|
Post by Nette on Aug 18, 2017 16:39:05 GMT 2
20.7.2017 Loekea vuokraamassaTorstai-illan hämärtyessä Nette varusti päiväksi vuokraamansa Loeken, ja suunnisti treeniaukiolle, jossa hän arveli saavansa olla rauhassa. Päivä oli ollut kamalan hiostava, ja painostava harmaa pilvimassa vyöryi jo uhkaavasti tilusten ylle. Kuumuus vaati veronsa, ja Loeke olikin koko tunnin tahmea kuin kastemato kuivalla asfaltilla. Tilannetta ei ollenkaan parantanut se, että se tiistailta tuttu hemmoteltu kakara sattui juuri silloin paikalle hohtavaksi kiillotetun kilpaponinsa ja ranteessa kimaltelevan rolexinsa kanssa. Hermostunut Nette yritti kaikin voimin saada Loeken ottamaan edes muutaman raviaskeleen, mutta eihän siitä mitään tule, kun jo valmiiksi pohkeille turtan ponin selkään tungetaan epämääräisesti hytkyvä perunasäkki. Lopulta ärsyttävän muka-auttavaisiin neuvoihin kyllästynyt Nette päätti suunnata maastopolulle, mutta eikös juuri silloin taivas revennyt kiivaaseen rankkasateeseen.
|
|
|
Post by Nette on Aug 2, 2017 18:04:44 GMT 2
18.7.2017
Miksi kaikilla muilla tuntui olevan sen kanssa niin helppoa? Katselin haikeana Annia, joka iloisin mielin suoritti minulle täysin mahdottomaksi osoittautunutta tehtävää. Päivän tavoitteena oli pyydystää eräs nimeltä mainitsematon valkoinen riiviö tarhasta ja sitoa se tukevasti kiinni hoitopuomiin. Lukuisat yritykseni eivät kuitenkaan olleet tuottaneet tulosta, joten olin nöyrtynyt ja pyytänyt isompaani auttamaan. Annin iloksi (ja minun harmikseni) se kävikin häneltä helposti. Sillä samalla hetkellä kun siirryin taka-alalle ryhtyi Lumi aivan mielenosoituksellisen kiltiksi: se tuli portille vastaan korviaan höristellen, oikein tarjoten päätään pujotettavaksi riimuun. Hetkeä myöhemmin katselin tympääntyneenä, kuinka ponini käveli Annin vierellä täysin rauhassa ja tempomatta, aivan kuin normaalin ratsastuskouluhevosen kuuluikin.
Toista se oli minun kanssani. Joka ikinen päivä ensi kohtaamisestamme lähtien oli ollut yhtä tappelua ja vihaisia katseita puolin ja toisin, enkä ollenkaan ymmärtänyt miksi. Olin tehnyt kaiken niin kuin pitikin: tutustunut hermostuneen oloiseen tammaan hitaasti ja rauhassa harjaten, ollut kiirehtimättä selkään (ei sillä, että olisin edes uskaltanut yrittää), ja muutenkin tehnyt kaiken vähintään yhtä huolellisesti kuin Edinkin kanssa. Silti meidän välillemme joskus ilmestynyt kuilu tuntui vain kasvaneen. Enää ei voinut puhua alkuhermostuksesta, sillä Lumi oli jo varsin hyvin kotiutunut, mutta jostain kuitenkin kiikasti. Hieman murjottaen huikkasin Annille heipat, ja kaivoin harmaaksi kulahtaneen kumisuan reikäisen kassin pohjalta.
”Ooksä tän hoitaja?” kuului yhtäkkiä ärsyttävän nenäkäs ääni vierestäni. Käännyin katsomaan, ja huomasin edessäni tytön, arviolta samanikäisen kuin minä. Tytön koko olemus huusi rahaa. Hän oli pukeutunut uutuuttaan kiiltäviin ratsastussaappaisiin, laadukkaan näköisiin beigeihin ratsastushousuihin sekä siistiksi silitettyyn vaaleansinivalkoiseen poolopaitaan. ”Joo?” vastasin kysyvänä, ihmetellen samalla mitä hemmettiä ulkopuolinen ratsastaja teki täällä keskellä kesää. Samassa tajusinkin, että sen täytyi olla joku niistä Ellin sukulaisista. ”Aijaa. Ihme, että Anne on antanu sulle tän hoitsuksi. Meinaan sä vaikutat niin hermostuneelta, että ehkä joku Reino sopis sulle paremmin.” Tyttö hymyili pirullisesti, ja käänsi ranteessaan kiiltelevän Rolex-kellon parempaan asentoon niin, että merkki varmasti paistoi kilometrin päähän.
Yritin pysyä tyynenä, mutta sanat sattuivat. Tottahan se oli, että mä pelkäsin hoitoponiani. Pelkäsin ihan hemmetisti. Ja varmasti se näkyi siitä, miten pysyttelin aina käsivarren mitan päässä sen hampaista ja säikähdin sen jokaista liikettä. Mutta mikä oikeus tällä tuntemattomalla tytöllä oli tulla mulle aukomaan siitä päätään? Käänsin tytölle selkäni toivoen hänen häipyvän kyllästyneenä ja ryhdyin hinkkaamaan pinttynyttä keltaista tahraa irti Lumin lautasilta.
”Ethän sä edes pidä ponias kurissa!” tyttö jatkoi pian kommentointiaan Lumin siirtyessä askeleen verran taaksepäin. ”Mulla on oma kilpaponi, ja se kyllä pysyy aina paikallaan kun mä käsken. Tosin harvemmin mun pitää tällasia duunarihommia tehdä muutenkaan. Meillä on tallimestari sitä varten, niin mun tarvii vaan ratsastaa. Mutta onneks teilläkin, jotka ette muuten pääse hevosia harrastamaan on tällaisia… mahdollisuuksia”, tyttö jatkoi katsoen samalla merkitsevästi kulahtaneita hai-saappaitani, kuolasta tahriutuneita hihojani sekä likaista poniani, joka ilokseni mulkoili vaihteeksi tätä tuntematonta tyttöä. ”Tai siis, en mä kyllä suostuis edes nousemaan tommosen roduttoman kaakin selkään.” Silloin minulla meni hermot. Että yksi ihminen osaakin olla niin ärsyttävä! Heitin harjakiven Lumin hoitokassiin, nakkasin kassin olalleni ja vedin tamman perässäni pois hoitopuomilta. Mun riiviötäni ei haukkuisi kukaan muu kuin minä! Vihaltani en edes tajunnut panna merkille, että ensimmäistä kertaa meidän yhteisen taipaleemme aikana Lumi käveli perässäni siivosti, ystävällisellä ilmeellä.
|
|
|
Post by Nette on Aug 2, 2017 18:03:36 GMT 2
18.7.2017 Yhteinen vihollinen eli kuinka kesytät villiponin, osa II
Miksi kaikilla muilla tuntui olevan sen kanssa niin helppoa? Katselin haikeana Annia, joka iloisin mielin suoritti minulle täysin mahdottomaksi osoittautunutta tehtävää. Päivän tavoitteena oli pyydystää eräs nimeltä mainitsematon valkoinen riiviö tarhasta ja sitoa se tukevasti kiinni hoitopuomiin. Lukuisat yritykseni eivät kuitenkaan olleet tuottaneet tulosta, joten olin nöyrtynyt ja pyytänyt isompaani auttamaan. Annin iloksi (ja minun harmikseni) se kävikin häneltä helposti. Sillä samalla hetkellä kun siirryin taka-alalle ryhtyi Lumi aivan mielenosoituksellisen kiltiksi: se tuli portille vastaan korviaan höristellen, oikein tarjoten päätään pujotettavaksi riimuun. Hetkeä myöhemmin katselin tympääntyneenä, kuinka ponini käveli Annin vierellä täysin rauhassa ja tempomatta, aivan kuin normaalin ratsastuskouluhevosen kuuluikin.
Toista se oli minun kanssani. Joka ikinen päivä ensi kohtaamisestamme lähtien oli ollut yhtä tappelua ja vihaisia katseita puolin ja toisin, enkä ollenkaan ymmärtänyt miksi. Olin tehnyt kaiken niin kuin pitikin: tutustunut hermostuneen oloiseen tammaan hitaasti ja rauhassa harjaten, ollut kiirehtimättä selkään (ei sillä, että olisin edes uskaltanut yrittää), ja muutenkin tehnyt kaiken vähintään yhtä huolellisesti kuin Edinkin kanssa. Silti meidän välillemme joskus ilmestynyt kuilu tuntui vain kasvaneen. Enää ei voinut puhua alkuhermostuksesta, sillä Lumi oli jo varsin hyvin kotiutunut, mutta jostain kuitenkin kiikasti. Hieman murjottaen huikkasin Annille heipat, ja kaivoin harmaaksi kulahtaneen kumisuan reikäisen kassin pohjalta.
”Ooksä tän hoitaja?” kuului yhtäkkiä ärsyttävän nenäkäs ääni vierestäni. Käännyin katsomaan, ja huomasin edessäni tytön, arviolta samanikäisen kuin minä. Tytön koko olemus huusi rahaa. Hän oli pukeutunut uutuuttaan kiiltäviin ratsastussaappaisiin, laadukkaan näköisiin beigeihin ratsastushousuihin sekä siistiksi silitettyyn vaaleansinivalkoiseen poolopaitaan. ”Joo?” vastasin kysyvänä, ihmetellen samalla mitä hemmettiä ulkopuolinen ratsastaja teki täällä keskellä kesää. Samassa tajusinkin, että sen täytyi olla joku niistä Ellin sukulaisista. ”Aijaa. Ihme, että Anne on antanu sulle tän hoitsuksi. Meinaan sä vaikutat niin hermostuneelta, että ehkä joku Reino sopis sulle paremmin.” Tyttö hymyili pirullisesti, ja käänsi ranteessaan kiiltelevän Rolex-kellon parempaan asentoon niin, että merkki varmasti paistoi kilometrin päähän.
Yritin pysyä tyynenä, mutta sanat sattuivat. Tottahan se oli, että mä pelkäsin hoitoponiani. Pelkäsin ihan hemmetisti. Ja varmasti se näkyi siitä, miten pysyttelin aina käsivarren mitan päässä sen hampaista ja säikähdin sen jokaista liikettä. Mutta mikä oikeus tällä tuntemattomalla tytöllä oli tulla mulle aukomaan siitä päätään? Käänsin tytölle selkäni toivoen hänen häipyvän kyllästyneenä ja ryhdyin hinkkaamaan pinttynyttä keltaista tahraa irti Lumin lautasilta.
”Ethän sä edes pidä ponias kurissa!” tyttö jatkoi pian kommentointiaan Lumin siirtyessä askeleen verran taaksepäin. ”Mulla on oma kilpaponi, ja se kyllä pysyy aina paikallaan kun mä käsken. Tosin harvemmin mun pitää tällasia duunarihommia tehdä muutenkaan. Meillä on tallimestari sitä varten, niin mun tarvii vaan ratsastaa. Mutta onneks teilläkin, jotka ette muuten pääse hevosia harrastamaan on tällaisia… mahdollisuuksia”, tyttö jatkoi katsoen samalla merkitsevästi kulahtaneita hai-saappaitani, kuolasta tahriutuneita hihojani sekä likaista poniani, joka ilokseni mulkoili vaihteeksi tätä tuntematonta tyttöä. ”Tai siis, en mä kyllä suostuis edes nousemaan tommosen roduttoman kaakin selkään.” Silloin minulla meni hermot. Että yksi ihminen osaakin olla niin ärsyttävä! Heitin harjakiven Lumin hoitokassiin, nakkasin kassin olalleni ja vedin tamman perässäni pois hoitopuomilta. Mun riiviötäni ei haukkuisi kukaan muu kuin minä! Vihaltani en edes tajunnut panna merkille, että ensimmäistä kertaa meidän yhteisen taipaleemme aikana Lumi käveli perässäni siivosti, ystävällisellä ilmeellä.
Nette ja Lumi 2 hm
|
|
|
Post by Nette on Aug 2, 2017 11:13:25 GMT 2
Voi hitsi, vaikea kuvitella Seppelettä ilman Wilmaa ja Hestiaa Olitte jotenkin niin hyvä parivaljakko (+ aloitettiin suunnilleen samoihin aikoihin ), mutta ymmärrän kyllä fiiliksen, itelläkin tekee tosi tiukkaa, mutta ainakaan vielä en ole valmis luopumaan.
|
|
|
Post by Nette on Jul 19, 2017 0:38:49 GMT 2
Hei ihan kysymyksenä, mihin vuokrausmaksut toteutetaan? Tuleeko niille joku oma topa vai laitetaanko tähän / kyseisen hevosen päiväkirjaan? Vai onko multa vaan menny jotain ohi
|
|
|
Post by Nette on Jul 19, 2017 0:23:52 GMT 2
10.7.2017 Minä ja pirulainen eli kuinka kesytät villiponin, osa I
Kai se oli myönnettävä, että kesä oli viimein rantautunut Suomeenkin. Sen huomasi monesta asiasta: kirkkaasta auringonvalosta, jonka polttavan kuumat säteet tuntuivat tunkeutuvan pienimmistäkin raoista ja liimaavan t-paidan entistäkin tiukemmin jo valmiiksi nihkeään selkään, kevyestä tuulenvireestä, joka ei palelluttanut korvia, vaan tuoksui leikatulta ruoholta ja kuivalta hiekalta, sekä hiljalleen tyhjentyvästä tallista, jonka edustalla kuusi onnellista kauramoottoria odotti parhaillaan lähtöä kesälaitumille. Koko Seppele tuntui pysähtyneen. Kaikki elivät tässä onnellisessa kesäkuplassa, jossa kaikki oli iloista, lämmintä, rentoa ja mukavaa, ja jonka puhkaisuun olisi tarvittu vähintäänkin ydinpommia vastaava onnettomuus. Oli ollut niin helppoa heittäytyä mukaan tähän huumaan: hengailla tallipihalla mansikoita syömässä, pyöräillä laitumelle poneja moikkaamaan ja silloin tällöin ottaa virkistävä suihku suoraan vesiletkusta (tai mikä vielä parempaa, tehdä tämä palvelus pahaa-aavistamattomalle ohikulkijalle), mutta sen aika oli nyt loppu. Sillä kaikki ei ollut niin kuin ennen.
Valkea pirulainen tuijotti minua kaltereiden raoista. Sen silmät olivat hiilenmustat, lukuun ottamatta valkuaisia, jotka vilkkuivat epäluonnollisen oloisesti ponin silmäkulmasta. Tamma vaikutti rauhalliselta. Se ei liikahtanutkaan kierrättäessäni katsetta sen korvista selkää pitkin kohti kavioita. Se vain oli. Seisoi. Lopulta eläin pärskähti kuin ilmaistakseen kyllästyksensä ja laski päänsä alas aamuheinien kimppuun. ”Aiotko sä seistä siinä koko päivän vaan toljottamassa?” naureskeli ohi kulkeva Salma, vetäen perässään tympääntynyttä Bonnieta, joka olisi mielellään lähtenyt itsekin kasvattamaan kesämahaansa. Hämmennyin sanoista. Mitä mun oikein pitäisi tehdä? Äkkiä päähäni pälkähti taas se järkyttävä ajatus siitä, että mä tosiaan olin tuon valkoisen kammotuksen hoitaja. Ja samassa mun teki mieli lyödä pääni seinään. Ei tästä tulisi yhtään mitään näin negatiivisella asenteella. Itsepä olin mennyt tähän lupautumaan, ja nyt kärsisin seurauksista.
Sanaakaan sanomatta päätin tarttua härkää sarvista ja kipaisin vintille, josta tiesin löytäväni epämääräisen kasan kadotettuja ja unohdettuja hoitotarvikkeita. Kaivoin sieltä muutaman vähiten pölyyntyneen harjan sekä pohjastaan rispaantuneen kangaskassin, johon heitin aarteeni. Nämä saisivat välttää jonkun aikaa, kunnes hankkisin Lumille omat.
Sitten se hankalampi osuus. Nielaisin äänekkäästi lähestyessäni tuntemattoman ratsun karsinaa, ja poimiessani käteeni karsinanovessa roikkuvan vaaleanpunaisen riimun. Miten ironista. Ulkonäöllisesti oikea prinsessaponi, mutta sisältä täysin mätä. Ainiin. Piti olla positiivinen.
Avasin karsinan salvan varovasti, pidättäen hengitystäni. Ponin pää singahti ylös heinistä ja se pingottui jännityksestä. Polveni valahtivat jännityksestä ja sain vain vaivoin pidettyä itseni pystyssä ja ryhdikkäänä. Yhtäkkiä minuun iski varmuus. Minähän selviäisin tästä. Olin katsellut Edin epäluottavaista ilmettä monet kerrat, ja tiennyt miten toimia. Miksi Lumi olisi yhtään erilainen, vaikka sen reaktiot olivatkin Ediin verrattuna lähes satakertaiset?
Siinä pohtiessani olin huomaamattani rentoutunut, ja niin oli tehnyt Lumikin. Ei ollut konsti eikä mikään pujottaa riimua sen korvien yli, ja naksauttaa lukkoa kiinni leuan alle. Tyytyväisenä itseeni kohotin reippaasti käteni ja valmistauduin rapsuttamaan uutta hoidokkiani otsapyörteen kohdalta, joka oli ollut Edin suosikkipaikka. Virhe. Lumi jännittyi silminnähden, peruutti vauhdilla kiinni takaseinään, säikähti törmäystä ja päätyi ravaamaan muutaman kierroksen karsinan ympäri minun törröttäessäni paniikissa keskellä. ”Kyllä se siitä rauhoittuu”, oli Anne sanonut. Niin varmaan.
Nette ja Lumi 1 hm
-----
Huomatkaa, että tarina on kirjoitettu pienen pelokkaan Neten näkökulmasta, eikä siis liioitteluineen vastaa ollenkaan objektiivista näkemystä Lumi-ponin luonteesta ja olemuksesta. Ihan vain näin lisähuomiona, ettei kenellekään jää mielikuvaa ratsastuskoulun hirviöponista.
|
|
|
Post by Nette on Jul 6, 2017 18:31:54 GMT 2
Joskus kesäkuussa(?) Muutoksen tuulia
Kumea kopina kiiri ympäri tallipihaa valkoisten kavioiden viuhtoessa ilmaa aivan liian läheltä narun päässä seisovan Annen ohimoa. Katselin tyrmistyneenä näytöstä, jonka päätähtenä pyöri mielipuolelta vaikuttava ponitamma, Seppeleen uusin tuntiratsu. Eniten pielessä tässä näytöksessä oli se, että kyseinen kammotus olisi tuleva hoitoponini. Aivan niin. Sellaisen idioottimaisen lupauksen olin mennyt päästämään suustani. Mutta enhän minä silloin viikko sitten tiennyt, että tietokoneen ruudulla liitelevä kuvankaunis eläin osoittautuisi mahdottomaksi tapaukseksi.
”Kyllä se siitä rauhoittuu”, Anne totesi saatuaan viimein maaniteltua kammotuksen sisään tallinovista. ”Se on vähän arempi tapaus, mutta edellinen omistaja sanoi, että ensimmäiset päivät olisivat vaikeimmat”. Nyökkäsin, mutta en saanut karkotettua mielestäni ajatusta siitä, että uusi poni saisi minut vielä sairaalakuntoon. Haikein mielin tartuin kumisukaan, ja ryhdyin pyörittelemään sitä pitkin Edin mudan kirjomaa selkää.
Maailma oli niin epäreilu. Juuri kun olin alkanut tutustua Ediin kunnolla, se vietäisiin minulta pois. Olinhan minä toki aina tiennyt, ettei Anne voisi ikuisuuksiin pitää jalkavaivaista hevosta, mutta silti. Ja että hän tarjoaa korvaajaksi tuota! Ajattelin vilkaistessani vastapäisessä karsinassa seisovaa Lumia, joka mulkoili vierustoveriaan järkyttyneenä ja kolisteli ruokakuppiaan. Tietenkin olin sanonut kyllä, koska en halunnut jättää Seppelettä, eikä muita vapaita hevosia ollut, mutta ei se tulisi ikinä korvaamaan Ediä. Eihän poneissa ollut mitään samaa!
”Mä oon ihan varma, että kaikki käy parhain päin. Kyllä sä opit pitämään siitä”, totesi Clara hymyillen valitettuani hänelle puolen tunnin verran siitä, kuinka typerä idea Annelta oli ostaa talliin päävikainen hevonen. ”Sitä paitsi se on niiiiiiin söpö! Vaikka en mä kyllä Siiriä pois vaihtaisi”, tyttö jatkoi ja katsahti iloisesti allaan käyskentelevää shetlanninponia, joka silloin tällöin nappasi ruohonkorren tiensivusta. Niinpä tietysti. Kaikki tallilaiset olivat aivan lääpällään uuteen poniin, mutta kunhan uutuudenviehätys katoaisi, he näkisivät saman kuin minä: se poni oli oikea piru valepuvussa. Lyhensin Edin ohjia huokaisten ja ehdotin Claralle rentoa laukkapätkää. Aioin nauttia täysillä näistä viimeisistä päivistä, ennen kuin Edi lähtisi laidunlomalle, ja sen jälkeen kokonaan pois. Pieni valkoinen ongelmani saisi odottaa ratkaisuaan vielä hetken.
Nette ja Edi 31 hm
|
|
|
Post by Nette on Jun 20, 2017 21:45:16 GMT 2
Nyt on kyllä pakko pahoitella, että oon taukoillut melko pitkään ja ennalta ilmoittamatta :/ Tuli yllättäen HOAS:ilta asuntotarjous juuri pahimpien tenttikiireiden keskelle, enkä ole sitten muuttokiireiltäni ehtinyt edes vilkaisemaan koneelle päin. Muut kiireet jatkuu vielä kuukauden verran tästä eteenpäin (teen kenttäkursseja nyt kesän, eli käytännössä olen 24/7 "koulussa"), mutta yritän jossain vaiheessa keritä kyllä tänne, koska inspis olis kova!
|
|
|
Post by Nette on May 6, 2017 17:45:37 GMT 2
Tietääkseni Seppeleessä ei tällä hetkellä ole vapaita karsinapaikkoja, mutta en nyt ole täysin varma. Yleensä foorumilla ilmoitetaan erikseen aina, kun paikka vapautuu Eli kannattaa odotella kärsivällisesti!
|
|
|
Post by Nette on Apr 28, 2017 19:12:10 GMT 2
24.4.2017VuosipäiväMaanantai-illan jo hämärryttyä Nette ja Maj päättivät lähteä metsän reunaan ottamaan kivoja vuosipäiväkuvia. Ei siis muuta kuin poni ja varusteet kiiltäviksi ja tuumasta toimeen! Valitettavasti lukuisat yritykset eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta, sillä jatkuvat tuulenpuuskat pilasivat parhaimmat poseeraukset, ja Edikin oli kiinnostuneempi ohi työnnetyistä heinäkärryistä kuin Maj'n uudesta järjestelmäkamerasta. Nette ja Edi 30 hm!!!!
|
|
|
Post by Nette on Apr 21, 2017 18:27:36 GMT 2
Nettekin sai vihdoin kokoon Jatko II -merkin
|
|
|
Post by Nette on Apr 21, 2017 18:25:05 GMT 2
”Älä anna sen Tirkun kaahata noin Nette. Muista: Pidäte, myötäys, hengitys, pidäte, myötäys, hengitys…”, kaikui Ellin käskevä ääni maneesin kylmänkolkoista lautaseinistä. Helppohan sen oli sanoa, ajattelin ärsyyntyneenä. Koska Elli, toisin kuin minä, ei istunut tikittävän aikapommin päällä.
Meneillään oli jatkokakkosen kolmas tunti, puomitunti. Jo astuessaan maneesin ovista sisään, oli Tirppa bongannut hiekalla lojuvat hieman jo kulahtaneet puomit, ja meinannut ratketa riemusta. Ponia paikoillaan pitelemään olisi tarvittu vähintään kolme Inkeriä, mutta koska saatavilla oli vain yksi, olin tyytynyt kohtalooni ja pomppinut pyörivän pikkutamman perässä yhdellä jalalla kuin mikäkin hyppykeppi. Raipan olin jättänyt suosiolla katsomoon.
Alkuverryttely oli oikeaa sähläystä. Käynnissä Tirkku pyristeli spagettimaisesti kiemurrellen pidätteitäni pakoon, ja kun viimein hölläsin hieman ohjasta raviin siirtymisen merkiksi, se oikein hypähti innosta. Oli pakko myöntää, että ponin vauhdikkuus hieman huvitti, mutta ottaen huomioon, että päivän aiheena oli kontrolli eikä Kuka juoksee radan nopeimmin -kilpailu, yritin parhaani mukaan noudattaa Ellin ohjeita.
Parin miljoonan pidätteen, myötäyksen ja hengityksen jälkeen Tirppa rauhoittui aavistuksen, ja alkoi jopa hieman hakeutua oikealle kuolaintuntumalle kirahvin matkimisen sijaan. Elli nyökkäili hyväksyvästi, ja kehaisi tamman lennokasta askellusta. Tyydyin hymyilemään vaisusti ja yritin piilottaa rasituksesta yhä hehkuvan punaisia kasvojani villapaidan kauluksen taakse. Tähän aikaan iltapäivästä katsomo oli täynnä tuntiaan odottavia teinityttöjä ja heidän kavereitaan, joiden mielipuuhaa oli valitettavan usein meidän kokemattomien lyttäys ja arvostelu. En tosiaan halunnut näyttää heidän edessään miltään pomppivalta mansikalta.
Katsomon teinixit jäivät kuitenkin omaan arvoonsa aloittaessamme puomitehtävän. Tämä oli ensimmäinen virallinen puomituntini ikinä, ja olin siksi aivan hermona. Kevyt istunta ja puomit olivat toki minulle tuttuja, mutta tähän asti vain yksittäisinä kokeiluina silloin tällöin. Mutta tämä oli jotain erilaista. Melkein kuin oikeaa esteratsastusta! Hetken hymyilin kuvitellessani itseni World Cup radalle, jossa kiiltävä kilpahevoseni ylittäisi valtavan kokoisia esteitä kevyesti kuin lintu, ja pian musiikki pärähtäisi soimaan puhtaan radan merkiksi…
Ellin tehtävä palautti minut pian maanpinnalle. Tarkoituksena oli ratsastaa käynnissä kevyessä istunnassa kahden puomin yli, pysäyttää, ja jatkaa sitten taas kahden seuraavan puomin yli. Eihän siitä tullut yhtään mitään. Ensimmäisellä yrittämällä Tirkku ei edes hidastanut vauhtiaan, vaan ylitti puomit tavanomaisilla tikittävillä askelillaan ja nakkeli niskojaan onnettomille hidastusyrityksilleni. Toisella kierroksella olin valmistautunut. Pidättelin, myötäilin ja hengittelin, ja sain kuin sainkin ponin pysähtymään sekunniksi, kunnes se lähti hermostuneena steppailemaan sivuille ja päädyimme kokonaan ulos linjalta. Kerta kerralta onnistuimme kuitenkin aina paremmin, ja kun oli aika yrittää samaa ravissa, olivat suorituksemme jo varsin kelvollisia. Tai no, ainakin sain sen vähän hidastamaan ravia…
Kaiken kaikkiaan tunti meni kuitenkin paremmin kuin olin odottanut. Olin pysynyt selässä, saanut pidätteet ainakin suurin piirtein läpi, ja mikä parasta, ansainnut muutaman kehunkin! Mitä väliä, vaikka välillä kaahotimmekin hieman hallitsemattomasti, kun kerran molemmilla oli ollut hauskaa? Vilkaisin katsomoon, jossa samat teinit supattelivat ja naureskelivat edelleen, välillä maneesiin vilkuillen. Se ei kuitenkaan enää haitannut minua.
|
|
|
Post by Nette on Apr 16, 2017 16:47:54 GMT 2
Munkin taukoilu valitettavasti jatkuu :/ kiirettä pitää koulun ja musiikkiopiston kanssa enkä viitsi virtuaalihevosista ottaa stressiä. Inspistä olis kyllä, mutta valitettavasti se ei nyt auta. Yritän saada rästejä kasaan sitä mukaa kun kerkiän, ja kauheasti tekis kyllä Edillekin mieli kirjoitella. Saa nähä missä välissä päädyn tänne välttelemään velvollisuuksia
|
|
|
Post by Nette on Mar 24, 2017 14:54:27 GMT 2
Hei vähänkö kiva idea! Voisin tehä Netellekin oman Edit// Tässä Neten pinterest, vähän tyhjä kyllä vielä mutta eiköhän se siitä täyty.
|
|
|
Post by Nette on Mar 15, 2017 17:08:55 GMT 2
En tiedä olinko vähän liioitellut pukeutumistani, mutta ainakin sain hymyn kaikkien huulille vaappuessani tallipihalle kuin Michelin-ukko. Katsu kikatti niin, että oli pudota Netan selästä, ja Kuutin selässä istuva Elsakin sai vain vaivoin pidettyä kasvonsa peruslukemilla. Ainoa, joka ei nauranut, oli Edi. Se katsoi minua vähintäänkin paheksuvana, ja pyöri kuin hullu yritessäni kömpiä sen satulaan kolmen hupparini, kahden takkini, ja neljien housujeni kanssa. Kun lopulta onnistuin heittämään oikean jalkani takakaaren yli, päätti ruuna ottaa äkkilähdön ja heittää mokoman kahisevan pallon alas selästään. Onneksi vaatteet pehmensivät pudotusta. Alkukankeuksien jälkeen Edikin lopulta rauhoittui, ja nyrpeän näköisenä antoi minun kivuta selkäänsä. Ohjasin hoitoponini läikikkään Hestian perään ja letka pääsi viimein matkaan. Etenimme rauhallisesti, sillä ensilumen peittämä jäinen tie oli melko liukas ja kuhmurainen, emmekä halunneet yhdenkään hevosen kaatuvan ja loukkaavan jalkaansa. Maisemat olivat kuitenkin silmiä hivelevät. Pieni puro kiemurteli solisten tien reunaa pitkin, välillä kadoten ohuen jääkerroksen alle ja pulpahtaen taas pintaan. Sen ylle kaartuvat huurteiset heinät ja pienet lumen kuorruttamat puuntaimet kimmelsivät auringonvalossa. Kevyt tuuli toi mukanaan harsomaisia lumirintamia, jotka pyörteilivät hetken tien päällä oheten pikkuhiljaa näkymättömiin. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen en enää ollenkaan katunut vaatevalintojani. Auringonpaisteesta huolimatta ilma oli jäätävän kylmä, ja monet ratsastajista kalistelivat hampaitaan hevosten liukastellessa eteenpäin. Onneksi Elli tuntui saaneen kävelystä tarpeekseen, ja ohjasi jonon pehmeämmälle polulle, jossa pääsimme ottamaan pätkän reipasta ravia. Vähän kuumahan siinä minulle tuli, mutta parempi niin päin. Ravi piristi myös Ediä, joka tuntui jo unohtaneen epäilyttävän kantamuksensa. Se painoi innokkaasti kuolaimelle, ja yritti jopa kuikuilla, josko antaisin sen ohittaa Hestian. Estin ponin aikeet pienellä pidätteellä. Laukassa annoin Edille kunnolla ohjaa. Se oli aina ollut hieman hidas, ja nytkin, vaikka poni olikin tavallista pirteämmällä päällä, jäimme nopeasti jälkeen kovaa vauhtia kiitävästä Charliesta ja sen perään pinkaisseesta Hestiasta. Takana tulevat tuntuivat kuitenkin kiitollisilta, sillä näillä pohjilla oli ihan hyväkin mennä vähän rauhallisemmin. Loput laukkapätkät sujuivat myös vauhtiveikoilta hieman maltillisemmassa tempossa. Tallille palattiin letkeässä ravissa ja viimeiselle käyntipätkälle annoin Edille oikein pitkät ohjat. Se oli käyttäytynyt erinomisesti, ja antsaitsisi palkintoporkkanan, kunhan pääsisimme tallille asti! Kiitos kivasta maastosta
|
|