Siken hoitovihko

[Kirsikka]

5.5.2013 Toukomaasto

Jes, toukomaasto! Maneesitalven jälkeen maastoratsastus oli parasta mitä voisi kuvitella, ainakin hevosihmisille. Innoissani ponnaan vuonohevosen selkään ja kiristän satulavyön. Hevosillakin on jo kevättä rinnassa. Ne hirnahtelevat, eikä varsinkaan allani oleva tamma olisi jaksanut seisoa enää hetkeäkään Huijari-orin takana. No, enhän voi Sikkeä syyttää, olenhan itse vähintään puoliksi yhtä kärsimätön kuin se. Mutta onneksi Sikke on luotettava puskaratsu joka ei vähästä hätkähdä. Takanamme oleva Emmykin saa todistaa intoani väläyttäessäni tälle mahdollisimman leveän hymyn.

“Nyt lähdetään! Ja aina kun mie kerron missä askellajissa mennään, niin kerrotte taaksepäin että kaikki pysyy ajan tasalla”, Anne huikkaa jonon kärjestä. Maastomme alkaa käynnin jälkeen reippaalla ravilla. Anne kiitää Huiskalla sellaista vauhtia, että Siken selässä tuntuu kuin montéssa olisi. Tamma heilauttelee päätään halutessaan pysyä Huijarin vauhdissa mukana. Hidastan kevennystäni ja puolipidätän. Onnistun jotenkin pitämään hyvän etäisyyden, eikä Sikke lähde laukkaamaan. Ravurielämyksen jälkeen tulemme suurelle hiekkatielle. Jatkamme ravaamista, ennenkuin näkyviimme tulee punainen piste ja korviimme kantautuu auton loppuunkulutettu radiojumputus. “Auto, käyntiin”, Anne huudahtaa. Kaikki tietenkin olettavat auton hidastavan, kun edessä on pitkä hevosjono. Oletukset osoittautuvat vääriksi, kun herra “eilen ajokortin saanut” kaahaa ohi tie pöllyten. Auto huristeli niin läheltä, että jopa Sikke vetää herneet nenään, tehden pystyynnousemisen jälkeen äkkikäännöksen. Minä olen Siken kaulalla, ja monelta katoavat jalustimet. “Jotkut sitten kaipaisivat muutaman ajotunnin lisää!”, kiroan muiden mukana. Jotkut ehtivät huomaamaan auton rekkarin, ja Anne tekisi vaadittavan ilmoituksen viranomaisille. No, matka jatkuu.

Karistan nopeasti autoilijan mielestäni. Vältääksemme muut vastaavat tilanteet, käännymme pienemmälle tielle antaen ratsuille pitemmät ohjat. Taputtelen Sikkeä kaulalle ja rauhoittelen sitä. Suuntaamme Liekkijärvelle vaihtelevasti ravaten ja laukaten. Sikke pärskii haluten selvästi päästellä höyryjä. Se ampaisee ensimmäisissä laukoissa vauhtiin kuin höyryveturi, yrittäen välillä livahtaa Huijarin ohitse. Muutaman siirtymisen jälkeen hallakko laukaa mukavan pirteästi, ja naurahdan kun se hirnahtaa iloisena. Tamma tuntuu niin tasaisen reippaalta, että voin nousta jalustimien varaan kevyeen istuntaan. Pidän pohkeet tiiviisti hallakon kyljissä kiinni ja ohjat hyvällä tuntumalla, jos Sikke kuitenkin keksisi jotain orimaisia temppuja. Katsahdan taakseni ja huomaan Patronin aika mukavasti melkein kiinni Siken pepussa. “Sori Patron, sie et ole ihan Siken tyyppiä”, vitsailen Emmylle ja Patronille. “Joo sori mie yritän ottaa etäisyyttä”, Emmy nurahtaa takaisin. Järveä lähestyessämme kaikilla on kova työ hidastaa yli-innokkaat hevoset käyntiin.

Aurinko saa Liekkijärven pinnan kimaltamaan, vesi näyttä kirkkaammalta kuin koskaan. “Tässä rannassa saa kahluuttaa hevosen”, Anne sanoo. Kavion painaumat perässämme ohjaan Siken märältä rantahiekalta veteen. Tamma on tottunut vesipeto, ja se kävelee mieluusti yli polven syvyyteen. Siellä se kuopii vettä etujalallaan ja hörpääkin vettä vähän. Myös Huiska, Huijari, Humu ja Taiga nauttivat viileästä vedestä. Kun taas Bonnie heittäytyy takajaloilleen, kun Salma yrittää saada sen metrinkään päähän vedestä. Patron uskaltautuu veteen muiden mukana, ja Hype sekä Tollo, isoina hevosina, kastavat myös kavioitaan. Taputan rauhassa Siken kaulaa, kunnes tunnen sen yrittävän mennä makuulle. Käännän tammaa rantaa kohti, ja puristan vahvasti pohkeilla. Vältyn totaaliselta kastumiselta, juuri ja juuri.

Kun hevoset ovat saaneet viilennellä hetken, lähdemme takaisin tallille. Korkeassa vedessä kahlaus rauhoitti onneksi hevosia vähän. Annankin Sikelle jokusen pidemmän ohjan, jotta se saisi venyttää kaulaansa ravissa. Lähempänä tallia otamme pidemmän loppukäynti pätkän. Aurinko pistää silmääni tullessamme takaisin tutulle pihamaalle. Laskeudu Siken selästä ja halaan sitä kiitokseksi ihanasta maastosta. Upea ratsastussää ja maasto, pieniä kommelluksia lukuunottamatta.

13HM

[Pipsa]

24.06.2013 - Maastoretki

Kärpäsiä pörräämässä,
ponien ympärillä surraamassa
Ponini heittää päätään,
pärskähtää

Pian se kiihdyttää askeltaan,
siirtyy iloiseen hölkkään
Tie pöllyää

Aurinko on syrjäyttänyt pilvet,
Lämmin tuuli pörröttää ponin harjaa
Puut vilisevät ohitsemme,
hetken me aivan kuin lennämme

Suoralla annamme ponien juosta,
Kiitää rinnalla tuulen
Ne ovat onnellisia,
niin ainakin luulen

Hetken vain vie kunnes saavumme tallipihaan,
Ja aurinko katoaa pilven taa

[Kirsikka]

                                                          Kesäpäivä tallilla ja uusia tulokkaita
                                                                                            01.07.2013
 
Sammutan vaaleansinisen skootterini punaisen tallirakennuksen seinustalle. Korpinmustat hiukseni valahtavat yli olkapäiden, kun nostan kypärän päästäni. Puheensorina ja hevosien hirnahtelu kantautuu korviini kun avaan tallin oven. Lämmin ilma on saanut monen muunkin hoitajan aikaisin liikkeelle, ja saan monet hyvän huomenen toivotukset. Vien reppuni ja kypäräni kaappiini, ja vaihdan pinkit converseni ratsastuskenkiin. Ne voisin surutta liata. Olen kietaisemassa paksuja hiuksiani nutturalle, kun tunnen taputuksen olkapäälläni.

-Kimi mitä sä teet täällä näin aikaisin? I didn’t know you are a morning person, Robert nostaa kulmiaan.
-Ai moi, sanon kääntyessäni. No haluan vaan viettää koko päivän tallilla ja hoidella Sikkeä, hymyilen.
-Same here, poika virnistää. Ehkä me sitten törmätään vielä.
-Maybe, maybe, virnistän kääntyen takaisin peiliin päin.
-Okay well, I’ll see you around, Robert sanoo lähiten alas.

Olen niin aikaisin tallilla, että Sikkeä ei ole vielä viety ulos. Se mussuttaa tyytyväisenä aamuruokiaan, kun menen sen karsinaan ja taputan sitä. Tamma nostaa päänsä ja haistelee kättäni korvat hörössä. Onneksi Pipsa ei laittanut sitä kesälaitumille, sillä onhan kesä parasta hevosteluaikaa. Hymyilen antaen ponille halauksen ennen kuin se hirnahtaa Tollolle jota Jesse on viemässä ulos. Ori katsahtaa tammaa kuin kahjoa, ja Jessekin naurahtaa Siken tervehdykselle.

-Höpsö poni, naurahdan laittaen riimun Siken päähän. Nyt vien sut ulos jatkamaan syömistä niin mie voin siivota tän siun karsinan.
-Vietkö sie Siken ulos, kärsimätöntä Bonnieta käsissään pitävä Salma kysyy. Kun olisi hyvä että tällä prinsessalla olisi seuraa tuolla ulkona.
-Joo olen just viemässä tätä ulos, hymyilen tytölle. Me tullaan teidän perässä.

Tasaiset helteet eivät taaskaan kerran helli Suomen kesää, mutta aurinko pistää silmiini kun astun Sikke perässäni ulos. Tallustamme säpsyilevän Bonskun ja Salman perässä ponitarhalle. Päästämme ponit yhtä aikaa irti ja ne ampaisevat laukkaan kuin tykinsuusta. Nauramme niiden menolle ja haemme muutaman ämpärillisen vettä tarhan vesiastiaan. Ponit innostuvat vieläkin enemmän, kun ponipojat Robert ja Anthon tuovat hoitoponinsa tarhaan.

-Nice day, huh? Robert sanoo peittäen silmänsä auringolta.
-Täydellinen päivä olla tallilla, hymyilen.
-Ponit ainakin tykkää, Anthon naurahtaa osoittaen tammojen pukittelua. Ootteko muuten jo käyny kattomassa niitä uusia hevosia?
-Ai ne tuli jo, kysyn innostuen. Onko ne sisällä?
-Mie kävin jo kattomassa Walmaa ja Aria, ne on ihania, Salma sanoo silmät kirkastuen.
-I’ve seen them too, Robert sanoo ylpeänä.
-Näyttäkää missä ne on, hihkun ottaen kiinni Salman käsivarresta ja vetäen tätä tallille päin.

Käymme katsomassa Walmaa ja Aristotelesta. Walma on sellainen pörröinen ja söpö perus shettis, jolla kuulemma on luonnettakin. Angloarabi Ari taas kiinnostaa mua vähän enemmän. Upea, punarautias nuori ruuna, josta varmasti saataisiin vielä koulittua hyvä tuntihevonen. Arilla minäkin voisin tunneilla ratsastella. Uusien hevosten mukana tuli myös uusia hoitajia, ja joillakin tuntihevosilla oli hoitaja vaihtunut. Muunmuassa Selena palasi nyt Humun hoitajana. Käyn tervehtimässä kaikkia uusia hoitajia; Simonaa, Wilua, Rionaa, Kinukkia ja Nadjaa. Walman hoitajaksi olisi vielä tulossa joku meidän talliporukkaan, kunhan sopiva hoitaja tuolle nuorelle matamille löytyy.

Käytettyäni mukavasti aikaa molempien hevosten ihasteluun, lähden yläkertaan tekemään tämän päivän toimintasuunnitelmaa. Istun oleskeluhuoneen pöydän ääreen Pipsan, Britan, Emmyn ja Akun seuraan. Kaivan farkkushortsieni taskun pohjalta paperilapun ja pöydältä nappaan kynän.

Tehtävälista:
-puhdista karsina
-pese pintelit
-puhdista suitset
-satulahuovat pesuun
-Sipsukka valmiiksi maastoa varten

-Mitä sie raapustat? Akku utelee. Jotain salaista?
-Laitan vaan muistiin mitä kaikkea pitää tänään tehdä, hymyilen nostaen katseeni muihin pöydän ääressä istuviin. Pipsa siehän menit Sikellä maastoon ilman satulaa tänään?
-Joo, se olis suunnitelma, Pipsa sanoo hörpäten vettä. Ei oikeen viitsi mitään raskaampaa vääntää näin lämpimällä.
-Niinpä, Patroninkin kanssa mennään korkeintaan illalla koulukiemuroita, sitten kun viilenee, Emmy nyökkäilee.
-Hujukin on niin nuori, ettei sen kärsivällisyys riitä näin kuumassa työskentelyyn, Akku naurahtaa kääntäen Hevoshullun sivua.

Juttelemme vielä hetken niitänäitä tulevasta hevoskesästä, ennenkuin lähden siivoamaan Siken karsinaa. Laitan kuulokkeet korvilleni ja kuuntelen musiikkia työn nopeuttamiseksi. “Baby I'm too lost in you, caught in you, lost in everything about you, so deep I can't sleep, I can't think, I just think about the things that you do, I'm just too lost in you...” Kovan työni tulos on yksi kottikärryllinen Siken tuotoksia, joiden tilalle tuon uutta turvetta. Pesen myös tamman vesikupin ja kaurakaukalon. Puhdista karsina: check!

Sitten pinteleitä jynssäämään. Itse olen aina pitänyt enemmän suojista. Ne on helppo ja nopea laittaa, eikä puhdistamiseenkaan kulu puolta päivää. Käyn nappaamassa satulahuoneesta jostain Siken tavarakasasta limenvihreät tarrapintelit. Kannan ne pesuboksiin jossa Anne huuhtelee Bladea, varmaan estääkseen tammaa palamasta tarhassa auringonpaisteessa. Päätän olla häiritsemättä, joten menen tarkistamaan pesukoneen tilanteen, josko se olisi vapaana Siken satulahuoville. Vaan ei. Kuulen jo kauempaa pesukoneen surinan. Tämä ei nyt oikein rullaa. Palatessani pesuboksille, Anne irrottaakin jo Bladen ja lähtee viemään tammaa ulos minua tervehtien. Huuhtelen pintelit ja jynssään niistä kaiken kerääntyneen lian pois jonkunlaisella tiskiharjalla. Jos joku käveli takaani, hän sai varmasti hyvää viihdettä. Sillä sellaisella tempolla heilutin pinteleitä pesevää kättäni, ja pyllistelyni siinä työn touhussa oli varmasti näkemisen arvoinen.

Ripustan putipuhtaat pintelit pesuboksin tyhjään telineeseen kuivumaan pyyhkäisten otsaani. Pese pintelit: double check!

14HM

[Pipsa]

04.07.2013 - Poni harmaa kuin susihukka

Leveästi haukotellen heitän hevosvarustekuvaston oleskelutilan puiselle pöydälle. Kuten aina, läpsähtää lehti pöydälle vain osittain, mäiskähtäen siitä sitten lattialle. Murahtaen käyn nostamassa sen takaisin pöydälle, lysähtäen takaisin vakiopaikalleni upottavan sohvan syvyyksiin. Huoneen ovi narahtaa valittavasti. Raukeasti raotan silmiäni.

“Mooi!”, Ilu ja Britta hihkuvat ovelta. “Mitäs Pipsuli?”
“Mitäs tässä”, hymähdän haukotellen jälleen. “Yritin nukkua”
“Mitä turhaan tuhlata näin kaunista ja lämmintä päivää uinumalla sisällä”, Britta pudistaa päätään virnistäen.
“Lämmintä?”, naurahdan. “Tuolla on kuumempi kun Saharassa”
“Siks oiskin oiva idea lähteä uittamaan”, Ilu johdattelee keskustelua. “Poniporukalla. Plus Hype”
“Jaa, kuulostaa kyllä ihan kelpo idealta”, suuni vetäytyy leveään hymyyn. “Meiän piti Siken kanssa kyllä treenata tänään, muttaah…”
“Voitas kyllä eka mennä kentällä, sitten heittää satulat pois ja kipasta lammelle?”, Britta ehdottaa tutkaillen jääkaapin sisältöä.
“Okei”, Ilu nyökyttää hyväksyvästi, kuten myös minäkin. “Viiminen pihalla on mätämuna!”

Juoksujalkaa syöksymme ulos typötyhjästä tallista, kiiruhtaen vehreän pihan läpi tarhoille. Keskellä pihaa jakaudumme eri poluille - minä ja Ilu ponitarhalle, Britta taas takatarhalle.

“Oi, kato miten söpöiltä ne näyttää”, Ilu hymyilee meitä aidan takaa tuijottavalle ponipoppoolle. “Voi kun Pellalle tekis sellasen ihanan kukkaseppeleen..”
“Joo, Sikkekin näyttää aivan ihastuttavan… kuolleelta?”, virnistän tarkastellessani omaa poniani, joka heinikon keskellä kyljellään. Meidät kuullessaan se nostaa hieman päätään ja pyöräyttää korviaan hörähtäen hennon tervehdyksen. “No moi vaan Possu”
Reippaasti tassuttelen ponini luo ja kliksautan riimunnarun kiinni sen likaantuneeseen punaiseen riimuun. Pitäisi kyllä pestä se ja vaihtaa ainakin väliaikaisesti toiseen.

Raahattuamme ponit läpi houkuttelevien heinikkojen kiinnitämme ne harjauspuomille, joka on mukavasti varjossa. Britta on kerennyt sinne Hypen kanssa ensimmäisenä, minun parkkeeratessa Sikke sen viereen. Hetken hevoset mulkoilevat toisiaan, lopettaen kuitenkin kinastelunsa pian.

Kun olen reippain vedoin sukinut pölyt ja hiekat pois Siken turkista, siirryn harjaamaan sen pientä päätä. Olen kuitenkin vähällä älähtää, pysähtyen vain suu auki tuijottamaan ponini otsaa.
“No, mitä?”, Ilu vilkaisee minuun kysyvästi. Myös Britta pysäyttää harjaavan kätensä liikkeen. “Pipsa?”
“Sikellä on harmaita karvoja”, henkäisen kumartuen tarkastelemaan tamman otsan karvoja.
“Ihan tosi?”, Britta virnistää. “Niin Hypelläkin. Ja Pellalla”
“Ei kun ihan tosi”, mumisen. “Kato vaikka”
“Missä muka?”, Ilu ilmaantuu viereeni silmiään siristäen. “Ei kun hei, tossa!”
“Näyttäkääs mullekin”, Britta vilkuilee selkäni takaa. “Hei, jopa kaks harmaata karvaa”
“En mie oo ajatellukkaan että Sikelläkin ois harmaita karvoja jo nyt”, pohdin vakavana. “Sehän on vasta yksitoista. Kohtahan se alkaa olla jo vanha…”
“Pöh, vanha se on kymmenen vuoden päästä”, Ilu nauraa.

Ajatus harmaiden karvojen takana jää silti hetkeksi nakuttamaan ajatuksiani. Ei, tällä hetkellä Sikke ei ollut vanhaa nähnytkään, nyt se oli vasta poni parhaassa iässä. Mutta entä vaikka viiden vuoden päästä? Olisiko se sama eloisa itsensä, vai kenties jo vanha ponimuori? Olisiko se minulla edes enää silloin?

“Pipsa hei”, Britta hymyilee. “Älä nyt tollasta murehdi”
“Ajattele, Pellakin on jo 20v ja elämänsä kunnossa”, Ilukin toteaa. “Eikä Sikellä oo koskaan ollu ees mitään jaloissa tai mitään vastaavaa”
“On sillä selässä vähän ollu…”, vastaan vaisusti.
“No, se on sitten sen ajan murhe!”, Britta lohduttaa. “Mutta nyt mennään treenaamaan, niin nähdään mihin noista teiän ponimummoista on!”

Kentällä saan kyllä huomata, ettei Sikkeä ikä paina - se paahtaa menemään höyryjunan lailla kiitos parin lötköilypäivän. Saan ihan tosissani keskittyä saamaan sen rennoksi ja pehmeäksi, ennen kuin voimme alkaa työstämään mitään muuta. Useiden siirtymien avulla alkaa poni jo kulkea varsin nätisti, astuen hyvin alleen ja kuunnellen minua tarkkaavaisesti. Tähän tilaan päästyämme päädyn tamman kanssa harjoittelemaan sulkutaivutuksia, jotka eivät koskaan olleet kuuluneet vahvuuksiimme. Yllätyksekseni saamme aikaan pari omalle tasollemme varsin hyvää sulkupätkää - niiden suhteen oli tapahtunut selkeää kehitystä. Tämän lisäksi teemme vielä hieman avotaivutusta sekä lisäystä käynnissä ja ravissa.

Kun kaikki kolme olemme tyytyväisiä ratsuihimme, kipaisemme heittämässä niiltä turhat kamppeet tallille ja suuntaamme metsän siimekseen. Kunnon läträilyt lammessa oli kyllä nyt ansaittu, kaikkien nauttiessa kauniista kesäpäivästä. Siinä vesipetona tunnetun Siken kahlaillessa päädyin tulokseen, ettei se näyttäisi yhtään pahalta harmaanakaan. Mitäpä sitä tulevaa murehtimaan, kun oli vielä tämäkin päivä elettävänä.

[Pipsa]

18.08.2013 - Vieläkö on kesää jäljellä?

Tuulen lailla kiidän alas mäkeä vanhan ja uskollisen pyöräni selässä. Viima piiskaa kasvojani ja ohjaustangon puristamisesta punertavia käsiäni palentaa. Silti poljen vain yhä lisää vauhtia ajokkiini lähes hullunkiilto raollaan olevissa silmissäni. Ja kun viimein sydämeni tykyttää tuhatta ja sataa ja jalkani ovat maitohapoilla, lopetan polkemisen ja vain nautin vauhdin hurmasta. Tämä oli yksi niistä sadoista asioista, joihin en kai koskaan kyllästyisi.

Kun viimein Seppeleen punainen tallirakennus ja valkeiden aitojen rajaamat tarhat tulevat näkyviin, jarrutan kiiltävän punaisena auringossa hehkuvan pyöräni mateluvauhtiin ja kaarran sen tutulle paikalle seinään nojaamaan.
“Moi!”, Bladea taluttava Elli tervehtii. “Olikos hyvä kesä?””
“Morjes”, huikkaan vastaukseksi. “Olihan tuo ihan kiva, meni vaan liian nopeasti”
Kiristän poninhäntääni ja varjostan kasvojani kädelläni nähdäkseni kaksikon paremmin.
“Olit sie ratsastamassa?”, kysyn kurottautuen samalla silittämään kuvankaunista tähtipäätä.
“Joo, käytiin vähän treenaamassa perusjuttuja kentällä”, Elli nyökkää taputtaen tamman pitkää kaulaa leppoisasti. “Ajattelit sä ratsastaa tänään Siken ja Rotan vai mites?”
“En tiiä vielä”, kohautan olkapäitäni. “Eipä miulla kyllä mitään muutakaan tänään pitäis olla”
“Noh, me taietaan tästä Laten kanssa lähteä tuonne tarhoille”, Elli huikkaa. Pian hän ja hevonen ovat jo vain kaukainen läiskä kaiken ruohikon keskellä.

Kuten yleensä aina, Sikke on ahneesti kiskomassa suuhunsa tarhan vehreää ruohoa. Minut tunnistaessaan se kuitenkin päästää ilmoille kimeän tervehdyksen ja pinkoo portille reippaassa hölkässä. Parit viimeiset metrit tarhalle tuntuvat kilometreiltä, mutta kun viimein sukellan sisälle tarhaan, en voi muuta kuin kietoa vaaleat käsivarteni ponin kaulan ympärille. Liki viikkoon en ollut nähnyt sitä ja tajusin vasta nyt, kuinka ikävä minulla olikaan sitä ollut.
“Vooi kultapieni, mitenkäs sie nyt oot noin huomionkipee?”, suon ponille lempeimmän hymyni siirtyessäni silittämään sen vaaleaa otsaa. “Joo, hieno poni oot. Paras”

Halihetken jälkeen suuntaan ponin kanssa tallille päin. Se seuraa minua koiran lailla, painaen karsinassa päänsä syliini. Milloin siitä oikein oli tullut noin nöyrä ja kiltti?
“Mennään tänään maastoon lönköttelemään”, kerron Sikelle ryhtyessäni harjaamaan sitä. Kesällä olimme kyllä treenanneet ihan suht aktiivisesti, mutta nyt ajatus maastoilusta tuntui paljon houkuttelevammalta. Koko kesän aikana olimme kerenneet kisata vain Seppeleen kisoissa, eikä menestys ollut ollut mitään valtaisaa, vaikka ihan hyviä tuloksiakin oli tullut; muun muassa estekisoissa olimme olleet metrissä kolmansia puhtaalla radalla, vaikka edeltävässä luokassa olikin tullut hylky kahden kieltäytymisen vuoksi. Suunnistuskisojen tehtäväluokassa olimme olleet jopa toisia ja kenttäkilpailuissa olimme tulleet viidenneksi. Kisojen kannalta kesä oli siis ollut ihan mukava, vaikka toki enemmänkin olisimme voineet kisoja kiertää - nyt se oli ollut vain omasta laiskuudestani kiinni.

Suittuani ponin turkin puhtaaksi pölystä ja mudasta sujautan sille vielä vähän aikaa sitten herätysostoksena ostamani upouudet, Dyna EQ:n ruskeaturkoosit suojat. Olin löytänyt ne sopivasti kaupan alelaarista, enkä ollut voinut vastustaa kiusausta. Toisaalta eivät ne aivan turhatkaan olleet, sillä olin jo jonkun aikaa etsinyt halvempia suojia mansikoita maksaneiden WEGAn ihastuttavien Olympic-suojien rinnalle. Nyt voisin jättää kalliimmat suojat parempaan treeni- ja kisakäyttöön. Myös koulukäyttöön olin ajatellut ostaa uudet, valkeat suojat, mutta niiden hankkiminen saisi jäädä parempaan rahatilanteeseen. Jos sellaista nyt koskaan tulisi…

Satulahuoneelta kipaisen hakemassa satulan ja suitset, kiiruhtaen taas takaisin ponini luo. Porukkaa oli jälleen alkanut valua tasaisin väli ajoin sisälle talliin, joten oli jo suoranainen ihme, että olin selviytynyt takaisin ilman juuttumista juoruamaan kenenkään kanssa. Rutinoituneesti puen varusteet Sikelle, etsin kypäräni käytävältä ja lähden pihalle poni perässäni.

Pian jo samoamme pitkin syrjäisempää ja kapeampaa polkua, Siken nauttiessa selkeästi joka sekunnista. Pitkin ja vetrein askelin se astelee eteenpäin, venyttäen kaulaansa tyytyväisesti pärskien. Annan sen edetä sen omaa tahtia, tyytyen itse vain myötäilemään sen pehmeitä liikkeitä.

Tässä hetkessä oli kaikki, mitä juuri nyt tarvitsin.

[Pipsa]

08.09.2013 - Lentävä norjalainen

Aamu oli alkanut kauniina ja kuulaana, mutta muuttunut harmaaksi kuin mustavalkoinen valokuva. Sen kauneus oli enää vain muisto, jonka ainoastaan aamuvirkut olivat ehtineet huomata vain vilahdukselta. Mutta minä olin huomannut sen ja varjelin nyt kuvaa siitä mielessäni. Voi kuinka mieluusti olisinkaan nyt kääntynyt takaisin lämpimään ja iloiseen kesään, muttat sen sijaan tallustin nyt koleassa syyssäässä. Eikä poispääsyä ollut tiedossa.

Jälleen kerran tallipiha siinsi silmieni edessä. Juuri nyt en jaksanut innostua siitä tai ohitseni lepattavasta, todennäköisesti yhdestä syksyn viimeisestä ritariperhosesta. Mitään huomaamatta, kuin laput silmilläni, minä vain suuntasin sisälle talliin, jatkaen lähes juoksujalkaa yläkertaan.

Vanhasta, metallisesta kaapistani kaivan esille vaihtovaatteet; ennen mustat, mutta ajanmyötä tummanharmaiksi vaalenneet ratsastushousut, vuosia uljaasti palvelleen leveäraitaisen villapaidan ja mustat nahkasaappaani. Kaiken lisäksi pääsyin vielä vetämään ylleni kirkkaan keltaisen, muovilta tuoksuvan sadetakin.

"Sikkee!", kutsuin ponia. Tuuli oli yltynyt ja sateen tahti reipastunut entisestään. "Kultapossu tuus nyt tännee!"
Maanittelustani huolimatta poni tuskin letkautti korvaansakaan kutsuhuudoilleni, vaikkak portille tullut, sadeloimeen peitelty Venna olisi lähes tunkenut matkaani. Myöskään valkeanharmaa Bonnie ei näyttänyt nauttinut koleasta säästä, mutta tyytyi vain tuijottamaan shokeraavan väristä takkiani.
"Älkääs nyt, kyllä teiät kohta tullaan hakemaan", tokaisin ponikaksikolle tipsutellessani niiden ohi. Bonnie tuhahti närkästyneesti.

Vasta kun olin vain parin metrin päässä ponistani, kehtasi se tervehtiä minua tutulla hörähdyksellä.
"Hmph, noin pitkäänkö kesti tunnistaa? Joo, takki on uus, mutta silti...", mumisin vuonohevoselle, joka oli ryhtynyt tekemään minulle ruumiintarkastusta herkkujen toivossa. "Turha luulo, enää kuule pari herkkua ja kaikki luulee sinnuu virtahevoks"
Ponille jutellen lähdin kulkemaan verkkaisin askelin kohti tallia. Voimakas tuuli sai takkini lepattamaan ja Siken astelemaan hieman levottomasti, mutta pian olimme jo tallissa tuulelta suojassa.

Tallissa kävin hakemassa Siken suuren, selkeästi nimikoidun harjapakin ja painelin takaisin tamman luo. Tukevalla solmulla sitaisin narun kiinni kaltereihin ja ryhdyin harjaamaan ponia. Korvat hörössä se katseli oven raosta käytävälle, ryhtyyen kuitenkin pian nuokkumaan leppoisasti aloillaan. Harjattuani Siken kipaisin hakemassa sen varusteet satulahuoneelta. Pikaisesti päädyin vielä olemaan hieman turhamainen ja vaihtamaan punaisen, hieman kulahtaneen huovan lähes uuteen, kirkkaanturkoosiin. Se mätsäisi hyvin suojiin.

Olin päättänyt hypätä tänään. Ensisijaisesti olin ollut ajatellut suunnata maastoesteille, mutta tällä kertaa sää pakotti meidät sulloutumaan maneesiin. Sinne kasasin pikaisesti kummallekin sivulle kaksi ristikkoa kaarevalle linjalle suhteutetuin välein, korkeudeksi laitoin alkuun noin 50cm.

Esteet kasattuani ryhdyin lämmittelemään Sikkeä. Se tuntui ihan kivalta; liikkui hyvin eteen ja kuunteli minua. Ravissa ratsastin muutamia väistöjä ja voltteja, joissa poni tuntui oikein vetreältä. Laukassa taas tein paljon ympyröitä ja pari vaihtoa, etsien hyvää tempoa. Kun olin saanut ratsastettua Siken haluamani kaltaiseksi, oli aika alkaa hypätä.

Alkuun aloitin hyppäämään vastakkaisilla sivuilla olevien esteiden muodostamaa kokorataleikkaalinjaa. Poni hyppäsi innokkaasti ja kevyesti. Pari kertaa toistin samaa harjoitusta, ennenkuin ryhdyin menemään kaarevaa linjaa. Vaikka esteet olivat yhä pieniä, joutui kaarevalla linjalla niin minä kuin Sikkekin keskittymään. Eteenpäin ponia ei tarvinnut kyllä käskeä, mutta pidätteitä sain tehdä senkin edestä. Mielessäni hoen samalla oman istuntani korjaamis-mantraa, mutta lähinnä tuntuu kaikki istunnassa tulevan itsestään.

Parin onnistuneen kerran jälkeen korotan esteitä hiukan. Kun olen tyytyväinen niidenkin ylityksiin, otan vielä rentoa laukkaa, sekä huolelliset jäähdyttelyt.

Tallissa huuhtaisen Siken ja palkitsen sen oikein maukkaalla porkkanalla. Pitkästä aikaa olin oikein tyytyväinen treeniin. Valmentajaa olin jo etsiskellyt, joten kenties me pian palaisimme kisakentille. Kenties vielä piankin.

[Kirsikka]

Vaellus 2013




15HM

[Kirsikka]

03.10.2013 Syysmaastossa

Kävin Siken kanssa syksyisellä maastolenkillä ilman satulaa. Tarkkaavainen tamma näki jäniksen juoksevan tien yli ja pysähtyi sitä katsomaan.



16HM

[Kirsikka]

04.10.2013 Irtohypytystä syysiltana

Irtohypytimme Sikkeä ja Rottaa Pipsan kanssa maneesissa, kun ulkona alkoi jo hämärtää. Hevoset hyppäsivät reippaasti puhkuen, ja ne löysivät esteet hyvin eikä meidän tarvinnut niitä paljon ohjata. Hypytysten jälkeen kävimme neljästään pienellä viilennyskävelyllä lähimaastossa, jo muutaman tähden tuikkiessa tummalla taivaalla.



(kuva siis kääntynyt koneelle laittaessa, siksi tuo Rotan päämerkki väärällä puolella)

17HM

[Pipsa]

03.10.2013 - Mammutteja ikiroudassa

Tänään olisi se päivä. Tänään luurangot kaivettaisiin ulos kaapeistaan. Tänään pienin tai synkinkään nurkka ei välttyisi valolta, eikö yksikään kivi jäisi kääntämättä. Tänään olisi se päivä. Tänään salaisuudet paljastuisivat.Tonight's the night, kuten suosikkisarjani päähenkilö, Dexter, olisi sanonut.

Pakko myöntää, että eilisen yöunet olivat jääneet vähälle. Sen lisäksi, että Siperiakin olisi ollut makuuhuonettani lämpimämpi ja mieluisampi kolkka - jonka vuosi olin joutunut hytisemään kahden peiton alla ja pitämään vielä huppariakin päällä nukkuessani - oli myös Seppeleen vintillä olevaan huoneen sisältö vilissyt ajatuksissani tuon tuosta. Asiat olivat rynnistäneet eteenpäin pikajunan lailla. Pitkään oli huoneen kanssa keretty arvuuttelemaan ja pohtimaan, mutta viimein saataisiin asia päätökseen.

Tyynen itsevarmasti astelin sisälle tallin punaisista, raskaista ovista. Harmaan lattian kopina sai hevoset kurkkimaan ulos karsinoidensa luukuista. Pikaisesti huikkasin moikat käytävää tunnollisesti puunaavalle Kasperille ja kiiruhdin läpi tallin yläkertaan. Odotus tuntui jo polttavalta ja sydän takoi kiivammin rinnassani. Viimeiset askeleet oleskelutilalle hypähtelin eteenpäin, sujahtaen avonaisesta ovesta leveä hymy kasvoillani.
"Mooi!", hihkaisin, vilkaisten sohvalla istujia. Britta istui keskellä sohvaa Eetun ja Robertin välissä. Jopa minä pystyin aistimaan kireän tunnelman, sekä olin havaitsevinani pienen helpotuksen eleen Eetun kasvoilta.
"Mitäs työ?", hymyilin iloisesti. "Aika kauhee keli tuolla ulkona, hyrr..."
"Jep", Britta nyökkäsi. "Kuulin, että ootte testaamassa tänään sitä avainta siihen huoneeseen"
"Mitääh? Kerrankin jotain kiinnostavaa ja mulla ei oo asiasta hajuakaan!", Eetu puuskahti.
"Tuolta heinävintiltä vie ovi jonnekin, mutta se on ollu lukossa monen monen monta vuotta, eikä Annekaan kai tiiä mitä siellä on. Nyt sinne tais kuitenkin löytyy avain", tyttö selitti. pikaisesti. Eetun silmät suurenivat, mutta myös Robert näytti varsin kiinnostuneelta.

Juuri kun olin alkamassa selittämään lisää, päästi kännykkäni piippaavan äänen. Akkua oli jäljellä enää vain muutama prosenttia. Huokaisten upotin älypuhelimeni takaisin taskuni syövereihin, hypähtäen ylös sohvalta.
"Taian lähtee tässä vaiheessa käymään Sikkeä liikuttamassa, Salmalla alkaa vasta kohta se valmennus. Tuleeks kukaan mukaan?"

Kun en saanut ketään maaniteltua mukaani, jouduin suuntaamaan yksin pihalle. Kevyt tihkumainen vesisade oli vaihtunut valkeaan, vetiseen räntään. Tuhahdellen kiiruhdin juoksujalkaa läpi tallipihan ponitarhalle. Ponipoppoo seisoskeli tiiviissä porukassa, etenkin sirompien ponien näytellessä hapanta naamaa kelille.
"Sikke!", kutsuin poniani. Se pinkaisi raviin, mutta ei tosiaankaan kohti minua. Päin vastoin. Astellessani tammaa kohti kiirehti se askeltaan. Syvään huokaisten kaivoin taskustani esille sen ikivanhan mariannen raidallisen karkkipaperin, rapistellen sitä. Ei kestänyt kuin pieni hetki, kun ponini mateli luokseni herkun toivossa.
"Huomaa kyllä että on taas syksy, kun siekin oot tollanen kunnon sika", hymähdin kiinnittäen riimunnarun riimuun. Sikke pärskähti tyytymättömästi.

Porttia avatessani poni asteli levottomasti aloillaan. Sen häntä viuhoi ja korvat painuivat päätä vasten.
"Mikä nyt on?", tuhahdin vuonohevoselle ja loin siihen murhaavan katseen. Syksy oli aina aikaisemminkin saanut siihen lisää virtaa, mutta ei sentään näin paljoa.
Viimein sain venkslattua portin auki. Se päästi vaikeroivan narahduksen avautuessaan, sekä kalahti taas sulkiessani sen perässäni. Reippain askelin lähdin kiiruhtamaan halki lehtien peittämän tallipihan kohti tallia pörhistelevä Sikke rinnallani. Yllättäen kuitenkin aina niin nätisti kulkeva Sikke hyppäsi sivulle.
Sateen kastelemat lehdet ja mutainen maa eivät antaneet minulle tukea, vaan lennähdin suoraan mahalleni, narun tempautuessa kädestäni. Tästä riemaantuneena poni pinkaisi laukkaan takapäätään heitellen. Pian se oli jo kadonnut näkökentästäni.

Vuonohevosta manaten ja kiroten könysin ylös mutaisesta maasta. Vaatteeni olivat mudassa ja ratsastushousujeni polvi revennyt. Käsiänikin poltteli ja naru oli tehnyt niihin ikävät nirhaumat. Niinpä niin, tyhmästä päästä kärsi koko ruumis. Entistäkin happamammalta näyttäen lähdin astelemaan kohti tallia. Sinne syöppö poni yleensä suuntasi aina ensimmäisenä.
"Hei onko Sikkee näkyny?", huusin kysymykseni sisälle talliin.
"Ei oo", käytävää lakaiseva Soffi totesi. "Karkasko se?"
"Jep", nyökkäsin.
"Mä voin tulla auttamaan", tyttö totesi avuliaasti ja jätti harjan nojaamaan seinään.
Yhdessä suuntasimme takaisin ulos, käytyämme kuitenkin ensin hakemassa kauroja ämpärin pohjalle.

"Mihin suuntaan se lähti?", vaaleaverikkö vilkuili ympärilleen.
"En oo ihan varma", kohotan olkapäitäni. "Mutta jos se ei menny talliin, niin sitten se meni varmaan tonne maneesille päin"

Yhdessä kiertelemme Seppeleen tiluksia Sikkeä huudellen. Ponia ei kuitenkaan näy missään. Olen jo valmiina soittamaan poliisille suunnatessamme takaisin tallille lisävarustusta hakemaan, kun silmäni nauliintuvat parkkipaikalle. Siellä Sikke tallustaa. Muttei suinkaan yksin, vaan Kristianin vierellä. Jestas.
"Moi! Arvelin että tää saattas olla sulta kateissa, kun oli tuolla tienpentareella syömässä", Kristian hymyili ponini viereltä. "Eikä sitä ollu hankala saaha kiinni, ollaanhan me kavereita, vai mitä Sikke?"
"Kiva", oli ainoa mitä sain sanottua järkytykseltäni. Oli vaikea sanoa kumpi oli suurempi järkytys, se että Sikke oli mennyt tielle asti, vai Kristian jonka olin viimeksi nähnyt ties milloin. Jäykästi otin riimunnarun vastaan. Sillä hetkellä olin yhtä jäässä kuin mammutti ikiroudassa.
"No, mä taiankin tästä lähteä", poika totesi hetken päästä. "Moikka!"
"Moi", vastasin hiljaa takaisin, puristaen riimunnarua kädessäni.
Soffi loi minuun uteliaan katseen, muttei ilmeisesti viitsinyt kysyä mitään. Ehkä oli parempi niin.

Hetkisen taluttelin hengästynyttä Sikkeä pihalla ja tarkastin ettei se ontunut.

Kuskattuani viimein Siken takaisin karsinaan, kävin huolellisesti läpi sen koko kropan. Vasemmasta takasesta löysin pienen pintanaarmun. Tunnollisesti putsasin sen, mutta sen enempää ei sille tarvinnut tehdä. Reissunsa jäljiltä poni oli hikeentynyt, joten pyyhin sen märällä sienellä. Maastoreissu taitaisi tänään vaihtua ihan vain rentoon kävelyyn kentällä. Hetken pohdittuani päädyin soittamaan Kirsikan apuun. Välittömästi tyttö lupautuikin tulemaan hoitamaan Siken loppuun.

Väsyneenä kaikesta kävin etsimässä Salman käsiini. Vaatteeni olivat mutaiset ja rikki, sekä ajatukseni sekaisin. Kotonakin odotti valtava kasa kouluhommia. Yhdessä tuumin päädyimme siirtämään huoneen tutkimista tulevaisuuteen. Jos se oli ollut lukittuna vuosikymmeniä, parilla päivällä tuskin olisi väliä.

Tänään ei kyllä totisesti ollut hyvä päivä.

[Kirsikka]

09.10.2013

Sikke neiti ei tykännyt satulasta, kun laitoin tammaa valmiiksi Pipsalle koulutreeniä varten.



18HM

[Kirsikka]

17.10.2013 Lähempänä Sikkeä



19 HM

[Kirsikka]

20.10.2013 Syksyä Seppeleessä

Syksy näkyy jo Seppeleessäkin. Piha ja tiet ovat mutaisia, ja värikkäitä lehtikasoja on pitkin poikin. Ronja pääsi mukaani tallille ulkoilemaan. Viedessäni Sikkeä maneesiin jäimme ihmettelemään koiran lehtien jahtaamista. Kirpeä syysilma antaa näköjään energiaa itse kullekin. (:



20HM

Ihana, kaunis ja huolellinen kuva! Syksyn tunnelmaa, ja paljon! =)

[Pipsa]

22.10.2013 - Kultaponi

Että olikin pitänyt mennä kertomaan Ilonalle kuinka minulla on loistava vastustuskyky, jonka ansiosta en ole koskaan sairaana. Tietysti kehu oli kolahtanut omaan nilkkaan, tässä tapauksessa ennemminkin omaan nokkaan. Nyt siis tallustin pitkin tallin käytäviä äänekkäästi niiskutellen.
"Terve Pipsa!", ohikulkeva mustahiuksinen Karoliina huikkaa iloisesti. Hymyillen ja samanaikaisesti niiskaisten heilautan kättäni tervehdykseksi.
"Vissiin syysflunssa iskeny suhunkin", tyttö virnistää leveästi.
"Valitettavasti joo", nyökkään, kaivaen takkini taskusta nenäliinan. "Lähetkö miun kaa pellolle tänään? Pitkästä aikaa ei ois maa jäässä tai liian liukas"
"Ois kiva joo, mutta Myntti menee tänään kahelle tunnille", Karoliina henkäisee. "Pitäs varmaan kohta käyä hakemassa se sisälle"
"Ainii", huokaisen. "No, mie taian kanssa käyä ottamassa Siken sisälle. Moikka!"

Eilisen kylmä viima ja sadekuurot olivat vaihtuneet tänään koleaan, mutta melko tyyneen keliin. Aurinko pysyi visusti piilossaan ja taivas oli kirkkaan valkoinen. Miksiköhän syksyn tullen kirkkaan sininen taivas muuttui aina valkeaksi tai harmaaksi? Ajatuksiani pohtien suuntaan halki tallipihan, saapuen hetken taivalluksen jälkeen ponitarhalle. Laiskasti vuonohevonen nostaa päätään huomatessaan minut.
"Sikkee!", huikkaan nähden jo sieluni silmin kuinka hevonen laukkaa luokseni harja hulmuten. Mutta ei. Se tyytyy vain tuijottamaan minua suurilla ruskeilla silmillään. Huokaisten pujahdan aidan välistä sisälle tarhaan.
"Tuus nyt", tuhahdan tammalle, joka yhä seisoo paikoillaan. Laiskasti se tuhahtaa ja ottaa muutama askelta kohti minua. Hiljaa puhellen kiinnitän hieman jo risaisen riimunarun sen punaiseen riimuun.

Rauhallista vauhtia tallustelemme sisälle talliin. Siken karsinan oveen kiinnittämäni ruusukkeet heilahtelivat ulkoa sisälle puhaltavasta ilmavirrasta. Nyt syksyn tullen olin osallistunut pariin seurakisaan, mutta sijoituksemme eivät olleet olleet erikoisen hyviä. Esteradoilla Sikke oli kyllä nopea, mutta pudotuksia oli tullut. Koulukisoissa menestys oli ollut hieman parempaa, joten olin ajatellut ottaa tavoitteeksini startata ainakin pari aluetason kisaa, sekä valmentautua enemmän. Tällä kertaa olin päättänyt todellakin toteuttaa tavoitteeni ja panostaa nyt kisapuoleenkin enemmän. Toki koulu verotti paljon aikaani treenamiselta, mutta Kirsikka oli lupautunut auttamaan ahkerasti Siken kisakuntoon saamisessa.

Haukotellen ohjaan ponin sen omaan karsinaan. Se venyttää kaulaansa alas ja tonkii turvallaan heinänkorsia pohjallisten seasta. Nopeasti riisun tammalta ruskearuudullisen sadeloimen, joka alkoi olla jo parhaat päivänsä nähnyt. Pienet vesipisarat valuvat pitkin loimen liukasta pintaa. Kuuluu hiljainen kilahdus kun siististi viikkamani loimen vyö kolahtaa vasten karsinan ovea. Kauempaa kuluu hiljaa kuinka radio soittaa jotain suuresti Pariisin Kevään tuotokselta kuulostavaa kappaletta. Musiikin mukana hiljaa hyräillen aloitan harjaamaan poniani.

Ei kestä kuin hetki, kun Sikke jo nuokkuu aloillaan.
"Nuku sie vaan siinä kun pikkupossu ja Pipsa hoitaa kaiken työn...", hymähdän ponille kietoen käteni sen kaulan ympäri. "Siitä tuliskin hyvä piirretty, Pipsa ja Possu"
Ponin lämpö ja rauhallinen hengitys tuntuvat ihanalta. Puoliunessa se odottaa kiltisti aloillaan kun selvitän vielä sen paksun, pitkäksi kasvaneen mustavalken hännän. Pitäisi joku päivä lyhentää sekin. Ennen satulahuoneelle menoa sidon Siken kiinni. Sen unelias olemus oli vain pettävää harhaa, sillä en taatusti kerkeäisi kuin kulman taa, kun se jo viipottaisi menemään ympäri tallia. Tiukkaa solmua tehdessäni luo se minuun syyttävän katseen.
"Joo, kyllä oon kamala ilonpilaaja, nih", hymähdän vuonohevoselle ja pörrötän vielä sen otsaharjaa.

Satulahuoneelta kipaisen hakemassa Siken satulan ja suitset. Karvaantuneen satulahuovan vaihdan vaste pestyyn, mustaan PKK-cupista voitettuun huopaan. Varusteet mukanani tallustelen takaisin karsinalle. Pudistan päätäni huomatessani ponin yrittävän avata kiireisesti hampaillaan äsken sitomaani solmua. Kun se huomaa minut, irroittaa se heti otteensa narusta. Naureskellen varustan ponin hetkessä.
"Hei Salma, kattositko Sikkeä hetken, kun käyn vaihtamassa varusteet?", huikkaan Bonnien karsinaan tuoneelle nuorelle naiselle.
"Juu tottakai. Ootko muuten saanut mitään selville siitä valokuva-albumista?"
"En, mutta ajattelin mennä joku päivä käymään kirjastossa, jos sieltä löytyis vaikka jotain vanhoja lehtileikkeitä tai jotain", kerron suunnitelmistani suunnaten jo kohti oleskelutilaa.

Yläkerrassa vaihdan päälleni hupparin ja toppaliivin, sekä vaihdan tennarini jodpureihin ja saappaanvarsiin. Poistan vielä eilisen jäljiltä kenkiin jääneet kannukset, sujautan hanskat käteen ja upotan kypärän päähäni. Sitten eikun matkaan!

Ulkona aurinko on tullut esiin harmaiden pilvien takaa. Sen säteet saavat ponin turkin hehkumaan kultaisena. Minun rakas kultaponini.

[Kirsikka]

Seppeleen Halloween 2013

Sikke prinsessan kanssa halloween radalla. (:



21HM


--
Värikäs ja huolellinen kuva. Ihanaa Halloween-tunnelmaa!