|
Post by Loviisa on Nov 7, 2018 21:09:55 GMT 2
Mulla ollut hiljaiseloa ja vielä jatkuu.. Niin paljon kaikkea elämässä.
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 22, 2018 17:04:17 GMT 2
Leffat, en jaksa mtään sarjoja oikeen kattoa.
Etelä- vai Pohjois-Suomi?
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 13, 2018 17:11:03 GMT 2
Marrasmaasto. Uskomatonta, että nyt oli jo melkein marraskuun puoliväli. Kohta oli jo joulukuu, aika riensi, minä tunnuin tallaavan paikallani. Mutta en seuraavaa tuntia kuitenkaan, olin ilmoittautunut lauantaipäivän riemuksi maastotunnille. Kyllä, taas. En vahingossakaan ilmoittaudu koulutunnille vaikka tarvetta olisi ja paljon. Sinä samana hetkenä tein päätöksen, että seuraava ylimääräinen tunti, jolle menen, tulisi olemaan koulutunti. Koko edellisyön oli tupruttanut lunta, tai ainakin jotain sen tapaista. Maa oli kuitenkin valkeana herätessäni. Jouduin pyytämään isää heittämään minut tallille. Vaikka olin vannoutunut hyötyliikunnan sekä ympäristöystävällisemmän elämäntavan kannattaja, en uskaltanut lähteä polkemaan lumisille ja liukkaille teille. Olin toivonut tunnille ylläriratsua. Oli aina jännää käydä katsomassa tuntilistasta kenet Anne oli valinnut. Kipitin siis tallille tullessani suoraa päätä ilmoitustaululle. Selasin katseella listan loppupäähän, Rokki! Jes, en ollut varmaan koskaan mennyt ruunalla. Osallistujia tunnille oli monta, meistä tulisi komea letka. Menimme yhdessä Annin ja Neten kanssa hakemaan heppoja tarhasta, vaihdoimme kaikki Liekkijärven uusimmat juorut samalla. Ruunat olivat lauhkeina jo portin lähellä odottamassa. Roki antoi heti kiinni. Se tuli koko matkan laahustaen perässä. Minä tykkäsin vauhdista ja vaikutti siltä että Roksu ei ollut ihan samalla aaltopituudella, tai sitten se oli juuri herännyt nokosilta. Missä pihattolaiset harjattiin? Missä niiden harjat ylipäätään olivat? Emme kukaan tienneet tarkasti, mutta päätimme mennä talliin. Sieltä ainakin löysimme harjat ja päätimme harjata ja varustaa pollet ulkona. Olin tyytyväinen ylläriponiin marrasmaastossa. Pieni musta Rokki katseli uteliaisena minua pöyhkeän otsatukkansa alta, se oli niin suloinen ja kiltin näköinen. Vaikka tiesin ponin olevan melko lauhkea, oli se varmasti mukavaa seuraa maastoon. Yllättävän lumisateen takia emme kuitenkaan voisi kiitää maastossa täysiä vaan paremminkin nauttia luonnosta ja yhdessä olemisesta. Lähdimme jonossa Ellin perässä tallipihasta. Saimme olla Rokin kanssa lähes hännänhuippuna. Kylmä ja pureva tuuli meni luihin ja ytimiin. Onneksi olin pistänyt kevyt toppatakin päälleni. Sormikkaat lämmittivät myös mukavasti. Roki allani tuntui melko levolliselta, se ei ollut yhtään jännittynyt eikä pelännyt tippumisesta porukan kyydistä. Rentouduin siis itsekin ja nautin matkasta. Ensimmäisellä ravipätkällä olin tippua kyydistä, Rokin askel tuntui erityisen pieneltä ja tikittävältä. Kesti hetken aikaan kun kerkesin mukaan ja sain totuteltua itseni tälläiseen kyytiin. Nostalginen tunne valtasi mieleni ja aikamatkasin takaisin aloitusvuosiini Seppeleessä ja Pampuun. Vaikka Rokin askeleen pompottavuus ei ollut kyllä mitään Pampuun verrattuna, mutta paljon samaa niissä oli. Vaikka emme pääseetkään laukkasuoralla, en ollut pahoillani. Laukkapätkät paremmilla pohjilla riitti hyvin. Roki pinkoi mitä pienillä poninjaloilla pääsi ja sain olla tarkkana, että pysyin kyydissä. Toisaalta minua hirvitti ja toisaalta nauratti, sillä niin täysiä Roki yritti pysyä muiden perässä. Aika lensi kuin siivillä ja pian huomasimme tutun pihapiirin lähestyvän. Tallilla huolsimme hevoset jonka jälkeen riensimme keittelemään teetä ja kaakaota oleskeluhuoneeseen. Ensimmäinen talvikauden maasto oli takanapäin! //Löysin tämmösen tallennetuista, kirjotin loppuun ja etin tän tunnin. Parempi myöhään kun ei milloinkaan vai..?
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 13, 2018 16:35:18 GMT 2
Mulla jääny ilmottamatta, Seppele 10v-palkintoleiri osaleiri-merkki. Ja maasto 3.
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 13, 2018 16:30:31 GMT 2
Ensiks murot sitte maito ofc!
Mä vai mää?
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 12, 2018 22:10:34 GMT 2
Lauantai-ilta. Niin ihana ja leppoinen, viikon paras hetki.
Juoksin hengitys huohottaen polkua pitkin, väistelin ketterästi kivet ja juurakot. Kiristin tahtia ja kohta juoksin jo aivan kuntoni ylärajoilla. Kilometrit kuluivat ja olin aivan transsissa. Yhtäkkiä pysähdyin. Polku kulki peltoaukean reunaa. Vilja kypsyi kullan keltaisena, vielä hetken vihreät koivut humisivat tuulen mukana. Oli aivan hiljaista, vain oma tasainen hengitykseni soi taustalla. Olo oli erikoisen rauhallinen. Kaikki oli hyvin. Tai ainakin niin luulin olevan.
Istuin koulukavereideni kanssa iltaa, söimme pitsaa ja katsoimme yllätys yllätys The Notebookkia. Jotenkin oli levoton olo, olinko tulossa sairaaksi vai ressasinko tulevan viikon kovasta työrupeamasta. ”Hei tytöt, mä oon varmaan tulossa sairaaks, mun on ihan pakko lähtee kotiin. Oon tosi pahoillani!”
En voinut mitään, oli niin outo olo, että oli lähdettävä kotiin nukkumaan. Seppeleen wappiryhmään oli tullut ihan tuhat kommenttia, ajelin hiljaa hiekkatietä pitkin ja selailin viestejä. Viimeinen kommentti jätti liian monta sydämen lyöntiä välistä ja täysin autoni hallinnasta. Onneksi vauhti oli niin hiljaista, että auto sammui keskelle tietä. Kaikki miljardit aivosolut sinkoilivat ympäriinsä. Yhtäkkiä olin täysin hereillä. Kädet täristen lähdin tallille. Kello oli jo yli kahden ja aristavan syksyn pimeys oli vallannut maat ja mannut. Luulin koko matkan Seppeleeseen, että päätalli oli tulessa.
Saavuin keskelle hullunmyllyä. Apua, apua, apua. Sanat pääsivät hiljaisena kuiskauksena suustani. En pystynyt ajattelemaan muuta, valtava hätä valtasi koko kropan. Savu, lieskat, juoksentelevat palomiehet ja ambulanssikuskit. Hoitajat yhdessä rykelmässä toistensa tukena. Katsoin kaikkea sivusta, en pystynyt menemään kaiken keskelle. En halunnut kohdata ketään, en katsoa Annea silmiin.
Ei, ei tänään.
|
|
|
Post by Loviisa on Mar 23, 2018 17:11:41 GMT 2
Kevään toivo
”Kuu kiurusta kesään,puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään!” Katselin Seppeleen koivuihin kiinnitettyjä talipalloja. Vielä ei näkynyt kiurua kuin peippostakaan, mutta talitintti oli jo eksynyt oksalle. Kuinka onnellisesti pikkulinnut sirittivätkään ja liitelivät koivusta koivuun. Välillä istuutuivat oksalle syömään talipalloja ja taas suhahtivat lentoon. Nyt ne näyttivät niin helpottuneilta, kun talven selkä oli jo taittunut. Odotin kevättä. Pimeys olisi voitettu, kohta niin Seppele kuin koko Suomi kylpisi valossa. Yöttömiin öihin ei olisi enää niin pitkä aika. Myös luonto heräili talvihorroksesta päivä päivältä enemmän. Kevät toisi pilkahduksen toivoa tähänkin pieneen tuppukylään. Seppeleen arki pyöri entisellään. Kevät ei muuten näkynyt, kuin leppoisimpina ilmeinä kasvoilla. Vielä kylläkin ulkoa sisälle tulevien ratsastajien posket hehkuivat kylmyydestä ja sormet kohmettuivat ohuissa ratsastushanskoissa. Mutta kohta kenttä olisi jo sulanut lumesta ja saisimme ratsastaa keväisen mutaisella kentällä maneesin sijaan. Minulle se kelpasi, sillä nautin ulkoilmasta kasvoillani. Kuljin pihan poikki suoraan aitalle. Vastaan kulkivat tuntilaiset sievässä jonossa kohti maneesia. Tervehdin iloisesti ja suuntasin aukaisemaan aitan oven. Vanessa ahersikin Oilin karsinaa putsaten ja oli niin keskittyneenä, että säikähti kun huikkasin moikat. Päätin itsekkin siivota Lyylin karsinan, olisipahan Kassulle vähän helpompi iltatalli. Juorusimme suut vaahdoten Vanessan kanssa Liekkijärven uusimmista käänteistä. Eihän niitä paljon ollut, mutta tyydytti meidän juorunälkäämme. Meissä oli jotain samaa, molemmat nauttimme luonnon rauhasta ja otimme elämän melko rennolla otteella. Olinkin iloinen, kun Oili sai Vanessasta hoitajan. Usein mietin, olinko erakko-luonteinen. Kuinka syvää onnea koin, kun sain olla kahden luonnon kanssa. Siksi rakastinkaan maastoretkiä. Vaikka olin sosiaalinen ja koin, että minulla oli paljon kavereita, joskus tunsin oloni tukalaksi ihmisten keskellä. Joskus täynnä oleva Päätimme yhdessä lähteä maastoon. Haimme hevoset tarhasta ja ilmaan minkäänlaista kiirettä laitoimme ne valmiiksi. Selvitimme jopa harjat, jotka todella tarvitsivat sitä. Helpointa olisi ollut ottaa fiskarsit ja leikata koko harja lyhyeksi. Loppujen lopuksi ei siinä edes kauaa mennyt ja innoistuimme jopa letittämään harjat. Lyyli ja Oili meinasivat molemmat nukahtaa siihen auringon paisteeseen. Kyllä talvinen metsä oli kaunis. Umpihanki kimalteli kuin siihen olisi ripoteltu miljoona pientä timanttia. Aurinko pilkahteli mäntyjen välistä ja lämmitti jo, vesitippoja tippui jo oksista. Ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen, olin laittanut kesäratsastuskenkäni jalkaan, tosin pitkät villasukat lämmittivät jalkojani. Hevoset nauttivat yhtä paljoin kuin mekin. Ne eivät millään malttaneet ravata, ja kunnes pääsimme laukkaamaan, antoivat ne kaikkensa. Kuin kevät olisi tuonut niillekin lisäenergiaa. Hymyissä suin vaelsimme takaisin. Kevät oli täällä ja se toi toivoa.
|
|
|
Post by Loviisa on Jan 16, 2018 17:48:53 GMT 2
Tiistai Talvileiri kolinlammen hevoskeskuksessa! Miten ihana viikko olikaan tuloillaan ja täydellinen pysähdys pimeän talven keskelle. Olin kuin pikkutyttö ennen leirin alkua, hyvä että sain edes unta edellisyönä. Vaikka olinkin monet leirit Seppeleessä kerennyt koluta ja oli mukavaa päästä joskus muihinkin puitteisiin. Tiistai valkeni aurinkoisena, pieni pakkanen höyrysti hengityksen ja nipisteli poskilla. Tänään oli maastopäivä, jota olin odottanut. Puolet leiriläisistä lähtivät laskettelemaan, joka meillä oli vuorossa vasta huomenna. Keli oli lähes täydellinen maastolle. Danielin vetämänä lähdimme maastoon. Oli mielenkiintoista saada juuri Kuutti tälle maastolle, sillä harvoin olin sillä ratsastanut. Rakastin maastoreissuja, sillä nautin luonnon keskellä menemisestä. Aurinko tervehti meitä korkealla taivaalla, vaikka sen säteet eivät lämmittäneetkään, sai se mielen iloiseksi ja pienen toivonkipinän keväästä. Lähdimme lumipolkua pitkin rauhallisesti käynnissä, jäätyneet lumivaipat oksien päällä säteilivät kuin timantit. Miten ihanan näköistä kaikki oli! Maastoreitti oli monipuolinen. Kolin maastot antoivat mahdollisuuksia aivan toisenlaisille maastoille kuin Seppeleen polut. Täällä löytyi mäkiä ja hevoset saivat tehdä kunnolla töitä niiden päälle kiipeämisessä. Maisemat mäkien päältä olivat loistavat, milloin avautui silmiemme eteen upea peltoaukea taikka kiiltävä järven jää. Kuutti allani oli mukava ja vauhdikas, juuri mistä pidinkin. Sain olla koko ajan myös hereillä, sillä muuten ruuna saattoi keksiä omiaan. Laukkasuoralla sain vauhtia sydämmeni kyllyydestä. Kuuttia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä vaan kevyet laukkapohkeet saatuaan se kirmasi isoon laukkaan. Ilman pieniä kommervenkkejä matka ei kuitenkaan mennyt, juuri laukkapätkän jälkeen, ruuna päätti ettei halunnut vielä lopettaa. Kuolaimen pureminen, päänheitto ylös ja menoksi, mutta onneksi matka pysähtyi lyhyeen, sillä edessä menevä Elmo päätti juuri työntää ahterinsa eteen ja Kuutti ei päässyt päätä pitemmälle. Ruuna heitti koko kroppansa sivulle, mutta pysähtyi kuitenkin. Jalustimet lähtivät omia teitään ja tippuminen oli melko lähellä. Pystyin kuitenkin pysymään juuri ja juuri selässä. Mäkien päällä saimme aina pitää taukoja sillä kuvia oli saatava. ”Ota musta vielä tässä ja sit sillee vähän sivulta. Eiku just toiselta puolelta, hei ei näistä tullu yhtään hyviä!!” Nette luetteli ja Wilma yritti tehdä työtä. Pystyin lukemaan Danielin ajatukset ilmeestä päätellen. Loppuviimein se komensikin porukan liikkeelle. ”Ja nyt ei oteta enää sitte yhtään kuvaa tai muuten me ei olla yöhön mennessä takasin!” Saavuimme takaisin hevoskeskukseen hyvissä ajoin. Hämärää jo oli, joka olikin tehnyt takaisin tulosta vielä tunnelmallisempaa. Sininen hetki, oli maalannut koko maiseman. Mieli olit kevyt. Kuva Kuutin selästä vaellusreitin varrelta, Kolin huipulta. Olin nähnyt vain kesäisiä kuvia, mutta näky oli upea myös talvella, jopa Daniel ei pistänyt hanttiin kuvauspaussia. Kiitos leiristä!
//Näin oikein silmissäni hienon maalatun maisemakuvan, mutta ei sitte ihan taidot riittäny..
|
|
|
Post by Loviisa on Jan 13, 2018 15:52:14 GMT 2
Tiistai 17.10
Koulutunti
Olin ollut edellisiltana saunomassa ja katsomassa leirikastetta Seppeleessä, ilta oli mennyt myöhään ja nyt olin kuin nukkuneen rukous. Kirpakka syysilma avasi hengitystiet kun pyöräilin vauhdilla Seppeleeseen. Eilen oli alkanut Seppeleen kymppisynttäreiden kunniaksi leiri, mutta minä olin mukana vain yhtenä päivänä. Olin melko varma, että päivästä oli tulossa loistava.
Selasin tuntilistaa, päivälle oli laitettu jokaiselle tunnille olin saanut mielenkiintoisen hevosen. Koulutunnille sain Polarin. Olin kieltämättä jännittynyt, tiesin sen olevan hieman sähläri ja minä en kokenut koulua niin omakseni. Itsevarmuuteni laski roimasti ja vielä kuin katsoin muita samalla tunnilla olijoita, pupu hiipi pöksyyn.
Polarin valmiiksi laitto sujui melko ongelmitta, kyllähän se kokeili jos mitä temppuja, mutta olin jo tottunut niihin. Nopeus oli myös valttia tässä tilanteessa, joten ruuna ei kerennyt täysin menettää malttia paikoilla tönöttämiseen. Rystyset valkoisina puristin Polarin suitsia, kun kävelimme maneesiin.
One hour later...
Jännitys ja pelko oli ollut täysin turhaa. Olin sulanut jo alkulämpöjen jälkeen. Polar oli ollut hyvin herkkä ja vaatinut paljon minulta, se olikin juuri hyvä juttu. Olin liian pitkään tottunut kulkemaan oman mukavuusasteeni sisäpuolella, siksi en kouluratsastuksesta niin tykännytkään, sillä en osannut sitä niin hyvin mitä muita!
”Loviisa relaa vähän! Sä näytät ihan kalpealta!” Anne oli sanonut heti alkuverryttelyssä.
Apua.. Näkyykö se noin selvästi ulospäin, oli ollut ensimmäinen ajatukseni. Alku oli kieltämättä hankala. Jopa ravaaminen hyvässä temmossa meinasi olla haastavaa, sillä pohjetta antaessa Polar juoksi altani pois ja välillä taas hidasti melkein käyntiin aivan pienimmistäkin avuista.
Sain homman kuitenkin balanssiin ja rullaamaan. Anne heitteli ohjeita ja niitä me kaikki yritimme toteuttaa parhaamme mukaan. Kun muistin ratsastaa kunnolla, alkoi Polarkin olemaan hyvin tuntumalla.
Loppujen lopuksi teimme ihan peruskoulua, mutta hyvin olennaisia asioita. Sillä koulutunnin nimi oli ”vatsalihakset töihin” oli istunta ja koko kropan hyväksi käyttö ratsastuksessa tunnin yksi pääteema. Muutaman kerran meinasin turhautua, mutta onneksi koin myös onnistumisen hetkiä, jotka vahvistivat keskittymään koko tunnin ajaksi.
Tunnin lopuksi olin poikki. Vatsalihakset todella olivat päässeet töihin, eikä Anne ollut epäillyt niistä muistuttaa tarpeeksi tiuhaan tahtiin. Tämä oli ollut vasta päivän ensimmäinen tunti, ja jo nyt selästä pois tuleminen oli tehnyt tiukkaa.
Klo 21.00
Kolme tuntia myöhemmin olin kliseisesti sanottu poikki, mutta onnellinen. Päivä oli ollut täysi jackpot. Päivän maastotunnin olin saanut kirmata Peckin kanssa. En ollut pitkään aikaan nauttinut ja nauranut niin paljon mitä maastossa. Peck oli ollut ihan mahdoton, jo hoitaessa, mutta niin hellyyttävän ilkikurinen, ettei sille voinut kuin nauraa. Pitkästä aikaa olin myös saanut ratsastaa kunnon pomputtavassa ravissa ja lyhyessä laukassa.
Hanskin pitämä estetunti illan päätteeksi oli ollut toisaalta se odotetuin kohokohta, mutta toisaalta taas pelätyin. Hanski ei todellakaan ollut miellyttävä persoona, mutta samalla odotin mitä sieltä tulisi. Sain tunnille Lemonin, joka oli suloinen, mutta en voinut välttyä palautteen saamisesta. Tunnista kuitenkin jäi kuitenkin paljon käteen.
Jäin vielä illaksi iltapalalle ja saunomaan. Taas niin paljon rikkaampana lähdin pyöräilemään viileässä lokakuun yöksi muuttuvassa illassa takaisin kotiin.
1/1
|
|
|
Post by Loviisa on Jan 11, 2018 18:53:19 GMT 2
Uusi vuosi, uusi minä?
Hyvä 2018, ole hyvä ja anna minun toteuttaa nämä asiat.
1. Opettele ratsastamaan 2. Käy useammin tallilla 3. Paranna yhteistyötä Lyylin kanssa 4. Auta vähintään kaksi kertaa kuussa aamu-/iltatallissa 5. Käy enemmän tunneilla 6. Käy vaativammilla tunneilla 7. Voita itsesi 8. Tutustu uusiin hoitajiin 9. Ratsasta eri hepoilla 10. Käy vähintään yksi leiri 11. Pese Lyylin varusteet usein 12. Siivoa karsinoita useammin 13. Opiskele ahkerammin 14. Tee lukusuunnitelmia 15. Opiskele enemmän englantia 16. Kirjoita muistiinpanoja 17. Liiku enemmän 18. Ala käymään salilla 19. Ala käymään ryhmäliikunnoissa 20. Joogaa 21. Venyttele 22. Meditoi 23. Nuku enemmän 24. Syö vähemmän herkkuja 25. Syö säännöllisemmin 26. Syö enemmän vihanneksia ja kasviksia 27. Laita itse ruokaa 28. Matkustele enemmän ja uusissa paikoissa 29. Rohkene puhua tuntemattomien ihmisten kanssa 30. Lue enemmän kirjoja 31. Säästä rahaa 32. Yritä saada töitä 33. Pidä huoneesi siistinä 34. Tee enemmän perheen kanssa 35. Vietä enemmän aikaa ystävien kanssa 36. Opettele uusi taito 37. Unelmoi enemmän 38. Nauti elämästä 39. Pidä huolta itsestäsi 40. Ja löydä sisäinen rauha
Tallin valot näkyivät jo. Pakkanen oli kiristinyt jo varmasti muutamalla asteella. Sekä minun, että Lyylin kostea hengitys höyrysi. Pakkaslumi narskui kavioiden alla ja puista varisi lumihiutaleita. Kuu mollotti taivaalla.
Pitkä vaellus oli ollut tuottoisa. Ajatukset olivat pyörineet useissa fääreissä. Vuoden päästä olen 40 lupausta parempi ihminen. Ehkä?? Mahdollisesti?? Toivottavasti?? Tai ehkä en kuitenkaan.
|
|
|
Post by Loviisa on Oct 4, 2017 16:38:08 GMT 2
Siis kääk miten ihania tarinoita ja kuvia te ootte taiteillu!! Ihan superia!! <3
Aada, miten kivaa onkaan jakaa Lyyli just sun kanssa! Eka tarina oli realistinen ja rento, jatka samaan malliin! Enkä malta odottaa mitä koiruuksia yhdessä keksitään Lyylille!
Clara, sun tekstiä on mukava lukea! Sujuvat ja leppoista talliarkea huokuvat tarinat on ihan loistavia. Mukava lukea uusista tuulista, jotka värittävät hahmon elämää. (Ja unohtamatta niitä kaikkia kauniita kuvia mitä oon piirrelly, puhdasta lovee!!)
Pipsa!!!! Voi niitä aikoja kun hoidettiin Pampua yhdessä, siitä on melkeen kymmenkunta vuotta </3.. Viimeisin tarina Sikelle oli niin ihanan aito ja täynnä tunnetta! Voi että tykkään, niin susta ku tarinoistas!
Kivoilla tarinoilla Sara oot Huiskan päikyn täyttänyt. Aiempia kompaten, mielenkiintoinen viimeisin tarina, jossa hyvää pohdiskelua! Sun tekstit on ytimekkäitä ja mielenkiinto säilyy aina koko tarinan ajan (mukavat kappalejaot ja pituus!).
Ja lista vois jatkua ja jatkua, sillä niin kuin sanoin jo aikasemmin, ootte ihan älyttömän taitavia! Siispä kehuja ihan jokaiselle!
|
|
|
Post by Loviisa on Oct 1, 2017 18:55:01 GMT 2
Syksyn lehtisade
Pysähdyin. Hengitin. Pitkästä aikaa. Syksy oli nyt viimein tullut, hämärä hiipi hiljaa, salakavalasti ja sumu nousi pellon päälle. Niskaan ropisi värikkäitä lehtiä ja jokainen askel kahisi. Taas edessä on pitkä ja pelottava pimeä talvi. Mutta Lyyli kulkee turvallisena vierelläni ja minä en pelkää.
^ yritän tehä jotain joskus noille kuville..
|
|
|
Post by Loviisa on Sept 12, 2017 9:50:39 GMT 2
Jatkan, mutta Lyylille vois ottaa myös toisen hoitajan, niin saatais enemmän elämää sen päikkyyn!
|
|
|
Post by Loviisa on Aug 11, 2017 17:17:59 GMT 2
Viimeistä kertaa Viimeistä kertaa tälle kesälle, saatoin tuntea ilta-auringon lämpimän henkäyksen kasvoillani.
Kavioista roiskuva vesi tuntui lämpimänä kosketuksena paljailla säärillä. Huokaisin syvään. Mieli keveänä ja onnellisena olin valmis tervetoivottamaan syksyn tulevaksi.
|
|
|
Post by Loviisa on Apr 14, 2017 21:44:09 GMT 2
Onni onnettomuudessa
”Voiluoja”
Sydän hakkasi. Paniikki iski.
Pitkäperjantai ja ylimääräinen vapaa tuntui hyvältä päivältä mennä tallille. Kevät oli vihdoin saapunut Liekkijärvelle ja pääsisimme varmasti Lyylin kanssa ulos kentälle.
Sain korkata pyöräilykauden, veivasin (okei, ennemminkin matelin) tallille hitaitten ikinä. En tosiaan ollut pyöräillyt puoleen vuoteen, ensimmäinen ylämäki sai jalat jo aivan puuroksi. Pääsin kuitenkin perille ja päivä ei ollut edes vielä puolessa.
Odotin, että talli olisi ollut hiljainen, mutta mitä vielä! Muutkin ajattelivat pitkänperjantain olevan loistava päivä viettää tallilla. Kävin kaapillani hakemassa tallivaatteet ja vaihdoin ne vessassa. Matkalla takaisin näin käytävällä kaksi lähes minun ikäistä tyttöä, he tervehtivät iloisesti minua. En tunnistanut heitä ja menin hieman hämilleni, joten en tajunnut kysyäkkään. Kipitin oleskeluhuoneeseen kuulustelemaan tietoja.
Salma, Pipsa ja Randi olivat oleskeluhuoneessa. Istuin Randia vastapäätä pirttipöytään, tyttö tarjosi pöydällä olevia suklaamunia. Otin yhden ja kuoriessani paperia heitin kysymyksen tytöille: ”Hei ketkähän tytöt mua tuli vastaan tossa käytävällä, ehkä mun ikäsii. Toinen oli ruskee hiuksinen ja toinen ihan mustahiuksinen?” ”Näin ainakin Odettan, Reinon apuhoitajan täällä, toinen oli varmaan se!” Randi vastasi. ”Ja mä näin Alman, se on se Lemonin apuhoitaja!” Salma huikkasi sohvalta. ”Ai, mä vasta nyt näin ekaa kertaa, vaikutti tosi kivoilta ja iloisilta!” päätin, että jos näkisin heidät menisin kyllä heti juttelemaan.
Lähdin hakemaan Lyyliä tarhasta. Olin katsonut koko eilisen illan kouluratsastusta, inspiroitunut siitä, joten tänään päätin kokeilla koulua Lyylin kanssa. Vaikka se oli ainainen inhokkini (varmaan, kun olen armottoman huono siinä..), yritin kehittyä paremmaksi siinä. Lyyli oli kyllä pistänyt minut tiukille, se osasi heittätyä hankalaksi. Tätä olin kaivannut koko talven, ensimmäiset kevään auringonsäteet ja lanattu, pehmeä kenttä. Ne saivat mielen kuplimaan. Aloittelimme verryttelemään. Yritin saada Lyylin kuulolle, kiemuroilla ja volteilla. Lyyli lämpesi ihan hyvin ja puuskutti jo nätisti muutaman kymmenen minuutin jälkeen.
Aivotaivutuksilla Lyyli roikkui aika paljon kädellä ja takaosa meinasi jäädä puolitiehen. Yritin pohjetta siirtämällä vähän taaksepäin, saada takaosan messiin. Saimme ihan mallikkaat taivutukset. Vasenpuoli oli hankalampi tietysti, mutta sekin parani ensimmäisestä yrityksestä. Toistojen puuttuessa, ratsastus ei ollut yhtään eleetöntä vaan robottimaista. Laukannostot käynnistä yllättivät minut. Lyyli oli innokas ja jopa yhteistyöhaluinen.
Ehkä meidän yhteistyö oli vihdoinkin ottanut tuulta alleen?
Hien saatua ja sopivan ajan töitä tehtynä, päätin lähteä tekemään kevyet loppukäynnit maastoon, ihan lähelle tallia. Annoin Lyylin mennä minne se halusi pitkin ohjin. Hengitin syvään puhdasta ilmaa. Aurinko oli voimaannuttava. Seuraavat minuutit tapahtuivat ohikiitävästi. Lyyli hyppäsi pystyyn. Pidin kaulasta kiinni. Kiitolaukka. Mätkähdys. Ai.
”Voiluoja” Sydän hakkasi. Paniikki iski, hyökyaallon tavoin.
Missä Lyyli?? Luojankiitos se katsoi mua vähän matkan päässä.
Onni onnettomuudessa.
|
|