyökyteltiin, koska epäilen ettei meistä kumpikaan ois kuitenkaa uskaltanu sanoa mitään vastaan niille kahdelle.--- Ja nyt me seistään varaston edessä Salman kanssa, joka heittää meidän eteen kasan haisevia, kulahtaneita maalarihousuja ja vanhoja t-paitoja. “Ottakaas tosta jotkut sopivat niin ei tarvi omia vaatteita sotkee”, Salma kehottaa hymyillen, kun mä ja Allu tuijotetaan eka toisiamme ja sit haisevaa housumyttyä meidän edessä.
Mä hipsin varaston taakse vaihtamaan vaatteet. Mä en ollu löytäny omaa kokoani lainkaan, joten joudun nyt tyytymään yhtä kokoa liian isoihin pöksyihin. Kaiken lisäks huomaan niiden vasemmassa persposkessa valkosen kädenjäljen, ja yhtäkkiä mua alkaa kuvottaa, kun mietin kenen päällä ne on viimeksi ollut ja kuka on sen jäljen siihen jättäny. Alistuneena mä kuitenkin kiristän vyön maksimiin ja vedän päälleni sotkusen valkosen t-paidan, jonka ulkoisesta olemuksesta (ja hajusta) huomaa et sillä on muutamat puomit maalattu ennenkin.
Mä ja Allu ollaan löydetty ikivanhat metallitikkaat varaston nurkalta, joita mä lopulta päädyn käytännön syistä käyttämään. Oonhan mä se, joka on vetäny meistä kahdesta sen kolmetoista senttiä lyhyemmän tikun - pituudessa nimittäin. “Ootko varma ettet haluu tulla maalaa näit yläosia”, mä kysyn kattoessani sitä kyykistelemässä naama aitan seinässä kiinni. “En mä, tää on ihan hyvä”, Allu vastaa siirtämättä katsettaan siitä pienestä laudanpläntistä, jota se on pensselillään sivelly edestakas jo varmaan viimeiset kaks minuuttia. Ihan ku tyyppi maalais taulua tai jotain, mä tuhahdan itekseni ja kiipeen ylös huojuvan telineen päälle. Mä oon ihan varma et se kaatuis mun painosta hetkenä minä hyvänsä, jos ottaisin yhenkin varomattoman askeleen.
Vierähtää tunti. Puoltoista. Anton ja Kiri kävelee meidän ohi, ja kommentoi ohimennessään jotain Seppeleen sinisilmäsistä remppamiehistä. Mä en tiedä, onko ne kommentit tarkotettu pilkkana vai kohteliaisuutena, koska toisaalta eiks sinisilmäset blondit oo just se kauneusihanne nykyään? Mut sit tajuan et mähän oon vaan puoliks blondi. Puoliks smurffin näköset ihmiset ei kuulu nykyajan kauneusihanteisiin.
Mä oon just astumassa alas telineen viimeseltä askelmalta et voisin kastaa mun pensseliin uuden kerroksen maalia, kun mä kuulen kiroilua ja metallin pamahduksen, sit kuuluu kolinaa ja lisää kiroilua ja pari nanosekuntia mä en ees halua kääntyä ympäri kattomaan, mitä just tapahtu, mut velvollisuudentunteesta teen niin silti.
Mä oon ihan varma et oon kävelly just keskelle rikospaikkaa ja et mun pitäisi oikeestaan ottaa jalat alleni ennen ku poliisit kaartais pihaan ja kuulustelisi mua pääepäiltynä. Mä kuvittelen jo itseni Liekkijärven kalterien taakse, samalla ku laittaisin viestiä Cellalle et miten mä vakuutan syyttömyyteni murhassa, jonka tapahtumapaikalta on löytyny ainoastaan mun ja uhrin dna:ta. “Ootko sä okei?” mä saan lopulta kakistettua, kun mun aivot rekisteröi ettei mun edessäni oo suinkaan brutaalisti paloteltu ruumis, vaan maalipurkkiin kompastunu Allu. “Voi per…” se kiroilee istualleen maassa, ja onnistuu vielä sotkemaan kätensäkin siihen punaseen litkuun. Mun käy sääliksi sitä ja oon jo vaistomaisesti tarjoomassa mun kättäni sille kunnes huomaan sen maalilla kuorrutetun käden ja tyydyn vaan näyttämään huolestuneelta. Mä oon aika varma, että työtehtävä oli nimenomaan maalata aitan seinät eikä Allua. “Kompastuiksä?” mä kysyn varovasti. “Joo. Mun vika”, Allu mutisee ja kampee ittensä takas polvilleen jatkaen maalaustyötään ku mitään ei ois tapahtunu. Mä vastaan neutraalin okein, vaikka mua oikeesti huolettaa et onkohan se sittenkään okei. Tai sit mun pitäis vaan lakata ylianalysoimasta muita ihmisiä ja esim. keskittyä analysoimaan itseäni ja mun tunne-elämääni Eedin suhteen.
Samassa Jasmiina kävelee meidän ohi, ja kattoo meitä vähän kieroon. Mä oon aika varma et sen katseessa oli sekoitus inhoa ja en ees haluu tietää -energiaa.--- Kolme tuntia siinä menee et me päästään Allun kanssa pois pakkotyövoiman tittelistä. Mä huokaisen helpotuksesta, kun saan riisua isot ja hikiset maalarivermeet pois mun päältä. Mä lähden etsimään Aaroa, jonka mä olin jättäny tallin edustalle tallilaisten rapsuteltavaks, ja samalla päätän et me mennään Liekkijärvelle uimaan. Musta tuntuu et jos en tekis niin, ne vuosikymmeniä muhineet maalarinhiet imeytyis muhun kiinni.
Liekkijärvi on jo peittyny oranssinkeltasen auringonlaskun syleilyyn, kun me päästään sinne. Mä heitän kävyn veteen ja Aaro lähtee rakettina sen perään, samalla kun jättimäiset vesiroiskeet peittää ison koiran hetkeks taakseen. Vesi tuntuu ihanan viilentävältä mun hiestä kosteaa ihoa vasten ja mä sukellan samantien sen alle. Kun mä nousen takas pinnalle, mun tekee mieli ravistella mun tukkaa silleen tosi dramaattisesti ihan kuin joku sen muka näkis täällä autiolla rannalla. Kuten vaikka Eedi.
Mä istun rannan hiekalla ja rapsuttelen Aaroa, joka istuu mun vieressä kieli ulkona. Aurinko on jo puoliks järvenselän takana, ja sen valonsäteet osuu mua suoraan kasvoihin. Aaron vimmatusti vispaava häntä hakkaa mua reiteen, ja mä oon ihan varma et se on maailman onnellisin koira joka ikinen sekunti elämästään. Salaa oon kateellinen sille. Mä en uskalla edes haaveilla aidosta onnesta, saati kokea sitä.
Paitsi sitten, kun mä nappaan mun puhelimella kuvan Liekkijärven auringonlaskusta ja päätän lähettää sen Eedille.
Sisu ja Aleksanteri, Seppeleen sinisilmäiset remppamiehet hikoilemassa..
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 20, 2022 20:24:51 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Ilta ennen gaalaa 20.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mä tuijotan peilikuvaani jännittyneenä ja tunnen, kuinka kylmä hiki valuu pitkin mun selkärankaa. Suoristan kaulusta. Asetan aurinkolasit silmille. Tuijotan. Haron mun hiuksia taakse. Tuijotan lisää.Enää yks yö Seppeleen vuosipäivägaalaan.Mä vilkaisen mun eteisen lattialla lojuvaa myttyä. Se on se tummansininen vanha juhlamekko, jonka äiti joskus osti mulle. Se odotti et mä pukisin sen sitten joskus päälleni, kun menisin jonkun kivan pojan kaa koulun päätöstansseihin. Sitä päivää ei ikinä tullu, joten se säästi sen vanhojen tansseja varten. Sekään päivä ei koskaan koittanu, joten sit se oli lopulta tunkenu sen mun muuttotavaroihin mukaan ja varmaan elätteli yhä toivoa siitä, että näkis sen mun päällä joskus. Mä kuitenkin tiesin alusta asti et sitä ei tulis ikinä tapahtumaan.Silti mä nyt vilkuilen taas sen suuntaan, kun se vanha myrkyllinen velvollisuudentunne kalvaa mun sisintäni. Vaikka mä olen jo tietoisesti tehny sen valinnan, etten pukis sitä päälleni, mä huomaan miettiväni että ehkä mun pitäis sittenki kokeilla sitä vielä kerran. Ihan vaan äidin takia, vaikka se ei tulis edes näkemään mua siinä. Mieleen muistuu se ilta, kun mä olin äidin painostuksesta osallistunu mun viimeisiin estekisoihin ikinä (en toki tienny vielä sillon niiden olevan oikeesti ne viimeiset), vaikka takaraivossa jyti tunne siitä, et en ollu valmis. En halunnu. Ja silti mä olin seissy peilin edessä sovittamassa mun kisa-asua ja suoristamassa sen ryppyyntynyttä helmaa niinkuin mä nyt kuusi vuotta myöhemmin suoristan mun nahkatakin kaulusta.Mä en ole edelleenkään sataprosenttisen varma mun asuvalinnasta. Se on kuitenkin se sama, mitä mä olin käyttäny Savusalontien bileissä - musta nahkatakki, valkonen t-paita alla, mustat maiharit - ainoana eroavaisuutena ne mustat aurinkolasit ja tummansiniset farkut mustien sijaan. Mä olin epätoivoisesti vaan kasannu yhteen mun siisteimmät vaatteet kaapista ja saanu niistä koottua jonkunnäköisen gaala-asun.Mä vilkaisen puhelintani ja mietin hetken, pitäiskö mun lähettää Eedille kuva musta aurinkolasit päällä, koska se on sellanen asia, jonka mä voisin melkein luokitella eksoottiseksi. Mä kuitenkin totean, että se ois ehkä vähän liian obvious, joten jätän idean sikseen ja lasken puhelimen takaisin eteisen lipastolle.Huomenna se näkis mut ne päällä kuitenkin.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 21, 2022 13:32:55 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Pentukuumetta21.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 24, 2022 21:06:08 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Kuolevainen 23.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Liian paljon tapahtuu kerralla. Mä en pysy enää perässä siitä, mikä päivä on, mitä kello on ja kuinka monta kertaa mä olen hajonnu viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana. Ehkä kerran, ehkä viistoista. Kyyneleitä ei enää tule, ne loppu jo kaks tuntia sitten - vaikka musta tuntuukin yhä siltä, että ne edelleen virtaa mun poskia pitkin korviin loputtomana, näkymättömänä tähtivirtana.
“Tarvin varmaan aikaa”, soi yhä uudelleen ja uudelleen toistuvana mantrana mun päässä, ja joka kerta se saa aikaan yhen uuden kiristyvän köyden mun kaulani ympärille. Osa niistä on jo valunu rinnan alueelle, ja musta tuntuu et kohta ne puristaa mut täysin hengiltä, jos mä en saa niitä loppumaan. Samalla joku puoli musta haluaa et ne tekis just sen; puristais kaiken sen vähän, jäljellä olevan elämän ulos musta, ja jättäis jäljelle vaan tyhjän kuoren.
Mä en tiedä, kauanko oon maannu siinä sängyssä keskellä pimeyttä, pelkkä puhelimen silmiä särkevä sinivalo mun seuranani. Aaro nukkuu lattialla sen omalla pedillä, jota se ei yleensä tee. Ehkä sekin vihaa mua yhtä lailla. Ehkä sekin on jo tajunnu, miten paska omistaja sillä on, ja karkaa pois mun luota heti kun vaan saa tilaisuuden. Sasukin nukkuu sen pentuaitauksessa tuhisten, vaikka on sen eka yö uudessa kodissa. Sekään ei tarvii mua.
Mulla ei oo ollut näin yksinäinen olo pitkään aikaan.
Mä tuijotan puhelimen näytön valossa erottuvia peitonryppyjä, ihan kuin ne vois antaa mulle vastauksia yhtään mihinkään. Mä en tiedä, missä mun isä on, kuka oli satuttanu Eediä ja miksi, muuta kuin et se oikee kohde olin minä. Mulla ei ole antaa vastauksia sille, vaikka se olis voinu menettää henkensä mun takiani. Mä en pystyisi ikinä antamaan itelleni sitä anteeksi. Nyt on jo liian myöhästä enkä mä tiedä, onko mun seurassa kukaan enää turvassa. Mä tunnen itteni maamiinaks, joka vois taas hetkenä minä hyvänsä räjähtää miljooniks sirpaleiks, ja mun vastuulleni on jääny uhrien minimointi.
Mä en voisi saattaa Eediä enkä ketään muuta enää vaaraan. Vaikka mä tunnen taas uuden köyden kiristyvän mun vatsani ympärille, mä teen päätöksen siitä et mun pitää selvittää tää sotku yksin. Mun pitää selvittää, mitä ne miehet halusi ja miksi. Mä en tiedä, minkälaiset vastaukset mua odottaa, mut jos kävis köpelösti niin ainakin voin lohduttautua sillä et kenenkään muuhun ei sattuis mun takia, enää ikinä.
Seppele cupin jälkeen mä lähden. Ripa ottais varmasti mielellään koirat hoitoon, jos sanoisin sille et tuli äkkilähtö vanhempien luokse tai jotain. Hannes suostuis varmasti ottamaan Susulle sijaistavan hoitajan samasta syystä, siltä varalta et musta ei kuulu mitään vähään aikaan… tai ehkä enää ikinä. Mä nielaisen ja käännyn selälleni tuijottamaan kattoon. Mä tiedän ryhtyväni vaaralliseen peliin, mut tää on mun ainoa mahdollisuus saada vastauksia, jotka vois korjata asiat taas ennalleen. Mun on saatava tietää. Silläkin uhalla et mä en palais siltä reissulta enää takaisin.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Aug 31, 2022 13:59:54 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Painajainen 24.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Mä herään keskeltä hämärää metsää. Mä en tiedä, miten oon joutunu sinne, mut mua pelottaa. Uhkaava tunnelma leijuu ilmassa kuin mädäntyvän ruumiin löyhkä, ja saa mut voimaan pahoin. Musta tuntuu siltä, että voisin antaa ylen hetkenä minä hyvänsä. Mä nousen pystyyn tärisevin jaloin ja koitan saada selvää yhä tiukemmin mun ympärille kietoutuvasta pimeydestä. Mä erotan jossakin kaukaa valonkajoa, ja päätän lähteä kävelemään sitä kohti.
Mitä pidempään mä kävelen, sitä ahdistavammaksi ympäröivä metsä muuttuu. Pimeys tunkeutuu nyt silmiin ja kurkkuun ja korviin, mä en saa henkeä. Mä kuulen takaani ääniä, joku huutaa mun nimeäni, mutta se kuulostaa siltä kuin tulisi metrin paksuisen pleksilasin takaa. Äänet lähestyy. Mä lähden juoksemaan, vaikka en tiedä, minne. Mä odotan kompastelevani juurakkoihin ja kiviin, mutta niitä ei ole. Metsämaa tuntuu jalkojen alla tasaiselta, aivan liian pehmeältä ollakseen oikea metsäpolku. Silti mä liikun kuin siirapissa. Takaa tulevat äänet voimistuu, ja yhtäkkiä joku riuhtaisee mua rajusti taaksepäin. Ympärillä oleva metsämaisema sulautuu taas mustaksi massaksi, ja kauempana häilynyt valo katoaa näkymättömiin.
Mä tajuan herääväni jälleen eri paikasta. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ole metsässä tai edes ulkona, vaan hämärästi valaistussa ja kolkossa huoneessa. Ympärillä on kylmää hohkaavia betoniseiniä ja rojua. Huone on pieni, ehkä jonkinlainen varasto?
Koitan liikuttaa mun käsiä, tajuten nopeasti niiden olevan sidotut selän taakse. Päässä jyskyttää, ja koko kehon alkaa vallata paniikki. Mä en tiedä, missä oon tai mitä tapahtuu. Ensimmäinen päähän iskeytyvä selviytymiskeino on huutaa apua, mut kurkusta tulee ulos vain pelkkää pihinää.
Yhtäkkiä ovi aukeaa, ja mun silmiä sokaisee kirkas, kellertävä valo. Valon eheyttä rikkoo tumma varjo, joka lankeaa mun siristelevien silmieni ylle. Mä käännän katseeni oviaukkoon nähdäkseni tulijan, ja sydän on pysähtyä siihen paikkaan. Utuisen hahmon kasvot erottuu nyt selkeästi kalpeaa valoa vasten, ja niitä korostaa leveä ja tyytyväinen virne. Nyt mä en voi enää erehtyä näkemästäni. Se on se sama mies, joka oli käyny Eedin ja mun kimppuun Seppeleen gaalailtana!
Yritän rimpuilla käsiä irti köysistä, mut yritys on turha. Miehen leveä virne venyy luonnottoman pitkäksi miltei korvasta korvaan, kun se alkaa yhtäkkiä nauraa kovaäänisesti. Mä oon nyt täyden pakokauhun vallassa, ja yritän ryömiä kauemmas. Miehen kasvot lähenevät lähenemistään, ja korvissa soi kammottava ja sairas nauru, joka kaikuu pienessä kolkossa huoneessa. Se kuuluu aina vain lähempää, kunnes kasvot pysähtyy vain senttien päähän musta.
Silloin mä tajuan et kyseessä ei ole miehen kasvot. Ne on sirot ja vaaleat, ja niitä reunustaa pitkä ja punainen tukka. Samassa sen vierelle ilmestyy toiset kasvot, jotka mä tunnistaisin epäilemättä myös unissani. Se virnuilee mulle yhtä ilkeästi samalla, kun sen vääristynyt ääni kuiskii mulle jotain epämääräistä. Marjaana... ja Eedi...? Mä ehdin ajatella juuri ennen kuin molemmat hahmot vyöryy viimeisetkin erottavat sentit eteenpäin ja nielaisee mut lopulliseen pimeyteen.
--- Mä herään omaan huutooni. Sydän läpättää niin kovaa et mä ajattelen kuolevani. Paniikinomaisesti mä nousen istumaan ja pälyilen ympärilleni kuin petoeläinten saartama kauris ennen kun tajuan istuvani keskellä vierasta makuuhuonetta. Ei, ei vierasta. Vaan keskellä Eedin makuuhuonetta, sen sängyssä.
Yhtäkkiä mä en muista yhtään mitään siitä, mitä äsken tapahtui - muistan vaan nähneeni painajaista, jossa juoksin metsässä pakoon jotain näkymätöntä uhkaa, ja sit mun edessä oli mustia hahmoja. Miks mä olin huutanu? Ja keitä ne hahmot oli?
Sydän takoo edelleen tuhatta ja sataa, kun mä tuijotan huoneen toisella puolella olevaa seinää. Vatsaa vääntää ja päässä huippaa, kun after riden aikana nautitut drinkit muistuttavat harvinaisen tutusta läksiäislahjastaan: darrasta.
Päässä pyörii taas miljoona kysymystä lisää, ja puhelimen kello näyttää vasta seitsemää aamulla.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 5, 2022 16:17:45 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Häilyvä muisto 1.9.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
…suunnitelma onnistunut…
…se nainen tuolla varastossa…
…juu, kyllä, nyt kaikki on valmista…
…miesraukka voi tehdä muutakaan!
Mä herään keskellä pimeyttä. Ahdistavaa, täyttä pimeyttä. Päässä kaikuu oudot, vääristyneet äänet. Mä en tiedä, puhuuko ne mulle vai ehkä jollekin toiselle samassa huoneessa. Joka paikkaan sattuu. Eniten kurkkuun ja jonnekin selän alueelle. Rintaa polttelee. Oonko mä taas nukahtanut Susun karsinaan? Mut täällä ei tuoksu hevoselta. Mun nenääni ei kutittele ilmassa leijuva heinäpöly tai hevosenkarvat. Mä en kuule kaurojen rouskutusta, karsinoiden oviin ladattuja potkuja tai edes yhden yhtä hörähdystä. Ei, mä en ole tallilla. Maa mun allani tuntuu liian kovalta ja kylmältä. Jostain lattianrajasta vetää hyytävää ilmaa. Mä alan täristä, kun tajuan, miten kylmä mulla on. Yritän vaistomaisesti kietoa käteni itseni ympärille, jotta mä saisin kaiken mahdollisen ruumiinlämmön käyttööni. Mun kädet ei kuitenkaan liiku minnekään, vaan ne pysyy tiukasti paikoillaan… mun selän takana? Koitan liikutella sormia. Ne toimii. Tunnustelen mun puutuneita ranteitani, ja mun sormenpäät osuu johonkin karheaan ja rosoiseen niiden ympärillä. Köyttä…?
Silmäluomet tuntuu lyijynraskailta, mut mä pakotan ne auki, kun oon vihdoin saanut revittyä osan mun tajunnastani ylös jostain sumuisesta, tahmeasta liejusta. Mä näen ensin vain lisää pelkistynyttä pimeyttä, ja joudun räpyttelemään pari kertaa varmistaakseni, että oon oikeasti hereillä. Pikkuhiljaa pimeyden keskeltä alkaa erottua heikkoja ääriviivoja. Ainoa valonlähde on jostain mun takaani tuleva kellertävä valonkajo, joka riittää just ja just valaisemaan mun jalat. Päätä särkee. Se pakottaa mut sulkemaan silmäni taas hetkeksi.
Edessä alkaa vilistä häilyviä muistoja ja katkelmia valonnopeudella etenevän filminauhan lailla. Eedi ruuhkaisessa baarijonossa, mä sen asunnon eteisessä, koirat juoksemassa mun edellä metsäpolulla, musta varjo puiden takana. Olo on kuin mut ois heitetty keskelle jotain rytmiikkapelin tasoa, jonka vaikeustaso on korkeimmillaan ja ohjekirja hukkunut kauan sitten. Mä en saa mistään kiinni, vaan koitan sohia vähän jokaista siinä toivossa, että muistaisin jotakin kunnolla. Yritän yhdistellä irrallisia palasia toisiinsa ja saada niistä edes puolikkaan kokonaisuuden aikaan.
Sit se tapahtuu. Mä näen itseni kävelemässä Aaron ja Sasun kanssa Liekkijärven metsäpolulla. Ympärillä on hämärää, mut ei vielä pimeää. Sasu leikkii, Aaro murisee. Se oli tehnyt sitä joskus toistekin, kai? Mä kiskon isoa koiraa eteenpäin, vaikka se vilkuilee meidän taakse hampaat irvessä. Miks mä tein niin? Mulla on kiire jonnekin. Ripan luokse? Koirat! Koirat piti viedä hoitoon Ripan luokse. Juuri kun mä olen muistamassa miksi, kaikki mun muistojen virrassa särkyy uudestaan. Tilalle tulee näky, jossa joku ottaa musta kiinni takaapäin ja vetää mua perässään. Oksat ja juurakot raapii ihoa ja repii vaatteita, kun mä yritän pyristellä ja potkia itseäni irti, turhaan. Voimakas kemikaalin haju tunkeutuu sieraimiin ja kurkkuun. Se tukehduttaa mut hengiltä tai siltä se ainakin tuntuu. Kaikki mustenee. Pimeys. Loputon pimeys.
Ajatusvirta pysähtyy äkisti, kun jostain läheltä kuuluu läheneviä askelia ja kolahdus. Mun silmät revähtää automaattisesti auki, kun mä yritän hätääntyneenä paikantaa äänien lähdettä. Pieni valonkajo mun jalkojen vieressä on laiha lohtu. Lisää puhetta. Se kuuluu nyt lähempää kuin aiemmin. Yhtäkkiä mun silmiä häikäisee niin kirkas valo, että niitä alkaa särkeä. Hetkeen mä en nää muuta kuin tanssivia valopalloja ja violettia lumisadetta.
“Sisu!”
Jostain kaukaa kantautuva huuto tunkeutuu mun tajuntaani porakoneen lailla. Sen äänen mä tunnistaisin milloin tahansa, ja se toimii kuin sähköisku kiskaisten mun viimeisetkin tajunnanrippeet ylös tahmeasta, upottavasta suosta. Mä yritän pälyillä paniikissa jonnekin valokeilan taakse, mutta osaa siitä peittää iso, musta hahmo. Mun silmät ei ole vieläkään tottuneet kunnolla äkilliseen kirkkauteen, ja varjon ympärillä välkkyy lähinnä vain valopalloja ja valkoisia viivoja. Mut valtaa vain yksi ajatus yli kaiken, kun mä tunnistan, kelle ääni kuuluu.
Isä…?
|
|