|
|
Post by Pipsa on Jan 19, 2018 19:28:10 GMT 2
19.01.2018 – Matkalla lupasit meitä johdattaa
Ja niin tuli joulu tänäkin vuonna.
Olisinko toivonut sen tulevan? Ehkä. Ehkä en. Mutta se tuli kuitenkin, ei se lupaa pyytänyt. Saapui kuin varkaat, hiljaa ja sopivan näkyvästi ollakseen huomaamaton. Mutta varmaa se joka tapauksessa oli, joulu oli tullut ja mennyt. Niin vain se oli saapunut ja sitten lähtenyt.
Mutta ennen joulu oli ollut muutakin kuin pelkkä päivämäärä. Lapsena se oli tunne, se oli hajuja ja makuja, se oli iloa ja odotusta, se oli läsnäoloa ja riemua. Nyt siitä oli kuitenkin tullut vain kuori, jotain jota pitäisi olla. Ehkä odotukseni olivat liian korkeat, ehkä minulla oli liian tarkka mielikuva joulusta. Enää joulu ei vain tuntunut joululta. Ehkä mikään ei tuntunut enää miltään.
Miksi ja milloin kaikki on muuttunut vain suorittamiseksi? - Koko elämä, työ, koulu ja Sikke, kaikki oli vain yhtä suorittamista päivästä toiseen. Tekemistä ja menemistä. Jaksamista ja taistelemista. Pelkkää harmaata massaa.
Tuuli kasvojani vasten vain voimistui voimistumistaan. Lapsena kuvittelin etten joutuisi koskaan kulkemaan yksin. Jossain olisi joku joka johdattaisi minua. Jos en omin voimin jaksaisi, olisi joku kantaisi yli pimeän. Joku joka olisi tuulensuojani. Joku joka osaisi aina kertoa mitä tehdä. Joku joka osaisi vastata kysymyksiini. Mutta kenelläkään ei olisi vastauksia kysymyksiini. Kukaan ei osaisi kertoa kivun ja tuskan tarkoitusta.
Miksi kestää tuulta vasten jos se ei koskaan tyynny? Ohjaako kukaan edes tuultani? Onko kaikki vain sattumaa, vai onko asioilla merkitys? Miksen vain voi olla onnellinen niinkuin muut? Vuosi vuodelta vanhenen mutten tule aikuiseksi. En ole lapsi, en nuori, en aikuinen. Olen kuin ikuisessa välitilassa, kuin piste äärettömällä janalla. Kuin valo joka matkaa ikuisesti avaruudessa. Keskellä pimeää. Yksin.
Niin, minun kuuluisi olla lähes aikuinen. Minun kuuluisi tietää kuinka selvitä. Minun kuuluisi olla onnellinen; koko maailma ja sen mahdollisuudet edessä. Silti olen enemmän eksyksissä kuin koskaan. Juoksen ja etsin, mutta en löydä. Roikun ja kynsin sormeni verille, mutta en saa otetta elämästä.
Tiedän vain, etten omin voimin kestä tuulta vasten.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Mar 1, 2018 19:57:22 GMT 2
01.03.2018 - Vielä joskus törmään sinuun ja tiedän mitä se tarkoittaa ”Ootko omaa elämääsi ikävöinyt, joka ohi kulkee, ettet huomaakaan? Päiviä lyhyitä tai pitkiä joista et koskaan saanut otettakaan?” "Hei Pipsa, auttaisitko laittamaan Lemonin kohta kuntoon ja esittelisitkö samalla ratsastajalle vähän paikkoja, kun tänään on sen ensimmäinen tunti?", Anne huikkaa haroen hiuksiaan turhankin raivokkaasti. Kohotan pääni Siken karsinasta, pohtien kiivasti kuinka kieltäytyä kohteliaasti ja Annea suututtamatta. Joskus nainen osasi olla vähän turhankin pelottava. Myöhästyn. "Kiitos! Mukava että ehdit auttaa, kauheasti hoidettavia asioita tänään", nainen huikkaa ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Huokaisen hiljaa. Olin suunnitellut heti riisuttuani Sikeltä varusteet suuntaavani kotiin opiskelemaan huomiseen tenttin. Ja katsomaan Tahdotko Morsiuspuvun rästiin jääneitä jaksoja. Jos vaikka tarvitsin lähitulevaisuudessa hääpuvun. Eihän sitä koskaan tiedä. Pudistan päätäni hiukan; milloin minusta oikein oli tullut näin säälittävä? Vilkaisen kelloa, todeten aikaa olevan vielä hyvin ennen Lemonin ratsastajan saapumista. Vuonohevonen hinkkaa päätään minua vasten. Vaatteisiini jää vaaleita kuolatahroja. Huulilleni nousee kaino hymynvire katsoessani ponia. Jotain pientä liikahtaa sisälmyksissäni. Vaikka hetkittäin tunsinkin tarpovani pilkkopimeässä, kulki seuranani ainakin pieni valonpilkahdus. Kelloa vilkuillen harjaan ponin läpikotaisin hionnutta turkkia, ja lopuksi puen sen vuonohevosmestaruuksistani ostamaani loimeen. Loimen kyljessä koreilee Norjan lippu. Kellon lyödessä vartin yli taaperran Lemonin karsinalle odottelemaan sen ratsastajaa. Jalkojani hapottaa yhä aiemman estetreenin jäljiltä. Sitten minä vain odotan. Ja odotan. Ja odottaessa joutuu pysähtymään. Pysähtyessä joutuu lopettamaan pakenemisen. Ja niin ajatukseni saavat minut kiinni, saaden sen saman vanhan ajatusten oravanpyörän pyörimään villinä. Ei vieläkään mitään uutta, aina vain samaa vanhaa. Tätäkö tämä oikeasti vain olisi? Eikö tämä koskaan muuttuisi? Eikö ruumistani kalvava tyhjyys, luita nakertava pohjattomuus koskaan katoaisi? Muuttuu. Muuttuu nopeammin kuin koskaan osaisin odottaa. Yksi katse ja kaikki tuntuu muuttuvan hetkessä; jokainen lihakseni jähmettyy ja kurkku tuntuu karsiutuvan umpeen, - hetken aika tuntuu pysähtyvän. Ja hetken tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan. Sillä hetkellä haluan samaan aikaan itkeä ja nauraa. Haluan pysähtyä ja juosta. Haluan puhua ja vaieta. Ja sen pienen hetken ajan valot eivät enää väistä minua. Mies. Hän seisoo edessäni, hymyilee vähän vinosti. Hänen kasvonpiirteensä ovat jylhät ja persoonalliset. Hän ei ole kuin Dressmannin kuvastosta, mutta hänessä on jotain. Jotain, joka saa poskeni punottamaan ja sydämeni laukkaamaan. "Terve, Emmalle oli sovittu tänään ratsastustunti ja Anne sanoi jonkun esittelevän meille vähän paikkoja...", mies lausuu katsoen suoraan silmiini. Silmät katsovat minua ystävällisesti, niissä on jotain harvinaislaatuista, joka tekee katseesta läpitunkevan. Hengitykseni tuntuu salpaantuvan. Tunnen tuon katseen. "Sä näytät jotenkin tosi tutulta, ollaanko me nähty joskus tai jotain?", hän jatkaa. Havahdun kysymykseen. "Ööm tota oon joskus ollut siun luennolla”, takeltelen sanoissani. "Niinpä tietysti! Tilastotieteen peruskurssi, eikö?" Hän muistaa. Sisuksissani kihelmöi. Hän muistaa minut kaikkien kasvojen joukosta. Minut, Pipsa Hännisen. "Joo, sepä se. Mie tota lupasin Annelle esitellä teille paikkoja ja auttaa tuon Lemonin kanssa", kerron saatuani nopeasti koottua itseni. Käteni tuntuvat tärisevän ja poskiani kuumottaa. Sanat takertuvat kurkkuuni maapähkinävoin tavoin. "Jos aloitetaan vaikka etsimällä Emmalle - olihan se Emma? - kypärä?" Mikään ei ollut muuttunut. Silti kaikki olisi toisin. Olisi niin loputtomasti toisin. |
|
|
|
Post by Pipsa on Mar 8, 2018 11:47:58 GMT 2
08.03.2018 Toiset katsoo, on toiset tanssijoita Torstaista asti olin ajatellut vain yhtä asiaa. Häntä. Halusin vain nähdä hänet. Kuulla hänen äänensä. Aistia hänen läsnäolonsa. Kohdata hänen katseensa. Kuvittelin törmääväni häneen kaikkialla. Etsin häntä ihmisjoukosta, etsin häntä tyhjiltä kaduilta, etsin häntä tuntemattomien katseista. Mutta en löytänyt häntä. En ennen tiistaita. Ja sinä tiistaina tapahtuikin niin, että lopulta näin hänet. Ja samalla hetkellä tunsin itseni niin tyhmäksi kuin voi vain itsensä tuntea. Miksi hän muistaisi minua? Miksi hän muistaisi nimeäni? Miksi hän muistaisi kasvojani? Miksi hän välittäisi minusta? Hän seisoi tyhjässä hississä kun astuin sisään. Tuntui kuin en olisi voinut hengittää. Jos olisin voinut, olisin paennut. Kuitenkin astuin sisään hissiin hiljaa. Uskaltaisinko sanoa jotain? Pitäisikö minun sanoa jotain? Hän katseli yhä hissin metallista seinää mietteliäänä kääntämättä katsettaan minuun. Sitten tapahtui jotain: hitaasti hän käänsi katsettaan minua kohti. Tunsin jähmettyväni. Kevyt hymy nousi hänen huulilleen. Jalkani tuntuivat pettävän alta. En pystynyt katsomaan häntä silmiin. ”Terve”, hän lausui ja naurahti kevyesti. Hissi pysähtyi piipaten ja ovet avautuivat jälleen. Hän vilkaisi vielä minua poistuessaan hissistä. ”Moi”, sopersin kun metalliset ovet välillämme sulkeutuivat. Ja niin kuitenkin yksi sana toi rintaani leimuvan lämmön. Lämmön joka sai minut tuntemaan olevani elossa. Lämmön joka sai hymyn kasvoilleni. Lämmön joka sai minut onnelliseksi. Hetken ajaksi kaikki murheeni ja epäilykseni nousivat esiripun tavoin. Mutta näytelmä ei voi jatkua ikuisesti, vaan esiripun on laskeuduttava. Ja niin se laskeutuikin. Se laskeutui vain vielä entistäkin synkempänä. Olinko todella kuvitellut yhden tervehdyksen merkittävän jotain? Jos hän olisi välittänyt, olisi hän kai sanonut jotain muutakin ennen hissistä poistumista? Vai olisiko? Ehkä minun täytyisi vain hyväksyä toisten olevan tanssijoita ja toisten vain katselijoita. Minun paikkani oli, ja tulisi aina olemaan katsomossa muiden katseilta suojassa. En tanssisi koskaan parrasvaloissa. Torstaina tullessani tallille tiesin tapaavani hänet jälleen. Yritin olla ajattelematta asiaa mutten kyennyt, halusin saman aikaan niin kovasti nähdä hänet, ja toisaalta halusin vain unohtaa että olimme edes koskaan tavanneet. Halusin sammuttaa mielessäni kytevät tunteet; tiesin vain satuttavani lopulta itseäni. Siinä hetkessä tunteminen oli raskaampaa kuin tunnottomuus. Olin hakemassa Sikkeä tarhasta kun kiiltävän harma Volvon maasturi kaarsi parkkipaikalle. Tunnistin auton heti. Autosta hypähti ensin ulos lettipäinen tyttö kasvot innostuksesta loistaen. Perässä nousi ulos mies sukien tummia hiuksiaan. Tyttö huomasi minut heti. ”Pipsa! Katso mulla on uudet ratsastushousut!”, tyttö hihkui korkealla äänellä ponitarhan aidan toisella puolella. ”Onpas hienot, ja uusi kypäräkin, eikö?”, puhelin kiinnittäen riimunarua Siken riimuun. Tyttö jatkoi uusien varusteidensa esittelemistä korkealla äänellä. Pian myös mies saapui tarhan luo. ”Terve”, mies tervehti hieman pohtivan oloisena. ”Emma varmaan kerkesi jo esitellä uudet varusteensa?”, mies jatkoi viitaten kädellään Netan turpaa rapsuttavaan lapseen. ”Heh, joo”, totesin kuulostaen omaan korvaani paniikissa ujeltavalta ketulta. ”Isi kato toi on Pipsan oma poni, se on norjanvuonohevonen, siks sillä on tollanen tukka. Ja toi valkonen on Bonnie, se on Salman kilpaponi”, Emma hihkui jälleen osoitellen vuorotellen Sikkeä ja Bonnieta. ”Saanko mäkin sitten joskus oman ponin?” ”Sitten kun oot aikuinen”, mies naurahti iskien minulle silmää. Häkellyin ja pujahdin Siken kanssa ulos tarhasta sydän hakaten. ”Onko täällä muuten missään kahviautomaattia tai jotain juotavaa?”, mies jatkoi, hänen ja Emman nyt kävellessä minun ja Siken rinnalla kohti tallia. ”Ylhäällä hoitajien oleskelutilassa on kahvinkeitin ja odottelutilassa on.. ööö… se kone mistä voi ostaa limpparia”, takeltelin nolostuen hieman, ”se tais olla kyllä vähän epäkunnossa.” Mies hymyili tyynesti. Saapuessamme sisälle talliin Emma syöksyi esittelemään uusia vaatteitaan jollekin saman ikäiselle tytölle. ”Jos haluut niin voin näyttää oleskelutilan, kunhan vien eka Siken vaan ensin karsinaan?”, ehdotin varovaisesti, tuntien itseni idiootiksi sanojen tullessani ulos suustani. Aivan kuin mies ei itse löytäisi yläkertaan. ”Joo, kiitos”, hän totesi hämmästyksekseni. ”Mun siskoni kävi ratsastamassa lapsena, sen ansiosta oikeastaan Emmakin innostui hevosista”, hän kertoili kulkiessamme käytävää pitkin. Nyökkäsin yrittäen kovasti keksiä jotain viisasta sanottavaa. Aivoni tuntuivat lyövän tyhjää. ”Siulla ei varmaan oo mitään hevostaustaa?”, kakistin ulos. Päästin Siken vihdoin karsinaansa. ”Ei”, hymy karehti hänen huulillaan. Jäin tuijottamaan niitä. ”Et varmaan ole täältä kotoisin kun sulla on tollanen söpö murre?” Jos sillä hetkellä olisin kuollut, olisin kuollut onnellisena. |
|
|
|
Post by Pipsa on Mar 16, 2018 14:27:36 GMT 2
16.03.2018 Mä löin vaaleenpunaset lasit päähän
Olin luullut, että oikeaa rakkautta ei ollut olemassa. Että se oli vain romanttisten komedioitten höpinää, teinileffojen keksintöä. Jotain sellaista, mikä ei ollut minua varten.
Mutta nyt tunsin sen. Yhtäkkiä ymmärsin kaikki maailman rakkauslaulut, sen pinkin ihastuksen mutta toisaalta sisintä raastavan tuskan. En saanut nukuttua tai syötyä. Opiskelustakaan ei tullut mitään, ratsastuskin tuntui toissijaiselta. Leijailin pilvilinnoissa, eivätkä askeleeni koskettaneetkaan maata. Maailma oli ruusun terälehtiä ja hattaraa. Vaaleanpunaisia haaveita.
Kaikki oli mahdollista.
Eilen törmäsin Häneen yliopistolla. Olin syömässä yksin ihmisjoukossa, sekoittelin hajamielisesti lautasellani olevaa ruokaa. Spagetti ja jauhelihakastike oli kylmentynyttä ja harmaata. Edes runsas ketsuppiloraus ei ollut saanut sitä yhtään maukkaammaksi. Ei, vaikka olin tehnyt ketsupista sydämen muotoisen keon.
Mutta silloin hän tuli.
”Moi!”, Hän oli todennut. Silmissä oli se kirkas pilke, huulilla itsevarma hymy. Hänellä oli harmaa villapaita. Se sai hänen silmänsä näyttämään entistäkin harmaammilta ja korosti poskipäitä. ”Voiko tähän istua?”
Nyökkäsin. Kosketin hiuksiani ja kaduin heti asuvalintaani. En ollut meikannut aamulla ja harmaa college sai minut näyttämään keskenkasvuiselta teiniltä. Sydämeni tykytti rinnassani. Huomasiko hän sen?
”Kamalat jonot täällä tähän aikaan”, Hän hymähti ja nappasi haarukan käteensä. ”Mitäs sulle kuuluu?”
Hän heitti kysymyksen ilmoille, kuin olisimme vanhoja tuttuja. Sisälmyksiäni kihelmöi, aivan kuin joku olisi vääntänyt sisuskalujani kuin märkää rättiä. Oi, miksi olinkaan valinnut tänään spagettia? Sen siististi syöminen tärisevin käsin tuntui mahdottomalta.
”Ihan hyvää”, sain sanottua. ”Koulujuttuja, just tulin tentistä. Ja pitäs käydä tänään kai kaupassakin.” Voisin lyödä itseäni vastaukseni vuoksi. Idiootti minä. Ketä tuollainen kiinnosti?
”Aijaa, menikö hyvin?”, hän kohotti katseensa perunasosevuoastaan. ”Ootko sä muuten tulossa tänään katsomaan sitä väitöstilaisuutta? Stormbergin Ville väittelee PCR:n luotettavuudesta molekyylibiologiassa”
”Öö… Joo aattelin”, nyökytin yrittäen vaikuttaa kovin tietäväiseltä. Olin pakotetusti ollut vain yhdessä väitöstilaisuudessa ja selannut sielläkin puolet ajasta Jodelia. Molekyylibiologiasta tiesin tasan yhtä paljon kuin ydinfysiikasta. En tasan mitään. Täytyisi kysyä pikapreppausta aiheeseen Fiialta. Vaikka ei kai sekään tiennyt molekyylibiologiasta juuri mitään. Kai.
”Ehkä me nähdään sit siellä”, Hän iski silmää. ”Voin pitää sulle paikkaa”
Melkein tukehduin spagettiini. Köhiessäni kerkesin jo pohtimaan, elvyttäisikö hän minut jos nyt tukehtuisin pastakönttiin. Olin lähes pettynyt, kun jälleen sain vedettyä henkeä.
Me juteltiin kaikenlaista. Seppeleen hevosista Hän nimesi suosikikseen Aristoteleksen, koska sillä oli niin hyvä nimi. Ja koska se kuulema näytti komealta juostessaan niin ylväästi pää korkealla. Urheilussa hän kannatti Juventusta ja Federeriä.
Mitä enemmän häntä kuuntelin, sitä syvemmälle vajosin ihastukseni kuoppaan. Ja kun viimein tiemme erkanivat, tiesin sen. Hän oli täydellinen.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Mar 23, 2018 18:08:56 GMT 2
23.03.2018 Ja ruusun terälehtiä satoi taivaalta
Oli kaunis pakkaspäivä. Pakkanen puri hymyyn taipuneita poskiani ja sai nenän punoittamaan. Sikke rinnallani tuhisi sekin innostuksesta ja tallusteli menemään pystyharja puolelta toiselle keikkuen.
”Onpas kyllä kaunis päivä!”, Fiia viereltäni totesi ja kurottautui sitomaan hoitoponiaan kiinni harjauspuomiin. Elmo näytti yhtä happamalta kuin aina ennenkin. ”Täydellinen maastolenkille”
”On!”, hihkaisin takaisin. Sikke asettautui malttamattomasti Elmon vierelle ja kuopi maata kaviollaan.
Harjailimme poneja kaikessa rauhassa. Molemmat nelijalkaisista olivat kasvattaneet jo paksut talviturkit, joten suittavaa riitti. Tovin hääräiltyään Sikkekin malttoi asettua aloilleen rentoutumaan. Se lepuutti oikeaa takastaan ja nuokkui korvat roikkuen.
”Sä näytät jotenkin...”, Fiia katseli minua. ”Iloiselta. Siis enemmän kun normaalisti”
”Noo...”, myhäilin ja painauduin sitten lähemmäs tyttöä ääntäni hiljentäen. ”Mä kävin treffeillä”
”Samuelin kanssa?”, punapään äänestä kuulsi uteliaisuus. ”Millon? Missä? Miten et kertonu?!”
Nyökkäsin tyytyväisesti.
”Seljassa”, kerroin. Selja oli keskustasta hieman syrjemmällä sijaitseva pieni ja kodikas pikkukahvila. Ei kaupungin trendikkäin paikka, mutta tunnettu perinteisistä leivoksistaan. ”Eilen”
”No, miten meni?”, Fiia uteli. Aurinko sai hänen hiuksensa näyttämään entistäkin punaisemmilta.
”Tosi hyvin”, henkäisin tuntien muiston lämmön. ”Oli ihanaa… Just niinkun mie olin kuvitellut”
”Eli?”, ystäväni odotti tarkennusta.
”Noo…”, myhäilin. ”Se suuteli mua”
Siitä asti olin ollut vaaleanpunaisten hattarapilvien ympäröimä. Askeleeni tuskin kosketti maata. Vatsassani tuntui lämpimältä ja koko kehoani kihelmöi. Olin niin onnellinen, että se melkein sattui. Pystyin yhä tuntemaan hänen kosketuksensa, hänen huulensa huulillani, kätensä hiuksillani.
Maastolenkin ajan ajattelin Häntä. Vilkuilin vähän väliä kännykkääni, jos hän olisi pistänyt viestiä. Pystyin näkemään hänen kasvonsa edessäni, kuulemaan hänen äänensä. Tuntemaan hänen pehmeän kosketuksensa.
Pystyin kuvittelemaan tulevaisuutemme. Omakotitalon, joka olisi rakennettu valkeista tiileistä. Sen pihassa kasvaisi omenapuita, jotka puhkeaisivat aina kesäisin valkeisiin kukkiin. Ja me rakastaisimme toisiamme. Hän rakastaisi minua juuri tälläisenä kuin olin, rikkinäisenäkin. Olisi rinnallani silloinkin, kun kukaan muu ei olisi. Pitäisi kädestä kun minua pelottaisi, poistaisi suruni suudelmin. Pitäisi sylissään, kun koko maailma kaatuisi niskaani.
Ja kun minulla olisi hänet, olisi minulla kaikki.
Takaisin tallille saapuessani en enää pystynyt hillitsemään itseäni, vaan kaivoin jälleen kännykän taskuni suojista. Se tuntui kylmältä paljaissa käsissäni.
”Onko siulla jotain menoa tänään? Kaipaisin leffaseuraa illalle”, näpytin tekstiviestin. Lähetin sen, ennen kuin kerkeäisin alkaa analysoimaan liikaa.
Vastaus tuli pian.
”Ei mitään tärkeää ;) Käykö kinkkupitsa?”
|
|
|
|
Post by Pipsa on Mar 29, 2018 9:23:53 GMT 2
29.03.2018 - Kulje mun varjonaIlta jo hämärsi. Muutama lasi viiniä. Kevyt, pirskahteleva nousuhumala. Tv:stä vanhoja Kummeli-sketsejä. Hän nauroi. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hämärässä huoneessa. Nauroin hänen Kummeli-imitaatioilleen. En raaskinut kertoa inhoavani Kummelia. Riitti että sain olla hänen lähellään. Näin oli hyvä. *** Hänen kanssaan kaikki oli erilaista. Kaikki oli suurempaa, parempaa, hienompaa. Kun tunsin iloa, tuntui kuin sydämeni olisi lentänyt. Tunsin pystyväni mihin vain, koko maailma oli minulle avoinna. Oli kuin olisin vihdoin herännyt unesta, ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeasti elossa. Tältä elämän kuului tuntua. Tämä oli mitä halusin ja tarvitsin. Ensimmäistä kertaa tässä hetkessä oli kaikki mitä halusin. En enää halunnut pelastaa sulavia napajäitä tai poistaa epäoikeudenmukaisuutta maailmasta, riitti vain kun sain olla hänen lähellään. Kuulla hänen äänensä. Nähdä hänen kasvonsa. Tuntea hänen kosketuksensa. Se oli tarpeeksi minun maailmaani.
***
Hänen lämmin hengityksensä vasten niskaani. Käsi joka siveli kaulaani. Katse joka porautui sieluuni. Huulet vasten huuliani. En voinut olla hetkeäkään ajattelematta häntä. Hänen silmiään jotka syttyivät loistamaan innostuksesta. Hänen tapaansa nauraa omille puujalkavitseilleen. Hänen harppovaa kävelytyyliään jonka vauhdissa oli mahdotonta pysyä. Hänen sointuvaa nimeään. Hänen vinoa hymyään. Hänen täydellisen suoria valkoisia hampaitaan. Hän oli täydellinen, hänen vikansa ja heikkoutensakin olivat silmissäni vain täydellisen epätäydellisiä. Mitään en olisi hänessä muuttanut. *** Täysikuu valaisi huoneen. Hänen silmänsä olivat rennosti kiinni, hengitys oli raukea. Hän nukkui. Katselin hänen selkäänsä hiljaa uskaltamatta liikkua. Siinä me makasimme vierekkäin hiljaa niin kuin kuolleet. Sydän oli täysi. Seinäkello tikitti keittiössä. tik-tak-tik-tak…. *** Kun olimme yhdessä aika tuntui muuttavan olemustaan; se kiisi eteenpäin valonnopeudella, toisaalta ei edennyt sekuntiakaan. Tunti tuntui sekunnilta, sekunti tuntui tunnilta. Hänen kanssaan ikuisuuskaan ei riittäisi. Hänen kanssaan en pelännyt. Paljastin itsestäni hänelle kaiken. Kaiken mitä vihasin itsessäni. Kaiken mitä rakastin itsessäni. Kaiken mitä häpesin. Kaiken mistä olin ylpeä. Kaiken minkä halusin peittää. Kaiken minkä halusin paljastaa. Kaikki ne kerrat kun olin kaatunut ja noussut. Kaikki ne kerrat kun en olisi enää halunnut nousta. Kaiken mitä olin. Kaiken mitä haluaisin olla. Kaiken. Ja hän oli yhä luonani. Pyyhki kyyneleet poskiltani ja iloitsi kanssani. Rakasti minua silti. ***
Hän istui pienen ruokapöytäni ääressä hörppien kahvia. Lusikka kilisi kuppia vasten. Silmät loistaen hän puhui sote-uudistuksesta ja sijoittamisesta, neuvoi minuakin ottamaan opintolainaa ja sijoittamaan sen. Lupasi auttaa valitsemaan sopivat kohteetkin. Minä istuin, kuuntelin ja nyökyttelin. Ehdotin yhdessä kävelyä yliopistolle. Hän kieltäytyi, halusi olla yliopistolla ajoissa ennen töiden alkua. En kuulemma ehtisi laittautua valmiiksi ennen lähtöä. Ja niin hän jatkoi monologiaan valtion budjetista. Lusikka kilisi taas vasten kuppia. Aurinko oli jo korkealla taivaalla.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Apr 5, 2018 9:47:25 GMT 2
05.04.2018 - Jos mä suljen mun silmät ei ole mitään pahaa
Tuntui, kuin joku olisi viimein löytänyt valonkatkaisijan. Sytyttänyt valon elämääni.
Ja kuinka kirkkaat valot ne olivatkaan. Kuin auringonpaiste.
Opiskeluni sujuivat keskinkertaisesti, enkä ollut kerennyt panostamaan ratsastukseenkaan paljoa. Mutta silti elämäni oli täydellistä. Hänen kanssaan.
Kaikki oli kuin yhtä jatkuvaa, pitkää nousuhumalaa. Hymyilin Liekkinakin asiakkaiden tympeimmillekin asiakkaille, siivosin Siken karsinaa tanssien. Pitkästä aikaa tunsin itseni kauniiksi, viehättäväksi. Elin pilvilinnoissa.
Hän pyöri koko ajan ajatuksissani. Hänen katseensa, kosketuksensa, sanansa. Hän sai minut tuntemaan itseni hyväksi, riittäväksi. Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä viime aikoina. Luotin häneen kuin kallioon. Vuosisadan rakkaustarina, kuin elokuvista.
Sikke nuokkui harjauspuomilla. Se näytti kovin tyytyväiseltä. Vieressä oleva Bonnie sen sijaan tanssahteli paikoillaan ja viuhtoi piiskamaisella hännällään. Salma huokaisi.
”Mikä diiva”, tyttö naurahti. ”Ottasit vähä kaveristas mallia!”
Elmo kuopi jykevällä kaviollaan maata, Tirkku järsi puomia ja suruilmeinen Kurbus vain kyhjötti aloillaan.
”Mites hei Pipsa”, Iyhyenläntä Inkeri ilmestyi Tirkun viereen harjapakkia kantaen. ”Kuulin huhua, että sulla on joku mies kierroksessa”
”Mitääh”, Emmy kurkisti hoitoponinsa takaa. ”Uuuu!”
”Saattaa vaikka ollakin”, virnistin salaperäisesti. Olimme Hänen kanssaan sopineet pitävämme matalaa profiilia, mutta eihän tästä mitään haittaakaan voisi olla.
”Noniin, yksityiskohtia!”, Inkeri vislasi. ”Likaisia sellasia kiitos”
”Hah, se on yks Samuel vaan...”, myhäilin. Tunsin kevyen punan kohoavan kasvoilleni. ”Tunnetaan yliopistolta. Mutta tästä ei saa sitten hiiskua kenellekään!”
”Ai että, ihan opiskelijapoju”, Inkeri innostui. Jätin korjaamatta, että opettaja.
Bonnieta sukiva Salma pysähtyi kuuntelemaan. Oliko huomannut hymähdykseni? Hänen katseessaan oli jotain erikoista.
”Miltä susta tuntuu?”, Emmykin kiinnostui. ”Ootteks te tuntenu jo pitkään?”
”En oo koskaan tuntenu kenestäkään tälleen”, henkäisin ja käänsin katseeni kengän kärkiini. ”Tiiättekö, yhtäaikaa sellaselta että se on vaa nii täydellinen. Ja toisaalta nii raastavalta. En uskonu että voisin ikinä olla näi rakastunu. Tai näi onnellinen”
”Söpöää!”, Emmy myhäili ja pyöritteli vaaleaa kiharaa sormensa ympärille.
Pian keskustelu vaihtui hevosvarusteliikkeen uuden mainoskatalogin päivittelyyn. Inkeri oli iskenyt silmänsä vaaleanpunaiseen korvahuppuun ja Fiia himoitsi uutta koulupiiskaa. Salma tuntui mietteliäältä.
”Pipsa hei, tuutko miun kaa hakee pari leipää hevosille?”, tyttö totesi viimein. Hänen äänestään kuulsi jotain, vaikken sitä silloin vielä tajunnutkaan.
”Öö, okei”, nyökkäsin. Salman rinnalla tassuttelin rehuvarastolle.
Salma jäi ovelle seisomaan, kun minä kurkottelin valikoimaan mehevimmän näköiset leivänkannikat rapisevasta pahvipussista. Sikke tykkäsi sämpylöistä, Elmo muistaakseni oli enemmän ruisleivän perään.
”Pipsa”, Salma näytti vaikealta.
”Nii?”
”Mä… Eihän sen Samuelin sukunimi oo Lapinoja? Ja se opettaa yliopistolla?”
”On se”, nyökytin innoissani. ”Tunneks sie sen? Eikö ookkin ihana?”
Salman otsalle ilmestyi ryppy. Hän haki sanojaan, näytti entistäkin vaikeammalta.
”Pipsa...”, hän aloitti ja laski kätensä olalleni. ”Kai sä tiesit että se meni just kihlohin?”
Ilma tuntui valahtavan ulos jäsenistäni. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin väliin, pusertuvan kasaan.
”Se sen kihlattu, Anna asuu mun naapurissa”, Salma jatkoi hiljaa. ”Mä...”
Mutta ei Salmalla ollut sanoja. Ei minullakaan. Ja kokemani kipu oli niin suurta, etten voinut muuta. En ilkeyttäni, vaan tuskissani hyökkäsin Salmaa kohti. Kuin nurkkaan ajatettu eläin.
”Älä valehtele”, kiljaisin. ”Sä oot vaan kateellinen, kun sun ja Jessen jutusta ei tullu mitään. Katkera, ettei kukaan haluu sua”
Salma kavahti, väisti ovelta ja jäi katsomaan hiljaa perääni, kun painelin ulos rehuvarastosta.
Minun täytyi päästä pois. Pois huoneesta, pois tallista.
Pois tästä todellisuudesta.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Apr 10, 2018 18:29:22 GMT 2
10.04.2018
Se on sellanen fiilis kun
Lentokoneella nousee, hyppää
Ja laskuvarjoo ei tullut mukaan
Tuijotin hänen kasvojaan. Niissä oli jotain vierasta. Silti ne olivat kauneinta, mitä olin koskaan nähnyt.
”Kuule Pipsa...”, hän aloitti. Hieroi hetken niskaansa, pohti sanojaan. ”Sä oot tosi kiva tyttö, mutta et kai sä meistä oottanut koskaan mitään paria tulevan”
”Tällästä hauskanpitoahan tää on ollu”
Lyöntikin olisi sattunut vähemmän. Mikä vain olisi.
Tuntui kuin olisin jäänyt vesimassan alle. En saanut happea. Äänet kaikuivat onttoina ja vieraina.
Minua kylmäsi, oksetti. Käteni tärisivät, kyyneleet puskivat lävitse. Puristin kämmeneni
tiukkaan nyrkkiiin. Kynteni painautuivat ihooni. Kipu sai minut pysymään aloillani.
”Nii”, pakottauduin nyökkäämään. Pakotin itseni pitämään pakan kasassa, vaikka olisin halunnut kuolla siihen paikkaan. Huutaa, itkeä, raivota. Mutta kipu oli niin kovaa, etten pystynyt edes liikahtamaan. Olin turta, kuin salaman iskemä puu. Pelkkä kuori, vailla eloa.
Hän ei katsonut minua silmiin. Tuijotti vain seinää takanani.
Viimeinkin hän oli ilmeisesti huomannut sen. Viallisuuteni. Lapsellisuuteni, säälittävyyteni. Kaiken sen pimeyden, joka piili sisälläni. Olin vain puolinainen. En koskaan riittävä hänelle. Kuinka olisinkaan voinut olla? Olin ollut idiootti edes kuvitellessani, että hän olisi voinut tyytyä minuun. Sillä sellainen minä olin, ikuinen kakkonen. Jakojäännös.
Hän haki vielä sanoja. Aikoi sanoa jotain. Kurottautui sitten nopeasti puristamaan olkapäätäni kömpelösti.
”Eikö niin että tää jää meidän kahden väliseks?”, hän totesi vaivautuneesti. ”Kyllähän sä tiedät mitä tällänen vois tehdä mun maineelle”
”Nii”, sopersin.
Mutta hän oli jo mennyt.
Ja minä jäin katsomaan hänen peräänsä.
Rikkinäisenä, hylättynä ja käytettynä.
Ja silti enemmän kuin mitään muuta toivoin, että hän kääntyisi. Ottaisi minut tiukkaan halaukseen. Pyytäisi anteeksi.
Ja hetkeäkään epäröimättä minä olisin antanut.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Apr 15, 2018 19:43:06 GMT 2
15.04.2018 - Taivas voi tippua
Vältämme pelkojemme kohteita, kuten koiria, siltoja, hissejä, lentämistä tai korkeita paikkoja. Hämähäkkejä, veitsiä, käärmeitä. Juuri nyt pelkäsin eniten ihmisten katseita.
Näkisivätkö kaikki, kuinka arvoton olin? Pystyikö sen lukemaan haljuilta kasvoiltani, kumarista hartioistani, kasvojeni kolhoista muodoista? Silmieni lasittuneesta katseesta, joka tyhjänä tuijotti vain eteensä. Tiukalle mutrulle vetäytyneistä huulista, jotka olivat menettäneet ruusunpunansa.
Tuijotin laattalattiaa pitkin virtaavaa vettä. Se painautui laattojen uumiin ja valui pieninä puroina, muodostaen lopulta kaartelevan pyörteen viemärin kohdalle. Virtaava vesi oli kuraista; sekoitus maantienruskeaa hiekkaa, kermanvaaleita karvoja ja haaleaa vettä.
Askeleet tuntuivat raskailta. Tunsin jättäväni märät ja kuraiset jalanjäljet perääni. Ehkä jätin, tai sitten en. En halunnut katsoa taakseni, nähdä kaikkea aiheuttamaani sotkua.
Raudoitetut kaviot kolahtelivat betonilattiaan. Kops, kops, kops. Rikkoivat hiljaisuutta, olivat häiriötekijä.
Olin ollut tyhmä. Hupsu teinityttö, joka eli valkean pumpulin ympäröimänä ja uskoi pilvien olevan hattaraa. Sai päänsä pyörälle karusellissa, humaltui elämästä. Uskoi valkealla ratsulla ratsastavaan prinssiin ja satujen onnellisiin loppuihin. Siihen, että kaikki päättyisi hyvin. Naiivina olin verenpunaisilla ruusun terälehdillä tanssiessani loukannut itseni piikkiin. Uskonut sokeaan rakkauteen ja päätynyt kävelemään päin tiiliseinää.
Kuvitellut, että voisin olla jollekin koko maailma. Mutta ajatuskin oli naurettava; kuinka pieni, tuskin pölynhiukkasta suurempi olisi voinut olla mitään sellaista? Kilpailla Venuksen rinnalla, loistaa auringon lailla?
Sydämeni oli ollut täynnä iloa. Riemu oli kuplinut rinnassani kuohuviinin lailla, loistanut kultaisena. Mutta nyt oli jäljellä vain eilisen muistot haamuineen. Sydämeni täynnä korventavaa rikkihappoa, joka repi riepaleiksi sen, mikä ei kai koskaan ehjä ollut ollutkaan.
Olimme olleet kuin elohopeaa. Niin kauan kuin olin pitänyt käteni avoinna, oli hopeinen eliksiiri pysynyt otteessani. Mutta olin kiristänyt otettani, pelännyt menettäväni kaiken. Ja niin oli otteeni irronnut, elohopea valunut läpi sormieni. Polttanut ihoni karrelle.
Olin leijaillut pilvissä, vapaana painovoimasta. Ja nyt se sama voima tuntui musertavan minut kappaleiksi.
Jäljellä olivat vain kuolleet tulppaanit yksiöni ikkunalaudalla, pudonneet terälehdet harmahtavalla lattialla. Puoliksi syöty, sydämen muotoinen suklaarasia kirjahyllyn reunalla. Tiskaamatta jääneet kaksi kahvikuppia. Ylisuuri yöpaita, jossa oli vielä hänen tuoksunsa.
Se mikä oli kerran ollut paratiisi, oli enää vain autio ja karu erämaa.
Ruskeat hevosen silmät tuijottivat minua. Lempeinä, vailla minkäänlaista arvotusta. Vilpittöminä ja kirkkaina. Niistä näin heijastuksena hennon ja kärsineen ruumiini. Painoin kasvoni vasten vuonohevosen hallavaa karvaa. Juuri nyt en halunnut nähdä itseäni, kyyneleiden tuhrimia kasvojani ja punaisiksi itkettyjä silmiä. Särkynyttä sielua kaiken takana.
Ehkä tämä oli niitä kokemuksia, joista täytyi vain ottaa opiksi. Oppia, että elämässä täytyi osata rakastaa. Mutta ennen kaikkea unohtaa.
Molemmat taidot vaativat kai samanlaista herkkyyttä.
|
|
|
|
Post by Pipsa on Apr 24, 2018 8:30:49 GMT 2
24.04.2018 Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa
Oletat kaikkien asioiden menevän huonosti. Ja niin ne usein menevätkin. Sellaista on elämä.
Mustat aurinkolasit peittivät itkettyneet silmäni. Seppeleessä mikään ei ollut muuttunut. Elämä ei ollut pysähtynyt vaikka siltä tuntuikin. Linnut lauloivat yhä.
Kevät oli saapunut. Aurinko paistoi. Luonto heräsi uudelleen henkiin. Maailma oli taas valoisa, pimeys oli karkotettu. Silti minä istuin autossa itkemässä. Suolaiset kyyneleet virtasivat pitkin valkoisia poskiani virran tavoin. Itkusta punaisiksi turvonneet silmät ja räkäinen nenä. Ulkona kevät joka ei saapuisi minulle.
Yksin maailmassa oli raskasta. Kun muut näkivät paistavan auringon, minä näin varjot. Näin kaikkialla rakastuneita pareja. Onnellisia, luottavaisia kasvoja. Yhteen liitettyjä käsiä, yhteen kietoutuneita sydämiä. Kaiken mitä minulla oli ollut. Kaiken mitä olin menettänyt.
Ja mitä minulla nyt oli? Tyhjyys. Yksinäisyys. Riittämättömyys. Sydän sirpaleina.
En ollut kertonut erostamme kenellekään. Häpesin liikaa. Ihmiset nyökkäilisivät ymmärtäväisesti, mielessään kuitenkin naureskelisivat sinisilmäisyyttäni. Päivittelisivät miten olin ollut niin lapsellisen hyväuskoinen, kyllähän kaikki olivat tienneet alusta alkaen, miten kaikki loppuisi. Kaikki paitsi minä. Minä olin hölmö, otin turpiin ja selkään.
Hän oli tarjonnut vain salmiakkia ja minä olin pannut peliin koko elämän.
Kaikki sanat. Kaikki katseet. Kaikki kosketukset. Kaikki lauseet. Kaikki tunteet. Kaikki lupaukset. Valetta. Kaikki oli ollut valetta. Miten olin ollut niin hölmö? Miksen ollut nähnyt läpi hänen sanojensa, läpi hänen lauseittensa? Mikä minussa oli vikana?
Hänen ajattelemisensa oli kuin myrkkyä. Join sitä silti.
Viha. Kaipuu. Epäusko. Pettymys. Inho. Tuska. Suru. Tyhjyys. Kipu. Tuska.
Liikaa kipua peitettäväksi. Salman ruskeat silmät näkivät heti lävitseni, näkivät rikkinäisyyteni. Näkivät, miten ilo oli muuttunut suruksi. Pilvilinnat, joista oli jäljellä enää vain tomua.
”Samuel?”, Salma tiesi sanomattakin. Nyökkäys. Romahdus. Tärisevä, lohduton itku. Murtunut sydän. Salman kädet ympärilläni.
”Voi Pipsa…”, lohtu kuulsi Salman äänestä. ”Mutta ehkä näin on parempi, se oli kuitenkin sun opettaja”
Itkuni vain voimistui. Mutta Salma pysyi vierelläni. Huolimatta loukkauksistani, huolimatta virheistäni. Piti otteessaan ja lohdutti. Ja sekunnin murto-osan suru tuntui hieman kevyemmältä kantaa.
Mutta olisi pitänyt tietää, että joskus seinilläkin on korvat. Ja jotkut asiat olisi parempi pitää salassa.
|
|
|
|
Post by Anne on Apr 26, 2018 9:03:17 GMT 2
<3 10-vuotisspessu Pipsalle <3 <3 |
|
|
|
Post by Pipsa on Jun 2, 2018 9:29:26 GMT 2
01.06.2018 – Kaikki ok
Ratsastuskentän vaalea hiekka pöllysi hevosten kavioiden alla. Aurinko oli kivunnut taivaan korkeimpaan kohtaan ja porotti sieltä nyt täydellä tehollaan. Niskaani poltteli ja hiekka kutitti silmiä, mutta silti tuntui lähes liiankin tyydyttävältä istuskella valkealla puuaidalla katselemassa ratsukoiden työskentelyä. Oli kesäpäivä parhaimmillaan - vain kylmä kokis toisessa kädessä olisi enää voinut tehdä siitä paremman.
Aamupäivä kuluikin rattoisasti siinä kentän laidalla istuskellessa. Nostelin puomeja, keräsin lantakasoja ja selailin jodelia. Pettymyksekseni en vieläkään löytänyt jodlausta itsestäni ”Kadonneenjäljillä” tai ”Kuumat myyjät”-kanavilta, vaikka eilinen työpäivä Liekkinakilla olikin ollut hyvin kiireinen ja asiakkaita oli ollut enemmän kuin riittävästi. Ehkä senkin aika koittaisi vielä joku päivä. Toisaalta Liekkinakin kirkuvan punaiseen lippikseen ja pikeepaitaan verhoutuneena, rasvan käry parfyyminani en kenties ollut aivan hehkeimmilläni. Toisaalta mitäpä sitä koskaan muiden mieltymyksistä ja fetisseistä tiesi.
Kun kuumuus alkoi tuntua liian tukalalta ja aurinkorasvani suojaus loppua, hipsuttelin takaisin tallille. Varjoisa rakennus tuntui ihanan viileältä ja kylmä ilmavirta hiveli paljaita vaaleita sääriäni. Kumarruin huitaisemaan nälkäisen itikan polveltani. Radion kesäviisujen siivittämänä tassuttelin suoraan kaapilleni hakemaan ratsastusvaatteeni ja vaihtamaan ne ylleni vessaan. Vaihdettuani farkkushortsit beigeihin, hiekan ja kuolan tahraamiin ratsastushousuihin ja tennarini jodpureihin, kipitin takaisin yläkertaan. Oleskelutilan avonainen ovi ja iloinen pulina vetivät minut puoleensa.
Puheen aiheet vaihtelivat kiihkeästi laidasta laitaan. Nousevana trendinä tuntui kuitenkin olevan arvailu siitä, mikä Lynnin ja Danielin lapsen nimeksi tulisi. Ei ihme, ettei kumpaakaan tuoreista vanhemmista ollut näkynyt tallilla hetkeen; sen lisäksi että uusi perheenjäsen varmasti vaati paljon aikaa ja malttia, olisivat lukuisat nimiehdotukset ja -utelut varmasti vain lisänneet kuormitusta. Myös lähestyvät kesätyöt ja erilaiset kesän juhlat olivat pulinan aiheena.
”Mäkin kävin just ostamassa uuden mekon”, Salma myhäili sohvalta. ”Sellasen tosi nätin mintunvihreän. Olin tosin aika ajoissa, kun ne häätkin on vasta syksyllä. Tosin olin aika yllättyny kyllä kutsusta, kun ei me oikein ees tunneta.”
”Oi, olispa ihana mennä häihin”, huokaisin painaen leukani käsiäni vasten. Vasta eilen olin ihastellut serkkuni ystävänsä häistä ottamia valokuvia. Paikkana oli ollut upea kartanorakennus vihreine ruohokenttineen ja puutarhoineen. Puhumattakaan yltäkylläisestä ruokatarjoilusta ja jousiorkesterista. Vain pihaa kiertävät riikinkukot ja suihkulähde olivat uupuneet. ”Kenen häihin sie oot menossa?”
”Yhen tutun vaan”, Salma totesi nopeasti. Kesti hetken, ennen kuin tajusin vaivautuneisuuden hänen äänessään. Ja silloin se iski.
”Naapurin?”
Salma nyökkäsi katsettani väistellen ja ryhtyi äkisti puhumaan villiyrttien keräämisestä ja käytöstä. Voikukista tuli kuulemma mitä mainioin smoothie. Mutta sanat valuivat ohi korvieni ja ajatukseni tuntuivat hidastuneen, muuttuneen putkeksi joka johti vain yhteen ainoaan asiaan.
Samuel. Samuel oli menossa naimisiin.
Kaunis kesäpäivä tuntui katoavan. Aurinko tuntui peittyvän harmaiden myrskypilvien alle, tuuli repi hajalle kauniit pumpulinpehmeät kumpupilvet. Sateenkaari vaihtui välähteleviin salamoihin. Ja kun aamulla olisi päivästä tehnyt paremman vain jääkaappikylmä kokis, olisin nyt tarvinnut jotain rutkasti tujumpaa.
Olin ollut jo iloinen, hymyileväinen. Kesä oli aluillaan ja elämä avoin polku. Olin odottanut innolla tulevaa, luullut päässeeni yli koko Samuel-keissistä.
Mutta uutinen syyshäistä tuntui iskulta vasten kasvojani, kunnon alakoukulta leukaan. Paitsi vielä paljon pahemmalta.
He olisivat varmasti näyttävä pari. Samuel komeana mustassa puvussaan, punainen ruusu napinlävessään. Ja morsian, voi kuinka kaunis hän olisikaan. Pystyin sieluni silmin näkemään morsiamen kuvankauniina valkeassa pitsipuvussaan, käsissään pyöreä hääkimppu verenpunaisista ruusuista, jotka kirkuisivat ikuista rakkautta. Ja hunnun, joka peittäisi morsiamen kasvoja aina seremonian alkuun asti. Rakastavan hymyn, jonka pari loisi toisilleen. Ja suudelman, jolla he sinetöisivät liittonsa. Kunnes kuolema heidät erottaisi.
Aamusta asti himoitsemani voileipäkään ei enää maistunut miltään. Kuiva sämpylä tuntui juuttuvan kurkkuuni ja aiheutti yskänpuuskan. Ainakin sain tekosyyn paeta alakerran rauhaan.
Alakerrasta astelin tarhoille. Ponilauma näytti tyytyväiseltä laiduntaessaan aitauksessaan. Valkea Bonnie hätisteli ötököitä kipakoin, piiskamaisin hännänhuiskauksin, Elmo lojui kyljellään kuivuneessa hiekassa ja Sikke höristeli korviaan pirteästi minut nähdessään. Aidan raosta pujahdin sisälle tarhaan ja kaivoin kuivuneen leivän palan ratsastushousujeni taskusta. Sen nähdessään kipitti Sikke höristen luokseni ja ahmaisi herkun kämmeneltäni ennen kuin kerkesin silmääkään räpäyttää. Poni tönäisi minua hellästi turvallaan lisäherkkujen toivossa. Se näytti hyväntuuliselta ja jotenkin aiempaa nuoremmalta. Ehkä tänään olisi hyvä päivä käydä kokeilemassa Liekkijärven kylmyyttä.
Kännykkäni piippasi.
”Ootko ok?”, kysyi Salman whatsup-viesti. Kääntelin kännykkää hetken käsissäni. Vedin syvään henkeä ja nostin katseeni ylös tarhan portille painautuneista mutaisista kavionjäljistä. Loin silmäni ylös kirkkaansiniseen taivaaseen. Siellä aurinko yhä oli paikoillaan.
”En”, kuului vastaukseni. ”Mutta tuun vielä olemaan”
|
|
|
|
Post by Pipsa on Jun 19, 2018 8:31:27 GMT 2
19.06.2018 - Kesä saa tulla
Kaartuva kirkkaansininen taivas yllämme. Aurinko. Kesä.
Kesäloma ja hyvä sää olivat houkutelleet Seppeleeseen normaalia enemmän ihmisiä. Käytävät tulvivat iloista pulinaa ja aurinkorasvan tuoksu leijui raskaana kesäpäivässä. Aikaisempien kesien tapaan olin yhä täysin valkoinen lukuunottamatta poskilleni ilmestyneitä pisamia, jotka saivat omasta mielestäni minut näyttämään lähinnä varhaisteiniltä. Toisaalta nuorekas ulkomuotoni auttoi minua myös ohittamaan lähikauppani vieressä parveilevat feissarit, joten en kokenut tarvetta valittaa asiasta.
Koska kesä ja syksy olivat uusien tavoitteiden asettamisen aikaa, olin päättänyt opetella soittamaan nokkahuilua. Huvittavaa tai ei, kaikki oli alkanut videosta jossa koira lauloi Toton Africaa. Ikävä kyllä haaveeni oli nopeasti tyssännyt postilaatikkooni pudotettuun uhkauslappuun, jossa soittoani oli verrattu kiihkoissaan kiljuvaan kettuun. Olin siis jälleen tilanteessa, jossa minun täytyi keksiä uusi tavoite.
Yksipyöräisellä ajaminen? Koodaaminen? Meditointi? Vaellus? Runojen kirjoittaminen? Miekkailu? Jousiammunta? Ei. Mikään ei tuntunut sopivalta.
Välitavoitteena olin ilmoittautunut Siken kanssa Seppeleen seurakisoihin, oli kulunut aivan liian pitkä aika kun viimeksi olimme astuneet parrasvaloihin. Olin Siken kanssa keskittynyt erityisesti koululuokkaan, sillä viime kerrasta kun olimme startanneet helpon A:n oli jo kulunut aikaa. Treeneissä Sikke oli enimmäkseen tuntunut oikein hyvältä, se liikkui rennosti hyvällä moottorilla ja oli mukavan kevyt ratsastaa. Jumppailusta ja venyttelystä huolimatta se tuntui kuitenkin vasemmalle taivutuksissa hieman jäykältä.
Auringon säteet hyväilivät vartaloani. Aitaa vierustavat heinät kutittelivat paljaita nilkkojani. Olin lupautunut kuvamaan Salman ja Bonnien koulutreeniä.
”Jos mä tuun nyt koko radan, niin kuvaatko Pipsa sen sitten?”, Salma huikkasi valkeana hohtavan Bonnien selästä. Poni steppasi paikallaan huiskien hännällään paarmoja.
”Juu, homma selvä”, huikkasin myöntyväisesti. Nostin kännykkäni ylemmäs ja näytin Salmalle peukkua virnistäen. Ratsukko liikkui kohti keskihalkaisijaa.
”Eikö tosta toiselta puolelta sais paremman videon? Aurinko häikäisisi vähemmän?”, aidan reunalla kiikkuva Fiia pohdiskeli mietteliäästi.
”Mut tässä on vähemmän nokkosia”
”Noh noh, kyllä nyt hyvän videon takia pitää hieman kärsiä”, punapää virnisti. Hänen hiuksensa loistivat auringossa vielä normaaliakin punaisempina. Irvistäen hyppelehdin kentän toiselle laidalle yrittäen väistellä polttavia nokkosia parhaani mukaan. Nauratti.
”Jaaa kamera käy!”
Ratsukko suoritti rataa varman keskittyneesti. Hiekka pöllysi kevyesti heidän jäljessään. Vieno tuulenvire heilautti hiuksiani.
Tässä hetkessä oli kaikki mitä kaipasin kesältä. Aurinko, ystävät ja onni (ja ei, ei Chowilawu).
|
|
|
|
Post by Pipsa on Aug 15, 2018 9:17:51 GMT 2
Heinäkuu 2018
Rankkasade piiskasi tallin kattoa. Jo hetkeä aiemmin luonto oli kuin pysähtynyt; linnut olivat kadonneet kuin piiloutuakseen lähestyvältä myrskyltä. Odotus leijui ilmassa.
Tallissa leijui kuivan heinän haju ja kevyt puheen sorina.
”Kuulitko, että Tuulia oli mennyt kihloihin?”, Fiia virkkoi nojaillen Bonnien karsinan oveen. Nostin katseeni Siken jaloista. Hikikarpalo valui pitkin otsaani vaikka ilma oli jo alkanut viilentyä.
”En! Herranjettas, kuka menee naimisiin noin nuorena? Nehän on ihan lapsia vielä!”
”Ne meni kihloihin jo helmikuussa siellä Saksassa”
”Huh. Hieno juttu tietysti niille. En haluis olla kyyninen, mutta kulta sokaisee monet, rakkaus jokaisen… Pitää varmaan ite jo parin vuoden päästä alkaa hankkimaan kissoja. Ainakin tällä menolla. Tässä kerkeä edes ajatella muuta kun töitä ja opiskelua, niin ja tietysti Sikkeä.” Ja Samuelia.
Kuullessaan nimensä poni nosti päätään ja tuijotti minua lempeästi ruskeilla silmillään. Hymyilin vinosti. Puhe häistä tuntui terävänä pistona sydämessä. Haavana joka ei ollut vieläkään arpeutunut. Mutta voiko haava arpeutua jos se revitään auki uudelleen ja uudelleen?
Pian hääkellot soisivat Samuelille. Liian pian.
”Salmalla ja Bonniella meni muuten vissiin aika hyvin siellä Kanadassa?”, jatkoin vaihtaen puheenaihetta kömpelösti. Fiia katsoi minua, hän selkeästi tiesi mitä oikeasti ajattelin.
”Joo, ne tuli toiseksi”, punapää tiesi kertoa.
”Niitten yhteistyö on kyllä toiminut viime aikoina hyvin. Niistä on hioutunut hyvä pari.”
”Totta. Oot sä nähnyt vielä Agin uutta hoitajaa?”
”En. En oo oikeastaan nähnyt yhtään uutta hoitajaa muuten kun vilaukselta. Kuulin vaan juttua, että se Agin hoitaja ei ilmeisesti oo ainakaan mistään köyhimmästä päästä”
”Mmm, jutut ne kiertää”, Fiia totesi viitaten selkeästi omiin kokemuksiinsa.
”No joo.”
Valon välähdys halkaisi ilmaa. Taivaalla välähtävää salamaa seurasi matala jyrinä. Poni ravisti päätään turhautuneesti. Sen kupeet olivat märkänä hiestä. Kun pyyhin hien pois kostealla sienellä, sai valuva vesi sen ravistamaan koko ruumistaan kuin inhon vallassa.
”Jatkat sä muuten tiistain tunnilla?”
”Joo.”
”Kiva, niin mäkin.”
”Kiva.”
|
|
|
|
Post by Pipsa on Aug 17, 2018 12:46:41 GMT 2
Heinäkuun loppupuoli - Hattarasydän
82 päivää, tunti ja 26 minuuttia. 1 969 tuntia. 118166 minuuttia.
Häät lähenivät päivä päivältä ja sekunti sekuntilta. Yritin uskotella, ettei se sattunut. Ettei tuntunut missään. Feikata hymyn kasvoilleni, nauraa vain, etten kai minä enää niin vanhoja juttuja muistellut. Että uutta matoa koukkun vaan, merihän oli täynnä toinen toistaan parempia vonkaleita. Että koko juttu oli jo menneen talven lumia ja mitä näitä nyt olikaan.
Mutta sattuihan se. Aivan helvetisti. Se oli kuin hermosärkyä; terävää ja viiltävää. Aina hetkellisesti sen unohti, mutta sitten se taas iski vielä entistäkin kovempana. Iski niinä yksinäisinä iltoina, krapulaisina sunnuntai-aamuina.
Huomattuani, ettei asian välttely ainakaan auttanut tilannetta, olin päätynyt vellomaan sydänsuruissani. Sydän syrjälläni ja viinilasi toisessa kädessä katselin illat pitkätyksin romanttisia komedioita, joissa rakkaus oli niin puhdasta ja kaunista. Itkin maskarat poskillani elämän kurjuutta ja vääryyttä, kahmien välillä tahmeaksi sulaneita suklaapaloja Fazerin foliokuoren päältä, pyyhkäisten punaiseksi muuttunutta nenääni nenäliinaan.
Sitten toki itkin vielä vähän lisää sitä, kuinka säälittävä olinkaan. Ja kun Netflixin romanttisten komedioiden valikoima tyrehtyi, siirryin seuraamaan hääreality-ohjelmia.
Olin jo luonut valmiin skenaarion siitä, kuinka häät tulisivat menemään. Heidät vihittäisiin Liekkijärven kirkossa, jonne pari saapuisi yhdessä mustalla Rolls-Roycella. Yhdessä tietysti, sillä elettiinhän nyt jo 2018—lukua ja morsiamen saattaminen oli hieman vanhanaikainen perinne, jos minulta kysyttiin. Modernina parina pari siis astelisi alttarille rinta rinnan, juhlaväen huokaillessa ihastuneena. Morsian olisi verhoutunut luunvalkeaan pitsipukuun, jossa olisi pitkät hihat. Ebenpuun tummat hiukset olisi nostettu ylös rennolle nutturalle ja huulet punattu verenpunaisiksi. Vihkitoimituksen jälkeen siirryttäisiin Liekkijärven hienoimman hotellin, Lieken, juhlasaliin, joka olisi koristeltu kullanvärisin koristein. Siellä syötäisiin naudan sisäpaistia punaviinikastikkeella ja hasselbackan perunoilla, skoolattaisiin shampanjalla ja tanssittaisiin aamuviiteen.
Voitte siis kuvitella järkytykseni, kun esittäessäni skenaarioni Salmalle, pudisteli tämä syvään huokaisten päätään.
”Oikeasti, miten niin vanhentunut perinne?”, tyttö hymähti pientä hymyä siroilla huulillaan. ”Ja toiseksi, sulla meni tasan kaikki väärin. Niillä on siviilivihkiminen, ei kirkkovihkimistä. Ja Anna on vegaani, joten tuskin niillä on sisäpaistia. Plus ne juhlat on Liekkijärven metsästysmajalla, ei Liekessä”
Ja niin tunsin oloni jo hieman paremmaksi. Ihan oikeasti, kuka halusi mennä naimisiin metsästysmajassa, jossa irrotetut hirvien päät tuijottivat seiniltä lasitetuilla silmillään?
Ja niin elämä jatkui. Sirpaleiksi särkynyt sydämeni alkoi pala palalta kasautumaan takaisin entiseen muottiinsa. Ei siitä kai täysin ehjää tulisi, mutta kesän myötä märkivät haavat vaihtuivat arpiin, jotka ajan myötä vaalenisivat. Ja ehkä vielä joskus kaunis päivä muuttuisivat haalenneet arvet kuivuneiksi ruviksi, jotka tippuisivat pois. Vaaleat jäljet jäisivät, mutta kudos olisi taas tervettä – kykenevää rakastamaan jälleen.
Hitaasti, mutta varmasti aloin nauttia kesästä. Kävin festareilla, grillasin itseäni auringossa ja söin mansikoita litratolkulla. Kaivoin esille pölyttyneet juoksulenkkarini ja ryhdyin taas käymään lenkillä. Kerran jopa erehdyin lähtemään Inkerin kanssa salille hikoilemaan. Ja kesän kuumuudessa totisesti hikoilin kuin pikkupossu. Mutta hei, hikihän oli vain palavan rasvan kyyneleitä, kuten Inkeri tsemppasi.
Otteeni elämään palasi. Joskus niin viiltävä tuska oli vain enää kaihoisuutta ja kaipuuta. Pieni muljahdus vatsanpohjassa. Television tuijotus vaihtui pitkiin tallilla vietettyihin päiviin, aidankorjaustalkoisiin ja uittoretkiin. Sikke oli saanut lomailla kesällä parisen viikkoa laitumella. Se oli saanut lisää pyöreyttä kermakarkin välisiin kylkiinsä ja sen kauniisti leikattu pystyharja oli kasvanut ylipitkäksi skunkin häntää muistuttavaksi mopiksi, mutta sen silmiin oli palannut se vanha iloinen pilke. Ensimmäiset treenit lomalta paluun jälkeen olivat olleet yhtä ompelukoneen lailla tikittämistä ja lentävää peräpäätä, mutta virtapiikin tasoituttua oli työskentely lähtenyt taas sujumaan. Siken työskentelymotivaatio oli taas kasvanut ja se lähti jälleen kentälle korvat innokkaasti tötteröllä. Tälle syksylle en ollut enää viitsinyt katsella juurikaan kisoja tai valmennuksia, alkoihan Sikelläkin jo ikää olemaan sen verran – vaikkei se toki mikään vanhus vielä ollutkaan, vaan terve ja reipas 18-vuotias. Hiljaa mielessäni olin hieman haaveillut valmennusryhmään liittymisestä tai muuten vain kisaratsun etsimisestä, mutten ollut vaivautunut asian eteen mitään tekemään. Katsoisi sitten syksymmällä, miten aikani riittäisi opiskelun ja työn rinnalla aktiivisempaan valmentautumiseen. Toisaalta vakkaritunneilla olin saanut kevätkaudella paljon positiivista palautetta ja Anne oli jopa kehaissut, että sopivan ratsun kanssa olisin valmis kokeilemaan jo vaativan tason koululuokkiakin.
Ja niin olin valmis ottamaan syksyn vastaan. Avoin mielin, hymyssä suin, valmiina uusille seikkailuille. Samuelin kanssa elämä oli ollut kuin hattaraa. Vaaleanpunaista ja makeaa. Mutta ei hattaralla pitkälle pötkinyt; se kävi liian makeaksi toistuvasti nautittuna, alkaisi pian oksettaa ja aiheuttaisi vain turhaa sokerihumalaa. Ehkä elämä oli nyt sitten kuin ruisleipä; ei ehkä yhtä sokerikuorrutteista, vaan arkista ja harmahtavaa, mutta todellista. Ei enää pilviin rakennettuja linnoja, vaan peruskalliota. Sellaista, joka kestäisi kovemmankin tuulen ja tuiverruksen.
|
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!