|
Post by Inkeri on Jun 17, 2020 12:52:44 GMT 2
Mä en enää edes tiennyt monesko tequilashotti se oli, jonka kumosin kurkustani alas. Se poltti nielussa, mutta takasi meidän tupareille jättimenestyksen, vaikka mukana olivatkin myös jäykkis-Manny, envoitoimiajosympärillänionmuutakinkuintietokone-Pyry ja olikonämäkinpakkojärkätä-Aleksanteri. Kaiken lisäksi paikalle oli onnistunut luikertelemaan myös Alviina, jota mä en vaan voinut sietää. En ollut nähnyt sitä johonkin puoleen ikuisuuteen edes tallilla, ja hyvä niin.
“Kannattaakohan Inkerin enää ottaa yhtäkään”, mansikkablondi virnuili silmät sirrillään, kun hyvää hyvyyttäni ojensin sillekin shotin mun kallisarvoista aarrettani. “Huhut kertoo, että sillä saattaa joskus lähteä vähän lapasesta, ainakin näin dramaattisen eron jälkeen.”
Alviinan ilme oli omahyväinen, kuten aina. Oli millisekunneista kiinni, etten olisi lyönyt sitä, mutta lopulta mun alitajunta puuttui peliin, ja pisti mut vain heilauttamaan laineille kiharretut hiukseni puolelta toiselle.
“Alviinoistakin tulee kuulemma vielä tavallistakin ärsyttävämpiä humalassa”, totesin sille ilmeenkään värähtämättä, “ja se on paljon se.”
Nousuhumala alkoi jo tuntua sopivasti, mutta kävin silti nappaamassa itselleni vaivihkaa yhden omenasiiderin mustasta muovikassista, joka oli tungettu puoliväkisin meidän jääkaappiin. Keittiön pöydän ääressä istuivat Manny ja Aleksanteri, joiden keskustelu ei vaikuttanut kovin hedelmälliseltä. Tasoon nojaili puolestaan Pyry jonkun naisen kanssa, joka näytti siltä, että, no, ei ainakaan Pyryn potentiaaliselta tyttöystävältä. Tämä nainen kyseli hanakasti Pyryn kuulumisia, joihin toinen vastasi kovin lakonisesti yhdellä tai kahdella sanalla. Seurasin kaksikkoa hetken toinen kulmakarva koholla ennen kuin uskalsin hoiperrella väliin.
“Moi!” huikkasin pirteästi keskeyttäen kai jonkun lauseen. “Mä oon Inkeri, Pyryn kämppis. Kuka sä oot?”
“Tuuli”, se ojensi kättään hymyillen. “Pyryn sisko.”
“Ai onks sulla sisko?? Mikset sä oo kertonut??” taivastelin yllättyneenä Pyry-paralle, joka näytti siltä, että kaipasi takaisin pimeään yläkerran luolaansa kovemmin kuin koskaan.
“Öö, ei oo vaan tullut puheeksi, kai”, Pyry mutisi hiljaa kädet taskuissaan tuijottaen tiiviisti lattiaan.
“No mutta, ihan loistavaa, että sä tulit tänne!” huudahdin kaapaten Tuulin samalla halaukseen. Se halasi takaisin, joten tämä sisko oli ainakin täysin toista maata kuin Pyry itse, joka ei varmaan olisi halannut mua vieläkään monen vuoden kaveruuden jälkeen, vaikka sille olisi maksettu. Hyvä niin, koska yhtään enempää tunnelmanlatistajaa me ei näihin bileisiin kaivattu. Musta tuntui, että mä yksin pidin jotain juhlameininkiä yllä muiden vain kyräillessä toisiaan kulmiensa alta.
Sitten ovikello soi.
Mä olin menossa jo päätä pahkaa avaamaan, kun yhtäkkiä Aleksanterin ilme kirkastui, ja se säntäsi eteiseen ruokapöydästä kuin pallosalama. Se tuuppasi mut melkein kumoon lähellä ulko-ovea jättäen mut hapuilemaan tasapainoa pöllämystyneenä. Allua näki harvoin noin innostuneena yhtään mistään. Pyrykin tuli siskoltaan maanpakoon kuikuilemaan, kuka sai Holman pojan noin kovasti liikkeelle.
Seuraava asia, jonka mä näin, oli pisamien peittämät kasvot ja auringossa vaalentunut tukka. Sillä oli päällään joku Sarah Reyesin takuulla valitsema, liian siisti paita.
Robert.
ROBERT HARRINGTON OLI TUNKENUT MUKAAN MUN TUPAREIHIN.
Mun päässä räjähti.
Robert käveli ohi Aleksanterin kanssa tyyliin käsi kädessä kuin paraskin sateenkaaripariskunta, eikä VILKAISSUTKAAN MUHUN PÄIN.
Mun päässä räjähti uudemman kerran.
“Kuka helvetti ton kutsui?!” sähisin Pyrylle, joka vain kohautti olkiaan ja mutisi jotain siitä, että kaikki vanhat seppeleläiset olivat saaneet kutsuviestin, kuten mä itse olin pyytänyt.
“Kun mä sanon kaikki, niin ei se nyt tietenkään tota tarkoittanut!” kihisin kiukusta. Pyry säpsähti ja luikki häntä koipien välissä takaisin keittiöön.
Sohvalla sitä Mannyn tuomaa, ikkunalaudalla pönöttänyttä kasvia ihastelemassa oli vielä Lyyti. Mä olin sen kanssa jutellut pari kertaa tallilla, mutta humalassa kaikki tunsivat toisensa. Lyytin humalan tasosta mä en tosin ollut aivan varma. Tartuin sitä itsevarmasti kädestä ja vetäisin mukaani.
“Nyt tanssitaan”, mä päätin, ja laitoin kaiuttimiin lisää ääntä. En kestänyt kuunnella sen yhden puheita kaiken maailman kisareissuista Indokiinoihin ja takaisin.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 17, 2020 14:39:09 GMT 2
Kun Robert tuli, musta tuntu et mun sisälle hulahti yhtä aikaa koko saakelin sekamelska. Tuntu niinku kirkkaita poksahtelevia valopalloja olis leiskahtanu jostain vatsanpohjan tuntumasta kurkkuun niin, et mun oli pakko nieleskellä ne poksahtelemaan yks kerrallaan jossain kitalaen tuntumassa.
Mä tiesin tismalleen mistä se johtu. Normaalisti Robert tuntu musta, no, Robertilta. Se oli puhtaita vienolta tuoksuvia pyykkejä roikkumassa vessassa niin, et ne tiputteli vahingossa vettä mun tavaroiden päälle (!!!), ja Robertin vähintään eilisiltainen, likarantunen teekuppi meidän kämpän keittiön pöydällä sen puhelimen vieressä, ja sen helteestä nihkee pohje, jonka se työnsi sohvalla mua vasten et mahtu pelaamaan Fifaa leveemmin. Nyt se oli jonkinlainen helkatin Cellan sanansaattaja, ihan ku se olis kantanu näkymätöntä pikku Cellaa sen taskussa ja vetäsis sen esille hetkenä minä hyvänsä.
Miks?? Se oli ainoo sana, joka mun takaraivossa sykki kun mä halasin Robertia ja kiskoin sen syvemmälle asuntoon.
Mä aistin Inkerin katseen, joka oli yhtäkkiä muuttunu kylmäks ja myrkylliseksi. Oliks tequila saanu sen sekoamaan? Mä rutistin sille nopeasti kulmiani, et se tajuais käyttäytyä kunnolla kun meillä oli tuparit, mut se kääns mulle selkänsä ja horjahteli Lyytin puoleen.
"Tuliks sä yksin?" Mä sihisin Robertille ja se nyökkäs. Helpotus tuntu tuhatkertaselta shotilta joka iskettiin suoraan suoneen.
"Eiks se-"
"She's here in a while."
Robertin tasainen ääni tuntu melkein siltä, ku se olis lyöny mua. Mä nielaisin. Mun oli pakko purra poskea etten kysyis miks helvetissä se oli halunnu raahata Cellan mukaansa.
Kun me tultiin keittiöön mä luotsasin meidät pöydän ääreen, missä Manny yhä istu sen näkösenä ettei ollu ihan varma oliko meidän äsken kai melkein alkaneen keskustelun määrä jatkua (älkää kysykö multa, en mäkään tienny). Mä rojahdin istumaan vapaalle tuolille ja tyrkkäsin avaamattoman olutpullon pöydän keskeltä kohti Robertia.
"Onks sulla pullonavaaja?" Robert kysy.
"Mulla on", Manny puuttu puheeseen. Robert nyökkäs lyhyesti, otti Mannyn ojentaman avaajan ja vilkas sitä nopeesti kulmiensa alta.
"Mä oon Manny", Manny sano ja nosti toisen käden ensin pöydälle ja sit takas sen syliin ihan ku ei olis tienny mitä sillä piti tehdä.
"Robert."
"Manny alko hoitaan Arktikia", mä sanoin avuliaasti väliin.
"Mistä te tunnette?"
Mä ja Robert vilkastiin toisiamme. Se näytti aika normaalilta, ei ihmiseltä joka olis tahtonu pilata mun tuparit kutsumalla Cellan paikalle.
"Robert on mun paras kaveri", mä lopulta sanoin.
Manny nyökkäs lyhyesti.
Mun sisällä pienet valokuplat oli poksahdellu puhki ja jättäny inhottavan nahkeen kalvon mun sisälle. Mä arvelin, että se peseytyis pois vain sillä, et Robert yhtäkkiä ilmottais kaiken olevan pilaa ja lausuis mulle ilosanomaa siitä, et Cella ei tuliskaan.
|
|
|
Post by Tuulia on Jun 17, 2020 16:48:31 GMT 2
Päivällisen jälkeen mummi jäi pitämään seuraa Lukalle ja minulla olisi hyvin pari tuntia aikaa piipahtaa Inkerin, Pyryn ja Allun tupareissa. Päästessäni perille vieraita oli jo joitakin, mutta vaikutti siltä, että moni oli vasta matkalla. Olin leiponut kakkua, jonka ojensin Pyrylle. Hän sai sen vielä mahtumaan keittiön pöydälle, joka lähes pursusi juotavaa ja syötävää. Pyry vaikutti hieman vaivaantuneelta, mikä taisi johtua hänen siskostaan, joka puhui vähän väliä jotain kovaan ääneen. Siirryimme kuitenkin Pyryn kanssa olohuoneeseen ja juttelimme hetken aikaa Emmyn kanssa. Pian lähes kaikki muut lähtivät terassille, ja Pyry ovelle vastaanottamaan lisää vieraita. Emmyn kanssa puhuimme alkuviikon koulutunnista. Hetken päästä hälinä kuitenkin täytti taas olohuoneen, enkä oikein osannut ottaa osaa keskusteluun. Päätin lähteä käymään keittiössä.
Lyyti kaatoi siellä juotavaa lasiin, tunnistin nähneeni hänet tallilla. Tervehdimme ja esittäydyimme uudestaan. Hän kertoi hoitavansa Oilia, joka olikin tullut minulle tutuksi silloin, kun Vanessa hoiti suokkia. Oli mukavaa, että tallilla oli vielä tuttujakin hevosia, kuten Hestia. Kerroin Lyytille, että sen varsa asui meillä kotona, ja sen kanssa aloitettaisiin pian ratsukoulutus. Ehdotin, että Lyyti voisi tulla joskus käymään meillä, ja voisimme tehdä jotain Theian kanssa maastakäsin! Hän vaikutti ilahtuvan, ja sanoi, että haluaisi sitten nähdä myös Lukan.
Yllättäen Inkeri saapui keittiöön tarjoten tequilaa, mutta kieltäydyin. Lyyti kuitenkin otti juoman ja nauroi, että taisi olla melkoiset pirskeet luvassa. Hän tuntui muutenkin rentoutuneen ja kertoi siskostaan, kotiseudustaan ja kysyi minulta, koska olin aloittanut Seppeleessä. Kerroin käyneeni ensin Liekkijärven pihatolla, jossa oma ponini asui tuolloin, ja joka nykyään oli Seppeleen entisten omistajien vaellustalli. Kerroin myös muista hoitohevosistani, mutta Ruusa ja Huiska olivat harmiksi jo laukanneet vehreämmille niityille. Kerroin, että Liekkijärvellä oli toinenkin, joskin pienempi ratsastuskoulu Ruskamäki, jossa olin tavannut Mikun. Lyytistä oli mielenkiintoista kuulla Liekkijärven muistakin talleista. Aika kului nopeaan jutellessa, ja jossain vaiheessa porukkaa alkoi olla tupa täynnä ja suurimmalla osalla ties kuinka mones tequila menossa. Siinä vaiheessa totesin Lyytille, että Luka varttuu kotona, ja kiitin illan isäntiä ja emäntää. Muilla olisi varmasti vielä hauska ja vauhdikas loppuilta luvassa!
|
|
|
Post by Robert on Jun 17, 2020 21:12:55 GMT 2
“Hermostuttaako sua?”
Cellan ääni oli vähän varuillaan kun ne seisoivat kummallisessa pihassa. Jo se, että Liekkijärven kokoisessa pitäjässä saattoi piileskellä talo, jonka pihassa kumpikaan noista nykypäivän kallalaisista ei ollut ikinä seisonut, oli vähän kummallista.
“Joo”, Robert myönsi ennen kuin se ehti kieltääkään, mutta Cella vain nyökkäsi, käsi Robertin nihkeällä selällä työntäen sitä eteenpäin, ja kääntyi sitten takaisin kyydin tarjonneen ystävänsä puoleen, auton avonaiseen oveen rennosti nojaten.
Periaatteessa Robertia ei pitäisi ahdistaa. Se puski tärisevät kädet lohenpunaisten shortsiensa taskuihin, sormet siellä olevien esineiden ympäri kietoutuen kuin jotain päänsisäistä inventaariota tehden.
Aleksanterin olan yli Robert näki ensimmäisenä Inkerin, kuin universumi olisi asentanut jonkun sairaan magneetin sen sisälle. Vähän samalla tavalla kuin miten kompassi osoitti aina pohjoiseen. Robertia alkoi naurattaa maailmankaikkeuden ironia, ja kun Allu veti sen perässään peremmälle taloon, se työntyi Inkerin ohi kuin sitä ei olisi olemassakaan.
Allu kysyi Cellasta, koska Allu oli rikkinäinen levy, ja Robert katsoi ystäväänsä tarkkaavaisesti keittiön pöydän yli. Siellä istui myös kolmas poika, pitkähiuksinen ja partakasvoinen sellainen, mutta nuori, ja Robert antoi katseensa harhailla maailmanlopun alkua odottavasta Allusta siihen. Robert hymyili sille, katse toisen huoliteltujen naamakarvojen siistejä linjoja seuraten kunnes sen silmät lipuivat laiskanpulskeasti takaisin Alluun ja kaljaan Allun kädessä.
“Me asuttiin yhdessä”, Robert jatkoi, kylmän pullon lasinen suu miltei omaansa vasten. “Liian kauan.”
Robert virnisti tavalle, jolla Allun naama venähti, ja kurottautui potkaisemaan sitä hellästi jalkaan pöydän alla. Se antoi bissen huuhtoa hymyksi haalistuneen virneen rippeet huuliltaan ja siirsi katseensa sitten Mannyyn. Nimi kaikui sen päässä hassusti kun Robert juoksutti kieltä hampaidensa purupintaa vasten mietteliäänä. Liekkijärvi ja sen maahanmuuttajavetoisuus, poika ajatteli huvittuneena.
“Arktikia”, se toisti mitä Allu oli aiemmin sanonut. “Sehän on pikkuponi.”
Sanat kalskahtivat ikävästi Robertin omissakin korvissa, joten se yritti taikoa kasvoilleen pahoittelevan ilmeen, ehkä jopa jotain hymyn kaltaista, ja samassa sen katse harhautui toisessa huoneessa päätään musiikin tahdissa keinuttavaan Inkeriin.
Inkeri ei näyttänyt onnelliselta, eikä Robertkaan ollut, ja hyvä niin.
Kaikki oikein maailmassa, poika ajatteli ja kallisti pulloa uudelleen huuliaan vasten.
|
|
Manny
Perustallilainen
“The richness I achieve comes from Nature, the source of my inspiration” - Claude Monet
Posts: 235
Hoitoheppa: Arktik
Oma heppa: Naya
|
Post by Manny on Jun 17, 2020 22:42:40 GMT 2
En ihan tiennyt mitä ympärilläni tapahtui. Oma keskittymiseni oli kohdistunut lähinnä Inkerin tarjoaman tequilan jälkeiseen poltteeseen ja sillä välin tapahtuva hyörinä jäi ikään kuin sivuseikaksi, vaikka tiedostin, että jotain oli meneillään. Aleksanteri katosi yhtäkkisesti pöydästä aivan kuin olisin ollut osa jotain taikashowta ja jossain alitajunnassani aistin tunnelman viilenevän pienen asteen.
Hetken ajan ehdin olla itsekseni ja koota itseäni ennen kuin Aleksanteri ilmestyi takaisin mukanaan joku itselleni täysin tuntematon, pisamainen jätkä. Nyökkäsin tervehdykseksi ja puristin puolikylmän Sandelsin alumiinikuorta kourassani, kun kaksikko asettui keittiöön aloilleen ja elehti niin tuttavallisesti, että olisin voinut kuvitella kyseessä olevan ilmeisten ystävysten sijasta veljeskaksikon.
Pisamanaamainen tarvitsi pullonavaajaa ja kumarruin kaivamaan omaani kangaskassista. Vilkaisin Aleksanteria, joka puolestaan katsoi vaaleatukkaista kundia, joka juuri esittäytyi Robertiksi ja kumartui nappaamaan avaajan käsistäni. Kaksikon keskinäinen kemia oli jotain niin hallitsevaa, että tunsin oloni hetkeltä yksinäisemmäksi. Mihin helvettiin se Inkerikin oli kadonnut?
“Mistä te tunnette?” sain sanotuksi.
Haparoin sätkätoppani esiin ja aloin vääntämään sätkää samalla kun sain kaksikolta vastauksen. Joko vain ylianalysoin tai tunnelma alkoi muuttua hetki hetkeltä oudommaksi, kun puheeksi tuli Arktik. Aleksanteri kertoi että olin Arktikin tuore hoitaja ja Robert kääntyi katsomaan minua jotenkin ihmeellisesti.
“Sehän on pikkuponi.”
Katsoin hiljaa Robertia, jonka ilme muovautui omituiseksi, joksikin mitä en osannut tulkita. Avasin suuni mutten saanut mitään ulos. Olin juuri rullannut sätkäni valmiiksi ja painoin katseeni siihen.
Siinä, että hoidin Arktikia, ei pitänyt olla mitään hävettävää. Arktikissa ei ollut mitään hävettävää.
Mutta juuri sillä hetkellä häpesin itseäni niin paljon, että olisin mieluummin hautautunut kolme metriä mullan alle kuin ollut siinä keittiössä näiden kahden jätkän analysoitavana.
“Joo”, sanoin oudon tukahtuneesti samalla kun nousin ylös - ehkä hieman liian nopeasti - ja päässäni jyskytti kun käännyin kohti terassin ovea. Tunsin palan kurkussani kun tartuin ovenkahvaan huomaamatta vieressäni tanssivia Inkeriä ja Lyytiä.
Happea. Tarvitsin happea.
|
|
|
Post by Cella on Jun 17, 2020 23:51:43 GMT 2
"No nii.. mun pitäis... tosiaan lähtee nyt sinne kauppaan ennen kun se menee kiinni."
Sara, mun lentoemäntäkaveri joka oli ystävällisenä heittänyt mut ja Robertin Liekkijärven uuden tehotrion megatuparibailuihin, sanoi tämän fraasin nyt kolmannen kerran ja huomattavasti edellisiä painavammin. Mä roikuin edelleen inkiväärilonkero kädessä sen auton ovessa ja väänsin nyt kymmenettä minuuttia tikusta asiaa ("Aa ai tää auto on vuodelta 2006!!! Tässä on kivat etuvalot!!"), ja alkoi olla yhä vaikeampaa leikkiä tyhmää ja olla ""ymmärtämättä"" sen vihjauksia siitä, että se haluaisi lähteä ja että mun olisi aika pukea mun big girl pantsit jalkaan ja mennä roikkumaan sen auton sijaan itse juhlatilaan. Kun Saran turva-auton takavalot kääntyivät Liekkijärven ""isolle tielle"", tuntui samalta kuin silloin kun äiti jätti mut ensimmäisen kerran päiväkodin pihaan vieraiden tätien hoiviin.
Sytytin röökin ja jäin nojaamaan hilseilevämaalisen puutalon seinään vielä hetkeksi ennen sisäänmenoa. Se, että Robert oli saanut mut jotenkin houkuteltua tänne oli jotenkin maaninen asia, kuin mulla olisi ollut jokin kehostairtautumiskokemus ja en voisi täysin ottaa vastuuta sellaiseen lupautumisesta. Ainakin olen varma, että siihen houkutteluun oli sisältynyt lupaus siitä, kuinka ""kaikki nykyiset ja vanhat seppeleläiset on tulossa ja ois varmasti kiva nähä kaikki!!"", josta oli syntyny mielikuva jättibailuista omakotitalon sokkeloissa ystävien keskellä, seurassa johon hyvin saattaisin kadota niin etten näkisi Aleksanteria kertaakaan illan aikana. Kesäilta megabailutalon pihassa oli rauhallinen - jos pieni kaskaiden siritys oli kovin ääni mitä kuulin, oli varmaan turha odottaa oven takana aukeavaa räjähtävää festaritunnelmaa.
Sytytin toisen röökin, ja hiljainen oven kalahdus ja askeleet pihahiekalla saivat kulmakarvoja myöten mun kaikki haituvat pystyyn. Pahempaa kuin se, että joutuisin kykkimään Allun kanssa samoissa pienissä illanistujaisissa (mikä EI ollut se mitä mulle luvattiin) olisi vain se, että me jouduttaisiin samojen neliömetrien sisään KAKSIN, jos se tulisi nyt pihalle kun mä olin täällä. Ottaen huomioon, että meidän viimeinen kohtaaminen oli vahinkonäkeminen Ruotsissa, jota seurasi Allun yhä pitkittyvän rakkauden tunnustus, me tuskin kumpikaan odotettiin toistemme naamojen näkemistä.
Luojalle, Buddhalle ja kaikille muille, joita aina aivan liian vähän kiittelen, kiitos pihalle tulija ei ollut Allu, vaan joku vieras tummapiirteinen miehenpuoli. Se asteli ulko-ovelta poispäin niin että oli ensin kyljittäin muhun, mutta sytyttäessään sätkäänsä se käänsi päätään niin, että mun auringonkeltainen mekko varmaan tarttui sen sivusilmään. Se palloili hetken paikoillaan, varmaan kiusallisesti yrittäen päättää, onko pahempi seistä samoissa juhlissa 3 metrin päässä toisistaan puhumatta, vai tulla ventovieraan kanssa pönöttämään vierekkäin. Lopulta se teki jonkun kompromissin ja tuli kahden metrin päähän, kuitaten:
"Tarvi vähän ilmaa, Inkeri on aseistettu tequilalla."
En ollut varma mitä se tarkoitti, ehkä Inkeri ampui viinaa vesipyssystä ihmisiä päin, mutta se kuulosti hauskalta joten naurahdin. Kittasin puoli litraa lonkeroa 2,4 sekunnissa kurkustani alas, ja vedin röökiä päälle, koska sisällä oli tequilabileet käynnissä, ja mä en helkkari sentään aikonut ollu sinne mennessäni koko huoneen selvin. Tumma poika katsoi mun kiritystäni vähän vinosti.
"Mm, mä olen Manny", se totesi velvollisuudentuntoisesti kun mä kyykin keltaisissa helmoissani ruohikossa ja sihautin uutta inkiväärilonkkua auki.
"Mä Cella", köhin, kun blondinaivoni eivät osanneet samaan aikaan prosessoida huulten välissä pidettyä tupakkaa ja tölkin avaamista, ja vedin savua odottamattani henkeen. Pojan ilme kirkastui jonkin verran.
"Siis sä oot sit Arktikin entinen hoitaja?"
Se oli musta outo tunnistus, koska tallilaiset (ja kaikki Liekkijärvellä) linkitti mut ennemmin Windiin, ja mä mittailin tätä Mannya nyt vähän tutkivasti katseella.
"Joo", vahvistin, mutta lisätietoja en saanut, koska Mannyn katse nytkähti nyt ulko-ovelle, jota mä en omasta kulmastani suoraan nähnyt. Hiekan epärytminen rahina paljasti useampien jalkaparien askeleet.
"Manny! Inkeri halusi beerbongia, me haetaan äkkiä kerttiksiä ja lisää juotavaa tosta minimarketista", liian tuttu, natiseva ääni heläytti (no ei natiseva, mutta mun aivot tulkitsee sen jotenkin epämiellyttäväksi), ja kuinkas kävikään kun Alviina Herralan helteen paljastamat hirvensääret talsivat mun näköpiiriin.
Ja siis loputkin Alviinasta niiden koipien perässä, tietenkin.
Ja jos olin ollut ensimmäisestä tulijasta harmissani, niin voi pojat, oli mulla juhlat tulossa. Oli kuin katsoisi, ei kliseisesti sitä toisten ihmisten autokolaria, vaan omaansa. Kuten Manny ulos tullessaan, Alviina ja Allu tarpoivat määrätietoisesti nokat menosuuntaan mun kulman takana kykkineen hahmon ohi, ja seisahtuivat kysymään tummalta pojalta jotain siitä, mitä se haluaisi kaupasta. Mannyn kiusaantunut katse mun suuntaan oli mun paljastaja, kuin ne toisen auton ajovalot jotka kirkastavat näkökentän juuri ennen törmäystä. Alviina, ihmissudelle luontaisesti seurasi toisen olennon katsetta nähdäkseen, mitä selän takana vaani, ja musta tuntui että sillä herahti kuolaa suuhun kun se näki mut siinä, uhmakkaana, tölkki kädessä, pitkien mutta ei ikävän-täyteisten vuosien jälkeen.
"Cella!" se heläytti, ja meinasi ilmeisesti ensin jatkaa, kunnes tajusi ettei sen tarvinnut. Allun koko olemus kiristyi, vaikka se ei ollut vielä itse nähnyt mua, ja Alviina (valehtelematta!!) astahti taaksepäin ihaillakseen mainitsemansa nimen aiheuttamaa sekasortoa vieressään seisoneen ex-kihlattuni sielunelämässä.
|
|
|
Post by Alviina on Jun 18, 2020 14:59:16 GMT 2
Olin koko ikäni ollut melkoinen tunteiden tuhopolttaja. Omia tunteitani ei oltu säästelty koskaan, joten en kokenut olevani kenellekään velkaa mitään silkkihansikkain kohtelemista. Näissä pippaloissa oli niin tolkuton määrä hyvin kyteviä pieniä nuotion alkuja siellä täällä, että mä olin vähällä ylikuormittua ja mennä oikosulkuun pelkästään mahdollisuuksien määrästä. Voi jehna, minkä metsäpalon voisinkaan saada aikaan, jos onnistuisin sörkkimään sytykkeitä oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan. Siinä unohtuisi äkkiä menneisyyden maneesipalokin, josta oli kulunut jo aikaa ajan päälle ja josta silti vähän väliä puhuttiin kylillä, turuilla ja toreilla.
Livuin sulavasti ympäriinsä juhlissa ja tein tarkkoja laskelmia.
Inkeri oli ihan itsestään syttyvä pommi, päätin. Sitä ei tarvitsisi kovinkaan paljon lämmitellä. Sohaisin kuitenkin vähäsen tikkua sen pakaralihakseen alleviivaamalla sen heikkoa viinapäätä, jollaista se ei suin surminkaan koskaan myöntäisi omistavansa. (En mäkään ollut varma oliko sen pää heikko vai viinamäärät vaan yksinkertaisesti valtavat, mutta ei sen väliä.)
Robert osasi yleensä kokea olonsa epämukavaksi ilman mun apuakin, ja siksi mä en toistaiseksi suonut sille kovin paljon huomiotani. Salaa toivoin, että se huomaisi mun seurani puuttumisen. Sitten se ehkä hakeutuisi itse mun lähettyville ihmettelemään mitä mä oikein puuhasin kun en roikuskellut sen paidanliepeissä, ja silloin mulle tulisi kaivattu olo, ja sellaista mä en saanut kokea melkein koskaan ja se oli aika tympeä jutska.
Kun Allu sai kuulla, että Cella olisi hetkenä minä hyvänsä juhlissa, se aloitti maanisen juomisen. Seurasin kasvavalla mielenkiinnolla, kun Aleksanteri Holma hengitti sisäänsä tölkin halpaa kaljaa ja kaksi ja puoli tequila-shottia (yök: jos oli jotakin hirveämpää kuin tequilashotti, niin käytetty tequilashotti, kuten se viimeinen ihan ilmiselvästi oli -- siinä oli huulipunaakin lasinreunassa). Sitten se avasi vauhdikkaasti auki seuraavan tölkin ja oivalsi: "Mulla ei oo tarpeeksi kaljaa." "No mennään hakemaan", mä tarjosin suopeasti. "Mä olen autolla." En juonut alkoholia juuri koskaan. Ja sitä paitsi ilman hyvää syytä Allu ei koskaan olisi lähtenyt mun matkaani, ja autokyyti jos mikä oli hyvä syy.
"Tarviiko joku muu jotakin?" huutelin hyvän vieraan perikuvana. "Kaupasta! Lähdetään Allun kanssa käymään." Sain erinäisen määrän alkoholi- ja ruoka-aiheisia tilauksia ja tunsin oloni hetken verran todella pidetyksi henkilöksi. Se oli upeaa.
Pihalla me kohdattiin vielä unelmaisen komea Manny-namupala, ja draaman kannalta jymyisin jymynamu ikinä: Cella Talve seistä törrötti talon nurkalla sen näköisenä kuin olisi valmistautunut vuosisadan taistoon jonkun kanssa. Kenen? Minunko? Vai Allun? Allu ei näyttänyt yhtään valmiilta taistoon. Sillä oli tölkki kädessään niin löyhässä otteessa, että pelkäsin sen koska tahansa mäiskähtävän maahan, ja sen ryhtiä ei voinut edes kutsua ryhdiksi, ja se tarkasteli talon seiniä kuin yrittäen päättää, minkä väriseksi maalaisi koko torpan.
"Onpas kiva nähdä", hymistelin Cellalle, vaikkei mulle koitunut mitään henkilökohtaista riemua tyypin tapaamisesta. Kunhan vain olin onnellinen kaikista juoruista, joita tämä ilta takuuvarmasti tulisi poikimaan. "Mutta nyt me ei ehditä jutella kauheasti. Me ollaan Aleksanterin kanssa lähdössä kauppaan. Tyypit haluaa, no, kyllä sä tiiät, kaljaa ja pitsaa. Allu tule, mennään."
Mä tartuin Allua kädestä. Hellästi nykäisin sen liikkeelle ja johdatin autolleni.
"Et sitten kaada sitä tölkkiä mun autoon", sähähdin ratin takaa, kun Allu romahti vänkärinpenkille tölkki vaarallisesti heilahtaen. "Joo", pojantollukka mölähti. "Siis en." "Kai sä otit lompakon? Ja avaimet?" "Joo", se sanoi taas, ja mä puoliksi odotin että se jatkaisi senkin perään että siis en, mutta ei se jatkanut, joten mä starttasin auton. Yritin antaa Allun valita radiokanavan, mutta ei halunnut, joten laitoin spotifyn pärräämään ja nautin ihan omasta musiikkimaustani.
Meidän kauppareissu kesti loppujen lopuksi aika kauan. Oli vähän hankala yrittää täyttää kaikkien juhlijoiden toiveet, mutta mä en aikonut suoriutua miellyttävyyspisteitäni kohottavasta tehtävästä huonosti. Niinpä meillä oli lopulta melko sekalainen setti pulloja, tölkkejä ja pakastepitsoja kasseissamme, kun me suoriuduttiin takaisin mun autolle.
"Olisi pitänyt pyytää joku kolmas mukaan", Allu puhisi ja puhkui, ja mä toivoin sen oman turvallisuuden vuoksi että se toivoi kolmatta henkeä vain kantoavuksi eikä voidakseen vältellä mun kanssa juttelemista. "Robert vaikka." "Cellakin oli siinä niin somasti lähtövalmiina, olisi voinut tarjoutua oma-aloitteisesti", mä tuhahdin. "Mutta ei kaikki ole niin huomaavaisia."
Allu ei vastannut.
Vasta kun me oltiin melkein sen omassa kotipihassa, se pukahti: "Mä en ehkä halua takaisin."
Mä huokaisin syvään, vaikka oikeasti olin onnellinen. Allu avautui mulle. Mulle! "Allu, ne on sun omat tuparit. Ihmiset huomaa jos sä et tule takaisin." "Joo, mutta." "Ja et kai sä halua että Cella Talve luulee voittaneensa tän eron?" "No ei kai se oo mikään kilpailu kun lakataan olemasta, tiiätkö, yhessä." "Eroaminen on aina kilpailu", mä sanoin painokkaasti. "Että kuka käyttäytyy aikuismaisemmin. Kuka pääsee yli nopeammin. Kumman elämä jatkuu parempana. Ja sitä rataa, kyllä sä tiiät. Ja siksi sun pitää nyt tulla tonne ja näyttää että sulla on hauskaa ilman jotakin typerää Cellaakin. Hengailet Robertin kanssa ja --" "Cellakin varmaan hengailee Robertin kanssa." "No on siellä muitakin ihmisiä! Ja jos sä hengailet ensin..." "... saanko mä sitten pisteen vai", Allu kiinnostui. "No, öö, saat. Ainakin puolikkaan. Mutta joka tapauksessa sun on nyt tultava takaisin tupareihisi. Pidät hauskaa. Ja muista että mä olen sun tukena koko ajan."
Se oli varmaan omituisinta mitä mun suusta oli koskaan kuultu, mutta Allu oli niin humalassa ettei se varmaan ihmetellyt miksi mä sen tukena tahdoin olla. Puristin rohkaisevasti sen kättä ja sitten me mentiin akaisin juhliin, ja mä huikkasin porukalle että saisi käydä itse hakemassa juomiaan mun takakontista koska mä en niitä roudaisi enää metriäkään.
Ja siinä kontintyhjentämistä valvoessani mä pohdiskelin mielissäni, kuinka hyvän hässäkän saisin aikaiseksi pussaamalla jotakuta illan potentiaalisimmista kriisinaiheuttajista. Tirsk, siinäpä vasta tuuma.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 18, 2020 18:54:13 GMT 2
Kauppareissu Alviinan kanssa oli tuntunu suunnilleen samalta ku se, kun me lapsena oltiin menty Särkänniemeen ja Madde oli pakottanu mut vuoristorataan. Mun armas sisko oli ollu ainoo kiinteä ja luotettava asia mun lähellä, kun vaunu oli heittelehtiny ylös alas, ja samaan aikaan kun mä olin puristanu sen pehmeitä sormia tunnottomiksi, mä olin myös tuntenu vaimean kitkeryyden tykyttävän takaraivossa. Sehän se mut oli alun perin vuoristorataan käskenyt.
Alviinan kanssa oli vähän samanlaista, paitsi et mä rakastin sitä vähemmän ku Maddea.
Kun me palattiin kauppareissulta, mä olin tehnyt päätöksen. Mä sanoisin pari älykästä sanaa Cellalle ja sit unohtaisin sen. Se vois tehdä mun tupareissa mitä helvettiä ikinä halus. Kun mä olisin saanu sanottua mitä halusin, mä en enää edes muistais kuka koko Cella olis, antaisin katseen heilahtaa sen yli ja miettisin maks puol sekuntia et oliks se joku Pyryn tuntematon serkku tai vastaavaa.
Mulla ei ollu vielä hajuakaan mitä mä sanoisin Cellalle, mut mä arvelin et sanat kyllä tulis kun olis aika.
Lyyti oli Salman kanssa juttelemassa olkkarissa ja mä rojahdin hetkeksi niiden viereen sohvalle sillä aikaa kun odotin, et Cella tupsahtais mun näköpiiriin. Sohva vello aika epämukavasti mun alla. Lyyti teki mulle tilaa (mä olin vahingossa istunu vähän sen päälle) ja päästi naurahduksen josta mä en osannu sanoa oliko se ilahtunu vai vähän kauhuissaan siitä et mä yhtäkkiä ilmestyin niiden seuraan.
"Sie oot tainnu viihtyä", se sano mulle.
Mä vilkaisin sen viatonta ystävällistä naamaa enkä kyenny sanomaan sille, miten paljon pelkäsin et kaikki tänä iltana menis perseelleen.
"Joo", mä sanoin siis. Ääni tuntu oudon käheältä.
Mä huojuin olka Lyytin olkaa hipoen ja annoin sen ja Salman kesksutelun valua mun pään läpi. Valot tuntu oudon pistäviltä, ihan ku humala olis kääntäny pimeää pari astetta pimeämmäksi ja yksittäisiä valopilkkuja parisataa wattia kirkkaammiks. Jossain vaiheessa mä tajusin, et käytännössä katsoen nojasin Lyytin kylkeen. Mä suoristauduin hätkähtäen ja vetäydyin sohvan käsinojaa vasten.
Ja sit Cella tuli. Se käveli olkkarin ovensuuhun kaljatölkki molemmissa käsissä (kenelle??) ja vilkuili ympärilleen ihan ku olis etsiny jotakuta. Mun sisällä kouras pahemmin ku aikoihin. Nytkö mun piti osata sanoa jotain???
Jos mä en olis ollu kännissä, mä en varmaan olis noussu. Enkä varmaan siinäkään tapauksessa, jos mä en olis just jutellu Alviinan kanssa. Sen sanat kuitenki liuku mun korviin ja jotenki puoliväkisin nosti mut ylös, enkä mä tajunnu mitä tapahtu ennen ku olin jo kävelemässä kohti Cellaa. Se huomas mut ja mä näin sen silmistä, et se harkitsi kääntymistä ja palaamista samaa reittiä kuin oli tullut, mut kai se oli niin helvetin aikuinen ettei se voinu tehdä niin.
Mä pysähdyin sen eteen ja tuijotin sen maailman tutuinta naamaa enkä tuntenu mitään muuta ku tympeetä ja tylppää harmautta.
"Sikskö sä tulit tänne? Ettet sä enää välitä?" Mä raakuin. "Ootko sä päässy musta kokonaan yli?"
Siinäpä hienot sanat!!!!! Mä tunsin miten häpeä kuohahti mun yli. Musta tuntu samalta ku silloin, ku mä olin Hannabyssä lähettäny Cellalle tekstareita kännissä eikä se ollu koskaan vastannu niihin.
Cellan ilmeen perusteella mä en ollu ihan varma oliko Alviina tarkottanu sen puheilla ihan tätä.
|
|
Manny
Perustallilainen
“The richness I achieve comes from Nature, the source of my inspiration” - Claude Monet
Posts: 235
Hoitoheppa: Arktik
Oma heppa: Naya
|
Post by Manny on Jul 2, 2020 1:51:39 GMT 2
Viileä ulkoilma tulvi kasvoilleni, kun astahdin ovesta ulos. Ohimoillani tykytti edelleen, mutta oloni parani huomattavasti, kun pääsin pois äskeisestä tilanteesta. Kiireesti naksautin sätkän palamaan ja nojasin seinään. Oli ihana olla hetken yksin.
Paitsi etten ollut yksin.
Silmänurkassani erotin jonkin liikahtavan – jonkin keltaisen, joka toi mieleeni niittyleinikin. Käännyin katsomaan liikkeen suuntaan ja hetken ajan tuijotin silmiin vaaleaa tyttöä keltainen mekko päällään, joka näytti lähes yhtä eksyneeltä miltä varmasti itsekin sillä hetkellä näytin.
Mittailimme toisiamme hetken aikaa katseillamme, kunnes itse avasin edelleen kuivalta tuntuvan suuni. Kerrottuani tulleeni tequiloita karkuun tulkitsin tytönkin rentoutuvan hieman, joten koin sopivaksi esittäytyä.
“Mä Cella, ” blondi vastasi.
Ainoa ihminen näissä bileissä, jonka kanssa koin että mulla oli jotain yhteistä, oli Inkeri – ja sen olin jo hukannut johonkin bileiden syövereihin. Cellaa en tuntenut, mutta Cellasta olin kuullut, joten nousuhumalaiset aivoni elivät sillä hetkellä samanlaista euforiaa, kuin olisin juuri löytänyt kauan kadoksissa olleen ystävän. Silmäni kirkastuivat ja juuri kun olimme pääsemäisillämme keskustelemaan jotakin järkevää, ajatukseni keskeyttivät terassin ovelta kantautuvat äänet.
Ovesta puski se sama pitkätukkainen tyttö, jonka seura oli tuntunut aiemmin vähintäänkin vaivaannuttavalta - sekä Aleksanteri, joka ei enää ollut sen pisamajäbän seurassa. Kännissä se kyllä taisi olla, vähän kuten itsekin pikkuhiljaa, mutta otin silti askeleen taaksepäin ja painoin katseeni maahan. Vaikka katseeni pysyi lähinnä pihalaatoituksessa ja vastasin Alviinan kysymyksiin pelkästään päätäni pudistelemalla, pystyin pelkästään tilanteen jäykkyydestä, äänenpainoista sekä tunnelmasta päättelemään, että tämä(kin) tilanne oli jälleen näitä elämän vähemmän loistokkaita hetkiä.
Ja yhtäkkiä Alviina ja Aleksanteri olivat taas poistuneet sisälle. Olin yrittänyt olla kuuntelematta tarkasti, mitä kaikki puhuivat, koska muiden asiat eivät kuuluneet mulle – ja kiitos Inkerin tequilan, asiat tuntuivat myös menevän mun ohitse – mutta koin silti tarpeelliseksi sanoa jotain Cellalle, joka myös oli edelleen pihalla ja joka myös tuntui olevan vähän hukassa.
“Haluutsä tulla mun kanssa sisälle?”
Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin anovalta, mutta toivoin, että Cella aisti sen, etten itsekään uinut tällä hetkellä kuin kala vedessä.
|
|