|
Post by Anne on Jun 5, 2017 8:57:12 GMT 2
Ollilan perhe on edelleen kesän vietossa. Vanhoja muistoja tulevat Seppeleen tilalle virittelemään Elli ja hänen äitinsä Kajsa. Sekä joukko heidän sukulaisiaan. Yllättäen Petäjistön perhe ottaa ylimielisen asenteen tallillaisia kohtaan ja jako kahden kerrokse välillä on havaittavissa. Kaiken kruunaa Liekkijärven kesäjuhla tanssilavalla 21.7., joita Seppele on mukana järjestämässä. Palvelusväki pysyköön omassa kastissaan!
Tähän topikkiin Downton Abbey -viikon tuotokset.
|
|
|
Post by Salma on Jul 31, 2017 10:27:30 GMT 2
17.7.2017
"Onko se varsotettu?"
Ellin äidillä oli täydellinen nenä ajatellen merkitsevää mittailua. Se oli jylhän muotoinen, melkein kolmiomainen, ja valkoiseksi paperiksi hapertuneesta ihosta huolimatta toi mieleen laivan siron puskurin. Sellaisen, joka halkaisisi niin jäälautan kuin sataman betonirakenteet.
"On sillä yksi varsa, ori, nyt neljävuotias..."
"Onko sillä kilpailtu?"
Kajsa risti tummansinisen samettitakin peittämät käsivartensa enkä voinut olla miettimättä, miten hän saattoi kestää näin paahtavaa hellettä ylös asti napitetun kauluksensa kanssa. Hikinoroakaan ei valunut hauraalta otsanahalta hienosti kiharretun kampauksen alta.
"Ei, se on vasta..."
"Ei ole kilpailtu? Minä luulin, että tämä on sponsoriponi. Millä rahalla sinä sitä pidät?"
"Mä luulin, että sä puhuit varsasta."
Kajsa liu'utti katsettaan Bonnien kesänpyöristämällä kyljellä ja päästi hyisen tuhahduksen, pienen ja tehokkaan, kuin harjoitellun.
"Kun minä ostin Ellille hevosen, pidin huolta, että sitä kilpailutettiin. Mutta se olikin hevonen."
Näine sanoineen Kajsa kääntyi, katsoi kai tehneensä riittävästi ensivaikutelmaa uppiniskaisille hevosenomistajille ja lähti harppomaan kohti päärakennusta. Minä jäin seisomaan hoitopuomille ja tunsin kiusallisen hyvin, miten kumisuan himmeäksi kulunut tarttumapinta kutitti kämmentäni.
Olin aina potenut tietynlaista huonoa omaatuntoa siitä, että minulla oli rahaa. Olisi tuntunut typerältä lisätä, että ei nyt mitenkään ylimaallisesti, mutta riittävästi, sillä ulkomaanmatkat ja ponin uusien varusteiden ostaminen eivät oikeastaan hetkauttaneet rahapussia erityisen paljon. Elin kuitenkin siinä uskossa, että isoin osa seppeleläisistä ei tiennyt, millainen pankkitili minulla loppujen lopuksi oli. Sen saattoi aistia vain ponin perässä leijailevasta vienosta ShowShinen tuulahduksesta.
Raha-aihe oli minulle nolo. Sen rinnalla minun oli vaikea käsittää, mitä Ellin sukulaiset ajattelivat kurvatessaan sikinsokin tallin parkkipaikalle renkaita myöten kiiltävillä veistosautoillaan. Kun he saapastelivat mittaillen pitkin tallikäytäviä, sisarukset ja serkut yhtä kiiltävissä vöissä ja rannekelloissa, nyin ohutta nukkaista kesäpooloani ja siirryin suosiolla sivummalle.
"Täällä tuoksuu kummalliselta", kuulin Ellin lyhyttukkaisen teinisukulaisen sanovan samalla, kun hän steppaili muotoonleikatuissa saappaissaan karsinoihin kurkistellen.
Raha se on joka haisee, mietin minä, mutten sanonut ääneen mitään.
|
|
|
Post by Nette on Aug 2, 2017 18:04:44 GMT 2
18.7.2017
Miksi kaikilla muilla tuntui olevan sen kanssa niin helppoa? Katselin haikeana Annia, joka iloisin mielin suoritti minulle täysin mahdottomaksi osoittautunutta tehtävää. Päivän tavoitteena oli pyydystää eräs nimeltä mainitsematon valkoinen riiviö tarhasta ja sitoa se tukevasti kiinni hoitopuomiin. Lukuisat yritykseni eivät kuitenkaan olleet tuottaneet tulosta, joten olin nöyrtynyt ja pyytänyt isompaani auttamaan. Annin iloksi (ja minun harmikseni) se kävikin häneltä helposti. Sillä samalla hetkellä kun siirryin taka-alalle ryhtyi Lumi aivan mielenosoituksellisen kiltiksi: se tuli portille vastaan korviaan höristellen, oikein tarjoten päätään pujotettavaksi riimuun. Hetkeä myöhemmin katselin tympääntyneenä, kuinka ponini käveli Annin vierellä täysin rauhassa ja tempomatta, aivan kuin normaalin ratsastuskouluhevosen kuuluikin.
Toista se oli minun kanssani. Joka ikinen päivä ensi kohtaamisestamme lähtien oli ollut yhtä tappelua ja vihaisia katseita puolin ja toisin, enkä ollenkaan ymmärtänyt miksi. Olin tehnyt kaiken niin kuin pitikin: tutustunut hermostuneen oloiseen tammaan hitaasti ja rauhassa harjaten, ollut kiirehtimättä selkään (ei sillä, että olisin edes uskaltanut yrittää), ja muutenkin tehnyt kaiken vähintään yhtä huolellisesti kuin Edinkin kanssa. Silti meidän välillemme joskus ilmestynyt kuilu tuntui vain kasvaneen. Enää ei voinut puhua alkuhermostuksesta, sillä Lumi oli jo varsin hyvin kotiutunut, mutta jostain kuitenkin kiikasti. Hieman murjottaen huikkasin Annille heipat, ja kaivoin harmaaksi kulahtaneen kumisuan reikäisen kassin pohjalta.
”Ooksä tän hoitaja?” kuului yhtäkkiä ärsyttävän nenäkäs ääni vierestäni. Käännyin katsomaan, ja huomasin edessäni tytön, arviolta samanikäisen kuin minä. Tytön koko olemus huusi rahaa. Hän oli pukeutunut uutuuttaan kiiltäviin ratsastussaappaisiin, laadukkaan näköisiin beigeihin ratsastushousuihin sekä siistiksi silitettyyn vaaleansinivalkoiseen poolopaitaan. ”Joo?” vastasin kysyvänä, ihmetellen samalla mitä hemmettiä ulkopuolinen ratsastaja teki täällä keskellä kesää. Samassa tajusinkin, että sen täytyi olla joku niistä Ellin sukulaisista. ”Aijaa. Ihme, että Anne on antanu sulle tän hoitsuksi. Meinaan sä vaikutat niin hermostuneelta, että ehkä joku Reino sopis sulle paremmin.” Tyttö hymyili pirullisesti, ja käänsi ranteessaan kiiltelevän Rolex-kellon parempaan asentoon niin, että merkki varmasti paistoi kilometrin päähän.
Yritin pysyä tyynenä, mutta sanat sattuivat. Tottahan se oli, että mä pelkäsin hoitoponiani. Pelkäsin ihan hemmetisti. Ja varmasti se näkyi siitä, miten pysyttelin aina käsivarren mitan päässä sen hampaista ja säikähdin sen jokaista liikettä. Mutta mikä oikeus tällä tuntemattomalla tytöllä oli tulla mulle aukomaan siitä päätään? Käänsin tytölle selkäni toivoen hänen häipyvän kyllästyneenä ja ryhdyin hinkkaamaan pinttynyttä keltaista tahraa irti Lumin lautasilta.
”Ethän sä edes pidä ponias kurissa!” tyttö jatkoi pian kommentointiaan Lumin siirtyessä askeleen verran taaksepäin. ”Mulla on oma kilpaponi, ja se kyllä pysyy aina paikallaan kun mä käsken. Tosin harvemmin mun pitää tällasia duunarihommia tehdä muutenkaan. Meillä on tallimestari sitä varten, niin mun tarvii vaan ratsastaa. Mutta onneks teilläkin, jotka ette muuten pääse hevosia harrastamaan on tällaisia… mahdollisuuksia”, tyttö jatkoi katsoen samalla merkitsevästi kulahtaneita hai-saappaitani, kuolasta tahriutuneita hihojani sekä likaista poniani, joka ilokseni mulkoili vaihteeksi tätä tuntematonta tyttöä. ”Tai siis, en mä kyllä suostuis edes nousemaan tommosen roduttoman kaakin selkään.” Silloin minulla meni hermot. Että yksi ihminen osaakin olla niin ärsyttävä! Heitin harjakiven Lumin hoitokassiin, nakkasin kassin olalleni ja vedin tamman perässäni pois hoitopuomilta. Mun riiviötäni ei haukkuisi kukaan muu kuin minä! Vihaltani en edes tajunnut panna merkille, että ensimmäistä kertaa meidän yhteisen taipaleemme aikana Lumi käveli perässäni siivosti, ystävällisellä ilmeellä.
|
|
|
Post by Nette on Aug 18, 2017 16:39:05 GMT 2
20.7.2017 Loekea vuokraamassaTorstai-illan hämärtyessä Nette varusti päiväksi vuokraamansa Loeken, ja suunnisti treeniaukiolle, jossa hän arveli saavansa olla rauhassa. Päivä oli ollut kamalan hiostava, ja painostava harmaa pilvimassa vyöryi jo uhkaavasti tilusten ylle. Kuumuus vaati veronsa, ja Loeke olikin koko tunnin tahmea kuin kastemato kuivalla asfaltilla. Tilannetta ei ollenkaan parantanut se, että se tiistailta tuttu hemmoteltu kakara sattui juuri silloin paikalle hohtavaksi kiillotetun kilpaponinsa ja ranteessa kimaltelevan rolexinsa kanssa. Hermostunut Nette yritti kaikin voimin saada Loeken ottamaan edes muutaman raviaskeleen, mutta eihän siitä mitään tule, kun jo valmiiksi pohkeille turtan ponin selkään tungetaan epämääräisesti hytkyvä perunasäkki. Lopulta ärsyttävän muka-auttavaisiin neuvoihin kyllästynyt Nette päätti suunnata maastopolulle, mutta eikös juuri silloin taivas revennyt kiivaaseen rankkasateeseen.
|
|