Nahkakantinen kirja
ensimmäinen
Siitä on aikalailla tasan vuosi, kun ostin tämän kirjan. Sen ekoilla sivuilla onkin muistoja ja merkintöjä silloisesta Teksasin-reissusta ja tunnelmia Westernweekeiltä, mutta sen jälkeen koko kirja unohtui pölyttymään melkein vuodeksi. Satuin kuitenkin muistamaan sen ennen lähtöä tänne, ja nyt kirja on palannut sinne mistä se alunperin onkin – Teksasiin.
Vaikka välissä onkin melkein vuoden mittainen kirjoittamaton aukko, paljon on tapahtunut. Hassua ajatella, että silloin vuosi sitten ostin tämän hetken mielijohteesta, lähinnä vain reissupäiväkirjaksi, mutta nyt sama nahkakantinen kirja on saanut uuden elämän Nayan päiväkirjana. Tai oikeastaan se sai uuden elämän juuri nyt - täten julistan tämän Nayan viralliseksi hoitokirjaksi. On tämä ainakin hienompi kuin Arktikin päivis, jonka virkaa toimittaa nykyään ruutupaperivihko, koska joku oli pöllinyt sen vanhan kovakantisen.
Se kirjakauppa, josta ostin tämän, oli muuten laittanut näköjään laput luukulle. Rest in heaven Bronco Bookstore.
Joten, täällä ollaan taas. Teksasissa. High Rollin’ Riders on kasassa taas, vähän uudella kokoonpanolla. Meillä on hyvä tiimihenki ja vaikka kisojen alku on ollut vähän kankea (tätä kirjoittaessa ollaan puolivälissä ja meidän tiimi on toiseksi viimeisenä), usko ja luotto on kova, että täältä noustaan vielä. Äiti sanoo aina, että kärsivällisyys on katkera, mutta sen hedelmä on makea. Tai Aristoteles sen kyllä sanoi ensin, mutta äidiltä sen kuulin alunperin. Ja äiti on oikeassa - täytyy vain olla kärsivällinen eikä vaipua synkkyyteen, sillä vielä voi tapahtua mitä vain.
Dewn ei ole täällä. Ymmärrän kyllä, pakkohan jonkun on pitää ranchia pystyssä, kun melkein koko Orange Woodin väki on täällä. On ollut ihanaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia – Alexiinaa, Raicya, Kittyä, joista viimeksi mainittu melkein mursi mun kylkiluut halatessaan – ja muutenkin olo on kuin olisi kotona jälleen.
Alexiina ehti jo vihjailla, että kesällä olisi taas tarvetta apukäsille. Enkä kyllä epäile, onhan sen kokoisessa tilassa hommaa vuoden ympäri! Olisihan se ihanaa olla taas kesä Kanadassa. Ajatus siitä kiehtoo ja houkuttelee, enkä tiedä, voisiko Waterphew’n luonnosta saada yhdessä eliniässä tarpeekseen. Luulen, että ei.
Eräs asia – tai eräs ihminen – kuitenkin jarruttaa. Vaikka tiedän, että Sarah kyllä ymmärtäisi, sydän sanoo, että nyt ei ole oikea aika lähteä Kanadaan. Ei ainakaan koko kesäksi. En ole vielä kertonut Sarahille, etten palaa Arktikin ja Iiriksen mukana Suomeen. En ole kertonut siitä edes Iirikselle, joka varmaan nostaa metelin, kun tajuaa joutuvansa matkustamaan takaisin yksin.
Noh, kuten meidän tiimilläkin on vielä aikaa petrata, on myös mulla aikaa kertoa. Nyt yritän vain keskittyä palautumiseen.
Me lyötiin Kittyn kanssa vetoa, kumpi tiimi sijoittuu paremmin, Raicy’s Angels vai High Rollin’ Riders. Panoksena on tatuointi. En tiedä vielä mitä se aikoo keksiä mun pään menoksi jos niiden tiimi voittaa, mutta jos ei muuta, niin ainakin se motivoi keskittymään, kun riskinä on että ihoa koristaa kohta jokin Kittyn valitsema taideteos. Olisipa edes hyvän maun mukainen, jos käy niin, että me hävitään. Voi luoja, mihin kaikkeen sitä ihminen suostuukaan sen jälkeen, kun helle ensin pehmittää päätä pari päivää.
Tornadoja ei ole näkynyt, luojan kiitos. Ukkosta on ollut parina päivänä. Sekin tuntuu olevan isompaa täällä USA:ssa, salamatkin näyttivät siltä kuin itse ylijumala Zeus olisi niitä meidän niskaan heitellyt.
Mitäs vielä... No, ainakin voitettiin Nayan kanssa trail-in-hand –luokka. Ruusuke on tallessa mun matkalaukussa. Se saa kunniapaikan seinältä, kun päästään takaisin Suomeen. Ajattelin osallistua trail-luokkiin vielä uudestaan viikonloppuna. Se varmaan riittää tällä erää. Ei enää montaa vuotta, kun päästään Nayan kanssa starttaamaan ratsain, mutta siihen asti olen tyytyväinen siihen, että voin kilpailla Arktikilla.
Nyt täytyy lopettaa, Cella kyselee kirjoittelenko rakkauskirjeitä vai mikä kestää. Nykypäivänä rakkauskirjeet lähetetään whatsapissa, mutta voisin kai pari korttia Suomeen postittaa. Ja ehkä basaareista löytyy jotain tuliaisia, sellaisia, jotka samalla voivat toimia pienenä anteeksipyyntönä, kun reissu näillä näkymin venyykin suunniteltua pidemmäksi.
Ei kai muuta tällä erää.
Toivotaan, ettei Teksasin aurinko kärvennä liiaksi.
Teksas-terveisin, Manny