|
Post by Maiss on Jun 21, 2010 12:55:25 GMT 2
Pukkikohtaus, 21.6Katselin hoitoponiani sen mutustellessa rehevää ruohoa Pampulan vierellä laitumella. Se oli niin keskittynyt syömiseen, joten se ei ollut huomannut tuloani. "Siiri", kutsuin tammaa joka äkkinäisesti nosti päänsä ja katsahti minuun. "Tule tänne!" Siirille odotti pari sekuntia, ja nosti sitten reippaan laukan. Kolmen laukka-askeleen jälkeen se nosti takajalkansa korkealle ilmaan, ja jatkoi taas matkaansa aina välillä pukittaen. Naurahdin ponille kun se pysähtyi eteeni. "Oot sä kyllä melkoinen rodeoponi!" sanoin samalla kun otin Siirin kiinni. Maiss♥Siiri 18HM Kuvan kanssa taistelin monta tuntia, joten olen suhteellisen tyytyväinen. Mallista on piirretty, vaikka poni ei olekaan sopusuhtainen, mutta päästä sain mielestäni shettismiäsen. (:
|
|
|
Post by Maiss on Jul 12, 2010 18:32:05 GMT 2
Neljän tytön hauska hellepäivä, 12.7
Makoilin oleskeluhuoneen sohvalla silmät kiinni, en jaksanut liikkua, oli niin kuuma. Kuulin kun joku astui sisään huoneeseen, ja pysähtyi heti oven luo, luultavasti katsomaan minua. “Mitäs Maissi tekee?” kuulin silloin tuttuakin tutumman äänen kysyvän. Avasin silmäni ja katsoin ovensuussa seisovaa, taas hiuksensa värjännyttä blondia, joka siis tällä kertaa oikeasti oli blondi. Niin, meidän oma blondi Lynnimme seisoi katsomassa minua silmät hiukan kysyvässä asennossa. “Nukuuhnn…” vastasin laiskasti ja suljin taas silmäni, kääntäen kylkeä. “Ei tallille oo tultu nukkumaan, nyt meet hakemaan Siirin, ja sitte me mennään maastoon!” Lynn sanoi terävästi. “MAASTOON?! Näin kuumalla ilmalla?” ihmettelin, nousten istumaan sohvalla. “Jep, koska ponien pitää liikkua. Mä voisin tulla vaihteeks Riinalla, ku se on sisällä. Joten kipin kapin hakemaan pirulaistas!” 15-vuotias ilmoitti, ja katosi sinne mistä oli tullutkin: nimittäin alas talliin. “Kai se on mentävä”, mutisin ja nousin katsomaan ikkunalla olevaa astemittaria, joka näytti tasan kolmeakymmentä celsiusastetta. Yhtäkkiä mieleni kirkastui, sillä olin saanut mahtavan idean…
“Mä haen nyt sen Siirin”, huikkasin Lynnille, joka harjaili Riinaa käytävällä. “Joo, tuo se sitte sisälle harjattavaks”, tyttö huikkasin perääni kävellessäni ulos tallista laitumia kohti. Aloin kävelemään takatarhaa kohti, sillä siellä shetlanninponien pitäisi olla. Vihelsin nähdessäni Siirin laiduntamassa Pampulan, Humun, Pikun ja Aksun kanssa takatarhassa. Aksu ja Siiri nostivat päänsä ruohosta, ja katselivat minua korvat hörössä, kun taas muut ponit jatkoivat laiskoina ruohon mussuttamista. Huomasin että Siirillä oli päitset päässä, joten otin vain narun portin luota, ja puikkelehdin tarhaan. “Tule tänne, tule tänne”, kutsuin hoitoponiani ja näytin porkkanaa, jonka olin ottanut mukaan kiinnioton helpottamiseksi. Siiri asteli heti luokseni, ja pisti porkkanan poskeensa hetkessä. Käytin hetkeä hyväksi, sillä kiinnitin narun lukon riimun solkeen. Kun neiti tajusi olevansa kiinni, se vastusti asiaa hiukan peruuttamalla, mutta sitten se tulee kiltisti perässäni pois tarhasta. Matkalla talliin, meitä vastaan tulivat Humu uuden hoitajansa Roosan kanssa sekä Jokerin ja Flooran. Tervehdin tyttöjä jotka kertoivat olevansa menossa talutuslenkille maastoihin. Sitten jatkoin talliin jossa Lynn harjasi Riinaa edelleen. “Siiri ei vaikuta hirveen likaselta, ni ollaan varmaan valmiita lähtemään puolen tunnin päästä”, sanoin samalla kun sidoin kulorautiaan käytävälle Riinaa vastapäätä. “Okei”, pellavapää vastasi ja harjasi puoliveristä sen vatsan alta, johon Riina vastasi tammamaisesti hätkähtäen. Pyysin Lynniä katsomaan Siirin perään sillä aikaa kun hain satulahuoneesta ponin harjat. Samalla käväisin katsomassa tuntilistoja, joissa onneksi luki että Siiri ei mennyt tunteja. Laitoin harjalaatikon shetlanninponitamman viereen, ja otin sieltä kovan harjan jolla harjasin ensin Siirin etujalat. Poni laski päätään alas eikä se ollut yhtään ylienerginen.
“Ihanan viileetä!” sanoin kun istahdin tamman paljaaseen selkään. Lynn naurahti Riinan selästä - olin nimittäin laittanut kypärääni ja peppuni alle kylmägeelipaketit viilentämään oloa. Siiristäkin tuntui varmasti hassulta, sillä toinen kylmägeeleistähän sai senkin olon tuntemaan kylmemmältä. “Mennäänkö?” kysyin ja maiskutin ponin liikkeelle. Lynn ja Riina tulivat edellemme ja Lynn ohjasi ison hevosen hiekkatielle, joka johti maastoihin. Siiri hörisi aina välillä, antaessani sille pitkää ohjaa. Sekin oli hiukan väsyneen oloinen, joka tietenkin oli sään kannalta ymmärrettävää, mutta kyllä se laukan jälkeen virkistyisi. Riina taas ihmetteli pientä maastokaveriaan, ja yritti aina välillä pysähtyä katsomaan Siiriä. Lynn oli kumminkin päättäväinen, eikä antanut hoitohevosensa pysähdellä miten halusi. “Mennäänkö mitä reittiä laukkapelloille?” toinen kysyi ja antoi hänkin ratsulleen hiukan pidempää ohjaa. “Voitas vaikka mennä metsäreittiä, ku ei jaksa ravailla hirveesti”, sanoin, ja Lynn oli samaa mieltä. Käänsimme siis risteyksessä metsäpolulle, jolla puut varjostivat polkua niin, ettei aurinko lämmittänyt täydeltä teholtaan selkiämme. Nelijalkaiset astelivat rauhallisesti polkua pitkin kun me Lynnin kanssa puhuimme. Riina pelästyi kerran puskasta lennähtänyttä lintua, joka sai myöskin Siirin hätkähtämään, mutta onneksi ponit pysyivät hallinnassa. Asettelin aina välillä jääpussiani pehvani alla, sillä se oli tippumaisillaan melkein kokoajan. Lopulta kumminkin luovutin, ja ravasin mahdollisimman rauhallisesti Riinan vierelle ja annoin kylmägeelin tytölle. Lynni laittoi pussin nauraen satulalaukkuun ja yritti pidätellä innostunutta Riinaa. Ideani ei näköjään ollut niin toimiva kuin olin kuvitellut, vaikka olihan vielä kypärässä suhteellisen kylmä pussi. “Prr”, blondi rauhoitteli isoa tammaa. “KATO, TOSSA ON TOI LAMPI!” huudahdin sitten innoissani, ja sain samalla Riinankin vielä innostuneemmaksi. “Mennään vähän vilvottelemaan jalkoja, ja annetaan ponien juoda.” Hymyillen Lynn antoi ratsunsa ravata hitaasti lammelle, kun taas minä ja Siiri tulimme reippaasti perässä. Nousin ongelmitta pikkuruisen shetlanninponin selästä, kun taas Lynni hyppäsi alas jättiläismäisen puoliverisen selästä kompuroiden. “Tää on kyllä ihan mahtavan kokonen!” tyttö sanoi suu täydessä hymyssä ja taputteli läsipäätä joka tyytyväisenä hankasi päätään hoitajaansa. “Nii on! Mä en ymmärrä miten sä oot onnistunu hankkimaan tallin isoimmat hoidokikseis”, kerroin naurahtaen. “Musta Siiri on riittävän iso.” “Ja mä en ymmärrä miten sä oot onnistunu hankkimaan tallin pienimmän!” Lynn nauroi ja istahti lammen reunalle vetäen ratsastuskenkänsä sekä chapsinsa pois jaloista. Itse potkaisin vain tutut Vans-kangaskenkäni jaloistani, otin sukat pois ja vedin ratsastushousut ylös. Istahdin Lynnin viereen lammen reunalle ja laitoin jalkani viileään veteen. Kehotin Siiriä tulemaan lähemmäs, ja se alkoi varovaisesti juomaan lammesta vettä. Riina taasen ei halunnut astua metriä lähemmäs lampea, ennen kuin Lynn sai tamman houkuteltua juottamalla sille vettä käsistään. Istuimme siinä aivan hiljaa, ja katsoimme ponien juomatuokiota ja veden alla olleita varpaitamme.
“Laukkaa, laukkaa, Siiri!” huusin ponin selästä kun yritimme saada ponin kanssa Riinaa ja Lynniä kiinni. Riina oli varmasti sata kertaa nopeampi kuin Siiri, joten oli todella vaikea saada heitä kiinni. Shetlanninponi heitti aina välillä ilopukin, mutta horjahdin vain kerran kaulalle, sillä pukit olivat sen verran pieniä. Huomasin pellavapään hidastavan ratsunsa tahtia, ja niin saimme kohta ratsukon kiinni. Siiri hörisi tyytyväisenä kun sai hiukan hidastaa tahtia, mutta laukka jatkui silti, ainakin vähän aikaa. Sillä kohta tulimme laukkasuoran loppuun ja siirryimme ravin kautta rauhalliseen käyntiin. Tammat halusivat molemmat pidempää ohjaa, sillä ne laskivat päänsä alemmas. Meillä kaikilla oli luultavasti kuuma, ainakin Siiri oli ihan hikinen. “On kyllä ihan älyttömän kuuma!” sanoin kun kävelimme pellon reunaa takaisin tallia päin. “Niin on, kuinka kauan tätä kestää?” Lynn kysyi, mutta tiesi, etten minä tiennyt. “En tiiä, mut onhan tää perjaatteessa ihan kivaa”, hymyilin ja taputin ponia kaulalle. Siiriä (ja luultavasti Riinaakin) odotti Seppeleessä kunnon pesu. Se oli yksi asia, josta olin varma!
Maissi&Siiri 19HM
|
|
|
Post by Maiss on Jul 16, 2010 12:17:29 GMT 2
Puolet, 15.7
Pienen pieni tuulenvire käy hiuksiini kävellessäni tarhaa kohti hakemaan Siiriä. On kulunut tasan puoli vuotta siitä kun sain Josefiinalta tekstiviestin jossa minua onniteltiin Siirin hoitajuuden johdosta. Hymyilen huomatessani että kulorautias on pitänyt mahtavan piehtarointihetken. “Tänään mä voisin taas pestä sut, ku oot aika likanen”, totean ja kävelen sisään tarhaan riimunaru kädessäni. Ponipirulainen seisoo heti portin vieressä, joten hakumatka ei ole pitkä. Siiri antaa ottaa itsensä kiinni pienen taistelun jälkeen, ja se tulee ulos tarhasta vain hiukan vikuroiden. “Hieno pouni, me ollaan selvästiki edistytty puolessa vuodessa!” sanon hymyillen ja laskeskelen mielessäni kuinka monta päivää puolessa vuodessa on. Ensin lasken kuinka monta kuukautta puoli vuosi sisältää, ja saan tulokseksi kuusi. Sitten mietin kuinka monta päivää kuukaudessa on - ja tuloshan on noin kolmekymmentä, mutta jos haluan tietää tarkkaan kuinka monta päivää olen ollut Siirin hoitajana, minun täytyy tietää tasan tarkkaan kuinka monta päivää tammi-, helmi-, maalis-, huhti-, touko- ja kesäkuussa on. Tulen kumminkin siihen tulokseen, että en pysty sitä itse muistamaan, vaikka kuinka yritän. Siksi kaivan taskustani puhelimeni josta etsin kalenterin, ja alan selaamaan sitä. Saan selville että on satakahdeksankymmentäyksi päivää siitä kun aloitin virallisesti Siirin hoitamisen. “Satakasikytyks on aika iso luku”, sanon ja laitan matkapuhelimen takaisin taskuun. Tamma heiluttaa päätään ylös ja takaisin alas, hätistääkseen kärpäsiä pois, mutta ehkä se myöskin tarkoittaa että Siiri on samaa mieltä?
“Puolessa vuodessa me kyllä Siiri ollaan ehitty tehä kaikkee”, selostan istahtaessani ruohoa mutustavan shetlanninponin viereen. Poni nostaa äkkiä katseensa ja työntää vihreää ruohoa täynnä olevan turpansa naamaani. Naurahdan hiukan ja yhtäkkiä kaadun taaksepäin kun Siiri työntää minua taaksepäin. Tuntuu aivan siltä kuin tamma nauraisi, sillä sen suupielet vääntyvät jonkinmoiseen hymyn ja iloisuuden näköiseen sekamelskaan. “Hassun hauska Siirini”, minä töräytän sitten. Eläin katsoo minua vähän aikaa kysymysmerkkinä, mutta sitten se jatkaa ruohonsa syömistä tyytyväisenä, ja minä nousen istumaan. Tänään emme tee mitään erikoista, sen olen päättänyt, olemme vain. “Hei blondi ja hänen blondi hoitoponinsa!” kuulen silloin jonkun sanovan ja tunnen jonkun istahtavan viereeni. Se on Jonna, joka on tullut selvästikin ratsastusaikeissa tallille. Hymyilen hänelle, ja hän hymyilee takaisin. “Milles tunnille oot menossa?” kysyn ystävältäni, jonka naamalle leviää selvästikin odottava ilme: “Sille viiden viiva kuuden estetunnille.” “Esteitä, jee! Onko sulla kamera mukana?” jatkan Jonnan kuulustelua. “Aina”, tämä vastaa ja osoittaa kameralaukkuaan jonka sisällä on mitä varmemmin järjestelmäkamera. “Hyvä, koska sä oot juuri palkannu itteles ekstra hyvän ammattikuvaaja Maissin!” kerron ja taputan Siiriä toisen blondin tehdessä samoin.
“Puolessa vuodessa mä oon kirjottanu tähän päiväkirjaan yhdeksäntoista kertaa”, puhun kuvankauniille ponille ja suljen sitten käsissäni olevan päiväkirjan. “Ja puolessa vuodessa mä oon ratsastanu sulla aika monta kertaa, ja puolessa vuodessa mä oon laittanu sut tunnille kans aika monta kertaa, ja puolessa vuodessa mä oon halannu sua luultavasti noin miljoona kertaa.” Halaan Siiriä varmistaakseni sanani. Tamma vastaa halaukseen painamalla päänsä selkääni vasten. Miten se ymmärtääkään minua niin hyvin? Siiri nimittäin ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu tässä koko universumissa. “Puolessa vuodessa susta on tullu puolet musta, ymmärräthän sä sen?” kysyn shetlanninponilta ja vedän sisääni ponin tuoksua. “Ja vaikka puolikas vuosi on puolikas, meiän yhteistä taivalta on edessä enemmän kuin toinen vuoden puolikas.” Irrotan otteeni hoitoponistani ja nousen ylös. “Mä tuun takas Jonnan tunnin jälkeen, ja sillon saat taas tuhat halia lisää! Ja mä pesen sut kans, mä lupaan.”
Maissi sydän Siiri 20HM pakko oli saada kirjottaa vähän mun ja siirin insidejuttuja ;))
|
|
|
Post by Anne on Jul 21, 2010 18:55:18 GMT 2
Helteelläkin on treenattavaSpessu Maissille iloisen kesäisistä tarinoista!(Sori kuvan laatu =^/)
|
|
|
Post by Maiss on Jul 28, 2010 13:21:49 GMT 2
Kiitos ihanasta kuvasta Anne! Tässä tarina joka perustuu kuvaan (sain hirmuisen inspiksen, joka kylläkin loppui vähän kesken):
Pirteä poni, 21.7
Neljä kavalettia ovat kentällä jonkinmoisessa radantapaisessa järjestyksessä. Siiri katsoo pienen pieniä esteitä uteliaana, minun noustessani tamman selkään. Kentän toisella puolella, hoitajansa vieressä, seisoo Pikku. Se katselee uteliaana Siiriä, eikä kavaletteja - taitaa herra (vaikka ruuna onkin) hiukan tykätä Sirpasta. Fiona nousee ponin selkään pehmeästi ja pyytää sitten Pikun kävelemään uralle. Pyydän omaa ratsuani tekemään saman, kunhan olen kiristänyt satulavyön riittävän tiukalle. “On luvattu että tää helle jatkuis syksyyn”, kerron punapäiselle Fionalle. “Oho! Mites se nyt nii?” tämä ihmettelee, ja taputtaa kimoa. Kohautan olkapäitäni ja käännän Siirin kentän poikki niin, että väli Pikkuun ja Fionaan kasvaa. Tunnen kuinka aurinko lämmittää selkääni punaisen hihattomani läpi. Olen vaihteeksi vetänyt ikivanhat ohuet siniset ratsastushousuni jalkaan, sillä ruskeat ovat pesussa. “Prr”, sanon sitten tamman hypähtäessä puskasta lennähtänyttä lintua pelästyneenä sivulle, ja laukatessa täyttä vauhtia eteenpäin. Otan ohjat nopeasti käteeni ja kiskaisen niistä niin että saan Siirin hidastamaan hiukan. Käännän ponin pienelle ympyrälle, jossa saan sen lopulta käyntiin. Huomaan että jalustimet ovat lähteneet jaloistani villin menon aikani, ja että istun satulan etukaaren edessä, eli Siirin kaulalla. Vedän itseni takaisin satulaan hiukan nauraen. Päätä kääntäessäni huomaan, että Fiona katsoo minua kysyvästi. “Siiri pelästy”, kerron sen kummempia selittämättä. Fionaa ei vastaus näytä valaisevan (tyttö ei ole näköjään huomannut shetlanninponin kohtausta), mutta minä vain pyydän Siiriä raviin ja alan keventämään pienten askelten tahtiin. Käännän sen sitten voltille, jossa asetan tamman päätä sisälle. Voltin jälkeen yritän saada ponin kulorautiaan pysähtymään suoraan ravista, ilman käyntiaskelia, mutta Siiri ottaa kumminkin ainakin kolme kävelyaskelta ennen kuin pysähtyy. Koitan sitten päinvastoin saada tamman raviin ilman käyntiaskelia, ja tästä selviydymme paremmalla menestyksellä, sillä se ottaa enintään kaksi käyntiaskelta ennen kun siirtyy raviin. “Hienosti”, kehun pientä, ja jatkan työskentelyä kääntämällä ponin uudelle ympyrälle. Huomaan sivusilmällä että Pikku ja Fionakin ovat alkaneet työskentelemään ravissa, tehden melkein samoja asioita kuin me. “Vaihdetaanko suuntaa?” kysäisee silloin kimolla ratsastava tyttö, ja vastaan nyökäten. Kun olemme vaihtaneet suuntaa täyskaarron avulla, jatkamme volttien ja pysähtymisten tekemistä. Tähän vasempaan suuntaan Siiri on vaikeampi saada asettumaan, mutta pysähdykset onnistuvat paljon mallikkaammin kuin oikealle. Tyytyväisenä päätän alkaa tehdä jonkinlaista pohkeenväistöä keskihalkaisijalta uralle. Ohjaan siis ponin lantalan puolen lyhyeltä sivulta kohti toista lyhyttä sivua. Pyydän sitten Siiriä väistämään vasemmalle kohti metsää. Se haluaa vain päästä mitä pikimmiten takaisin uralle, eikä jaksa keskittyä. “Puolipidäte, puolipidäte, puolipidäte”, mutisen itselleni, ja hiukan Siirillekin. “Noin, hyvä. Sitten väistetään vasemmalle, just noin, hienoa!” Huomaan että alamme pohkeenväistön ansiosta siirtyä uraa kohti. Pidätän ponia ja käytän sisäpohjettani saadakseni Siiriä jatkamaan väistöä. Hienosti selviydymme uralle, jossa taputan hoitoponiani kaulalle ihan kunnolla. “Tosi hyvin meni”, iloitsen ja siirryn istumaan kunnolla satulaan. Jatkamme nyt oikeaan kierrokseen. Käännän Siirin maneesin lyhyeltä sivulta kentän keskustaa kohti, ja pyydän ponia väistämään tällä kertaa oikealle. Pidätän samalla lailla kuin vasemmalle väistäessä, mutta tamma ei kumminkaan väistä yhtä hyvin kuin toiseen suuntaan. Tajuan että se johtuu siitä, että sen pää on selvästi taipunut vasemmalle, joten löysään ulko-ohjasta hiukan. Siiri alkaa heti väistämään nätimmin! “Siiri menee tosi söpösti!” Fiona naurahtaa kun olemme päässeet tehtävän loppuun. “Se menee aina”, totean hymyillen, ja annan shetlanninponille pidempää ohjaa. “Otetaanko kohta laukkoja?” “Otetaan vaan”, tyttö vastaa ja antaa myös Pikulle vapaata ohjaa. Lepokäynnit kestävät noin viisi minuuttia, jonka aikana puhelemme Fionan kanssa kaikenlaista. Ponit hörähtelevät toisilleen ajoittain ja Siiri värähtää aina kärpäsen istahtaessa sen karvalle. Kuulen kuinka pihaan kaartaa välillä autoja, ja kuinka niiden kyydistä hyppää ulos innostuneita tyttöjä. Ehkä joku tuttukin on ilmestynyt tallille. “Laukataanko nyt?” Fiona herättää minut ajatuksistani. Nyökkään samalla kun otan ohjat käteeni. Pyydän Siirin eka raviin, ja kevennän vähän matkaa, ennen kuin istun alas ja nostan vasemman laukan. Poni tekee pienen pukin, ja kiihdyttää sitten nopeaan laukkaan. Vedän ohjista taas vaihteeksi sekä käännän Siirin pienelle voltille, jossa saan sen taas hallintaani. “Sä oot tänään energinen”, kerron, ja nostan ympyrällä uuden rauhallisen laukan. Teen puolipidätteitä melkein kokoajan niin ettei Siiri vain innostuisi liikaa. Kun tunnen ponin olevan täysin minun hallinnassa, päätän tulla yhden kavaletin. “Me tullaan nyt se kavaletti!” ilmoitan Fionalle, ja nyökkään päälläni heidän lähellään olevaa kavaletteja. Ohjaan ponin esteelle, ja yhtäkkiä olemmekin jo esteen toisella puolella. Iloisena istun Siirin selässä sen jatkaessa reipasta laukkaansa. Tuntuu aivan mahtavalta kun tuntee, kuinka maailman mahtavin poni yrittää parhaansa kun itse on sen selässä!
Maiss&Siiri 21HM
|
|
|
Post by Maiss on Aug 7, 2010 13:55:53 GMT 2
Hoitaja-hoitsu-valmennus, 5.8
Olin innoissani laittaessani kypärää päähäni: olimme taas menossa Siirin kanssa Annen pitämälle hoitaja-hoitsu-valmennukselle! Viime kerrasta olikin jo vierähtänyt tovi, tarkemmin yli puoli vuotta. Tällä kertaa mukana olisikin hiukan erilainen porukka sillä porukkaan mahtui neljä ponia ja Topi minun ja shettisratsuni lisäksi. “Onko valmista?” Sirppa huudahti Topin luota. Sara vilkaisi nopeasti minuun ja Siiriin jonka jälkeen siirsi katseensa Humuun ja Roosaan, ja huudahti: “On valmista!” Sirppa ja Topi lähtivät ensimmäisenä liikkeelle ja Roosa talutti suomenpienhevosen heti edellä mainitun perässä ulos kentän puoleisesta ovesta. Me lähdimme Siirin kanssa vasta Aksun ja Saran jälkeen tihkusateeseen. “Täällähän sataa!” kuulin jonkun huudahtavan satulahuoneen nurkan luota, ja oletin äänen kuuluvan joko Aimielle tai Fiialle sillä ihmisäänien joukosta kantautui kavionkopsetta, joten tytöt olivat ilmeisesti taluttamassa poneja kenttää päin. “Hyvä huomio”, toinen sanoi, ja olin aivan varma että se oli Aimie, joten sateesta huomauttanut oli siis Fiia. Kun me muut valmennustuntilaiset olimme kentän portilla ilmestyi ponitammakaksikko hoitajineen nurkan takaa. Tervehdin molempia kättäni heilauttamalla ja katsoin kun punapää parkkeerasi Taigan Siirin taakse odottamaan kentälle pääsyä. “On nämä valkat sitte jänniä!” Aimie totesi kun sateenvarjoa kanniskeleva Anne ilmestyi tallin ovesta porttia avaamaan. “Jep”, myönsin ja talutin Siirin kentälle. Vaikka taivaalta hiukan tihuttikin vettä se ei saanut minua moksiskaan, olin päättänyt että mikään, tai kukaan ei pilaisi ainutlaatuista valmennusta ála Anne. Kulorautiaskaan ei vaikuttanut olevan moksiskaan vaan se antoi minun nousta selkään ihan kiltisti vaikka olisin kyllä odottanut sen valittavan sateesta. Ehkä se ei halunnut ryppyillä kun Anne oli paikalla? Kiristin ponin satulavyön ja säädin sitten jalustimet hyvän pituisiksi. Lähdimme sitten kävelemään uraa pitkin ja katselin kun pari ratsukkoa vielä seisoi kentän keskellä ratsastajan säädellessä jalustimia. Anne oli siirtynyt kentän keskelle sateenvarjoineen. Katselin ympärilleni ja ajattelin kuinka oli ihana kun päälläni oli valkoinen sadetta kestävä takkini, joten kylmä minulle ei tulisi helposti. “Otetaan ohjat ja reipasta kevyttä ravia”, Anne komensi kentän keskeltä sateenvarjonsa suojaista. Pyysin Siirin raviin joutuen käyttää hiukan raippaa saadakseni ponin liikkumaan eteenpäin eikä vain liikuttamaan jalkojaan pysyen paikallaan. Aloin tekemään puolipidätteitä saadakseni ponin tuntumalle. Kuuntelin Siirin kanssa työstellessäni kun ratsastuksenopettaja selitti puomitehtävää, joka ei vaikuttanut hirveän monimutkaiselta joka itse asiassa oli hyvä asia sillä en pystynyt kuvittelemaan itseäni ja uljasta gp-ratsuani suorittamaan tehtävää jossa piti vaihtaa laukka jokaisella askeleella ja tehdä vähän piaffea sun muuta. Käänsin tamman lantalan lyhyeltä sivulta kohti puomia joka sijaitsi uralla tallin puolen sivulla. Siiri liikkui sopivan reippaasti kohti puomia ja yhtäkkiä huomasin että olimme jo ylittäneet puomin. Taputin ponia ja jatkoin sitten sen askelissa keventämistä. Se vaatikin keskittymistä sillä askeleet olivat yllättävän reippaita ja nopeita. Aloin siksi hidastaa ponia niin ettei se lähtisi aivan tuhatta ja sataa. “Nyt voitte alkaa tehdä toista tehtävää”, huusi Anne ja tiesimmekin mitä nainen tarkoitti sillä tämä oli selittänyt kaksi tehtävää heti tunnin alussa. Käänsin siis puomin päällä voltille kentän keskustaa kohti ja yritän taivuttaa Siiriä ympyrällä, mutta taivutus oli selvästikin aivan liian tehokas ja ulko-ohjan tuki puuttui joten emme tulleet puomin keskelle niin kuin oli tarkoitus. Anne huomautti tästä ja pyysi tekemään uuden voltin heti perään. Nyt keskityin enemmänkin siihen että voltti pysyi isona ja että taivutin niin että ulko-ohja oli mukana. Tulimme tällä kertaa keskelle keltaista puomia joten kiitin shetlanninponia taputtamalla sen karvaista kaulaa. Kun vaihdoimme suuntaa etuosakäännösken avulla Siiri toimi yllättävän hyvin ja sen takaosa kääntyi oikein nätisti etuosan ympäri. Mietin että voisin joskus mennä ponilla tunnin jonka teema oli etuosakäännökset sillä niitä emme muistaakseni olleet koskaan menneet Siirin kanssa. Sateenvarjoa edelleen pitelevä ratsastuksenopettaja selitti seuraavan tehtävän saatuaan puomit kohdalleen. Nyt olikin vuorossa hukan haastavampi tehtävä sillä puomeja oli kolme, ja jokaisen yli piti mennä keskeltä. Asetin tammaa kulmassa ja suoristin sitten ennen kun tulimme tehtävän ensimmäiselle puomille. Ravi oli reipasta, mutta hidastui hiukan kääntäessäni Siirin voltille joten pyysin sitä hiukan eteenpäin heti voltin alussa. Tein puolipidätteitä ja myötäsin sisäohjasta niin että shetlanninponi alkoi taivutella hiukan itseään, yritin kumminkin muistaa ulko-ohjan avun ja huomasin onnistuneeni sillä tulimme keskelle voltin puomia. Jatkoimme matkaa uralle jossa suoristin ponin ja ylitimme puomin. Anne sanoi että minun piti suoristaa iiri ihan loppuun asti ennen viimeistä puomia muuten se ei välttämättä ymmärrä että suoraan sen edessä on puomi. “Sitten teemmekin harjoitusta laukassa”, ruskeahiuksinen opettaja ilmoitti kun olimme tulleet tehtävää pari kertaa molempiin suuntiin. Tein puolipidätteitä ja nostin ponille laukan pitkällä sivulla, mutta heti Anne huomautti väärästä laukasta joten asetin tamman turpaa enemmän sisälle ja nyt oikea laukka nousikin. Pidätin Siiriä ja tein pari volttia niin ettei se laukannut ihan täysillä reippaan Topin perässä. Sitten aloimmekin jo tulla tehtävää ja huomasin kuinka helppoa oli saada niin pieni poni menemään kunnolla kulmaan ennen ensimmäistä puomia. Puomin se ylitti helposti ja se kääntyi voltillekin ihan kiltisti. Tempo pysyi samana koko ympyrän ajan, johon olin tyytyväinen. “Maiss, pidä jalat pitkinä”, huomautti Anne kun teimme ympyrää. Painoin kantapäätä alas niin kuin nainen kehotti ja yritin pitää ulkopohjettakin oikealla paikallaan, eli satulavyön kohdalla. Kuulin kuinka Anne kehui volttiamme suoristaessani ponin seuraavalle puomille. “Hieno Siiri”, puhelin kun olimme selvittäneet kulmankin kunnialla. Seuraavalla kerralla kiinnitin huomiota enemmän omiin jalkoihini joka itse asiassa tuotti tulosta: kantapää pysyi alhaalla enkä jännittänyt jalkojani niin hirveästi. Olin oikein tyytyväinen minun ja Siirin tämänpäiväiseen työhön ja annoinkin sen taivutella kaulaansa loppuraveissa ihan kunnolla. Loppukäynnit suoritimme maastossa, ja minä ja Siiri köpöttelimme viimeisenä Pellan perässä. Edelleenkin tihutti vettä taivaalta, mutta olin pysynyt suhteellisen kuivana kiitos takkini.
Maiss+Siiriparas 22HM
|
|
|
Post by Maiss on Aug 8, 2010 18:27:23 GMT 2
Löhöilyä ja karkureita, 8.8Joskus tuntuu vain siltä ettei jaksa. Ei jaksa tehdä mitään, ei edes ratsastaa. Mutta koskaan minusta ei tunnu siltä että en halua nähdä Siiriä, sillä tiedän että se saa minut aina hyvälle tuulelle. Siksi pyöräilenkin uupuneena kohti Seppelettä. Ensin tarkoituksena oli saada autokyyti tallille, mutta auton hajottua täytyi ottaa pyörä, sillä minun oli aivan pakko nähdä Siiri! Huomaan heti tallipihassa että tallilla on paljon ihmisiä - monta pyörää seisoo nojaamassa tallin seinään. Pari pyöristä on jopoa, joista toinen on vaaleanvihreä ja saa siksi suuni loksahtamaan auki ihailusta, oma punainen peruspyöräni ei ole mikään ihastelemisen aihe. Astuessani talliin näen heti Siirin kurkistavan kaltereiden läpi. Paitsi oikeastaan se ei kyllä kurkista, sillä se ei näe mitään: sen turpa vain pilkottaa söpösti oven yli. En voi olla hymyilemättä kävellessäni karsinaa kohti. “Hei vaan paras poni”, tervehdin Siiriä ja rapsutan sen turpaa karsinan ulkopuolelta. Avaan sitten karsinan oven joten tamma ottaa päänsä pois ja katsoo kun pujahdan karsinaan. Pampulaa ei näy, joten päättelen sen olevan joko Loviisan tai Pipsan kanssa lenkillä. “Me ei tänään tehä muuta ku löhötään”, kerron ja istahdan nojaamaan karsinan seinää vasten, sitä seinää joka erottaa karsinan Alman karsinasta. Shetlanninponi vaikuttaa olevan tyytyväinen päätökseeni, koska se siirtyy lähelleni ja laskee päänsä syliini. Silitän Siirin pehmeää turpaa ja taputtelen sen lyhyttä kaulaa jonka sen harmaahko pitkä harja peittää. Suljen silmäni hitaasti ja uppoudun omaan maailmaani. ♥ Tunnen kuinka Siiri hörähtää korvani juurella. Se ilmeisesti haluaa että rapsutan sitä, sillä olen torkahtaessani jättänyt silittelyt sikseen. Naurahdan pienesti, siirrän käteni tamman korvien väliin ja alan rapsuttamaan pientä huomionkipeää ponipaholaista. Päivä päivältä Siiristä on tullut tärkeämpi osa elämääni, semmoinen osa josta en voi koskaan kuvitella luopuvani. “Taigsun varusteet, missä olette? Tulkaa tänne tipuset!” Aimie laulelee varustehuoneessa - hän varmaan luulee että on yksin tallissa. En pysty pidättelemään nauruani, vaan purskahdan nauruun. Kohta punahiuksinen Aimie siis löntystää poniboksille ja katsoo minua hiukan kysyvästi. “Onkos Lambert vaihtunu tipulauluun?” sanon naureskellen. Aimie tuhahtaa ja katsahtaa minuun viimeisen kerran ennen kuin kävelee takaisin satulahuoneeseen hoitoponinsa varusteita metsästämään. Jään taas yhdessä Siirin kanssa, joten jatkan ponin rapsuttelua jota se ei pistä pahakseen. ☆ Löhöäminen jää sikseen kun Pipsa tulee poniboksille ja ihmettelee Pampulan olinpaikkaa. “Ehkä Loviisa on menny sen kanssa lenkille?” ehdotan mutta Pipsa pudistaa päätään: “Se ei oo tänään tallilla. Mie soitin sille ja kysyin että onko se tulossa, mutta se sano ettei tänään pääse.” Katson Pipsaan hiukan huolestuneen näköisenä, ja tyttö ymmärtää mitä tarkoitan. “Kyllä vain, Pampu on taas karkumatkalla.” Nousen rivakasti ylös ja suljen karsinan oven. Siiri katsahtaa ihmeissään minuun ja jää suurin silmin katsomaan minun ja kaverinsa hoitajan touhuja. Otan karsinan ovesta riimun ja narun Pipsan hakiessa kauraämpärin sekä porkkanoita. Juoksemme yhdessä ulos tallista ja katselemme ympärillemme. “Missä sä luulet että karkulainen vois olla?” kysyn toiselta. “En mie tiiä, paitsi jos…” Pipsa puhuu murteellaan ja hölkkää sitten kohti päärakennusta. Seuraan tyttöä joka pysähtyy päärakennuksen taakse pettyneenä katsellen kukkapenkkiä, ja ymmärrän mitä tämä ajatteli. “Eli Pampu ei oo käyny Jossulla kukkavarkaissa”, aprikoin. “Mut sä luulet et se on siellä missä ruokaaki on?” “Joo”, vastaa Pipsa. “Mut missä?” Istahdan ruohikkoon Josefiinan talon taakse Pipsan tehdessä samoin. Mietin, että missä muualla voisi olla kukkia joista rautias ponitamma voisi olla kiinnostunut. Ei Seppeleessä ole kuin päärakennus ja - “Leirimökit!” huudahdan samalla kun nousen ylös. Ruskeahiuksinen nyökkää ja seuraa minua leirimökeille juosten. Valitettavasti leirimökeillä Pampulaa ei kumminkaan näy. Kuumuus alkaa jo tuntua näinkin pienien juoksumatkojen jälkeen, sillä onhan lämpöasteita yli kolmekymmentä celsiusta. Minun tekee niin mieli juoda jotakin, mutta Pipsan hoitoponi täytyy löytää ennen kuin teen mitään muuta! “Missä se rääpäle voi olla?” Pipsa alkaa jo hermostua. Leikin kädessäni olevan riimun kanssa hetken. “Viedään nää kaurat pois, ei ne auta jos ei ees löydä koko ponia”, Seppeleen pitkäaikainen hoitaja jatkaa, ja onhan hän aivan oikeassa. Tallustamme Pipsan kanssa takaisin talliin, molemmat allapäin. Heitän päitset shettiskarsinan eteen ja jatkan avaamaan rehuhuoneen oven. Pipsa pysähtyy yhtäkkiä avatessani oven, ja katsahdan itsekin sisään - siellähän se Pampula syö tyytyväisenä kauroja. “Miten sä et nähny tota ku hait kaurat?” kysyn ihmeissäni. “No kun mie otin tän ämpärin tästä oven edestä, joku oli laittanu sen siihen”, tyttö kertoo ja ottaa hoitoponinsa otsaharjasta kiinni. Hassu Pampula. Onneksi Siiri ei ollut karannut, sillä se ei varmastikaan olisi tyytynyt tylsään rehulaan! Saissi with Miiri 23HM
|
|
|
Post by Maiss on Aug 15, 2010 19:01:38 GMT 2
Satulat syrjään ja esteille, 15.8Näin, viimeisiä lomapäiviä viettävän näkökulmasta, voin sanoa että minun tekee mieli tehdä jotain jota voi väittää rohkeaksi tai hulluksi, tai edes villiksi teoksi. Siksi mietinkin Siiriä harjatessani mitä voisi kuvata noilla adjektiiveilla. Benji-hyppyä en ollut hyppäämässä enkä ollut purjehtimassa maailman ympäri. Mutta jotenkin minun täytyy tehdä kesän kaksituhattakymmenen viimeisestä päivästä ikimuistoinen. “Siiri, onko ideoita?” kysyn kulorautiaalta joka rapsuttaa päätään puiseen hoitopuomiin. Kohta huomaan että Siiri päänsä raapimisen sijaan alkaa syömään puuta. “Ei! Siiri ei”, sanon painottaen vahvasti ei -sanaa. “Puuta ei syödä!” Vetäisen tamman turvan pois puomilta ja pidän sitä hetken otteessani samalla kun kuiskaan sen korvaan että puuta ei saa syödä, sitten päästän sen pään ja jatkan harjaamista. Harjaan pikkuista mahan alta sekä puunaan sen hännän ja harjan. Kun koko Siiri kiiltää, puhdistan kaviot punaisella kaviokoukulla ja tarkistan että hevosenkengät ovat tallessa. “Nyt mä keksin! Mennään kentälle hyppimään, ilman satulaa”, ilmoitan ja kipaisen heti hakemassa Siirin suitset. Ehkä ilman satulaa hyppimistä ei ehkä voi kuvata hulluksi tai rohkeaksi, mutta jos sen tekee riittävän reippaasti ja jos hyppää riittävän korkeita esteitä, sitä ainakin voi kutsua villiksi puuhaksi. Tavalliset, nivelkuolaimilla ja Siirin nimellä varustetut suitset ovat vasta pesty, joten ne kiiltää kauniisti. Nappaan ne mukaani ja kävelen takaisin ulos ponin luo. Näköjään rakkaalla hoitoponillani on ollut tylsää, sillä se tekee jotain pureskelun ja imemisen sekoitusta riimunarulle. Kuitenkin pidän tätä erittäin hyvänä asiana - ainakaan se ei syö hoitopuomia. “Hieno tyttö”, kehun Siiriä samalla kun lähestyn sitä suitset kädessä. “Me mennään ratsastamaan.” Pujotan ohjat tamman kaulalle, pyydän Siiriä avaamaan suunsa ja laitan kuolaimet sitten sen suuhun. Vedän niskahihnan ponin korvien yli jonka jälkeen kiristän remmit. Olen jo irrottamassa Siiriä riimusta kun tajuan että minulla ei ole kypärää tai hanskoja, sillä ne ovat oleskeluhuoneessa tallin yläkerrassa. Kurkistan sisään talliin etsien katseellani ihmistä, joka voi katsoa Siirin perään kun minä haen ratsastusvarusteeni. “Huhuu, onko täällä ketään?” ihmettelen ja katson ympärilleni. “On”, kuuluu ääni jostakin karsinasta. “Okei, vahdi Siiriä! Se on tossa ulkona,” huudahdan odottamatta vastausta. ☆ Siiri haistelee keskelle kenttä pystyttämääni estettä jännittyneenä, se taitaa itsekin tajuta että tänään hyppäämme vähän erilailla kuin ennen - ilman satulaa nimittäin. Kentällä on esteitä yhteensä kolme, joista kaksi on noin neljäkymmentä senttimetriä korkea ja yksi reilu viisikymmentäviisi senttiä. Olen myös laittanut puomeja sinne tänne, alkuverryttelyä varten, ja pari tötsääkin olen laittanut yhdelle lyhyelle sivulle. Otan ohjat käteeni ja pyydän Siirin raviin. Nojaan taaksepäin ja yritän olla pomppimatta ponin reippaissa askelissa. Kulmissa asettelen Siiriä, mutta se tuottaa ongelmia tamman itsepäisyyden vuoksi. “Nyt sä kyllä asetut, ymmärrät sä? Sä asetut, asetut”, selitän ja teen puolipidätteitä sisäohjalla. Seuraavassa kulmassa painan vasemman pohkeeni kunnolla Siirin kylkeen, ja teen napakasti puolipidätteitä. Se tuottaa tulosta, sillä näen ponin silmäkulman. “Hienosti tyttöseni! Nyt kun sä oot asettunu kunnolla, voidaan alkaa menemään noita puomeja ravissa.” ♠ Puolipidätteen jälkeen pyydän kulorautiasta nostamaan laukan sisäpohkeen avulla. Pienen pukin jälkeen tamma siis laukkaa, ja menemme reippaassa laukassa uraa pitkin. Pidätän Siiriä saadakseni sitä hidastamaan laukkaa, mutta kun se ei auta, käännän sen voltille jossa alan työstämään laukkaa. ”Prr, otetaan ihan rauhallisesti.” Kun laukka on mielestäni hyvä, jatkamme vähän matkaa uraa pitkin ja käännymme sitten taas voltille, mutta tällä kertaa teemme voltin puomin yli. Ensimmäisellä kerralla ponin askeleet eivät sovi puomille, joten se siirtyy raviin. Toisella kerralla ylitys taas on oikein hyvä, joten siirrymme taas uralle. En ole vielä täysin vakuuttunut Siirin tottelevaisuudesta, ja siksi pysäytän sen suoraan laukasta. Siis yritän pysäyttää, poni ei nääs ole aivan samaa mieltä asiasta… Sen mielestä ravaaminen on paljon mukavampaa. Vedän kerran oikein kunnolla ohjista, ja silloin Siiri pysähtyy. Nostan heti uuden laukan ja pysäytän (siis tällä kertaa oikeasti pysäytän) ponin uudelleen, sata kertaa paremmalla menestyksellä. ”Toppen!” sanon ruotsiksi. Jatkamme laukkaa puomeja ylittäen, ja tamma menee oikein nätisti. Se ei edes yritä kiihdyttää laukkaa tai olla kääntymättä! Tietysti kaikessa on aina parantamisen varaa, mutta en hae Siiriltä mitään täydellistä suoritusta, kunhan se tottelee. Annan ponille pitkää ohjaa ennen kuin aloitamme hyppimisen. ♥ Etenemme kohti sarjan ensimmäistä estettä reippaassa, mutta hallitussa laukassa. Siiri ylittää esteen korvat hörössä ja jatkaa toiselle esteelle. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä, hy-” lasken, mutta hypyn sijaan tunnen kuinka poni ottaa pienen askeleen, ja ponnistaa sitten ilmaan minun istuessa oudosti selässä. ”-ppy.” Tulen heti saman tehtävän uudestaan, ja nyt pyydän ponia pidentämään askelta esteiden välissä. ”Mene, mene!” ajan Siiriä eteen kun se on hypännyt ensimmäisen esteen, ja nyt pääsen myötäämään kunnolla tamman hypätessä toisen esteen. Taputan shetlanninponia, mutten pyydä sitä käyntiin, sillä jatkamme heti viidenkymmenenviiden senttimetrin pystylle joka sijaitsee kentän keskellä ja jolle tullaan pitkältä sivulta. Käännymme kohti estettä, sitten Siiri ponnistaa ja minä myötään, ja olemme esteen toisella puolella. “Superponi olet!” huudahdan innoissani ja siirrän pikkuisen käyntiin. “Paras superponi!” Niin on siis kesäloman viimeisen viikonlopun hullutus suoritettu. M&S 24HM Joomoi, mäki tykkään panostuksesta. -.- Ylitylsäjakökkö, sori. Angstangst.
|
|
|
Post by Anne on Sept 13, 2010 17:02:55 GMT 2
Maiss ja Siiri vauhdissa maastoesteradalla.Spessu Maissille maastoestekurssille osallistumisesta!
|
|
|
Post by Maiss on Sept 13, 2010 18:47:39 GMT 2
Siiri tosi söpö tuossa kuvassa! Kiitos Anne! (: Maastoestekurssi, 10-12.9Sunnuntai - Leikkimieliset maastoestekisatMahassani lentelee perhosia. Vaikka kyseessä ovatkin vain leikkimieliset kilpailut, niin minua jännittää. Koskaan ei nimittäin tiedä mitä Siiri keksii töistä päästäkseen, en yllättyisi jos se vaikka nousisi pystyyn jonkun pelottavan maastoesteen nähdessään. Kävelemme maastoesteradan lähtöpistettä kohti jonossa, minä ja Siiri luonnollisesti viimeisinä. Edessämme tallustavat Pampula sekä Loviisa, kun taas heidän edessään on Fiia ja Pella. Anne seisoo jo odottamassa meitä parin hoitajatytön kanssa, ja kaikki katsovat huvittuneena kurssiporukkaamme, mikä saattaa johtua monestakin syystä. “Hienoa, löysitte perille!” Anne tervehtii ja aloittaa sitten selityksen päivän ohjelmasta. Taputan omaa laukkaavaa shetlanninponiratsuani kun vilkaisen lähtöviivalla seisovaa Loviisaa ja tämän hoitoponia. Pampula ei vaikuta niinkään jännittyneeltä, mutta sen sijaan nuori ratsastaja puree huultaan ja käy luultavasti itsekseen läpi mitä kohta pitäisi tehdä. Ennen kuin ehdin tajuta, Loviisa ja Pampula jo laukkaavat ensimmäistä maastoestettä kohti. Siirrän Siirin raviin, vaihdan suuntaa, ja jatkan laukkaverryttelyä vasemmalle. Huomaan että tamma alkaa painamaan kädelle, joten teen pari puolipidätettä mikä auttaa huomattavasti. Käännän Siirin ympyrälle ja jatkan sitten suoraan, kunnes käännän taas ympyrälle. Kun Anne pyytää meidät lähtöviivalle siirrän ponin raviin ja ravaamme Jaakon luo. Siiri katsahtaa epäluuloisena Jaakkoa, eikä ensiksi haluaisi antaa miehen taputtaa itseään, mutta kun tämä on tarjonnut neidille lehden, ei taputtelu tuota ongelmaa. “Ootteko valmiita?” Anne kysyy ja nyökkään vastaukseksi. Meidät vihelletään matkaan. Siiri lähtee jo alkumetreillä täyteen laukkaan ja se ei todellakaan ole hallinnassani. Kumminkaan en ehdi tehdä asialle mitään, kun ensimmäisen esteen virassa toimiva tukkieste jo lähestyy. Ihme kyllä Siiri ei kiellä, kierrä, ohita tai alita estettä - vaan hyppää sen yli. Kiitän tammaa taputtamalla sitä oikein kunnolla, ja sitten otan sen hallintaani. Näky ei ole mikään kaunis, mutta ainakin saan sen kuuntelemaan minua eikä menemään oman päänsä mukaan. Seuraava este on jostain syystä erittäin pelottava, ja siksi Siiri ei tietenkään voi hypätä sitä. Joudun hakkaamaan sitä ihan kunnolla raipalla jotta se edes menisi tukin lähelle… Kun aika kauan kestänyt taistelu on saatu päätökseen, shettis hyppää esteen ja jatkaa seuraavaa kohti laukassa. Vene-esteelle en ota riskiä vaan heilautan raippaa ennen estettä niin, että pikkuinen varmasti hyppää, ja niinhän se tekee. Teen pari pidätettä ennen auton renkaista tehdystä estettä, ja kun se on hyvän etäisyyden päässä painan pohkeeni kunnolla Siirin kylkiin ja odotan kunnes se hyppää. Hyppy on ilmava, mutta kumminkin erittäin mukava, joten en tee muuta kuin mukaudu ponin hyppyyn. Pari lopuista esteistä ylittyy mutkien kautta, kun taas jotkut Siiri hyppää innoissaan jo ensi yrittämällä, mutta en kumminkaan tipu kertaakaan. Kun ylitämme maaliviivan meitä ennen ollut ratsukko taputtaa ja minä tunnen itseni juhlalliseksi. Kumminkin Loviisan taputus vaihtuu nauruksi, kun juuri vapaat ohjat saanut Siiri yrittää laukata lehtikasan luo ja minä taas koitan saada ohjat käteeni, sekä vetäistä ponin takaisin. Yritykseni kumminkin epäonnistuu - ja löydän itseni kohta syyslehtien seasta, sillä olen onnistunut tippumaan satulasta. Hienoa! Kun kaikki maastoesteratsukot ovat maalissa, alkaa sijoitusten julkistus. Siiri seisoo vaihteeksi kiltisti paikallaan kun Anne kaivaa taskustaan kynän ja raapustaa jotakin paperille. “Eli siis…” aloittaa tallinomistaja luoden nopean katseen rivissä seisovaan kurssiporukkaamme. “Kuudennen sijan kisoissamme nappasi… Maiss ja sympaattinen Siiri-poni!” Naurahdan pienesti. En todellakaan ihmettele sijoitustamme ratsastukseni ja Siirin kieltojen jälkeen, mutta kumminkaan en tunne itseäni pettyneeksi: sillä onhan juuri tämä, allani seisova, kulorautias shetlanninponitamma, kaikista paras! Pipsa ja Sikke selviytyvät ensimmäisiksi, ja Sentti Lynneineen toiseksi, sekä Loviisa Pampulan kanssa kolmansiksi. Meitä ennen ovat Aksu ja Sara, ja heidän edellään ovat Fiia sekä Pella. Häntäpää oli siis jo aikalailla ennalta odotettavissa, koska eivät Siiri tai Aksu, kumpikaan, ole mitään rauhallisimpia tapauksia… “Ja sitten mars takaisin tallille! Antakaa pitkää ohjaa jos ponit tuntuvat rauhallisilta, mutta esimerkiksi Aksulle ei ihan välttämättä tarvitse antaa pisintä ohjaa, eikä kyllä Sentillekään, eikä varsinkaan sille Siirille jos lähistöllä on lehti-” Anne ei ehdi saada lausettaan loppuun, sillä juuri silloin Siiri ampaisee lähimpään puskaan. “-kasaan…” Joudun ihan todella käyttämään raippaa, niin että saan sen poniletkan viimeiseksi. Muut nauravat, kun Loviisa kertoo että juuri samalla tavalla tapahtui aiemmin, ja minä haluan vain kadota maan alle. Saan aihetta kumminkin vaihdettua kun alan viisastelemaan siitä, että Jaakon ja Annen ajanvähennyskaava on jotenkin erittäin huono ja että se ei tykkää Siiri-nimisistä poneista. “Mutta mähän selitin jo sen idean, ensin kun siinä on se neliöjuuren-” matematiikkanero Lynn aloittaa, mutta keskeytän tämän raa’asti: “Ensinnäkin mä en tajua tosta mitään, ja toisekseen musta tuntuu että sä keksit ton, ja kolmannekseen pitäs kehittää semmonen kisa jossa voittaja on se, jonka poni kieltää eniten!” “Sehän ois epäreilua, te voittaisit sen ihan helposti!” Sara vakuuttaa. “No siks just se haluu semmosen kisan, viisas Saranen”, Pipsa heittää. “Jep! Me oltais ihan mestarit, eiks nii Siirini?” kysyn ponilta ja halaan sitä selästä käsin. Mitäs poni silloin tekeekään? Jos ette itse arvaa, voin kertoa: se lähtee pensaaseen lehtiä syömään. Lauantai - Ratatunti Maiss and Siiru 26HM
|
|
|
Post by Maiss on Oct 1, 2010 21:18:53 GMT 2
Tähän väliin nyt tää, kun tinypikki taas toimi <3: Syyshetki, 1.10MAISSI + SIIRI 25HM
|
|
|
Post by Maiss on Oct 4, 2010 16:37:23 GMT 2
Syksyiset kenttäkilpailut, 25.9tuloksetSiiri nappaa suuhunsa syksyn kellastaman ja maahan pudottaman lehden. Se ei välitä vähääkään siitä, että sen suussa olevat kuolaimet vaikeuttavat lehden syömistä. Naurahdan pienesti, ja jatkan sitten maasto-osuudesta selostavan Annen kuuntelemista. Seppeleen ratsastuksenopettaja on päättänyt auttaa meitä kisaavia seppeleläisiä kenttäkisoissa, mikä on mahtava asia. Hymyilen shetlanninponitammalle, joka katselee ympärilleen kiinnostuneena sekä luultavasti etsii uutta vaahteranlehteä syötäväksi. Vaikka tiedän maastoesteosuuden olevan meille muita lajeja vaikeampi, en mieti sitä Annea kuunnellessani. Onnistuneen esteradan jälkeen en voi kuin hymyillä, oli sitten edessämme jännittävä maastolenkki tai muu pelottava asia. Yritän vain olla mahdollisimman luottavaisin mielin, niin että Siirikin on rauhallinen. “…ja nyt ei muuta kuin tsemppiä maastoesteradalle!” lopettaa Anne puheensa, ja vilkaisee nopeasti kelloaan. “Oho! Ei ole enää kuin neljäkymmentäviisi minuuttia ennen kuin eka ratsukko lähtee liikkeelle. Joten ottakaa loimet pois ponien päältä ja nouskaa selkään!” Avaan Siirin pinkin fleeceloimen soljet muiden tyttöjen jo kiristäessä omien poniensa satulavöitä. Kulorautias nostaa kaulaansa kun otan fleecekappaleen pois sen selästä - ehkä se ei halua olla poneista pienin, vaan edes hiukan Sikkeä isompi. Kun yritän saada jalkaani vasemmanpuoleiseen jalustimeen, hoitoponikultani ei tietenkään voi pysyä paikoillaan, joten joudun pyytämään katsojan roolin ottaneen Lynnin apuuni. “Rauhoitupas Sirppa, ettei vain Maissi tipu jo ennen maastoon pääsyä”, Lynn rauhoittelee ratsuani, ja pääsen kuin pääsenkin satulaan. “Kiitti Lynn!” kiitän tyttöä joka hymyillen auttaa minua vyön kiristyksessä. “Me taidetaan molemmat, mä ja Siiri, vähän jännittää.” “Tiedän tunteen”, vakuuttaa vaaleahiuksinen kisakonkari. “Mutta kyllä se menee hyvin, kunhan vaan muistat ratsastaa ponin kunnolla esteelle!” “Pitää muistaa, joo”, sanon ja ohjaan Siirin lämmittelyaluetta kohti Siken ja Pipsan perässä. Kouluratsastuskoe ei ollut mennyt ihan suunnitelmien mukaan, sillä Siiri ei nimittäin ollut alkanut tehdä pohkeenväistöä oikeassa kohdassa, kiitos huonojen apujeni. Esteosuudella emme taas olleet saanut yhtään virhepistettä, ja siksi siis ajattelen estesuoritustamme maastokokeen lähtöviivalle ravatessamme. Lähtömerkki kantautuu ilmojen halki, ja annan Siirille laukka-avut. Poni tempaisee villiin laukkaan, joten joudun nykäisemään ohjista niin, että saan tamman hallintaani. Saan juuri ja juuri Siirin hiljentämään ennen tynnyriä, jonka ylitämmekin suhteellisen hyvin. Ratsastan shetlanninponia eteenpäin heti esteen jälkeen, niin että seuraavaksi tulevalle porrasesteelle saamme hyvän lähestymisen. “Ylös!” määrään, ja Siiri nousee ylös, jonka jälkeen sitten hyppää alas. Taputan pientä kaulalle, tyytyväisenä siihen, että meille uusi asia ei ollut tuottanut ongelmaa. Siiri siirtyy laukasta käyntiin pyynnöstäni. Olemme ylittäneet maaliviivan, ja nyt kerron innoissani onnistuneesta suorituksestamme Annelle. Rengasestettä tamma oli pelännyt, ja siksi sille oli tullut kielto, mutta kaikki muut esteet olimme ylittäneet heti ensimmäisellä yrityksellä. “Poni on kyllä paras”, totean ja rapsutan Siiriä sen letitetyn harjan alta. Tukijoukkomme jäsenet hymähtävät, ja Lynn tulee pitämään pörröponista kun minä nousen alas ratsailta. Avaan satulavyön ja Lynn nostaa satulan Siirin selästä. “Mä vien tän satulan, ja tuon samalla loimen”, tyttö sanoo kadoten sitten satulan kanssa loimea hakemaan. Taluttelen Siiriä hetken ympyrällä puhellen sille niitä näitä. Kerron muun muassa kuinka hieno se on, sekä kuinka paljon siitä pidän. Kohta vaaleahiuksinen Lynn ilmaantuu kuivan loimen kanssa luoksemme. Tyttö heittää kankaan kenttäratsuni selkään. Kun loimi on paikallaan jatkan Siirin kävelyttämistä, ja sille puhumista. Nostan maasta oranssin vaahteranlehden jonka ojennan ponille. Nytkään kuolaimet eivät vaikuta häiritsevän ponia, sillä lehti katoaa yhtä nopeasti kuin ennen maastosuoritusta. Nyt vain pidän peukkuja muille Seppeleen ratsukoille, sekä toivon että meidän suorituksemme on edes jonkun arvoinen. Kisaajat Maiss & Siiri ensimmäinen kisamerkintäkisamerkintä ei ole hoitomerkintä, vaan itse keksimäni merkintä, joita laskelen vain siksi, että tietäisin kuinka monissa kisoissa olemme olleet. (:
|
|
|
Post by Anne on Nov 9, 2010 21:55:14 GMT 2
Siiri ansaitsi PP-MVA-tittelin!
|
|
|
Post by Maiss on Nov 13, 2010 21:36:36 GMT 2
Hyvä Siiri ja Anne! Onnea. =) Ajatuksia, 13.11Olin todella pettynyt itseeni. Todella, todella pettynyt. Miten Siiri olikaan joutunut kokemaan ensilumet ilman minua? Minä joka olin suunnitellut että olisimme leikkineet yhdessä vuoden ensimmäisillä lumihiutaleilla. Olisimme juosseet kentällä ohuen lumivaipan päällä ja tunteneet kuinka lumi olisi sulanut ihollemme, sekä minun tapauksessani kuinka vaatteet olisivat kastuneet. Mutta näin ei ollut käynyt. Olin ollut kotona lukemassa kokeisiin, taikka sitten ollut kavereiden kanssa jossakin. Niin tosiaankin, en edes muistanut mikä oli pilannut suunnitelmani! Mikä häpeä, mikä suuri häpeä… Siiri, voi Siiri. Onneksi sillä oli Pampula. Ajatukseni vaihtuivat iloisiin heti Seppeleen tallipihan pilkottaessa puiden takana. Pitkästä aikaa pääsisin ratsastamaan sillä maailman parhaalla nelijalkaisella joka aina niin iloisella asenteellaan piristi päiviäni. Auto pysähtyi ja hyppäsin ulos kasseineni marssien sitten talliin. Poniboksista kuului rapinaa, mistä päättelin että siellä syötiin heinää. Hymyillen kumminkin jatkoin matkaani karsinan ohi kohti portaikkoa josta pääsi yläkertaan jossa taas sijaitsi lokerot. Heitin toisen kasseistani lokeroon samalla kun kaivoin hevoskuvioisesta kassista ratsastushousuni ja saappaanvarret, jotka olin viime kerralla ottanut kotiin puhdistettaviksi. Nappasin vielä mukaani raipan ja kypärän, ennen kuin hyppelehdin alas iloisena siitä, että olin taas tallilla. Tallilla olin viettänyt yksiä elämäni parhaimmista hetkistä. Hetkiä joita en aivan heti tulisi unohtamaan. Elämä ei ole ne päivät jotka ovat menneet, vaan ne päivät jotka muistamme. Karsinan ovea avatessani tunnen kuinka jokin liikahti takanani. En kuitenkaan näe mitään kun käännyin - onkohan joulutontut jo liikkeellä? Voi ollakin, sillä kohtahan koittaisi joulu, ja kilttien lapsien ja ponien lista täytyisi olla valmiina ajoissa. Siirin turpa pilkotti ovensuusta kääntäessäni katseeni takaisin karsinaan. Tamma oli selvästikin joko haistanut porkkanan joka oli taskussani, tai aistinut joulutaian. Veikkasin ensimmäistä vaihtoehtoa erittäin vahvasti. Pampula seisoi nurkassa syömässä heinää, eikä niinkään piitannut minun ilmestymisestä karsinaan. Siiri taas pyöri ja hyöri porkkanan toivossa, ja minun oli aivan pakko antaa sille porkkana sen katsoessa minuun söpöillä silmillään. Heti kun Siiri sai porkkanan suuhunsa, se tipahtaa sieltä ulos. Naurahdin pienesti nostaessani porkkanaa ylös maasta antaakseni sen taas ponille. Näytti siltä kuin Siirikin olisi naurahtanut, mutten ollut asiasta niinkään varma. Ainoa tapa levittää onnellisuutta on jakaa se jonkun kanssa. Siiri avasi suunsa kiltisti sekä antoi minun kiristää vyön hienosti. Taputin tammaa tyytyväisenä sen yhteistyöhön, se selvästikin oli kasvanut kuukauden aikana! Tai sitten vain kuvittelin kaiken… Kun olin valmis, talutin kulorautiaan karsinasta, sulkien kumminkin karsinan oven Pampulan takia. Kävelimme ulos tallista kenttää kohti, joka näytti olevan tyhjä. Juuri kun olimme päässeet kentälle, kuulin kuinka jokin hevoskuljetusauton moottorin ääntä muistuttava ääni valtasi tallipihan. Päättelin, että jotain oli tekeillä hevoskatraan suhteen, sillä ainakaan minä en ainakaan ollut nähnyt ilmoitustaululla ilmoistusta kisoista. Talutin Siirin toimiston nurkkaa kohti, johon jäimme seisomaan ja katselemaan tapahtumia. En ollut nähnyt tallissa ollessani mitään tavallisesta poikkeavaa, mutta se voi johtua siitä, etten ollut katsellut muiden kuin Siirin karsinan sisältöä. Näin Josefiinan puhuvan jollekin naiselle, ja kuinka Jaakko tuli heidän luokseen ilmeisesti kysymään jotain, sillä ainakin tämä katosi nopeasti takaisin talliin. Kohta näin kuinka Jaakko talutti isoa kimoa hevosta kuljetusautoa kohti. Tunnistin hevosen, pienen harkinnan jälkeen, Antuksi, jolla oli päällään loimi ja kuljetussuojat. Mietin Antun lähtöä yrittäessäni saada Siiriä asettumaan voltilla. Tamma ei olisi millään halunnut taipua niskasta, ja siksi olimmekin voltilla ainakin kymmenen kierroksen ajan. Siirsinn sitten ponin raviin ja yritin saada tätä asettumaan hiukan isommalla voltilla, mikä sujuikin heti ensimmäisellä yrittämällä. Anttu oli semmoinen hevonen, joka sopi talliin mielestäni kuin nenä päähän. Kuitenkaan se ei ollut mikään maailman kiltein ja helpoin tuntiratsu, eikä se itsekään välttämättä pitänyt tuntihommista, ainakin tällaisen käsityksen olin saanut pienten lasten pelokkaista ilmeistä Antun karsinan kohdalla. Tietenkään en tiennyt oliko sen kärttyisyys ainoa syy sen lähtöön, tai edes syy, mutta saatoin vain veikkailla. Onneksi minulla oli Siiri, joka ei ainakaan tietääkseni ollut lähdössä minnekään. Nenälleni laskeutui lumihiutale. Maiss ja Siiri 26HM
|
|
|
Post by Maiss on Nov 14, 2010 21:17:41 GMT 2
Uudet turvat, vanhat suut, 14.11
Seppele miinus Anttu, Pikku, Cassu ja Sera plus Elmo, Laila, Reino ja Bonnie on yhtä kuin… Niin mitä? Luvullisestihan tulos on aivan sama: kaksikymmentäkahdeksan miinus neljä plus neljä on kaksikymmentäkahdeksan, mutta kumminkaan se ei ole. Uudet ponit ovat eri persoonia kuin vanhat. Uudet ponit ovat yksinkertaisesti eri eläimiä kuin vanhat. Lynn istuu sohvalla lehteä selaillen astuessani sisään Seppeleen hevostelijoille tarkoitettuun huoneeseen. Lehti näyttää jokseenkin tutulta, joten päättelen sen olevan yksi niistä vanhoista hevoslehdistä, joka oleskelee oleskeluhuoneessa milloin missäkin. “Lynn!” suustani pääse epämääräinen lausahdus. “Moi.” “Hei vain, Maiss”, tyttö vastaa nostaen katseensa hitaasti lehdestä. “Mitäs sä täällä, näin isänpäivänä?” “Tulin kattelemaan vaan meininkejä ja satulaki pitäs putsata”, vastaan. “Entäs sä?” “Kuulin Antun, Pikun, Seran ja Cassun lähdöstä, ja oli tarkotus tulla moikkamaan, mut tulin vähän myöhässä”, vaaleaverikkö vastaa siirtäen katseensa taas sarjakuvaan. “Joo, mä olin eilen just ratsastamassa, ku Anttu lähti”, kerron ja istahdan Lynnin viereen. “Onhan se aika harmi…” “Jep. Mut ne uudet hepat on kyllä ihania! Mä varmaan ehkä haen sitä sponssipaikkaa”, tyttö jatkaa ja sulkee sitten lehden. “Se on jotenki niin mielenkiintonen.” Hymyilen ajatellessani kimoa risteytystammaa joka on saanut pikkutyttöjenkin suut ammolleen. Ihailulauma on jo niin iso, että Jaakko on joutunut häätämään tytöt talikko kädessä ponin karsinalta. Ainakin näin olen ymmärtänyt jonkun pikkulikan selityksistä. “Säki vai tykkäät siitä? Mustaki se on tosi nätti, mut onhan ne muutki”, sanon ja kaivan kassistani termospullon. “Haluutko säki?” “Kaakaota?” Lynn katsoo minuun kysyvästi ja nyökkään: “Kaakaota, kaakaota.” “Yes, please”, pellavapää käyttää miltei täydellistä englanninkieltään. Kaadan itselleni lämmintä juomaa termospullosta vaaleanpunaiseen muovimukiin ja kaivan sitten kassistani toisen, vähän puhtaamman muovimukin johon kaadan kaakaota, ja jonka sitten ojennan Lynnille. Hörpimme molemmat omista mukeistamme suklaanmakuista juomaa. “Meinasitko ratsastaa?” kysyn tytöltä hörppyjeni välissä. “En mä, täällä on tänään niin paljon ihmisiä että en viitti mennä kentälle tai maneesiin, eikä maastoonkaan viitti ton veden takia mennä”, Lynn vastaa ja katsoo sitten minuun: “Kui?” “No ku aattelin, että onko Sentin kamat putsauksen tarpeessa?” kysyn ja kulautan sitten kaakaonrippeet kurkkuuni. “Nyt kun mietin, ni onhan ne! Tuun sun mukaan”, tyttö vastaa, nousee ylös ja harppoo minua ennen alas talliin.
Loviisa harjaa Pampulaa ponikarsinassa, joten päätän sähläämisen estämiseksi ottaa Siirin käytävälle harjattavaksi. Suurin osa niin Bonnie-faneista kuin Lailan ihailijoista on jo hävinnyt, joten tallikäytävä on suhteellisen tyhjä. Lynn lähti Sentin harjattuaan kotiin, ja tallilla ei ole enää kuin Loviisa, pari tuntilaista ja Josefiina. “Kukas noista uusista on sulattanu sun sydämen?” kysyn Loviisalta. “Mä tykkään Reinosta ja Bonniesta. Sä?” tyttö sanoo. “Mä tykkään kanssa niistä, mut onhan se Laila ja Elmoki ihania. Kaikki erilaisia.” vastaan harjatessani Siirin pientä ja pörröisiä etujalkaa. Poni on selvästikin lampsinut jossain mudantapaisessa, sillä vuohiskuoppa on täynnä ruskeaa mönjää. Onneksi se ei ole piehtaroinut mönjässä, sillä silloin minulla vasta hommaa olisi ja aikaa minulla ei tänään ole niinkään. “Olitko ratsastamassa?” utelen hoitoponinsa harjaa selvittävältä Loviisalta. “En ollu, tulin sen verran myöhään”, kuuluu vastaus. Siirryn Siirin takajalkaan, joka on hiukan etujalkaa puhtaampi.
Kun Siiri on puhdas halaan sitä hetken. “Onko ne uudet jo sun kavereita?” kuiskaan sen korvaan, saamatta vastausta. “Jos ei oo vielä, kannattaa ystävystyä. Ne vaikuttaa kuule tosi kivoilta kaikki!” Tamma vain roikottaa päätään silmät kiinni, eikä piittaa ympärillään olevasta maailmasta. Ehkä on hyvä, että sekin joskus vain on.
Maiss med Siiri 27HM
|
|