Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 6, 2022 20:09:59 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Vanki 6.9.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Väsymys. Se on se ensimmäinen tunne, minkä mä tällä hetkellä saan puettua sanoiksi. Oikeestaan se sana nitoo yhteen kaikki ne sirpaleet musta, jotka on levinny pitkin tän kolkon huoneen tahrasta ja kylmää lattiaa.Täällä mulla ei ole muuta kuin aikaa ajatella.Ehkä isän ääni silloin aiemmin oli vaan ollu harhakuvitelmaa? Ei, vaan mä olin kuullut isän äänen oikeasti kaikuvan näiden ahdistavien seinien sisällä. Mut mä en ehtiny saada siitä varmuutta ennen kuin ovi oli suljettu mun edestä ja mut jätettiin taas yksin siihen pimeyteen, joka oli käärinyt mut syleilyynsä hetkeä aiemmin. Ja siellä mä olen edelleen.Miks isä ois täällä? Mä en tajua. En tajua yhtään mitään.Nälkä kurnii taas vatsassa. Millon mä olen viimeksi syönyt? Ehkä aamulla. Mä en tiedä, milloin oli aamu. Täällä kopperossa ei oo ikkunaa eikä mulla oo puhelinta, josta tarkistaa kellonaikaa tai sen kummemmin päivämäärääkään. Mä elän tyhjiössä. Missä tahansa muussa tilanteessa se tuntuis rauhottavalta, mutta ei nyt. Ahdistaa. Mä olen niin eristyksissä ulkomaailmasta, että tuntuu kuin mua ei olisi enää edes olemassa. Etsiiköhän kukaan edes mua? Synkät ajatukset alkaa viedä tilaa toivolta. Miks kukaan etsisi mua? Mä oon pilannu jo kaiken. Eedi, Susu, Saku, isä - oon pettäny ne kaikki. Mä jätin ne pärjäämään itsekseen, kun ne ois tarvinnu mua kaikista kipeimmin, ja vielä niin itsekkäästä syystäkin. Halusin pelastaa taas jonkun pulasta, ja nyt mä olen itse se, joka tarvii pelastajaa.Mä vihaan itseäni. Todella vihaan. Miten idootti pitää olla, että lähtee yksinään leikkimään jotain salapoliisia? Ihan huomaamatta kyyneleet alkaa virrata pitkin mun poskia. Tässä mä nyt istun pillittämässä, kädet sidottuna ja selkä painuneena rosoista betoniseinää vasten niin kuin tää tilanne ois kenenkään muun kuin mun itseni vika.Mä en enää erota fyysistä kipua henkisestä. Kaikkialle vaan sattuu. Jos mun olemassaolo tulis olemaan tätä, mä en halua enää olla. Ollenkaan. Itku polttelee jossain syvällä kurkussa. Mä en ole itkenyt vielä kertaakaan sen jälkeen, kun mut raahattiin tänne. Mä en ole voinut. Mä haluan olla vahva, niinkuin mä aina lupasin isälle. Ja äidille. Mut just nyt mä en osaa olla vahva. Mua pelottaa. Mä haluan takaisin Seppeleen tallin lämpöön, Susun ja muiden hevosten luokse. Mä haluan taas hörppiä kaakaota tallin olkkarissa samalla, kun Cella ja Kiri väittelee siitä, sopiiko Windille paremmin punainen vai vaaleansininen satulahuopa. Mä haluan halata Sakua ja isää, pyytää anteeksi sitä et mä en oo käyny niiden luona useammin. Mä haluan kertoa Eedille, miten ihana se on ja miten mä rakastan sitä, kun sen hiukset kutittelee mun nenää. Mä haluan takaisin sinne, missä tunnelin päässä oli aina valoa, ja jossa risukasaankin paistoi aina aurinko.
Mä huomaan laulavani hiljaa sitä samaa melodiaa, jota mä lauloin joskus vuosia sitten, kun elämä oli pelkkää mustaa sotkua ja mä olin vain tyhjä kuori. Se tuntu silloin samalla lohduttavalta ja niin lohduttomalta, omalta mut niin vieraalta. Nyt se kuulostaa ainoastaan lohduttomalta, kun se kaikuu mua ympäröivien seinien kautta tyhjyyteen. Mun ääni on heikko ja lauseet särkyy kesken, mut sanat tulee ulos kirkkaana kun keskiyön aurinko;
I'm so sick of waiting on the sun
my silver lining never comes
so sick of feeling not enough
does hope hurt more than giving up?
- - -
"Mehän sovittiin et se on allekirjoitus tai tytär pääsee hengestään!" Kari Varjo ärjyy kovempaan ääneen kuin oli tarkoitus. Mies on turhautunut. Tuukka Taskisen kiristyssuunnitelma on viimeistä vaille suoritettu, mutta silti itsepäinen mies ei suostu yhteistyöhön. Halusiko se oikeasti tapattaa oman tyttärensä vai elättelikö se yhä toiveita siitä, että joku supersankaripoliisi ryntäisi paikalle viitta heiluen auttamaan? Siinä tapauksessa se olisi turhaa. Kari on tehnyt hyvää taustatyötä varmistaakseen, että heitä ei voitaisi paikantaa. Nyt tarvittaisiin enää mustekynä ja pieni kädenliike, ja kaikki olisi valmista. Brynolf Lerssi ja Kari olisivat kaukana Liekkijärveltä ennen kuin yksikään tämän takapajulan kytistä kerkeäisi edes takamustaan nostamaan donitsilaatikoita pursuavan työpöytänsä äärestä."Mut ilman yritystä mulla ei ole mitään... ja miten käy Sakun, kun isä ei voi enää elättää... äitikin kadonnut taas reissuilleen...", Tuukka vaikeroi. Hän kyllä tietää, että Brynolfin ja Karin kaltaisia roistoja ei mikään itkuvirsi saisi taipumaan. Mutta tilanne alkaa olla toivoton. Miehillä on Sisu vankinaan, ja nyt ne haluavat Tuukan allekirjoittavan firman omistajanvaihdospaperit, ja lisäksi vielä könttäsumman käteistä. Jotta pääsisivät mahdollisimman kauas täältä rikoksensa jälkeen, tietenkin. Jos Tuukka ei suostuisi diiliin, he satuttaisivat Sisua. Tai vielä pahempaa.... ei, Tuukka ei halua ajatella sitä nyt."Jos tuplaan käteissumman, päästättekö Sisun menemään, olkaa niin kiltti?" Tuukka ehdottaa. "Meillä oli sopimus!" Brynolf karjaisee ja lyö nyrkkinsä läheistä hyllyä vasten niin, että koko huoneessa raikuu. Metallinen hylly natisee liitoksissaan. "Ei mitään kompromisseja. Herra Taskinen, tiedätte jo vaihtoehtonne."Tuukka nyökkää alistuneesti. Rintaa puristaa niin, että poskessa yhä sykkivä palovammakin unohtuu hetkeksi. Hän oli yrittänyt aiemmin kovistella miehiä, ja Brynolf oli suuttumuspäissään painanut yhä palavan tupakkansa kiinni hänen kasvoihinsa. Kipu oli ollut sietämätöntä eikä hän haluaisi kokea sitä uudestaan. Tuukka tuntee itsensä nurkkaan ajetuksi. Ilman Orbitekiä hänelle ei jää enää mitään; hän olisi vain entistä isompi pettymys vaimonsa silmien edessä, joka nytkin varmaan huiteli menemään jossain jonkun toisen, paremman miehen kanssa. Mitä Sakukin ajattelisi, kun isä joutuisi hakemaan viikon ruuat leipäjonosta? Kaikki kulissit murtuisivat perustuksiaan myöten. Mutta hän ei voisi antaa miesten satuttaa Sisua. Sitä hän ei voisi antaa itselleen ikinä anteeksi.Tuukka vilkuilee Brynolfin ohi hyllyjä kuin etsien vastausta tilanteeseensa. Silmät nauliutuvat puhelimeen, joka lojuu pölyisen laatikon päällä. Se ei ollut siinä ennen. Kuuluuko se miehille? Vai onko se Sisun? Tuukka ei tiedä. Mutta jos hän jotenkin onnistuisi saamaan sen itselleen…Tuukka on tarpeeksi epätoivoinen uskoakseen, että suunnitelma voisi toimia. Hän katsoo tulistuneena Brynolfia suoraan silmiin ja kerää kasaan kaiken jäljellä olevan rohkeutensa."Antakaa vielä aikaa miettiä asiaa. Lupaan, että teen päätöksen huomisaamuun mennessä. Mut mun on ihan pakko käydä… asioilla. Joten jos voisitte-” “Joojoo, tajutaan”, Kari tuhahtaa ja kiskoo Tuukan ylös. Brynolf saisi luvan jäädä ovelle vahtiin siksi aikaa, kun hän olisi poissa. Ehkä tästä Taskisen herrasta saisi puristettua vielä lisää hyödyllistä tietoa ennen seuraavaa aamua. Tietääköhän se tyttö jotain niistä Seppeleen tallin kalliilta näyttävistä kopukoista? Pelkkä ajatuskin saa Karin kiinnostuksen heräämään.
Tätä korttia ei kannattaisi jättää kääntämättä.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 6, 2022 22:53:47 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Seppele Cup - After ride muistoja 31.8.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
E: "Sano taas että sä tykkäät musta?"
S: "Ai? Mä tykkään susta."
E: "Mäkin susta."
E: "... mut meidän pitää oikeesti jutella. Selvinpäin."
S: "Niin pitää."
Muistojen virtaa
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 10, 2022 14:56:01 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Aamunkoitto 9.9.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Aamuyö
“Mä en kerro sulle mitään”, mä tiuskaisen kolmatta kertaa samalla, kun mun edessä seisovan miehen ilme kiristyy entisestään. Mun tekisi mieli sylkäistä sen naamalle, mut tajuan nopeesti ettei se ainakaan parantais mun mahdollisuuksiani selviytyä, ja jätän sen tekemättä. Mä olen ehkä päällepäin pelkkä saamaton arkajalka mut kyllä musta sisuakin löytyy pahojen tilanteiden varalle. Ei isä sitä lempinimeä mulle turhaan antanu sillon aikanaan. Varsinkin nyt, kun multa yritetään nyhtää tietoa Seppeleen hevosista, niiden omistajista ja menestyksestä kisakentillä. Mut ne saisi myydä vaikka Siperiaan orjaksi, mut Seppeleen hevosiin ne ei tule koskemaan ikinä, jos se vaan on musta kiinni. “Sä et taida tietää kenen kanssa puh-”, mies avaa suunsa taas, kunnes meidän melko yksipuolisen keskustelun keskeyttää yhtäkkinen pamaus jostain läheltä ja ripeiden askelten kopina, jotka lähestyy sitä pientä kopperoa, jonka perällä mä edelleen istun kuulusteltavana.
Mä käännän katseeni automaattisesti toiseen pitkänhuiskeaan mieheen, joka on ilmestyny oviaukolle. Mun sisälläni alkaa kyteä viha. Sen mä tunnistaisin vaikka unissani. Se on se sama tyyppi, joka oli raahannu Eediä autoon gaalaillassa! Hitto. Ne samat kelmit, jotka hiippaili tallissa ja hyökkäs Eedin ja mun kimppuun, seisoo nyt mun edessä. Päässä kohisee. Hetken mun tekisi mieli hyökätä niiden päälle, hakata ja mukiloida ne niin, ettei niiden äiditkään tunnistais niitä enää, samalla kun sylkisin niiden kauhistuneille, verisille kasvoille ja nauraisin, miten säälittäviltä ne näyttää siinä maatessaan.
Mä hätkähdän omia ajatuksiani. Ei, nää ajatukset ei kuulu mulle. Ei todellakaan. Mitä mulle on tapahtumassa? Pelko hiipii taas esiin jostain takaraivosta. Se ei kuitenkaan tunnu samalta kuin ennen. Ei, mä pelkään nyt itseäni. Onko tää kolkko ja kylmä vankila tekemässä musta kaltaisensa, vähän niinkuin yön pimeys, joka hiipii varkain metsän ylle…? Mä en ehdi ajatella enempää, kun miehen suusta tulevat sanat saa mut jäätymään niille sijoilleni, ja päässä kaikuu nyt kohinan tilalla pelkkää tyhjää.
“Herra Taskinen on tehnyt päätöksensä.”
- - -
Kaksi tuntia aiemmin Tuukan harmiksi Karikin oli huomannut laatikon päällä lojuvan puhelimen, ja nappaa sen nyt käteensä samalla, kun Brynolf pitää sidottua Tuukkaa tiukassa otteessaan. “Äh, akku loppu”, Kari ärähtää ja alkaa repiä puhelimen takakantta auki. Hän ei tiedä, kelle puhelin kuuluu, mutta se olisi aivan liian iso riski heidän paljastumisensa kannalta. Nykyään kytät osaavat paikantaa sijainnin niiden vekottimien avulla, joten olisi parasta pelata varman päälle. Niinpä Kari repii akun ja sim-kortin irti ja päättää hävittää ne samantien, kunhan Taskinen olisi taas sisällä Brynolfin vahdittavana. Samalla hän voisi kuulustella sitä plikkaa niistä kalliista koneista, joilla voisi kääriä hyvät rahat markkinoilla. Onneksi hänellä on suhteita hevosmaailman syrjäseuduille, joten hevosten salakuljettaminen tulisi olemaan helppo nakki. Sikäli mikäli hän palaisi takaisin tähän säälittävään rupukylään enää ikinä.
Tuukka tuntee itsensä epäonnistuneeksi - jälleen kerran. Hänen viimeinenkin toivonsa vapautumisesta ja asioiden palaamisesta ennalleen on särkynyt. Jalkaisin pakeneminen kädet sidottuina olisi turhaa, hänet saataisiin kiinni tuossa tuokiossa, ja kuka tietää, mitä Sisulle kävisi, mikäli hän yrittäisi livistää paikalta. Ei, Tuukka tietää vaihtoehtonsa. Tämä on niitä hetkiä, joissa on vain hyväksyttävä tilanteensa ja koitettava selviytyä siitä niin hyvin kuin realiteetit antavat myöden. Tuukan olisi valittava se pienempi paha. Hän tietää, mitä se tarkoittaa. Hän kuvittelee itsensä jonnekin kauas, jossa sitä päätöstä ei tarvitsisi tehdä lainkaan - jonnekin, missä hän voisi taas palata entiseen elämäänsä ja valita toisin. Ei. Tuukka on itse se, joka on vastuussa tästä koko sotkusta, ja nyt myös Sisu on vaarassa hänen takiaan. Hän on se, joka oli hyväksynyt Brynolfin ja Karin tarjouksen lupaavasta kivibisneksestä, jolla kuulema joku paikallinen mies on rikastunut aiemminkin. Hän oli tyhmänä uskonut miesten suuret lupaukset Orbitekin rikkauksia poikivasta tulevaisuudesta, ja tässä hän nyt on. Ja nyt myös Sisu, vain ja ainoastaan hänen takiaan. Ei. Tuukan on otettava vastuu teoistaan, ja tehtävä valintansa. Muuta pakotietä ei ole.
"Antakaa kynä ja tarvittavat paperit", Tuukan ääni värisee hänen lausuttuaan sanat, joita ei uskonut koskaan sanovansa.
- - - Herra Taskinen? Eli isä on oikeasti täällä jossain…? Mä en ymmärrä yhtään mitään. Oliko isä näiden limaisten luihujen liittolainen? Mut eihän se voisi tehdä mitään sellaista… eihän? Ei isät kidnapanneet tyttäriään. Se kuuluu vaan niihin naurettaviin jännityskirjoihin, joita mä lapsena luin kannesta kanteen useamman kappaleen päivässä. Joku mun takaraivossani silti kolkuttaa ja muistuttaa siitä epäluottamuksen tunteesta, joka on hiljaa levinnyt mun sisimpään koko tän ajan, jonka oon viettäny täällä. Sä et voi luottaa kehenkään, se saarnaa mulle aina vain uudestaan. Et kehenkään.
Miehet keskustelee keskenään jotakin. Mä en saa selvää sanoista vaikka yritän, koska ne puhuu niin hiljaa. Toinen niistä häipyy ja mua aiemmin kuulustellut mies kiskoo mut ylös seisomaan. Jalat tuntuu keitetyltä spagetilta, kun mä yritän olla kaatumatta naamalleni lattialle äkillisen kiskaisun voimasta. “Näyttää siltä et sä pääset takaisin sinne haisevien elukoiden keskelle”, mua perässään kiskova hyypiö kuiskaa leveä virne naamallaan. Mä olen niin lähellä sen kasvoja et nyt jos millon ois hyvä hetki oikeasti ladata pitkään harkittu sylkiluoti sen silmään. Mä en tee sitä. Sen sijaan mä tyydyn olemaan hiljaa, ja annan sen peittää mun silmät haisevalla liinalla. Niin mulle oltiin tehty aina ennenkin, kun mun oli pakko päästä käymään ulkona puskassa. Tuntuu väärältä sanoa, että mä olen niin tottunut siihen, ettei se enää haittaa mua. Vaikka mä tiedostankin samalla et tästä ei tulis mikään tavallinen puskapissareissu ja että se oli just vihjaillu mulle siitä, että mä pääsisin pois täältä. Pois? Mä en enää tiedä, haluanko mä pois. Minne mä edes menisin? Mulla ei ole näiden seinien ulkopuolella enää mitään. Koko ajatuskin tuntuu vaan siltä et mä kävelisin eristyssellistä vaan toiseen, isompaan selliin. Mun mieltä alkaa nyt myrkyttää katkeruus. Katkeruus mun koko elämästä, ja siitä et mä en tunne kuuluvani enää minnekään. Ja siitä et mä en halua lähteä tän ympäröivän pimeyden lämpimästä sylistä enää ikinä.
“... ja tästä et sitten lavertele kellekään tai käy huonosti”, mä kuulen selvän kuiskauksen epämiellyttävän lähellä mun kasvoja, ja tunnen jonkun väkisin kaatavan mun suuhuni jotain kylmää nestettä. Mä en halua juoda sitä, mut mun on pakko, koska muuten vetäisin sen henkeen ja tukehtuisin. Se maistuu kitkerältä ja pahalta. Mua oksettaa. Ja sit mä olenkin taas kaatua naamalleni, kun mua kiskotaan eteenpäin.
Mä tunnen kylmän syysviiman kasvoillani. Jalkojen alla tuntuu kovan betonin sijasta nyt pehmeä, mutainen ja upottava maa, johon mun kengät uppoaa parin sentin syvyyteen. Mä en osaa enää iloita vapauden tunteesta niinkuin aiemmin. Tuulen humina mun korvissa ei kuulosta enää samalta kun sillon joskus ennen. Kaikki on muuttunu, mut silti ennallaan. Ja mä en tunne enää mitään.
Mut heitetään oletettavasti jonkun auton takapenkille ja ovi kolahtaa kiinni mun takana. Moottori alkaa surrata. Mun silmät alkaa painua kiinni sen saman haisevan liinan alla. Väsyttää. Mä en muista, millon oon viimeks nukkunu. Mä annan itseni valua jonnekin sen syövereihin, sinne syvään tyhjyyteen, jonka kanssa mä olen jo tottunut elämään. Se tuntuu rauhottavalta, vaikka imaiseekin mut mukaansa ihan liian nopeasti ollakseen mitenkään luonnollisesta syystä aiheutunut nukahtaminen. Mä en kuitenkaan jaksa välittää. Haluun vaan nukahtaa. Vaikka ikiajoiksi.
- - - Mä herään taas uuden pimeyden keskellä, mut en kuule enää moottorin hurinaa. Ei kolahduksia, askeleita betonilattialla, kaikuvia sanoja. Pelkästään tuulen huminaa ja… vettä? Mä avaan silmäni varovasti auki, peläten et mä herään taas keskellä sitä ahdasta kopperoa, kuten aina ennenkin. Mut niin ei tapahdu. Mun ympärilläni ei ole betonia tai sen enempää seiniäkään. Vaan kiiltävää vettä ja heikkoa auringonvaloa, joka lämmittää mun kohmeisia kasvojani. Veden yllä sarastaa nouseva… aamu? Mulla ei ole hajuakaan, mitä kello on tai mikä päivä nyt on. Mä nousen varovasti käsieni varaan, ja tunnen märän rantahiekan mun sormissani. Missä mä olen? Mä katson varovasti ympärilleni, ja alan pikkuhiljaa rekisteröidä ympäristöä. Peilikirkas vesi, kaukana erottuva saari, metsikkö… ei, totta se on. Mä olen taas Liekkijärven rannalla.
“Herranjumala, Sisu! Ootko se sä!” Mä kuulen jonkun huutavan mun nimeäni jostain kaukaa. Mä en tunnista ääntä. Mä oon liian sekaisin. Hiekka rahisee askelten tahdissa. Joku juoksee mua kohti. Mun aivot menee välittömästi hälytystilaan, ja ilmoittaa sen olevan taas joku niistä hirveistä miehistä, jotka hyökkäs mun kimppuun metsässä. Vaistonvaraisesti mä yritän raahata itseni kauemmas lähestyvistä askeleista, mut mä en ehdi kauas kun joku tarttuu mua käsivarresta, ja mä olen taas jonkun riepoteltavana. “E-ei…päästä…” mä kähisen osittain paniikissa, osittain hämmentyneenä. Mun koko keho tärisee, kun mä tunnen painuvani jotain lämmintä ja pehmeää vasten. Lämmin hengitys pyyhkäisee mun otsaa, ja kädet kietoutuu mun ympärille kuin jälkikasvuaan suojelevan emon tuuhea karvapeite. Hengitys tasaantuu vähän. Olo on taas kuin unessa, jossain sen rajamailla.
“... Sisu hei, kuulitko! Mä tässä, Ripa. Tiiätkö missä oot?”
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 12, 2022 19:36:13 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Sisun SebeAakkoset ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
(Ei liity tarinankulkuun mitenkään, toimii pelkkänä lisämausteena Sisun hahmokuvaan)
Artsi pelottaa Baskahalvaus taattu Cekaisin päästään Darra yllätti E(edi)skofani Freesiä ei nähnytkään Grillijuhlista haaveileva Hevosentuoksuinen Ilme peruslukemilla Jasmiinan nokittavana Kaakaoholisti Laimea bilettäjä Maiharit jalassa Naistennainen Oikeesti pahoillaan kaikesta Pakenee paikalta Quulee kaiken Romahduspisteessä Susun hoitaja Tahtoo kadota Unohtumattoman kiusallinen Vaikeaselkoinen (!!) Warmasti epävarma Xaat*nan Juli Ystävällinen tyyppi Zydän sykkyrällä Åikea kömpelys Älä vaivaudu kysymään mitään tunne-elämästä Öisin levoton
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 15, 2022 11:05:44 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Uusi normaali 15.9.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Olet jonossa sijalla kaksi. Ole hyvä ja odota. Puheluusi vastataan hetken kuluttua.
Mä lasken puhelimen takaisin sängylle ja rojahdan sen viereen kuulokkeet korvilla kuuntelemaan Liekkijärven terapiapalveluiden jonotusmusaa. Mikä siinä olikin et niiden linjat on niin täynnä koko ajan?! Mut sit mä muistan et mä oon nimenomaan Liekkijärvellä, jossa terapiapalveluista on varmaan huutava tarve koko kylän alueella. Huoh.
Sasu lyllertää ylös vesikupilta ja alkaa pureskella äänekästä vinkulelua mun sänkyni vieressä, jonka ostin sille pari viikkoa sitten. Mä tunnen piston sydämessäni, kun kattelen piskuisen pennun pörröistä naamaa ja nappisilmiä. Se ei oo ollu se sama iloinen ja utelias pentu, jonka mä olin hakenu kasvattajalta kotiin. Touhukas se joo on, mut jokin siinä hajos sillä välin, kun mä olin poissa. Mä näen välillä epävarmuuden sen silmissä, kun mä lähestyn sitä ja hädän, kun lähden pois. Ihan kuin se ei itekään tietäisi, luottaako muhun vai ei. Aaro löntystelee huoneen poikki ja loikkaa mun viereen sängylle. Se ei noteeraa lattialla makaavaa Sasua lainkaan, se haluaa vaan tunkea paksun ahterinsa mun syliini ja tuijottaa ovelle tylsistyneenä, kun sieltä ei ilmestykään läjää ihmisiä antamaan sille huomiota ja ruokaa. Mä lasken käteni sen kyljelle ja silittelen hajamielisesti sen lämmintä turkkia, kun yhtäkkiä mun kuulokkeissa alkaa säristä.
"Riitta Liekkijärven terapiapalveluista päivää. Miten voin auttaa?" kuuluu käheä ja turhautunut naisen ääni linjan toisesta päästä. Äänen perusteella se on juuri äsken herännyt vuosisadan darrassa sänkynsä pohjalta tai vaihtoehtoisesti on vaan aika hiton kypsynyt työhönsä. "Hei, Sisu Taskinen tässä... mun pitäisi varata aik-", mä aloitan varovasti ehtimättä kuitenkaan sen pidemmälle, kun mut jo keskeytetään. "Meillä on aika niukasti vapaita aikoja tällä hetkellä, onko kyseessä hätätilanne?" Mä joudun miettimään hetken ja linjalle laskeutuu hiljaisuus. En mä tiedä. Eikö niiden pitäisi osata kertoa mulle, onko tää hätätilanne? "Öö, no siis, ei kai..." mä lopulta vastaan, kunnes mut keskeytetään taas. "Siinä tapauksessa voimme ohjata teidät sairaanhoitajan juttusille, heiltä saa neuvoja elämänhallinnan suhteen." "Minkä elämänhallinnan? Tai siis, ei mulla mitään sellasta-" "Alkoholismi kulkee usein käsi kädessä muiden mielenterveysongelmien kanssa, et ole yksin. Meillä starttaa ensi viikolla paikallinen vertaistukiryhmä alkoholismista kärsiville, jonka toiminnasta olemme saaneet hyvää palautetta entisiltä asiakkailta." "En mä oo mikään alkkis! Mä haluan vaan puhua!" "Riippuvuudesta kärsivä usein mieltää ongelmansa olemattomaksi suojellakseen itseään ja psyykettään. Onko teillä joku läheinen, jolle voitte puhua?" Hymähdän. Olisi jos mä en olisi kussut asioitani, mietin vastaavani, mut puristan sen sijaan mun huuleni tiukaksi viivaksi. Aaro häipyy mun sylistä tajutessaan, että mä en keskitykään enää sen rapsutteluun. "Ei ole." "Ymmärrän, alkoholistin läheiset usein turhautuvat, kun heille rakas ihminen ei kykene hallitsemaan juomistaan ja ylläpitämään ihmissuhteitaan. Suosittelisin teille edelleen tätä vertaistukiryhmää, kokoonnumme joka tiistai kello-" "Antakaa ihan mikä aika tahansa! Ihan sama kelle, kunhan mä saan puhua edes jonkun kanssa!" Laskeutuu uusi hiljaisuus. Mä kuulen puhelun toisesta päästä suhinaa, näppäimien näpyttelyä ja liian kovaan ääneen korostettua muminaa. "... no itse asiassa meillä on täällä yksi peruutusaika Lille Lapiolle, maanantaina. Hän ei ole erikoistunut alkoholismista kärsivien asiakkaiden hoitoon, mutta on pätevä työssään ja osaa varmasti auttaa teitä vaikeassa elämäntilanteessanne." Mä kiitän mielessäni jotain olematonta korkeaa voimaa jossain mun pääni yläpuolella. Mä olen niin epätoivoinen, että olisin iloinen ihan kenestä tahansa terttuterapeutista, jonka saisin kiinni. Ja mietin samalla, onko oikeasti muka olemassa jotain terapeutteja, jotka olisi varta vasten erikoistunut tiettyihin riippuvuuksiin vai keksikö se täti sen vaan mun kiusakseni. "Varataan se", mä kiirehdin vastaamaan enkä jaksa korjata, että mä en edelleenkään ole mikään alkoholisti. Pääasia, että mä saan itselleni jonkun ajan eikä mun tarvitsisi kuunnella sitä järkyttävää jonotusmusiikkia enää tänään.
Mä sovin aspatädin kanssa ajan tulevalle maanantaille kello 12. Saan myös tarkat reittiohjeet vastaanottotiloihin, vaikka en oo ihan varma, missä kyseinen osoite on. Mä suljen puhelimen inasen helpottuneempana ja nousen ylös pakkaamaan tavaroita. Mun pitäisi ehtiä käymään tallilla ennen tuntien alkua iltapäivällä. Mulla on ollu ikävä tavallista tallirutiinia ja ratsastusta, vaikka mä en edelleenkään tunne oloani täysin turvalliseks siellä. Jotenkin tuntuu et Sasun tavoin Seppelekin on muuttunu - tai ainakin mun suhde siihen paikkaan on. Kaikki on niin sekaisin, mä mukaanlukien.
Mä työnnän sen ajatuksen jonnekin syvälle takaraivoon, ja tarkistan vielä et koirilla on varmasti kaikki hyvin ennen kun lähden kiireesti kävelemään kohti bussipysäkkiä. Mä lupauduin pitämään höntsäilyestetreenit Kirin ja Paahtiksen kanssa perjantaina, ja odotan sitä jo nyt innolla. Varmasti kaikki palais ennalleen, kunhan mä saisin taas kiinni arjesta ja rutiineista - niinhän?
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Oct 24, 2022 12:44:17 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Sotku nimeltä perhe 22.10.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Puristan Sasun talutushihnaa mun nyrkissä samalla, kun kävelen Hanneksenkatuu pitkin kohti meidän tuttua lähimetsää. Voimakas tuuli puhaltaa meidän ylitse ja pyörittää maahan pudonneita lehtiä pyörremyrskyn lailla, samalla pörröttäen mun vierellä hölkkäävän kultasennoutajan tuuheeta turkkia kuin kaislikkoa järvenrannassa. Se saa mut hymyilemään vähän. Sasu on kasvanu ihan mielettömästi muutamassa kuukaudessa, ja se alkaa jo näyttää oikealta koiralta eikä enää joltain marketin pörröiseltä pehmolelulta. Mä haluaisin vaan kaapata sen syliin, upottaa kasvot sen punertavaan turkkiin ja halia sitä maailman ääriin.
Sasu alkaa möyhiä multaa tienpenkalla, se on varmaan löytäny jonkun kivan hajun tai ehkä vanhan myyränkolon. Jos Aaro ois meidän kanssa tänään, se olis jo yllyttäny Sasun leikkimään ja juoksemaan mun ympärillä, ja mä puolestani joutuisin leikkimään limboa sotkeutuneiden talutushihnojen seassa samalla koiria kiroten. Mut tällä kertaa me ollaan yksin. Sasun pitäis oppia olemaan myös ilman jatkuvaa koirakaverin tukea, joten me ollaan harjoteltu kaksistaan lenkkeilyä jo useamman kerran. Ihan hyvin se näyttää tossa nyt hyörivän yksikseenkin, mä ajattelen helpottuneena. Mukavaa vastapainoa yli-innokkaalle ekstrovertille labbikselle, joka tälläkin hetkellä varmaan istuu mun eteisessä nenä kiinni ulko-ovessa odottamassa silmä kovana emännän paluuta.
Mä vilkaisen puhelintani pikaisesti, kun Sasu kyykistyy puskaan tarpeilleen. Ruudulla näkyy edelleen ne aiemmat kaks missattua puhelua äidiltä, vasta kolmanteen mä olin uskaltanu vastata. Mä olin koko sen ajan tienny et se ei tulis olemaan mikään tavallinen puhelu, sellainen lämminhenkinen hei-miten-voit, kiitos-ihan-hyvää-tässä-entä-sä kuulumistenvaihto. Mä tiesin et se koskis isää. Ja Sakua. Koko perhettä.
Vaikka mä olin tavallaan ehtiny valmistautua siihen puheluun jo kauan, oli shokki silti ollu käsinkosketeltava ja aito. Jos joku ois istunu mun vieressä sen puhelun aikana, se ois ihan varmasti luullu mun juuri kuolleen pystyyn.
Me ei selvitä, äiti oli aloittanu tärisevällä ja katkonaisella äänellä puhelun toisesta päästä.
Ennen sitä soittoa mä en ollu koskaan kuullu äidin itkevän, paitsi silloin kerran kun mä olin vielä ihan pieni. Olin kävelly sisään vanhempien makkariin etsimään mun kadonnutta pehmokoiraa, kun äiti oli istunu sängynreunalla hysteerisesti itkien, kädet kasvojen peitossa. Se ei ollu edes huomannu mun tuloani, vaan mä ehdin seistä siinä ovensuussa melko kauan ennen kuin isä oli sattunu paikalle ja kiskonu mut toiseen huoneeseen. Sen jälkeen siitä ei ikinä puhuttu enkä mä ikinä saanu kunnolla selville, miks äiti oli itkeny. Viikko siitä tapahtumasta eteenpäin äiti katos mun elämästäni täysin kolmen vuoden ajaks. Mä en tuu ikinä unohtamaan sitä päivää, kun äiti lähti. Vaikka mua yhä - viistoista vuotta myöhemmin - kalvaa kysymys siitä, miksi se teki niin.
Tällä kertaa mä kuitenkin tiesin tasan tarkkaan miks äiti itki niin paljon. Olihan se selittäny koko jutun mulle siinä puhelussa, samalla kun mä olin puristanu puhelinta mun korvaani vasten kädet täristen ja hädin tuskin oman hengitykseni kuullen nojannu vaatekaapin rikkinäiseen oveen. Äiti oli selittäny ummet ja lammet jostain isän firman omistajanvaihdoksesta, jonka se oli tehny jonkun lakihässäkän takia. Mua värisytti kuunnella koko juttua. Kyllä mä muistin - ja muistan - edelleen ne kylmät ja toivottomat aamut, päivät ja yöt, jotka vietin siinä pilkkopimeässä kopperossa Kari Varjon ja Brynolf Lerssin panttivankina.
Mä olin tuntenu oloni petetyksi. Isä ei selkeesti ollu kertonu koko tarinaa äidille, ja siitä päätellen tuskin viranomaisillekaan. Enkä mä itsekään uskaltais tehdä niin, en ikinä. Mä haluan vain unohtaa koko tapahtuman, sysätä sen jonnekin mieleni perukoille, lukita sen omaan pimeään säilöönsä ja heittää avaimen jonnekin pohjattomaan tyhjyyteen, josta sitä ei löytäisi edes maailman paras etsijäkoira.
Meidän on pakko muuttaa pois Helsingistä enkä mä tiedä miten Saku reagoi siihen, äiti oli nyyhkyttäny mulle puhelimessa. Talo on jo myynnissä mut meillä ei oo vielä uutta asuntoa etsittynä kun kaikki on niin sekaisin, äiti oli jatkanu kunnes oli taas puhjennu lohduttomaan huutoitkuun. Taustalta oli kuulunu isän ja Sakun tappelun ääniä, varmaan siitä samasta asiasta mistä äitikin mulle oli juuri itkeny.
Mä en ihan ymmärrä, miks ne välitti mun pikkuveljen mielipiteestä niin paljon muuton suhteen. Jos rahaa ei ollu nii sitä ei ollu eikä siinä paljoa auta teini-ikäisen lapsen kiukuttelut siitä, miten tyttöystävät ja kaverit ja kaikki kiva jäisi vanhaan kotikaupunkiin. Mut vielä sitäkin vähemmän mä ymmärrän minkä takia olin vastannu äidille just niin kuin vastasin.
“Saku voi muuttaa Liekkijärvelle mun luokse. Tai siis ainaki siihen asti kun löydätte sopivan asunnon. Onhan se ollu täällä ennenkin. Me pärjätään kyllä.”
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Nov 14, 2022 22:05:25 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Saku 26.10.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Mä häärin ympäri mun avokeittiötä koirat jaloissani ristiriitaisin fiiliksin. Saku muuttaa mun luokse. Mut hei tuleehan näistä pasteijoista ny varmasti tarpeeks kypsiä eikä jää raa’aks keskeltä niinku aina, kai tää uuni on tarpeeks kuumalla? Saku muuttaa MUN luokse. Hetkinen, kai näitä keksejä on tarpeeks jokaselle, ei kai mun täydy viel juosta LiekkiMarkettiin hakee niit euron suklaakeksejä jos ne ei ehk tykkääkään näistä valkosuklaamansikan makuisista? Saku MUUTTAA mun luokse.
Mä pysähdyn tuijottamaan uunin lasia ja sen sisällä kohoavia ja pullistuvia fetakasvispasteijoita. Aaro istuu mun viereen kieli pitkällä, ja Sasu seisoo sen vieressä silmät tapittaen mua ja häntä heiluen hitaasti edestakas. Mä vilkaisen puhelinta, ja klikkaan auki uusimman viestin whatsapissa.
Mä vedän pasteijat ulos tasan kahdentoista minuutin päästä ja huokasen helpotuksesta. Parin viikon päästä olo olis taas jollain tavalla seesteinen. Ehkä. Siitä on niin kauan kun mä oon viimeks eläny jonkun kanssa saman katon alla lukuunottamatta jotain Seppeleen pidempiä reissuja, saati sitten mun oman pikkuveljeni kanssa. Ja vielä neljän päivän varoitusajalla. Mä sammutan uunin ja silitän hajamielisesti lähimpänä olevan Aaron päätä, kunnes mä kuulen avoimen ikkunan kautta auton renkaiden rahinaa aution parkkipaikan asfaltilla. Koirat kävelee varovasti ovelle mun perässä, kun mä vedän mustat tennarit jalkaan ja lähen ulos ovesta.
Mä oon aidosti yllättyny siitä, miten vähän tavaraa Saku omistaa. Oon aina nähny sen vähän hemmoteltuna materialistikersana, sellasena joka kerää merkkivaatteita ja nahkarotseja ja jotain tosi kalliita Pokémon-kortteja, joita se sit esittelee jokaselle naapurin lapselle joka sattuu vähänkin vihjailemaan ettei niiden vanhemmilla oo varaa edes riisipuuroon jouluaamuna. Mut ei. Me kannetaan mun yksiööni tasan kaks laatikkoa ja yks reppu, jonka Saku haluu ehdottomasti ite kantaa selässään. Mä ja äiti hoidetaan painavat pahvilaatikot sisälle hiljaisuuden keskellä samaan aikaan, kun Saku pälättää meille jotain siitä miten sen tulee tosi ikävä sen tyttistä Ellaa ja jotain ‘Hesan parasta mestaa’ eli varmaan jotain skeittiramppia tai palloseinää jossa se on tapaillu Helsingin kavereitaan.
Äidin näkeminen keskellä mun kämppääni saa mut tuntemaan oloni tosi vaivaantuneeks. Ihan kun se ei kuuluis tänne. Ei, se ei todellakaan kuulu tänne. Se ei kuulu tänne voimakkaine hajuvesineen, kukkakuosisine talvitakkeineen, ja haukansilmät kriittisesti tarkkaillen jokaikistä nurkkaa ja villakoiraa mun kodissani. Tääl mulla on jo kaikki mitä tarviin ja haluan, täällä mä oon vapaa, tääl mä en tarvii enää sen holhousta ja paineistusta siitä, miten elämässä pitää saavuttaa asioita ja menestystä ja ties mitä. Hetken ajan mua pelottaa et jos annan sen oleskella mun luona liian kauan, se juurruttaa jotkut näkymättömät lonkeronsa Liekkijärvenki maaperään, jää leijumaan Hanneksenkadun katulamppuihin ja kiinnittyy sen rotvalleihin, vaanien sitä oikeeta hetkeä et saa musta taas yliotteen, kun mä erehdyn hetkeksi laskemaan puolustukseni alas.
Silti, tässä mä seison sohvan edessä ojentamassa sille lautasellista vastapaistettuja fetakasvispasteijoita ja valkosuklaamansikkakeksejä ystävällinen hymy kasvoilla, samalla kun tarjoan sille kaakaota mun lempimukistani. Siitä vaaleensinisestä, jonka kyljessä on piirretty ruskeen hevosen pää, harja liehuu tuulessa ja silmissä on tulinen katse. Se näyttää vähän Susulta, miinus kuonopilkku ja yhtä tumma väritys. “Liekkijärvi vaikuttaa… mukavalta paikalta. Saku tulee varmasti viihtymään täällä”, äiti sanoo aivan liian maireesti puhuakseen oikeesti totta. Kyllä mä tiedän mitä se oikeasti ajattelee, se itse ei vain tajua sitä. Se jättää sanomatta, että niin täällä maalla tuskin on mitään koulujakaan, mahtaakohan edes vaatekauppaa löytyä vai kierrätättekö te kyläläiset kuteitanne toinen toisellenne kun jotain tarviitte? Mä näykin mun pasteijaani samalla, kun Saku lysähtää äidin viereen käsissään ainakin puolet niistä kekseistä, jotka olin just asetellu mun keittiön pöydälle. “Mä oon sopinu Seppeleen henkilökunnan kaa et Saku saa tienata vähän omaa rahaa tallitöitä vastaan”, mä kerron samalla toivoen ettei äiti kyselis mitään työsoppareista tai esimerkiks siitä, millanen työympäristö paikan päällä odottais. Se tuskin haluais myöskään kuulla kaikkia niitä tarinoita siitä, miten joku ihminen tai eläin on melkeen kuollu jokaikinen kerta kun me lähdetään talliporukalla jonnekin pidemmälle reissuun. Raukka heittäis kuopuksensa tavaroineen takasin autoon ja ajais varmaan samalta istumalta Helsingin ohi jonnekin Maarianhaminaan mahdollisimman kauas Liekkijärveltä. "Meidän Sakusta taitaaki tulla ponipoika, ihan ku sustakin aikoinaan”, äiti hymisee vaarallisen tyytyväisenä. Ehkä se elättelee ny toivoa siitä et se sais ehkä Sakun elämään joskus sitä kilpaesteratsastajan unelmaa, jonka mä jätin kesken. “Mua kiinnostaa vaan raha”, Saku toteaa välinpitämättömästi samalla tunkien kaks puoliks syötyä keksiä suuhunsa. Aaro imuroi siitä pudonneet keksinmurut lattialta välittömästi, ja istuu sit huuliaan lipoen sohvan viereen vaanimaan äidin koskematonta pasteijaa.
Onneks äiti ei viihdy kauan. Se halaa meitä molempia nopeesti ja kysyy miljoona kysymystä siitä et osaanko mä varmasti huolehtia meistä molemmista, tarviinko ruokarahaa kuinka paljon viikossa ja onko sen Seppeleen tallipoikana oleminen aivan varmasti täysin turvallinen ja laillinen juttu. Mä nyökyttelen vastauksena jokaiseen (mainitsematta siitä etten mä oikeesti tiedä kuinka laillista on esim. se että tallin omistaja tuntuu heittelevän hämäriä seteleitä jokaiselle joka vähänkin sitä pyytää ja raahaa seitsemäntoista tallilaista johonkin kauhuhotelliin Lappiin), ja huokaisen syvään, kun auton moottorin ääni parkkipaikalla vaimenee, ja lopulta katoaa kokonaan.
Mä löydän Sakun mun sängyltä käymässä läpi yhtä sen laatikoista. Lattialle alkaa kerääntyy kasa haisevia ja likaisia sukkia, latureita, muovikantisia konsolipelejä ja jopa jalkapallo, joka sekin on tosin nähny parhaimmat päivänsä varmaan viime vuosisadan puolella. Aaro alkaa tuuppia palloa ympäri asuntoa niin innoissaan et se kompastuu siihen ja kaatuu rähmälleen lattialle kovaäänisen töminän johdattelemana. Sasukin innostuu hommasta vähän, ja lopulta molemmat koirat lääppii jalkapalloo tassuillaan ja nuuhkii sitä uteliaina. Mä istun toiselle puolelle sänkyä ja alan käydä läpi toista muuttolaatikkoa, jonka kulma on revenny. Siirrän laatikon läppiä sivuun ja mun henkeni on salpautua hetkeks, kun mä poimin sieltä päällimmäisenä valokuvan, jossa on hopeiset kehykset. Kuva on vanha ja vähän kulunu reunoista kehyksen alla. Tummansävyseks sisustetun olohuoneen keskellä istuu vaaleehiuksinen tyttölapsi, joka pitelee sylissään ruskeetukkasta taaperoa. Nuoremman kasvoilla paistaa ilonen ja veikee hymy, tytön hymy on hillitty ja vähän surumielinen. “Mä otin ton salaa isältä”, Saku sanoo yhtäkkiä nyökäten mun käsissäni olevaa valokuvaa kohti. “En mä tiedä miks. Jotenki se vaa tuntuu tosi tärkeeltä. Aina ku isä ja äiti tappelee jostain nii kaivan ton kuvan esiin ja se helpottaa oloo vähän.” “Se on tosi söpö”, mä sanon hymyillen ja silitän kuvakehyksen rosoista pintaa varovasti mun sormillani. “Mä taidan olla täs ehkä joku kymmenvuotias. Sä olit niin pieni ja mä pelkäsin jo sillon et sä liityt johonkin naapurin lasten jengiin ja alat kiusata mua siitä miten noloo on olla hulluna hevosiin.” “Oumaigaad, oikeestiko!” Sakun nauru on räiskyvää, aitoa. Se kaivaa laatikkonsa pohjalta jotain samalla, kun jatkaa puhumista jostain pahvilaatikon uumenista. “Mun mielestä ponit on ihan kivoi, mut tylsii. Tai siis eiks kuka tahansa uskaltais hypätä sellasen selkään, ei se mun mielestä mitää erityisii taitoi vaadi.” “Ei vai? Ootko sä ees ikinä ollu hevosen selässä?” Multa pääsee tahaton naurunpyrskähdys, kun mä kuvittelen mielessäni Sakun jonkun Windin selkään. Jos joku luulee ratsastuksen olevan oikeesti helppo laji, ei varmasti oo kokeillu sitä sekuntiakaan elämässään. “En mä.” “Haluisitko sä?” “Ehkä.” “Seppelees on tosi paljon kivoi hevosia. Susu on ehk vähän liia herkkis sulle, mut on siel muitaki jotka sopii paremmin alottelijoille.” “Mut ei mul oo rahaa”, Saku sanoo selkeesti vähän surkeena. Se saa mut yllättymään, koska justhan se oli vihjaillu äidille et sitä ei kiinnosta ratsastus mitenkään erityisesti. Toki äiti on aina äiti. “Hei ei sun tarvi siitä stressaa”, mä sanon lohduttaen ja siirryn istumaan Sakun viereen sängyn reunalle. “Jos sä teet niitä tallitöitä tosi ahkeraan nii saat varmasti ratsastaa. Ja mä oon sisäpiiriläinen, kyl me jollain ilveellä sut ponin selkään saadaan jos se siitä on kiinni.”
Sakun vihreisiin silmiin syttyy toivo. Mä voin taas kuulla innostuksen sen äänessä, kun se kumartuu silittämään sen eteen istuneen Sasun karvaista päätä. Yleensä se ei tuu näin omatoimisesti kenenkään vieraamman ihmisen lähelle, ja se hämmentää mua vähän. “Ehkä mä joskus sit”, Saku lopulta mumisee ja rapsuttaa kultasennoutajan solakkaa kylkeä. Mä hymyilen itekseni ja nousen raivaamaan mun kaapeista tilaa Sakun tavaroille. Jos mulla ois pienikin mahdollisuus auttaa Sakuu sopeutumaan Liekkijärven tapaseen rupukylään Helsingin jälkeen ilman et jompikumpi tai molemmat meistä sekoaa täysin, mä tarttuisin siihen kaksin käsin, ja vielä varmuuden vuoks hampainkin.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Dec 4, 2022 10:25:24 GMT 2
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Lekurireissu 29.11.2022 ︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵ Mä istun Ripan auton etupenkillä hiljaa. Ripa tuijottaa eteenpäin kädet rennosti kiinni ratissa kuten aina, kun se ajaa. Mä en tiedä, miten järkevä veto oli pyytää just siltä kyytiä eläinlääkärireissulle - olisinhan mä voinu pyytää jotakuta toista tallilaista kyyditsemään mua ja koiria. Toisaalta Ripa sattuu olemaan just se luonnollisin henkilö jolta mä voin kyydin pummia, ollaanhan me samalla työpaikallakin töissä. Mut joku tässä meidän välillä häiritsee mua. Sen jälkeen kun mä vein sen käymään Seppeleessä syystalkoiden aikaan, me ei olla puhuttu siitä tai ylipäätään paljon mistään liian arkaluontoisesta, kuten vaikka siitä et miten musta tuntuu et Ripa yrittää jatkuvasti heittää flirttiä mun kanssa ja siitä, mitä reaktioita Ripan näkeminen aiheutti Eedissä. Hyvä, mä ajattelen. Mä en todellakaan haluaisi puhua siitä varsinkaan nyt, kun Aaro on kipee ja tarvii mun kaiken huomioni just nyt, Susun ja Sasun ja hiirien lisäks tietenkin. Vois alkaa omistaa elämänsä vaan ja ainoastaan näille mun karvalapsille, säästyis kaikelta siltä säätämiseltä ja draamalta, mitä ihmissuhteiden sivutuotteena on viime aikoina tullu.
“Haluutko et ootan autossa?” Ripa kysyy multa arkisesti, kun auto pysähtyy Liekkijärven pienen eläinlääkäriaseman eteen. Keltatiilinen rakennus, jonka seinät on rispaantunu ja jonka ruman ruskeet kattopaneelit saa sen näyttämään enemmänkin joltain hylätyltä kyläkaupalta. “Ihan sama mulle”, mä tokaisen samalla kun avaan takaluukun ja päästän Aaron ja Sasun ulos. Sasu ei oikeen tykkää matkailusta ja se on näköjään myös oksentanu takakontin nurkkaan. Onneks Ripa oli aiemmin päällystäny kontin pohjan sanomalehdillä. “En tiiä kauan siel menee, Sasu saa eka rokotteet ja sit se lekuri kattoo tota Aaron koipee. Jos sä ottaisit Sasun vaik siihen aulaan siks aikaa niin se ei oo pyörimässä jaloissa.” “Ookoo, käy mulle”, Ripa vastaa, heti kun on saanu siivottua takakontin oksun pois ja viskannu likaset paperit parkkipaikan taakse metikköön. Me lähdetään rintarinnan kävelemään kohti pääovia, molemmilla yks koiranhihna kädessä.
Paikka näyttää sisältä yhtä ankealta kuin ulkoa. Oliivinvihreet lattiat ja kellertävät seinät tuo mieleen jonkun stereotyyppisen hammaslääkärin vastaanoton. Meidän vasemmalla puolella on vastaanottotiski, jonne mä käyn ilmoittamassa meidän tulosta tosi myrtsin näköselle tädille. Se näpyttää tietokoneensa näppäimistöä aggressiivisesti ja kyselee muutaman lisäkysymyksen ennen kun käskee meidät istumaan aulaan odottamaan lääkärin kutsua.
Onneks paikka on Aarolle jo tuttu, se ei stressaa vaan asettuu heti makuulle narisevan puupenkin viereen. Sasua jännittää, se on ollu täällä vaan kerran pentutarkastuksen ja ekojen rokotusten aikana. Sen korvat on vähän luimussa ja sen katse kiertää pientä aulaa epäilevästi. Ripa silittää sen tuuheeta pentukarvaa ja lässyttää sille jotain, mistä mä en saa selvää. Mä oon keskittyny tuijottamaan meitä vastapäätä olevia vastaanottohuoneiden ovia, niitä on kolme. Kohta sieltä astuis ulos lääkäri ja mä saisin joko tuomion tai toiveenhäivähdyksen siitä, mikä Aarolla on.
Lääkärinhuone on yllättävän tilava verrattuna siihen, mitä rakennuksen ulkoisesta habituksesta vois luulla. Meidät kutsuttiin varmaan johonki isompaan toimenpidehuoneeseen, koska täällä mä en oo ennen käyny edes Aaron kanssa. Ripa istuu oven viereen asetetulle tuolille Aaron kanssa, heti sen jälkeen kun me saadaan nostettua Sasu tutkimuspöydälle, ja mä jään seisomaan pöydän viereen. Meitä palveleva eläinlääkäri on parrakas ja harmaahapsinen mies, se haiskahtaa vähän kaljalle ja jollekin tupakkaa vahvemmalle. Mä koitan olla noteeraamatta sitä, koska nyt oli kyseessä mun koirien terveys ja hyvinvointi eikä mun oma mukavuudenhalu sosiaalisissa tilanteissa.
Rokotukset käy sutjakkaasti, Sasu ei huomaa mitään kun mä rapsuttelen sitä hellästi päästä ja syötän sille nameja jokasen neulanpiston yhteydessä. Mä päästän Sasun aulaan Ripan kanssa, ja otan siltä Aaron hihnan. Mä katselen mun rakasta kaksvuotiasta labbistani sydän sykkyrällä, kun se lyllertää lääkärin luo häntä heiluen tervehtimään niin arkisesti et kolkko sairaalaympäristö tuntuu ihan väärältä tapahtumapaikalta sille näylle.
Lekuri hiplaa ja vääntää Aaron ketaroita joka suuntaan, kattoo silmät ja korvat, kirjaimellisesti tutkii kaiken kirsusta hännänpäähän asti. Mä joudun välillä auttamaan Aaron pitelyssä, kun se meinaa innostuessaan lähteä seikkailemaan ympäri tutkimushuonetta. Mua huolettaa joka kerta, kun mies hymähtää jotain itekseen ja näyttää siltä et se kirjottais muistiinpanoja jollekin näkymättömälle paperille päänsä sisällä. Kopelointitutkimuksen päättyessä me annetaan Aaron maata pitkin pituuttaan mun jaloissani, ja mä saan vihdoin eläinlääkäristä ulos oikeita sanoja. “Oikeessa takapolvessa tuntuu aristusta, veikkaan näin käsikopelolla et kyse on melko vahvasti eturistisiteen repeämästä”, lääkäri luettelee samalla kun istuu kiikkerälle tuolilleen ja alkaa näpyttää tietokonettaan. “Hoitona suositellaan tavallisesti leikkaushoitoa ja lepoa.” Mä nieleskelen kyyneleitä samalla, kun rapsuttelen Aaron kylkeä ja kattelen sen unisia silmiä. Se näyttää niin levolliselta ja haavoittuvaiselta. Mua pelottaa kysyä sitä ääneen, mut tiiän et oman mielenterveyteni kannalta se ois parempi kysyä heti alkuun. “Mikä ennuste tolle leikkaukselle on, jos se tehdään?” “Yleensä hyvä, jos päästään alottamaan leikkaus ajoissa. Toi tuntu nyt vähän siltä ettei ois kokonaan revenny eli siinä tilanteessa ennuste on vielä parempi. Tähystysleikkauksella voitais varmistaa asia vielä. ” Mä huokaisen vähän helpotuksesta, vaikka samalla mulla on vaikeuksia luottaa siihen et just tää kyseinen lääkäri osais sataprosenttisesti vaan käsipelillä sanoa, onko mun koirani rikki vai pelkästään osittain rikki vai onko se rikki ollenkaan. Mä päätän kuitenkin tarttua oljenkorteen, ja samalla mietin kaikkia niitä ekstratyövuoroja jotka mun pitäis ottaa pystyäkseni rahottamaan tulevat tutkimukset. “Tehään niin. Otetaan aikasin aika mikä vaan mahdollista”, mä nikottelen käsi edelleen Aaron lämpimällä kyljellä. Mä tekisin mitä tahansa et se tulis taas kuntoon - tai siis jos se… ei, mä en suostu ajattelemaan sitä. Sen on pakko tulla kuntoon. Pakko.
“Selviskö mitään?” Ripa kysyy multa, kun mä ja Aaro kävellään hitaasti ulos tutkimushuoneesta. Aaro ilahtuu Sasun näkemisestä niin et joudun pidättelemään sitä hihnalla, en todellakaan haluais et se nyt lähtee liukastelemaan pitkin laminaattilattiaa ja pahimmillaan repis auki loputkin siitä ristisiteestään. “Eturistisiteessä joku repeämä, kuulema leikkaushoidolla ennuste on hyvä”, mä vastaan hetken hiljaisuuden jälkeen. Mun ääni kuulostaa käheältä enkä mä ole varma, jaksaisinko selittää koko käynnin kulkua edes Ripalle. “Auts! Mikä arvio?” “Vissiin pitempään kehittyny ongelma, joka on ny vasta alkanu oireilee kunnolla. En tiiä. Me varattiin tähystysaika viikon päähän kun niil sattu olee peruutusaika sillon. Saadaan sit varmuudella tietää mikä tilanne.”
Mä lyyhistyn istumaan aulan penkille kädet kasvojen peitossa. Musta tuntuu niin pahalta, etten mä oo tajunnu Aaron olleen kipee jo pidemmän aikaa, pahimmillaan ehkä kuukausia. Ei auta, vaikka Ripa yrittää lohdutella mua sanomalla et ehkä tähystyksessä ei näykään mitään ristisideongelmia ja se onkin vaan joku rasitusvamma tai revähdys. Mä tunnen sen kädet mun selällä, mut mä haluaisin vaan työntää ne pois ja käpertyä pieneksi keräksi kolkon eläinlääkäriaseman nurkkaan. Mä oon maailman huonoin lemmikinomistaja ikinä.
Mä puristan Aaron hihnaa mun kädessä, kun Ripa yhtäkkiä vetää mut syliinsä ja halaa mua niin tiukasti et mä pystyn selvästi haistamaan hennon kirsikkahajuveden sen takissa, ja tuntemaan sen sormet mun hiuksissa. Me ollaan ihan liian lähellä, mut just nyt mulla ei oo energiaa pyristellä siitä pois tai edes ajatella sitä.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Feb 5, 2023 22:54:44 GMT 2
21.12.2022 Lukko ilman avainta
Kun mä olin vastannu myönteisesti Iiriksen pyyntöön saada juomaseuraa meidän whatsapp-ryhmässä, mä olin odottanu suunnilleen samaa menoa kun Seppeleen after rideilla. Sitä kun me lähdettiin viime hetkellä jatkoille Mannyn tutun kämpille ja kateltiin Mannyn vauvakuvia ja siemailtiin holia, ja päädyttiin lopulta änkeemään Iiriksen kanssa samalle sohvalle nukkumaan. Kai mä olin nukahtanu ensimmäisenä, koska mun viimeisin muistikuva siit koko ilta-aamu-yöstä oli se et Riiniksen, Iiriksen, Mannyn ja Betskun äänet sekottu yhteen rauhottavaks cocktailiks, joka sai mut lopulta hivuttautumaan tietoisuuden toiselle puolelle kloroformin tavoin. Suunniteltiin yhessä matkaa Ibizalle vaikka kelläkään meistä ei todellakaan olis varaa sellaseen extemporereissuun jonnekin etelän lämpöön. Keskusteltiin rennon kepeesti siitä miten Riinis ja Manny oli joskus deittaillu, ja tehtiin yhteinen Sugarbabyt Ibizalla -wappiryhmä meidän matkahanketta varten.Mä en ollu odottanu et mun ovelle ilmestyis se sulkeutuneempi, synkempi mut samalla ihan liian pirtee Iiris pullo kädessä, se joka ei halunnu puhua Cellasta mitään vaik yritin kysellä sen voinnista ja ylipäätään siitä et kai siinä vielä henki pihisee sen kauheen onnettomuuden jälkeen. Mä olin kuullu Ripalta ja pomolta aiemmin et meidän putiikin edessä oli tapahtunu auto-onnettomuus ja et se oli kuulema ollu joku tuttu liekkisläinen. Mä olin tietenki heti lähteny kuulustelemaan niiltä et kuka tää ihminen oli, ja kun mä olin kuvailujen perusteella tajunnu sen olleen Cella, mun reaktio oli ensin epäilys, sit vasta järkytys. Mä en kuitenkaan tienny ennen Iiriksen ilmestymistä paikalle muuta kun et se oli Cella, ja nopeesti mä aloin huomata ettei Iiris haluais puhua asiasta sen enempää. Onneks mä olin sentään tajunnu viedä Sakun Ripan luokse yökylään ennen Iiriksen saapumista, sillä pojalla on jo ihan tarpeeks lastia omilla harteillaan.Ja nyt mä katon kun Iiris seisoo mun parvekkeella, nojaa sen kaiteeseen joka on tällä pakkaskelillä ihan saakelin kylmä, ja mun tekis mieli mennä heittämään sille hanskat tai mun paksu fleeceviltti lämmikkeeks. Mut mä en tee niin. Iiris näyttää siltä et just nyt se on jossain omassa maailmassaan, niin syvällä mietteissään et mulla ei olis mitään asiaa siihen kuplaan. Mä seuraan sitä sivusilmällä samalla, kun alan kiskoo järsittyä köysilelua Sasun kanssa, se on jo kasvanu niin isoks et mä saan toden teolla pistää lihakset töihin ettei se retuuttais mua alas sängyltä suoraan lattialle.Mä huikkaan lopulta Iirikselle et tulis pois sieltä parvekkeelta, kun se vielä jäätyy sinne kohta. Mun helpotuksekseni Iiris kääntyy ympäri ja tulee takas sisälle.“Kerro mulle jotain”, Iiris tuhahtaa istuessaan mun sängylle ja kumartuu hieromaan oikeeta säärtänsä.“Niinku mitä?” mä kysyn hämmentyneenä. Sasu kiskasee köysilelun mun kädestä ja lähtee voitonriemuisena kantamaan sitä toiselle puolelle huonetta.“Jotain tyhmii juoruja. Emmätiiä. Mitä tahansa.”“Okei”, mä vastaan epäröiden ja heittäydyn selälleni mun leveelle sängylle, jonka pehmeeseen syliin on aina ihana antautua. Mä kuulen kolahduksen, kun Iiris laskee puolitäyden lasinsa sängyn viereen lattialle. Vasta sen jälkeen patja mun selän alla notkahtaa, kun se rojahtaa mun vierelle . Me molemmat tuijotetaan kattoon kuin sanattomasta sopimuksesta.“Mitä mieltä sä oot ton Jasmiinan ja Valtterin tilanteesta? Musta tuntuu et ne on välillä ihan lemmenlumoissa ja sit taas ihan myrskynmerkkejä toisilleen.”Mä kuulen Iiriksen hymähtävän. Se ei oo mikään sellanen huvittunut hymähdys, vaan enemmän vilpitön kiitosettäviimeintajusitvaihtaaaihetta -hymähdys. Tätä se oli tullu hakemaan multa alunperin, eikä loputtomia kysymyksiä siitä miten sen tallikaveri makaa nyt tajuttomana jossain sairaalasängyllä henkihieverissä ja miltä siitä tuntuu sen johdosta.Mä käännän varovasti päätäni kattoakseni Iiristä ja sen paksua tummaa tukkaa, joka on levinny mun sängylle sotkusena hiusmerenä. Iiris ei käänny. Se tuijottaa edelleen kattoon silmät puoliummessa, kädet laskettuina vatsan päälle ja ajatukset matkalla johonkin niin kauas niin nopeesti et voisin varmasti nähdä niiden vaan vilahtavan silmäkulmassa, jos kattoisin tarpeeks tarkkaan. Me ollaan niin lähellä et voin heikosti haistaa viinin ja hajuveden sekotuksen sen iholta, kasvoilta, vaatteista. Mä huomaan tahtomattani ajattelevani taas sitä yötä, kun me nukahdettiin vierekkäin Betskun sohvalle, aivan liian kiinni toisissamme koska se sohva oli niin pieni eikä varmasti tarkotettu kahden tai varmaan edes yhden ihmisen nukuttavaks. Se taas toi mieleen Eedin, sen yön kun me lähdettiin kaksistaan bileistä sen luokse ja kömmittiin nukkumaan sen sänkyyn selkä selkää vasten koska meistä kumpikaan ei halunnu vaikuttaa liian tungettelevalta. Sekin tuntuu nyt valovuosia sitten tapahtuneelta, niin kaukaselta et mä pelkäsin et unohtaisin sen kohta kokonaan.Samalla tavalla kuin mä nyt huomaan Iiriksen unohtaneen sen, että se edelleen makaa siinä mun sängyllä, ja että mä voin huomata sen silmäkulmassa kiiltävää kosteutta vaikka se kuinka yrittää salavihkaa pyyhkiä sen paitansa hihaan, sen joka on aina sen näkönen että se ois puettu Iiriksen päälle suoraan Pariisin kalleimman vaatekaupan rekiltä.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Feb 5, 2023 23:33:07 GMT 2
05.02.2023 Sammuneet valotMä kävelen pitkin pimeetä ja lumista polkua, päämäärättä. Mulla ei ole mukana muuta kuin puhelin ja talutushihna, ja sen päässä labradorinnoutaja. Me ohitettiin aikoja sitten jo viimeiset katuvalot, nyt meitä ei valase mikään muu kuin täysikuu ja sen kirkkaanvalkosista lumihangista heijastuva hehku. Aaro ei epäröi, ei edes mieti askellustaan kun se kävelee mun vierellä niin varmana ja rentona. Se ei osaa varoa. Toisaalta, miks se varoisi? Eihän täällä oo mitään, mikä sen olemassaoloa uhkaa. Ei ihmisiä, joiden kanssa se on joskus eronnu ja etääntyny, ikävöiny ja kaivannu ja menettäny. Ei tunteita, joita se on joskus peitelly ja hautonu, kieltäny ja paennu. Ei ajatuksia, jotka yhä edelleen murjois sen keuhkoja ja rintakehää kasaan joka kerta, kun niille antaa edes millin verran tilaa omaa päässään. Niin. Se on vaan koira. Mä en.
Mä potkaisen lumikökkärettä, joka kehtaa ilmestyä mun näkökenttääni hämärällä polulla. Me ollaan saavuttu jonnekin Liekkijärven perimmäistäkin perimmäisempään metsään, jonnekin missä mä en voi sataprosenttisesti luottaa omaan suuntavaistooni tai tuttuihin maamerkkeihin. Mä uppoudun syvemmälle mun talvinahkarotsin kaulukseen ja puristan Aaron hihnaa mun kädessä. Jos mulla ei ois paksuja talvihanskoja kädessä, siihen käytettävä voima olis tarpeeks vahva poratakseen sormenkynnet mun kämmeniin. Kylmä ja armoton pakkastuuli riuhtoo mun hiuksia, pörröttää ne niin et edes maailman isoin ja tehokkain tuulikone ei kykenis samaan lopputulokseen. Mulla on kylmä, mut se ei johdu tästä purevasta pakkasesta, hiljalleen yltyvästä lumipyrystä eikä ees tästä riuhtovasta tuulesta. Jossain mun rintani alla, jossa joskus tuntu lämpöä ja tykytyksiä, on nyt vaan kylmää jäätä ja tyhjänä kaikuva railo.
Saku muutti pois tasan neljä viikkoa sitten. Se oli vaikee päivä. Siitä huomas ettei se halunnu lähteä. Heti kun se näki äidin auton mun autiolla parkkipaikalla, sen silmistä katos pilke ja loiste, se johon mä olin jo ehtiny tottua ja tutustua. Mä tiesin et Helsinki muovais siitä taas kovan, varmistais ettei se pääsisi enää ikinä pehmenemään niin kuin täällä Liekkijärvellä. Mä en ole koskaan nähny sen nousevan niin hitaasti auton kyytiin ja viivyttelevän turvavyön kiinnittämistä viimeseen asti. Mä olin salaa sujauttanu sen muuttotavaroihin kaks polaroid-kuvaa siitä ja Paahtiksesta niiden ensimmäisellä ja viimesellä ratsastuskerralla. Siitä mä olen ikuisesti kiitollinen Kirille, siitä et Saku sai tutustua Paahtikseen ja käydä sen selässä, sallia sille sen pienen hetken ajan tunteen siitä, mitä elämä on parhaimmillaan. Mä en tiedä, tuleeko Sakulle samanlaista tilaisuutta enää ikinä, mut mä tiedän et se tulis kantamaan sitä muistoa Helsingin pimeille ja roskasille pikkukaduille asti.
Mä siirrän katseeni pimeestä metsiköstä Aaron reippaaseen tepsutteluun. Jostakin mä sentään saan olla kiitollinen: huolimerestä ja sadoista tutkimuksiin heitetyistä euroista huolimatta mun koirasta ei olla löydetty yhden yhtäkään oikeeta vikaa. Se eläinlääkäri oli täysurpo. Mä olin ollu jo suunnilleen valmis heittämään koirani ja sen rikkinäisen takapolven kuoppaan, ja se hiton jätkä oli tullu töihin niin jäätävässä krapulassa ettei sillä olis ollu valtuuksia edes kissan rokottamiseen sinä päivänä. Eli todellisuudessa Aaro oli todennäkösesti vaan venäyttäny polvensa ja ontu sitä eikä se mitään leikkauksia tarvis eikä siltä mitään eturistisiteitä ollu revenny. Siinä sai taas muistutuksen siitä minkälaista rupukylässä eläminen on kaikessa raakuudessaan, ja että sijaistaviin eläinlääkäreihin tälläsissä työvoimapulasta kärsivissä pikkuyhteisöissä ei olis enää luottamista. Vaikka tälläset hupitutkimukset on viimeinen asia mitä tähän elämäntilanteeseen kaipasin, ainakin mä voin olla huojentunu siitä et mä saan pitää Aaron, että se ei vielä joudukaan heittämään hyvästejä naurettavan lyhyelle elämälleen enkä mä joudu murskaamaan yhtä elämäni tukipilaria maan tasalle sen mukana.
Yks asia, jonka mä haluaisin tällä hetkellä murskata, on kaikki muistot Seppele cupin talven osakilpailuista. Tai vähintäänkin haudata, jonnekin mun päänsisäisen metsän pimeimpään nurkkaan, kymmenen metrin syvyyteen ja sementillä vuorattuun hautaan. Mä en ollu uskaltanu puhua Eedille koko päivänä, ja en ois kyl kehdannutkaan kun se oli raahannu jonkun uuden tyypin mukaansa ja niillä näytti olevan ihan mukavaa keskenään. Sen sijaan mä olin puhunu heti Eedin jälkeen epätodennäköisimmälle ihmiselle, Marjaanalle - mut mä tiesin et tää oli tehtävä nyt tai muuten mä en ikinä pääsis irti siitä hullun exän leimasta, jonka Marjaana oli todennäkösesti mun otsaan läntänny sen yhen Fleimikeissin jälkeen. Mä sanoin sen ääneen vaikka tuntu et jokanen tavu puhkas keuhkoihin uuden reiän ja kiristi kaulan ympärille kietoutunutta köyttä hitaasti, välillä hellittäen ja välillä kiristyen taas millin verran enemmän.
Mun puolesta saat olla Eedin kanssa ihan miten vaan, mua ei kiinnosta. Enää.
Valhettahan se oli, mitään muuta mä en taida enää osatakaan. Mut kai se on parempi treenata sitäkin välillä kuin omaksua se fakta, että musta ei ole enää mihinkään muuhun kuin valehteluun ja peittelyyn.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Feb 24, 2023 0:14:43 GMT 2
23.02.2023 Nukkumatti joka katosi Jumalauta että ihmisellä voi olla tylsää. Mä heitän tiiviiksi painetun paperirytyn noin viidenkymmenennen kerran ilmaan ja nappaan sen just viime hetkellä kiinni ennen kun se iskeytyy mun kasvoihin. Puhtaanvalkosessa katossa näkyy pieni halkeema, tai sit mun silmät on vaan niin puutunu sen tuijottelusta että ne näkee jo omiaan. Ympärillä on hiljasta, koirat nukkuu ja varmaan koko Liekkijärvi niiden mukana. Jääkaappi hurisee yksinään ja parvekkeen ovenpielestä vetää, se on varmaan taas jääny raolleen vaikka mä olin kuinka käyttäny kaiken fyysisen voimani sen sulkemiseen. Huoltomiehelle pitäis soittaa siitä, ja sitä paitsi se kylppärin lavuaariki vetää taas huonosti. Sen mä olin huomannu siinä vaiheessa kun olin eilen pessy hiirten likasia mökkejä ja kuppeja ja yhtäkkiä mun pesuallas oli täynnä ruskeeta vettä jonka seassa lillu puunpalasia ja vettyneitä puruja.Jompikumpi koirista herää ja nousee juomaan. Mä kuuntelen kuinka koira laahustaa huoneen poikki, lipittää vettä kymmenen sekunnin ajan ja laahustaa sitten takas paikalleen jatkamaan keskeytyneitä tirsojaan. On niin hiljasta et mä kuulen kellon tikittävän, enkä mä edes omista kelloa. Paitsi puhelimessa ja pään sisällä, tietenkin. Päänsisänen kello kertoo mulle et kohta on iltalenkin aika - siis mun, ei koirien. Koirat oli aiemmin mun mukana tallilla ja ne oli riekkunu pihassa niin et raukat oli ihan nuutuneita kun ajettiin kotipihaan. Sasu osaa jo käyttäytyä tosi hienosti hevosten lähellä, vaikka kyllä mä edelleen pidän sitä tarkasti silmällä ettei se hölmö saa mieleensä tehdä mitään tyhmää, kuten vaikka juosta Susun jalkoihin. Tamma ei niinkään välitä koirista sen ihmeempiä, mut se ei voi (ymmärrettävästi) sietää jos ne juoksee sen jaloissa tai muuten vaan hyppii sen naaman edessä, ja mä yritänkin aina parhaani et koirat jättäis sen rauhaan kun ne on mukana. Aaro oli kerran joutunu läheltä piti -tilanteeseen kun se oli menny tervehtimään Kiriä ja juossu salamana Susun takaa Kirin luokse, ja Susu oli närkästyny siitä niin et oli ihan parista sentistä kiinni ettei Aaro saanu kaviosta kylkeen. Sen jälkeen mä oon ollu ekstratarkka siitä et koirat käyttäytyy ja jos ne riehaantuu liikaa, ne saa luvan olla kiinni tai jää seuraavalla kerralla kotiin.Mä potkaisen itteni ylös sängyltä niin et se narahtaa tuskissaan mun alla. Sasu vaivautuu vaan nostamaan päätään, Aaro ei sitäkään. Mä alan pukea takkia ja kenkiä päälle ja toivon et ulkona ei ois ihan jäätävä lumimyrsky jäisine sirpalehiutaleineen; mulla ei oo tapana kattoa sääennustuksia sen kummemmin kuin ulos ikkunastakaan tsekatakseni mikä sää siellä milläkin hetkellä vallitsi. Mä suljen ulko-oven kolahtaen perässä ja juoksen rappuset alas kerrostalon aulaan. Sekin on autio ja matotkin näyttää siltä et ne on imuroitu viimeks ehkä viime kesänä.Ulkona mun kasvoja vasten iskee kylmä viima ja katulamppujen sokaseva valo. Mä en taaskaan muistanu ottaa hanskoja mukaan joten tungen kädet taskuihin puhelimen seuraks ja lähden kävelemään hämärää katua pitkin ei-mihinkään. Mun iltakävelyt ei koskaan johda mihinkään tiettyyn paikkaan, ne on enemmän sellasia katotaan mihin joudutaan ja mietitään sit -tyylisiä. Joskus mä eksyn puolivahingossa bussipysäkille ja hyppään ensimmäisen ohimenevän bussin kyytiin, joskus mä vaan istun jollain graffiteilla täytetyllä penkillä ja tuijotan kylän tyhjää autotietä pää vailla ajatuksen häivää. Jos mä asuisin yhtään lähempänä Seppelettä, mä varmaan ilmestyisin tallillekin joskus keskellä yötä ihan vaan juttelemaan hevosille tai tervehtimään Susua.Mä kävelen Liekkijärven ainoon kioskin neonvalokyltin ohi, ja vilkasen ohikulkiessa sen puolityhjinä ammottavia hyllyjä, väsynyttä myyjää joka vilkuilee kelloaan ja varmaan toivoo et kello ois jo puol kakstoista ja se pääsis nukkumaan. Vähän niinkun mä viimeiset pari yötä sängyssä; katse katossa, ajatukset jossain avaruuden kaukasimmassa sfäärissä ja nukkumatti vielä kauempana, varmaan jumissa jossain mustassa aukossa. Tänään mä oon jumissa pääni sisällä enkä haluu jäädä odottamaan nukkumattia joka on joko kadonnu tai löytäny jotain paljon mielenkiintosempaa tekemistä, vaan painan hetken mielijohteesta auki Iiriksen ja mun keskustelun ja alan näpytellä.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Mar 5, 2023 22:17:37 GMT 2
05.03.2023 Virhe Aaro köllöttelee mun jaloissa kun mikäkin hengittävä, elävä painopeitto. Mä rapsuttelen sen kylkeä hajamielisesti samalla, kun tunnen kylmää hohkaavan seinän mun selkääni vasten ja selailen puhelimella jotain turhanpäiväistä Facebook-postausta söpöistä koiranpennuista ja kukkakimpuista. Mä hymähdän näylle viidestä kultasennoutajanpennusta rymyämässä studiokankaan edessä jättimäisen ruusukimpun ympärillä, joka heilahtelee uhkaavasti edestakasin kun yks pennuista alkaa läpsiä sitä tassullaan ja yrittää maistella sen lehtiä. Tahtomattani mä vilkaisen matolla makoilevaan Sasuun. Se ei oo enää mikään seitsenviikkoinen ja yliaktiivinen pullamössöpentu, vaan se alkaa olla jo lihaksikkaan ja solakan näkönen kultsi, joka kasvaa koko ajan silmissä. Se tuhisee unissaan, taitaa nähdä maittavia unia tai sit se johtuu vaan siitä etten oo imuroinu mun kämppää yli kahteen kuukauteen ja villakoirien armeija tekee parhaillaan rynnäkköhyökkäystä sen hengityselimiin. Aaro murahtaa vähän turhautuneena kun mä työnnän sen hellästi pois mun jaloistani ja nousen ylös sängystä aikeina ettiä jotain syötävää.Jääkaapin oven avautuessa mut kohtaa ihan järkyttävä kuoleman haju - ei mikä tahansa kuoleman haju vaan sen kaksi viikkoa sitten ostetun paprikan kuoleman haju - ja mä kurotan vähän inhoten vetämään vihanneslaatikon auki. Joskus keltasen värinen paprika on nyt puoliksi vihertävänvalkeen homeen peitossa. Mä poimin vielä muovipakkauksessaan olevan kauan sitten paprikalta näyttäneen ällötyksen käsiini ja viskaan sen biojäteastiaan, joka sekin on alkanu hajun perusteella muistuttamaan enemmän ruumishuonetta. Sasu on havahtunu liikehdintään ja tepastelee mun takana epävarmana siitä, pitääkö sen nyt olla tikkana paikalla auttamassa vai voiko se tyytyä tarkkailemaan tilannetta kauempaa. Ilmeisesti kuolemanhajunen biojäteastia tai homeinen paprika ei ole koiran mielestä välitön hengenvaara, joten hetken päästä Sasu kiertyy kerälle sohvannurkkaan ja lepuuttaa karvasen päänsä sen käsinojaa vasten.Kaappeja kaivellessa mä tajuan et oon unohtanu taas ostaa leivinpaperia kaupasta. Joka. Ikinen. Kerta. Mä huokasen ja alan kaivaa työtason alta jotain käyttökelpoista kattilaa ja kauhaa. Purkkihernekeitto porisee pian hellalla, ja sillä aikaa mä pesen mun kalmanhajusen vihanneslaatikon. Siitä aiheutuva mekkala - tai vaihtoehtosesti hernekeiton tuoksu - saa Aaron havahtumaan ja se hyppää alas sängyltä tömähtäen, parkkeeraten saman tien jääkaapin eteen maailman sulosin katse silmissään. Huoh. Toi koira tietää just mistä langoista vetää.Mä nostan kiehahtaneen keiton pois hellalta ja kurotan jääkaapissa olevaan nahistuneeseen nakkipakkaukseen, josta taitan muutaman koiran herkuksi soveltuvan nakinpalasen. Aaron häntä alkaa heilua kun mielipuoli, kun se tajuaa mitä me ollaan tekemässä.“Maahan”, mä sanon terävästi, ja Aaro tottelee. Sen katse on tiukasti mun kohotetussa kädessä, joka pitää sisällään sen lempiherkkua. “Hyvä poika”, mä hymyilen ja annan sen natustella nakinpalasta mun kädeltä.“Nyt, kieri!”Aaro heittäytyy kyljelleen lattialle ja alkaa kieriä vimmatusti ympäri niin et alla oleva keittiön mattokin saa osumaa ja menee ihan ruttuun. Mua naurattaa sen silmitön ilo niin paljon et palkkaan sen kahdella nakinpalalla ennen kun päivän herkkukiintiö on täynnä. Mä oon just kurottamaisillani kohti jäähtynyttä hernekeittokattilaa, kun mun puhelin alkaa väristä sängyllä. Mä kiirehdin nappaamaan sen, ja tuijotan ruutua hetken epäuskosena.Puhelin tipahtaa mun kädestä patjalle petivaatteiden sekaan ja päässä pyörii. Mun on pakko istua sängynreunalle, koska musta tuntuu et mä pyörryn kohta jos en tee niin. Yritän rekisteröidä just lukemaani. Isä… tutkintavankeus… viranomaiset… Multa menee hetki muistella mitä syksyllä oli tapahtunu. Ihan ku tarpoisin vyötäröä myöten jossain paksussa tiheessä sumussa, ettimässä jotain minkä olin piilottanu sinne kauan sitten, jotain mitä mä en halunnu kenenkään koskaan löytävän. Sit se iskee muhun kun salama aurinkorannalla, yhtäkkiä mun silmissä vilisee pimeä varastorakennus, isokokoiset miehet pitelemässä kiinni niin et sattuu, sateen piiskaama mutanen maa… ei. Tätä muistoa mä en olis halunnu muistaa enää ikinä. Sen piti jäädä menneeseen, piiloon, jonnekin niin kauas ja syvälle ettei ees maailman taitavin tutkimusmatkailija löytäis sitä tai ees vahingossa osuis jalallakaan sen kätköpaikkaan. Mut siinä se nyt on, se mun tuorein syvimpään kuoppaan ahdettu trauma taas silmien edessä, eläväisenä kun lihaa ja verta oleva haamu.
Mä en ehdi järkytykseltäni ees nostamaan pudonnutta puhelinta, kun se jo pärähtää soimaan. Mä pomppaan ylös sängyltä ja painan vihreetä luuria tajuamatta ees katsoa ensin kuka mulle soittaa.
“Moi”, mä vastaan hätäisesti. “Hei Sisilia.” Mun ilme synkistyy samantien, kun mä tunnistan linjan toisessa päässä kuuluvan äänen äidiksi. “Sisu.” “Mitä?” “Mun nimi on Sisu”, mä toistan kylmästi. “Niin, aivan. Sisu. Kulta. Saitko mun viestin?” “Joo, sain.” Mun ääni on kylmä, jopa niin kylmä et säikähdän vähän itekin. “Niin, sitten varmaan tiiät mitä asiaa puhelu koskee”, äiti takeltelee sanoissaan. Se on varmasti itkeny aiemmin mut vitkutteli soiton kanssa sen vähäisen verran et pysty kuivaamaan omat kyyneleensä ja löysi jotenkuten vakuuttavan puhekykynsä uudestaan. “Tuukasta. Niin haluaisin et oisit rehellinen mun kanssa, niinku, oikeesti jos tiedät jotain.” “Rehellinen?” mä toistan epäuskoisena. “Musta tuntuu ihan pikkasen siltä et sulla ei oo mitään varaa puhua rehellisyydestä yhtään missään kontekstissa.”
Linjan päässä on hiljasta, ja mä tajuan vasta nyt miten äidin soitto on jotenki triggeröiny kaiken sen mun sisälle patoutuneen vihan, katkeruuden ja pelon, kaikki ne mielen syvimpiin onkaloihin ahdetut tunteet, joita mä tunsin siinä kylmässä pimeessä varastohuoneessa ilman kenenkään lohtua, tukea, turvaa, ihanmitävaan-
“Tiedän etten oo ollu maailman paras äiti enkä varmasti pysty sitä sun silmissä koskaan muuttamaan”, äidin ääni tuntuu taas värisevän, ja viimeistään nyt mä tajuan osuneeni oikeesti arkaan paikkaan. “Mutta nyt on kyse Tuukasta, ei minusta. Sisu-rakas, mun on pakko saada tietää. Mä olin niin huolesta sairas kun ne poliisit tuli meidän ovelle, en oo saanu nukuttua viikkoon koska mietin vaan koko ajan että mihin mun avomieheni on sotkeutunu, ja miten Sakun ja mun käy jos sun isä ei palaakaan ja-” “Äiti”, mä sanon tiukasti. Silmäluomia alkaa poltella, ja mä tajuan et jos en pistä äidin vuodatukselle stoppia, mäkin saatan romahtaa pian. “Mä ymmärrän et sä oot huolissasi, mut mä en tiedä onko musta mitään apua. Tai siis… mä… äh. Äiti, sun pitää luvata jotain.” “Luvata mitä?” äidin ääni on samaan aikaan toiveikas, mut mä aistin siinä myös epäuskoa ja ehkä vähän pelkoa. “Sisu, mä en pidä siitä tavasta jolla puhut mulle nyt.” “Pidit tai et, sun on pakko luvata jotain tai me ei voida jatkaa tätä keskustelua.”
Äiti on hetken hiljaa ja huokasee sit niin syvään et mäkin kuulen sen puhelun välityksellä kolme sekuntia pitkänä kohinana.
“Hyvä on. Puhutaan sitten.” Äidin ääni kuulostaa nyt selkeämmältä, ryhdikkäämmältä. “Kerro lisää.” “Okei”, mä vastaan hiljempaa ja valun hitaasti lattialle istumaan sängynreunaan nojaten. Mun on vaikea löytää sanoja ja muodostaa niitä järkeviksi lauseiksi, ilman et kuulostan siltä et oon seonnu täysin tai vähintään kykenemätön erottamaan unimaailmaa todellisuudesta. “Mä saatan tietää mitä isälle on tapahtunu. Mut sun pitää luvata ettet kerro tästä kellekään. Ja mä en voi puhua siitä täällä, meen vaikka suoraan sinne teidän poliisilaitokselle jos ne sitä vaatii. Mut mä en voi puhua siitä just nyt, okei?” “Miten niin et voi?” äiti kuulostaa yhtäkkiä kärkkäämmältä, melkeen pettyneeltä. “Sisu, mä ymmärrän et haluat auttaa mut ootko varma ettet nyt vaan-” “Eiks sua kiinnosta tippaakaan mitä sun lapses on joutunu käymään läpi viimesen puolen vuoden aikana?” mä kiivastun niin nopeesti ja niin odottamatta etten itekään heti tajua sitä. “Tai viimeisen viidentoista vuoden aikana? Onks koskaan kiinnostanukaan? Tuskin, ei ainakaan sillon kiinnostanu kun lähit hetken huuman perään ja jätit mut ja isän selviämään kahestaan.” “Sisu”, äidin ääni on yhtä tulinen kuin munkin. Jos meidän välissä ei ois just nyt sata kilometriä sähkölinjaa ja valokuitua, oon varma et ilmassa vois tuntua jo kipinöitä. “Nyt on kyse sun isästä ja jostain mitä te kaksi tiedätte ja mä en. Mä oon stressannu itteni henkihieveriin koko viikon ja halusin kysyä sulta yksinkertasen kysymyksen, ja sit sä tulet ja sanot että tiedät miks sun isäsi on tutkintavankeudessa etkä suostu kertomaan miksi ja sitten vielä heität suolaa haavoihin tuomalla esiin vanhoja asioita jotka me ollaan käsitelty aikapäiviä sitten!” “Ai nytkö mä olen se jonka syytä tää kaikki on? Ihan kun se et olis ollu sä joka päätti äsken painaa vihreetä luuria mun nimen kohdalla ennen kun annoit mun edes millään tavalla reagoida sun tiedotukseen siitä et isä on vangittuna? Ajatteletko sä lainkaan sitä miten tää koko tilanne vaikuttaa muhun? Entä Saku? Tietääkö se edes?” “Saku tietää kyllä”, äidin ääni kuulostaa inasen rauhallisemmalta, mut mä tunnen sen liian hyvin tietääkseni et Selina Taskinen ei noin vaan suostu siirtymään takavasemmalle mikäli vaihtoehtona on päästä tilanteen niskan päälle edes hetken verran. “Sovitaan niin että sä otat yhteyttä Helsingin poliisilaitokseen ja hoidat asiat niinkun kuuluu. Ollaanko me sujut? Sisu?”
Mun on pakko hengitellä hetki ennen kun pystyn vastaamaan yhtään mitään. Koko tilanne tuntuu niin absurdilta ja mä alan katua sitä et koskaan edes menin vastaamaan siihen puheluun. Olis pitäny vaan antaa sen soida ja antaa itelleni aikaa miettiä asiaa, harkita vastausta tarkkaan eikä lähteä suinpäin vaan huutamaan ja möläyttelemään asioita, jotka ois pitäny muotoilla paremmin ja ehkä jättää sanomattakin. Mun käsi tärisee ja hikoilee niin et puhelin on pudota lattialle, joten mä tarraan siihen kaksin käsin kiinni ja yritän saada taas mun äänen kuulostamaan vakuuttavalta. “Okei”, mä vastaan lyhyesti. “Mun on lopetettava nyt.” “Kiitos, Sisu”, äiti vastaa yhä kireästi, sen tyhjässä äänessä ei oo kiitollisuuden hiventäkään. “Mutta lupaa, että et sitten en-”
Mä katkaisen puhelun ja viskaan puhelimen lattialle. Se kolahtaa äänekkäästi muovimattoa vasten ja liukuu parin metrin verran ennen kuin pysähtyy keskelle huonetta. Musta tuntuu yhtäkkiä siltä kuin se värähtelisi jotain pahaa energiaa, että pelkästään saman katon alla oleminen sen typerän luurin kanssa myrkyttäisi mun mieltäni sekunti sekunnilta. Puhelun aiheuttama adrenaliinipiikki kohisee päässä edelleen, ja mä nousen kiivastuneena ylös lattialta kaivamaan ruokalautasta esiin. Jopa Aaro väistyy vikkelään mun tieltä, kun mä asetun pöydän ääreen syömään ja alan lusikoida jo kylmäks jäähtynyttä hernekeittoa suuhuni. Ajatukset on pelkkää sotkua, sankkaa usvaa ja mustaa vettä eikä niistä saa kiinni hetkeksikään.
Niin että miten meni noin niinkun omasta mielestä?
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Mar 8, 2023 16:03:41 GMT 2
08.03.2023 Musta on tullu... somettaja?
Joskus sitä eksyy elämässään tekemään ihan kummallisia juttuja hetken mielijohteesta.
Kuten vaikkapa luomaan instagram-tilin ja postaamaan itsestään ylivalottuneen talliselfien kaiken kansan nähtäväksi.
Jospa se tästä jotenkin...? [/font]
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Mar 13, 2023 23:08:50 GMT 2
11.03.2023 Liekeis Vatsanpohjassa kuplii nauru, jota mä en kykene pidättelemään, vaan hiilihapon lailla se räjähtää ulos, kun mä yritän selittää Iirikselle jotain täysin typerää dinosauruksista ja pyramideista. Koko jutun tais olla tarkotus olla joku salaliittoteoria siitä et dinosaurukset rakensi pyramidit tai jotain, mut mä en itekään enää pysy perässä omassa kerronnassani ja lopulta me molemmat päädytään nauramaan ja hihittämään yhteen ääneen. Mä tajuan samassa että olin nähny aiemmin sattumalta mun facen etusivulla kuvan enkunvinttarista hot dog -asussa ja musta se oli niin söpö et olin varma et Iiris varmasti tykkäis siitä kans. Mä en kuitenkaan muistanu tallentaa sitä mihinkään niin mulla menee hetki ennen ku löydän sen. Mä löydän myös videon samaisesta hodarivinttarista, ja me katotaan se toistolla ainaki kuuteen kertaan, joka kerta nauraen yhtä kovaa ja korkealta.Viina alkaa hitaasti lämmittää sisuskaluja - ja mieltä. Mulla on kevyt olo, vaikka samalla joku pieni syyllisyyden pistos polttelee takaraivossa. Mä olin valinnu meidän etkoilupaikaksi mun asunnon, ja tällä tavoin myös todennäkösesti aiheuttanu sen et Eedi ei suostunu etkoilemaan meidän kanssa. Iiriksen mukaan se oli puhunu jotain työkiireistä, mut mä kyllä aavistan et kyseessä on joku ihan muu syy kun työkiireet. Vaikka toki mullakin on oikeus elää ja tehdä asioita muiden seppeleläisten kanssa eikä velvollisuutta aina miettiä sitä että käykö se toiselle - niin kyllä mä silti edelleen tunnen syyllisyyttä siitä et mä olin ylipäätään aiheuttanu tän koko kiusallisen ongelman meidän välille, ja tuhonnu samalla meidän välisen ystävyyden, jos sitä oli ees koskaan oikeasti ollukaan.Nyt mä en kuitenkaan halua miettiä sitä enempää, en tänään.Mä vedän mun uuden energiajuomaviinadrinkin ykkösellä alas, ihan liian nopee ja liian pian, mut just nyt mua ei kiinnosta. Iiriksen humalainen nauru ja sen housuille varissu puuteri ja geneerinen bilemusalista taustalla hukuttaa hitaasti alleen kaiken muun, ja mä alan tuntea olevani valmis Fleimin yöhön.Iiriksen koira on koko illan vaikuttanu tulevan hyvin toimeen Sasun ja Aaron kanssa, joten me uskalletaan jättää ne keskenään mun luokse. Pennulla ja Sasulla oli ollu hirveen hauskaa aiemmin kun ne oli rallitellu pitkin kämppää toisiaan jahdaten ja välillä Sasu oli jopa tunkenu ittensä mun sängyn alle pakoon pennun naskalihampaita. Aaro oli tyytyny seuraamaan riekkumista vierestä, sitä kiinnosti enemmän se millon se sais iltaruuan ja heruisko Iirikseltä vaikka ekstraherkkuja.Mä autan kompuroivan Iiriksen ylös vaikka alan itekin jo vähän huojua holin voimasta, ja me asetellaan pentualustoja eteiseen vahinkojen varalta. Onneks mulla on kokemusta jo kahden pennun kasvatuksesta sivistyneiks kansalaisiks - pienet pissit tai läjät siellä täällä ei olis ensimmäiset tässä talossa. Mä varmistan vielä et koirilla on vettä ja hiiret on ruokittu ennen kun me aletaan tehdä lähtöä Fleimiin.Eedi ilmottaa jo odottavansa Fleimissä.Narikassa on tyhjää, kun me viimein päästään perille ja mä katon kuinka Iiris kuoriutuu ulos pitkästä villakangastakistaan kun joku yöperhonen kotelostaan. Vaikka Iiris ei kyl varmasti kuvais itteään perhoseks jos sanoisin siitä sille, se on jotain paljon villimpää ja vapaampaa, rosonen reunoista, revitty kulmista, yli reunojen tulviva vesiallas. Ei hento, hillitty ja kevytsiipinen, kuten perhoset. Mä heitän nahkatakin tuttuun tapaani narikkaan ja astun sisään Fleimin bileluolaan. Kiri sattuu vissiin just tekemään vuoroa baaritiskillä, ja me vilkutetaan sille. Samalla silmäyksellä mun katse kohtaa Eedin, joka nojailee tiskiin juomalasi kädessä ja nyökkää, sanoo varmaan jotain joka oli ehkä tarkotettu Kirille. Mä ja Iiris valutaan kohti tanssilattiaa, Eedi ei seuraa heti vaan jää edelleen tiskille vilkuillen meidän perään. Iiris kääntyy kannoillaan ja kiskoo sekä Eedin että mut mukaansa ihan tanssilattian keskelle, josta me onnistutaan löytämään tarpeeks tilaa tanssimiseen.Hitaasti kaikki ympärillä sumenee. Musiikkia, valoja, savua, hienhajua. Bassot värisyttää seiniä, iskee samaan tahtiin sydämenlyöntien kanssa ja kulkee koko kehon läpi sähköiskujen lailla. Ihan kun eläis kytkettynä jättimäiseen defibrillaattoriin. Mä nautin, juon, tanssin, juon taas. Mä en enää jaksa miettiä mitä joskus oli ja mitä ois voinu olla, mä elän hetkessä ja annan biitin ja rytmin viedä. Jossain kohtaa mä tajuan Iiriksen tanssivan mua vasten niin lähellä et mä tunnen sen hengityksen mun poskella, seuraavassa hetkessä me ollaan päädytty halaamaan ja hytkytään samaan tahtiin - tai ainakin yritetään. Kummatkin alkaa olla jo niin humalassa et rytmitaju ei mee ihan kaksiin mut se ei haittaa. DJ alkaa soittaa jotain biisiä, jonka sanat Iiris muistaa ja huutaa mun korvaan. Me nauretaan, mä kuulen Eedinkin nauravan vaikka se peittyy suurimmilta osin jytäävän musan alle enkä osaa sanoa onko se sittenkään naurua vai laulaako sekin. Mä päästän irti Iiriksestä ja katon, kuinka se yrittää tanssittaa Eediä, ja huomaan et mun takana tanssiva, aiemmin jotain jätkää twerkannu pimu alkaa hytkyä mua vasten. Mä en tunnista noita tummia silmiä, joiden kiiluva katse on kohdistunu nyt muhun, punertavat kasvot peittyy Fleimin värivaloihin ja humalasta sumentuneeseen näkökenttään. Hetken ajan mä oon ihan varma et se tuo kasvojaan lähemmäks joka bassonjysäyksellä, mut just kun mä ehdin rekisteröidä asian, Iiris kiskoo mut takasin sen ja Eedin viereen ja mun katse kohtaa vielä viimeisen kerran tummat silmät, jotka jää kuin kiusoitellen seuraamaan mua.Eedi lähtee jo aiemmin, selittää jotain Ilvessuosta ja töistä. Mä oon liian päissäni sanomaan mitään järkevää, joten mä jotenkin änkytellen kiitän sitä illasta ja toivotan sille nopeet hyvät yöt Iiristä säestäen. Me jaksetaan tanssia vielä hetki ennen kun musan laimentuminen ja kurniva nälkä alkaa tunkeutua (Iiriksen) tietoisuuteen, ja me suunnataan kohti Fleimin naapurissa sijaitsevaa Brunon pizzeriaa. Mä tilaan kaikista luotettavimman vaihtoehdon, mozzarella-jotain mitä ois helppo syödä vielä aamullakin pienessä darrassa.Pizzalaatikot selviää ihme kyllä yksinä kappaleina takasin mun kämpille niinkuin kantajansakin. Me jäädään Iiriksen kanssa syömään lattialle sohvan eteen, koirat kyttäilee kauempana meidän ruokia ja hetken ajan Aaro hengittää mun kylkeen kuola valuen. Mä työnnän sen huterasti pois ja alan selittää Iirikselle uudestaan jotain ihmeellisii faktoja kaksoiskääpiöplaneetoista. Puhe alkaa olla jo niin sekavaa ja puuroutuvaa et joka lause jää vaille loppuhuipennusta, ja lopulta Iiris kiskoo mut ylös lattialta tanssimaan Erika Vikmanin tahtiin.Joku koirista alkaa haukkua ja Iiris huojuu mun parvekkeella huutoärjyen Cha Cha Chan sanoja. Mä tajuan samassa et nyt ei olla Seppeleessä vaan keskellä Liekkijärven keskustaa, ja hoipun kiskomaan sen takas sisälle samalla hyssytellen, vaikka mua itteeni naurattaa vähintään yhtä kovaa kun Iiristä laulattaa. Hihitellen me laitetaan musaa hiljemmalle ja rojahdetaan vierekkäin mun sängylle yrittäen saada aikaseks jotain keskusteluntynkää, vaikka me ollaan molemmat ihan liian päissämme ja niin väsyneitä, ettei mitään järkevää keskustelua tähän aikaan aamuyöstä olis enää mahdollista tavoittaa.Iiris nukahtaa kesken lauseen, ja mä jään hetkeks tuijottamaan kattoon. Koirat pitäis käyttää pihalla ja korjata pizzanjämät pois lattialta, ettei kukaan niistä tampioista vaan kajoa niihin ja aiheuta pahimmillaan jotain ripulirallia heti aamutuimaan. Mä nousen vähän ähkien ylös siivoomaan ruuat pois ja alan pukee Aarolle ja Sasulle heijastinvaljaita ja -hihnoja. Iiriksen Koira hyppää alas sängyltä ja tulee meidän perässä eteiseen, joten mä päätän ottaa sen samalla ja koitan vähän tärisevin ottein pukea sille jotain niistä vaatteista, mitä olin nähny Iiriksen sille laittaneen.Lyhyen pissatuslenkin jälkeen mä ja koirat tungetaan yhtä aikaa mun parisänkyyni, jossa Iiris jo kuorsaa ja tuhisee tyytyväisenä. Se raukka on nukahtanu päiväpeiton päälle, joten mä käyn vielä kaivamassa esiin yhden mun jättivilteistä ja peittelen meidät molemmat sen alle. Mä makaan selkä vasten Iiristä, jonka levollinen tuhina täyttää hiljaisuuden, ja tunnen kuinka Aaro asettuu mun jalkojen päälle nukkumaan.
Sen jälkeen kaikki alkaa jälleen hitaasti sumentua, vajota pimentoon ja mä antaudun ihanaan, syleilevään uneen.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 6, 2023 0:55:04 GMT 2
30.4.2023 Vappu Mä tuijotan itteeni eteisen peilistä arvioiden. Tummanpunainen farkkutakki, jonka rintamukseen on brodeerattu kirjaimet L.T ja yhdestä rintataskusta puuttuu nappi, tuijottaa mua takaisin napittamattomana vasten vitivalkoista t-paitaa, sitä ainoaa joka ei oo vielä ottanu itseensä punaista sävytettä pesukoneessa. Hieman taakse sliipattu tukka, polvien kohdilta revityt tummat farkut ja mustanharmaat varsitennarit, joista vasemman kengän sivuun on hutaistulla käsialalla kirjotettu keltasella korostustussilla REBEL ja rauhansymboli, saavat mut tuntemaan itseni taas 16-kesäiseksi. Ulkomittari näyttää hädin tuskin viittä astetta lämmintä, siellä on ihan liian viilee farkkutakkikeliksi, mut mä en antais sen häiritä. Fleimin yö tulis pitämään mut lämpimänä koko illan, ja ehkä yönkin, jos oikeen onnistaa. Mä alan kaivella taskujani ja etsiä avaimia ja lompakkoa, Iirikseltä on tullu lukematon viesti, jonka mä luen mun puhelimen ilmotusvalikosta mut en avaa vielä. Mä alan napittaa farkkutakkia kiinni, ja tarkistan vielä kertaalleen että koirilla on kaikki okei. Ne näyttää olevan jo ihan valmiita yöpuulle, Sasu rötköttää puoliksi Aaron päällä ja molemmat koirat muodostaa mun kahdenistuttavalle sohvalle ison karvamytyn. Aaron pää nousee vähän, kun se kuulee mun kilistelevän avaimia, Sasu ei viitsi vaivautua tekemään sitäkään. Kerrankos sitä vappuna laittaudutaan, mä mumisen itsekseni ja napsautan huulirasvan korkin kiinni. Molemmissa korvissa killuu kultareunaiset mustat nappikorvikset, jotka mä ostin pari päivää sitten. Ne oli ollu sattumalta tarjouksessa ja mun aiemmasta nappisparista oli toinen kadonnu jonnekin Liekkijärvelle muuton aikana, joten ne oli olleet ihan täydellinen ostos. Nyt niille tulis käyttöäkin.Fleimin edessä on tungosta. Muutama muukin on suunnitellu tulevansa viettämään vappua Liekkijärven yöhön, ja mä jään suustani kiinni jonossa seisovan lakkipäisen opiskelijatytön kanssa. Sen puhe sammaltaa vähän, mutta musta on silti hauskaa kuunnella sen innokasta selitystä jostain opiskelijatapahtumasta, jota se oli ollu järjestämässä Liekkijärvellä. Mä oon vähän yllättyny, että Liekkiksellä ylipäänsä järjestetään mitään tapahtumia - tää pikkukylä on niin kaukana opiskelijakaupungista kuin voi olla, ja mun tekisi mieli kysyä mistä baarijonon muija on päätyny jonnekin peräkylän baariin bilettämään ja houkutellu kaverinsakin vielä mukaan. Mun ei kuitenkaan tarvi tehdä niin, sillä samalla hetkellä tyttö pääsee portsarin kohdalle ja alkaa kaivaa haparoivin ottein henkkareita taskustaan.Mun pää täyttyy Fleimin bassosta ja musiikista ja ihmispaljoudesta, kun mä pääsen pois narikasta ja astun sisään baarin puolelle. Tanssilattialla on täysi meno käynnissä, ja baaritiski kuhisee porukkaa kuin muurahaispesä kevätaikaan. Mä näen kymmenien päiden takaa tutun punertavan hiustupsun tiskin takana, jonka mä tunnistan Kiriksi. Mä yritän lähettää telepaattiset pahoitteluni sille samalla, kun yhdyn epämääräisen jonon jatkeeksi ja alan vilkuilla juomalistaa. Fleimin vappumenu on sangen kiinnostava: munkkihodarimargaritaa, simasotilasta ja vappupommia. Mä päädyn lopulta vappupommiin, ja tunnen vähän sääliä kun tulee viimein mun vuoro ja joudun passittamaan Kirin sekottamaan taas yhden niistä sadoista muista drinkeistä, joita se tulis tänä yönä tekemään. Mä en näe Iiristä ja Julia missään, joten tyydyn sopivaan väljempään nurkkaan tanssilattian reunalla. Jonossa mulle aiemmin jutellu tyyppi ilmestyy yhtäkkiä mun viereeni kaks drinkkilasia käsissään ja alkaa jutella tuttavallisesti jostain sen kaverista, joka on nyt nuoleskelemassa jonkun säätönsä kanssa tanssilattialla. Mä en kuule sen puheesta hirveesti mitään muuta, sillä Hittiputki pärähtää ilmoille ja porukkaa alkaa lapata ryminällä tanssimaan. Opiskelijamuija länttää toisen drinkeistään mun käteen ja täysin odottamatta halaa mua kuin mitäkin läheistä ystäväänsä. Mä en osaa reagoida tilanteeseen, ja halaan takasin toivoen että niin piti tehdä, ja kattelen kuinka avoselkäiseen glitterinarutoppiin pukeutunu tyttö katoaa taas ihmisjoukkoon.Tytön antama drinkki on kitkerää, se on ihan varmasti joku omatoimisesti terästetty vodkashotti, ja mä alan köhimään sen polttaessa kurkkua. Pää on kun sumussa, JVG:n sanat soljuu korvien välissä huumaavana jumputuksena ja jäillä tehostetut drinkit saa kädet tuntumaan kylmiltä ja nihkeiltä. Joka paikassa välkkyy valoja ja ihmisten kasvoja, värit vääristyy ja sekottuu ja sumenee ja selkenee taas, kaikki tuntuu yhtäkkiä hyvältä. Mikään tässä maailmassa ei voi pilata tätä tunnetta, mulla on hyvä ja lämmin olla ja mulla on täällä kaikki mitä tarvitsen. Kehon jännitys alkaa hitaasti irrottaa otettaan musta sitä mukaa, kun lasi tyhjenee ja mä vedän viimeisetkin pohjat tytön antamasta custom vodkasta. Vappupommi pääsee nopeesti alas vodkan seuraksi ja mä lasken molemmat lasit lähimmälle pöydälle ennen kuin siirryn tanssilattialle kymmenien kasvojen joukkoon. Mä en tunne niistä ketään, mut silti mun tekisi mieli hypätä niistä jokaisen kaulaan ja kertoa niille, miten paljon rakastan niitä. Mä uin euforiassa, kellun sen laineilla ja aallonharjoilla kuin avomerelle ajelehtinut, yksinäinen surffilauta.Joku tarttuu mua käsivarresta ja kiskaisee mut takaisin tanssilattian reunalle, tiukalla ja varmalla otteella. Mä en osaa varautua siihen, vaan lennähdän muhun tarttunutta ihmistä päin ja mutisen jotain epämääräistä älähdystä muistuttavaa.“Siinähän sä oot! Sä et vastannu mun viesteihin!” mä kuulen Iiriksen rätisevän äänen mun korvaani vasten, kun mä yritän hämmennyksissäni löytää tasapainoni uudestaan ja otan tukea sen olkapäästä.“Sori, mä en-”“Tuu, haetaan shotteja”, Iiris patistaa ja alkaa kiskoa mua täyden tanssilattian poikki baaritiskille. Iiris tilaa meille vodkashotit enkä mä kehtaa kieltäytyä niistä, vaan otan niistä toisen ja juon sen kolmosella yhtä aikaa Iiriksen kanssa. Mä näen kauempana vilauksen Julista, joka on tanssilattialla tutunnäköisen tyypin kanssa. Mä en tunnista kuka se on, mutta joku seppeleläinen varmaan. Mä nojailen baarin takaseinään ja Iiris seisoo mun vierellä toinen käsi seinään painautuneena, aivan mun pääni vieressä. Me jutellaan jostain ihan turhanpäiväsestä, siitä miten ois joskus kiva käydä Mount Everestin huipulla ja pystyttää sinne leiri, jossa sais asua meidän lisäks vaan harvat ja valitut coolit tyypit, ja siitä mitä tapahtuis, jos me mentäis nyt istumaan tanssilattian reunalle ja Iiris twerkkais mun syliä vasten kun ne stripparit, joita Iiris oli joskus nähny jossain Balilla. Mut valtaa outo tunne siitä, että ilma meidän ympärillä sähköistyy. Me jutellaan ja nauretaan ja yritetään selittää toisillemme asioita, joita kumpikaan ei kunnolla ymmärrä tai kuule, mut samalla kumpikin tietää ja ymmärtää ihan kaiken.“Vessaan”, Iiris ähkäisee lopulta. Mun farkkutakin rintamukselle on roiskunu juomaa, päässä tuntuu kevyeltä, liian kevyeltä. Mä jään seisomaan hämmentyneenä paikalleni. “Tuu”, Iiris toistaa ja tarttuu mua kädestä. Se lähtee raivaamaan tietä Fleimin unisex-vessoja kohti, ja mä seuraan perässä kuin koiranpentu narun päässä.Kopeilla on ruuhkaa. Me seistään reilut viistoista minuuttia ihan vaan vessajonossa. Iiristä turhauttaa, sillä on kuulema ihan hirvee hätä ja sen tekis mieli huutaa, että baaritiskillä on jaossa ilmasta juomaa kymmenelle ehtiväisimmälle. Mua se naurattaa vähän, se ois just niin Iiriksen tyyppistä enkä epäröi lainkaan etteikö se oikeesti tekisi sitä. Me kuitenkin tyydytään seisomaan kuuliaisina kansalaisina jonossa, kunnes perimmäisin vessakoppi viimein vapautuu ja Iiris kiskoo mut sinne perässään. Mä ehdin näkemään vaan vilauksen meidän takana jonottavista ihmisistä, jotka kattoo meidän perään kummallinen virne kasvoillaan, kun me tungetaan sisään koppiin. Ne tietää kyllä. Ja mäkin tiedän, vaikka en osannukaan ehkä odottaa sen oikeesti tapahtuvan. Alkoholin sumentama mieli ja sen pystyynpotkima itsevarmuus on taas kerran johtaneet mut tekemään jotain riskialtista.Ahtaassa vessakopissa haisee pahalta. Lattialle on pudoteltu vessapaperisuikaleita ja pöntön rengas on jätetty ylös. Korvissa humisee vaimea bassonjytke ja vaan parin sentin paksuisten seinien takaa kuuluu puheensorinaa ja vesihanojen kohinaa. Ennen kun mä ehdin ajatella asiaa enempää, Iiris työntää mut vessakopin ovea vasten niin lujaa, että hetken ajan mä ehdin pelätä että se lähtee sijoiltaan ja me romahdetaan vessatilojen lattialle sen mukana. Ovi on varmaan kestäny pahempaakin rytkettä ja vingutusta elinkaarensa aikana, sillä se pysyy tiiviisti paikallaan ja mä näen nyt edessäni Iiriksen sumeet kasvot ja haistan sen holintäyteisen hengityksen mun kasvoilla. Se on lähellä, niin lähellä etten oo enää varma onko se oikeesti sopivaa. Samaan aikaan mua ei kiinnosta onko se sopivaa vai ei, meidän ympärillä on neljä seinää ja lukittu ovi eikä uteliaita silmiä näkemässä, ei seppeleläisiä tai tuttua baarimikkoa, ainoastaan me kaks. Mä tunnen päättäväisten käsien tarttuvan napakasti kiinni mun lantiosta, annan niiden tehdä niin ja kierrän vaistomaisesti käsivarteni Iiriksen ympärille vetäen sitä vielä lähemmäs kuroen umpeen viimeisetkin sentit meidän väliltä. Me ollaan jo niin lähellä, että mä tunnen kuuman hengityksen mun huuliani vasten, ja jos kumpikaan meistä erehtyis nyt sanomaan yhtään mitään, voisin jo maistaa siitä huokuvan alkoholin höyryn huulien välistä. Rintakehässä hakkaa niin kovaa, että oon ihan varma et Iiris tuntis sen villin sykkeen mun kylkiluita vasten, jos se puristais ihan vaan vähän kovempaa. Sormet hapuilee jonnekin mun farkkutakin taakse ja jatkaa matkaansa paidan alle, saaden mun koko kehoni väreilemään kutkuttavasti. Lakatut kynnet raapii mun alaselkääni, ja mun sormenpäät aloittavat oman tutkimusmatkansa jossain Iiriksen selän ja lapaluiden välimaastossa. Mä en tiedä mitä teen ja miksi eikä oikeastaan kiinnostakaan tietää. Sokeriset huulet painautuu mun omiani vasten, ja ne viipyy siinä pitkään. Mä en taistele vastaan, vaan annan itteni hukkua jonnekin vappumunkilta ja vodkalta maistuvien huulien, katkonaisten hengenvetojen ja alaselän ihoa miltei kipurajaan saakka raapivien kynsien väliin. Hampaat tarttuu varmalla otteella kiinni mun alahuulesta, ja saa aikaan tahdottoman huokauksen, jonka mä tulkitsen nopeasti tulleen itsestäni. Päässä surisee kuin radiossa, jonka antennin joku on juuri väkivalloin vääntänyt poikki ja heittäny nurkkaan, eikä se tulis koskaan edes jeesusteippaamalla toimimaan samalla tavalla kuin ennen. Jossain vaiheessa ahtaiden seinien sisään pakkautunut kuumuus saa mut sekä Iiriksen kaipaamaan raikasta ilmaa, ja me kompuroidaan peräjälkeen ulos kopista. Mä ehdin hädin tuskin palautua mun ja Iiriksen humalaisesta hetken huumasta, kun mun katseeni kohtaa vessan lavuaaria vasten nojailevan Julin, ja hetken ajan mun tekisi kuumeisesti mieli keksiä joku tekosyy sille, miten me oltiin jouduttu tähän tilanteeseen. Mä en kuitenkaan ehdi sanoa mitään, kun Juli jo tunkee puhelimensa paitansa alle ja katoaa takaisin baarin puolelle. Iiris pyyhkii huulipunatahraa poskeltaan, ja mä jään huuhtomaan kuumottavia kasvojani kylmällä vedellä hanan alle. Me ei sanota mitään, mutta kumpikin tietää kyllä, mitä toinen ajattelee.“Siel soi Rain on me, tuu!” Iiris huudahtaa yhtäkkiä ja vetää mua ulos vessasta kuin räsynukkea. Mä seuraan sitä kompuroiden kuten aina ennenkin, ehkä vähän enemmän hämmentyneenä kuin yleensä.
|
|