Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 14, 2023 23:29:24 GMT 2
05.05.2023 Kirsikankukat Lapsuus. Entinen elämä. Sisilia Taskinen.Siitä on niin kauan.Niin kauan et mä en enää löydä tietäni rautatieasemalta kauppatorille ilman Google Mapsin pelastavaa tekniikkaa. Niin kauan et mä en osaa enää luetella ulkoa keskustan halvimpia pizzerioita tai lepsuimpaa henkilökuntaa omaavia baareja. Kaikki on niin erilaista, uutta ja siloteltua, mut samalla silti vanhaa ja karua. Ihan kun hutaisten päällevedetty uus maalikerros, jolla yritetään peitellä halkeamat ja pintavauriot mahdollisimman helposti ja halvalla, mut sen maalikerroksen alta voi edelleen nähdä sen entisen ja rikkonaisen, jos osaa raapasta oikeesta kohdasta just oikeeseen aikaan. Ihan niinkun mun muistiani raapaisee nyt, kun mä seison Helsingin juna-asemalla laituri numero 10 edessä reppu puolihuolimattomasti yhdellä olkapäällä, kädet taskussa ja silmät tuijottaen tyhjinä parinsadan metrin pituista laituria, joka johtaisi mut kohta asematunnelin kautta suoraan keskelle aikahyppyä menneisyyteen.Mä huokaan syvään ja astun viimein eteenpäin, kun joku kärttyisä mummo tuuppaa mua täyteenahdetulla rinkallaan sääreen. Yhtäkkiä musta tuntuu siltä, että mun pitäisi sittenkin hypätä takaisin junaan, kääntyä ympäri ja sanoa et sori mä meen tästä ja pujottautua ulostulevien ihmisten välistä takasin penkkien väliin ja antaa sen viedä mut jonnekin kauas, minne tahansa muualle kuin tänne. Helsinkiin, joka oli joskus mun koko elämä ja joka ei enää merkitse mulle mitään.Mä työnnän auki raskaat puuovet, jotka ei oo koskaan tuntuneet niin painavilta kuin kaikki se, mitä ne taakseen kätkee. Mun eteen avautuu harmaa, kiireen täyttämä katukuva, jonka pintaa peittää heleä auringonpaiste ja hitaasti laskeutuva katupöly, jota ikuisella jatkumolla ohiajavien autojen renkaat puskee ilmaan. Suuta kuivaa. Mä alan kaivaa esiin vesipulloa, joka on oikeestaan vain tyhjä Novelle vedellä täytettynä, ja pysähdyn hetkeksi hengähtämään imien viilentävää nestettä itseeni ihan kuin sillä vois huuhdella alas sen tunteen, että mun ei pitäisi olla täällä - ei enää. Vesipullon sisältö hupenee nopeasti, ja pian mun on pakko laskea se alas, että henki kulkis taas mun päänsisäisen sankan savun keskellä. Joku ajaa scootilla ohi niin kovaa et mä en ehdi edes huomata miten mun sydän hypähtää hetkeks kurkkuun tajuttuani et oli vaan senteistä kiinni, etten kävelly sen alle ajatuksissani. Nyt ryhdistäydyt, mä käsken itseäni tiukasti ja heitän repun takasin selkään sellasella voimalla, että sen sisällä ollu vesipullon kulma kolahtaa kipeästi vasten selkärankaa. Kävelet vaan sinne poliisiasemalle ja takasin, siinä se. Ei mitään muuta. Siinä kaikki.Lämmin ja kirkas aamupäivä on houkutellu katukuppilat täyteen ihmisiä nauttimaan sekä toistensa että juomiensa seurasta, ja satunnaisten naurunräkätysten seassa soljuu tasainen puheensorina. No onkos sulla jo lomasuunnitelmia, kuulin et olit just alottanu työt siellä uudessa paikassa, ai niin joo sullahan oli se vaimo siellä kotona, ai lapsetko pääsee reissuun mukaan, johan nyt. Lasien kilinää, tuolinjalka kolahtaa vasten katukivetystä, tarjoilija kerää lasit tyhjentyneestä pöydästä kolisten ja kiireessä. Ei tässä paljon mitään, duunia riittää mut kohta helpottaa, odotas vaan millaset säät sitten heinäkuussa, kyllä nyt kelpaa kun on festarikesä vielä edessä ja se meidän Vernakin on nyt päässy kesätöihin, ootteko jo ehtineet käydä kattomassa niitä kirsikankukkia jotka siellä Roihuvuoressa kukkii? Kuulema kauniita ovat, kuin suoraan Pariisin tyyreimmästä kukkalaitteesta poimittuja. Mä pysähdyn ja käännyn vaistomaisesti ympäri, kun satunnaisen kuppilan edessä pienen marmorikuvioidun pöydän ääressä istuva vanha naispari puhuu kirsikankukista. Lautasilla on varovasti nakerrettuja juustokakunpalasia, sellaisia joita jätetään kun jokin on niin hyvää että sitä täytyy palastella hiljakseen ettei se vaan lopu liian nopeesti. Ryppyiset, vanhat kasvot suoristuu leveään hymyyn, nivelrikosta jäykät sormet sekoittaa jäähtynyttä kahvia lehtikultakuvioisessa posliinikupissa ja silmissä voi erottaa sen saman pienen pilkkeen, joka oli nuoruudenpäivinä varmasti hurmannut monta kysyjää tanssilattialla. Mä tiedostan olevani keskellä katua ja aivan varmasti jokaisen ohikulkevan ihmisen tiellä, mut muutaman sekunnin ajan mä oon aivan ajatusteni vietävänä, ne kuljettaa mua jonnekin niin lujalla itsevarmuudella, etten mä ehdi taistella sitä vastaan ennen kuin ne retuuttaa mut juuri sinne minne haluavatkin. Aikaan, jolloin mä olin vielä se titaaniputkista rakennettuun pesään piilotettu, huolella silkinpehmeisiin kahleisiin kytketty vapaan tahdon illuusio, joka alkoi vasta ymmärtää ulkopuolella olevan muutakin kuin harmaata upottavaa massaa, ja että sieltäkin vois löytyä kaiken tarkoitus ja tarkoituksettomuus. Aikaan, jolloin mä en vielä ollut oma itseni vaan se, jota muut halusivat mun olevan. Piilossa, ohjattavissa, käytettävissä, muokattavissa omanlaiseksi kuin leipätaikina ilman hiivaa, jotta se ei pääsis vahingossakaan kohoamaan liikaa ja vaikuttamaan sille määrättyyn lopulliseen muotoon.-------------
“Ai miten niin mä en osaa laulaa”, Kaisu nauraa ja tönäisee mua leikkimielisesti kylkeen vaatien vastausta samaan kysymykseen kolmannen kerran viimeisen tunnin aikana. “Sähän oot kuullu kun mä vedän Take me to churchin suoraan nuotista.”“Tarkotat varmaan nuotin vierestä?” mä virnistän ja tungen käteni rapisevaan sipsipussiin meidän välissä. Aurinko paahtaa kallioita meidän alla ja häikäisee silmiin. Paprikasipsien maustearsenaali kirvelee rohtuneita huulia ja jää kiinni sormenpäihin saaden ne tuntumaan ikävän tahmeelta. Mä pyyhin ne salavihkaa housujen reiteen ja annan katseen lipua alas kirsikkapuiston vaaleanpunaisen ja vihreänekaiseen mereen, jonka seassa liikkuu pieniä väripisteitä piknik-koreineen ja viltteineen.“Sitä sanotaan improksi, enhän mä voi mitenkään saada aikaan jotain Hozierin kaltasta syvää rintaääntä”, Kaisu puolustautuu ja heittää mua viinikumimadolla, joka kimpoaa mun olkavarresta alas sammaleiselle kalliolle. Mä poimin sen ylös ja tungen sen suuhuni, ja nautin siitä hetkellisestä järkytyksen ja kuvotuksen tunteesta, jonka se aiheuttaa Kaisun tummissa silmissä.“Yäk! Söitkö sä ton!” Kaisu huutaa inhoten ja siirtyy dramaattisesti metrin kauemmas musta. “Saat vielä jonkun loistaudin, ties mitä näillä kallioilla on ennen meidän tuloa tehty!”“Viiden sekunnin sääntö”, mä totean tyynenrauhallisesti ja sihautan auki sitrusnovellen korkin. Se on jo lämmintä ja hiilihapotonta mut jos oikeen yrittää, voi siitä vielä maistaa kirpeenraikkaan sitruunan ja keskikesän makeuden. Mä katson kuinka Kaisu siirtyy varovasti takaisin mun vierelle ja alkaa nyhtää ruohoa viereiseltä mättäältä, taittaen ne sormiensa välissä hennosti kuin piipunrassin, jonka kohta asettelisi huolellisesti pajunkissan oksaan virpomista varten. Oksan sijaan Kaisu kiertää ruohonkorren oman sormensa ympärille sormuksen muotoon ja näyttää mietteliäältä.“Ootko sä koskaan miettiny sitä et mitä jos se ei kestä?” Kaisu kysyy yhä nypläten taittamaansa kortta sormensa ympärillä. “Siis maailma. Tai universumi. Tai me.”“Mitä sä tarkotat?” mä kysyn vähän hämmentyneenä ja liikuttelen paljaita varpaitani kevyessä tuulenvireessä, auringon kuumentaman kallion polttaessa nilkkojen ihoa. “Tarkotatko sä maailmanloppua?”“No… sitäkin ehkä. Tai en sellasta maailmanloppua”, Kaisu jatkaa ja siirtää katseensa jonnekin kauas, kauas meidän alla avautuvien kirsikkapuiden ja ihmishälinän ylitse taivaanrantaan. “Mun maailman loppua.”“Sun maailman loppua?”“Niin. Etkö sä koskaan pelkää et sun maailma vois romahtaa hetkenä minä hyvänsä etkä sä voisi tehdä muuta kuin kattoa sitä vierestä?”“No siis”, mä takeltelen ja tungen suuhuni viimeisen suklaakeksin, joka meidän piknikeväistä on jääny jäljelle. Se pudottelee murusia mun liian monen pesukerran vaalentamille farkuille ja osa putoaa alas maahan muurahaisten vietäviksi. “Ehkä joskus. Tai enemmän silleen et jos mun maailma romahtais niin mun vanhemmat romahtais kanssa, koska joutuis näkemään sen.”“Ai.”Kaisun ääni on hiljaisempi kuin tavallisesti, aivan kuin se ei yhtäkkiä tietäisi, mitä sanoa. Se ei ole sen tapaista, Kaisu on aina Kaisu. Sillä on aina hyvät jutut, se tietää aina just oikeet sanat mitä sanoa eikä mikään tai kukaan saa sitä koskaan sanattomaksi, ei ennen kuin nyt.“Etkö sä sit... tunne samoin? Että sun vanhemmat kärsisi siitä eniten jos sun maailma romahtais?” mä kysyn pitkän hiljaisuuden jälkeen ja seuraan, kuinka parinkymmenen metrin päässä meistä turistit ottaa yhteiskuvia kallionkielekkeen edessä. Ne poseeraa ja hymyilee, kääntelee ja vääntelee kameraa ja nauraa joka kerta, kun jompikumpi päättääkin yhtäkkiä irvistää rumasti tai näyttää toiselle pupunkorvia. Niiden naurunremakat raikuu kallioiden ylitse, ja peittää ajoittain alleen sipsipussin rapinan, kun Kaisu kaivaa sieltä viimeisetkin muruset itselleen.“No… en oikeestaan. Mun vanhemmilla on oma elämänsä, mulla omani ja me eletään vähän niinkuin rinnakkain. Jos toinen romahtaa niin toinen kannattelee ja sitä rataa.”“Mistä lähtien sä oot alkanu puhumaan syntyjä syviä?” mä naurahdan hyväntahtoisesti ja syötän Kaisulle oranssin viinikumimadon. Sen huulet nappaa kiinni karkkiin vain muutaman sentin päässä mun sormenpäistä ja jauhaa sen palasiksi kuin saaliiseen kiinni tarrannut petoeläin.“Mä oon… miettiny asioita”, Kaisu sanoo ja kääntää päänsä poispäin. Mä alan huolestua. Sanoinko mä jotakin väärin? En kai mä vaan kuulostanu liian tylyltä ja saanu sitä luulemaan, että mä pilkkasin sitä?“Mitä asioita?” mä kysyn varovasti kuin tunnustellen, voiko näin ohutta jäätä edes kokeilla kepillä. “Sähän tiedät et voit puhua mulle millon vaan, mistä vaan. Me ollaan bestiksii, eiks je?”“Joo”, Kaisu vastaa. Mä näen sen poispäin käännetyillä kasvoilla hymynpoikasen. “Voitko pliis lakata käyttämästä tota bestis-sanaa, se ei sovi sulle. Me ollaan jo kolmentoista ja osataan käyttää sivistyneempää kieltä kun jotkut nolot kymmenvuotiaat.”“Sä itse aloit puhumaan jotain maailmanlopuista ja universumin romahtamisesta”, mä tuhahdan ja isken kyynärpääni Kaisun kylkeen. Se päästää pienen ähkäisyn ja nauraa.“Sisilia, lopeta!”Mä alan kutittaa Kaisua niskasta, sen herkimmin kutiavasta paikasta ja saan sen kiemurtelemaan musta poispäin hervottoman hihityksen saattelemana. Tyhjentynyt sipsipussi liiskaantuu mun jalkani alle, kun mä konttaan Kaisun perään ja onnistun tuuppaamaan sen alas kiveltä ruohomättäälle.Mä jatkan armotonta kutitushyökkäystäni, kunnes Kaisu tekee taktisen ratkaisun ja pakenemisen sijaan päättääkin nousta ylös ja tarttua kiinni mun olkapäistä. Se onnistuu yllättämään mut täysin ja kaataa mut selälleni pistelevän, kuivuneen ruohon sekaan. Vasen lapaluu iskeytyy vähän kipeästi kallionreunaa vasten mut painista syntynyt adrenaliiniryöppy turruttaa kivun ja antaa mulle voimaa yrittää kiemurrella irti Kaisun otteesta. Mä oon kuitenkin jo huomattavassa alakynnessä, ja yllä paahtava armoton aurinko nostaa hien pintaan imien mehut nopeesti.“Hitto sun kanssas”, Kaisu nauraa istuen hajareisin mun polvieni päälle hiestä kosteat hiukset taakse vedettynä. “Sä teet aina noin!”“Mitäs kerroit mulle sun heikoimman kutituskohdan”, mä hymyilen ja annan mun pään valahtaa taaksepäin.“Se oli totuus ja tehtävä, en mä voinu kieltäytyä!” Kaisu puolustautuu ja heittää mua maasta löytämällään kuivuneella lehdellä. Mä en tiedä miksi sillä on joku pakottava tapa heittää mua asioilla, mutta se onkin Kaisu, ja Kaisulla on omat juttunsa. Omat ihanat juttunsa.“Oisit sä voinu tehtävänkin ottaa”, mä virnistän ja tuijotan Kaisun varjon yli pilvettömälle taivaalle, jonka halki lentää ehkä kärpänen tai tosi korkeella lentävä lintu.“Mä en luota meidän luokkalaisiin noin paljon”, Kaisu tirskuu ja laskeutuu viimein mun jalkojeni päältä mun vierelle. “Ne ois ihan varmasti laittanu mut pussaamaan jotakuta.”“Onks toi pahin mitä keksit?” mä kiusoittelen ja käännän päätäni sen verran et mä pystyn näkemään Kaisun mantelinruskeet silmät, niiden yllä kohoavat huolella korostetut kulmakarvat ja kaarevan nenän, joka rypistyy aina sillon kun Kaisu kuulee jotain omasta mielestään järjetöntä ja uskomatonta.“No on! En mä halua pussailla ketään”, Kaisu tuhahtaa ja nostaa kätensä hitaasti ylös kuin se pystyisi tarttumaan kiinni taivaankanteen ja rypistämään sen pieneks palloks nyrkkinsä sisään. “Pojat on ällöjä. Ja lapsellisia.”“Ai? Etkö sä oo oikeesti halunnu koskaan pussata ketään? Ees Artturia?”“Artturia?! Ootko sä HULLU”, Kaisun ääni tavoittaa jo sellaiset desibelit mun korvani vieressä, että mun on pakko vähän irvistää. “Ketä tahansa muuta mut ei todellakaan Artturia!”“Se oli vaan ehdotus”, mä naurahdan ja alan hypistellä mun pääni vieressä kasvavia ruohonkorsia hajamielisesti. “Sähän olit ihan pihkassa siihen ala-asteella. Olit valmis menemään diskoon sen kanssa vaikka vihaat sen kavereita ja menit myyjäisiinki ihan vaan sen takia et saisit pistää arpajaispalkintoja esille sen kanssa.”“Hiljaa!” Kaisu nauraa ja läpsäisee mua leikillään käsivarteen. Hetken ajan mä nään sen kasvoilla varjon, joka muuttuu kuitenkin pian taas samaksi vanhaksi iloiseksi Kaisuksi, jonka mä oon tuntenu jo kolmen vuoden ajan. “Se on mennyttä jo. Mulla on nyt eräs toinen.” Jos mä pystyisin seuraamaan meidän keskustelua ulkopuolisin silmin, tässä kohtaa mun kulmakarvat nousisivat meidän takana kohoavan vesitornin kärkeen asti ja leuka laahaisi jossain kallionkielekkeen alla olevan kirsikkapuiston pohjamudissa. Kaisulla on uusi ihastus eikä se oo kertonu mulle siitä vielä?“Mikset oo kertonu”, mä kysyn hiljaa vähän loukkaantuneena siitä, että mä luulin meidän olevan parhaita kavereita ja parhaat kaverit jakaa ihan kaiken toisilleen, ihastuksista vanhemmilta salattuihin nelosen matikankokeisiin. “Mä luulin et sä luotat muhun.”“Niin mä luotankin”, Kaisu vastaa nyt puolestaan hiljaisemmalla äänellä kuin peläten, että meidän alla lepäävällä kalliollakin olis kaikkikuulevat korvat. “Mut se on… eri juttu.”“Miten niin eri juttu?” mä kysyn edelleen hämmentyneenä. Ensimmäistä kertaa koskaan mä en pystykään lukemaan Kaisun kasvojenilmeestä sen tunnetilaa, edes pientä vihjettäkään siitä. “Kerro.” Kaisu siirtää kätensä varovasti vatsansa päälle, hipaisten mun käsivarttani siinä samassa ja tuijottaa ylös taivaalle kuin voisi hakea sieltä vastausta mun kysymykseeni. Sen vaaleanvioleteiks värjättyihin hiuksiin on takertunu kuivuneita lehtiä ja neulasia, mun tekis mieli nyppiä ne irti yks kerrallaan mut mä en uskalla. Ilma meidän ympärillä on jännittynyt enkä mä halua tehdä pientäkään ajattelematonta liikettä, etten sais perhosefektiä aikaan ja sanoisi tai tekisi jotain väärää. Ensimmäistä kertaa ikinä mua pelottaa, että mä ja Kaisu aletaan riidellä. Mut Kaisu ei riitele.“No… lupaatko ettet suutu? Tai aattele et oon outo tai mitään?” Kaisu kääntyy yhtäkkiä kyljelleen ja nojaa päätänsä kätensä varaan, mä oon ihan varma et pistelevä ja kuiva ruoho tuntuu inhottavalta paljasta kyynärpäätä vasten mut en sano mitään. “Mä en oo itekään ihan varma mitä se on.”“Sano vaan”, mä kannustan yhtä aikaa pehmeästi ja jännittyneesti. Mun ääni värisee vähän, ja mä huomaan rinnassa kaikuvan jyskeen voimistuvan sekunti sekunnilta, kun mä katson Kaisun mietteliäitä kasvoja, joita mä en osaa lukea. Sen huulet on raollaan aivan kuin se yrittäisi koko ajan sanoa jotakin, saamatta kuitenkaan ääntä aikaiseksi. “Sano”, mä toistan vähän jo turhautuneena, enemmän oman jännitykseni kuin Kaisun hiljaisuuden vuoksi.“Mä…” Kaisun sanat tulevat ulos yhtä heiveröisenä ja värisevänä kuin kirsikkapuun kukintojen läpi puhaltava tuulenvire, joka saa ne lepattamaan niin mikroskooppisen pienesti, ettei sitä välttämättä edes huomaa. “Mä oon ihastunu suhun.”Päässä sykähtää käyntiin tunteiden ja ajatusten tulva, pato joka oli niitä tähän asti visusti jarrutellu on murtunu pohjarakenteitaan myöten Kaisun sanojen myötä. Mä haluaisin samaan aikaan sanoa et anteeks kuulinko oikein ja okei aika outoo, mut en saa aikaan kumpaakaan. Lapaluuta vasten painava kallio tuntuu yhtäkkiä jääkylmältä ja lämmin ruohomätäs sulalta laavalta, korvissa kohisee kuin myrskynsilmässä enkä mä saa ääntäkään ulos. Mä huomaan Kaisun kasvoille hitaasti levittäytyvän kauhun ja paniikin, kun mä en sano mitään ja me vaan tuijotetaan toisiamme hiljaa.“Anteeks, mä-”, Kaisun ääni värisee nyt selvästi ja mä huomaan et sen alahuuli alkaa väpättää. “Mä en tiedä, mitä mä oikeen yritän sanoo. Mulla on ollu vähän rankka viikko ja siis sun ei oo pakko enää hengaa mun kanssa, jos sä et-” Kaisu nousee nopeesti istumaan aikeinaan lähteä mut mä tartun kiinni sen käsivarresta ja pakotan sen katsomaan mua silmiin. Mä en saa vieläkään sanottua mitään, pidän vaan kiinni ja tiukennan otetta sen mukaan, kun Kaisu yrittää rimpuilla irti. Lopulta katse sen silmissä pehmenee, ja se vaikuttaa rauhottuneen vähän. Silloin mä saan viimein suuni auki, vaikka en tunnistakaan ääntä omakseni ja sanat meinaavat jatkuvasti karata pari senttiä kauemmas sitä mukaa, kun saan niiden reunoista kiinni.“Sä… et oo outo”, mä kuiskaan hädin tuskin kuuluvasti. “Eikä toi oo outoo.”“...Eikö?” Kaisun ääni on yhtä hiljainen kuin munkin, ja siinä on kuultavissa kysyvä ja epäilevä sävy.“Ei.” Mun ääni alkaa pikkuhiljaa löytää taas voimansa, ja ote Kaisun käsivarressa ei oo enää niin paniikinomaisen luja. Se vois helposti irtautua siitä ja juosta pois, jos haluaisi. Kaisu ei tee niin, vaan katsoo mua edelleen hiukset täynnä neulasia ja kuivuneita lehtiä. Sen olkapäälle on laskeutunu mehiläinen, mut mä en sano siitä mitään koska just nyt en halua sen friikkaavan mistään ja lähtevän pois.“Mä lupaan”, mä vastaan nyt itsevarmemmin. “Mä… mä oon ajatellu samaa. Siis että oonko outo jos oon… jos tunnen niin.”“Tunnet mitä?” Kaisun kasvoille palaa sama pieni huolenkare, jonka mä näin siinä aiemmin.“Että pojat on ällöjä.”“Pelkästään ällöjä vai?”“Ei vaan siis kaikin tavoin ällöjä. Pussailu ja kaikki. Ei ne kiinnosta, silleen, sillä tavalla.” Mä huomaan itsekin jännittyväni, sillä samassa tajuan Kaisun olevan ensimmäinen, jolle mä kerron asiasta. Nyt mä tunnen vuorostani oloni vähän altavastaavaksi ja haluisin samantien kammeta pystyyn ja kieriä kallionkielekettä alas kirsikkapuiston piknikkeilijöiden sekaan ja jäädä asumaan johonkin kivenkoloon loppuelämäkseni.“Säkin?”“Mäkin.”Hitaasti Kaisu laskeutuu alas makaamaan mun vierelle ja alkaa nyppiä nukkaa kuluneen hupparinsa vyötäröstä. Me maataan ihan hiljaa eikä yhtäkkiä kumpikaan osaa sanoa mitään. Mä keskityn naputtelemaan omaa reittäni koittaen keskittää jännityksen aiheuttaman energiavirran johonkin fyysiseen tekemiseen, mut samalla toivoisin et Kaisu sanois tai tekis jotain, joka auttais meitä laukasemaan tilanteen ja pääsemään takasin siihen hetkeen, kun me istuttiin vierekkäin kalliolla ja juteltiin ihan tyhmistä teinien jutuista ja mätettiin sipsiä suihimme kun viimeistä päivää. Nyt me vaan katsotaan toisiamme vähän vältellen, mut kumpikaan ei lähde tai siirry lähemmäs. Me vaan ollaan. Mä tunnen Kaisun sormien hipaisevan taas mun käsivarttani, niin heikosti etten mä oo ihan varma oliko se tahallista vai epähuomiossa tehty vahinkoliike. Pian mä kuitenkin tunnen saman hipasun uudestaan ja tällä kertaa sormet alkaa liikkua hitaasti ja hellästi mun käsivartta pitkin, kuin piirtäen niihin näkymättömiä kuvioita jotka vaan Kaisu pystyy näkemään.“Ootko koskaan miettiny…”“Miettiny mitä?” Rinnassa hakkaa aina vaan kovempaa, kun mä yritän saada selvää Kaisun aina vain mystisemmiksi muuttuvista kasvonilmeistä.“Et miltä se tuntuu.”“Ai mikä?”“No siis… pussailu. Ei poikien kaa.”“Tarkotatko et… et miltä tuntuu pussailla tyttöjen kaa?” Kaisu nyökkää hitaasti, niin hitaasti et mä pelkään hetken ajan tajunneeni kaiken ihan väärin ja lyöneeni just viimeisen naulan tän keskustelun sekä siinä samassa meidän ystävyyden arkkuun.“Niin. Ootko?”“No… oon mä joskus. Siis vähän. Mut en mä tiedä, en mä tiiä miltä se tuntuu tai miltä sen pitäis tuntua. Tai et pitäiskö sen tuntua miltään.”“Ai”, Kaisu katsoo musta poispäin ja mä huomaan et meidän väliin jäävälle ruohokaistaleelle on kerääntyny jo melkonen kasa tummanpunasta nukkaa. “Ootko koskaan halunnu, niinku, kokeilla?”Musta tuntuu et mä räjähdän kohta kaikesta siitä jännityksestä, mitä meidän keskustelu kantaa sisällään. Hetken mielijohteesta mä tartun Kaisua käsivarresta kiinni ja yritän saada sen taas kattomaan mua.“Haluisitko sä?” mä kysyn niin hiljaa et mä en oo varma sanoinko mä sitä edes ääneen. Kaisun syke tuntuu rummutuksena mun sormia vasten, jotka on puristunu sen käsivarren ympärille ja oon ihan varma et jos se siirtäis omat sormensa pari senttiä lähemmäs mun rannetta, se tuntis myös mun sydämen olevan viittä vaille valmiina poksahtamaan.“Ehkä.”Kaisun sormet liikkuu taas. Ne jatkaa käsivarresta ranteeseen, ranteen ohi kämmeneen ja lopulta kiertyy varovasti mun sormieni ympärille kuin palapelin pala, jonka laittaja ei oo ihan varma sopiiko se oikeesti siihen vai näyttääkö vaan siltä. Mä annan sen tapahtua ja liikutan Kaisun käsivarteen tarttunutta kättä varovasti kohti sen kaulaa, annan sormien upota sen metallinhohtoisen violettiin hiusmereen ja sieltä hiestä kosteaan niskaan. Kaisu tulee lähemmäs, sentti sentiltä, milli milliltä. Mä en oo vieläkään varma, mitä me ollaan tekemässä, toivon vaan ettei ne meidän lähellä olleet valokuvaavat turistit tulis nyt kysymään meiltä suuntaa tai kuvausapua. Mä tunnen Kaisun hengityksen mun kasvoilla, ihan kohta me oltais niin lähellä etten mä enää erottaisi sen peuransilmiä sumentuneen näkökentän seasta. Sit se tapahtuu. Kaisun toinen käsivarsi kiertyy mun ympärilleni, vetää mut varovasti lähemmäs ja kuivuneet huulet painautuu höyhenenkevyesti mun suutani vasten. Ensin kevyesti, sitten varmemmin ja kovemmin, yhä aina vaan ja uudestaan. Sydän läpättää, vatsassa pääsee valloilleen perhoslauma ja mä suljen silmäni niin tiukasti kuin voin, ihan kuin voisin sillä tavoin estää itteäni näkemästä meitä, mua ja Kaisua, kirsikkapuiston yllä kohoavalla kalliolla kiinni toisissamme, helteen polttaessa kurkkua ja kirsikkapuiden hempeän tuoksun kulkeutuessa sieraimiin. Ihan kuin voisin sillä tavoin olla tuntematta Kaisun kättä mun ryttyyntyneen t-paidan alla, meidän yhteenkietoutuneita sormia ja aina vain uudelleen ja uudelleen alkavia ja pidentyviä suudelmia, ja niiden aiheuttamaa tunnetta siitä et tätä mä oon aina halunnut, että tää on se mikä tuntuu oikeelta. Tunnetta siitä et mä oon erilainen. Että mä olen ja että Kaisu on. Että me ollaan.“Tiesitkö”, mä kuulen Kaisun äänen kuiskauksena mun huulia vasten, “että sä just pelastit mun maailmani romahtamiselta.”------------- Mä tuijotan marmorikuvioidun pöydän harmaata pintaa, ja havahdun kohtiajavan pyörän äkäisen terävään kellonsoittoon. Mä ehdin juuri ja juuri hypätä sivuun, kun pyöräilijä sujahtaa ohi ja kääntyy näyttämään mulle keskisormea. Kadun poikki puhaltava tuuli puskee mun ohitseni kasan roskia, ja pysäyttää ne vasta vanhan kivirakennuksen ulkoseinän eteen senttejä ennen törmäystä.Mä seison yhtäkkiä keskellä Helsingin katuja täysin eksyneenä, muistinsa menettäneenä aikamatkalaisena, joka ei enää tunnekaan itseään eikä omaa aikaansa, vaan jää kellumaan johonkin välitilaan, tyhjiöön, jossa aika ja paikka sekoittuu yhdeksi epäselväksi, mustaksi massaksi. Yhtäkkiä mä tunnen olevani se sateisen aamun sumu, joka golden hourin jälkeen haihtuu näkymättömäksi ilmaan, aalloksi joka matkaa koko valtameren läpi vain iskeytyäkseen rantaan ja kadotakseen loppuiäksi.Vaikka mä olen pakannut mukaani vain välttämättömimmät tavarat Helsingin day trippiä varten, selässä roikkuva reppu tuntuu nyt kymmenen kiloa painavammalta kuin junaan noustessa.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 18, 2023 11:42:40 GMT 2
05.05.2023 Ruusunpiikit Mä matelen hitaasti kohti ratikkapysäkkiä ihmismassan seassa. Repun toinen olkahihna alkaa hiertää selkää vasten, ja paahtava aurinko hiostaa ihoa farkkutakin alla. Mä kohennan aurinkolaseja paremmin mun päähän ja pysähdyn liikennevaloihin odottamaan. Aamupäivän pahin ruuhka-aika on alkanu, ja valojen vaihtuminen vihreeks tuntuu kestävän ikuisuuden. Mä ehdin sen ansiosta kuunnella takana kävelevän pariskunnan keskustelusta pätkiä, jotain en tienny et sä oot nykyään tollanen ja ennen meillä meni niin hyvin mut sit sä muutuit. Sanat kylmää mun selkäpiitä. Jos en tiedostais sen puhuvan jollekin toiselle, voisin olla ihan varma siitä et ne oli tarkotettu mulle. Heti valojen vaihduttua mä nopeutan tahtia ja jätän taakseni passiivisaggressiivisesti riitelevän parin, katse kohdistettuna parinsadan metrin päässä häämöttävään ratikkapysäkkiin.
Ratikka on myöhässä. Tietysti. Mä tuijotan pysäkin seinään kiinnitettyä aikataulumonitoria turhautuneena, ja alan kaivaa puhelinta taskun syövereistä. Mä ehdin odottaessani vilkaista Google Mapsia vielä kerran, ihan vaan varmistaakseni et oon vielä oikealla reitillä ja että kakkosratikka menis varmasti tästä ohitse. Joskus mä osasin näidenkin ratikoiden reitit ulkoa, hyppäsin vaan kyytiin ja huristelin menemään puhtaasti muistin varassa napit korvilla ja samoja maisemia ihaillen ihan kuin mä en olis kulkenu niiden ohi viimeiset viisitoista vuotta. Nyt mä tuijotan samoja maisemia vierastaen, hapuillen niitä pieniä muistonmuruja mitä niistä on vielä jäljellä, yrittäen koota niitä kokoon kuin murentuneen kaurakeksin. Mun olis pakko käydä jossain pikkukahvilassa syömässä heti kun pääsisin poliisiasemalta pois, vatsassa kurnii protestina siitä etten mä ollut pystynyt syömään junamatkalla yhtään mitään.
Ratikan kiskot kolisee kovaäänisemmin kuin mä muistin. Se pysähtyy vingahtaen mun eteeni, ja hetken ajan mä tuijotan sen ovia hämmentyneenä. Ovet ei avaudu ennen kuin mä tajuan painaa niiden vieressä olevaa avaa ovi nappia. Oonko mä unohtanut senkin? Mä istun huokaisten alas lähimmälle penkille ja puristan reppua mun sylissäni kuin koiranpentua. Mä niin toivoisin et Aaro tai Sasu vois olla mun mukana täällä, edes jonkinnäkösenä turvana ja tukena, mut mä olin tullu lopulta siihen tulokseen ettei ois reilua kiusata niitä yhden päivän hassulla reissulla, kun ei mulla muutenkaan olis mitään paikkaa minne laittaa ne mun poliisikäynnin ajaksi. Mä tuijotan kauas tyhjyyteen ratikan huristellessa eteenpäin kuin aika, jonka kulun mä oon täällä Helsingissä jo unohtanut.
Ohikiitävien vanhojen rakennusten ja huoliteltujen liikkeiden välissä mä nään vilauksen Meilahden sairaalasta, ja vatsanpohjalle iskeytyy jälleen epämiellyttävä, lähes etova tunne joka tuntuu heräävän aina juuri silloin kuin sitä vähiten odottaa. Mä huomaan puristavani mun reppua tiukemmin itseäni vasten, ja sykkeen noustessa aivotkin heräävät reagoimaan tilanteeseen vain sekuntien viiveellä. Mua alkaa oksettaa ja mä harkitsen hetken ajan jo jääväni seuraavalla pysäkillä pois, mut en tee niin. Sen sijaan mä painan silmäni kiinni, keskityn kuuntelemaan ratikan hurinaa ja sen hitaasti täyttävää puheensorinaa jännittyneenä. Mulla kestää hetki saada tunteesta ja sen herättämästä muistosta kiinni, se on jossain niin syvällä et sitä ei oo varmasti kaivettu esiin vuosiin.
------------- “Mä en tajuu mitä sä näät niissä elukoissa”, Kaisu nauraa ja hymyilee sitä leveää hymyä, joka saa sen suun näyttämään luonnottoman isoilta sen kasvoilla. “Nehän haisee ja sotkee vaan.” “Sä et ole koskaan ees ratsastanut”, mä puolustaudun kiusoitellen ja haukkaan ison palan mun juustokroissantista, jonka olin just ostanu kahvilan kylmävitriinistä. Se maistuu taivaalliselta raskaan päivän jälkeen. “Et oo suostunu ees käymään tallilla mun kanssa.” “En niin koska tiiän et se ei oo mun juttu”, Kaisu vastaa välinpitämättömästi järsien isoa suklaakeksiä ja tuijottaen himoiten mun jäächaitani. “Saanko mä ottaa tosta hörpyn?” “Siitä vaan.” Mä työnnän jättikokoista jäächaimukiani Kaisun suuntaan pöydän toiselle puolen, kun kahvilan viereisellä kadulla kiitää ohi ambulanssi valot ja pillit vilkkuen. Kaisu kääntyy katsomaan sitä hädissään kuin olisi luullut mun olevan sen kyydissä. “Eikö sua koskaan pelota?” Kaisu kysyy nyt vakavammin laskien puoliksisyödyn keksin lautaselleen. “Pelota mikä?” mä oon vähän hämmentynyt keskustelun äkillisestä suunnanvaihdosta. Ambulanssin ujellus katoaa muun liikenteen sekaan nopeasti, ja pian ilman täyttää taas kahvilan sisällä kaikuva astioiden kilinä ja rauhallinen puheensorina. “Ratsastaa niillä hevosilla. Eikö niiden kanssa käy koko ajan jotain tuolla maailmalla? Kuulin kun joku oli joutunu pyörätuoliin sen jälkeen kun oli tippunu hevosen selästä…” Kaisun ilme on todella huolestunut ja mä arvaan, mihin päin keskustelu on menossa. “Noita tapahtuu aika harvoin”, mä sanon lohduttaen ja lasken käteni Kaisun kädelle, jota se lepuuttaa pöytää vasten. “Mä oon aina tosi varovainen. Ja en ota turhii riskejä. Mä ymmärrän et sua pelottaa mut lupaan et sun ei tarvi huolehtia musta. Mä pärjään kyllä.”
Kaisun hymy on vaisu, mutta ei vakuuttunut. “Tiiän et oot.” “Miks sit huolehdit niin paljon?” “Koska mä… koska mä rakastan sua. En haluu menettää sua.” Mä puristan Kaisun kättä kovempaa ja silitän varovasti sen kämmenselkää. Mäkin rakastan Kaisua, ihan todella paljon, mut mä en silti ymmärrä miksi se on aina niin huolissaan musta ja mun harrastuksesta. En mäkään koko ajan maalaile kauhukuvia seinille siitä, miten se vois taittaa sormensa pianonsoittoharjoituksissa tai saada nuolen päähänsä jousiammuntaradalla. “Hei, ihan oikeesti, mä oon tosi tosi varovainen hevosten kanssa. Sä tiiät sen.” “Mut eiks pahimmat onnettomuudet tapahdu just sillon kun sitä vähiten odottaa? Miten sä voit luvata ettei sulle käy ikinä mitään?” Kaisun äänessä on sekoitus hätää ja närkästystä enkä mä hetkeen tiedä, mitä vastata. “Kaisu, kuuntele”, mä sanon tiukasti ja tartun kiinni sen toiseenkin käteen. “Mä tiiän et sä oot vaan huolissas musta etkä tarkota sillä mitään pahaa, mut mä rakastan ratsastusta. Mä rakastan hevosia. Musta on ihanaa laukata tuolla tukka hulmuten ja lentää esteiden yli, ja sä tiedät sen. Musta ei oo kovin reilua et sä yrität koko ajan kertoa mulle siitä miten tää harrastus voi tappaa mut, ja samalla jättää täysin huomiotta sen et mä elän tätä varten, tää on mun elämän eliksiiri, syy nousta ylös sängystä aamuisin. Siks pyydän et oo kiltti ja usko mua kun mä sanon et mulle ei tuu käymään mitään, mä tiedän mitä teen ja haluun et luotat siihen. Luota muhun.” Kaisu on pitkään hiljaa, mäkin oon vaikka mun hengitykseni on huomaamatta kiihtyny nollasta sataan. Mä en ole koskaan ärsyyntynyt Kaisuun ennen kuin nyt, ja mä alan katua sanojani samantien. Mä yritän etsiä hädissäni Kaisun katsetta, mut se on kääntäny kasvonsa alas jonnekin syliinsä ja ääni on muuttunut huolestuneesta kylmäksi, niin kylmäks et hetken ajan se tuntuu pudottaneen kahvilan sisälämpötilan pari astetta alemmas. “Kiva kuulla et se on sulle tärkeempää kun mä”, Kaisu sanoo hädin tuskin kuiskausta kovempaa. “Oisit heti sanonu et kuolisit mieluummin harrastukses puolesta kun eläisit mun takiani. Ihan vitun kiva.” “Oota Kaisu, en mä-!” mä yritän turhaan tarttua kiinni Kaisun käteen, kun se nousee rymisten ylös tuolilta ja kävelee nopein askelin kahvilan ulko-ovea kohti. Puoliks syöty suklaakeksi jää lautaselle, ja mun avaamaton jäächai sen viereen. Silmäluomia polttaa, kun mä näen kahvilan ikkunasta kuinka Kaisu nousee ensimmäisenä pysäkille tulleen ratikan kyytiin ja katoaa sen mukana kadunmutkaan. Mä haluaisin lyödä itseäni nyrkillä naamaan ja hakata päätä seinään. Miten mä voin olla niin tyhmä? Kaisu on mun tyttöystävä ja on täysin luonnollista et se pelkää mun puolestani. Kuka tahansa tervejärkinen pelkäis edes jollain tasolla, jos niiden läheinen harrastaisi Suomen toiseksi vaarallisinta urheilulajia. Mä tartun kiinni mun vielä täyteen juomaan niin kovakouraisesti et sitä roiskuu pöydälle ja käsille. Mä oon niin vihainen itelleni etten ees tajua soittaa Kaisun perään tai laittaa sille viestiä et sori anteeks oon ihan hirveen pahoillani äskeisestä. Sen sijaan mä ryystän jäächaini tyhjäksi niin nopeesti kuin vain voin ja ampaisen ulos kahvilasta myrskynmerkkinä kohti ruuhkaista kävelykatua.
Mä kiristän Piinan poskiremmiä keskittyneesti, samalla kun äiti selostaa mulle viidettä kertaa ratapiirrosta läpi ja muistuttaa et siinä kaksoissarjassa pitää sit olla tosi tarkka lähestymisen kanssa tai voi tulla kielto. Mä oon jo niin kyllästyny sen paapomiseen et tyydyn nyökkäilemään ja mutisemaan epämääräisiä mmm joo ymmärrän kyllä äiti -tyylisiä vastauksia, kun alan kiristämään Piinan satulavyötä viimesen kerran. Kisasaappaat puristaa pikkuvarpaasta ja kisatakki on varmaan kutistunu pesussa, oon ihan varma et se repee heti satulaannoustessa. Äiti ei kuitenkaan uskois vaikka sanoisin, se laittais mut radalle vaikka vatsataudissa, kiinnittäis vaan satulalaukun Piinan satulaan ja käskis yrjötä sinne kesken radan jos on tarvis. Mä oon aina luullut rakastavani kisaamista, rakastavani sitä jännitystä ja odotusta mitä kisapaikkojen hälinä saa aikaan. Kuitenkin mun eilinen keskustelu Kaisun kanssa on saanu mut miettimään asioita syvemmin, iskeny tajuntaan sen et tää on oikeasti tosi vaarallista ja nytkin Piina vois vaan päättää vaikka säikähtää jotain ja runnoa mut alleen kuin roskan ja mun päivät olisi luetut. Mä katson mustaa läsipäistä ponia hetken ajan peläten et löytäisin sen ilmeestä jotain merkkejä sekoamisesta. Niitä ei kuitenkaan löydy, Piinan silmät on puoliummessa, pää alhaalla ja takanen lepää vatsan alla rempseästi. Mä nielaisen ja heitän ohjat sen kaulalle, äidin rientäessä vielä suoristamaan sen häikäisevän puhdasta valkosta satulahuopaa ja tuplatarkastamaan kaikkien varusteiden säädöt mun jäljiltäni. “Muistat sitte pitää ne kädet hiljaa, ne häiritsee ponia”, äiti paasaa taas ties monetta kertaa samana kisa-aamuna ja pudistelee pölyjä pois mun kisahousujeni takamuksesta. “Teet Taskiset taas tunnetuiks siellä radalla, kuulin et siel on pari potentiaalista sponsoria jotka saattais olla kiinnostuneita susta.” “Ai”, mä sanon hiljaa ja tunnen kuinka rintakehä alkaa täyttyä hitaasti ahdistuksen ja paineentunteen cocktaililla. Vaikka mä oonkin kisannu aktiivisesti jo useamman vuoden, mä en silti ole vieläkään varma siitä haluunko tehä esteratsastuksesta oikeesti jotain uraa ja uhrata kaiken aikani ja energiani sille. Etenkin sen jälkeen mitä Kaisu sano. Mun pitäis olla kiitollinen siitä et se on ylipäätään jaksanu olla mun kanssa jo kaks vuotta vaikka mun elämä on lähinnä yhtä ravaamista kodin ja tallin välillä, ja vaikka mä oon usein joutunu perumaan meidän treffit lyhyellä aikataululla valmennusten takia. Mä en tajuu miten voin olla niin tyhmä eilen. Mun ois pakko soittaa sille radan jälkeen, me ei olla puhuttu meidän riidan jälkeen enkä mä enää ehtiny illalla koodata kun piti valmistautua aamun kisoja varten. Piina kuopii maata etujalallaan, kun äiti punttaa mut selkään ja me lähdetään kävelemään kohti lämmittelyaluetta. Vatsassa velloo paha olo, ja kädet tuntuu niin hikisiltä hanskojen alla et oon ihan varma et ne luiskahtaa kohta ulos niistä.
Piina tuntuu lämmittelyssä raskaalta. Se ei todellakaan oo kisaratsu sieltä helpoimmasta päästä, me ollaan tultu pitkä ja kivinen matka tähän asti enkä mä edelleenkään tunne olevani aina satasen varma meidän yhteistyön toimivuuden suhteen. Piinalla on paha tapa ryöstellä ja kiihdytellä itsekseen kesken ratojen ja mua pelottaa et se tekee niin nytkin. Kyseessä on meille uus luokkakorkeus, ollaanhan me kotona hypätty jo metrin rataa pari kertaa mut tää ois meidän eka metrin luokka yleisön edessä. Piina pureutuu kiinni kuolaimeen, kun mä jään hetkeksi vilkuilemaan ympärilleni, ja ilman äidin varoittavaa ja tiukkaa keskity nyt lapsi hyvä -käskyä, poni ois saanu helposti repäistyä ohjat mun käsistä. Nyt se onnistuu vaan kiskaisemaan mut eteenpäin satulassa ennen kuin mä saan koottua sen taas lyhyelle ohjalle ja herättelemään sitä pohkeilla. Äiti huutelee mulle sarjatulen tavoin ohjeita, ole parempi, tee paremmin, ole paras. Siltä äidin ohjeet kuulostaa joka kerta kun se valmentaa mua, joskus musta tuntuu et mä en edes ansaitse ratsastaa sen silmien alla, koska en oo paras kaikista. Piina pärskähtää meidän lähestyessä ekaa lämppäriestettä, äidin katse seuraa meitä kuin haukka saaliseläintä, me mennään yli mut ponin takajalat osuu laskeutuessa puomiin ja pudottaa sen kolisten maahan. Mä laukkaan äidistä poispäin mut voin jo kuulla korvissani sen turhautuneet huokaisut ja askeleet, kun se käy nostamassa puomin takasin ylös. Uudestaan, nyt katse eteen ja aivot mukaan peliin! Toinen hyppy menee paremmin, Piinan takajalat pysyy liikkeessä mukana ja äidinkin kasvoilla saattaa näkyä ehkä häivähdys tyytyväisyyttä. Mä taputan ponin kaulaa ja alan ravata kenttää ympäri väistellen edestä tulevia ratsukoita. Kentällä kuulutetaan nimiä ja virhepisteitä, mua oksettaa ja äiti juttelee jonkun tärkeän näköisen ihmisen kanssa lämmittelykentän laidalla. Mä nielaisen. Kohta olis mun ja Piinan näytönpaikka, taas kerran.
Seuraavana lähtövuorossa Sisilia Taskinen ja W.L Pinball Metsävaaran ratsastajista!
Piina lähtee heti kiihdyttämään pillin soidessa, ja mä joudun pidättämään sitä rankasti jo ennen ensimmäistä estettä. Poni tuntuu jännittyneeltä ekan hypyn aikana, mä en oo ihan varma pysynkö täysillä siinä mukana ja horjahdan vähän satulassa kun ponin jalat osuu maahan. Me päästään kuitenkin puhtaasti yli, ja jatketaan toiselle esteelle. Rata koostuu lähinnä pystyistä ja oksereista, ne on mulle ja Piinalle melko helppoja. Onneksi. Esteiden välillä mulla on täysi työ pidätellä ponia ja samalla laskeskella laukka-askelia. Yks, kaks, kolme. Hyppy. Yks, kaks, kolme, neljä, viis, yli.
Vitosesteeltä alkaa kaksoissarja, Piina viskoo päätään ja vastustelee kuolainta voimakkaasti. Mä tunnen olevani täysin kädetön, kun poni päättää purra kiinni ja lähtee kaahottamaan kohti sarjan ekaa osaa. Mä saan sen viime hetkellä hidastamaan sen verran et me päästään räpeltäen yli, vaikka mä kuulenkin kuinka useampi puomi kolisee ryminällä alas. Toka osa on tavallinen pysty, me päästäisiin varmasti siitäkin yli kunhan mä saisin Piinan hidastamaan. Mä en välitä enää meidän virhepisteiden määrästä, en äidistä ja niistä sponsoriehdokkaista, jotka tälläkin hetkellä varmasti seuraa meidän menoa päätään pudistellen, mä haluan vaan et tää rata loppuu ja mä pääsen kotiin ja voin soittaa Kaisulle. Piina toipuu kompuroinnistaan nopeasti ja me lähestytään sarjan toista osaa. Mä tiivistän istuntaani ja teen puolipidätteen, toivoen et poni ei ainakaan kieltäisi. Piina pukittaa vastalauseena pidätteille, sen silmät pyörii päässä ja mä oon ihan varma et se kieltää. Ihan varmasti kieltää.
Kaikki käy niin nopeesti et mä ehdin hädintuskin tajuta mitä tapahtuu. Piina ei kiellä, pysähdy tai juokse ohi, vaan se hyppää esteen sekaan enkä mä ehdi mukaan. Mä ehdin näkemään vilauksen katsomosta ja kentän reunasta ennen kuin tunnen iskeytyväni maahan täydestä vauhdista pää edellä. Toinen käsi jää alle ja mä kuulen epämiellyttävän rasahduksen, jota seuraa niin viiltävä kipu etten oo varma tuliko se musta vai esteestä. Sit kaikki pimenee ja mä nään mustaa. Pelkkää mustaa.
Mä en tiedä paljonko aikaa on kulunu, kun mä viimein avaan silmäni raolleen ja pystyn taas havainnoimaan ympäristöä. Huutoja, kiljumista, sireenien ääniä, kipua. Tuntuu kuin koko keho i ois tulessa, mulle yritetään puhua mut en saa sanoista selvää, ne soljuu korvien välissä vääristyneenä ääniaaltojen massana. Päässä pyörii, mä näen ripsieni välistä palasen yllä roikkuvaa sinistä taivasta ja tuntemattomia kasvoja sitä vasten, mä en tiedä missä oon, kuka oon, keitä ne on. Mä tunnen lipsuvani taas jonnekin tajunnan rajamaille, keho tuntuu halvaantuneelta enkä mä saa ulos sanoja; mua pelottaa. Kaikki pimenee taas.
Mä herään uudestaan ärsyttävän tasaiseen piipitykseen mun vierellä. Olo on kuolemanväsynyt. Päätä alkaa särkeä, kun mä avaan silmäni ja kohtaan niiden yllä loistavat kirkkaat valot. Mulla menee useampi sekunti, ehkä minuutti, tottua niiden sokaisevaan hohtoon, ja vilkuilen varovasti ympärilleni. Valojakin kirkkaammat valkoset seinät, iso ikkuna, outoja koneita ja vehkeitä, letkuja. Oonko mä… sairaalassa? “Sä ootkin jo hereillä!” mä kuulen tutun äänen jostain mun viereltä, osaamatta yhdistää sitä kehenkään ja aattelen sen olevan ehkä joku hoitaja. “Äiti tässä. Älä puhu, haen hoitajan tänne niin ne tulee kattomaan sua.” Mä näen vihdoin sängyn vierellä istuvan hahmon kokonaisuudessaan, kun se nousee painamaan pientä nappia sängyn reunassa. Lähes välittömästi samalla hetkellä huoneeseen rynnii sisään toinen hahmo ja musta tuntuu siltä kuin mun pää räjähtäisi pelkästään ovenavauksesta aiheutuneen narahduksen johdosta. “Noniin, täällä ollaan siis hereillä jo”, huoneeseen sisään kiirehtiny hahmo sanoo jotenkin liioitellun iloisestii. “Mikä olo? Näytäpä sormilla, kuinka paljon sattuu?” Mulla menee hetki tajuta miten ihmeessä sormilla pystyisi kommunikoimaan yhtään mitään, mut sit äiti näyttää mulle esimerkkiä, ja mä nostan pystyyn kuusi sormea. “Onko teillä antaa vahvempia lääkkeitä? Tytöllä on selkeesti kipuja”, äidin ääni on niin vaativa ja kärkäs et viimeistään tässä vaiheessa mä voin varmistua sen olevan varmasti mun äitini. “Teholla annettiin jo aikamoiset cocktailit, mutta nyt kun potilas on hereillä niin annostusta voidaan lisätä vähän. Tyttö on onnekas kun selvisi vaan murtuneella kädellä ja aivotärähdyksellä.” Mun aivoissa alkaa raksuttaa. Mä vilkaisen alas käsiini ja tajuan vasemman käden todellakin olevan verhottuna tiukkaan pakettiin. Oikeessa kädessä on kiinni letkuja ja kanyyli, mua ällöttää katsoa niitä joten mä käännän katseeni takaisin suoraan eteenpäin huoneen seinään. Sairaalassa? Mitä mulle on tapahtunu? Mua pelottaa. Mua pelottaa se etten muista ja etten tiedä, mut kaikki muut tässä huoneessa muistaa ja tietää ja mä saan kuulla siitä vaan palasia, joita en osaa liittää yhteen.
Vasta illansuussa huoneen pimetessä mä saan luvan syödä. Mun eteen isketään voileipä appelsiinimehun ja jonkun pienen jogurttipurkin kera, ja mä kohotan varovasti kanyylikäteni sitä kohti. Sängyn vieressä istuu edelleen äiti ja joku hoitaja, nyt eri kuin aiemmin, kai joku yövuoroon tullut. Ne seuraa kuinka mä yritän vaikeannäköisesti avata jogurttipurkin kantta, ja äiti kurottautuu auttamaan. Mun tekisi mieli työntää se pois, sanoa et mä kyllä osaan vaikka tiiän etten osaa. “Sisilia… Sisilia-rakas, tiedätkö missä me ollaan?” Jogurttiin upotettu lusikka tipahtaa takaisin purkkiin, kun mä yritän koota sanoja lauseiksi. “En”, mä vastaan hiljaa tuijottaen kellertävää jugurttia kuin se olis sillä hetkellä maailman mielenkiintoisin asia. “Sä putosit”, äidin ääni jatkaa mun vierellä. “Te kaaduitte. Poni kompastu puomeihin ja pyörähti kaatuessaan sun päälle. Sä oot nyt Meilahden sairaalan tehovalvonnassa.” “Poni?” yhtäkkiä mun tajuntaan iskeytyy hajanaisia mielikuvia ja ne alkaa hitaasti muodostaa kokonaisia muistoja. “Piina… oltiinko me kisoissa?” “Olitte”, äiti huokaisee raskaasti ja mä nään kuinka sen kädet liikkuu levottomasti sen sylissä. “Nyt oot kuitenkin täällä ja turvassa.” “Entä poni?” “No, katsos…”, äidin ääni on hiljaisempi kuin aiemmin. “Poni on hengissä kyllä mut kaatuminen oli sen verran raju et jalka meni. Ei siitä esteponia enää tuu, valitettavasti.” Äidin sanat tuntuu siltä kuin mun rintakehän päälle olis just isketty kuustonnia betonia. Mä en usko äidin sanoja todeksi. Ei ne voi olla totta. Ei ne vaan voi. Äiti vaan haluaa et mä lopetan Piinalla ratsastuksen, äiti vihaa Piinaa. Niin sen on pakko olla. Pakko. “Sit mä lopetan”, mä takellan sanat ulos itku kurkussa. “Mitä sanoit, kulta?” “Mä lopetan”, mä toistan ja puristan sairaalasängyn lakanoita kämmenen sisään. “Mä en halua enää ratsastaa.” “Sä oot nyt todella väsynyt ja lääkepöllyissä, ehkä sun kannattaisi levätä nyt tämä päivä ja miettiä uudestaan huomenna”, äidin ääni kuulostaa ärsyttävän maanittelevalta ja mun tekisi mieli käskeä sitä pitämään turpansa kiinni. “Ei tehdä hätiköityjä päätöksiä nyt. Sullahan alkaa ponivuodetkin olla kohta ohi, kyllä me sulle uusi estehevonen löydetään. Puhuttiin jo Ollin kanssa siitä miten Metsävaaraan tarvittaisiin muutenkin enemmän isompia hevosia nyt kun siellä alkaa olla ne isot ponit melko vähissä-” “Mä en halua uutta!” mä suorastaan huudan särkyneellä äänelläni, unohtaen että se laukaisee välittömästi jäätävän päänsäryn. Mä jatkan kivusta huolimatta, sillä nyt mun pää on täyttynyt kivun lisäksi kiukusta. “Mä en halua uutta hevosta, mä en halua ratsastaa, mä en halua nähdä yhtäkään hevosta enää ikinä!” “Mutta Sisilia, rauhoitutaas nyt vähän-” “Mee pois!” mä tiuskaisen polttavien kyynelten valuessa pitkin mun kirveleviä poskia. “Jätä mut rauhaan!” Äidin ääni vaikenee, ja mä nään sumentuneen näkökenttäni läpi, kuinka se nousee hitaasti ylös ja lähtee ulos huoneesta ovi hädintuskin narahtaen sen sulkeutuessa. Mä en enää erota fyysistä kipua henkisestä, musta tuntuu siltä kuin koko maailma olis yhtäkkiä kaatunu mun niskaan ja jättäny mut kitumaan sen alle kuin autonalle jääneen eläimen. Paketoitua kättä alkaa särkeä, ja mä huomaan et oon viimeisten minuuttien ajan yrittäny puristaa vasentakin nyrkkiä rystyset valkoisina kipsistä huolimatta. Mä rojahdan takaisin kovalle sairaalasängylle ja annan itkun tulla. Mä tartun kiinni puhelimeen, jonka joku on tuonu mun sängyn viereen, ja avaan sen.
Kaisu ei oo soittanu mulle, vaikka se oli jo kuullu uutiset äidiltä.
Sängyn vierelle on tuotu kimppu punasia ruusuja, jotka on ihan liian kirkkaan ja ilosen värisiä tässä kalmankalpeessa sairaalahuoneessa. Mun tekisi mieli repiä niiden terälehdet irti yksi kerrallaan, välittämättä siitä et piikit uppoais kämmeniin ja sais toisenkin käden siteisiin. Mun tekis mieli heittää ne maahan ja talloa ne paljain jaloin tahraksi lattiaan, ihan niinkuin mä tein mun ratsastusharrastukselleni ja haaveilleni viisi minuuttia sitten.
-------------
Eevanmäki. Evabacken.
Ratikan rätisevä kuulutusääni herättää mut ajatuksistani, ja mä havahdun mun vierellä istuvaan nuoreen naiseen, joka räplää puhelintaan keskittyneesti. Mä painan stop-nappia ja ilmotan kohteliaasti mun pysäkkini tulleen. “Aa joo”, nainen vastaa nopeasti ja suorastaan hypähtää ylös penkiltään kuin olis pelännyt mun lyövän sitä. Meidän katseet kohtaa hetkeksi ja mä tunnen vatsanpohjassa vellovan tunteen voimistuvan, tällä kertaa eri tavalla. Mä en osaa sanoittaa sitä, mut se tuntuu samaan aikaan oudolta ja… tutulta. Mä nostan aurinkolasit pois silmiltä nähdäkseni tarkemmin. Annan katseen vaeltaa uudestaan käytävällä seisovan naisen tummiin silmiin, sen kaarevaan nenään, pekaanipähkinänruskeisiin hiuksiin, kulmikkaisiin kasvoihin, vaaleanpunaiseen Kånkenin reppuun, jota hennot kädet roikottaa otteessaan ratikan lattiaa hipoen.
Se iskee mun tajuntaani kuin salama keskellä helteistä kesäpäivää. Muistot vuosien takaa vyöryy kerralla mun päälle hyökyaallon lailla, kun mä tunnistan mua tuijottavan hätääntyneen katseen. Koko juttu tuntuu uskomattomalta ja epätodelliselta, ja mun ääneni värisee pelosta et ehkä mä oon väärässä, et ehkä vaan näen väärin tai tunnen väärin tai-
“Sisilia…?”
“Kaisu…?”
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 19, 2023 23:35:53 GMT 2
18.05.2023 Paparazzina
Sasu nuuhkii keskittyneesti ojanpenkkaa, ja mä seison puhelin kädessä sen vierellä. Aaro on pysähtyny metrin päähän ja kierii kosteessa ruohossa, se tulis haisemaan ihan hirveeltä kun me päästäisiin kotiin. Taivaalla on muutama pilvenriekale, mut ne ei estä aurinkoa paahtamasta meidän yllä ja sokaisemasta mua, kun mä nostan aurinkolasit hetkeks pois päästä nähdäkseni puhelimen ruutuun ilmestyneen uuden viestin.
Mä vilkaisen uudestaan ojanpenkalla mönkivää Sasua ennen kun työnnän aurinkolasit otsalle ja alan näpyttää vastausta.
Aaro on tyytyväinen uuteen ruohomultakuorrutukseensa, ja alkaa järsiä löytämäänsä keppiä. Sasu rämpii edelleen kuivuneessa ojassa ja mä kiitän onneani ettei sen pohjalla oo näin helteisillä keleillä muuta kun hiekkaa ja lehtiä.
Mä vastaan viestiin myöntävästi ja kumarrun kytkemään Aaron kiinni ennen kuin se kerkeäis juosta kauemmas. Se alkaa tökkiä mun jalkaa herkkujen toivossa, ja mä joudun käskemään sitä kauemmas et saan Sasunkin kiinni ojanpohjalta ja me päästään liikkeelle. Jostain syystä mulla on tunne siitä ettei Iiriksen super idea oo mikään kasuaali elovenatyttö heinäpellolla -asetelma.
Mulla menee odotettua kauemmin saada pestyä Aaro esiin multakuorestaan, ja oon itsekin lopulta yhtä märkä kuin koirakin. Mä kiskon vastapestyn valkosen t-paidan ja kuluneet farkut päälle ja tekstaan Iirikselle pahoitellen et oon myöhässä. Aurinko on menny hetkeks pilveen kun mä viimein pääsen takaisin ulos ja Iiris oottaa mua jo malttamattomana ulko-oven vieressä kangaskassi ja kameralaukku käsissään.
“Näistä tulee niin upeet, en malta oottaa”, Iiris papattaa kun me kävellään jonnekin sen valitseman kuvauspaikan suuntaan. “Säkin tuut tykkäämään niistä varmasti. Tai ainakin niiden ottamisesta.” Mä kohotan kulmakarvojani ja huomaan Iiriksen kirkkailla kasvoilla epäilyttävän omahyväisen ilmeen. “Ai miten niin?" mä kysyn samalla kun otan vastaan Iiriksen ojentaman kameralaukun. “Tossa! Tossa se on, kato”, Iiris hihkaisee vastaamatta kysymykseen ja juoksee edeltä pienelle polulle niitynreunaan. “Tää on täydellinen, jäädään tähän.” Mä katson ympärilleni vihreellä ja aukealla metsän reunustamalla pikkuniityllä. Iiris ravaa mun ympärillä ettien kuumeisesti sellasta kohtaa jossa ruoho ois mahdollisimman vihreetä, samalla kun mä istun alas kameralaukun viereen ja alan säätää kameran asetuksia. Mulla on onneksi jonkun verran kokemusta valokuvauskalustosta niiltä ajoilta, kun harrastin sitä vielä aktiivisesti ratsastustauon aikana, joten pienen haparoinnin ja Iiriksen ohjeistuksen jälkeen mä alan taas löytää oikeat painikkeet. “Mun pitää käydä vaihtaa vaatteet”, Iiris huikkaa ja suorastaan liitelee mun ohi vaaleenpunasta kangaskassiaan heiluttaen. “Muista kattoo sit et valotus on kohillaan!” “Mmhm”, mä nyökkään ja alan kahlata kameran asetuksia läpi. Iiris katoaa jonnekin mun taakse pusikkoon, ja mua alkaa yhä enemmän kiinnostaa mitä me ollaan tultu kuvaamaan. Lähistöllä alkaa laulaa västäräkki ja mä tunnen kuinka joku ötökkä ryömii mun jalkaani pitkin. Mä käännän katseeni kameran ruudusta leppäkerttuun, joka on päättäny levähtää mun polvelleni ja yritän varovasti tökkiä sen pois.
Tovin päästä mä kuulen Iiriksen askeleet mun selkäni takana ja suoristan itteni kipeestä kyyryasennosta. Aurinko on alkanu taas paistaa täydeltä taivaalta ja mä noukin aurinkolasini ylös maasta nähdäkseni paremmin. Samalla hetkellä musta tuntuu siltä kuin mun kurkkuun takertuisi miljoona leppäkerttua, ja yskäisen vähän kiusallisesti. Mä en oo ihan varma siitä mitä mun olisi sopivaa sanoa, joten päädyn vaan tuijottamaan Iiristä hämmentyneenä katse kiertäen sen päästä varpaisiin ja takaisin. Iiris seisoo mun edessä tummissa alusvaatteissa, ja mun on henkisesti ravisteltava itteäni hetki ennen kuin saan sanottua mitään. “No?” Iiris kysyy katsoen muhun mairee hymy kasvoillaan. “Miltä näyttää?” “Hyvältä”, mä saan kakaistua ulos ja kohennan vinoon heilahtaneita aurinkolaseja nolona. Toivon et mun päälleni kohoava Iiriksen varjo peittää punehtuneet posket alleen. “Mut siis tuleeks nää johonkin yhteistyöjuttuun?” “Ehkä”, Iiris vastaa mystisesti ja keikistelee hetken kiusallaan mun edessä kuin varmistaen, etten mä missaisi yhtäkään kuvakulmaa sen asukokonaisuudesta. “Otetaan eka jotain peruskuvii ja sit katotaan mitä niistä tulee.” “Okei”, mä rykäisen ja alan kuumeisesti kaivaa kameralaukkua et saisin tekosyyn tehdä jotain muuta kun vaan tuijottaa Iiristä silmät suurina. “Mä vaihdan vielä varmuuden vuoks ton muistikortin kun tää oli melko täynnä.” “Joo, tuu tonne sit kun oot valmis”, Iiris sanoo ja kävelee pienen matkan päähän hyväks toteamalleen ruohomättäälle. Mä alan räpeltää kameran muistikorttiluukua auki toivoen ettei mun kädet alkais tärisemään ihan julmetusti kuvaussession aikana.
Iiris haluaa et mä otan siitä ensin ihan tavallisia lähikuvia seisaaltaan. Me kokeillaan muutamaa eri kuvakulmaa, mä säädän kameran asetuksia uudestaan sitä mukaa kun joku kuvissa pistää silmään, ja Iiris keskittyy sillä välin ettimään inspiraatiota Pinterestistä. Ekan tauon aikana Iiris vaikuttaa olevan tyytyväinen mun kädenjälkeen. “Sä voisit ryhtyy mun vakiokuvaajaks”, se hihkaisee selatessaan introkuvia kameran näytöltä. “Kokeillaan seuraavaks jotai makuuasentoa, niis näkyy alaosakin.” “Joo”, mä vastaan hermostuneesti salaa iloisena siitä et mun valokuvaustaidoista on sittenkin vielä jotain hyötyä. “Mee vaa makuulle ja kokeile mitkä asennot tuntuu hyvältä. Haluutko et otetaan kokovartalokuvia vai waist-up vai mitä aattelit?” Iiris menee makuulle mun eteen ja musta tuntuu vähän rivolta, kun kääntelen ja vääntelen kameraa sen lähes alastoman vartalon yllä ettien otollisinta kuvakulmaa. Iiris keikistelee kameralle niin ilmiselvän liioitellusti et mä en oo ihan varma kuinka paljon siitä on tarkotettu varsinaisesti kameralle ja kuinka paljon vaan mun kiusaamiseeni suljinaikojen välissä. Mä annan vinosti hymyillen kameran räpsyä tiuhaan tahtiin ja kehotan välillä Iiristä nojaamaan päätään millin verran taaksepäin.
“Tuleeks hyviä?” Iiris kysyy uteliaana ja nousee istumaan nähdäkseen uusimmat otokset. “Tosi kivalta näyttää”, mä totean ja kyyristyn Iiriksen viereen swaippailemaan kuvia kameran näytöltä. “Mietin et tähän vois kokeilla ottaa mukaan jotain rekvisiittaa, ehkä kukkia tai jotain.” “Mä tiedän!” Iiris huudahtaa ja alkaa yhtäkkiä hapuilla kenkiään lähistöltä. “Mä näin tuolla ihan superkauniita ruiskaunokkeja, otan sieltä muutaman ja katotaan mitä tehään niillä.” “Upee idea", mä komppaan ja vilkaisen nopeesti puhelinta Iiriksen juostessa mun ohi niitynreunaan. Kaksi lukematonta viestiä.
“Kelle sä tekstailet?” Mä en oo huomannu lainkaan Iiristä, joka on ilmestyny mun taakse ja vilkuilee uteliaana mun olkani ylitse puhelimen ruutua. “Eedillekö?” “En kellekään”, mä totean välinpitämättömästi ja tungen puhelimen hermostuneena takaisin taskuun, yrittäen jättää koko Eedi-kommentin huomiotta. “Löysitkö sä niitä kukkia?” “Joo”, Iiris vastaa innoissaan ja näyttää mulle pientä kimppua sinisiä ruiskaunokkeja kädessään. “Jes, mulla on ehkä visio niin katotaan miten se toimii”, mä sanon yrittäen työntää lukemattomat viestit pois mielestäni ja keskittyä taas kameraan ja sen näpräämiseen. Iiris asettuu takaisin makuulle ja hypistelee kukkia käsissään, samalla kun mä ehdotan ja korjaan ja asettelen. Mä alan tuntea oloni joka hetki varmemmaksi kameran takana, alan hitaasti muistaa miten vapauttavaa on uppoutua kameran linssin rajaamaan näkökenttään ja sen hiomiseen täydellisyyteen saakka. Ja Iiris nauttii siitä et mä ja kamera hyväillään sen kehoa jokaisesta suunnasta ja kuvakulmasta, nälkäisesti etsien just sitä oikeeta sweet spottia, jolla katsoja saataisiin parhaiten vangittua.
Iiris poseeraa vielä viimeisen kerran ennen kuin me päätetään lopettaa tältä päivältä. Mä seuraan sivusilmällä kun Iiris kiskoo vaatteet takaisin päälleen ja sukii hiuspehkoaan. “Mul on ihan hirvee nälkä”, se valittaa puhelintaan tylsistyneenä selaten. Tummiin hiuksiin on tarttunu ruohonkorsia. “Voidaanko mennä vaikka sun luo kattoo kuvia läpi ja hakee matkalla ruokaa?” “Mun puolesta joo”, mä vastaan hajamielisesti pakatessani kameraa laukkuun. “Voidaan yhistää kamera mun telkkariin niin nähään isolta ruudulta millasia tuli.” “Jes, mä haluun sit pizzaa”, Iiris toteaa päättäväisesti ja lähtee jo edeltä kävelemään kohti niityltä lähtevää polkua. “Lainaan sun suihkuu myös. Mun iholla ryömii varmaan sata muurahaista tällä hetkellä.” “Siitä vaan”, mä mumisen ja kiskon kameralaukun takaisin olalle. Mä seuraan aurinkolasien tummien linssien läpi edellä kävelevää Iiristä ja puristan laukun hihnaa itseäni vasten. T-paita liimaantuu kiinni hikiseen selkään ja lämmin tuuli puhaltaa sivuun silmille pudonneet hiussuortuvat.
Mä en vieläkään tiedä mitä vastata Kaisulle.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 21, 2023 0:02:37 GMT 2
18.05.2023
"Onks tää hyvä?"
"Siirry vähän eteenpäin. Ja sit toi jalka vähän taakse."
"Näin?"
"Joo. Saatko sun kasvoja inasen verran tänne päin? Saadaan sun kasvonpiirteet korostuu paremmin."
"Of course, boss."
"Just noin, täydellistä. Pysy siinä."
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 28, 2023 17:53:39 GMT 2
26.5.2023 Savua silmille
(sisältää: päihteitä) Fleimin valot oli häikässy silmiä, kun olin nojannu mun tahmasen pöydän reunaan ja jutellu vastapäätä istuvalle ventovieraalle tyypille. Meillä oli ihan hyvä keskustelu meneillään, se oli joku Liekkijärvelle kesätyön perässä muuttanu nuori ja se oli kertonu mulle innoissaan siitä miten sen opiskelut oli keväältä paketissa ja nyt edessä ois villi ja vapaa kesäloma ilman yliopiston kokoista taakkaa hartioilla. Mä en kehdannu korjata et se oli kyllä tullu ihan väärään paikkaan lomailemaan, jos kaipaili muutakin villiä kuin kyläteillä kaahailevia ravimiehiä. Mä en kuitenkaan sanonu niin, vaan olin kuunnellu kärsivällisesti ja heitelly sopivia välikommentteja sinne tänne, samalla gintonicia siemaillen.Sen ei pitäny olla mikään iso, tarkotuksellinen juttu tai mikään juoni. Nuori opiskelijatyyppi oli kadonnu karaokehuoneeseen kavereidensa kanssa, ja mulla oli tylsää. Kuka tahansa olis ajatellu siinä kohtaa et hei, mitä mä yksin istun täällä perjantai-iltana, kun kavereitakin olis tarjolla? Mä olin vetäny puhelimen esiin ja alkanu näpyttää viestiä Eedille, sormet haparoiden ja ehkä ne ei aina osunu oikeisiin näppäimiin mut selvää siitä sai. Tai ainakin Eedi sai. Se oli sanonu et sil on viikonloppuvapaa ja et se ois Fleimin pihassa puolen tunnin päästä. Mä olin sanonu et okei ja lähetin sille kuvan mun pöydästä, jotta se löytäis mut. Ei se silti kai löytäny joten mä olin noussu ylös ja menny sitä vastaan tiskille.Sen jälkeen kun olin ensin tekstannu Iirikselle ja kysyny haluisko sekin tulla.Ilta oli lopulta päätyny siihen et Eedi oli menny vessaan ja mä ja Iiris jäätiin tanssimaan. Musta siinä ei ollu oikeestaan mitään uutta tai outoa, me ollaan tanssittu niin monta kertaa ennenkin. Mut ehkä ajoitus oli tällä kertaa se joka kusahti. Eedi oli kai nähny, lähteny vähin äänin Fleimistä ja mä ja Iiris pyörittiin ympäri baaria ettimässä sitä. Mulla oli vähän syyllinen olo, vaikka ei mulla siihen kai ollu mitään syytäkään, ainakaan jos joltain ulkopuoliselta olis kysyny. Paitsi tietysti se et me oltiin edellisenä yönä vietetty tovi mun kämpillä, puhuen kaikki ne asiat läpi jotka on nakertanu meidän välejä viimeisen puolen vuoden aikana, ja mä olin kertonu Eedille tykkääväni siitä edelleen. Ja sit se joutu kattomaan kuinka mä tanssin kiinni Iiriksessä, koska mä olin kutsunu Eedin tietämättä senkin sinne.Miten idiootti mä voinkaan olla.Mä olin löytäny Eedin yksin Fleimin pihalta, ja me oltiin päädytty taas juttelemaan meistä ja siitä mitä me ollaan. Mä olin humalassa ja Eedi vihanen, ei todellakaan mikään ihanteellinen asetelma niin vakavalle keskustelulle kuin meillä oli. Ja oli se varmaan jo ihan arvattavaakin et lopputulos oli sen mukanen, mä ja Eedi erkauduttiin taas epämääräisissä ja kipeissä merkeissä, ja musta alko tuntuu siltä et jos me oltiin mun luona otettu yks askel eteenpäin, oltiin me nyt menty vähintään se kaks askelta taaksepäin.- -
Mä pummaan tupakkaa satunnaiselta brunetelta pojalta Fleimin ulko-ovien vieressä, ja se ojentaa mulle niitä kaks. Sen ilme on ehkä vähän säälivän näkönen, mä en tiiä onko se mahdollisesti kuullu mun ja Eedin keskustelun joka tapahtui tasan kolme minuuttia sitten vai oonko mä muuten vaan tarpeeks kärsineen katueläimen näköinen. Mä mumisen kiitoksen ojennetusta sytkäristä, sytytän huulien väliin puristetun tupakan ja siirryn kauemmas mulle tuntemattomasta jätkästä, siltä varalta et se yrittäis alkaa juttelee tai latelemaan jotain kyllä se siitä, kuomaseni lässytystä. Sisäänhengitetty savu tunkeutuu kurkkuun ja sieraimiin, tukkii hetkeks hengitystiet ja saa mut yskimään ja köhimään niin voimakkaasti et viimeistään tässä kohtaa kaikki parin kilometrin säteellä saa tietää, etten mä oo polttanu tupakkaa sitten teini-iän. Mä olin vannonu aina etten aloittais uudestaan, koska lopettaminen oli ollu ihan täyttä helvettiä jo sillon. Nyt mä kuitenkin seison kellertävien katuvalojen alla yks käsi taskussa ja toisen sormet kiertyneenä ohuen paperirullan ympärille ohjaten sen myrkyt suoraan mun valmiiksi lyhistymäisillään oleviin keuhkoihin. Fleimin ulko-ovilla seisovaa portsaria kohti kävelee satunnainen kaveriporukka, jonkun puhelimen kaiuttimesta pauhaa Midnight city. Mä vilkaisen niitä ohimennen ennen kuin vedän uuden sauhun ja alan taas muistaa, miten tätä juttua piti tehdä ilman et tuntee hukkuvansa kuivalle maalle joka sekunti.
Mä stumppaan tupakan maahan ja alan kirjottaa Iirikselle viestiä. Se on vielä Fleimissä, ja mä livahdan portsarin ohitse takasin valojen ja savun ja musiikin sekaan, yrittäen paikantaa missä Iiris menee. Se on tiskillä tilaamassa ja lirkuttelee baarimikolle jotain josta mä en saa selvää, ehkä yrittää pyytää siltä jotain kustomoitua erikoisdrinkkiä vedoten syntymäpäiväänsä tai vinkata paras valehtelijanhymy kasvoillaan et näki jonkun äijän riehuvan tanssilattialla saadakseen sen pois kimpustaan. Sen ilme muuttuu vähän hämmentyneeks kun se tajuaa mun seisovan vieressään ennen kuin se suorastaan hyppää mun syliini.“Siinähän sä oot! Löysit vissiin Eedin?” Iiris kiljahtaa mun korvaan niin pirteellä äänellä, etten enää tiiä onko se vaan tosi vahvassa humalassa vai teeskenteleekö se vaan niin hyväntuulista.“Joo löysin”, mä totean vältellen Iiriksen katsetta. “Mennään tanssii?”“Okei”, Iiris sanoo kallistaen päätään vähän kysyvästi, se ehkä odotti et olisin kertonu sille enemmän enkä vaan maininnu asiasta ohimennen sivulauseessa. “Mut mun pitää ensin tilata juotavaa, tääl on niin kuuma et voisin olla alasti tuol ihmisten keskel ja silti saada lämpöhalvauksen.”“Malta ees kotiin asti”, mä virnistän vähän huvittuneena ja tilaan itelleni vettä. Tupakanmaku on jääny karvaana ja pahanmakusena suuhun, ja se ois pakko saada huuhdeltua pois niin pian kun mahdollista.- - Mä herään aamulla Iiriksen hotellihuoneen sängyn lakanoista, vähän ehkä kuolemalta haisten ja peitto pois päältä potkittuna. Iiris on jo hereillä, se makaa selin muhun ja skrollailee puhelimellaan Instagram-feediänsä, ja alkaa sitten tekstailla niin vimmatusti jonkun kanssa et mä epäilen sen olevan ehkä Juli. Sängyn runko narahtaa kun mä nousen istumaan ja raahaudun suihkuun. Lieken tyyri, moderni kylpyhuone tuntuu liian juhlalliselta darra-aamuun, kun mä astun sisään vetoiseen lasikoppiin ja annan kylmän veden ja mantelintuoksuisen suihkusaippuan huuhtoa pois viimeisetkin tupakanpolton jättämät aromit ja tunnontuskat. Kylppärin ovi on raollaan, ja mä kuulen veden pauhun läpi kuinka Iiris soittaa puhelimestaan musiikkia ja kolistelee kaapinovia etsien jotain.“Ootko koskaan miettiny oman onlyfansin tekemistä?”Iiriksen kysymys yllättää mut täysin, ja pysäyttää mun hiuksia harjaavan käden kesken liikkeen. Peilikuvasta näkyy selkeinä mun tummat silmänaluset ja kaulan molempia puolia koristavat mustelmat.“Onlyfansin? Ei se oikeen oo mun juttu”, mä vastaan hämmentyneenä hetken hiljaisuuden jälkeen ja jatkan keskeytynyttä harjausliikettä. Märistä hiuksista tippuu pisaroita valkoselle pöydälle, joka on täynnä Iiriksen tavaroita ja jotain mainoslehtiä.“Entä sit jos oisit siel kuvaajana etkä ite kuvissa?”Mun on pakko laskea hiusharja alas ja kääntyä ympäri katsoakseni Iirikseen. Mulla on pieni aavistus siitä et se yrittää johdattaa keskustelua nyt johonkin eikä vaan sattunu valitsemaan tätä satunnaisen darra-aamun puheenaiheeks. Kämmenet painuu täydellisen sileän pöydänreunan ympärille, kun mä nojaan sitä vasten ja tuijotan Iiristä toinen kulma kohotettuna.“Mitä sä yrität?” mä kysyn samalla naurahtaen, valmiina kuulemaan taas saman no oon vaan miettiny huvikseni joskus, haha.“Hei, hear me out first”, Iiris puolustelee ja istuu jalat ristittynä sängyn keskellä. Se ei oo vielä laittanu housuja takaisin jalkaan, ja asettelee nyt metallista jalkaproteesia parempaan asentoon. “Se on varmaan maailman helpoin tapa saada lisätuloja. Räpsit vaan kuvia ja lataat ne sivulle ja sit ootat kun ihmiset rynnii setelit ojossa kattomaan niitä.”“En tiiä, musta se kuulostaa vähän liianki helpolta”, mä sanon kulmat kurtussa ja raivaan Iiriksen tavaroita varovasti syrjään et voin hypätä istumaan tukevan puupöydän päälle. “Tai siis eiks noissa oo vaarana et ihmiset tyyliin ottaa kuvakaappauksia ja levittelee niitä muualle?”“No sitä ny voi tapahtua ihan missä tahansa”, Iiris vastaa pyöritellen silmiään ja nyplää ryppyistä lakanaa jalkojensa alla. “Ja sitä paitsi se rikkoo Onlyfansin sääntöjä et jos siit jää kiinni nii voin vaa ilmiantaa ne.”“No joo”, mä sanon venyttäen sanoja pitkään. “Mut entä jos siel on jotai creepyi stalkkereita jotka sit tekee jotain tai-”“Sisu, come on”, Iiris huudahtaa ja ryömii vähän kömpelösti ylös sängystä. “Ihan samal tavalla joku tuol kadulla voi alkaa stalkkaamaan mua jos huvittaa. Jos sä kerranki miettisit mitä hyviä puolia asioissa on?”Iiris tuijottaa mua intensiivisesti silmäripsiensä alta, kun se nojaa molemmillaan käsillään pöytään, jonka päällä mä istun. En tiiä horjahtiko se vai nojasko se tarkoituksella eteenpäin niin lähelle mua et mä melkeen kaadun pitkälleni sen pöydällä lojuvien tavaroiden päälle.“Haluisin et kuvaat mua sinne.”Mä tunnen kuinka mun rintakehä kohoilee tiheään tahtiin, kun mä tuijotan Iiriksen tummia silmiä mun naamani edessä ja yritän prosessoida sen kysymystä, joka on just suistanu jokaisen aivosolun haarakkeen pois paikoiltaan mun pääni sisällä. Mulla menee pitkään vastata eikä Iiriksen hengitys viiden sentin päässä mun naamastani yhtään helpota sitä tunnetta et mulla pitäis olla vastaus valmiina ja nyt heti. Mä kuvaisin Iiristä… OnlyFansiin? Toisaalta, olinhan mä jo kuvannu sitä Nymphomanian yhteistyötä varten puolialasti kukkaniityllä... eihän se kovin paljon erilaisempaa vois olla? ...kai? Ja vaikka Iiriksen äänensävy onkin vaativa, kyl mä tiedän ettei se pakottais mua kuvaamaan sitä, jos en oikeesti haluais.“M-mä”, mä saan vastattua änkyttäen. Mun silmäni yrittävät vähän ahdistuneena paeta Iiriksen katsetta jonnekin, päätyen kuitenkin tuijottamaan suoraan punaisten liivien kauluksesta vilkkuvaan rintavakoon. Mä siirrän katseen nopeesti takaisin ylös ja nielaisen. “Yhellä ehdolla.” Iiris kohottaa kulmakarvojaan kiinnostuneena ja vetäytyy taaksepäin sen verran et mä pääsen takaisin istuma-asentoon. Kädet tuntuu hikisiltä puista pöytää vasten ja mä nään Iiriksen ilkikurisesta katseesta et se nautti mun äskeisestä kiusaamisestani täysin rinnoin.“Vaan yhellä?” se toistaa.“No siis, voi olla et tulee muitakin sit kun… öö… päästään asiaan, mut näin alkuun ois se yks ennen ku suostun ees harkitsee asiaa.”“Kerro”, Iiris vaatii ja nojaa takanaan olevaan sängynpäätyyn.“Mä en haluu et mun nimi näkyy missään… siellä”, mä sanon varovasti ja hieron hermostuneena mun paljasta reittäni. “Tai siis niin et kukaan ei tunnista et mä oon sun kuvaaja.”Iiris katsoo mua pitkään hiljaa, ja mä yritän tulkita sen kasvoilta jotain reaktiota. Hetken se näyttää tosi mietteliäältä, kunnes näkymätön lamppu tuntuu syttyvän sen pään päällä.“Voidaan keksii sulle joku peitenimi jos tarvii”, se sanoo lopulta. “Vaikka tälläses rupukyläs kyl tunnetaan pienet piirit.”“Joo”, mä sanon edelleen jännittyneenä. “Ja siis jos se ny joskus tulevaisuudessa selviää vahingossa ni sille ei voi mitään. Mut en haluis silleen, tietkö, tieten tahtoen julistaa et hei kattokaa mä kuvaan Iiriksen onlyfansiin juttuja.”“Joo mä ymmärrän”, Iiris vastaa innoissaan. “Ja eihän kaikki ees laita siel kuvaajien nimiä minnekään näkyville et voidaan pitää sut täysin anonyyminäki jos haluut.”Mä oon selkeesti sanonu sen taikasanan, joka on räjäyttäny Iiriksen dopamiinihanat auki ja nyt se alkaa vaan hääriä ympäri hotellihuonetta vaatteitaan poimien. Mä hyppään alas pöydältä ja yritän kelata taaksepäin siihen, mihin ihmeen likoon mä oon taas itseni heittäny ja kurkotan sängynpäädyn päällä lojuviin farkkuihin.
Jos mun elämäni laiva on kerta jo uppoomassa, voisin ihan yhtä hyvin nostaa liput salkoon ja ottaa siitä kaiken irti.Me tilataan pizzaa hotellille, koska kummallakin on nälkä ja mun pitäis jaksaa kävellä vielä kotiinkin. Mä käyn hakemassa tilauksen hotellin alakerrasta, ja tomaattinen pestopizza tuoksuu nenässä taivaalliselta. Mä lasken laatikot sängylle ja Iiris tarraa omaansa kiinni kuin peto raakaan lihaan.“Tiiäks sä Marjaanan?”Mä oon ehtiny haukata pizzastani vasta ensimmäisen palan ja tukehtua jo siihen, kun Iiris laukoo taas ilmoille kysymyksen, joka saa multa pasmat sekaisin. Ehkä mä olin kuullu väärin tai se tarkottikin jotain toista Marjaanaa eikä sitä Marjaanaa?“Siis ketä”, mä varmistan ja avaan Sprite-pullon huuhtomaan köhimisestä kuivunutta kurkkua. “Onks se sun joku kaveri vai?”“Eiku se on kai käyny Seppeleessä joskus kisaamassa”, Iiris jatkaa jyrsien pizzansa reunoja ja suoristaa jalkansa. “Se on se Eedin säätö.”“Kyl mä tiiän sen”, mä vastaan monotonisesti. Koko kehon valtaa kylmä tunne ja jossain vatsanpohjassa alkaa velloa taas paha olo. “Mitä siitä?”“Se on aika hauska tyyppi”, Iiris jatkaa. Se on jo ahminut puolet pizzastaan ja siirtyy nyt viimeisen puolikkaan kimppuun. Mä en tajua miten se voi darraisena syödä niin nopeesti ja niin paljon kerralla. “Ois kiva hengaa sen kaa useemmin.”“Aa”, mä vastaan, kun en parempaakaan keksi. Mä nypin pois pizzaan eksyneen oliivin ja lasken sen rasvatahraiselle pahvikannelle. “Kai se liikkuu aika paljon samoissa kisois kun mekin.”“Joo mehän ollaan nähtyki pariin kertaan jossai kisabileissä”, Iiris selostaa innostuneena eikä huomaa mun oloni muuttuneen vähän vaikeaksi. “Ja se oli Eedin avecina siel Hanameilla.”Mä kuuntelen Iiristä hiljaa keskittyen ruuan pureskeluun, etten mä toista kertaa vetäisi sitä vahingossa henkeen rintakehän puristuessa kasaan ja kurkun kuristuessa umpeen näkymättömän voiman toimesta. Mä jään tuijottamaan intensiivisesti Iiriksen tyhjää pizzalaatikkoa.“Onhan se ihan kiva”, mä myötäilen vähän kankeasti, etten mä olis liian hiljaa liian kauan. Mä en just nyt jaksaisi alkaa availla mitään menneisyyden draamoja, varsinkaan näin hirveessä kankkusessa.“Jep, siitä saa sellasen aidon viban ja en yhtään ihmettele et Eedikin tykkää siitä.”“Joo.”“Onks sul huono olo vai miks oot noin hiljaa?” Iiris kysyy pää kallellaan, se on jo syöny pizzansa ja pyyhkii nyt murusia sylistään.“Pitäis varmaa mennä kotiin nukkuu”, mä vastaan ympäripyöreesti.“Okei”, Iiris haukottelee ja alkaa kaivaa puhelintaan pizzalaatikon alta. “Mun pitäis alkaa kans valmistautuu, kun pitää… mennä illalla tallille.” Mä hymähdän vastaukseksi ja jätän viimeisen jäljelle jääneen neljänneksen mun pizzasta Iirikselle. Jalat tuntuu raskailta, kun mä nousen upottavasta hotellisängystä ja raahaudun eteiseen pukemaan. Mä jätän Iiriksen hotellille makoilemaan ja kävelen aurinkoisessa aamussa kohti kotia.Pitäis ehkä alkaa kirjottaa hakemusta johonkin maailmanennätyskirjaan siitä, kuinka parin päivän aikana voi tuhota niin monta asiaa kerralla.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jun 4, 2023 21:55:12 GMT 2
04.06.2023 Kesäkuun neljäs Neljä tassua runnoo mua alleen, kun avaan silmät ja huomaan tuijottavani valkosen halkeilleen katon sijaan suoraan Aaron kuolaiseen kirsuun. Se haukahtaa huomatessaan mun olevan hereillä ja hetken säheltämisen ja mun ähkimiseni saattelemana se hyppää alas lattialle tömähtäen. Mä nousen istuma-asentoon ja hieron unisia silmiäni hämmentyneenä. Ympärillä on hiljaista lukuunottamatta koirien kynsien rapinaa parkettilattiaa vasten ja eteisessä roikkuvan seinäkellon hiljaista tikitystä. Alaselkään sattuu, ja pikaisesti kädellä hapuillessani mä tajuan nukahtaneeni puhelimen päälle. Ruutu on jääny auki ja se näyttää kellon olevan 9:54.“Äh, mä oon myöhässä”, mä sanon turhautuneena itsekseni ja potkin peiton pois päältä. Aaro ja Sasu pyörii jo kärsimättöminä keittiössä, niillä on nälkä. Mä punnerran itseni unisena sängystä ja laahustan huoneen poikki jääkaapille. Avatut sälekaihtimet vapauttaa ikkunan taakse patoutuneen auringonvalon, kun mä alan kaivaa jääkaapin uumenista halvinta omenamehupurkkia, jonka mä olin kaupasta löytäny. Mä nojailen selkä vasten keittiötasoa ja juon yön yli jääkaapissa kylmettynyttä mehua suoraan purkista. Onneks äiti ei oo näkemässä, se sais ihan hirveen slaagin siitä et mä edelleen teen niin enkä jättäny sitä vaan jonnekin teini-iän kapinallisuuteen öisten ruokakaappiraidausten ja tonnikalaketsuppiperunasoosi-inventioiden kanssa. Jääkylmä mehu auttaa herättelemään päätä nousevaan aamuun, ja mä lasken sen kolahtaen hellan viereen alkaessani etsiä koirien ruokakippoja. Sasun häntä heiluu hiljaa ja sen nappisilmät tuijottaa mua kysyvästi, se on enemmän sellainen hiljainen mielenosoittaja, kun taas Aaro on niistä se joka hyppää heti kapinallisten riveihin kun mahollisuus tulee. Mä kaadan kippoihin puolet kuivaruokaa ja puolet kallista lampaanlihaa, jota mä olin sattumalta löytäny alesta perjantaina. Koirat jää syömään parvekkeen oven eteen, kun mä käyn vessassa ja jään istumaan pöntön kannen päälle selaamaan puhelinta.Päätä jomottavasta väsymyksestä ja vatsanpohjaa riipivästä näläntunteesta huolimatta hymy nousee korviin asti, kun mä avaan mun ja Kirin viimeisimmän keskustelun. Mä tuijotan silmät sydäminä sen lähettämää, vähän hämärää videota Katti Helenasta ja sen kahdeksanviikkoisista pennuista temmeltämässä pitkin Savusalontien saunan lattiaa. Oranssi pentu katsoo vierestä, kun muut painii yhdessä mytyssä ja valkomaskinen musta pentu ilmeisesti vaanii jotain nurkkaan ajettua hämähäkkiä. Sen kömpelöt pennunjalat ei kykene vielä täydellisen hiljaiseen vaanimiseen, ja hämis pääsee karkuun ennen kuin pentu ehtii loikata eteenpäin. Mua naurattaa katsella sen menoa, kun se juoksee lattian poikki ja hyppää sisarensa niskaan kuin villitiikeri saaliiseensa.Mä oon alkanu jo miettimään nimiä pennulle. Mä olin jopa kysyny Kiriltä ja Miilolta mielipidettä asiaan, ja ne oli kertonu et ilmeisesti jotkut pentuja varanneet on päättäny uskollisesti jatkaa Katti Helenan artistiuraa ja nimetä pennut laulajien mukaan. Mun aivot oli lähteneet heti raksuttamaan ja olin googletellu kaiken maailman julkkiksia ja niiden nimiä, yrittäny väännellä ja käännellä niitä kissamaisiksi sanaleikeiksi. Mites ois vaikka Meowchael Jackson, Miilo oli naurahtanu kun me oltiin kolmistaan seurailtu miten valkomaskinen urospentu oli hyppiny takajaloilleen ja kaatunu siitä kyljelleen maahan leikkiessään kilpikonnanvärisen sisarensa kanssa. Mä olin nauranu kattoessani, miten pennun naamakuvio ehti loppua vähän ennen silmiä jättäen niiden ympärille mustat renkaat kuin eyelinerin. Kato ny, kohta se alkaa varmaan moonwalkaamaan kun oppii pysyy pystyssä noilla jaloillaan.“Jackson”, mä kuiskaan hymyillen puhelimen ruudulla vilkkuvalle pennulle ennen kuin suljen videon vastatakseni Kirille, joka oli kyselly multa lisää pentujen ruokinnasta nyt kun ne pitäis alkaa siirtää täysin kiinteelle ravinnolle. Mä vastaan voivani hoitaa taas ruokapuolen, koska mä ja Ripa oltiin kaupan vuosittaisen inventaarion ohella laitettu hirvee kasa eri kissan- ja koiranruokia alemyyntiin päiväyksen lähestyessä. Yleensä me lahjoitetaan niitä eteenpäin löytöeläinkoteihin, mut pomo oli ollu enemmän ku mielissään kuullessaan et lähistöllä oli oikee vahinkopentue avuntarpeessa, ja salli mun vetää sivuun muutaman boksillisen aleruokaa. Mä painan puhelimesta musiikit päälle ja lasken sen lavuaarin reunalle soimaan sillä aikaa, kun käyn suihkussa yrittääkseni karistella loputkin unihiekat silmistä.Veden pauhatessa ympärillä ja ihon noustessa kananlihalle sen jäisestä lämpötilasta, iskeytyy mun päähäni ajatus terävänä ja yhtäkkiä kuin ukkonen keskellä tyyntä päivää.Neljäs kesäkuuta. Kesäkuun neljäs.Tänään on mun syntymäpäivä.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jun 13, 2023 2:08:49 GMT 2
13.06.2023 Uutisvuoto Aamupäivä on jo pitkällä, kun mä istun vielä pöydän ääressä kylmä kaakaomuki kädessäni ja tuijotan ulos ikkunasta kadulla kulkevia harvoja ihmisiä ja autoja. Osa niistä vaan vilahtaa ohi, osa tuntuu himmailevan just ennen Hanneksenkadun loppua enkä mä osaa sanoa johtuuko se siitä et tää on varmaan huonokuntoisin katu koko korttelissa vai siitä että ne on jollain ihmeen ilveellä onnistunu eksymään tänne rupukylään. Mä huomaan naurahtavani itsekseni, kun muistelen mun ekaa päivää Liekkijärvellä. Mä olin ollu ihan hukassa, isojen kaupunkien kasvattama untuvikko joka luuli et muuttamalla kaikki paranee, et muuttamalla mä voin jättää kaiken taakseni ja alottaa täysin puhtaalta pöydältä. No, siihen pöytään tuli aika hiton nopeesti monta uutta paskatahraa ja säröjäkin, mut pystyssä se sentään vielä on. Vaikka joskus tuntuukin siltä et ykskin rikkinäinen astia tai revenny servietti lisää sais sen notkahtamaan ja kallistumaan uhkaavasti lattiaa kohti. Mut pystyssä se vielä on.
Mä kuulen kuinka kynnet rapisee muovilattiaa vasten ja tunnen kuinka kostea kirsu tökkäisee mun paljasta ja vastasheivattua säärtäni, kun Aaro tassuttelee pöydän viereen ja tuijottaa mua toiveikkaana ylimääräisen aamiaisen toivossa. Mä kumarrun rapsuttelemaan sitä niskasta samalla pahoitellen et se sai aamupalansa jo ja että se sais nyt kiltisti odotella ainakin päivällisaikaan asti. Sasu makoilee sängyn vierellä lattialla kyljellään ja ketarat levällään, sillä on varmasti kuuma ja muhun iskee huono omatunto siitä etten oo viekään ajellu sen turkkia alas kesän ajaksi. Me ollaan harjoteltu trimmerin ja kamman käyttöä ahkerasti eikä Sasu oo siihen ainakaan vielä sanonut hirveästi juuta eikä jaata, mut mua jännittää silti et jos se keksiikin alkaa yhtäkkiä pelkäämään trimmerin kovaa surinaa tai kamman raavintaa sen ihoa vasten, kun sitä pitäis kestää useiden kymmenien minuuttien ajan. “Onneks sä oot tommonen lyhytkortinen koira”, mä nauran Aarolle ja taputan sen karkeaa kylkeä, jonka se on kääntäny muhun päin tuijottaakseen mun sijaan nyt toiveikkaasti jääkaappia. Vaikka mulla onkin jo koirat ja hiiret, mä kaipaan taloon kissaa. Tyyppiä joka hiippailis ympäriinsä ja hyppis pöydille ja tasoille ja ajais mut raivon partaalle kun se ei suostuis tulemaan alas vaikka käsken, ja sais niin pahoja hepuloita keskellä yötä et kukaan talossa ei nukkuis sen jälkeen. Mä olin kyllä joskus suostunu ottamaan mun pomoni kissan, Jokisen, mun luokseni hoitoon maksua vastaan ja se oli ollu kaikessa välinpitämättömyydessään oikeestaan ihan kiva tyyppi. Me elettiin vähän kun symbioosissa, yhdessä mut erillään ja tietoisina toisistamme, vaikka Jokinen oli lähinnä tyytyny tuijottamaan mua tuomitsevasti keittiön kaapiston päältä ja saatto joskus ihan mun ilokseni käydä näyttäytymässä ruokakipolla päiväsaikaan. Mä toivon salaa et Meowchael Jackson olis vähän kuin Jokinen mut ripauksella enemmän läheisyydenkaipuuta, vaikka sellasten ehtojen latelu tuntevalle ja itsenäiselle eläimelle tuntuu turhalta ja vähän naurettavaltakin.
Kaakao on ehtiny jo lämmetä jääkaappikylmästä viileäksi, kun mä kurotan nostamaan uusimman Liekkijärven uutislehden pöydän keskeltä ja alan selata sitä hajamielisenä. Silmät käy vuorotellen läpi artikkeleita inflaatiosta ja rattijuopumuksen vaaroista, ei mitään uutta siis. Sormiin tarttuu mustetta lehden reunoista, halutaan kai varmistaa ettei budjetti paukkuisi edes paikallislehden materiaalien hankinnan ohessa. Kesäleiriaika on kuumimmillaan ja mainososio lehden keskiosassa on täynnä lähitallien ilmoituksia. Myydään hyväluonteinen viisivuotias tamma laadukkaaseen kotiin, hinta 2400€ ja kakkukahvit päälle. Tarjotaan menestynyttä ja kantakirjapalkittua saksalaista oria jalostukseen, astutusmaksu 320€ plus varsamaksut ja muut, soita niin sovitaan. Etsitään käytettyä Wintecin koulusatulaa edulliseen hintaan, ota yhteyttä ja tarjoa. Tule kokemaan Liekkijärven sydänkesä ihanien hevosten ja upeiden maalaismaisemien johdolla LiekkiVaellukseen. Mä katon mainospalstat aina salaa läpi, sieltä saattaa joskus löytää jotain oikeesti kiinnostavaa ja hyödyllistä, vaikka ensisilmäyksellä nähdyt astutustarjoukset ja hevosen ostaminen ei kuulosta ajankohtaisilta. Mä huomaan äkkiä haaveilevani siitä, miltä tuntuis ostaa oma hevonen. Miltä tuntuis nyt selailla Liekkijärven paikallislehden myyntipalstaa ja yrittää metsästää sieltä sitä oikeaa, tai kirjottaa googleen myydään hevonen ja selata kaikenmaailman torit ja hevosihmisten foorumit löytääkseen just sen oikean. Vähän kuin selais Tinderiä mut tuhat kertaa innostuneempana, toiveikkaampana ja odottavampana. Tietäen et elämä tulee muuttumaan ihan kohta, kunhan vaan swaippaa vielä sen yhen sivun eteenpäin niin sieltä voi pompahtaa silmille se joka mullistaa mun elämäni täysin ja vie sen uusiin sfääreihin. Mä käännän katseeni lehden musteentahrimista sivuista takaisin pesemättömään ikkunaan ja seuraan, kuinka taas tuttu maastonvihreä auto tekee u-käännöksen Hanneksenkadun päässä. Mäkin voisin nyt harhailla samalla tavalla jossain vieraassa kaupungissa, matkalla koeratsastamaan ja kattomaan potentiaalista Elämäni Hevosta koska en ollu muistanu kysyä hirveen tarkkaan, että missä muuten tää myytävä hevonen tarkalleenottaen edes asui.
Paitsi että mulla on jo elämäni hevonen. Oli. Mun ajatukset karkaa uuden hypoteettisen hevosenomistajan pilvilinnahaaveista takaisin pölyiseen karsinaan punaseks maalatun, nyt jo rapistuneen tallin perällä, jonka kaltereiden välistä vilahtaa palanen mustaa läsipäätä ja vallattomaa pörröharjaa. Mun elämäni hevosen karsinassa oli lukenu W.L Pinball, ja lempinimi joka kuvas sitä niin paljon mut samalla niin vähän. Me oltiin kuljettu tiiviisti rinnakkain vuosi toisensa jälkeen, vaikka välillä teki mieli juosta karkuun ja kovaa, piiloutua lähimpään ojaan ja toivoa ettei se seurais sinne. Vaikka välillä ois tehny mieli työntää se vuorostaan pois ja käskeä matkoihinsa, sanoa et meidän yhteinen matka oli tässä ja et mä pääsisin etenemään tuhat kertaa nopeammin yksin kuin sun kanssas. Mut jokanen orastavakin rikko meidän välillä oli korjaantunu aina itsekseen, ihan kun me oltais kävelty näkymättömän pikaliimapullon päällä joka ruuttas aina uuden annoksen liimaa meidän välille kun havaitsi sen rakoilevan. Mua alkaa naurattaa ajatus jostain mini-Piinasta ravaamassa liimaputelon korkin reunoilla. Se oli just sellanen poni, jonka karsinakyltissä ois hyvin voinu lukea Piinan sijasta vaikka Erikeeper enkä mä olis silti rakastanu sitä yhtään vähempää.
Mä huomaan huokaisevani raskaasti, kun palaan ajatuksistani takas nykyhetkeen. Kämppä on niin hiljanen et se kuuluu jo korvissakin, ilma on paksua ja tunkkasta kun aurinko on paahtanu koko aamun olohuoneeseen. Tuolin jalat rahisee lattiaa vasten kun mä työnnyn taaksepäin aikeissa nousta, mut samalla hetkellä mun silmät osuu sanomalehden viimeiselle sivulle, jossa yleensä haastatellaan paikallisten yritysten johtohenkilöitä tai esitellään tulevia tapahtumia. Pelkkä otsikko Uusi ratsutila potkaisee toimintansa käyntiin Riekonlahdella ei sytytä mielenkiintoa, eikä edes sen alaviistoon painettu kuva punarautiaasta suomenhevosesta ja kahdesta nuorehkosta miehestä sen molemmin puolin jotka hymyilee niin leveesti et yksistään niiden hymyt vie ainakin viiden sentin verran tilaa sivulta, vaan sanat sen alla:
“Iiro ja Riku Saaristo iloitsevat yhteisen unelman toteutumisesta. Kuvassa suomenpienhevosori Karpio, joka on tilan uusin tulokas.”
Mun on pakko lukea kuvateksti kolme, neljä, viisi kertaa. Mun on pakko varmistua ettei sivuja tahrinu muste oo vaan sotkenu kirjaimia toisiinsa, että mä en oo ehkä tietämättäni ihan hiton dyslexinen tai muuten niin tarkkaavaisuushäiriöinen et luen nimetkin päin honkia. Mä tartun sanomalehteen kaksin käsin ja painan nenäni kiinni siihen, niin nopeella kädenliikkeellä et vierellä seisonu Aarokin hätkähtää siitä aiheutuvaa ääntä ja kavahtaa taaksepäin, ehkä luullen et mä oon vihdoin muuttanu mieleni toisen aamupalan suhteen. Ei. Kyllä mä luin ja luen edelleen oikein, mun silmäni toimivat niinkuin aina ennenkin ja kyllä, kuvan alla lukee Iiro Saaristo. Lehden ohut ja heikkolaatuinen paperi rypistyy mun äkkiä hiostuneissa ja tärisevissä käsissä, kun mä luen artikkelia pidemmälle nälkäisenä kuin vaateriekaleeseen tarttunut koi.
“En olis voinu ikinä uskoa, että mä saisin joku aamu herätä ikiomassa puutalossani, istua sen terassilla hörppimässä aamukahvia ja ihailla takapihalla laiduntavia hevosia ja lehmiä. Korppiluodon ratsutila on kuin koti, jota mä oon etsiny koko elämäni”, Iiro Saaristo kertoo ylpeänä johdattaen kuvausryhmän mahonginvärisen puisen päärakennuksen ohi suuren pihaton eteen. “Ilman mun aviomiestä Rikua en olis ikinä uskaltanu ottaa riskiä maatilayrittäjänä, kaikki kiitos kuuluu hänelle. Ja näille upeille eläimille tietenkin. Ensimmäinen elukka asettui tänne jo vuonna 2017, kun me oltiin vasta ostettu tontti ja hädintuskin saatu aidat pystyyn.”
Sydän hakkaa niin et mä oon ihan varma et se hyppää ihan just ulos rinnasta ja laskeutuu suoraan mun eteeni levitetylle sanomalehden takasivulle tahrivan musteen ja epätodellisilta tuntuvien sanojen sekaan. Päässä pyörii enkä mä oo varma miksi. Mun ensimmäinen reaktio on tarttua pöydän reunalla olevaan puhelimeen ja ottaa kuva artikkelista, ja hetken emminnän jälkeen lähettää se whatsapin kautta yhteystiedolle, jonka kohdalla lukee Äiti.
Mä istun hitaasti takaisin alas ja tuijotan sitä samaista kuvaa punarautiaasta suomenhevosesta ja sen vierellä hymyilevistä miehistä. Mä en voi vieläkään uskoa että kyllä, tossa on mun setäni ja sen mies, ja niillä on oma talli ja hevosia ja äiti ei oo kertaakaan tullu ajatelleeksi että mua saattaisi ehkä kiinnostaa tää asia jollain tasolla. Sen sijaan se on vaan jaksanu aina narista mulle siitä etten kertonu sille elämästäni ja et salasin siltä asioita. Mun tekisi mieli soittaa sille heti ja vaatia selitystä, mut tiedostan olevani niin kiihtyny ettei siitä vois tulla mitään muuta kuin vaan entistä pahempi olo. Niinpä mä tyydyn tuijottamaan puhelimeni ruutua maanisesti kuin uskoen voivani siten lähettää telepaattisen viestin äidille, että vastaa nyt helvetti soikoon.
Sit mun puhelin piippaa uuden viestin merkiks ja mä syöksyn avaamaan sen samalla sekunnilla.
"Olisiko mun pitänyt kertoa?" Äidin vastaus saa mut raivon partaalle. Mä en tajua miten se osaa samaan aikaan kuulostaa niin neutraalilta ja samalla niin myrkylliseltä, että voin melkeen nähdä jonkun radioaktiiviseen jätteeseen verrattavissa olevan liejun tihkuvan sen sanojen välistä. Mun tekis mieli heittää puhelin tai sanomalehti seinään tai ehkä molemmat, mut pöydän vieressä mua ja keittiön kaappeja varovasti tapittava Aaro saa mut viime kädessä hillitsemään itseni ja keskittymään tavaroiden heittelyn sijaan whatsapp-keskustelun jatkamiseen.
Mun päässä alkaa kohista kun ajattelen kaikkia niitä kertoja, kun olin kyselly Iiro-sedän kuulumisia ja äiti oli jaksanu jauhaa siitä miten Iiro on niin tossun alla sen naisensa kanssa ettei siitä miehestä varmaan koskaan mitään Alepan vuoropäällikköä merkittävämpää tulisi. Ja mä olin vaan uskonu sokeesti sen kaiken koska olihan kyseessä hei Iiron sisko ja se tietenkin tietäis sen kuulumiset paremmin kuin kukaan muu ulkopuolinen. Ei siinä, kyllä multa löytyy jo komea lista syitä inhota äitiä tai vähintään oikeuttaa tunnekylmyyteni sitä kohtaan, mut tää koko Iirokeissi on kyllä kirsikkana sen listakakun päällä.
Äiti ei vastaa heti, se kirjoittaa todella kauan ja lopettaa välillä ennen kuin seuraava viesti viimein pompahtaa ruudulle.
"Jep, rakkailleen sitä varmaan valehteleekin kaikista helpoiten", mä tuhahdan itsekseni enkä turhaan säästele mun viimeiseen viestiini tihkuvaa passiivisaggressiivisuutta.
Mä suljen äidin ja mun keskustelun ja alan taas vilkuilla pöydälle levitetyn sanomalehden artikkelia toiveikkaana. Aivan tekstin lopussa annettu puhelinnumero on asiakaspalvelunumero, mut mä oon ihan varma ettei äiti suostuis antamaan mulle Iiron henkilökohtaisia yhteystietoja vaikka lupautuisin palvomaan maata sen jalkojen alla loppuelämäni. Niiden sisarussuhde on ollu aina vaikea Iiron ollessa se nuorempi ja pidetympi, ja äidin katkeruus oli syventyny vuosi toisensa jälkeen niin et lopulta ne ei puhuneet lainkaan keskenään. Siinä ehkä lepää myös syy miks äiti on katsonu parhaakseen valehdella mulle kaikesta Iiroon liittyvästä, jotta sais ittensä näyttämään paremmalta, siltä et vaikka silläkään ei oo kaikki palikat kasassa ja siistissä rivissä, niin ainakaan se ei ole yhtä aikaansaamaton turhake kuin veljensä. Mä tajuan vasta nyt et oon puristanu käsiäni niin tiukkaan nyrkkiin niin monen minuutin ajan et kynnet on alkaneet painaa jälkiä kämmeniin, ja tajuan hellittää niitä vasta kun kipu alkaa hiipiä nivelistä kämmenten ihoon asti.
Mä näpytän varovasti lehden alareunassa olevan numeron puhelimen ruudulle tarkistaen et jokainen numero menee varmasti oikein, ja painan vihreetä luuria. Kello on puoli kaksi päivällä, ja mä toivon et se osuis vahingossa samaan aikaan ratsutilan työntekijöiden kahvitauon kanssa. Puhelin tuuttaa kerran, kaksi, kolme kertaa. Neljännen kerran. Mä oon jo luovuttamassa, kun langan toisessa päässä joku viimein nostaa luurin ja puhelimeen vastaa rauhallinen, vähän karhea miehen ääni.
“Iiro Saaristo Korppiluodon ratsutilalta puhelimessa...”
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jun 15, 2023 21:51:10 GMT 2
14.06.2023 Matka Ikeaan ja takasin
Mä seison hermostuneena hotelli Lieken edessä nojaten mulle täysin vieraaseen Volkswageniin, jonka konepelti polttaa paljaan käsivarren ihoa. Auton valkonen maali on pahasti lohkeillu ja sen ulkopintakin on varmaan pesty viimeks vuonna -98, mut pakun vuokraaja oli kuitenki vakuutellu meille et se tekee hommansa kunniallisin arvosanoin eikä rajun ulkonäön pitäis antaa hämätä. Mä huokaisen syvään ja liu’utan sormea Volkkarin naarmuista ovea pitkin. Sama juttu se kai on hevostenkin kanssa, vaikka niiden kanssa ei tosin oo sitä riskiä et ne vaikka räjähtää kesken ajomatkan tai lakoaa keskelle ruuhkasta moottoritietä. Muhun iskee jäätävä ikävä omaa autoa kohtaan, sen kanssa olis niin helppo mennä paikasta toiseen, sen tuntis kuin omat taskunsa eikä tarvis luottaa ventovieraan sanaan siitä et vaikka tää nyt näyttää siltä ettei kulje kahtakymmentä metriä kauemmas yhtenä kappaleena niin usko pois kyl se kestää. Mun stressaantuneen ajatuksenjuoksuni keskeyttää hotellin ulko-oven kolahdus, ja sitä seuraava nopeatahtisten askelten kopina kiviportaita vasten. Iiris on pukeutunu ohueen valkoseen t-paitaan ja vaaleisiin caprifarkkuihin, leveet aurinkolasit on vielä otsalla kun se avaa auton oven ja istuu pelkääjänpaikalle ennen kuin mä ehdin edes moikata. “Aika karmee roju”, Iiris huokasee avatessaan hansikaslokeron jonka sisälle on kertyny varmaan vuosisadan pölykerros. “Mut halpa mikä halpa.” “Sanopa muuta”, mä naurahdan istuessani kuljettajan paikalle ja vedän oven kiinni pamahtaen. Mä oon ihan varma et pelkästään oven sulkeminen saa koko rotiskon tutisemaan perustuksissaan. “Kunhan ny selvitään tonne naapurikuntaan asti, siel ois ainakin enemmän valinnanvaraa vuokrapakujen suhteen verrattuna tähän kyläpahaseen.”
Mä ja Volkswagen Caddy ei olla täysin kiveen kirjoitettu pari, mun pitää neuvotella asioista jonkun verran ja välillä vähän rajummin keinoin muistuttaa että se olen mä joka määrää vauhdin ja sen milloin pysähdytään. Musta alkaa tuntua samalta kuin ohjaisin jotain laiskaa ja itsepäistä tuntiponia, sen verran tuskaiselta pakun ajo tuntuu alkumatkan ajan. Iiris tarttuu kiinni kauhukahvaan, kun mä ajan vahingossa kuoppaan niin et koko paku tuntuu parin sekunnin ajaks hajoavan atomeiksi meidän alla ennen kun sisäänrakennetut struktuurit ja maailmankaikkeuden energiakentät jotenkin imee sen takasin kasaan. “Jumalauta Sisu!” Iiris huudahtaa äänessään tasavertaisesti kauhua ja säikähdyksen jälkeistä helpotusta siitä et sekä me että auto ollaan edelleen elävien kirjoissa. “Luulin et sä olit meistä se ajotaitonen.” “No sori, ei oo tullu ajettua hetkeen”, mä pahoittelen pyyhkien hikeä otsalta ja käännyn risteyksestä keskustaan johtavan kyltin osoittamaan suuntaan. Iiriksen mukaan Liekkijärven naapurikunnassa on oma IKEA ja Masku, joissa se ehdottomasti haluaa käydä. Mä olin joskus vuosia sit käyny samoissa paikoissa ostamassa tavaraa omaan Liekkiksen kämppääni, joten mulla on jokunen muistonmurunen niiden sijainnista. Sillon mä toki en kulkenu autolla vaan julkisilla, ja oon ilonen siitä et Iiris ehdotti vuokrapakua jaetuin kustannuksin sen sijaan et oltais raahattu jotain kuningatarsänkyä ja keittiön tuoleja ahtaissa ja tukalissa busseissa. Ei meidän vuokra-auto ehkä ihan täysin täytä meidän kaikkia kriteereitä, mut budjetti sen suhteen oli melko ehdoton enkä mä muutenkaan pitäny odotuksiani kovin korkealla Liekkijärven kaltaisen kylän autonvuokrauspiirien antimista. “Ootko jo miettiny mitä kaikkee aiot ostaa?” mä kysyn uteliaana pakun rullatessa Maskun pihaan. Lämmin ja nätti torstai-ilta on kutsunu koolle monta muutakin innokasta shoppailijaa, ja mulla menee hetki löytää vapaa paikka parkkeerata meidän hirvitys jonnekin. Mä lähetän telepaattiset anteeksipyynnöt ajovehkeelle, kun mä ja Iiris noustaan ulos ja jätetään se seisomaan kiiltävien Fordien ja vastapestyjen Teslojen sekaan. “Vähän joo”, Iiris vastaa pakaten aurinkolasit takaisin laukkuunsa. “Mul on visio mut pitää kattoo mitä täältä löytyy. Sen tiiän et pitää olla aitoo suomalaista ja maskulaista.” “Tietysti”, mä naurahdan tunkiessani auton avaimia taskuun. “Ja sit jotain tilpehöörii tyyliin Ikeasta. Voidaan syödä siel tai jossain sit shoppailun jälkeen, tarjoon kotopuolessa vaikka viinit palkaks siitä et lähit mukaan”, Iiris sanoo ja kääntyy muhun päin virnistäen. Mä voin melkein nähdä sen pään päällä ajatuskuplan, jossa lukee tai jos joku muukin maksutapa kelpaa niin…
Me kävellään rinnakkain sisään Maskun jättimäisistä ovista, ja Iiris jää ihastelemaan suunnilleen jokaista vastaantulevaa sohvaa ja ruokapöytää meidän kolutessa huonekalukaupan osastoja läpi. Mä pysähdyn hipelöimään samettisenpehmeää rahia, joka ois kieltämättä oiva lisä mun onnettoman sohvani viereen. Iiris on kymmenen metrin päässä testaamassa divaanisohvaa, johon se on heittäytyny selälleen ja uppoaa sen materiaaliin kun juoksuhiekkaan. “Tää on IHANA”, Iiris huudahtaa ja asettelee yhden koristetyynyistä päänsä alle. Mä istahdan sohvan toiselle puolelle uteliaisuudesta ja toteen sen nopeesti olevan enemmänkin joku hotellisänky kun sohva. “Harmi et se on noin iso ja kallis.” “Mä en ikinä nousis tästä ylös jos ottaisin tälläsen omaan kämppääni”, mä sanon huvittuneena ja nousen vaivalloisesti ylös pehmeältä, kieltämättä nätiltä sohvalta. “No kyl ny sohvalla muutaki voi tehdä ku istua ja maata”, Iiris tuhahtaa ja nousee vastahakoisesti istumaan. Parin metrin päässä seisova myyjä vilkaisee meitä pahasti huomatessaan et koristetyyny on revitty pois paikaltaan ja makaa nyt ryppysenä Iiriksen vierellä. “Mut joo, en mä tätä oikeesti ota. Tarviin jotain minimaalisempaa ja toi värikin on väärä.” Mä kohautan olkiani ja seuraan Iiristä kohti makuuhuoneosastoa. Mä oon omasta mielestäni viimeisin ihminen jolta kannattaa kysyä mitään neuvoa sisustuksen suhteen, ja siks luotan ja toivon et Iiris tietää mitä on hakemassa ja mun tarvis vain hoitaa fyysinen puoli huonekalujen saamiseksi sen uuteen kotiin asti.
Mä jään tutkimaan eläinaiheisia pussilakanasettejä, kun hyllyn toisella puolella Iiris kokeilee eri kokoisia sänkyjä ja kommentoi niitä mulle vähän turhankin spesifisti ottaen huomioon sen et meidän lisäks kaupassa parveilee varmaan puoli kaupunkia parin metrin säteellä. “Siis hitto miten hyvä tässä ois panna!” Mä kurkin matalan lakanahyllyn yli nähdäkseni, miten Iiris keikkuu kookkaan jenkkisängyn reunalla kuin demonstroidakseen itse aktia. Mua naurattaa ja hävettää, kun sillä hetkellä meidän ohi kävelevä joukko vanhoja mummoja mulkaisee Iiristä pahasti ja alkaa mutista jotain keskenään. Mä lasken koirakuvioisen lakanasetin takaisin hyllyyn ja kierrän sen ympäri Iiriksen luokse. “Tossa tulee vaan selkä kipeeks”, mä totean neutraalisti ja annan sormien vaeltaa kankaista sängynpäätyä pitkin. Iiris kääntyy muhun päin ja virnistää asiantuntevasti. “Ei siin ehdi mitään selkäkipuja ajatella kun on ihan muut aistimukset fokuksessa.” “Mä puhuinki nukkumisesta”, mä virnistän takaisin ja annan katseen vaeltaa koko makkariosaston yli. Pelkästään kaikkien kymmenien eri sänkyjen ja yöpöytien näkeminen saa mut ajattelemaan et ehkä munkin pitäis uusia koko kämpän kalusto vessan mattoa myöden. “Niin varmaan”, Iiris tuhahtaa ja nousee sitten ylös kiiruhtaen kokeilemaan seuraavaa sänkyä, jonka hintalappua vilkaistessa mun tekee mieli pyörtyä.
Keittiöosastolla meillä menee tovi, koska Iiris jää arpomaan useen eri puulajin välillä ja mä lähinnä keskityn vertailemaan, olisko kannattavampaa ostaa kaks pienempää kattilaa vai yks iso. Suurin osa mun kattiloista on pohjasta melkein karrelle palaneita, ja vanhinta niistä ei varmaan joidenkin säännösten mukaan sais enää edes käyttää. Mä tuijotan vääristynyttä heijastustani ison kattilan kyljessä, kun Iiris kiirehtii mun luokse ja alkaa kiskoa mua kohti keittiöosaston esittelypöytiä. “Kerro mulle sopiiks tää sävy mun hiuksiin”, Iiris kysyy vaativasti ja vilkuilee vuorotellen mua ja sen vieressä olevaa lankkupöytää. Mä tuijotan vuorostani Iiristä ja pöytää, sitten taas Iiristä. “Sun… hiuksiin? Niillekö sä pöytää ostat?” “No just joo, tosi hauskaa”, Iiris tuhahtaa ja silittää pöydän sileää pintaa kämmenellään. “Sitä vaan et saisko tästä hyvän kuvan jos menisin tähän istuu...” “Hetkinen… sä haluut ottaa kuvia Maskun keittiöosastolla?” mä varmistan huvittuneena ja samaan aikaan vähän harmissani siitä, etten tajunnu oikeesti ottaa kameraa mukaan. “Noku haluun lähettää sen Julille. On se mielenkiintosempaa ku joku tylsä kuva Ikean käytävästä”, Iiris selittää ja vetää yhden esittelypöydän vieressä olevista kangastuoleista esiin. “Ota ny se kuva.” “Okei”, mä sanon edelleen vähän ihmeissäni ja otan vastaan Iiriksen ojentaman puhelimen. Mä yritän kuvitella erikoisen asetelman kenraaliharjotukseks ennen mahdollisia Onlyfans -kuvauksia ja räpsin pari otosta Iiriksestä, joka poseeraa käteensä nojaten ja leveä hymy huulillaan tummaa Estelle-merkkistä lankkupöytää vasten. Mä ojennan puhelimen takaisin ja annan Iiriksen räplätä kuvat läpi ja toivottavasti löytää sieltä edes yhden, jonka kehtaisi lähettää Julille. Pöytäosaston läpi kävelee perhe, jonka isä vilkuilee meitä päin kiinnostuneena. Iiris huomaa sen ja iskee silmää komeelle blondille, joka saa vuorostaan perheenäidin mulkaisemaan miestään pahasti. Nainen pysähtyy ja alkaa sitten tuijottaa Iiristä kuin saaliseläimen havainnut haukka. Mua alkaa naurattaa, ja mä kiskon Iiriksen äkkiä hyllyjen taakse ennen kuin muija alkais oikeasti luulla jotain.
Kun me ollaan viimein koluttu koko Masku läpi ja Iiris on oletettavasti raahannu mukaan kaiken tarvitsemansa - me tajuttiin puolivälissä meidän Maskukierrosta et ei saatana, ostoskärryt unohtu - me päästään viimein kassalle asti. Iiris jää maksamaan ja juttelemaan myyjän kanssa jostain Masku Klubi -jäsenyydestä, mä alan lastata pienempiä tavaroita ostoskärryyn, jonka olin napannu mukaan kassojen läheisyydestä. Mä viillän kämmeneni yhteen pakkauksista, ja tungen kirvelevän kohdan suuta vasten älähtäen. Ei sitä vissiin sotahaavoitta selvitä edes huonekalukaupasta. “Mä sain alennusta!” Iiris hihkasee innoissaan ja kävelee jo edeltä kohti ulko-ovia ennen kuin mä oon ehtiny edes pakata kaikkia tavaroita mukaan. “Tosta matosta oli tippunu alelappu niin siks en huomannu. Ja oli muuten tosi hottis myyjä myös.” Me ollaan edelleen vaan parin metrin päässä kassalta, ja mä oon ihan varma et se tyyppi kuuli Iiriksen sanat. Mä raavin vähän häpeissäni niskaani ja punnerran raskaat kärryt liikkeelle. Iiris on jo kadonnu liukuovista pihalle, ja nyt mä kadun sitä etten ostanu jotain juotavaa Maskun viereisestä pop-up mehukojusta, sitä mä nimittäin tarvitsen kun mä astun ulos kolmenkymmenen asteen helteen armoille ostoskärryjä työnnellen.
“Nyt tarviin vaan jotain pikkujuttua Ikeasta”, Iiris toteaa lueteltuaan mulle listan kaikesta mitä se oli Maskusta ostanu. “Eihän noi nyt niin kivoja oo ku mitä mul ennen vesivahinkoo oli mut pakko tyytyä siihen mitä saa.” “Kyl sä siitä viel kodin teet”, mä vastaan rohkasevasti ja kurotan kääntämään kulunutta taustapeiliä samalla toivoen ettei se jäis samantien käteen. “Vaik kyl mä ymmärrän ettei se tunnu samalta.” “Paskalle mäihälle ei voi mitään”, Iiris sanoo kuivasti ennen kuin kääntää katseensa muhun. “Miten sä muuten päädyit tänne Liekkikseen? Siis kaikista mahdollisista kaupungeista tälläseen rupukylään jossa ei oo ees huonekalukauppaa.” “Sukua pakoon”, mä hymähdän ja pysäytän auton ruuhkasen risteyksen liikennevaloihin. “Ja halvan kämpän. Ei siihen muuta tarvittu.” “Pako suvulta on ainaki onnistunu. En oo hirveemmin nähny sun porukoita pyörivän täällä. Vai käyks ne sun luona jotenki salaa, kun et koskaan oo puhunu niistä?” “Ei ne käy”, mä vastaan kuivasti tuntien kuinka synkkien muistojen pilvi alkaa hitaasti kasaantua mun pääni päälle. Tuoreimpana päähän iskeytyy muisto mun ja äidin whatsapp-keskustelusta liittyen Iiro-setään. “Niillä on kiire kotipuolessa Helsingissä.” “Mun porukat kävi tääl joku aika sit ja se oli kyl taas niin joku nukkekodin teekutsuasetelma”, Iiris kertoo ja mä toivon ettei se kysy mun perheestä sen enempää. “Joko me ollaan perillä? Mul on hirvee nälkä.” “Kohta”, mä huokaisen ja painan kaasun pohjaan valojen vaihtuessa vihreiks. Auto narisee ja vinkuu valittaen, kun mä käännän vaihdekeppiä ja suoristan rattia. Jokaisen liikennevalon kohdalla mä lähetän pienen rukouksen jonnekin maailmankaikkeuteen siitä et meidän vuokra-auto kestäis vielä parikymmentä kilometriä kotiin asti ennen kuin siitä tulis taas jonkun toisen ihmisen ongelma.
Iiris spottaa Ikean edessä jäätelökojun ja vaatii saada pehmiksen ennen matkan jatkumista. Mä myönnyn mukisematta ja oon vaan tyytyväinen siitä et saan itekin ottaa breikin päättymättömältä tuntuvan helteen kourissa. Iiris tilaa mulle suklaa-vaniljapehmiksen, itelleen se ottaa suklaan. Mä en voi muuta kun tirskua Iiriksen tuijottaessa mua ripsiensä alta ja nuollessa jäätelöään niin harkituin ja hitain kielenliikkein ettei multa jää ymmärtämättä mitä se yrittää imitoida. “Lopeta, meitä tuijotetaan”, mä kuiskaan teeskennellyn vakavana kun meidän ohi kävelevä nuorisojengi pysähtyy jonkun matkan päähän tuijottamaan Iiristä hihittäen ja keskenään kuiskutellen. “Lopeta mitä? Jäätelöäni mä vaan syön”, Iiris vastaa viattomasti ja tunkee koko pehmisosan suuhunsa samalla kääntyen katsomaan lähistöllä norkoilevaa joukkoa hymynkare suupielessä. “Miks mä ees yritän”, mä huokaisen luovuttaneena ja alan järsiä oman jäätelöni rapean vohvelin reunoja. Se maistuu kesältä ja aurinkoisilta rantapäiviltä, avaa muistoja lapsuuteen ja huolettomiin aikoihin joiden olemassaolo tuntuu nykyään vain unelta. On vaikeeta uskoa et elämä on joskus ollu niin kevyttä ja helposti pureskeltavaa, pehmeetä ja makeeta kuin suklaapehmis ja torilta ostetut mansikat.
Ikeaan eksyy aina. Niin myös mä ja Iiris, kun me ollaan yritetty turhaan löytää sille kukkaruukkuja. Mä oon ihan toivoton kartanlukija - etenkin Ikean osastokartan - eikä Iiriskään tunnu pysyvän täysin perillä meidän sijainnista, koska se sinkoilee koko ajan käytävien puolelta toiselle jonkun uuden ja ihanan tilpehöörin perässä. Me ollaan leiriydytty väliaikaisesti alakerran makuuhuoneosastolle, ja ihaillaan tyyrin näköstä ruusukullansävystä näytehuonetta. Iiris istuu verhoillun parisängyn reunalla silmät säihkyen ja mä seison vanhan puisen pianon ääressä painellen sen nappeja, rikkoen liikkeen tiloja täyttävän tasaisen taustahälyn terävillä pimputuksilla. “Osaaks soittaa sillä?” Iiris on ilmestyny mun taakseni ja seuraa mun olkani yli kun yritän haparoiden muistaa miten soitettiinkaan Numbin alkusoinnut. “En mä oikeen”, mä vastaan ja painan kokeilevasti muutamaa kosketinta. “Tai siis mun mummo opetti mulle jotain ku olin kakara. Kuten tän.” Mä alan vähän epävarmasti silmäillä Ikean epävireisen ja tahmeeks lähmityn pianon koskettimia, ja painan kokeilevasti muutamaa löytääkseni oikeen rytmin. Hetken haparoinnin jälkeen lihasmuisti alkaa hitaasti virkistyä ja sormet kulkea tottuneemmin koskettimien yllä, löytäen oikeet soundit tai ainakin jotain sinne päin. Mä en osaa kyseisestä biisistä kuin juuri ja juuri ensimmäisen minuutin, mut siinä ajassa nurkan taakse ehtii kerääntyä joukko jotain pikkulapsia tuijottamaan mua ja pianoa silmät pienten teelautasten kokoisina.
“Vau”, Iiris toteaa mun irrottaessa otteeni pianosta. “Sähän oot jo käytännössä pianisti.” “En mä ny niin hyvä oo, toi on ainoo mitä osaan Tuiki tuiki tähtösen lisäks”, mä vähättelen tuntiessani punan nousevan kasvoille. Lapsilauma tuijottaa mua edelleen näytehuoneen avoimelta seinältä, ja niiden vanhemmat joutuu tuuppimaan tuotoksiaan eteenpäin saadakseen ne liikkumaan johonkin suuntaan. “Mummo on kyl tosi hyvä soittaa, se rakasti pianonsoittoa melkeen yhtä paljon ku kouluratsastusta sillon kun se viel oli hevosten kanssa.” “Onks sun mummo vai heppaihmisiä?” Iiriksen ilme on nyt palavan utelias. “Joo, se oli aika tunnettu kouluratsastaja joskus kolme, neljä vuosikymmentä sitten”, mä naurahdan ja sipaisen puisen pianon kantta ennen kun kävelen ulos ruusukullan ja valkosentäyteisestä unelmahuoneesta Iiris perässäni. “Kilpaili Suomen maajoukkueessaki jossain kohtaa.” “Mitä vittuu, siistii”, Iiris sanoo ihailevasti, juostessaan samantien seuraavaan näytehuoneeseen jonka keskelle on asetettu jättimäinen, pyöree sänky joka näyttää mun mielestä oikeestaan enemmän pilveltä kuin sängyltä. Iiris heittäytyy sen keskelle niin suurella voimalla et sängyn runko narahtaa pahaenteisesti ja lähistöllä jotain papereita kirjaillut sinikeltapaitanen työntekijä kääntyy ympäri seuraamaan meidän tekemisiä. “TÄN mä tarviin!” Iiriksen huuto kuuluu vaimeena, kun se hukuttaa päänsä silkinpehmeen karvapäiväpeiton sekaan. Mä silitän varovasti sängyn huolellisesti muotoiltua päätyä ja sitä vasten nojaavia rypytettyjä koristetyynyjä. “Tää on kieltämättä kiva”, mä totean istuen sängyn pyöristetylle reunalle ja hypistelen samaista karvapeittoa kuin Iiris parhaillaan. Se tuntuu sormien välissä yhtä pehmeeltä kun Sasun pentukarva aikoinaan. “Ai vaan kiva?” Iiris huokaisee ja pyörähtää selälleen kädet sivuille levitettyinä kuin olis jo tehny kaupat sängystä. “Kuvittele ny, tohon joku juomatarjotin ja siihen viinilasit ja taustalle hyvä musa ja seura ja elämä on täydellistä.” “No osta se”, mä virnistän vilkaisten Iiriksen ruskettuneisiin kasvoihin. “Sitähän sä tulit tänne tekee. Ostaa kalusteita sinne uuteen kämppään.” “Pitää miettiä”, Iiris hymähtää singahtaen ylös istumaan. “Tää kuitenki maksaa maltaita täällä ja haluisin ehkä kuitenki ostaa jotain muuta ku ikeamassaa.” “No alotat jonku yhteistyön Maskun kanssa niin ne voi varmaan sponssaa sulle jonkun hienon vastaavan”, mä ehdotan ja nousen ylös tutkimaan huoneen nurkassa olevaa valkosta kirjahyllyä. Siihen on aseteltu rivi vanhoja antiikkisia kirjoja ja joku vaaleenpunaseen taittava digitaalinen herätyskello, jota mä alan hypistellä käsissäni paremman tekemisen puutteessa.
Ikeasta Iiris onneks löytää vaan pieniä päivittäistavaroita eikä mun tarvii raahata noin tonnin painosia kärryjä koko liikkeen läpi. Me pysähdytään kassojen taakse pieneen ravintolaan, jossa me tilataan halvat ikeahodarit ja juomat. Iiris pyörittelee pilliä lasiseen mukiin kaadetussa kokiksessa, jonka seassa voi erottaa kolme jääpalaa. “Kiitti et suostuit tulee mukaan näin lyhyel varotusajal”, Iiris sanoo helpottuneena alkaessaan nakertaa viimeisiä hodarinjämiään muoviselta tarjottimelta. “Ja siitä et päätit tulla huomenna muuttaa mun kaa Valtterin bileiden sijaan.” “Ei sun tarvi kiitellä”, mä vastaan hymyillen vinosti ja nypin suolakurkkuja pois hodarin välistä. “Päätös oli niin helppo ettei mun tarvinnu edes miettiä sitä. Mä en oo ihan hirveen innoissani ajatuksesta et viettäisin vapaaehtosesti koko viikonlopun Jasmiinan ja sen poikaystävän seurassa.” “Onks sul jotain beeffii sen kanssa vai?” Iiriksen kulmat kohoaa sen tajutessa et me jaetaan jonkinlainen yhteinen vihollinen. “Jasmiinan kanssa vaan”, mä totean nyt synkempänä, vaikka omantunnonpistos tuntuukin rinnassa meidän joulun alla käymän sovittelun muistuessa mieleen. Me oltiin jääty Jasmiinan kanssa lukkojen taakse satulahuoneeseen ja puhuttu asioista, vaikka kyl me molemmat varmaan tajuttiin ettei meistä siitä huolimatta koskaan tulis kovin läheisiä tallikavereita. “Tietysti, kenen muunkaan. Mitä se teki?” “Sun pitäis oikeestaan kysyä mitä Juli teki.” “Juli?!” Iiriksen silmät on nyt suunnilleen sen edessä olevan ikeatarjottimen kokoiset, kun se laskee kokislasinsa takasin alas kesken kädenliikkeen. “Juli valehteli sille yhestä jutusta ja Jasmiina käsitti sen väärin ja no, enempää siihen ei sit tarvittu”, mä huokaisen ja nostan kynityn hodarini viimein suun eteen. “Mut se on vanha juttu ja me ollaan vähän niinku sovittu se jo, tai ainaki puhuttu siitä.”
Mä seuraan miten ravintolaan alkaa kerääntyä ruuhkaa ja tiskin takana kaks työntekijää yrittää epätoivosesti pitää ripeetä tahtia yllä tilausjonon kasvaessa. Joku vanhempi mies on jääny vänkäämään tilauksestaan eikä suostu lähtemään ennen kun mustaunivormunen ja rotevarakenteinen vartija puuttuu tilanteeseen ja taluttaa miehen ulos. Polvenkorkunen lapsikatras juoksee kirkuen meidän pöydän ohi toisen vanhemman juostessa epätoivosena perässä. “Onks Seppeleessä yhtään ihmistä jonka kans sulla ei ois jotain historiaa?” Iiris kysyy edelleen tapittaen mua kuin draamannälkäinen harakka. Paraskin puhuja, mä ajattelen virnistellen ja alan tunkea pakasteelta maistuvaa hodaria suuhuni et saisin syyn olla hiljaa edes hetken. Mua ei huvita just nyt puida taas vanhoja draamoja läpi, varsinkaan keskellä ruuhkasta ja sekasortoista Ikea-ravintolaa.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jun 19, 2023 20:31:34 GMT 2
17.06.2023 Juhlatilan tunnelma on kuplivaa ja hienostunutta, mä en ole ihan varma sopiiko mun rättiväsynyt olemukseni siihen lainkaan. Mä tunnen itseni reilusti alipukeutuneeksi, kun katon mun ohi käveleviä housupukujen ja frakkien täyttämää ihmismerta. Kymmenet korkoparit kopisee parkettilattiaa vasten ja tarjoilijat säntäilee joukon keskellä cocktailtarjottimien kanssa tasapainoillen, mua alkaa stressata pelkästään niiden katsominen. Oonhan mä ennenkin gaaloissa käyny mut heinävintillä järjestetyt Seppele cupin afterit tuntuu lähinnä maalaisjunttien latotansseilta Åland Weekendin iltagaalaan verrattuna. Mä pujottelen ihmisten välistä suuren salin läpi löytääkseni jostain juotavaa tai edes vähän enemmän tilaa hengittää. Mun kauluspaitani on rypyssä, en ehtiny silittämään sitä kun oli pitäny juosta kisapaikalla paikasta toiseen milloin tekemässä sivugroomin hommia kun joku tallikavereista oli hukannu ratsastushanskansa, ja millon tsekkaamassa että Susu oli vielä yhtenä kappaleena tilapäiskarsinassaan. Meidän kisaonni on jatkanu tasaista laskuaan eikä Ahvenanmaan mullatkaan tarjonneet meille paikkaa palkintosijoilla, mut toisaalta mä en tiedä miten oletinkaan meidän menestyvän kun treenitkin on jääny niin vähille viime aikoina. Mä oon kuitenkin tyytyväinen siihen et päästiin rata loppuun eikä kumpikaan meistä - ratsastaja tai hevonen - karannu ulos kentältä ennen aikojaan. Mä olin kyllä kuullu Eedin kiskoneen taas luokkavoiton omalla tasollaan, ja päätän olla iloinen siitä oman rimanalitukseni sijaan.
Mä löydän tieni baaritiskille ja hetken juomalistaa silmäiltyäni uskallan tilata jotain mahdollisimman vähän epäilyttävää. Hinnoitteluja tuijotellessa mua alkaa pyörryttää, onneks ostolippuun sisältyy pari juomalippua ja mä ojennan niistä yhden huojentuneena fiinin näköiselle baarimikolle, jonka taakse sliipattu tukka ja puku kravatteineen saa sen näyttämään enemmän hovimestarilta kuin baarimikolta. Palvelukin on paljon nopsempaa kuin mihin mä oon tottunu, ja hyvä kun valmista juomaa ei ojenneta mulle kultasen servietin ja hopealusikan kera. Mä kiitän niin juhlallisen kohteliaasti kuin osaan ja käännyn ympäri vaan törmätäkseni suoraan tiskille jonottavaan Iirikseen ja Riinikseen. “Mitä hittoo, farkut jalassa tälläseen paikkaan? Oikeesti?” Iiriksen kasvoilla loistaa yhtä aikaa epäusko ja face only a mother could love -ilme sen vilkaistessa mun asukokonaisuuttani. Mä yskäisen ja yritän nykiä mun paidanhihaani parempaan kuosiin, turhaan. “Ei mul ollu puhtaana mitää siistimpää”, mä virnistän ja otan kulauksen likööridrinkistä. “Vaik ei tääl kyl muita farkkuja oo kauheemmin vilahdellu.” “Nimenomaan”, Iiris huokasee toivottomana ja kiskoo mut itsensä ja Riiniksen perässä takaisin tiskille. “Riinis, mitä me otetaan?”
Me lyöttäydytään kolmisin ensimmäiseen vapaaseen nurkkaan rupattelemaan kisoista, ja mä onnittelen samalla Riinistä sen tokasta sijasta luokassaan. Musta on lohduttavaa tietää että ainakin muut seppeleläiset oli nappailleet sijoituksia itselleen eikä koko tallin edustus ollu menny mun ja Susun flopin mukana viemäristä alas. “Me meinattiin ensin myöhästyä meidän bussikyydistä koska Riinis oli hukannu kihartimensa hotelliin ja meidän piti ettiä sitä”, Iiris nauraa samalla pyöritellen juomaansa, jonka seassa kelluu muutama jääpala. “Sit mä tajusin ehdottaa et käydään kysymässä respasta ja mitä hittoo, siel se oli!” “Joku oli vissii löytäny sen jostain aulasta ja vieny löytötavaroihin”, Riinis jatkaa huvittuneena mekkonsa helman asentoa korjaillen. “En kyl tajuu miten osasin kadottaa sen tolleen, ei kai se ny itekseen voi laukustakaan ulos hypätä.” Jossain vaiheessa meidän porukkaan liittyy myös Anton ja sen naisystävä, joka esittelee ittensä Soniaksi. Mä en ole ihan varma ollaanko me tavattu ennen, mut Sonian pullottavasta vatsasta päätellen tässä tais olla niiden paljon puhuttujen Seljavaara-junioreiden äiti. Mua hymyilyttää ajatus Antonista isänä, mä voin jo melkein nähdä sen raahaamassa puolivuotisia ipanoita perässään Seppeleeseen ja nostamassa niitä kimon Sylvin selkään. Ehkä nekin tykästyis johonkin tallin poneista, Gekkoon tai Röstiin, ja alkais pyöriä sen karsinan ympärillä vaaleenpunaset harjakassit olkapäillä heiluen ja porkkanoita niiden ruokakippoihin tunkien. Mä olin itse ilmottautunu avustajaksi aikaisin keväällä järjestetylle ponikurssille Seppeleessä, ja odotuksista huolimatta lasten kanssa oli ollu tosi kivaa tehdä hommia - vaikka välillä meinaskin mennä hermot kun ne alko kinastelee poneista ja keksi omia draamojaan ja teorioitaan kurssinvetäjän suosikkioppilaista ja ties mistä, joita sit me avustajat sekä vetäjät oltiin yhteisvoimin selvitelty jotta loppukurssille voitiin taata edes kohtalainen ryhmäsopu.
Myöhemmin illan edetessä ja tanssilattian avautuessa mä tunnistan Eedin ihmisten seasta, ja oon just aikeissa koittaa ujuttautua sen seuraan, kun mä tajuan sen puhuvan jo jollekulle. Mä pysähdyn aloilleni ja yritän vilkuilla edessäolevien ohitse, ja hetken päästä mun näkökenttäni keskittyy kahteen juhlavannäköiseen mieheen. Toinen miehistä on tumma ja pitkä, päällään vaalea puku jonka rintataskusta roikkuu puhtaanvalkosen nenäliinan pitsireuna. Tumman miehen vieressä seisoo pienikokoisempi, teräväpiirteinen mies jonka kasvoilla paistaa kestohymy, mut silmissä on pysyvän ujo katse. Mä tunnistan pienemmän miehen heti huolitellusta blondipörröstä ja tummasta kravattipuvusta huolimatta, ja tunnen epäuskon ja hämmennyksen levittäytyvän hitaasti koko kehon alueelle. Iiro-setä. Mut miks Eedi puhuis sille, tunteeko ne toisensa jostain? Mulla on liikaa kysymyksiä eikä yhtään vastausta niille, kun tuijotan leuka lattiassa miten Eedi parhaillaan kuuntelee kiinnostuneen näköisenä mun setäni innostunutta selostusta jostakin.
Mä jään sivummalle odottamaan et Eedi katoaa paikalta, ja tartun heti tilaisuuteen kun miehet jää seisoskelemaan keskenään salin reunamille. “Iiro-setä!” mä huudahdan hämmentyneenä kun pääsen kuuloetäisyydelle, samalla vilkaisten nopeasti sen vieressä seisovaa mulle tuntematonta tyyppiä. “Mitä sä täällä? Ootko säkin kisaamassa?” “No mutta, onkos tää nyt se sun siskontyttö josta oot puhunu?” tummempi mies naurahtaa ja luo muhun ystävällisen katseen pyyhkäistessään kättään pukunsa housuihin. “Sisiliako se oli? Hauska tutustua, mä oon Riku.” “Sisu vaan”, mä korjaan nopeasti ja kurotan kättelemään Rikua ennen kuin käännyn takas Iiron puoleen kysyvästi. Iiro vaihtaa painoaan jalalta toiselle, edelleen sama kestohymy kasvoillaan ja rykii kurkkuaan. “No hei vaan Sisu”, se vastaa lopulta hymyillen. “Tässä on mun aviomies Riku, ja tässä on tosiaan mun siskoni tytär Sisu.” “Ootkos säkin vai ihan kilparatsastaja nykyään?” Rikun kulmakarvat kohoaa uteliaina sen osoittaessaan kysymyksen mulle. “Tosin mitä muutakaan sitä voi odottaa sellaselta hevossuvulta kun Iirolla.” “Joo mä käyn ratsastuskoulussa hoitamassa yhtä tammaa ja me kisataan aina tilaisuuden tullen”, mä selitän innostuneena. “Mut me ollaan aika amatöörejä vielä. Monen vuoden ratsastustauko on verottanu aika paljon taitoja eikä mulla muutenkaan taida olla valmiuksia mihinkään huippuluokkiin.” “Ei sillä tasolla mitään väliä oo”, Riku vastaa rohkaisten ennen kuin mä ehdin jatkaa, ja laskee kätensä mun olkapäälle lohduttavasti. “Pääasia et on hauskaa ja tavoitteita. Ei mekään mitään metrikahdeksaakymppiä hypitä eikä varmaan tulla hyppäämäänkään, varsinkaan nyt kun kunnostettu ratsutila alottelee toimintaa ja osaavia hevosiakin on vähän.” “Riku on mua taitavampi ratsastaja mennen tullen”, Iiro hörähtää ja astuu Rikun viereen kiertäen kätensä sen vyötärölle. “Mut eikö se niin mee et avioliitossa on pakko olla ees jonkinlainen valtasuhde, oli se sit sisustusasioissa tai kisakentillä?” Riku, Iiro ja mä nauretaan yhdessä, ja se tuntuu hyvältä. Mä en ole koskaan erityisemmin nauttinu sukuloinnista, mut sen jälkeen kun luin Iiron perustamasta ratsutilasta Liekkijärven sanomissa musta tuntu heti siltä et tähän oljenkorteen mun tulis tarttua, että ehkä kaikki mun aikuisikään päässeet sukulaiset ei ookaan ihan täysin narsisteja ja työnarkomaaneja.
“Mietinpä tossa ohimennen ettet sä Sisu olis kiinnostunu tulee käymään meillä Riekonlahdessa joskus?” Mun on pakko ottaa parin sekunnin aikalisä rekisteröidäkseni mitä Riku just sano, ja nopeasti ihmetyksen tilalle vaihtuu uteliaisuus. “Ai sinne teidän tilalle? Korppiluotoon?” “Niin, sinne meille”, Iiro vahvistaa nyökäten hyväksyvästi. “Apukädet on tilalla aina tarpeen, ja saisithan sä samalla nähdä vähän paikkoja ja tutustua meidän hevosiin. Ehkä ratsastaakin niillä jos haluat.” “Ja siellä on yks poni mistä saattaisit tykätä”, Riku paljastaa mystinen ilme kasvoillaan. “Se on vanha kun ajan käsite mut Iiron mukaan se vois olla just sun tyylinen tamma.” “Ai poniko?” mä kallistan päätäni yllättyneenä ja tuijotan vuoroin Rikua ja Iiroa kuin yrittääkseni lukea niiden kasvoja niille langenneiden mystisten sumuverhojen takaa. “Mä oon kyllä vähän iso poneille eikä mulla oo rahaa tai resursseja ylläpitää ponia sen kummemmin kun hevostakaan.” “Ei me tässä nyt ponin ostamisesta puhuttukaan”, Iiro toteaa ja suoristaa ryhtiään edelleen omituinen katse silmissään. “Jos me vaikka sovittaisiin joku ajankohta kesän aikana et tulisit käymään? Sieltä Liekkijärveltä taitaa olla jonkin verran matkaa meille mut kyllä me saadaan sulle kyydit järjestettyä.” “Se ois ihanaa”, mä sanon ilahtuneena mut edelleen epäilevänä siitä mitä Iiro-setä aviomiehineen oikeen salaa multa. “Mulla on tää loppukuu nyt aika kiireistä kisojen suhteen mut heinäkuussa mulla vois olla hyvin aikaa tulla käymään vaikka viikonlopuks tai jotain.” “Tervetuloo vaan”, Riku vastaa Iiron nyökytellessä taustalla.
“Anteeks kun kysyn mut tunnetteko ton naisen joka kävi äsken juttelemassa?” mä kysyn varovasti, kun meidän välille on laskeutunu pidempi hiljaisuus. “Ai sen Myllyojanko?” Riku kysyy yllättyneenä vilkaisten jonnekin ihmismassan suuntaan. “Myi meille sen hienon tamman jolla Iiro kisas tänään. Halus kysellä Velvetin kuulumisia ja miten se on meille Korppiluotoon sopeutunu.” “Se oli aika kiintyny tohon meidän Velvetiin siellä edellisellä tallilla niin se kysy pääsiskö meidän mukana moikkaamaan sitä huomenna”, Iiro lisää ujosti tunkiessaan kätensä puvunhousujen taskuihin. “Ai te siis ostitte siltä hevosen?” Mä oon uutisista niin hämmentynyt etten enää osaa järjestellä sanoja järkeviksi lauseiksi. “Nimenomaan, ja hienon sellasen. Taidokas ja näyttävä kun mikä vaikka sijoituksia ei nyt oo vielä pukannu tulemaan. Ootko sä tän Myllyojan kaveri vai tunnetteko muuten vaan?” Mä huomaan punehtuvani Rikun kysymyksen johdosta. Kun vaan tietäisit. “Joo, ollaan me tuttuja. Tai siis kavereita", mä tyydyn vastaamaan ja koitan hymyillä mahdollisimman vakuuttavasti. “Sehän on kiva”, Riku sanoo leikkisä virne kasvoillaan. “Me taidetaan päästää sut nyt niiden kavereides seuraan ettei sun tarvi mädäntyä meidän raihnaisten miesten seurassa.” “Soittelehan sit Sisu kun tiedät aikatauluistas heinäkuussa”, Iiro sanoo halatessaan mua tiukasti. “Oot tervetullut Korppiluotoon ihan millon vaan.” “Joo”, mä vastaan kuiskaten halauksen lomassa ja käännyn halaamaan vielä Rikuakin, vaikka se tuntuukin musta vähän hassulta ottaen huomioon et me tutustuttiin vasta äsken. “Mä ilmoittelen sitten.”
Riku ja Iiro katoaa perätysten tanssilattialle, ja mä jään salin nurkkaan seisomaan yrittäen käydä läpi kaikkea viimeisen tunnin aikana nähtyä ja kuultua. Mä oon törmänny odottamatta setääni Ahvenanmaan kisoissa - oonko vaan missannu sen nimen lähtölistoissa? Eedi tuntee mun setäni ja on jopa hieronu hevoskauppoja sen kanssa - siis mitä? Iiro-setä puolestaan on kutsunu mut kylään Riekonlahdelle niiden omistamalle ratsutilalle, ja ilmeisesti niillä on siellä joku täydellisesti mulle sopiva poni - täh? Mä oon niin pyörällä päästäni etten saa taas mitään tolkkua mistään, ja tunnen jännityksen kerääntyvän pieneks möykyks vatsanpohjalle. Reissu Korppiluotoon kuulostaa houkuttelevalta ja niin myös mysteeriponi, ja mä avaankin heti puhelimestani kalenterin voidakseni tsekata miten täynnä mun heinäkuuni tällä hetkellä on.
Siellä on pakko olla joku vapaa viikonloppu, tai muuten mä aion kylmänviileästi vaan tehdä sinne sellaisen.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jul 13, 2023 15:50:39 GMT 2
12.07.2023 Risteys Repun selkähihnat painautuu yhä syvemmälle kipeisiin olkapäihin, kun mä lysähdän istumaan ratikan tahraiselle penkille raskaan huokauksen säestämänä. Täällä mä taas olen. Helsingissä. Ehkä viimeistä kertaa ikinä, tai ainakin hetkeen. Mä revin repun selästäni ja painan sen tiukkaan syliotteeseen rintakehää vasten. Se on muhkurainen ja mä tunnen kuinka keksipaketin kulma painaa ikävästi vatsaa vasten kuluneen kankaan läpi, mä en ole nimittäin kovin hyvä pakkaamaan laukkuja - tai siis niin ettei ne olis aina niin muhkuraisia ja epäkäytännöllisesti järjesteltyjä kuin nyt. Mä käännän väsyneen katseeni ratikan ikkunaan, katsellen ohikiitäviä kaupunkimaisemia ratikan kolinan ja parin muun matkustajan puheensorinan humistessa korvissa. Ne puhuu jotain töistä, ja siitä miten joku Marjaliisa niiden työpaikalla on aivan perseestä, koska ei millään suostu uskomaan ettei kaikki sen työkaverit kaipaa kahviinsa ekstraminttua ja kanelia. Mä haukottelen ja painan otsani vasten tärisevää ikkunaa. Päivä on ollu pitkä ja yöstä tulis vieläkin pitempi, sillä mä oon matkalla mun exäni luokse enkä tiedä mitä odottaa tai kannattaisko mun edes odottaa mitään kiusallisuuden maksimoitumisen ehkäisemiseksi.--- Päivä alkaa sillä, että mä oon raahannu viikon kestäneestä vaelluksesta vieläkin kipeytyneen lihaskasani heti aamukahdeksalta vapaapäivää viettävän Ripan luokse viedäkseni koirat sille hoitoon. Vaikka me ei ollakaan kaikista läheisimpiä kavereita (enää), niin mä oon joka kerta niin kiitollinen siitä miten se jaksaa jelppiä mua koirien kanssa. Liekkijärvellä kun ei mitään lemmikkihotelleja ja hoitoloita pahemmin ole, mut onneks mulla on Ripa. Koirat ei ehdi edes vilkaista muhun päin, kun ne jo säntää sisälle tutkimaan paikkoja ja mä jään eteiseen kertaamaan hoito-ohjeita, vaikka Ripa varmaan osaa ne jo ulkoa kuin omat koiransa. Aarolle ei saa antaa ekstraherkkuja, muista sit tarkistaa Sasun valjaiden kunto aina ennen lenkkiä, varavaljaat löytyy punaisesta repusta jossa on myös sen treeniherkut ja lempipehmolelupingviini. Jos käy jotain ja tulee tarve eläinlääkäriin, soita ja mä lähetän tarvittavan summan tilille samantien. Mä lähden Ripan talolta helpottuneena, ne kyllä pärjäisi kuten on aina ennenki pärjänny. Varmasti pärjäisi. Toivottavasti.
Mä oon nukkunu koko junamatkan Helsinkiin, ja havahdun hereille juuri sopivasti kuulutukseen määränpäähän saapumisesta. Mun epäkäytännöllisesti pakattu reppu on aiheuttanu sen et mun on ollu pakko ottaa yks lisälaukku mukaan, se turkoosi vesitiivis treeniolkalaukku, jonka isä joskus voitti jostain arvonnasta ja anto mulle, koska kuulema mä tarvitsen sitä enemmän kuin se. Se on aina huvittanu mua, isä on yhtä urheilullista tyyppiä kuin elämäänsä kyllästyny toimistotyöntekijä, joka vetelee donitseja ja litroittain kahvia kolmen tauon verran, ja pitkän työpäivän jälkeen käyttää vapaa-aikansa minigolfin pelaamiseen sohvannurkasta käsin. Laukku on palvellu monet ratsastusleirit ja pidemmät tallireissut, ja mä puristan sen mustaa rispaantunutta olkahihnaa kuin pelkäisin sen katoavan pelkäksi utuiseksi kuvajaiseksi lapsuudenmuistojen mukana.
Äiti oli yllättäen soittanu mulle ennen vaelluksen alkua, ja mä olin tietenkin olettanu et se liittyis jotenkin isään. Äiti ei ikinä soittele kyselläkseen kuulumisia ilman taka-ajatuksia tai jonkinlaisia traagisia uutisia, joihin se kaipaa mun tukeani ja turvaani. Tai palveluksia. Ja mä olin oikeessa tälläkin kertaa. Äidin äänestä kuulsi läpi väsymys mut samalla jokin pieni ilahtuneisuuden häivähdys, tai sitten mä vaan kuvittelin kaiken ja toivoin kuulevani siinä jotain muuta kuin kireyttä ja tunnekylmyyttä. Äiti oli ilmottanu et isä on viimein vapautettu tutkintavankeudesta, ei kai ollu tarpeeks todisteita koko keissin todistamiseen eikä epäiltyjäkään Tuukan lisäksi oo saatu kiinni - ne, joiden nimiä mä en suostu enää koskaan sanomaan ääneen tai edes ajattelemaan, vaikka ne yrittää tunkeutua tajuntaan aika ajoin painajaisten ja traumatakaumien muodossa. Samaan syssyyn äiti oli pyytäny mut kylään, kuulema koko perheellä oli mulle tärkeitä uutisia jotka mun olis parempi kuulla kasvokkain kuin puhelun välityksellä. Ja Sakullakin oli kuulema jo ikävä mua. Mä olin tietenkin vastannu myöntävästi, vaikka sanoinkin jo etukäteen et mulla oli majoitus jo muualla enkä jäis yöksi. Äiti oli vaan hymähtäny vastaukseksi ja sanonu olevani aina tervetullut niiden luokse. Tuskin, mä olin ajatellu happamasti lopettaessani puhelun.
Mua tervehtii ovella Sakun sekainen tukka ja kirkkaat vihreät silmät, jotka tuntuu suurentuvan viisinkertaiseksi tajutessaan oven takana todella seisovan mä. Sakun kasvoille leviää niin iso hymy et hetken mä ajattelen sen kasvojen repeävän kahtia, ja veli kiskoo mut käsivarresta pidemmälle asuntoon. Laukku kolahtaa äänekkäästi ovenkarmiin, kun mä kompastelen mua parikymmentä sentiä lyhyemmän pojan perässä olohuoneeseen. “Saku, rauhotu, mulla on tässä lauk-” “Me muutetaan!” Saku keskeyttää mun lauseeni niin enkelimäisellä ja kovalla äänellä, että mä ajattelen ehdottaa sille vitsinä kuoropojan uran aloittamista. Mä en kuitenkaan ehdi aloittaa, kun nostan katseeni Sakun epäsiisteistä niskavilloista olohuoneeseen, ja olkapäällä roikkunu olkalaukku putoaa jysähtäen lattialle mun jalkojeni viereen. Mun on vaikea uskoa näkemääni todeksi, ja käännän katseeni vaistomaisesti huoneen takanurkkaan, jossa mä kohtaan isän uupuneet, vuosien varrella rutistuneet kasvot. “No mutta hei Sisu, mukava nähdä suakin.” Isän ääni on lempeä, ehkä teeskennellynkin lempeä, kun se astuu lähemmäs kädet varovasti levitettyinä kuin ei olisi varma, uskaltaisiko halata omaa lastaan. Mä en lähde pois enkä halaa takaisin, mut vain vedetään paksujen ja kalpeiden käsivarsien puristukseen. Isän valkosiniraidallisen kauluspaidan läpi nenään pistää terävä partaveden tuoksu, ehkä guavaa ja vaniljaa. Sitä isän lempparia, vaikka sen haju tuntuukin nyt hengitysteissä pistävämmältä kuin lapsena. “Moi isä”, mä mutisen irtautuessani haliotteesta ja otan askeleen taaksepäin voidakseni tarkastella isää kauempaa. Se tuntuu oudolta, kuin kattelis jotain vanhaa tv-ohjelmaa jonka tunnistaa mut nimeä ei muista. “Moi Sisu”, isä toistaa hymyillen, vaikka hymy ei yletykään sen korviin asti eikä paljasta niitä sen hassunmuotoisia hymykuoppia, jotka sai mut lapsena aina nauramaan. “Menikö matka hyvin?” “Siinähän se”, mä vastaan ja lasken repun alas selästä laskien sen lattialle pudonneen olkalaukun viereen. “Oon mä täällä ennenkin käyny.” Saku tarttuu mun käsivarteeni uudestaan kiinni, ja tapittaa vuorotellen mua ja isää, kuten aina silloin pienenä kun me oltiin lähdössä kolmistaan huvipuistoon sen lempivuoristorataan tai eläinpuistoon katselemaan koiranpentuja ja shetlanninponeja, eikä se voinu sietää aikuisten viivyttelyä. “Laitetaas noi sun laukut tonne sivummalle, täällä on meillä muuttohommat kesken ja talo muutenkin vähän sekaisin”, isä sanoo koittaen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka mä huomaan sen vain yrittävän peitellä kiusallisuuttaan. “Muuttohommat?” mä kysyn epäluuloisena. “Äitihän sano että teillä oli jo uus asunto jossain sillon kun haitte Sakun mun luota?” “No, katsos”, isän olemus muuttuu entistä kiusaantuneemmaksi sen alkaessa tutkia yhtä muuttolaatikoista, varmaan keksiäkseen itselleen jotain tekemistä ettei sen tarvitsisi katsoa mua enää silmiin. “Se talo on… no, pohjoisessa.” “Okei?” mun kasvoillani paistaa takuuvarmasti hämmennyksen ja epäuskon kitkerä cocktail, siitä et mulle ei oo taaskaan kerrottu koko totuutta. “Miten kaukana siis tarkalleen?” Isä pitää pitkän tauon puheessaan ja lakkaa hetkeksi kaivamasta kilisevää ruskeaa pahvilaatikkoa, leukalihasten kiristyessä sentti sentiltä. “Kemijärvellä.”
“No mutta Sisilia! Ihanaa että pääsit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla, meillä on ollut niin ikävä!” Mä ehdin toistaa päässäni sanan Kemijärvellä vain kerran, kun mun takaani kuuluu äidin korkeavireinen ja innostunut ääni, ja mut revitään jälleen kerran epämiellyttävän lämminhenkiseen karhunhalaukseen miinus voimakkaasti tuoksuva hajuvesi, koska äidillä on vapaapäivä töistä eikä se silloin vaivaudu laittamaan itseään turhaan. “Moi äiti”, mä mutisen ja tunnen, kuinka Saku irrottaa otteensa mun käsivarresta ja katoaa äidin ohi keittiöön. Mä haluan lähteä sen perään, mutta äidin halaus tuntuu kestävän ikuisuuden eikä se suostu sen päätyttyäkään päästämään irti, vaan tarttuu mua olkapäistä ja katsoo syvälle silmiin kuin ei hetkeen ole tunnistaa omaa lastaan. “Sä olet aika rähjääntyneen näköinen, onko kaikki hyvin?” äidin ääni on huolestunut, ja mä kuulen kuinka isä murahtaa jotain mun selkäni takana. "Oon kyllä edelleen sitä mieltä ettei se Liekkijärvi ole lainkaan sulle sopiva paikka. Viime aikoina lehdissä on lukenu taas kaikenlaista. Liekö poliisitkaan siellä enää kiinnostuneita työstään..." Ahdistaa. Mä olen puun ja kuoren välissä, kuten aina silloin ennen kun meidän perhe oli vielä koossa ja kulissit kunnossa. Äiti vihaa Liekkijärveä ja isä vihaa äitiä, mut kukaan ei sano sitä ääneen. “Junamatkat tekee sellaseks välillä”, mä totean neutraalilla äänensävyllä yrittäen pitää itseni rauhallisena, vaikka äidin ja isän välillä tuntuu olevan koko ajan pientä kipinää, valmiina räjähtämään ydinpommin lailla tuhoten kaiken ympäriltään. “Niin, siitä meidän pitikin puhua”, äiti papattaa menemään ja ohjaa mua kohti keittiötä. “Mennään keittiöön puhumaan, sielläkin on muuttolaatikoita iso kasa mutta pöytä me sentään jätettiin sua varten vielä paikoilleen.”
Mä istun narisevalle puutuolille Sakun viereen, joka napsii parhaillaan pöydän keskelle asetetulta tarjoilulautaselta kolmen suklaan keksejä, niitä halvimpia. Isän lemppareita. Mä otan niistä yhden, vaikka näläntunne on jääny jonnekin eteiseen kuin koira, joka ei suostu menemään lähellekään pahamaineisen kummitustalon oviaukkoa. “Niin, me puhuttiin tuossa äitis kanssa että nyt kun me ollaan muuttamassa täältä pois, voisit ottaa tuon auton tuosta pihasta sinne... Liekkijärvelle”, isä kertoo nyökäten keittiön ikkunaa kohti. “Sun autohan se alunperin on.” Keittiön pölyisestä ikkunaruudusta avautuu näkymä pienen omakotitalon etupihalle, jonka edessä seisoo kaks autoa, kirkkaanvalkonen vastapesty Toyota Corolla, ja sen vieressä kuluneempi ja elämää nähnyt Mazda kutonen, jonka konepeltiä koristaa useampi iso naarmu, jotka näkyy jopa likaisen ikkunalasin läpi auringonvalossa. Mun autoni. “Niin kun sä asut niin kaukana siellä Liekkijärvellä, niin sullehan on sille enemmän käyttöä siellä. Eikä me lähdetä Kemijärvelle rahtaamaan kolmatta autoa, kun Miranda-mummi suostui juuri myymään meille Arvon perintönä saadun pakettiauton muuttoa varten.” Mun on vaikea pysyä perässä informaatiotulvasta, ja pehmeän suklaakeksin muruset tuntuu takertuvan kurkkuun. Mä otan kulauksen Sakun vesilasista, vaikka se katsookin mua nyrpeänä sen johdosta. “Te siis ootte muuttamassa Kemijärvelle ja nyt te tarjoatte mulle autoa?” mä varmistan epäuskoisena ja työnnän puolitäyden vesilasin takaisin Sakun suuntaan. Suklaakeksin palaset tuntuu turpoavan vatsassa jalkapallon kokoisiksi. “Niin, juuri niin”, isä sanoo myhäillen ja vetää yhden tuoleista alleen. Äidinkin kasvoilla on niin leveä ja onnellinen hymy, että musta tuntuu kuin olisin jossain piilokamerassa, jossa mulle kerrotaan mahdollisimman monta shokeeraavaa uutista kerralla ja katsottaisiin kuinka kauas mun sinisilmäisyyteni kantaisi. “Näin me ajateltiin.” “Mut miks Kemijärvi? Sehän on ihan tosi kaukana täältä. Eiks Sakullakin oo koulu ja kaverit ja kaikki täällä Helsingissä?” “Näinhän se on”, äiti sanoo hieman pahoillaan ja kurkottaa pörröttämään keksiä nakertavan Sakun tummaa tukkaa. Pikkuveli ei kommentoi asiaa mitenkään, mut mä oon aika varma ettei siltä kauheasti kyselty mielipidettä tähän muuttoasiaan. Perhetraditio, mä ajattelen itsekseni. Muiden mielipiteistä viisveisaaminen, siis. “Mutta Saku löytää varmasti uuden, ehkä paremmankin elämän siellä pohjoisessa”, isä sanoo yrittäen selvästi nostaa muuttolaatikoiden täyttämän keittiön laskemaan päässyttä mielialaa kuulostamalla pirteältä, joka on täysin sen luonteenvastaista. “Äidillä on ollut, no, rankkaa viime aikoina ja me ajateltiin että maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää kaikille.” “Mut entä teidän työt?” mä kysyn hämmentyneenä. “Tuukka pääsee etätöihin, mä vaihdan työpaikkaa kokonaan”, äiti vastaa hymyillen niin itsevarmana, että mua melkein suututtaa. Äidille tuntui vaihtaminen parempaan olevan niin helppoa, oli kyse sitten työpaikasta tai perheestä tai miehestä tai- “Niin, me pärjätään kyllä taloudellisesti siellä”, isä vannoo ja vilkaisee muhun vakavana. “Mutta välimatka on kieltämättä pitkä.” “Joo ei se mitään, älkää siitä huoliko”, mä sanon nopeasti yrittäen kuulostaa huolettomalta ja sovittelevalta, vaikka todellisuudessa mun tekisi mieli sihistä hampaiden välistä jotain todella ilkeää osoittaakseni, miten loukkaantunu mä oon siitä et multa pimitettiin näin tärkeetä tietoa niin pitkään. Nyt ei kuitenkaan olis sen aika, eikä todellakaan Sakun kuullen. “Kyllä me… jotenkin varmasti päästään näkemään.” “Tietysti”, isä nyökyttelee ja nousee sitten äkkiä ylös pöydästä. “Mun pitää nyt mennä… tekemään töitä. Saku, sähän voisit auttaa äitiä ruuanlaitossa jotta Sisu saa levätä matkan jäljiltä.” Saku nurisee vastaukseksi jotain, mutta nousee sitten vastahakoisesti isän ja äidin perässä ylös ja alkaa kaivaa jääkaappia kolisten. Mä tuijotan edessäni olevaa keksilautasta tietämättä mitä ajatella tai tehdä. Tuntuu kuin mä olisin palannut vuosia ajassa taaksepäin, takaisin siihen aikaan kun kaikki oli epävarmaa ja särkynyttä, eikä missään ollu mitään järkeä.
---
Kaisun omistusasunto on korkean, kahdeksankerroksisen kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Hississä haisee pesuaineelta ja hajuvedeltä, sen tahrattomissa ja kiiltävissä rosteripinnoissa voi erottaa oman vääristyneen kuvajaisensa. Hissi suhisee hiljaa ja sen kellertävät valot saa ihonkin muuttumaan vaaleasta keltaoranssiksi. Kello on kohta yksitoista illalla, ja mua väsyttää. Mä en halua muuta kuin äkkiä nukkumaan, herätä ja lähteä yhtä äkkiä pois täältä, vaikka juosta koko kahden kilometrin matkan Katajanokkaan, jonne mun omistukseeni takaisin siirtynyt tummansininen Mazda on pysäköity. Olo on vääristynyt, joka ikinen solu huutaa että sun ei pitäisi olla täällä, mut siitä huolimatta jalat kuljettaa mut vaaleen puisen oven eteen, jonka sukunimen kohdalla lukee Neva.
Mä en ehdi soittaa ovikelloa, kun ovi naksahtaa jo auki ja mua tervehtii kirkkaana loistavat ruskeat silmät ja leveään hymyyn kaartuneet punasiks maalatut huulet, jotka saa ennestään ison suun näyttämään jo luonnottoman isolta. Musta tuntuu väärältä nähdä Kaisu siinä ovenraossa, ihan kuin mä olisin tehny aikamatkan tulevaisuudesta menneisyyteen ja nyt jokanen hengenvetokin vaikuttais perhosefektin lailla kaikkeen tulevaan, jos mä en olis varuillani. “Sisu! Ihanaa, tuu vaan peremmälle, mulla on täällä jo juotavat ja kaikki valmiina. Kylminä tietenkin!” Kaisun ääni on itsevarma ja voimakas, ja mä huomaan miettiväni onko se jotenkin ajatellu olevansa suurikin onnistuja elämässään onnistuessaan houkuttelemaan - siis myönnyttämään - mut yöpymään luonaan edes yhden yön verran. “A-ai, kiitti”, mä änkytän tietämättä, millä äänensävyllä teinirakkaudet ja eksät tulis oikeastaan tervehtiä. Mä raahaudun kamojeni kanssa syvemmälle kapeaan eteiseen, josta ainakin puolet on varattu naulakolle ja sen alla olevalle kenkämerelle. Mun kuluneet mustat maiharini näyttää vaaleanpunasinisen saapikas- ja korkokenkämeren vieressä lähinnä lastenkengiltä, kun mä potkin ne pois jaloistani ja asettelen siististi riviin ensimmäiseen vapaana olevaan rakoon. Kaisun olemus on niin iloinen ja pirskahteleva sen esitellessä mulle asuntoaan, että se saa mut tuntemaan itseni epäkohteliaaksi. Musta tuntuu siltä kuin se olis mun tuloni myötä unohtanu kaiken sen mitä meidän välillä tapahtu, ja ajatellu et me voitais nyt aloittaa puhtaalta pöydältä ilman vanhoja kaunoja ja puhumattomia asioita, joita meille suotiin avokätisesti meidän suhteen loppuvaiheilla. Mä toivon vaan pääseväni pian nukkumaan, mut Kaisu on määrätietoinen ja päättäny et mun pitäis asunnon esittelyn lisäksi myös istua sen pienen yksiön lattialle juomaan parit viinilasilliset, niin kuin jotkut pitkään erossa olleet lapsuudenystävät, jotka oli muuttaneet erilleen ja löytäneet toisensa uudelleen vuosikymmenien jälkeen. Paitsi että meidän kohdalla ei voi puhua edes ystävistä, paitsi jos Kaisun mielestä todellista ystävyyttä on jättää sairaalassa makaava tyttöystävä tekstiviestillä ja kadota sitten vuosiksi toisen elämästä kuin hiekanjyvänen pauhaavaan jokeen. Mä oon kuitenkin liian väsynyt ja uupunut sanoakseni vastaan tai kaivaakseni vanhoja luurankoja kaapista, ja huomaan ottavani vastaan Kaisun ojentaman viinilasin kiitellen. Kaisu istuu kookkaan jenkkisängyn reunalle, mä istun lattialle silkasta kohteliaisuudesta ja koitan olla läikyttämättä punaviiniä valkoiselle matolle, joka tuntuu karhealta paljaita kesän ruskettamia sääriä vasten. “No kerro, miten siellä sun, öö, Liekkijossain menee?” Kaisu kysyy tapittaen mua uteliaana paksujen silmäripsiensä alta, viinilasi niin lähellä suuta että se on melkein punatuissa huulissa kiinni. Mä käännän katseeni nopeasti Kaisun kasvoilta viinilasiin, ja huljutan sitä hermostuneena seuraten sen aiheuttamia pyörteitä verenpunaisessa litkussa. “Liekkijärvellä menee ihan hyvin, töitä ja hevosia ja kisoja lähinnä”, mä vastaan hitaasti ja otan kulauksen viinistä, toivoen sen hukuttavan takaraivoon hiipivän ahdistuksenpoikasen kuoliaaksi. “Ei siellä paljoa muuta sit teekään.” “Niin joo, sulla on ne hevosjutut siellä”, Kaisu toteaa kuin olis täysin unohtanu meidän kuukausi sitten käydyn keskustelun, kun kerroin sille lyhyesti Seppeleestä ja mun hevoskuvioista. “Niistä ei vissiin pääse sit eroon kun niihin on kerran ryhtyny.” Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus, joka tuntuu kietoutuvan meidän ympärille kuin kylmä lumivaippa, ja hetken me ollaan kumpikin keskittyneitä tuijottamaan viinilasiemme pohjia kuin niistä vois lukea sanat: auts, taisitte valita kaikista mahdollisista puheenaiheista sen huonoimman vaihtoehdon.
“Hei, siitä sun nukkamapaikasta”, Kaisu sanoo äkkiä ja nousee ylös niin et mä hätkähdän ja kädessä oleva viinilasi heilahtaa vaarallisesti. “Mulla oli täällä patja sitä varten mut mun kaverit yöpy täällä bileiden jälkeen viikonloppuna ja yks jäbä oksensi sen siihen kuntoon et mä heitin sen vaan suoraan roskakatokseen et jos sua ei niinku haittaa, niin voit nukkuu tässä mun sängyssä, siin on joskus nukkunu neljäki ihmistä ihan heittämällä.” Mä tunnen kuinka punaviini polttelee kurkussa, ja on pienestä kiinni etten mä vetäisi koko hörppyä henkeen. Joku pieni osa musta haluaa epäillä Kaisun tarinaa, mut toisaalta muistan kyllä miten oudoissa porukoissa se on aina pyöriny, joten tarina puhkioksennetusta patjasta ei kuulosta lainkaan niin korkeelentoselta valheelta kuin jonkun toisen suusta. Viinilasi tyhjenee nopeasti, koska mä en halua miettiä asiaa liikaa. “Kyl se käy”, mä vastaan venytellen sanojani ja tuijotan lasin pohjalla olevaa viimeistä viinitilkkaa. Majotus kuin majotus, kunhan mä pääsisin nukkumaan ja pian.
Mä kuulen kuinka Kaisu painaa kylpyhuoneessa suihkun päälle, ja käytän tilaisuuden tutkiakseni sen asuntoa tarkemmin. Annan katseen vaeltaa sängyn yläpuolelle ripustetuista led-valoista aina isoon, hempeänpunasilla verhoilla reunustettuun ikkunaan, josta avautuu näkymä sisäpihan laitetulle ruusupenkille, ja sen keskelle rakennetulle leikkikentälle. Mä astun lähemmäs tummaa meikkipöytää, jonka kiiltäväpintainen puupinta tuntuu sormissa liian silotellulta ja puhtaalta, samalta kuin Kaisun iho meidän halatessa ovella. Mä annan sormien hivellä pöydän reunaa samalla tuijottaen omaa kuvajaistani pöytään kiinnitetyn kolmiosaisen peilin pinnassa. Kaikki tässä asunnossa tuntuu liian siistityltä, teennäiseltä, feikiltä. Ehkä meidän suhdekin oli ollu aina sitä, mut mä en vaan huomannu sitä. Pöydän hyllyt notkuu erilaisista purkeista ja puteloista, niiden seassa on kalliin näköisiä koruja ja vanha, kehystetty valokuva, jossa Kaisu on ehkä neljätoista. Mä muistan nähneeni sen ennenkin, ehkä Kaisun huoneessa silloin kun me istuttiin teineinä sen kapealla joustinpatjasängyllä ja aseteltiin sen koulukuvia paremmuusjärjestykseen, ja Kaisu oli tunkenu yhden tarrakuvistaan mun taskuun. Mä olin pitäny sitä lompakossani vuosia enkä edes meidän eron jälkeen halunnu heittää sitä pois, peläten et siten mä tappaisin jonkun pienen osan meistä molemmista voodoo-nuken lailla. Mä tartun varovasti kiinni kuvakehyksestä ja pyyhkäisen sormella sen täydellisen pölytöntä reunusta, yrittäen turhaan löytää valokuvassa hymyilevän, täydellisen rakkauden kasvattamasta Kaisusta vastauksia siihen, miten se pystyi satuttamaan rakastamaansa ihmistä niin tuskallisesti ja silti käyttäytyä kuin sitä ei olis koskaan tapahtunutkaan, ajattelemaan että se oli vaan joku paha uni joka pyyhkiytyy pois mielestä aamun kirkastuessa uuteen päivään.
Mä oon juuri kääntymäisilläni poispäin, kun katse osuu pöydän hyllyn ulkoreunaan teipattuun polaroid-kuvaan. Mä en ensin erota sitä oikeaksi valokuvaksi, mun on pakko kumartua lähemmäs ja antaa katseen kiertää sen alle levinneellä mustalla tussilla raapustetussa tekstissä, ja vasta sen jälkeen mä tajuan siirtää katseeni varsinaiseen kuvaan. Mä tunnistan välittömästi kuvassa olevat tutut metallinhohtoiset hiukset ja isot huulet. Kaisu. Se näyttää kuvassa niin paljon vanhemmalta ja onnellisemmalta kuin silloin kun me oltiin vielä me. Ehjemmältä. Kylpyhuoneesta kuuluu kolinaa, kun shampoopullo tippuu lattialle. Mä hätkähdän ääntä ja käännyn vaistomaisesti ympäri, mut kumarrun sitten takaisin tutkimaan hyllynreunaan teipattua polaroidia. Mä en ensin tunnista toisia kasvoja lainkaan, mut antaessani sormen varovasti hipua tummanruskeiden kiharoiden yli kiiltäväpintaisella valokuvapaperilla, koko kehon valtaa kylmäävä tunne, joka saa niskavillatkin nousemaan pystyyn. Salaa mä toivon et väsyneet aivot vaan pelleilee mun kustannuksellani, että mä näen vaan harhoja ja tää on joku lopullisen hermoromahduksen luoma hallusinaatio, että mä en just nyt tuijota kolme vuotta vanhaa valokuvaa Kaisusta ja… Iiriksestä.
Kylppärin ovi aukeaa kolahtaen, ja Kaisu astuu ulos pyyhe ympärilleen kiedottuna. Mä peräännyn nopeasti pois pöydän luota, vaikka jalat tuntuukin yhtäkkiä jäykiltä kuin lyijyputket, ja kädet tärisee kuin horkassa. Mä alan hätäisesti esittää tutkivani pöydän viereen aseteltua kirjahyllyä, johon on järjestelmällisesti aseteltu vino pino englanninkielisiä oppikirjoja ja lisää hajuvesipulloja. “Jos haluut niin voit lainata niitä”, Kaisu sanoo iloisesti huomatessaan mun tutkivan kalliinnäköistä hajuvesipurkkia. “Toi Psychedelic Love on mun lemppari mut sulle vois sopia myös joku kesympi versio siitä.” Mä en kehtaa sanoa ettei mua kiinnosta juuri nyt hajuvedet vaan se et mitä hittoa Iiriksen naama tekee sun meikkipöydän reunaan teipatussa polaroidissa tai että miten helvetissä sä pystyit tekemään mulle niin, mut sen sijaan mä tyydyn sanomaan et mun pitäis mennä varmaan jo nukkumaan, kun pitää aamulla kuitenkin ajaa takasin Liekkijärvelle. Kaisu näyttää selvästi vähän pettyneeltä, mut hymyilee silti ja sanoo hakevansa mulle peiton ja tyynyn komerosta.
Yö sulkee mut syliinsä kuin buddhapatsaan käsivarsille käpertyneen kulkukissan. Kesäyö on lämmin, mut mulla on kylmä. Kaisun antama punavalkopilkullinen peitto tuntuu vieraalta, sen lämpöön ei tunnu turvalliselta nukahtaa. Mä potkin peiton pois päältäni ja annan sen jäädä paksuksi mytyksi jalkopäähän. Tyyny on sentään pehmeä, ja hetken aikaa mä kuvittelen sen olevan Susun lämmin kylki kesälaitumella, avoimesta ikkunasta kantautuva ratikan kolina muuttuu hevosenkenkien kilinäksi hiekkatiellä, ja Kaisun hiljainen tuhina senttien päässä on Susun hengittelyä korvaa vasten. Mä suljen silmäni ja tunnen, kuinka kurkkua aiemmin polttanut tunne saa silmäluometkin kirvelemään kuin henkeenvedetty lusikallinen suolaa. Mulla on liian paljon kysymyksiä joita en uskalla kysyä, ja liian paljon vastauksia joita en halua kuulla. Olo on kuin väärään pyykkikasaan heitetyllä sukalla, ainoana erona se etten mä voi vaan kadota pesukoneen sisuksiin ikuisesti kenenkään huomaamatta. Mä oon juuri saavuttanut unen ja valveen häilyvän rajamaan, kun lakana kahisee mun selkäni takana ja aivan yhtäkkiä lämmin, hiestä tahmea käsivarsi kiertyy mun ympärilleni kuin käärme valmiina kuristamaan saaliinsa. Mä pidätän hengitystäni ja odotan, kuin pelosta kankeana oleva hiiri viimeisinä hetkinään kuristusotteessa.
Mut käsivarsi ei kurista.
Ei purista mua hengiltä.
Eikä edes melkein.
Kaisun ote on pehmeä, hauras, melkein olematon. Kaikkea sitä, mitä se ei koskaan ole hereillä ollessaan. Siitä tietää, että Kaisu on niin syvässä unessa ettei se tiedosta tekemisiään tai sanomisiaan. Mun tekisi mieli vetäytyä pois, antaa menneiden olla menneitä ja vanhan suolan pysytellä purkissaan korkki tiukasti kiinni rullattuna. Mut mä en tee niin. Hengitys palautuu hitaasti normaaliksi, kehon alla kuopalle painuva jenkkisängyn patja alkaa tuntua tavalliselta patjalta eikä enää pelkästään upottavalta juoksuhiekalta, ja siltä että siihen voi nukahtaa luottaen, ettei se ja koko maailma romahda kohta alta ja syökse uuteen vapaapudotukseen.
Aamuyöllä mä hätkähdän lakanoiden taas kahistessa vieressä, ja tunnen kuinka mua syleillyt käsivarsi vetäytyy pois ja Kaisu kääntää kylkeä. Koko kehoa alkaa särkeä huonossa asennossa nukkumisesta, kuin muistuttaen siitä, että joskus muistot on pelkkiä muistoja syystä.
|
|