|
Post by Aleksanteri on Jun 2, 2020 19:28:41 GMT 2
TUPARIT 13.6.Inkeri, Pyry ja Aleksanteri viettävät tupareita lauantaina 13.6. klo 18 alkaen. Tervetulleita ovat kaikki seppeleläiset, myös vanhat.
Tässä tapahtumassa saa roolipelata vapaasti näistä vuosikymmenen tupareista. Ilmoittaudu alle, niin sua osataan odottaa!
Kuva © Pyry
VieraslistaLyyti Emmy Robert Salma Manny Tuulia Odessa + Inkeri + Pyry + Aleksanteri
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Jun 3, 2020 15:44:34 GMT 2
Lyyti tulee messiin!
|
|
|
Post by Emmy on Jun 3, 2020 21:49:08 GMT 2
Emmy mukana juhlinnassa!
|
|
|
Post by Robert on Jun 9, 2020 0:50:25 GMT 2
No tottahan pööperttikin paikalla
|
|
Manny
Perustallilainen
“The richness I achieve comes from Nature, the source of my inspiration” - Claude Monet
Posts: 235
Hoitoheppa: Arktik
Oma heppa: Naya
|
Post by Manny on Jun 9, 2020 7:48:07 GMT 2
Manny mukaan!
|
|
|
Post by Tuulia on Jun 9, 2020 8:12:21 GMT 2
Tuulia tulee piipahtamaan :)
|
|
Odessa
Uusi ihmettelijä
Posts: 25
|
Post by Odessa on Jun 9, 2020 21:04:33 GMT 2
Odessa mukaan!
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 13, 2020 10:30:43 GMT 2
Aleksanteri
"Allu oikeesti, rauhotu."
Mä hinkkasin julmaa likatahraa keittiön hellan metallipinnasta niin, et kuituliina lämpes mun sormissa ihan ku hella olis ollu päällä. Inkeri ja Pyry häily mun selän takana toinen oikealla, toinen vasemmalla puolella ja tuijotti mua huolestuneesti.
"Täällä on ihan siistii joo. Ei sun tartte välittää mistään yksittäisistä tahroista."
Mä jätin Inkerin maanittelevan äänen huomiota ja kumarruin lähemmäs likatahraa. Kello oli varttia vaille kuus ja me oltiin jo hetken aikaa istuttu olkkarin sohvalla niinku joku idyllinen ydinperhe, jonka nuorin vesa oli tuomassa ekaa seurustelukumppania näytille - ja sit mä olin muistanu, et kukaan ei ollu putsannu hellaa. Mä olin painellu paikalta mitään sanomatta ja tuntenu jo miten mun otsan verisuonet poksahteli hiljaa. Mitään näin helvetin stressaavaa mä en ollu kokenu aikoihin. Miks me oltiin päätetty järjestää tuparit??
Vasta mun olalle laskeutuva Pyryn käsi sai mut kääntämään päätä.
"Oikeesti Allu, kyl tää on jo ihan hyvä", se sano ja puristi kevyesti sormia mun t-paidan kangasta vasten. "Kyl tää käy kaikille vieraille."
Mä vilkaisin ympärilleni keittiössä. Se kiilsi. Me - tai ainakin mä - olin tunkenu kaiken sotkun mun omaan huoneeseen ja osottanu kaiken siivousvimman yhteisiin tiloihin. Hellaki, sitä saakelin likatahraa huolimatta, oli aika lailla siisti ja valkoinen.
Inkeri ojens punaviinilasia mua kohti ja vastahakoisesti mä huuhtelin kuituliinan, heitin sen roikkuun hanan ylle ja otin lasin vastaan.
"Okei sit", mä mutisin.
Miks helkatissa me oltiin haluttu järjestää tuparit? ? ? ? ?
|
|
|
Post by Pyry on Jun 13, 2020 16:03:05 GMT 2
Pyry oli aikansa seurannut Aleksanterin tarjoilukulhotanssia, johon kuului pienten olohuoneen pöydällä olevien kulhojen siirtämistä noin viisi senttiä suuntaan ja sitten taas toiseen, kunnes ei enää kestänyt katsella kämppiksensä hermostunutta hytkyntää. Se nimittäin sai myös Pyryn hermostumaan. Pyry vilkaisi olohuoneen kelloa, joka lähestyi tasan kuutta, ja päätti mennä rauhoittumaan ulos.
Päivä oli ollut kuuma ja ilta tuntui edelleen lämpimältä. Puhelin kilahti housun taskussa, mutta Pyry ei ehtinyt edes kaivaa sitä eteen kun avonaisesta ulko-ovesta kuului Inkerin rääkäisy.
”Emmy tulee myöhässä, pihattolaiset oli rallattaneet jotain aitoja uuteen kuosiin!”
Huh, Pyry ajatteli. Säpsy-Allu ja Soijakastiketta-keittiön-kattoon-Inkeri olivat ehkä kuitenkin vähemmän työläitä kuin 500-kiloiset pakoeläimet. Ehkä.
Pyryn puhelin pirahti soimaan. Kulmat kurtistuivat hänen vilkaistessaan näyttöä. Miksi hänen siskonsa, josta kuului joskus ja jouluna, oli päättänyt juuri nyt soittaa hänelle?
”Mo---”
”Mikä se teidän talon numero on?” Tuulin hätäinen ääni keskeytti Pyryn tervehdyksen.
”Tä?”
”T-a-l-o-n n-u-m-e-r-o”, siskon ääni tavasi liioitellun selkeästi.
”42. Mut mitä sä---”
”Okei joo kiitti.”
Pyry ehti vain työntää puhelimensa takaisin taskuun ja ihmetellä mahdollista saapuvaa postikorttia (mistä lähtien Tuuli oli lähettänyt kenellekään postia?), kun auto ajoi vähän turhan nopeasti pihaan. Pyry ei tunnistanut autoa mutta heilautti sille kättään. Harmaa Bemari pysähtyi ja Pyry kävi mielessään listaa kutsutuista ihmisistä. Hiljaisen hetken päästä kuljettajan puolen ovi avautui ja Pyryn suusta pääsi hämmentynyt älähdys. Mitä hittoa?
”Moi broidi! Mä en ikinä muista millaseen junttilaan sä ootkin päätynyt asumaan, jumitin jonkun traktorin perässä puoli ikuisuutta”, Tuuli huusi auton ovelta kumartuen välillä kaivamaan takapenkiltä jotain. Kuului lasisten pullojen kilahdus ja nuori nainen nosti päänsä jälleen näkyviin. Tummat aurinkolasit istuivat Tuulin päivettyneillä kasvoilla ja iltatuuli tarttui vaaleisiin hiuksiin heitellen niitä ympäriinsä.
Tuuli käveli kohti mykistynyttä Pyryä kantaen Alkon kassia toisessa kädessään, hopeiset rannerenkaat kilisten toisessa. Hän pysähtyi kuistin portaiden juurelle.
”No älä nyt riemusta sekoa”, Tuuli sitten tuhahti.
”Mitä sä täällä--” Pyry yritti löytää ääntään.
”No kai mun nyt sun uudet mestat pitää tulla tarkistamaan, plus mähän sanoin silloin aikaisemmin että tuun koeratsastamaan sen sun puten… No, se on nyt vähän myöhäistä kai sitten kun sä sen menit ostamaan. Sitä paitsi porukat raivoaa aina mulle siitä ettei susta kuulu mitään, ne halus varmistaa että oot vielä hengissä ja voi jumalauta, vieläkö sulla on toi naurettava letti päässäs?”
Pyry tunsi voimiensa hiljalleen katoavan vain joutuessaan kuuntelemaan vanhemman siskonsa monologia.
”Tota, olisit voinut ilmottaa kyl jotain…”
Tuuli naurahti. ”No mut mikä yllätys se sitten ois ollut, eikä sulla kuitenkaan mitään parempaakaan tekemistä oo lauantai-iltasin, mä ihan yllätyin nähdessäni sut ulkona eikä koneen ääressä. Mut mä ajoin nyt aika pitkään aika helvetin täydellä rakolla niin jos--”
”Meillä on just tuparit alkamassa!” Pyry parahti.
Tuuli hiljeni ja katsoi veljeään hetken. Sitten leveä hymy levisi hänen kasvoilleen.
”No mut sithän mä tulin just oikeaan aikaan!”
Sen sanottuaan Tuuli käveli Pyryn ohi eteiseen Alkon kassi kilisten. ”Näistä ei kyl sit riitä kovin monelle mut ei voi olla mun vastuulla sun tupareiden tarjoilut. Kai sä oot ees siivonnut tän homeluukun kunnolla…”
Tuulin ääni katosi sisälle taloon.
Pyry jäi tuijottamaan tyhjää pihaa ja epäili jälleen kerran joutuneensa Liekkijärven piilokameraan.
|
|
Lyyti
Perustallilainen
Posts: 210
Hoitoheppa: Oili
|
Post by Lyyti on Jun 15, 2020 15:44:07 GMT 2
”Ai piru! Laila! Sie tökit minnuu sillä niskaan!” Lyyti kiemurteli tuskissaan siskonsa suoristusraudan liikkuessa vaarallisen lähelle hänen ihoaan. Laila huokaisi turhautuneena. ”Ihe sie pyysit minnuu avuks. Uota nyt rauhassa, ei tässä mäne ennee pitkään!” Oli lauantai-ilta, ja siskosten roolit olivat vaihtuneet. Yleensä Laila oli se, joka aloitti villiin iltaan valmistautumisen jo viideltä kasvo- ja hiusnaamioin, ja harjoitteli tanssiliikkeitään peilin edessä liimaillessaan irtoripsiään. Mutta tänään Laila oli päättänyt jäädä kotiin (kuulemma halusi katsoa Rahapajan uusimman kauden loppuun rauhassa) ja se olikin toden totta Lyyti, joka oli lähdössä viiihteelle. Aleksanterin, Pyryn ja Inkerin tupareihin oli kutsuttu koko Seppeleen porukka, ja Lyytikin oli uskaltautunut lupautumaan mukaan.
Laila sai jotenkin Lyytin yleensä varsin vaatimattomista hiuksista aikaan suloiset enkelikiharat, ja Lyyti katseli peilikuvaansa hymyillen. ”Vielähän tässä ois aikoo tehä siule kunnon meikkikii …” Laila ehdotti suostuttelevaan sävyyn. ”Höpö höpö”, Lyyti puuskahti. ”Miule ei sovi siun contourit.” Laila pyöräytti silmiään; hänen meikkitaiteilijan kykyjään ei Lyyti selvästi osannut arvostaa.
Eipä aikaakaan, kun Lyytin äiti oli hurauttanut lyhyen matkan Lyytin whatsappissa saamaan osoitteeseen. Lyyti oli varannut muutaman siiderin illaksi, joten auton rattiin hän ei uskaltautunut. ”Soita sitten kun tarvit kyytiä… mua ei haittaa, vaikka menisikin myöhään.” Äiti hymyili Lyytille ja puristi hänen kättään. Lyyti hymyili takaisin, vaikka tiesikin, ettei äiti Karjalassa olisi ikinä suostunut hakemaan häntä kyliltä yömyöhään. Mutta tiesihän äiti, että Lyyti oli Liekkijärvellä tuntenut olonsa välillä hyvin yksinäiseksi. Autoja oli parkkeerattu pihaan ja kadun varteen varsin vapaamielisesti, ja talosta kuului vaimeana musiikki ja puheensorina. Lyytiä jännitti, mutta hän pakottautui kävelemään etuovelle ja koputtamaan siihen. Pyry avasi oven ja näytti jokseenkin stressaantuneelta; hänen takaansa kuului jos jonkinlaista älämölöä. Kotibileet eivät varmaan olleet aivan Pyryn mukavuusalueella. ”Miulla on teille tuparilahja!” Lyyti hihkaisi ja ojensi Pyrylle kolmikolle ostamansa huonekasvin. ”Se on anopinkieli ja tosi heleppo hoitoo. Se tarvii vuan aika paljon valloo ja vettä ku multa kuivuu…” Pyry ei vaikuttanut kovin innostuneelta puutarhurin hommista, mutta mutisi kuitenkin jotain kiitoksen kaltaista ja päästi Lyytin sisälle.
Talo oli yllättävän siisti ja valoisa. Kaiuttimista soi kesäistä bilemusaa ja suurin osa porukasta oli Pyryn mukaan juuri terassilla tupakalla. ”Sä voit laittaa sun juomat vaikka jääkaappiin…” Pyry tarjosi yllättävän ajattelevaisena isäntänä, ja Lyyti seurasi häntä keittiöön, joka olikin jo täynnä alkoholi- ja limsapulloja. Ennen kuin Lyyti ehti kiittää, Pyry oli jo hävinnyt, ja Lyyti oli yksin. Hän tarttui yhteen pöydällä lojuvista muovilaseista ja avasi mansikkasiiderin. ”Moikka!” Lyyti kuuli yhtäkkiä pirteän äänen takanaan, ja pyörähti ympäri. Hymyileväinen kiharapää oli ilmestynyt keittiöön; Lyyti tunnisti tytön hämärästi. ”Me ollaan varmaan tavattu tallilla, mutta mä oon Tuulia! Kävin Seppeleessä monta vuotta ja hoidin Hestiaa. Sä hoidat muistaakseni jotain suokkia?” Ja jotenkin Tuulian luonteva, aito läsnäolo ja bile-illan jännitys sai yleensä varovaisen Lyytin rentoutumaan, ja ei aikaakaan kun kaksikko oli jo syvällisen keskustelun pyörteissä. Tuulia kertoi omasta ponistaan, Hestian varsasta, ja pojastaan, Lukasta. Lyyti kertoi että oli muuttanut Liekkijärvelle syksyllä ja jotenkin sai kakistettua, että sopeutuminen oli ollut vaikeaa. ”Voi, mä ymmärrän. Mutta hei, nythän me tunnetaan! Mä aion hoitaa Hestiaa seppeleessä koko kesän, ja sä voit tulla myös joskus meille moikkaamaan Theiaa!” Lyyti tunsi lämpimän ilon läikähtävän vatsassaan.
”LYYTIIII! TUUULIAAAA! IT’S TEQUILA TIME!” Inkeri ilmestyi keittiöön kuin tornado, ja näytti olevan jo kevyessä humalassa. Tuulia kieltäytyi shotista, mutta Lyyti suostui nauraen. Tästä illasta näytti tulevan unohtumaton Lyytille.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 15, 2020 18:34:01 GMT 2
Aleksanteri
Mä en osannu sanoa, olinko mä ihan helkatin tyynis vai stressistä turta. Kun juhlat oli lähteny vauhtiin, mun olo oli alkanu vähitellen muuttua siedettäväksi. Ilta oli niin lämmin, et mä pystyin linnoittautumaan t-paidassa terassille ja vetämään röökiä putkeen aina kun alko tuntua siltä, et mä oksentaisin ne pari kaljaa jotka olin ehtiny imeä sisuksiini.
Eikä sekään et meillä oli vieraita ollu nyt NIIN kauheeta. Terassilla oli aika rauhallista. Keittiöstä kuulu Inkerin tequila-karjuntaa (mä olin ihan tyytyväinen et en ollu siellä, koska en osannu sanoa Inkerille ei enkä halunnu laahata meidän lattioita tequilakännissä ennen yhtätoista illalla) ja terassin ovella "viilentymässä" käyny Salma oli pyörähtäny ovelta aika nopeesti pois, kun se oli nähny et mä olin terassilla yksin. Musta tuntu, et se oli vieläki vihanen mulle siitä, et se oli melkein myöhästyny Hannabysta mun takia.
Mä nojasin päätä terassilla olevan korituolin selkänojaa vasten ja nostin toisen jalan nojaamaan tuolin reunaan.
"Ootko sä täällä yksin?"
Mä tunnistin Pyryn äänen kääntymättä. Mun selän takaa kuulu kokoelma tassuttelevia askelia ja sit ennemmin tunsin ku näin, et Pyry istu viereiseen korituoliin. Kun mä vilkaisin sitä, se nojas myös päätä selkänojaan kasvot laskevaa aurinkoa kohti käännettyinä ja piti silmiä kiinni rauhallisen näkösenä.
"Kuka se vieras mimmi on?" Mä kysyin. Pyry avas silmät, suoristu ja vilkas olkansa yli ennen ku vastas.
"Mun sisko." Se irvisti. "Tuuli."
"Aika eläväinen."
Me istuttiin hetki tuijottamassa nurmikenttää terassin kaiteen toisella puolella.
"Onks Robert vielä tullu?" Pyry kysy sit. Mä nytkäytin olkapäitäni.
"En oo ainakaan vielä nähny sitä."
Mä olin hetken hiljaa, mut sit mun oli pakko pulauttaa kankeet sanat mun suusta niinku ne olis teräspalkkia, jota kiskottiin mun sisältä.
"Robert sano et jos se tulee, niin sen mukana tulee Cella."
|
|
|
Post by Alviina on Jun 15, 2020 18:44:19 GMT 2
Kun sanottiin, että kaikki seppeleläiset tervetuloa, niin sillähän sitten piti tarkoittaa KAIKKIA seppeleläisiä - myös mua, tai piru porukan periköön. Vähän jurppi se, miten mua ei melkein koskaan kutsuttu minnekään henkilökohtaisesti, vaan vastaanottamani kutsut tapasi aina olla luonteeltaan avoimia.
Ensin mä olin miettinyt, että kostoksi en menisi ollenkaan. Mitäs eivät kunnioittaneet mua henk.koht. kutsukortilla tai edes suullisella "hei Alviina, haluisitko tulla" -huomioinnilla. Siinäpä sitten miettisivät missä mä olin ja kärvistelisivät ikävän laimeassa alviinattomassa seurassa.
Korvat luimussa kuitenkin tajusin, että tokkopa kukaan miettisi asiaa ja vielä vähemmän itkisi mun perään.
Niin että oli sitten mentävä paikan päälle itkettämään porukkaa. Ihanuudellani tietty.
Ja heti alkumetreillä mä aloin vähän katua koko menemistä, sillä juhlien sijaan mä pölähdinkin keskelle jotakin Allun ja Pyryn sielunveljeysrituaalia. Siinä ne istui, tuijottamassa nurtsia niin kuin se olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen erinomainen nurmikko (ei ollut, siinä oli laikkuja).
"Ai Robert ja Cella?" mä kiekaisin tietämättä kumpaan tarttuisin hanakammin. Mulla oli asioita hampaankolossa kummankin suhteen. Ei mitään erityisiä asioita: kunhan nyt vaan hankasivat mun ienparkojani olemassaolollaan. "Ihanko totta ne jättäisi kaikkien hevosihmisten unelman taakseen?" Sellainen kai Kalla oli, ja sekin kaihersi mun hammasrakosia, koska tbh mikäpä mun purukalustoani ei olisi rassannut.
|
|
Manny
Perustallilainen
“The richness I achieve comes from Nature, the source of my inspiration” - Claude Monet
Posts: 235
Hoitoheppa: Arktik
Oma heppa: Naya
|
Post by Manny on Jun 16, 2020 3:32:37 GMT 2
Kesäyö. Siitä tuoksusta pidän.
Vedin henkeä niin syvään, että se melkein sattui. Tuoksu oli kuitenkin niin huumaava, ettei se haitannut. Olisin voinut heittäytyä kävelykadun sivussa kasvavaan heinikkoon ja upota sinne ja olla onnellinen. Se johtui tuoksusta – suurimmaksi osaksi – mutta myös siitä, että olin matkalla elämäni suurimpaan maanpäälliseen piinapenkkiin.
Tai okei, ehkä se johtui enimmäkseen juuri siitä piinapenkistä.
Heinikossa makaaminen tuntui erittäin paljon mukavammalta ajatukselta kuin sosialisoiminen puolituttujen ihmisten kanssa. Rutistin paperikassin kantokahvaa, joka pureutui ikävästi kämmenteni ihoon, mutta juuri nyt se ei ollut suurin murheeni. Pian olisin perillä. Nostin puhelimeni esiin ja tarkistin auki olevasta Google Mapsista olevani yhä oikealla reitillä. Enää 500 metriä.
Kuulokkeistani soi Apulannan Viivakoodit, kun saavuin oikealle pihalle. Olin kääntänyt valmiiksi sätkän, jonka imin hermostuneena ennen kuin vihdoin kokosin itseni ja astelin ovelle.
“MÄNIIIIII!”
Oven avannut jokin oli liikkeissään niin nopea, että ehdin vain äkkiä horjahtaa taaksepäin, kun kaulassani jo roikkui vaalea ja tequilalta tuoksuva olento. Vedin katkonaisesti henkeä ja ennemmin vedin Inkeriä itsestäni irti kuin halasin takaisin.
“Joo”, vastasin kuin idiootti ja laskin sekä lahjakassin että oman kangaslaukkuni eteisen lattialle. Huoneisto tuoksui puhtaalle, vasta pestylle, ja ehdin vain vilkaista ympärilleni ennen kuin eteeni ilmaantui joukko ihmisiä.
“Manny!” huudahti Pyry, joka kurotti taputtamaan toista olkapäätäni samaan aikaan kun Inkeri vielä piteli kiinni toisesta olkavarrestani. Taaempana hahmotin Aleksanterin hahmon, joka katsoi minuun päin ja nyökkäsi sen verran jäykästi, että olisi voinut kuvitella tyypin kärsineen jonkin sortin niskavaivoista jo pidempään. Tunnistin myös ilmeisesti keittiön puolella taka-alalla olevasta porukasta Salman ja Emmyn. Nielaisin pienesti ja puoliväkisin irrottauduin Inkeristä, joka piti edelleen kiinni neuletakkini hihasta ja höpötti jotain, mikä meni minulta ohi sen verran että erotin vain sanat “siis ihan vitun”, “pakko testata” ja “tequila”.
Sain kenkäni riisuttua ja astelin keittiön puolelle ympärilleni tarkkaillen. Pyry myhäili edessäni hyväntuulisena, Inkeri taas oli jo liuennut eteisestä olohuoneen puolelle, josta kantautui kovaääninen musiikin ja puheensorinan kakofonia.
“Tota, toin teille tällaiset”, sanahdin ja suuni tuntui yhtäkkiä todella kuivalta. Pyry katsoi vilpittömän uteliaana paperikassiin, jonka nostin pöydälle. Keskityin tyhjentämään kassin sisältöä pöydälle, sillä se tuntui paljon vähemmän kiusaannuttavalta kuin se, että tuparilahjan saavat olisivat sen itse tyhjentäneet.
“Tää on tällainen ilmapuntari. Tää ei kyllä oo uusi, meidän äidillä on näitä, kun se keräilee muutenkin kaikkea ja sit antaa mulle. Mut tän ainakin pitäisi näyttää säät ihan kohdilleen”, tokaisin samalla kun ojensin puista puntaria Pyrylle.
“Ja sit aattelin”, jatkoin, hermostuneen puhetulvan kourissa, “et jos tykkäisitte näistä.”
Ja juuri kun poimin yhden kotoani ottaman pistokkaan esiin, kuulin takaani äänen.
“Onko tuo kultaköynnös?”
Käännyin katsomaan taakseni ilmestynyttä tyttöä, jolla oli varsin valloittavat kiharat ja hymykuopat, jotka erottuivat vaikkei tyttö varsinaisesti edes hymyillyt sillä hetkellä. Häkellyin ja katsoin silmät lautasina pellavapäätä ja sitten pistokkaitani.
“Ööh, ei, tai siis, joo, on”, sanoin ja hieraisin otsaani. Oli ne kultaköynnöksiä. Olin vain niin sekaisin kaikesta siitä ympäröivästä härdellistä, etten itsekään enää tiennyt mitä päästin suustani.
“No sit mie tunnistin”, tyttö sanoi ja katsoi minuun silmät hymyillen. Ujosta olemuksesta huolimatta pellavapäästä välittyi lämmin tunnelma ja tunsin itsekin rentoutuvani samalla kun pieni hymy kohosi omille kasvoillenikin. Emme kuitenkaan ehtineet esittäytyä sen enempää, kun tuntui kuin koko tila olisi räjähtänyt.
“SHOTTEJA!”
Voihan vittu.
|
|
|
Post by Aleksanteri on Jun 16, 2020 16:48:58 GMT 2
Aleksanteri
Mä en käsittäny mistä Alviina oli ilmestyny ja minkä helkatin pyörremyrskyn se oli saanu ilmestymisellään aikaseksi. Ensin me oltiin istuttu Pyryn kanssa terassilla kahdestaan, melkein NORMAALISTI, ja yhtäkkiä meikiltä ja hiuslakalta tuoksuva Alviina oli kiekunu mun korvaan alle neljän sentin päässä mun tärykalvosta. Se oli pusertanu itsensä ensin mua ja sit Pyryä vasten ja näyttäny siltä et nyhtäis meistä ulos kaikki ne juorut, joista me oltiin melkein äsken päästy puhumaan. Mut ja Pyryn oli luultavasti pelastanu vaan Inkerin karmee kiljahdus, kun joku (äänestä päätellen arvatenki Manny) oli ilmestyny ulko-ovelle. Alviina oli tarttunu meitä kumpaaki topakasti käsivarresta ja raahannu meidät sen mukana eteiseen.
"Kertokaa kaikki, kertokaa kaikki, mut tervehditään nyt eka vierasta", se oli hihkunu samalla ku puristi sen pehmeissä kapeissa sormissa mun kättä.
Mä tunsin Alviinan hengityksen mun olan takana, kun seisoin eteisessä esittämässä Inkerin ja Pyryn kanssa vastaanottokomiteaa Mannylle. Mä olin oikeestaan aika ilahtunu siitä, et se oli tullu.
Kun Manny esitteli kukkapurkkia, jonka se oli tuonu, Alviina kuiskas mun korvaan:
"Onks Cella oikeesti tulossa, etteks te oo ihan surkeissa väleissä? Haluutko että meen jututtaan sitä?"
Mä olin kääntymässä ja älähtämässä jotain (kenen mielestä olis hyvä idea et Alviina kävis puhumassa Cellalle? ? ?), mut taloa ravisuttava "SHOTTEJA!"-huuto peitti mun vastustelut.
Mun olis pitäny paeta siinä vaiheessa. Kymmenen hiton minuutin päästä mä nojasin puolta mun äkkihumaltuneesta kehosta meidän keittiön pöytään ja yritin esittää näkymätöntä, kun Inkeri kiers tequilapullon kanssa ja kaato kolmatta shottia kaikille.
Mä en tienny mitä hyvää tästä enää vois tulla.
|
|
Manny
Perustallilainen
“The richness I achieve comes from Nature, the source of my inspiration” - Claude Monet
Posts: 235
Hoitoheppa: Arktik
Oma heppa: Naya
|
Post by Manny on Jun 16, 2020 23:42:26 GMT 2
Sydän pamppaili ja kaikessa metelissä ja ympärillä käyvässä vilskeessä tunnelma oli kuin olisin joutunut keskelle ydinsotaa, vaikka oikeasti kyse oli vain huoneistossa raikuvasta musiikista ja ihmisten puolihumalaisesta liikehdinnästä. Kuulin musiikin läpi Inkerin naurun ja otin eksyneesti askeleen äänen tulosuuntaa kohti, sillä Inkerin tunsin ainakin jotenkuten, mutta joku ehti tarttua minua ranteesta.
“Niin kukas sä olitkaan?”
Käänsin nopeasti pääni kysyjää kohti samalla kun kiskaisin kättäni vaistomaisesti poispäin, mutta ote oli sen verran luja etten saanut kättäni irrotettua. Silmäni osuivat tyttöön, jolla oli pitkät hiukset ja jonka katse tuntui yhtä nälkäiseltä kuin hyeenan, joka oli odottanut ateriaansa päiväkausia.
“Manny”, töksäytin nopeasti ja tyttö kumartui hieman lähemmäs silmät kiiluen.
“Ja? Sä hoidat siis Arktikia Cellan tilalla?” tyttö sanoi ja tunsin oloni hetki hetkeltä epämukavammaksi. Käsivarteni oli jännittynyt ja yritin vaivaantuneesti pyristellä irti tytön otteesta.
“Öö, joo”, sanoin samalla kun vaihdoin painoa jalalta toiselle.
“No, mitä Cella on siitä mieltä? Tai Al-” tyttö ehti aloittaa, mutta samaan aikaan jokin horjahti meitä päin ja kimeän kirkas ääni täytti huoneen.
“Hei nyt niitä vitun shotteja vai mikä vitun keskustelukerho täällä on meneillään!” Inkeri pauhasi ja kaatoi samaan aikaan kirkasta nestettä shottilasiin. Katsahdin pikaisesti pitkätukkaiseen tyttöön ja sen jälkeen takana tuleviin Pyryyn ja Aleksanteriin, joita Inkeri kovaäänisesti hoputti. Inkeri antoi shottilasin pitkätukkaisen tytön käteen ja huitaisi lähes saman tien kärsimättömästi.
“Alviina väistä!”
Inkeri tunki itsensä tytön - ilmeisesti Alviinan - ohitse ja ojensi shottilasia.
“Siitä!”
Lasi lähestulkoon tyrkättiin käteeni ja en ehtinyt edes nyrpistää ajatukselle, kun Inkeri jo ojensi suolapurkkia ja sitruunaviipaletta. Blondin ilme oli sellainen, että ymmärsin ettei minulla selkeästi ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua niihin.
“Tälle illalle!”
Nuolaisin suolan kämmeneltäni ja kumosin shotin kurkkuuni. Ikävä polte valtasi kurkkuni ja irvistäen painoin sitruunaviipaleen huulilleni. Tunsin kevyen hipaisun kyljessäni ja käännyin katsomaan Aleksanteria, joka nojasi pöytään ja irvisti takaisin naamallaan yhtä tuskainen ilme kuin itsellänikin. Hapuilin tuolin selkänojaa ja vedin tuolin pöydän alta esiin istuutuen alas. Inkeri pyöri keittiössä kuin pieni vaalea hyrrä ja kuulin Pyryn nauravan. Kumarruin nostamaan Sandelsin kassistani ja käänsin katseeni Aleksanteriin.
“Miten menee?” kysyin tahattoman karhealla äänellä samalla kun sihautin kaljan auki.
“Ihan hyvin”, Aleksanteri sanoi ja imeskeli sitruunaa siihen malliin, että meno oli kaikkea muuta kuin hyvä. “Entä sulla?”
“Hyvin mullakin.”
Otin oluesta huikan ja hymyilin pienesti.
|
|