|
|
Post by Pipsa on Aug 19, 2018 15:38:00 GMT 2
15.08.2018 - Kiirastuli
Olin jo kolmena yönä nähnyt samaa, toistuvaa unta. Joka yö olin herännyt hikisenä ja hätääntyneenä, peittooni sotkeutuneena ihmisparkana.
Unessa vihkitoimitus oli kesken. Istuin Seppeleen maneesin katsomossa kirkkaanpunaiseen satiinimekkoon pukeutuneena. Myös muu Seppeleen talliväki oli istumassa paikoillaan, lukuun ottamatta Annea, joka toimi vihkijänä papin pukuun somistautuneena. Ja juuri sillä hetkellä, kun oli valojen vannomisen hetki, muuttui koko maneesi yhdeksi valtavaksi liekkimereksi, jonka mukana kaikki paloi.
Hassua, miten kaikki oli ollut, ei kovin hyvin, mutta ainakin kohtaloisesti. Asiat olivat olleet jälleen asettumassa uomiinsa, kun matto oltiin jälleen vedetty jalkojeni alta. Tulipalo.
Tulta pidettiin usein uudistavana voimana. Voimana, joka tuhosi kasvit, mutta sai ne kasvamaan ajan myötä entistä ehompina. Voimana joka tuhosi, mutta toisaalta myös synnytti uutta.
Sillä ajatuksella yritin tsempata itseäni. Silti en voinut olla tuntematta palaa kurkussani seisoessani maneesin palaneiden raunioiden edessä.
Miten tästä selvittäisiin? Hevosia olisi pakko myydä, se oli selvää. Mutta kuinka tuntitoiminta saataisiin jälleen pyörimään ilman maneesia? Missä yksityiset nyt ratsastaisivat, kun kenttä olisi koko illan tuntiratsastajien käytössä? Kuinka talvikauden esteharjoitukset järjestettäisiin lumisella ja liukkaalla kentällä? Osa estekalustostakin oli palanut maneesin mukana.
Siellä ne värikkäät puomit nyt olivat, yhtenä tuhkakasana kaiken roinan alla. Nekin, joita olin vasta viime kesänä talkoissa maalannut, ne joiden maaliin olin tuhrinut vanhat farkkuni. Nielaisin syvään.
Seuraavaksi istuin jo toimistossa Annea vastapäätä. Nainen näytti vanhentuneen kolmessa päivässä enemmän kuin kuluneen kymmenen vuoden aikana. Hänen kasvoilleen olivat muodostuneet syvät unen ja rasituksen aiheuttamat juonteet.
”Me ei yksinkertaisesti voida alentaa tallivuokraa kuin ihan maksimissaankin muutamalla kympillä. Voi olla, että korotus on ennemminkin ajankohtaista”, nainen huokaisi raskaasti. ”Vaikka nyt maneesia ei olekaan, eikä kenttäkään ole käytössä entiseen malliin. Toki treeniaukio on nyt varmasti enemmän käytössä, mutta…”
Nyökkäsin. Oli ollut tyhmää kai kysyäkään. Mutta maksoin nyt jo itseni kipeäksi Siken tallipaikasta ja elin lähinnä makaronilla ja kaurapuurolla. Jos nyt täytyisi maksaa vielä lisäksi säännöllisistä kuljetuksista johonkin lähitallin maneeseista ja maneesin vuokra vielä lisäksi, olisin pian vararikossa.
”Ja heinäsatokin on tänä vuonna poikkeuksellisen huono. Saarisen tilankin heinäsato oli tänä vuonna vain kolmasosa viimevuotisesta”, juonteet naisen kasvoilla syvenivät. ”Tän parempaan me ei nyt pystytä”
Nyökkäsin, kiitin ja poistuin paikalta.
Kädet taskussa astelin takaisin karsinoille. Sikke mussutti iltaheiniäänsä onnellisen näköisenä. Raukalla ei ollut selvästikään hajua mistään. Siinä se vain nautiskeli elämästään ja tuijotteli minua raidallisen otsatukkansa alta. Tunsin syvää halua kietoa käteni ponin kaulan ympärille, mutten halunnut häiritä sitä. Niinpä vain seisoin käytävällä ja tuijotin poniani. Mitä jos palo olisikin sattunut yksityisten puolella? Mitä jos Sikelle olisi käynyt jotain? Sitä en olisi koskaan antanut anteeksi.
”Kuulit sä jo mitä Milla kehtas sanoa?”, paikalle hurrikaanin laille pyrähtänyt Salma tuhahti. Suuttumus punotti tytön poskilla. ”Se ei kuulemma ala ratsastamaan ilman maneesia. Meidän pitäs kuulemma vaihtaa tallia. Ihan niin kun mä hylkäisin tän paikan yhden valmentajan takia”
”Mmm”
”Tai siis aattele nyt, millaseen tilaan mä jättäsin Annen. En vois ees tosissani harkita tollasta”, tyttö pyöritti silmiään.
”Nii”
En kehdannut kertoa, että juuri sitä olin äsken miettinyt. Siellä se oli kytenyt jo hetken, pienenä mutta koko ajan voimistuen. Lähtöä. Lähistöllä olisi useampikin halvempi talli, jossa ratsastusmahdollisuudetkin olisivat paremmat. Mutta Salma oli oikeassa. Kymmenen vuotta oli Seppele ollut kuin toinen koti minulle. Joskus enemmän kuin oikea kotinikin.
”Ihan oikeasti”, Salma puuskahti sujahtaessaan Bonnien karsinaan. ”Vaan rotat jättää uppoavan laivan”
Käännyin tuijottamaan likaisia tennarieni kärkiä. En minä tosissani edes harkitsisi tallipaikan vaihtoa.
Enhän?
|
|
|
|
Post by Pipsa on Sept 5, 2018 9:22:21 GMT 2
05.09.2018 - Syksyn lapsiTaivas oli valkea. Oli vielä aamu. Kastehelmet kimmalsivat ratsupolkua ympäröivissä, pitkissä heinissä. Viileä syystuuli pyöri ympäriinsä. Syksyn pystyi jo haistamaan; sateen, lakastuvat lehdet ja maan pehmeän tuoksun, höystettynä ripauksella havupuiden metsäistä tuoksua. Siken askel oli pehmeä ja vahva. Satula narahteli ja rautaiset kuolaimet kilahtelivat. Muuten oli hiljaista, liikenteen ääni ei tänne asti yltänyt. Linnutkin olivat vielä vaiti. Tai lähteneet jo kohti lämpimämpää ja parempaa elämää. Koivut ja männyt vuorottelivat metsikössä. Osa puiden lehdistä oli jo luopunut klorofylleistään, muuttuneet rusehtavan keltaisiksi ennen väistämätöntä kuolemaansa. Aluskasvillisuuskin oli jo paikoittain lakastunut, muuttunut mudanruskeaksi. Varjossa mustikan varvutkin olivat jo menettäneet vihreän värinsä – nyt ne olivat tummuneet sammalenvihreiksi, paikoittain jo violettiin vivahtaviksikin. Syksy oli nyt täällä, eikä mikään voisi enää sen tuloa pysäyttää. Käännyimme leveämmältä ratsupolulta kapealle kinttupolulle. Polun pehmeään ja kosteaan pohjaan oli painautunut jälkiä raudoitetuista kavioista. Koon perusteella kuuluivat ne jollekin ratsutallin kookkaista puoliverisistä. Siken askel hidastui, se joutui varomaan askeliaan juurakoiden kohdalla. Sallin nahkaohjien lipua pidemmiksi sormieni välistä, antaen ponille tilaa tasapainotella. Kinttupolun varteen oli kasvanut paljon erilaisia sieniä. Oli lähes leipälautasen kokoisia hiekanruskeita haaparouskuja, suppilomaisesti alaspäin kapenevia torvisieniä sekä punalakkisia kärpässieniä. Yhdestä kärpässienestä oli jokin haukannut palasen. Pian kapea ja kiemurteleva polku yhtyi leveään hiekkatiehen. Hattaraiset horsmat tien ympärillä huojahtelivat hiljaa tuulta myötäillen. Vasemmalle aukeni suuri peltoaukio. Leikattu vilja toi mieleeni kissankullan. Sikke pysähtyi hetkeksi katsomaan pellolla nukkuvaa pitkäjalkaista lintua. Harmahtava kurki päästi ilmoille terävän, yksinäisen huudon. Olikohan se jo löytänyt puolison vai vasta matkalla kohti elämänpituista parisuhdettaan? Löytäisiköhän se edes koskaan sellaista? Vai oliko elämä jo kurkiparin erottanut? Suuri lintu kääntyi katsomaan meitä punertavilla silmillään, huudahti jälleen yksinäisyyttään valittaen, pörhisti tuuheita siipisulkiaan. Sitten se lehahti lentoon ja katosi taivaalle. Oli tullut senkin aika lähteä pois kylmyyden alta. Syyssäässä
yksinäisen kurjen huudot
kultaisena kylpevät pellot
hattaraiset horsmat
ja minä
Mutta linnut
lentävät etelään
vilja lakoaa
horsmat maatuvat
mullaksi
ja vain minä
jään
|
|
|
|
Post by Pipsa on Sept 8, 2018 17:05:03 GMT 2
Heinäkuun loppu, Juuso-spinoff
"Mut varovasti drinkin kanssa, aito rakkaus kun ei synny humalassa"
Vieressäni istuu hopeanhohtoiseen toppiin verhoutunut Inkeri. Hän karjuu jotain korvaani. En kuule sanaakaan. Hymähtäen pieni blondi ponkaisee ylös, heiluttaa lantiotaan tanssin merkiksi ja lähtee pomppimaan kohti tanssilattiaa peppu pyörien. Täällä blondi tuntuu olevan elementissään, kreisibailatessaan ja iskiessään silmää viereisen pöydän jätkille. Olen huomaavani pientä horjumista hänen letkeissä askelissaan matkalla tanssilattialle – johtuuko se päähän nousseesta drinkistä vai korkeista koroista, sitä en tiedä. Hymähtäen luon kysyvän katseen pöydän toisella puolella istuviin Cellaan, Emmyyn ja Fiiaan.
Tanssimme pitkään. Musiikki hakkaa ja saa lantion vispaamaan. Yhtenä ihmismassana heilumme väkijoukossa, sulautuen biitin rytmiin. Hetken elämä on pelkkää valojen välkettä, kuumuutta ja kuplivaa nousuhumalaa.
Lopulta alkaa kuitenkin väsyttää. Jalkoja särkee ja iho tuntuu hiestä nahkealta.
Pakenen baarin vessaan lepäämään.
”Aattelit sä mennä huomenna tallille?”, huulikiiltoaan korjaileva Emmy kysyy. Hymyillen hän siirtyy pöyhimään pitkiä kiharoitaan. Vilkaisen itsekin peiliin. Ripsivärini on karissut hieman, mutta muuten näytän jopa oikein kivalta. Pitäisi kai jaksaa laittautua useamminkin. Tai ehkä humalatilalla on jotain tekemistä asian kanssa. Korjaan alas valunutta paitaani.
”Joo varmaan”, nyökkään. Tungemme Emmyn kanssa ulos vessan ovesta, poikkelehtien vessaan jonottavan naisjoukon lävitse. ”Aattelin jos mentäis huomenna Siken kanssa puomitreeniä. Löysin netistä yhen kivan tehtävän...”
”Mitä?!”, Emmy viittoo. Hän ei ole kuullut musiikin pauhun alta sanakaan. Pudistan vain päätäni hymyillen.
”Ei mitään. Meen hakee juotavaa. Haluuks sie jotain?”
Baaritiski on täynnä ihmisiä. Tietysti. Saisin jonottaa juomaani pienen ikuisuuden. Ryhdyn kaivamaan rahapussiani kiiltonahkaisen pikkulaukkuni syövereistä. Miten niin suuri rahapussi pystyikään katoamaan näin pieneen laukkuun?
”Moi”, vaalea mies ilmestyy viereeni. Hän haroo viljapellon värisiä hiuksiaan. Tai poikahan hän on, ei hän minua paljon vanhempi ole. Kai. Hän ei ole komea, ei klassisella tavalla, mutta hauskannäköinen. Pidän hänen hymystään, siinä ei ole sellaista limaista flirttailevuutta. Pikemminkin kuin koiranpennun hymy. Hän tuo mieleeni keltaisen labradorinnoutajan.
”Moi”, tervehdin takaisin. Vilkuilen baarimikkoa. Pian olisi minun vuoroni saada juoma kouraani.
”Voisinks mä saada reittiohjeet?”, tyyppi hymyilee.
”Minne?”, hymähdän ja käännyn baarimikon puoleen. ”Yks tequila, kiitti”
”Sun sydämeen”
Päädymme tanssilattialle.
Ja niin me tanssimme. Aina viimeisiin hitaisiin asti. Hänen kätensä pehmeästi lantiollani, minun käteni hänen niskallaan. Hänen huulensa minun huulillani.
Aamulla herään vieraasta talosta.
Vieraalta sohvalta. Vaatteet päälläni. Luojan kiitos.
”Viimein sä heräsit”, viljatukka virnistää keittiöstä. ”Onko paha hedari? Haluuks sä jotain syömistä?”
Nyökkään.
”Mä paistoin lettuja”
|
|
|
|
Post by Pipsa on Sept 15, 2018 10:00:50 GMT 2
Juuso-spinoff, syyskuuPastellinsävyinen miesPidin Juusosta. Ei me seurusteltu, hengailtiin vaan. Nautittiin toistemme seurasta, pidettiin hauskaa. Käytiin tanssimassa baareissa, lounastettiin joskus yhdessä. Katseltiin telkkaria ja pelattiin pleikkarilla. Kun tätä oli jatkunut pari kuukautta, alkoi Juuso puhua minusta tyttöystävänään. Olin iloinen. Juuson juttuja oli hauska kuunnella. Hän puhui innoissaan tv-sarjoista ja peleistä, perheensä koirasta. Pikkusisarestaan, jonka kanssa me kävimme syömässä kesän viimeiset jäätelöt jäätelökojulla. Juuso tuntui rakastavan kaikkea. Hän puhui hyväntahtoisesti kaikista, kertoi kuinka halusi lähteä valmistuttuaan vapaaehtoistyöhön Afrikkaan. Iloitsi loska-ajasta, hyppi nauraen vesilätäköissä. Kahmaisi minut otteeseensa ja pyöritti pitkin katuja. Minä pidin Juusosta. Mutta Juuso ei ollut Hän. ---- Juuso piti minusta. Kovasti. Hänen kasvonsa valaistuivat aina minut nähdessään, katse kirkastui ja suu vääntyi labbismaiseen hymyyn. Hän halusi pitää minua lähellään. Nuuhkia kosteita hiuksiani, imeä itseensä kehoni pehmeää tuoksua. Hän halusi viettää aikaa yhdessä. Katsoa iltaisin elokuvia, jotka minä sain valita. Nukahtaa sohvalle viereeni. Käydä perjantai-iltaisin elokuvissa, saattaa minut kotiin kädestä pitäen. Illastaa kotona; syödä pasta bolognesea ja kömpelöitä korvapuusteja. Kun olin kipeä, Juuso toi suklaata. Piti hiuksiani kun oksensin. Pesi pyykkini, kävi kaupassa. Imuroi pienen yksiöni. Eikä Juuso valittanut, vaikka joskus suutuin ihan pienestäkin. Vaikka räyhäsin pöydälle unohtuneesta maitopurkista tai lattialle jääneestä yksinäisestä sukasta. Ei, näytti vain hakatulta koiralta, joka on tuottanut pettymyksen isännälleen. Pyysi anteeksi silloinkin kun minun olisi pitänyt. Ja kun kerran kysyin miksi hän tämän kaiken teki, totesi hän rakastavansa minua. Ja mitä minä tein? Rakastin yhä vain toista.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Nov 24, 2018 9:57:05 GMT 2
Juuso-spinoff
24.11.2018 - Marras
En halunnut satuttaa Juusoa.
En valittaessani jääkaapin perelle jääneestä jugurtista tai hellalle roiskuneista tomaattitahroista. En paiskoessani ovia, peruessani leffaillan. En pettäessäni lupauksia tai loukatessani. En suudellessani toista baarin narikkajonossa.
Mutta en voi väittää, etten olisi tiennyt mitä tein. Että Juusoon sattui.
En minä tahallani satuttanut. En vain välittänyt.
Ja ehkä se oli vieläkin pahempaa.
Kyllä minä tiesin että teoillani oli seuraukset. Että asioilla on syy-seuraussuhteet. Että väärinkäytettyinä sanat toimivat ruoskan lailla. Että välinpitämättömyyteni oli kuin isku palleaan, kylmä käyttäytymiseni puukotus selkään.
En voi sanoa mitään puolustuksekseni. Ei ole mitään, millä voisin hyvittää tai oikeuttaa tekoni. Ehkä minä vain olin myrkyllinen. Ilkeä, huono ihminen. Kuin syöpäkasvain, joka levitti etäpesäkkeitä ja tappoi kaiken ympäriltään.
Mutta Juuso ei nähnyt minua samoin. Ei, ei myrkyllisenä. Tai vahingoittavana. Hän näki minut särkyneenä. Ja juuri siitä hän minussa kai pitikin. Siitä että olin kuin siipirikko lintu. Taivaasta tipahtanut, niin hän sanoi.
Juuso korjasi mielellään asioita. Rakenteli palapelejä välillä palasista, joita ei edes puuttunut. Kasasi korttitaloja, jotka sortuivat aina lopulta painonsa alle. Ja niin Juuso halusi korjata minutkin. Pienin pinsetein koota kasaan särkyneen. Tehdä jälleen ehjäksi.
Mutta ongelma oli siinä, etten minä ollut särkynyt. En sillä tavoin, kuin hän minut näki. Juuso näki naarmut jonain, mikä korjata, siloittaa takaisin ehjäksi. Kursia kasaan niin, ettei jälkekäkään jäisi.
Mutta minä näin asiat toisin. Minulla oli arpeni, mutteivat ne tehneet minusta viallista. Ne kaikki puttuvat palapelinpalaset, tomuksi musertuneet posliininsirpaleet. Kaikki tavat, joilla olin joskus vaurioitunut, saanut siipeeni. Kaikki katkenneet siipisulkani.
Juuri kaikki ne tekivät minusta minut. Eivät naarmut ja menneisyyden jäljet olleet jotain, mistä piti päästä eroon, maalata piiloon peitekerroksen alle. Rikkinäisyyteni teki minusta kokonaisen. Ei virheetöntä, vaan todellisen.
Minä näin eron arven ja haavan välillä, Juuso ei.
Ja ehkä lopulta minä olinkin meistä se kokonaisempi. En ollut särötön, en niin kuin Juuso. Mutta meistä hän oli se, joka pelkäsi kuolevansa yksin vessan lattialle ja tulevansa löydetyksi vasta viikon päästä. Jäävänsä yksin, tulevansa unohdetuksi.
Ja ehkä juuri siksi halusi Juuso nähdä minut särkyneenä, ei myrkyllisenä tai ilkeänä. Sillä myrkyllisyys oli tahallista, itse tehty valinta. Eikä hän ruusunpunaisten lasiensa takia ollut valmis näkemään todellisuutta. Sitä, etten ollut haavoittunut pikkulintu, prinsessa odottamassa prinssiä pelastamaan lohikäärmeeltä.
Että olin vain se mitä minä olin.
Minä.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Dec 25, 2018 18:01:03 GMT 2
25.12.2018 – Joulu
Lumihiutaleet tanssivat katulampun lämpimän keltaisessa valossa. Ne kieppuivat toisiensa ympärillä, leijailivat ilmassa höyhenenkevyinä ja sulautuivat lopulta osaksi valkeaa lumimassaa. Hanki kimalsi ja välkehti puhtaanvalkeana.
Yksi hiutaleista laskeutui vaalealle poskelleni. Suli siihen, liukui alas kyyneleen lailla.
Valkean nahkarukkasen syrjällä pyyhkäisin lumet olkapäiltäni ja tömistelin enimmät lumet tennareistani. Tallin puuovi avautui raskaasti narahtaen.
Tallissa oli jotain niin kovin rauhaisaa. Kasper oli ottanut hevoset jo sisälle, ja kerennyt ilmeisesti antamaan iltaheinätkin. Sisällä leijaili kuivan heinän, hevosten ja havujen tuoksu. Karsinoihin oltiin tuotu kuusen oksia joulun kunniaksi, joulukoristeitakin oli viritetty ympäriinsä. Siken karsinan oveen olin itse leiponut suuren sydämenmuotoisen piparin; joulun jälkeen saisi poni mutustella herkun suihinsa. Nimikyltin ympärille olin asetellut kultaisen joulunauhan, nyt se säihkyi kauniisti tallin kelmeässä valossa.
”Mitäs Sikke?”, hymisin kermanvaalealle ponilleni. Pudotin nahkarukkaset käsistäni lattialle ja kurottauduin koskettamaan tamman pehmeää otsaa. Hellästi työnsin mustavalkean otsatukan syrjään sen ruskeiden silmien edestä. Silmissä loisti kirkas tuike.
Kuulin askelten töminää käytävältä. Kasper suurissa kumisaappaissaan tömähti näkyviin.
”Talli sulkeutuu ihan just”, nuori mies mumisi suupielistään. ”Luulis sitä ihmisillä olevan parempaakin tekemistä joulupäivänä. Mulla ainakin olis...”
”Joo, meen ihan just”, hymähdin kääntäen katseen takaisin vuonohevoseen. ”Tulin vaan sanomaan Sikelle hyvät joulut”
Itsekseen jupisten ponkkaripäinen poika katosi kulman taakse.
Raotin hieman karsinan ovea ja puikahdin sisälle. Poni hörähti ja kääntyi sitten takaisin heinäkasan pariin. Sen pyöreät kyljet kohoilivat rauhallisesti ja suuri sydän löi tasaista rytmiä.
”On ollu jo melkein ikävä”, mumisin ponille ja kiedoin hetkeksi käteni sen jäntevän kaulan ympärille. En ollut pariin päivään kerennyt käymään tallilla joulukiireiden vuoksi; sukulaisissa juoksemista oli riittänyt, samoin ruoanlaittoa, siivoamista ja lahjojen epätoivoista shoppailua. Vaalea karvapeite tuntui pehmeältä pakkasen puremia poskiani vasten. Kurottauduin suukottamaan ponin otsaa.
Sujahdin ulos oven raosta ja kumarruin nostamaan valkeat rukkaseni maasta. Niihin oli tarttunut kellertäviä heinänkorsia.
Tallin ulko-ovelta käännyin vielä katsomaan taakseni. Vedin syvään henkeen tallin rauhaa. Hiljaa, vain hieman kuiskausta kovempaa toivotin ilmoille jouluntoivotuksen, yhtä aikaa kaikille ja samalla en kenellekään. ”Hyvää joulua!”
Siinä samassa luikahdin ulos. Pakkanen oli kiristynyt entisestään ja kirkas tähtivyö loisti tummalla taivaalla.
|
|
|
|
Post by Pipsa on May 15, 2019 16:31:39 GMT 2
15.05.2019 - Huominen
Aurinko leikitteli vuonohevosen kermanvaalealla karvalla. Pipsa nosti kätensä suojatakseen silmiään kirkkaalta auringonpaisteelta. Kevään myötä tytön vaaleille kasvoille oli ilmestynyt jo joukko pisamia, ja iho oli muuttunut hieman päivettyneeksi talven kalpeuden jäljiltä. Pääsiäisen suklaamunat, vappumunkit ja opiskelijabileiden siiderit olivat tuoneet hieman pehmeyttä tytön jäntevään vartaloon ja tummanruskeat hiukset kasvaneet hieman yli puolen selän. Suurin muutos syksyyn ja talveen oli kuitenkin kirkkaista silmistä tuikkiva ilo ja hymyssä asuva onni.
Raukeasti Pipsa venytteli vartaloaan, venytteli käsiään kohti pilvetöntä kirkkaansinistä taivasta ja oikoi ratsastushousuihin verhottuja sääriään. Juuri nyt Pipsa oli elämäänsä varsin tyytyväinen. Opinnot olivat tältä vuodelta pian loppumaisillaan, sää mitä parhain, eikä varsinaisia syitä huoleen tai murheeseen ollut. Arki rullasi eteenpäin omalla painollaan ja kaikki oli oikeastaan aika hyvin.
Vielä hetken Pipsa vain istuskeli siinä katsomassa rakasta poniaan. Pystyharjainen Sikke näytti sekin varsin hyvinvoinnilta ja elämäänsä tyytyväiseltä. Parin sateisen päivän jäljiltä ponitarhan ruoho oli jälleen alkanut vihertää ja näytti maittavan tammalle oikein hyvin. Samanaikaisesti se kuitenkin kuunteli korvat hörössä ympäristön tapahtumia. Hetkiseksi se jähmettyi, nosti päätään ja vilkaisi tarhalle johtavalle polulle päin. Pian Pipsakin kuuli askelten töminän pehmeää maata vasten.
”Moi!”, Pipsa laskeutui hymyssä suin alas valkealta puuaidalta. Tallin omistaja, Anne, kääntyi avaamaan tarhan porttia täplikäs ponitamma Hestia rinnallaan. ”Nätti keli pitkästä aikaa.”
”Joo, paistaa se aurinko välillä risukasaankin”, nainen henkäisi. Riimunnarun lukko kilahti, kun nainen laski ponin vapaaksi. ”Se Olana ei muuten osannut vielä oikein sanoa niistä tallipaikkojen hinnoista, mutta tuskin niihin on kovin suuria muutoksia tulossa.”
”Okei”, Pipsa nyökkäsi.
Tytön keho oli muuttunut rennosta jännittyneeksi, hymy vaihtunut kaihoisaksi. Vasta noin viikko sitten oli tullut tieto Seppeleen myymisestä. Toki merkkejä omistajanvaihdoksesta oli ollut jo ilmassa ja aiheesta ollut keskustelua, mutta nyt oltiin viimein päätökselle lyöty lopullinen niitti. Yksitoista vuotta oli talli ollut tytölle kuin toinen koti, mutta nyt kaikki oli muutoksen edessä. Ratsastuskoulutoiminta lakkaisi ja talli keskittyisi vain yksityishevosten majoittamiseen. Siken tallipaikkaan ei asia juurikaan vaikuttaisi, mutta tuttujen tallitovereiden ja tallin hevosten kohtalo mietitytti ja huolestutti Pipsaa. Valtaosa tallin vakiokävijöistä oli kuitenkin muodostunut tuntihevosten hoitajista. Myös tallin uusi omistaja, Olana, oli Pipsalle täysi mysteeri.
Muutos tuntui kipristelevänä pyörteenä mahanpohjassa. Muutos oli aina mahdollisuus, askel uuteen. Kun vanha ovi sulkeutui, uusi aukeni. Mutta silti tuntui muutos pelottavalta, lopulliselta. Oli pelottavaa astua tuntemattomaan, luopua vanhasta. Vaikka tässä tapauksessa ei muutos ollutkaan kokonaista tai luopuminen täydellistä. Silti loi se pilviä auringon eteen.
Vaitonaisena Pipsa suuntasi sisälle tallin varjoihin. Paljon oli tapahtunut viime aikoina. Vieläkin hakeutui joskus katse maneesin raunioihin, tuhkiin, joiden päälle oltiin jo uusi ratsastushalli saatu kasattua. Tuhkasta syntyi uutta. Joskus täytyi polttaa vanha, jotta uutta pääsi syntymään tilalle.
Tallin radio soitti Scorpionsia. Inkeri lappoi lantakikkareita metallisiin kottikärryihin Charlien karsinasta ja Krister suki käytävälle sidottua shetlanninponia tyttärensä kanssa. Satulahuoneesta kiiri Salman ja Robertin hyväntuulinen höpötys.
Hetken Pipsa vain seisoi siinä ja veti syvään henkeen tallin ilmaa, sen hajuja, ääniä, tunnelmaa.
Elämä jatkuisi.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Jun 9, 2019 8:21:50 GMT 2
09.06.2019 - Mustaa tuhkaa
Emmy raaputti kiivaasti voiveitsellä paahtoleipäänsä. Leivän pinta oli palanut ja siitä irtosi raaputuksen voimasta noenmustia hiutaleita. Hiutaleet rapisivat kukkakuvioidulle leipälautaselle kuin tuhka.
”Mitähän sitä tänään tekis”, Salma yritti rikkoa hiljaisuutta. Kohautin olkapäitäni ja otin suuren hörpyn kahvia. Juoma maistui samaan aikaan kitkerältä ja laihalta, samalta kuin Liekkinakin koko päivän pannussa painunut pannukahvi. Emmykin tyytyi vain mutisemaan jotain itsestään selvää, suunnaten taas jakamattoman huomionsa leipäänsä. Paahtoleivästä suurempi osa näytti olevan jo murusina lautasella, kuin mitä itse leipää oli jäljellä.
Tunnelma huoneessa oli ennen kaikkea vaisu. Elettiin muutoksen ja epätietoisuuden aikaa.
”Ottaaks kukaan lisää kahvia?”, Salma jatkoi puheluaan. Tajusin kysymyksen minulle osoitetuksi vasta kohdatessani tuijottavan katseen. ”Tässä ois vielä.”
”Joo, voin mie ottaa”, totesin. Ojensin vielä puolillaan olevan, hevoskuvioidun mukin Salmalle. Näppärästi hän kaatoi kahvipannun pohjalle jääneen mustan kahvin mukiin. Kuppi täyttyi äärimmilleen, mutta silti tyttö onnistui tasapainottelemaan sen pöydälle läikyttämättä.
”Uuden kahvin kaataminen vanhan päälle aiheuttaa vihamiehiä”, Emmy mumisi ja sipaisi voikerroksen leipänsä päälle. Leipä rouskahti, kun hän otti siitä ensimmäisen haukkaisun.
”Tota mä en tiennykkään”, Salma hymähti.
”Mä aattelin ostaa hevosen”, Emmy jatkoi yllättäen. ”Päädyin siihen, että jos joskus haluun oikeesti panostaa kisaamiseen, nii sen aika on nyt. Mä kävin jo kattoo paria hevosta.”
”Vähän kiva!”, Salma innostui niin, että melkein tiputti hevosvarustekuvaston pöydältä. ”Onks sulla jotain kuvia?”
Tyttöjen keskustellessa hevosista ja niiden ostamisesta kulautin haaleaksi jäähtyneen juomani yhdellä kulauksella ja suuntasin alakertaan.
Kateellinen, minäkö muka? No todellakin. Ja samaan aikaan en. Ratsastuskoulutoiminnan myötä jäisivät pois myös viikoittaiset ratsastustuntini. Ne, joissa olin päässyt istumaan osaavien hevosten selkään ja kokeilemaan taitojani, haastamaan itseni. Vääntämään otsa hiellä, onnistumaan ja epäonnistumaan, kehittämään itseäni. Ei Sikkeä voinut verrata tallin puoliverisiin. Vuonohevoseksi se oli kyllä tasokas, mutta totta puhuakseni, oli sen parhaat päivät jo nähty. Vaikkei ikä vielä ponia painanutkaan, ei sen kanssa olisi järkeä enää yrittää kilpakentille kuin korkeintaan seuratasolla, vaativista luokista puhumattakaan.
Olin hetken jo haaveillut uuden hevosen ostamisesta kuullessani ratsastuskoulutoiminnan lopetuksesta. Seppeleen vanhoja tuntiratsuja myytiin varsin kohtuulliseen hintaan ja olin kuullut Annen puhuvan myös erilaisista mahdollisista maksujärjestelyistä. Silti tiesin realiteetit. Minulla ei olisi millään varaa ostaa hevosta tai valmentautua aktiivisesti. Nostin nyt jo täyttä opintolainaa ja raadoin Liekkinakissa. Jo nyt jouduin pohtimaan olinko tarpeeksi rikas ostaakseni Heinz-ketsuppia Pirkka-ketsupin sijaan, kyykkäsin kaupan hyllyillä löytääkseni halvimmat tuotteet, metsästin punalappuisia tuotteita ajokoiran lailla. Tuhansien eurojen kilpahevonen oli siis täyttä utopiaa ja pilvilinnojen maalailua; yhtä hyvin olisin voinut haaveilla huvilasta meren rannalla. Ja en minä olisi ollut valmis luopumaan Sikestäkään yli kymmenen yhteisen vuoden jälkeen. Kai.
Suuntasin ulos poninhäntä viuhuen. Lippis päässä ja poninhäntä sen reiästä pujotettuna näytin yli-innokkaalta partiolaiselta, mutta en antanut sen häiritä. Olin ajatellut suunnata tänään Siken kanssa ihan vain metsään kävelemään. Parin päivän helleaalto oli vienyt siltäkin kaikki ylimääräiset menohalut ja eilisen ratsastuskentällä puurtamisen jälkeen olin todennut kaiken tavoitteellisemman puurtamisen turhaksi. Tällaisella helteellä vastasimme molemmat energiatasoiltamme kolmesti auton alle jäänyttä oravaa, joten viileä metsä oli enemmän kuin houkutteleva.
Ponitarha oli täynnä auringossa kyljellään retkottavia pulskia poneja. Vain Bonnie seistä törötti auringossa, näyttäen jopa nauttien lämmöstä. Tai ehkä se vain oli liian hieno maatakseen rahvaiden ponitovereidensa tavoin mudassa ja hiekassa. Sikke juuri ja juuri jaksoi raottaa silmiään minut huomatessaan. Vasta tassuteltuani aivan sen viereen, viitsi se nousta ylös jaloilleen.
Harjasin vuonoponini läpikotaisin ja nautin tallin viileästä ilmastosta. Sikkekin vain nuokkui aloillaan alahuuli väpisten ja vasenta takasta lepuuttaen. Tallin radio soitti kesähittejä toinen toisensa jälkeen. Kuultuani kirjon Valvomosta Sommartideriin olin saanut viimein ponini varustettua ja itselleni kypärän päähän.
Ulos astuminen tuntui samalta kuin jättimäisen kiertoilmalla olevan uunin avaaminen. Silmiäni siristellen ohjasin ponini tallipihalle. Vasta nyt tajusin, etten ollut muistanut laittaa aurinkorasvaa tänään. No, niinhän sitä sanottiin, että tämän päivän puna oli huomisen bruna. Tai ihosyöpä.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Nov 4, 2019 12:35:16 GMT 2
03.10.2019 – Nollahypoteesi
Tuijotan pöydälläni lojuvaa sinikantista kirjaa. Sen oikea alareuna repsottaa hiukan ja kannen kontaktimuovipintaan on syntynyt uurre, kuin pieni kanjoni. Sanaakaan sanomatta nousen ja tungen kirjan paperinkeräykseen.
Se kaikki alkoi yhdestä viestistä.
”Oon tässä tyhjentämässä kirjahyllyä ja löysin pari vanhaa tilastotieteen peruskirjaa. Kiinnostaisko sua, kun oot nyt kohta gradua kirjottamassa? Voisin käydä perjantaina tuomassa. - Samuel”
Tiesin heti, ettei se mitään gradua ollut ajatellut tai pelkkää kirjaa ollut tuomassa. Teekutsut tarkoitti vain yhtä asiaa jne. Tiesin, ettei tästä tulisi mitään. Tiesin, että ottaisin taas turpiini, tippuisin pilvilinnoista alas pää edellä, itkisin kaksi viikkoa vessan lattialla. Järkeni huusi eitä, hoki mantraa itsearvostuksesta ja ongelmien hakemisesta. Mutta sydämeni tuntui repeävän, ”mutta mitä jos” se hoki. Ehkä tällä kertaa asiat olisivatkin toisin.
Ei minun oikeasti tarvinnut edes tehdä valintaa, se oli niin itsestään selvää. Sormeni kuuntelivat sydäntäni. Ja niin kaikki vähäinenkin järkeni tuntui sumentuneen, valuvan alas viemäristä kaiken itsekunnioitukseni mukana.
”Joo, tuo vaan”, ne näpyttelivät. Mutta vasta kymmenen minuutin kuluttua viestin lukemisesta. Liian innokkaalta ei sentään saanut koskaan vaikuttaa. Ei, vaikka sydän tuntui halkeavan.
Ja niin oli tullut perjantai. Ja hetken kaikki oli ollut taas ihanaa. Hänen näkemisensä sai minut unohtamaan kaiken. Vajosin jälleen teinitytön tasolle. Sydämeni tuntui halkeavan ulos rinnasta. Punastelin, takeltelin, änkytin. Hänen katseensa edessä sulin vesilätäköksi, muutuin voimattomaksi. Hänen hymynsä sai jalkani veteliksi, pehmeä ääni kietoi minut samettiseen hypnoosiinsa. Suudelma sai kaikki maailman lait katoamaan. Hetken olin painovoimaton, jalkani eivät hipaisseetkaan maata, leijailin korkeuksissa.
Ja nyt kaikki mitä pystyin ajattelemaan, olivat hänen leveän selkänsä kolme luomea. Hänen tummat silmänsä, joista heijastui koko universumi. Hänen lyhyiden hiustensa karheus. Hänen luja otteensa ihollani. Hänen pitkät kauriin ripsensä. Hartioiden leveys ja ihon tuoksu, joka toi mieleen keväiset aamut metsässä, savuisen lager-oluen ja lakritsin.
Olin katsellut ikkunastani hänen askellustaan, kun hän palasi autolleen. Tummansiniseen villakangastakkiin verhottua selkämystä, joka vähitellen loittoni näkyvistä. Kertaakaan hän ei katsonut taakseen. Ei edes vahingossa.
Ja nyt nuuhkin hänen tuoksuansa tyynyliinastani kuin narkomaani. Olin jatkuvassa tunteiden vuoristoradassa. Kahden päivän aikana olin saanut syötyä vain yhden voileivän; sellaisen hänkin oli syönyt, siemenpaahtoleivän kinkulla ja juustolla, juusto kinkun päälle aseteltuna. Silmäni punoittivat katkenneista verisuonista. Sydämeni tuntui kuin raastinraudalla verille revityltä. Jotain tuntui koko ajan puuttuvan viereltäni, tunsin hänen puuttuvan läsnäolonsa haamukipuna. Olin tyhjä ja yksinäinen, yksipuolisessa rakkaudessa riutuva. Väkijoukossa etsin vain hänen tummia piirteitään, jykeviä leukaperiä ja pilkehtiviä silmiä.
Olisin antanut kaiken yhdestä viestistä. Olisin noutanut kuun taivaalta, jos hän olisi sitä pyytänyt. Olisin mennyt aina maan ääriin häntä vastaan. Mutta ei hän pyytänyt. Sillä vaikka olisin kyntänyt kyisen pellon, kengittänyt karhuja, en olisi koskaan silti ollut tarpeeksi.
Epätoivoisena lähetin viestin, toisenkin. Luettu, ei vastausta.
Hetken tuijotan paperikeräyksessä lojuvaa kirjaa. Otan pari askelta poispäin, käännyn. Ja epäröimättä kaivan kirjan sanomalehtien joukosta. Puristan sen rintaani vasten ja annan kyynelten tulla. Siinä me molemmat olemme, harmaiksi haalistuneina ja repaleisina, hylättyinä.
Ja silti valmiina antamaan uuden mahdollisuuden hetkeäkään empimättä.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Nov 7, 2019 14:02:06 GMT 2
07.11.2019 - Rakkauteen kuollaan vain elokuvissa
Kuin varkain oli ulos tullut talvi.
Tallipiha oli yön aikana verhoutunut lumivaippaan ja pakkanen pisteli poskipäissäni. Valkea, tuhansien timanttien lailla kimmeltävä lumi narskui tennarieni alla. Käsiä pisteli kylmästä, palmikoidut villalankalapaseni olivat liian ohuet tähän säähän.
Aurinkoa ei ollut näkynyt viikkoihin, mutta pakkanen oli tuonut mukanaan kirkkaan taivaan. Melkein hymyilytti.
Gotlanninruss Peck ja viininpunaiseen loimeen puettu kirjava Hestia tuijottivat minua puuaidan takaa. Sikke oli jäänyt kauemmas repimään viimeisiä korsia irti heinäpaalin jäämistä. Minut huomatessani se pörhisti korviaan, päästi ilmoille iloisen hörähdyksen ja lönkytteli portille.
Vein ponini mukaan sisälle talliin. Siellä sidoin sen käytävälle seisomaan. Punaisesta, tarroin koristellusta harjapakista kaivoin esille suan ja ryhdyin reippain vedoin sukimaan tamman kermanvaaleaa karvaa. Poni vaipui saman tien horrokseen, antoi harmahtavan alahuulensa roikkua ja pähkinänruskeiden silmien ummistua. Vaivuin itsekin omiin ajatuksiini, radion soitannan soljuessa taustalla.
Elämä kulki kuin juna, ilman taukoja. Ei ollut auttanut jäädä vessan lattialle itkemään tai vetämään kalsarikännejä yksiön neljän seinän sisälle. Oli hoidettava työt, opiskelu, harrastukset. Oli tiskattava astiat, järjestettävä vaatekaappi, käytävä lenkillä. Hymyiltävä ja jatkettava eteenpäin. Selvittävä, palauduttava, elettävä.
Elämän kolhimana olin oppinut korjaamaan sydämeni pikaliimalla. Ikuisesti se ei kestäisi, tulehtuisikin ja mitä kaikkea vielä, mutta ainakin hetken se auttoi. Ja niin elämä jatkui.
Kohmeisin sormin kiristin Siken nahkaisen satulavyön. Sen metallisoljet kilisivät, toivat mieleeni joulun ja kulkusten helinän. Poni heittelehti jo levottomana päätään. Se oli jo valmiina lähtemään ulos. Niin minäkin.
Yhdessä suuntasimme kohti metsää. Tamman askel oli verkkaisa. Siimaharja keinahteli tahdissa. Katselin, kuinka tietä reunustavien kuusten oksilla aurinko kimmelsi. Oli niin kovin kaunista, ensimmäinen oikea talvipäivä. Vain yksinäisten lintujen laulu kaikui hiljaisessa metsässä.
Siken keinuvat askeleet johdattivat meidät syvemmälle metsään, jossa kuljimme pitkin kapeita kinttupolkuja. Lumi oli verhonnut osan niistä alleen, mutta ponin askel oli varma ja pehmeä. Näillä reiteillä me molemmat olimme kotonamme. Ja täällä me olimme onnellisia. Nytkin. Tätä minä rakastin. Tätä metsää, sen tummarunkoisia mäntyjä, lumen alle peittyneitä varpuja ja oksilla vipeltäviä oravia. Kaatuneita puita, jäätynyttä mutaa ja tyhjyyttä.
Kertaakaan ei vuonohevosen askel livennyt, kertaakaan ei se astunut syrjään. Isommalle hiekkatielle noustessamme annoin sen siirtyä letkeään hölkkään. Aurinko paistoi suoraan silmiin taivaalta, sai yhdessä pakkasen kanssa silmät vuotamaan. Tai ehkä se oli jokin muu.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!