Siken hoitovihko

[Pipsa]

4. kesäkuuta 2009 Vale vai totuus?

- Kuule minnuu ei kiinnosta pätkääkään! tiuskaisen Kristianille päin naamaa lähtien ryhdikkäästi harppomaan eteenpäin taakse vilkaisematta. Kulman taakse päästyäni ryhtini lysähtää kasaan. Huokaisen raskaasti suolaisen kyyneleen valahtaessa poskelleni. Nopeasti pyyhkäisen sen pois. Jo nyt tiesin toimineeni tyhmästi ja syyttäneeni poikaa säälimättä, mutta en turhaan. Tuollaista valetta en sinisilmäisyydessänikään voisi pitää todellisuutena. Vaisusti lähden tallustelemaan kädet taskuihin tungettuina kohden ponitarhaa, jossa joukko erikokoisia poneja mässäilee tyytyväisinä.

- Sikkee! hihkaisen ponin ottaessa kutsu vastaan korvaansa heilauttamatta. – Ei sitten, mutta jääpähän leipäpala saamatta, mutta, omapa on asias! Nappaan leivän taskustani ja sukeltaen sisään tarhaan. Samalla hetkellä syttyy ponin silmiin kiilto sen lähtiessä kiirellä luokseni Humu perässään.

- Aijaa, kiinnosti sittenkin? hymyilen tyytyväisesti kääntyen nappaamaan riimunnarun portilta ja pystyharjan sitä mässätessä kiinnitän narun riimuun. – Jaahas, siullakin näyttää olevan käytöstapoja, ainakin enemmän kun tolla pystyharjasella karvamammutilla, naurahdan Humulle rapsuttaen sitä hetken, antaen pienen leivänpalan ja kääntyen portille oman pullamahani kanssa.

Ponille rupatellen kaarran sen kanssa lisäosaan kääntäen tamman karsinassaan ympäri ja taluttaen sen takaisin käytävälle, jonne sidon sen reippain liikkein mulkaisten käytävällä lompsivaan Kristianiin.

- Haisunäätä, murahdan hiljaa Siken nyökäyttäessä päätään. – On miulla kyllä viisas poni!

Rauhallisin vedoin ryhdyn harjaamaan tamman vaaleata karvaa, tänään sen harjaamiseen olisi enemmän aikaa, sillä ratsastaa en jaksaisi, ja Nanakin tulisi kuulemani mukaan illemmalla. Huokaisten taputan ponia ajatellen mitäpä muuta kuin Kristiania. Tämän selitys miksi oli ollut Jennin kanssa kaupungilla oli niin hutera, puolisisko muka, pöh. Hetkinen, sehän selviäisi kysymällä. Ehkä Kristian ei valehtelisikaan, ehkä kaikki olisikin totta… - ainakin toivottavasti.

Ryminällä köpötän yläkertaan, törmäten, siis aivan kirjaimellisesti harjapakkia kuskaavaan Jenniin.

- Ääh, sori, hymyilen ujosti. – Tuota miulla on yks outo kysymys siulle…

- Joo, kysy ihan vapaasti, tyttö hymyilee keräten lattialle tipahtaneita harjoja.

- Niin tuota… Onks siinä mitään perää… aloitan. – Siis että sie oisit Kristianin ja Jaakon puolsisko?

- Mistäs sie tuon kuulit? Jenni hymyilee. – Joo, on se täysin totta.

- Oikeesti? kysyn ilon pulpahtaessa sisälläni. – Kiitos!

Säntään yläkerran oleskelutilaan selaten huoneen katseellani. Yllättävää kyllä, huone on tyhjä sohvalla tiiviisti telkkarin ääressä istuvaa Wearia lukuun ottamatta.

- Pipsa! Taiga saa varsan! tyttö hihkaisee ponkaisten seisaalleen järkyttävän nopeasti. – Se saa varsan!
- Mitä? Varsan? vilkaisen tyttöön epäluuloisesti. – Ihanaa! Hetkessä kaappaan tytön rutistukseeni ilon leiskuessa sisälleni. Taiga saisi varsan ja Kristian puhui totta. Nyt täytyisi vain löytää tämä.
- Kuule, miun täytyy ettii Kristian, hätkähdän. – Tuun sitten takas, pysykkin täällä!
- Tottakai! Tyttö virnistää lysähtäen sohvan ääreen.

Kiireellä juoksen portaat alakertaan, ulos pihalle, josta kuuluu skootterin pärinää.

- Oota! Kiljaisen pojan perään tämän pysäyttäessä ajokkinsa ja kääntyen minuun päin.
- Mie olin väärässä ja sie puhuit totta, huokaisen hengästyneenä. – Mie olin ihan tyhmä.
- Ääh, kaikki erehtyy joskus, poika hymyilee lämpimästi kaapaten minut halaukseensa.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

5. kesäkuuta 2009 Häntä heilumaan!



Pipsa & Sikke

[Pipsa]

8.kesäkuuta 2009 Joskus tuntuu kuin omistaisin ponin, jolla ei ole aivoja

Taas se hyppää pystyyn riuhtaisten riimunnarua irti kädestäni koko painollaan. Hermot alkavat olla jo lopussa tuon ajattelemattoman karvakasan kanssa, joka oli kokoajan hyppimässä jonnekin. Nyt se sitten ravaa pää koreasti kaarella karkuun silmissään iänkaikkinen ilkikurisuuden tuike, joka saa minut hermokuoleman partaalle. Taivaskin hehkuu synkyyttä tummien pilvien kelluessa sen harmaassa syleilyssä - samoin oma mielitilanikin on yhtä pimeä. Äkäisesti kiroan ponin perään potkaisten ison kiven murikan tieltäni - tuloksena minä hyppimässä yhdellä jalalla naama punaisena entistä enemmän manaten. Yllättävää kyllä, pystyharja pysähtyy töllöttämään minua silmät suurina, eikä se tajua liikauttaa eväänsäkkään minun napatessa se kiinni, tehden päätöksen, etten enää sen kanssa lähtisi maastoon lenkille, ellei se saisi jostain käytöstapoja itselleen.

Siellä me sitten marssimme, minä suu mutrulla katsellessa varsamaisesti hyppelehtivää tammaa huokaisten syvää. Sen sijaan, että olisin ostanut kuuliaisen ja huippuhyppääjän, olin ostanut heinämahaisen ja lahopäiseltä tuntuvan vuononhevosen, jonka kanssa veinasi mennä hermot jatkuvasti. Oudon riehakkaalla tuulella oleva tamma kipittää menemään naamallaan häkeltyneen onnellinen katse, joka muuntaa tuiman ilmeeni hymyksi.

Metsä on ihanan rauhallinen auringon paistaessa taivaalla ihanasti. Hätkähdän vilkaisten pystyharja pullamahaani, joka näyttää saaneensa älynväläyksen tulla vierellä kiltisti. Hetkinen… Tjaah, kyllähän sitä voisi kokeilla, kun kerranhan sitä vain elettäisiin. Virnuillen leveästi nappaan joltakin maahan tipahtaneen riimunnarun, muodostaen siitä ja toisesta riimunnarusta ohjat Sikelle. Kannon päältä pomppaan sen selkään, hoputtaen tamman käyntiin. Kypärää minulla ei ollut, kenkinä vanhat citylenkkarini ja housuina vanhat verkkarit, sekä paitana pitkä oranssi toppi. Rennosti kosketan tamman kylkiä sen lähtiessä reippaaseen käyntiin kohden maastopolkua.

Ruskeat tiukalle poninhännälle kiinnitetyt hiukseni heilahtelevat vuononhevosen liikkeiden tahtiin sen kulkiessa tasaisesti eteenpäin. Rentona hoputan ponini reippaaseen raviin nauttien auringon lämmöstä täysillä. Kesä oli sitten viimeinkin alkanut, tuoden mukanaan varmasti pitkiä maastoreissuja, lukuisia uittoreissuja, maha kippuralla nauramista ja uusia tuttavuuksia, suloisia pikkuvarsoja, mutta myös surua ja menetyksiä. Hätkähtäen hiljentäen tamman käyntiin sipaisten sen kaulaa. Ponin kanssa voisi aloittaa kunnon treenauksen ja ruveta käymään valmennuksissa ja kisaamaan enemmän, ja jos saisin tammalle VIP-MVA arvonimen jossain välissä. Unelmistani suurin taitaisi kuitenkin jäädä toteuttamatta - nimittäin teettää tammallani varsa. Pieni suloinen karvakasa kirmaamassa voikukkien seassa emänsä vierellä - niin ei tulisi ainakaan tänä kesänä tapahtumaan. Luultavasti.

Käännän heinämassun rantaan hoputtaen sitä kohden järveä. Rohkeasti tamma menee, hetkeäkään epäröimättä. Viileä vesi tuntuu ihanalta minun nauttien täysin siemauksin, kuten kauemmas rannasta uiva tammakin. Käännän ponin rantaan päin kääntäen sen matalaan rantaan hoputtaen ponin raviin. Annan sen nostaa laukan nauttien liitäessämme rantaviivaa pitkin. Annan sen mennä ilon kupliessa sisälläni. Vaikka tuo poni vaikuttikin välillä aivottomalta, en silti koskaan vaihtaisi sitä yhteenkään toiseen hevoseen.

Tästä alkaisi Siken ja minun ensimmäinen yhteinen kesä.

Pipsa & Sikke

63 kertaa jo (:

[Jassu]

14.6.2009 » Lopussa kiitos seisoo. Vai seisooko?
3. Hoitokerta

»Se ei sitten koskaan opi», Pipsa manaa koettaen roikkua riimunnarun päässä. Heinäkasaan rynnännyt Sikke ei ole moksiskaan Pipsan yrityksistä, vaan mutustelee heinää kaikessa rauhassa.
»Siltä vähän näyttää», vastaan naureskellen. »Tarvitsetko apua?»
»Kaikki apu on tarpeen tämän pöljäkkeen kanssa. Mistähän ihmeestä sille tuli tällainen heinänhimo?», Pipsa vastaa kiitollisen näköisenä.
»Tiedä häntä», vastaan hiljaa ja tartun riimunnaruun. Yhdessä saamme kiskottua Siken pois heiniltä. Pipsa kiittää nopeasti ja lähtee sadatellen viemään Sikkeä karsinalleen.

Hymyillen suunnistan kohti hoitajainhuonetta. Pitäisi edelleenkin tehdä lähempää tuttavuutta muiden tallityttöjen kanssa. Onnekseni huomaan, että sohva pullottaa ihmispaljoudesta.
»Ai moi Jassu», Nana huikkaa hyväntuulisena. »Puhumme täällä juuri kesäleireistä…», hän jatkaa ja kääntyy selitysvuorossa olevan Lynnin puoleen. Istuudun sohvan kulmalle kuuntelemaan heidän juttujansa.

»…Vähänkö siistiä, Seppeleessäkin on kesäleiri. Ja minä sain vielä Pellan hoitoponiksi», Lynn nauraa.
»Jep, tehdään siitä kaikkien aikojen paras leiri», Shinqua huudahtaa. Itsehän en leirille aikonut mennä, sillä missasin ilmoittautumisen. Se ei silti minua haittaisi, olihan minulla muutenkin tulossa melkoinen hevoskesä.
»Mikä on muuten ollut kaikkein jännintä niinku… leireillä… missä ootte ikinä olleet? Siis jännin tapahtuma missä olette olleet mukana?», Keikki vaihtaa puheenaiheen ja alkaa sitten selittää omia kokemuksiansa.
»Minulla ehkä se, kun leirikasteessa meidät laitettiin kävelemään purulassa ja etsimään harjoja purukasasta. Ai, että se puruissa talsiminen kutitti…», liityn keskusteluun kuunnellen muiden vastauksia.
»Eihän tuo vielä mitään, kerran minun leirilläni meidät laitettiin temppuradalle, missä piti kuskata avojaloin kentällä kottikärryjä ja kantaa pariaan reppuselässä esteiden yli… Se oli rankkaa», Sanni kertoo.

Keskustelu muuttuu aina vain kiivaammaksi kaikkien kertoessa parhaimpia kokemuksiaan. Pipsa talsii portaat yläkertaan ja kaikki kääntävät katseensa häneen.
»Missasinko mie jotain?»
»Et oikeastaan, me vain tässä leireistä puhuttiin…», Veronica selittää.
»Selvä, mutta katsokaahan ulos, siellä on upea ilma. Voitaisiin käydä maastossa porukalla, vaikka liekkijärvelläkin saakka», Pipsa ehdottaa ja katsoo vuoronperään kutakin. »Vapaaehtoisia?»
»Minä voin ainakin lähteä vahtimaan, ettette te huku jorpakkoon. Voin mennä jalkaisin», sanon odottaen Pipsan vastausta.
»Mikäs siinä», Pipsa vastaa. »Minä ajattelin kuitenkin mennä Sikellä, sen täytyy oppia hieman kunnioitusta», Pipsa nauraa.
»Minä voisin lähteä käyttämään Siiriä, jos tulee joitain muitakin kuin me kolme», Nana myhäilee ja katsahtaa sohvalla löhöävään tyttökatraaseen. »Te voitte jatkaa juttujanne maastossakin.», hän jatkaa.
»Näin on», Sanni reipastuu. »Minä ja Aksu messiin, oitis.»

Porukan reipastuessa mukaan saadaan jopa ruhtinaalliset neljä ratsukkoa. Ei silti, pienemmällä porukalla on helpompi käydä uittamassa, sillä tilaa saadaan enemmän. Muut jäävät puunaamaan ponejansa tallille.

Pikaisen varustamisen jälkeen kävelemme yhtenä letkana minä kävellen edessä, Pipsa Sikkeineen toisena, Nana Siiri-ponillaan kolmantena, Sanni Aksulla neljäntenä, ja perää pitävä ratsukko Ilu Tiialla.
»Kyllä te voitte ravata, jaksan minä juosta», hihkaisen niin, että perällä oleva Ilukin kuulee.

Oitis letka lähtee reippaaseen raviin minun yrittäessäni epätoivoisesti pysyä kauramoottoreiden vauhdissa. Tasoitusta antaa kuitenkin se, että ratsukoilla ei ole satuloita, joten aivan kiitoraviin he eivät varmasti ratsujansa kannusta.

Myöhemmin suoriuduttuamme Liekkijärvelle ratsukot pulahtavat heti lämpimään veteen, jonka viimeaikaiset helteet ovat lämmittäneet.

»Katsotaas nyt, kuka tulee ensimmäisenä alas», Sanni sanoo epäluuloisena vettä kuopiva Aksu allansa.
»En minä ainakaan», Nana hihkaisee itsevarmana jo puoliuppeluksissa Siirin kyydissä.
»Ja minähän en täältä alas tule!», Pipsa naurahtaa Siken selästä. »Mit…»

Vastoin Pipsan ”määräystä”, Sikke käy makuulle juuri ja juuri vesirajan sisäpuolella Pipsan luikkiessa nopeasti tamman tieltä. Porukka remahtaa makeaan nauruun katsellessaan Siken perusteellista piehtarointia.
»Ei tainnut koulutus aivan tehota», Nana selventää naureskellen.

Sikke on aina Sikke.

Jassu + Sikke


Ei juma tää tarina on ihana! Just sopivasti huumoria, puhetta ja sopivan kokoiset kappalejaot. Esille on otettu mahtavasti Siken kuritonta luonnetta, sekä tallin muuta porukkaa. Nimi oli tosi ihana ja varsinkin lopetuksesta tykkäsin, siitä jäi hyvä fiilis : D. Muuta en osaa sanoa, kuin että tuli kyllä oikea tyyppi hoitajaksi valitua! - Pipsa (toivottavasti Annea tai Josefiinaa tai ketään muuta ei haittaa, että kommentoin näitä tarinoita näin (: )

[Pipsa]

15. Kesäkuuta 2009 Uittoa treenailun lomassa



Pipsa & Sikke

[Jassu]

15.6.2009 » Kiusankappaleet (Perustuu tositapahtumiin..)
4. hoitokerta

»En ota, onko selvä?!», huudan äidilleni avatessani pyöräni lukkoa. »Saavat olla ulkona siihen asti, kun tulette, mutta tallille en niitä ota.
Katastrofivaroitus on jo annettu, sillä minun pitäisi kuulemma ottaa maailman raivostuttavin pikkuveljeni ja sitäkin raivostuttavampi pikkuveljeni kaveri mukaan tallille. Sitä en kuitenkaan aikoisi tehdä.

»Emme me voi niitä pihallekaan jättää», äiti vastaa kylmän rauhallisesti. »Ties mitä ne keksivät sillä aikaa»
»Ties mitä ne keksivät tallilla», vastaan kuivasti ja kiinnitän avainnipun vyölleni.
»Ole kiltti, vain kaksi tuntia», äiti anelee ja katsahtaa kahteen seitsenvuotiaaseen poikaan jotka tapittavat minua koiranpennunsilmillään.
»Olkoon,» sanon. »mutta jos ne keksivät mitään epämiellyttävää hommaa tallilla, passitan ne apostolinkyydillä Ruotsiin.»
»JEE», Pikkuveljeni Samuli ja hänen paras leikkikaverinsa Tomi hihkuvat.

Onneksi pojat lähtevät autokyydillä tallille, se olisi jo äärimmäisen rasittavaa pyöräillä tallille sellaisten riiviöiden seurassa. Lukitsen pyöräni uudelleen ja lähdemme hopeanharmaan Škodan kyydissä Seppeleeseen.

»Oi kato Tomi, kävelevä meetvursti», Samuli käkättää Tomin vieressä ja osoittelevat joitain tarhoissa laiduntavia hevosia. Ilmeeni on mitäänsanomattoman ärsyyntynyt, häädän ne varmasti talikolla pois silmistäni, jos ne uskaltavatkaan haukkua Seppeleen poneja käveleviksi meetvursteiksi.

»Ja pojat, olkaa sitten ihmisiksi. Tulen hakemaan teidät heti, kun pääsen työhaastattelusta», äiti huikkaa auton avonaisesta ikkunasta poikien kipittäessä jo talliin. He eivät ota sanoja kuuleviin korviinsa - tai, no – kuuroihin. Heilautan kättä vastaukseksi ja suunnistan kaitsemaan ipanalaumaa.
»Oi, kato vähänkö iso heppa», Tomi hihkaisee ja osoittaa sormellaan hölmistyneen oloista Luyta, joka mussuttaa ruohoa tarhassa. ”Voi luoja”, ajattelen itsekseni.
»Ihhihi, täällä on tosi pieni heppa», Samuli näyttää Siiriä, joka töröttää apaattisena tarhannurkassa.
»Jäättekö te tänne tutkimaan hevosia, jos minä käyn moikkaamassa Sikkeä?», kysyn pojilta, jotka ovat tohkeissaan nähdessään niinkin isoja eläimiä.
»Ei, ku me tullaan mukaan», pojat vastaavat kuorossa ja kipittävät kohti päärakennusta.
»Väärä suunta», huokaisen ja pojat suunnistavat talliin.

»Waude, onpa isot ovet», Samuli henkäisee kävellessään karsinoiden ohi. Eipä ihme, sillä tuon mittaisenahan on itsestäänselvyys, että kaikki näyttää normaalia isommalta.
»Mikä toi on? Mitä sillä tehdään?», Tomi kysyy ja osoittaa Tiian karsinalla olevaa Ilua, joka pitelee kaviokoukkua.
»Se on kaviokoukku, ja sillä puhdistetaan kaviot. Älkääkä sitten kokoajan kyselkö tyhmiä.», vastaan kuivasti.

Nana ilmestyy taaksemme taluttaen Siiriä karsinalleen.
»Väistättekö vähäsen?», hän kysyy ja päästää sitten Siirin omaan boksiinsa. »Ai moi, Jassu, keitä nuo ovat?»
»Pikkuveli ja sen kaveri», mumisen nolostuneena tuijottaen kahta poikaa, jotka epätoivoisesti koettavat kurotella Bladen karsinaan ja ravailevat ympäri tallia. »Äiti pakotti ottamaan ne mukaan tallille, kun hän menee työhaastatteluun.»
»Ai», Nana vastaa ja kääntää suupielensä hymyyn. »Ainakin joillain on hauskaa», hän jatkaa ja nauraa poikien yritykselle päästä kurkkaamaan karsinoihin.

»Mun vuoro nyt», Tomi sanoo ja kiipeää kontillaan olevan Samulin selkään. »Uijui, täällä on ihan musta heppa!»
»Hei, määki haluan nähä!», Samuli hihkaisee ja luikahtaa alta pois pudottaen päällään seisovan Tomin maahan.
»Rauha, pojat, tallissa ei saa riehua», sanon äidillisesti ja suuntaan Siken karsinalle. »Täällä on nyt se Sikke, josta kerroin.»
»Hei me halutaan kattoo», pojat sanovat. Että pitikin ottaa noin yli-innokkaita lapsia riesaksi.
»Ompa sillä hassut hiukset», Tomi sanoo ja hypistelee Siken mustavalkoista pystyharjaa.
»Sää oot ihan tyhmä, se on harja, ei hiukset. Eikö ookki?», Samuli sanoo Tomille asiantuntevasti ja katsoo kysyvästi minuun.
»Mahtavaa, voitit juuri nolla euroa», hihkaisen ja käännän katseeni muualle. »Nana, et olisi sattunut näkemään Pipsaa?», huikkaan tytölle, joka kiinnittää riimunnarua Siirin karsinanoveen.
»Juu, taisi se hetki sitten olla hoitajainhuoneessa», Nana vastaa ja suunnistaa ulos tallista.
»Ja te pysytte tasan siinä», sanon pojille, jotka nyökyttelevät Siken karsinan edustalla.

Kiitollisena lähden jo kohti hoitajainhuonetta. Sohvalla istuvat vain Pipsa ja Wear, jotka lukevat vanhoja hevoshulluja sohvalla.
»Aa, Jassu, viimeinkin», Pipsa huikkaa. »Pääset kottarihommiin, jos haluat. Siken karsina pitäisi siivota.»
»Tottakai», vastaan nopeasti. »Mikä tahansa homma käy. Varsinkin nyt, kun minulla on pari apupoikaa jelppimässä», sanon pyöritellen silmiäni.
»Ai on vai?», Pipsa hymyilee. »Ihmettelimmekin jo, että mitä mekkalaa sieltä oikein kuuluu. Tiedät kai, missä talikot ovat?»
»Toki», vastaan nopsasti ja suunnistan hakemaan talikoita.

»Kato mää en oo liikkunu milliäkään», Samuli rehentelee ja seisoo liikahtamatta paikoillaan.
»Heh heh, tosi hauskaa. Mutta te pääsette siivoamaan karsinoita», kerron ja törkkään molemmille pojille talikot kouraan.
»Mää tiiän! Karsina on se juttu missä hepat asuu», Samuli leijuu hevosmiessanastollansa. »Mutta hei yök, siellähän on hevosen kakkaa!»
»Hyvä huomio, Sherlock. Juuri siksihän se pitää puhdistaa», huokaisen ja heitän pari lantapaakkua karsinan viereen tuotuihin kottareihin, jotka Pipsa todennäköisesti on siihen rahdannut.
»Tähän tarvitaan voimaa. Ja lapatkaa pois ainoastaan lantapaakut», sanon pojille tietäen, etteivät he osaa erottaa märkää ja kuivaa kuiviketta toisistaan.
»Okei», pojat sanovat kuivasti, mutta motiivina toimii toisen voimissa voittaminen.

Karsinat saadaan siivottua nopeasti, ja pian pojat haetaankin jo pois. Minulle ei olisi tänään mitään muuta hommaa, sillä Pipsa toivoi saavansa itse varustaa ja huoltaa Siken kuntoon.

»No oliko jännää?», äiti kysyy pojilta, kun tulee hakemaan meitä pois.
»Oli se ihan», Tomi vastaa. »Mutta hevoset on silti ihan tylsiä.» Tuota vastausta osasinkin jo odottaa.
»Ja sillä yhdellä oli hieno harja», Samuli sanoo painottaen sanaa harja. Hänhän tiesikin aivan valtavasti hevosista.
»Selvä, mutta aletaanpas nyt vetäytyä kotipuoleen», äiti sanoo ja viittilöi joukkiota auton kyytiin. »Ehkä pojat pääsevät vielä joku kerta tallille.»
”Sitä kertaa pitää odottaakin aika kauan”, ajattelen hiljaa itsekseni.

Jassu + Sikke

Sori, kirjoitin nyt tosi vähän Siken hoidosta, mutta vähän erilaista kehiin välillä 8> Ja nyt kun katon, nii onhan Pipsakin tänään jo kuvan kehitellyt. Ps, Nätti on 8>

Pipsa : Ei ainakaan minua haittaa, mukavahan se on, kun joku kommentoi tarinaa 8> Minun puolestani saat laittaa niitä jatkossakin, muiden mielipiteitä on aina mukava kuunnella, ja niistä saa vähän suuntaakin, mistä porukka pitää 8''>

Hih, taas todella laadukas tarina, josta todella tykkäsin. Taas mukana oli sopivan paljon ihmisiä ja puhetta, enkä osaa tästäkään tarinasta oikein mitään kauhean hyvää kommenttia antaa. Siken kanssa näytät tulevan jo hyvin toimeen, ja ensi kerralla voisit vaikka liikuttaa tammaa juoksuttamalla, käydä maastossa taluttelemassa tai vaikka irtohypyttää, miten itse haluat (: - Pipsa

[Nana]

Nyh järkky 8(

PITKÄSTÄ AIKAA ~ 16.6

(laitan ehkä tänään lisää niistä poistolistalla olevista kuvistani, toivottavasti en ole viellä poistanut, jos ne kerran kelpaa, ja voisin jonkuin (toivottavasti-ei-poistetun) tarinan kaivaa)

Pyh, turhaan tää on missään poistolistoilla lojunut! Ihanan värikäs väritys, ja erityisesti mielestäni auringon valo ja lämpö on onnistunut. Taivaskin on luonnollisen värinen, tykkään (: - Pipsa (Sori pikakommentti, pitää lähteä ihan kohta kauppaan...)

[Jassu]

Uh, Nana, vähänkö ihanasti väritetty! Rakastuin ♥

16.6.2009 » One day I will be a star, just like you...
5. hoitokerta


SORISORISORI, PIPSA, en vaan osaa piirtää tällä tyylillä, ja susta tuli nyt hieman omituisen näköinen 8''<

Piirsin tän siellä Kreetalla joskus yöllä kun oli tylsää, mutten muistanu minkä näkönen maneesi oli niin tein tollasen ouvon ulkomuistista. Nyt ku kattoo, nii eihän se pahasti pieleen menny ^^' Eka kuva tällä tyylillä.

Jassu + Sikke


Ens kerralla sitten tarina, oon kyllä tosi pettyny tähän kuvaan 8''D En kyllä piirrä enää ilman lineä. 8>

Pah, pettynyt tähän kuvaan? Tää on älyttömän kivalla tyylillä tehty, Sikke on itsensä näköinen ja nuo ratsastushousut tosi kivat : D. Erityisesti tykkään noista siun silmistäs ja silmäripsistä, ihanan aidon näköiset. (Pikakommentti, sama syy kun Nanan kuvaankin kommentteihin.)

[Jassu]

18.6.2009 » When it’s a sunny day outside…
6. hoitokerta

»Voi luoja», pääsee suustani, kun olen juuri saanut raahattua mustan joponi Seppeleen pihaan. Minun täytyy vielä hieraista silmiäni, jotta varmistun, etten näe painajaista. Hmm, katsotaas, rankkasade kaatuu niskaani mustalta taivaalta, kenkäni lotisevat likomärkinä, tutisen kylmästä ja kyllä – näen Siken piehtaroimassa kuralätäkössä. Tästä ei päiväni kyllä enää pahene.

»Voi elämän kevät sun kanssas», puuskahdan Sikelle kiskoessani läpimärkää – öhm, - ruskeaa ponitammaa karsinaansa. Silmänaluseni ovat varmaan täysin mustat, sillä olin tuskin nukkunut viimeyönä silmällistäkään, sen riivatun sääsken takia, joka minua vainosi läpi yön. Sadatellen talutan Siken karsinalleen ja alan hikiviilalla kaapimaan pois niitä vesilitroja, jotka ovat ahtautuneet ponin paksun karvan alle. Sen haastavan ja raivostuttavan operaation jälkeen jäljellä olivat vielä ne mutakerrostumat, joita Sikke oli saanut aikaan kieriskellessään mutalätäkössä. Ähkien ja puhkien koetan irroittaa kuraa vaaleasta karvasta, mutta katson paremmaksi pestä koko ponin kertalaakilla. Sikke katsoo minua viattomana suurilla silmillään, ja pistää minut väkistenkin hymyilemään.
»Myönnetään, olet soma, mutta sinut on silti pestävä», huokaisen hiljaa.

Talutan yksinäni jupisten Siken pesuboksiin kurainen poni vierelläni.
»Huono päivä?», kuuluu ääni takanani. Kasvojen perusteella tunnistan hänet Taigaa hoitavaksi Siiriksi.
»Jep», vastaan kylmästi ja huokaisen. Ei kai pitäisi olla tallilla tällaisina päivinä. Ties mihin puran vahingossa vihaani.
»Siltä näyttää», Siiri naurahtaa katsoessaan mutaista Sikkeä. »Älä välitä, olemme kohtalotovereita. Näkisitpä Taigan juuri nyt…»
Mieleeni kihoaa ajatus mutamöykky-Taigasta. Poni kun sattuu olemaan luonnostaankin niin paksukarvainen, etten voi kun sääliä Siiriä, joka sen kaiken moskan joutuu putsaamaan.
»Tuon Taigapalleron sitten pesarille jälkeesi, jos käy», Siiri huikkaa lähtiessään juuri ja juuri niin kaukaa, että kuulen.

Tänään tosiaan olisi se päivä, jolloin Sikke irtohypytettäisiin pitkästä aikaa – siis, jos saisin sen puhtaaksi ajoissa. Pian saisin jo ratsastella sillä omin avuin, mutta sitä ennen minun olisi hommailtava sen kanssa muuta. Se ei kuitenkaan minua haittaa, minulle riittää jo se, että saan hoitaa niinkin upeaa ponia, kuin Sikke on.

»Jaaaassuuuu», kuulin Pipsan huhuilevan tallin ovelta. »Siis irtohypytätkö Siken tänään?»
»Joo», huikkasin nopeasti ja kurkkasin pesuboksin ovelta. »Siis jos saan sen puhtaaksi ennen sitä…», jatkoin Pipsan naureskellessa vieressä.

Hetken puunaamisen jälkeen, kun Sikke oli kuivattu, pääsemme taluttamaan ponin maneesiin. Kuivaus ei kuitenkaan auta, sillä ulkona sataa yhä. Koko kuivausprosessi oli siis hukkaan heitetty. Mutta ei se mitään, kesä kuivaa, minkä kastelee. Sikke heittää päätänsä ylös ja alas kävelynsä tahdissa. Se selvästi vaistoaa, että jotakin on tapahtumassa. Talutamme ponin maneesiin.
»No niin, Sikke. Mene», Nana hoputtaa ja päästää riimunnarun irti päitsistä.
Heti irti päästyään Sikke innostuu revittelemään heittäen takakoipiansa ilmaan.
»Sikellähän on meno päällä», Nana kommentoi hoitoponinsa villeilyä.

»Vau, vähänkö upeaa! Katsokaa, miten lujaa se juoksee», kuuluu ihailevia huokailuja, kun Sikke kirmaa elämänsä kyllyydestä tyhjässä maneesissa. Ilmassa leijuvat tummat pilvet itkivät vettään maan kamaralle saaden maneesissa kaikumaan pisaroiden ropinan.


»Tulehan, niin aletaan kasailla esteitä», Pipsa hihkaisee ja kävelee hakemaan estetolppia maneesin nurkasta. Nyökkään vastaukseksi ja kipaisen hakemaan muutaman puomin.
»Tehdään tähän vaikka pieni pysty», Pipsa suunnittelee. »Sen jälkeen kolmen laukka-askeleen verran tilaa ja sen jälkeen okseri.»

Kuuntelen korvat höröllään Pipsan neuvoja ja rakennan esteitä sen mukaan, minkä ehdin. Nana huolehtii Sikestä sillä aikaa, kun se juoksee vapaana maneesissa. Siken revittely on kyllä melkoista silmänruokaa, ja sen kyllä huomaa – katsomoon kerääntynyt paparazzilauma räpsii kuvia kamerat höyryten.
»Noin juuri. Sitten vielä laitetaan tähän sellainen seinämä, ettei Sikke juokse radan ohi», Pipsa sanoo ja kasaa pitkittäin muutaman estetolpan, joiden väleille pökkii muutaman puomin.
»Sehän alkaa jo näyttää aika valmiilta», henkäisen ja katsahdan Nanaan, joka on kuin tilauksesta pyydystänyt Siken ja taluttaa sitä nyt radan alkuun. Kameramaakarit seuraavat kulkuetta radan viereen, ja kiistelevät parhaista kuvauspaikoista.

»No niin, nyt voitkin varmaan päästää sen irti», Pipsa sanoo Nanalle, joka irroittaa riimunnarun ja juoksee hetken ponin vieressä kohti rataa päästäen ponin hyppäämään. Sikke tietysti innostuu heittämään takakinttujansa kattoon, ja loikkaakin melkoisen olympiahypyn, vaikka esteellä on korkeutta vaivaiset 50cm.
»No sehän jaksaa revittää», huokaisen katsoen hallakkotammaa, joka laukkaa kuin marsilaisen nähneenä eteenpäin.
»Jep», Nana vastaa ja hätistää Siken yksinäiselle kavalettiesteelle, jonka tamma hyppää vaivattomasti ja korkealta yli. Salamavalot vilkkuvat Siken rynnistäessä esteeltä toiselle.

Kaiken puurtamisen ja ahertamisen jälkeen en voi kuin hymyillä tamman kauneudelle tämän laukatessa elämänsä kyllyydestä esteiden yli. Siellä se laukkaa. Sikke, ikuisesti villi ja… – öhm,… - ei-vapaa.

Jassu + Sikke

Sori, tuli hieman tönkkö, kun kirjoitin tämän kahtena eri päivänä. 8>


Ajatus Sikestä aivan mutaisena, ei ainakaan harjauksen puolesta kuulosta kovin ihanalta (:. Tarinoissasi erityisesti loput ovat huippuja, vaikkei kyllä muitakaan kohtia huonoksi voi kutsua. Tykkäsin tästäkin tarinasta kovin, todella mukavaa luettavaa niin oikein kirjoituksenkin ja kappalejakojen puolesta.

Ensi tarinassa voisit jo tamman selkään hypätä, sen verran hyvin teillä näyttää jo kahdestaan sujuvan. Nyt Nanan lopettaessa tamman hoidon, en sille ainakaan vielä toista hoitajaa ota (: - Pipsa

[Pipsa]

21. kesäkuuta 2009 - Hevonen nimeltä Kunkku

Ensimmäinen sana, joka kuvaa Seppelettä tällä hetkellä, on tyhjyys. Hiljaisuus on lähes ahdistavaa - varsinkin kun olin tottunut porukkaa täynnä olevaan Seppeleeseen, jossa oli aina joku jonka kanssa jutella. Nopein askelin kiirehdin hakemaan riimunnarua tamman karsinalta, napaten sen käteeni ja melkein juosten ulos tallista aurinkoon. Reippain askelin tallustelen auringossa kylpevien pullukoiden ponien luo.

Humu pukittelee, Pella kirmaa Taigan vierellä, Kamuliini seisoo aidan vierellä, Hilla piehtaroi ja Sikke syö vihreää ruohoa nautinnolla tarhassa.
- Mitäs ponit? virnistän tunkeutuen niitten alueelle, saaden vastaan vähä karvaisen karvamammutti lauman ponien tajutessa minulla olevan mehevää leipää mukana, Hillan sen sijaan seisoessa kauempana.
- Sori vaan kaverit, mutta mie tulin kyllä vaan Sikkeä hakemaan, naurahdan ojentaen leivänpalasen ponilleni ja kiinnittäen rauhallisesti riimunnarun leipää pureksivan tamman riimuun.
- Ja nyt menoks, pääsetkin ihan miun ratsuks! hihkaisen taputtaen ponin vaaleaa kaulaa.

Sidon tamman harjauspuomille, kun kerrankin pystyi ulkona hoitamaan ilman kaatosadetta, joka oli niin usein tänä kesänä vaivannut. Hyräillen käännähdän talliin päin, satulan, suitset ja harjapakin käsiini, sekä kuskaten ne harjapakille.
- Onneks sie oot puhas, vaikka se aika ihme onkin… mutisen ponille. Yllättävän nopeasti on poni laitettu kuntoon ja minä istumassa tamman selässä. - Nooh, mennääs sitten!

Käymäjalkaa tamma lähtee varman oloisesti liikkeelle. Taivasta peittää uhkaavasti joukko tummia pilviä, mutta jos tekisimme vain reippaan lenkin, kerkeäisimme luultavasti takaisin tallille siihen mennessä. Kännykkäni tärähtää kuluneiden ratsastushousujen taskussa, minun ryhtyen kaivamaan sitä ulos.

- Vai Kristian… mumisen lukien lyhyen, mutta ytimekkään viestin; Tule Artsilaan. Reippaasti sujautan kännykkäni takaisin taskuun ja antaen vuononhevosen kulkea rennosti eteenpäin kaula pitkänä alaspäin. Istun satulassa hiljaa vilkuillen puiden, pääasiassa koivujen heilahtelevia oksia. Orava kiipeilee suuren männyn oksilla iloisen näköisenä tamman pärskähtäessä tyytyväisesti. Vähitellen ryhdyn ottamaan ohjia tuntumalle, antaen tamman kävellä hetken tuntumalla olevien ohjien kanssa ja minun ryhtyessä siirtämään sitä raviin. Pystyharja heilahdellen poni ravaa eteenpäin tehden äkkinäisen, normaalia ravia vauhdikkaamman ravispurtin, mutta hiljentää käskystäni takaisin rauhalliseen raviin. Matka kulkee rennosti eteenpäin, minun ottaessa tamma välillä käyntiin ja välillä komentaen raviin.

- Pipsa, tulithan sie! Kristian hihkaisee sujahtaen ulos tallista. – Se, siis Artsi sano tartteevansa apua jossakin.

- Ai pontikan keitossa vai? naurahdan pysäyttäen pystyharjani. Hätääntyneen näköinen Artsi marssii Kristianin viereen, vilkaisten paikoillaan suloinen ilme naamallaan, tai oikeastan turvallaan, olevaa Sikkeä. Ihme kyllä, mies ei huomauta tammasta mitään, vaan näyttää itse ällistyttävän hätääntyneeltä.

- Kunkku on kadonnut, mies kähisee. – Sellanen iso ja tumma otus. Arvo otukseni, ettei vaan kettu pistäisi sitä poskeensa.

- Ahaa, Kristan hymyilee. – Mihin päin se lähti?

- En kai mie perhana sitä tiiä, helvetti mie mitään nähny kun se lähti, mies manaa. – Käyn hakemassa pyssyn ja ammun ketut tuusan nuuskaks, jos on käpälälläkään siihen koskenu, miun elukoitahan ne ei syö!

Vilkaisen oudoksuen Kristianiin, saisi aika isoja kettuja olla, jos ne hevosen aikoisivat poskeensa pistää, mutta Artsin puheissa nyt ei yleensä mitään järkeä ollutkaan.

- Ettikää kanalalta päin, siellä sen luulis olevan, mies mumisee. – No, alkakaahan laputtaa siitä! Niin ja ton pikkuheppas voit käyä tunkemassa pikkutalliin Cadin tai Killin paikalle, molemmat on laitumella.
Reippain ottein laskeudun alas ponin selästä, lähtien sen edellä kulkemaan pikkuiseen talliin, joka näyttää oikein kodikkaalta.

- Sie saat kuules Sikkeliini olla tässä vähän aikaa, hymyilen ponille riisuen siltä reippaasti varusteet, ja laskien sen tutkailemaan karsinaa. – Hei tiiäks sie mihin nää varusteet laitetaan?

- Tonne noin, Kristian hymyilee kuten aina. Pojan perässä tallustelen satulahuoneeseen.

- Hei, tossahan on Reevestä kuva! hihkaisen vilkaisten seinälle laitettua kuvaa. – Se synty viime kesäleirillä, Marin varsa. Rennosti tungen varusteet tyhjille paikoille, lähtien taas taapertamaan pojan perässä Kunkkua etsimään. Hassua, etten ollut kuullut Artsilassa asuvan yhtään sen nimistä hevosta, mutta kai siellä sellainen asui, kun kerran Artsi niin sanoi.

- Huuh, että täällä on kuuma, huokaisen. – Artsi sais kyllä tarjota jäätelöt, kun ollaan löyetty se hevonen.

- Voihan sitä aina yrittää, mutta vastaus on jo täysin selvä, poika naurahtaa luoden kasvoilleen sen ikuisen ja ihanan hymyn. – Noh, mennään nyt sitä hepoa ettimään!

Reippaasti kuljemme vieretysten maakellarin ohi.
- Katos, kukko on karannu, poika hihkaisee osoittaen ruohikolla seisovaa tummaa otusta. – Pitäsköhän viiä se takasin kanalaan? Varovaisin ottein tämä nappaa kukosta kiinni, laskien sen kuitenkin pikavauhdilla takaisin maahan, palaten takaisin ja vilkaisten nokittuja käsiään.

- Hullu kukko, poika mutisee. – Kettukaan ei tuohon otukseen koskis… Hus, hus, muahan et tuu enää nokkimaan!
Nauraen lähden kävelemään miehen talolle päin, tämä saisi kyllä itsekin tulla hevostaansa etsimään.

- Kuule, ei sitä siun hevostas löyvvy mistään, kannattaa hommata enemmän porukkaa ettimään, Kristian mumisee miehen avatessa oven.

- Täh? Minkä hevosen? mies seisoo hölmistyneenä ovella.

- No sen hevosen. Eihän me Kristianin kanssa nähty kun yks kukko, joka lähti kaikkien onneks mehtään päin, hymähdän vilkaisten silmät suurina Artsia, jonka ilme muuttuu kauhistuneesta tomaatin punaiseksi.

- TE PERHANAN PENNUT LASKITTE KUNKUN MENEMÄÄN! mies ärähtää napaten kepin portailta käteensä.

- E-ei me tiietty, että se kukko on Kunkku, Kristian mutisee lähtien perääntymään vierelläni.

– TE PERHANA SAATTE ETTIÄ SEN, VAIKKA SE OIS TEIÄN VIIMINEN TEKONNE! Artsi raivoaa nostaen keppiään, minun lähtiessä Kristian vanavedessäni pakoon hippulat vinkuen.

Pipsa & Sikke

[Jassu]

24.6.2009 » Maastoon

Joo, meikä tsiigailee tossa ko Pipsa ja Sikkeli lähtee maastoilemaan 8''D Ja joo, mulla tosiaan on riimunnaru kaulassa.

Tuli taas tällainen parin tunnin kökkö, mutta ei voi mitään 8''D Ens kerralla panostan enemmän

Jassu + Sikke

Jopa 7HM! 8)

Siis kökkö? eihän tota miksikään kököksi voi haukkua. Lyhyesti sanottuna kaunis kokonaisuus, erityisesti väritys on mieleeni. Mut toi riimunarun kaulassa pito voi olla tosi vaarallista, mieti nyt jos se jää kiinni johonkin : DD.

[Pipsa]

28.kesäkuuta 2009 Sikke kesä tunnelmissa



Tuollaisen piirrustuksen siis löysin koneen kiemuroista, tehty joskus talvella (:.

Pipsa & Sikke

[Pipsa]

8. heinäkuuta 2009 Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?

- Perhana! ärähdän pyörän loikatessa kuopan kautta ilmaan, minun läiskähtäessä maahan. Murahdellen tyydyn taluttumaan pyörääni, toista kertaa en kaatuisi, sen verran kipeää sekin teki. Tallustelen hitaasti tallin seinän viereen, kaataen pyöräni nojaamaan siihen. Äristen käännyn tallin ulko-ovelle päin, kömpien sisään hevosen tuoksuiseen rakennukseen.

- Katos, Pipsalla ei näytä olevan hyvä päivä? Jaakko virnuilee.
- Mätä sie kuule vaan sitä lantaa, ärähdän lähtien harppomaan lisäosaan päin, tällä kertaa kohden Siken karsinaa, josta tulisin pois paremmin mielin - siis ainakin toivottavasti.

- Mitäs tyttö? hymyilen työntäen karsinan oven auki. Normaalisti olisi kuulunut hörähdys ja poni olisi tunkenut päänsä syliini yrittäen kerjätä herkkuja, mutta ei tänään. Poni vilkaisee minuun kauempaa, näyttäen kuitenkin täysin terveeltä.
- Oot sie hei kunnossa pikku kaveri? hymyilen vuononhevoselle joka luimistaa minulle. Ihmetellen kyykistyn tutkimaan tamman jalkoja, sen yllättäen näykätessä ilmaa vierestäni.
- Hei nyt riitti! kivahdan mulkaisten poniini. - Mikä sua oikein vaivaa? Happamasti käyn nappaamassa riimunnarun mukaani, kiinnittäen sen pikavauhtia tamman riimuun. Tosin voisihan kiukkuisuus johtua vaikka liiasta energiasta, kun tamma ei ollut pitkään johonkin aikaan päässyt lenkille, ja yönkin oli sateen ja ukkosen vuoksi olemaan sisällä.

Pahaa aavistellen palaan karsinaan harjapakki mukanani, käännähtäen luimivaan tammaan päin, ja ryhtyen harjaamaan sitä reippain, normaalein vedoin.
- SIKKE! komennan napakasti ponia, joka haukkaa ilmaa käteni vierestä. - Jos et kohta lopeta nii sidon siut kuule niin tiukalla että on turpa kaltereissa tiukasti kiinni. Pystyharja luo minun happaman mulkaisun minun sujahtaessa sen kaulan ali toiselle puolelle, harjaten nopeasti senkin puolen ja saaden miljoonia äkäisiä mulkauksia, sekä vihaisia hännänheilautuksia tammalta puhdistaessani sen kaviot.
- Onko noin kauheeta, että nyt siulla on puhtaat kaviot? On vai? hymähdän lähtien kädet taskussa tallustelemaan satulahuoneelle päin.

- Moro Vertti, hymyilen satulahuoneessa istuvalle tytölle. - Mites siulla ja Mankilla menee? Vilkaisen tyttöä tarkemmin, huomaten tämän itkeneen.
- Ei kai Mankilla oo mikään? katsahdan tähän. - Tai siis ähkyä tai mitään.
- Ei, s-se on ihan terve, tyttö lausuu hiljaa. - Mut se lähtee Seppeleestä ja Brenna kans.
- Mitäääh? vinkaisen luoden epäuskoisen vilkaisun nyökkäävään tyttöön. - Voi ei… Tyttö katsahtaa minuun kyynel silmäkulmassaan, lähtien harppomaan Mankin karsinaaa kohti. Huokaisen, itsekkin olin joutunut kokemaan tuon tunteen, vailla tietoa, minne Bert menisi. Käännän ajatukseni kesään, kahmaisen Siken varusteet ja painelen takaisin karsinalle.

Yhtään tammaa huomioimatta nostan satulan nopeasti sen selkään, suoristan viininpunaisen satulahuovan ja kiinnitän satulavyön nopeasti. Suitsien kanssa teen samoin, hieman reippaita ja napakoita liikkeitä, ja vuononhevonen on valmis.
- Nyt mennään pallo, tokaisen sujauttaen riimun pois tamman kaulalta, lähtien kulkemaan tamman vierellä reippaasti kenttää kohden, alkaen jo aavistaa ja pelätä, millainen tamma olisi tänään ratsastaa. Kaartoon päästyämme liutan jalustimet alas ja tiukkaan satulavyötä, jalustimiin minun ei tarvitse kajota, sillä kukaan ei ollut minun jälkeeni ratsastanut ponilla.
- Prruu, pysyhä nyt paikoillas, mumisen Sikelle sujauttaen jalkani jalustimeen ja ponnistaen toisella vauhtia - eli siis istuen pian päänsä korkeuksiin nostavan ja hötkyilyevän hallakon selässä. Rennosti annan tammalle pohkeita, sen lähtien kipittämään ravia lähentelevää käyntiä. Itsekseni mutisten yritän hiljentää vauhtia takaisin rauhalliseksi ja saada jännittyneenä kulkevaa ponia rentoutumaan.

Rupean pikkuhiljaa ottamaan ohjia tuntumalle, tehden pysähdyksen, tamman lähtien heti sen jälkeen kipittämään eteenpäin. Teen pysähdyksiä, voltteja, suunnanmuutoksia, temmon vaihdoksia käynnissä ja ties mitä kaikkea muuta, ennen kuin viimein pyydän norjanvuonohevosen rauhalliseen raviin, joka tosin ei ole rauhallista nähnytkään tamman ampaistessa kuin rasvattu salama eteenpäin, tehden pukin ja lähtien kiertämään kenttää pikaisessa ravissa.
- Sooo, rauhassa, puhun tammalle kääntäen sen isolle voltille, saaden ponin hiljentämään vauhdin normaaliksi. Ryhdyn tekemään erilaisia harjoituksia, yrittäen saada vauhtia kuriin ja ponia rennoksi.

Viimein, runsaiden lämmittelyjen jälkeen teen toiseen päätyyn pääty-ympyrän, mennen sen pari kertaa käynnissä. Viimein lyhennän hieman ohjia, tehden puolipidätteen ja nostaen laukan. Hymyilen jo hieman, tamma laukkaa reippaasti, muttei liian lujaa, vaan oikein hyvin. Tyytyväisenä käännän tamman uralle, mikä saa sen syttymään, pukkilaukkaa pari askelta ja makaan jo maassa ponin kipittäen menemään uralla kauheata vauhtia jalustimien paukuttaessa sen kylkiin. Voihkaisten nousen pystyyn, pyyhin hiekat housuistani ja nousen ylös, muistellen sanontaa mielessäni; vain kaatuessaan oppii taas nousemaan ylös.

Löntystelen heinätupsulle syömään jääneen ponini luo, taluttaen sen keskemmäs kenttää ja ponkaisten ylös selkään, ottaen ohjat ja hyvän istunnan. Tällä kertaa keskityn enemmän kääntäessäni tamman pääty-ympyrälle, valmistellen sitä ja saaden tamman tekemään tasaisen laukannoston ilman temppuiluja, pitäen vauhdin sopivana ja kääntäen sen koko kentälle hellittämättä keskittymistäni, vaan keskittyen täysillä päätään viskovan, sivulle hyppivän ja pukittelevan tamman ratsastukseen. Tyytyväisenä tulokseen pidätän hallakon käyntiin, kääntäen sen toiseen suuntaan ja tehden saman sinnekin päin. Vielä lisää laukannostoja molempiin suuntiin, lukuisia pukkeja, monta sivulle hyppyä, miljoonia kiihdyttelyä ja yksi pystyynnousu, ennen kuin annan jo hieman rentoutuneelle tammalle pitkät ohjat väsyneenä.

- Jassu kiltti, hoiatko Siken, mie kuolen jos rupeen hoitamaan sitä, huokaisen väsyneenä. - Ei se varmaan jaksa enää temppuilla, ainakaan toivottavasti.
- Joo totta kai, tyttö nyökkää ottaen ojentamani ohjat, ja lähtien kävelemään talliin päin pystyharjan kanssa. Matelen oleskelutilaan ja lysähdän sohvalle, kyllä tässä välissä kerkeäisi hieman torkahtaa…

Pipsa & Sikke

67hm

[Maiss]

Sikke ja kesän ihme



//juu Pipsan luval lisäsin : D

[Jassu]

Hieno kuva, Maiss 8))

9.7.2009 » Onnea minä
8. hoitokerta

»Arvatkaas kenellä on tänään nimpparit», hihkuin naama helottaen tallipihalla. Kummastunut Pipsa katsahti minuun.
»Hmm, ilmeestäsi päätellen sinulla. Onnea vain», hän toivotti. »Oletko muuten tänään ajatellut kokeilla ratsastelua?»
Hymyni hyytyi. Oi voi, tänään juuri nimipäivänäni minun pitäisi koettaa Sikellä ratsastusta. Toivoni mukaan ei sattuisi tämän kummempia kommelluksia.
»Joo, toivottavasti menee suunnitelmien mukaan. Olen ajatellut, että jotain tyyliin koulua tai sen sellaista. Pääasia, että saan vähän tuntuman Sikkeen», selittelin.
»Selvä, käy mulle», Pipsa vastasi nopeasti. »Saat varmaankin ponin itse valmiiksi, kun ajattelin lähteä Nanan kanssa maastoon Pampulalla. Koetan keretä katsomaan tuntiasi.»
»Juu, mene vain. Kyllä minä pärjään», Hymyilin vastaukseksi.

Aurinko killotti taivaankannelta. Puut huusivat janoaan, sillä minun tietojeni mukaan ei ollut satanut päiviin. Periaatteessa tämä oli ihan hyvä juttu, sillä viimekuussa oli ollut aivan tarpeeksi epävakaa sää. Talsin rivakoin askelin tarhoille, missä sekalainen tammalauma laidunsi. Päästin syvän huokauksen paikallistaessani Siken, yltä päältä kuivassa mudassa. Miten ihmeessä se aina saikin itsensä sen näköiseksi? Se oli kysymys, mihin ei varmaan ikinä saataisi kunnollista vastausta. Ei kai auttanut muu, kun koettaa harjalla nirhata kaikki mutapallukat pois vaaleasta karvasta.

»Sikkee», huhuilin tarhan portilta. Poni tuskin korvaansa lotkautti huhuiluilleni, joten minun oli tiettävästi raahattava itseni tarhaan. Kaikki muut tammat olisivat aivan mielellään tulossa sisälle, paitsi Sikke. Se käppäili ympäriinsä tarhassa, eikä edes katsonut minuun päin.
»Huoh...», sanoin ääneen. »Et nyt jaksaisi, Sikke. Kuolen muutenkin jo janoon täällä, saati sitten pitäisi sinunlaisesi atleetin perässä hilipsuttaa. Tule nyt, kiltti...»
Saattoi olla että kuvittelin, sillä nestehukka otti pikkuhiljaa vallan aivoistani, mutta luulin Siken ymmärtävän puhettani. Tamma kun asteli suoraan nenäni eteen ja antoi suosiolla ottaa itsensä kiinni.
»Hieno Sikke», kehuin ja taputin tammaa kaulalle.

»Aah, vettä...», huokaisin juodessani elämäni helpotuksesta, ruskeasta adidaksen juomapullosta, joka oli maannut laukkuni pohjalla. Nyt se tyhjeni roimaa vauhtia.
»Jollakin taitaa olla jano», Sirppa kummasteli katsoessaan yliantaumuksellista juomistani.
»No ei kai», naurahdin ja jatkoin juomistani, kunnes viimeinenkin tippa oli valunut ulos. »Yhyy, se loppui», parahdin ja ravistin pulloani ylösalaisin.
»Näin käy välillä», Sanni sanoi filosofisesti. »Pikkulinnut muuten lauloivat, että sinulla on tänään nimipäivät. Onnea!»
»Jep, tosi on. Ja tänään pitäisi vielä ratsastaa Sikelläkin.»
»Jeii, mie haluan kyllä nähä tämän», Alina nauroi. »Saas nähdä, kuinka nopeasti lennät.»
»Ja minähän en lennä», sanoin itsevarmasti. Kuitenkaan en uskonut tuota itsekään, sillä mieleeni kihosivat monet ratsastuskerrat eräällä vuonohevosvarsalla, joka miltei joka kerta heitti minut selästään. Kerran minulta murtui jopa käsi. Aioin kuitenkin olla varovainen Siken kanssa, joten tuskin tänään tarvittaisiin ambulanssia.

»Hei, mie ja Nana lähdetään nytten maastoon. Käväistään ihan pikku lenkki liekkijärven rannalla, ja tullaan sitten katsomaan miten Jassu pärjää Siken kanssa», Pipsa huikkasi portailta.
»Juu, menkää ihan rauhassa», sanoin. »Ratsastan vasta myöhemmin, että ehditte kaikki olla nauramassa», jatkoin sarkastisesti.


Myöhemmin iltapäivällä vatsassani mylläsi oikea perhostarha. Pipsa ja Nana olivat tulleet jo maastoilemasta, ja tieto ratsastuksestani oli levinnyt. Minun laskelmieni mukaan (jotka tosin saattaisivat heittää muutamillakymmenillä henkilöillä) aidan takana seisoskelisi jo oikea yleisö, siis jos sitä siksi voisikaan kutsua. Ei paineita, ajattelin itsekseni.
Ajatuksissani seisoskelin Siken karsinan edustalla, jossa poni odotteli jo valmiina. Vetäisin kirkuvanpunaisen hupparini vetoketjun ylös asti kiinni ja laitoin musta-harmaan kypäräni kiinni. Aivan pian odottaisi se H-hetki. Vedin syvään henkeä ja lähdin talsimaan kentälle päin. Sikke käveli keinuvasti oikealla puolellani ja roikotti päätään polvissaan asti. Siitä näki, ettei sitä olisi huvittanut mennä tunnille.

»Jesh, ja sitten mentiin», huokaisin itsekseni ja painoin pohkeet kiinni hallakkotamman kylkiin.
Paineet olivat paenneet jonnekin kauas pois. Enää ei jännittänyt ollenkaan, eihän tämä nyt sentään olisi ensimmäinen kerta kun olen ponin selässä. Sikke käveli nykivin askelein allani minun rentona myötäillessäni sen liikkeitä. Kokosin ohjat käveltyäni jonkin aikaa ja nostin kevyen ravin. Sikke ravasi oikeinkin mukavasti, mikä oli hyvä asia minun kannaltani. Se ei sentään pelleillyt laisinkaan. Se tietysti tiesi, että sen selässä on joku ensikertalaisurpo. Ajatus sai minut hymähtämään itsekseni.

»Sikke menee oikein hyvin», Pipsa huomautti kentänlaidalta. »Ei kai sinua häiritse meidän katsomisemme?»
Totta puhuen olin jo unohtanut koko yleisön. En edes muistanut muiden istuvan aidan vieressä.
»Ei toki, katsokaa pois. Tosin tunnista saattaa tulla melko tylsä, sillä minä vasta tutustelen», vastasin nopeasti.
Sivusilmällä katsoen näin osan ihmisistä kaikkoavan kentänlaidalta. Yks hailee minulle, ajattelin. Pääasia oli nyt Sikke. Tamma ravasi mielestäni hyvin keskiympyrällä. Asetin sitä hieman sisäänpäin, ja tamma taipui hienosti. Jatkoin uralle ja nostin kulmasta laukan. Siken keinuva laukka oli mukavaa istua. Se laukkasi kohti kulmaa, kunnes sieltä se tuli. Pieni vihreä mies, tai ainakin jokin mörkö siellä oli. Ainakin ilmeisesti, sillä poninmokoma teki valtavan sivuloikan, ja pomppasi pari metriä uralta sisään päin. Moinen liike sai minut heilahtamaan ponin kaulalle. Naureskelin kovaan ääneen, vaikken itsekään tiennyt miksi. Kuitenkin minua vain nauratti nyt. Koetin koota ohjat ja hilata ahterini takaisin satulaan, mikä vei minulta ajallisesti ainakin puolen kentällisen laukkapätkän. Onneksi pukitteluja ei ilmennyt, sillä sitä menoa olisin maannut jo parikymmentä sekunttia pöllyävässä hiekassa.
»Pöhkö poni», hymähdin, kun sain viimein pidätettyä Siken käyntiin. Ohjasin sen vasten tahtoaan nurkkaan, jossa oli hetki sitten kummitellut. Nyt vuonotamma höristeli korviaan ja tuijotti hysteerisesti nurkkaan, mutta ilokseen, tai miten nyt ikinä sitten sen ottikaan, huomasi nurkan olevan tyhjää täynnä. Jatkoin normaalisti ratsastelujani.


»No, oliko mukava tunti», Pipsa kysäisi kun tavoitti minut tunnin jälkeen Sikkeä harjaamasta.
»Oli, aivan mahtava! Vaikkakin meinasin pudota kerran, pari. Mutta ei sen pukit nyt niin kummallisia olleet...», sanoin pyöritellen silmiäni.
»Niin, muttet pudonnut», Pipsa sanoi vastaukseksi. »Onnea sinä.»
»Niinpä.», naureskelin. »Onnea minä.»

Jassu + Sikke



Tässä tällainen. Tämä päivä on itselleni tosiaan melko tärkeä, koska on nimipäiväni, ja IRL olen tänään ratsastanut jo 3 vuotta 8DD

Hyvää nyt jo myöhäistä nimipäivää Vaikka pidänkin kirjoitustyylistäsi joka kohdassa, osaat päättää kirjoituksesi taitavasti. Mukavaa, että ensimmäinen ratsastus sujui ilman kauheampia tapahtumia. - Pipsa