Paluu Kanadaan
kolmas
17.04.2024 @ Orange Wood Ranch
Cellan varpaat työntyivät röyhkeän tuttavallisesti paidan alle. Irvistin, kun tunsin sukkienkin läpi miten kylmät ne olivat, kun ne hakivat lämpöä mun kyljen ohuesta ihosta. Teksasin lämmöstä ei ollut Waterphew’ssä tietoakaan. Rätisevä takkatuli toi lohduttavaa lämpöä sisälle, mutta ikkunan takana tuuli ja räntäsade piiskoivat nurkkia ja mökin seinää.
Asettuminen Orange Wood Ranchille oli käynyt kuin luonnostaan. Me jaettiin Cellan kanssa leirimökki, jonka lämpötila uhkasi öisin tippua alle viiteentoista asteeseen, ellei jompikumpi herännyt lisäämään puita kamiinaan. Päivät koostuivat töiden teosta, hevosten kanssa touhuamisesta ja ranchin väen kanssa seurustelusta. Olo oli kuin olisin ollut jälleen kotona.
Tosin kotona mun seurana oli yleensä kaksi koiraa jäävarpaiden sijasta.
“Mun kylkeen tulee varmaan sun jalan muotoinen paleltumavamma”, tokaisin ja yritin kiemurrella kauemmas, mutta Cellan jalkapohja oli kuin liimautunut mun kylkeen kiinni.
“Se on vaan sun etu, että mun jalat lämpeää! Jos mut varpaat tippuu pois, mä en voi kävellä ja sit sä joudut tekee munkin työt.”
Tartuin selkänojalla olevaan, paksuun villavilttiin ja paiskasin sen nauravan Cellan naamalle.
“Kääriydy tohon, senkin hyinen nainen”, naurahdin ja Cella potki viltin auki ja veti sen sitten ylleen.
“Joko se sun tatska-aika on varattu?” Cella kysyi, kun käärin hihojani ylös ja oikaisin koivet kohti edessä loimottavaa takkatulta.
“Joo”, vastasin ja hieraisin niskaani. “Se on ens viikonloppuna. Kitty sen varas, se ajatteli, jos lähdettäis porukalla Sunportiin. Kai se haaveili, että mentäis illalla sit Tamuliin.”
“Joko jännittää? Ehkä sun pitäis mennä Tamuliin ennen sitä aikaa, ottaa vähän rohkaisua”, Cella virnuili.
“Joo-joo”, sanoin sarkastisesti. “Ei kai ennen tatuoinnin ottoa saa edes juoda alkoholia.”
“Älä nyt viitti olla noin suolainen”, Cella huokaisi ja pukkasi mua kantapäällään reiteen. “Se tatska sopii sulle kyllä varmaan ihan sikahyvin. Kun sulla on tommoinen italialaisen oliivi-iho.”
Mun suupielet kaartuivat pieneen hymyyn ja katse painui tarkastelemaan sylissä lepääviä kämmeniäni. En mä sinällään ajatusta tatuoinnista karsastanutkaan. Olin mä joskus aiemmin miettinytkin, että ottaisin iholleni jotain kuvia – jotain itselleni tärkeitä, symbolisiakin. Ja tavallaan ensimmäinen tatuointini nyt tulisi sellainen olemaankin, olkoonkin, että se olisi ikuinen muistutus häviöstä Raicy’s Angelsille.
Mökin ovelta kuului koputus emmekä Cellan kanssa ehtineet kuin kääntämään päitämme ovelle päin, kun se jo raottui ja Gillianin kiharaisten hiusten kehystämä pää pilkisti sisälle. Huurustuvien silmälasien takana naisen katse käväisi meissä vain pikaisesti, ennen kuin se painui ujosti kohti kynnysmattoa.
“H-hei”, Gillian tervehti. “Päivällinen on valmis... Alexiina pyysi hakemaan teidät syömään...”
“Joo, me tullaan”, Cella vastasi reippaasti. “Kiitos, Gillian!”
Gillian hymyili Cellan ystävälliselle äänensävylle, ennen kuin katosi ovenraosta takaisin tuuleen ja sateeseen. Cella kääntyi katsomaan mua hymyillen.
“Eikö ois ihana, kun Seppeleessäkin ois näin yhteisöllinen meininki?”
“No ois”, vastasin ja kohautin olkiani. “Mut mä luulen, että Emmy saa meistä ihan tarpeekseen ilman, että se kutsuis meidät vielä taloonsa syömäänkin.”
“Mm-mh, totta”, Cella sanoi huvittuneesti. “Entä Liekkivaellus? Kristerhän vois alkaa vääntää siellä sulle sapuskat?”
“Joo, mäpä ehdotan Kristerille”, virnistin ja ajatus parrakkaasta miehestä kattilan ääressä sai mut nauramaan.
“Kerro sit jos se on hyvää, niin mä vuokraan Piinalle karsinapaikan sieltä.”
“Deal.”
Centereiden pöydässä oli ikuinen joulu, niin mä ainakin tuumin lappaessani herneitä ja taivaalliselta tuoksuvaa juuresmuhennosta lautaselle. Pitkän, puisen pöydän ääreen oli kerääntynyt iloisesti rupatteleva ihmisjoukkio, josta löysin lopulta paikan Cellan ja Robertin välistä. Viimeksi mainittu tarkasteli mua syrjäkaitein ja mutristeli suutaan niin, että tummat viikset heiluivat.
Alexiinan leipomat, kuohkeat piimäsämpylät maistuivat ihanan tuoreilta. Kahmin niitä lautaselleni yksi toisensa jälkeen, kunnes mua lopulta jo melkein nolotti ja mietin, pitäisiköhän mun hakea kaupungista jauhoja ja muita tarpeita Centereille korvaukseksi ylensyömisestä. Alexiina tosin näytti vain olevan hyvillään - se katseli pöydän ääressä istuvia ihmisiä ja mua ja Cellaa lempeästi hymyillen, aivan kuin olisimme olleet osa niiden suurta ja lämminhenkistä perheyhteisöä.
“On ollut kyllä ihana nähdä, miten hieno hevosenalku Nayasta on kasvanut”, Alexiina tokaisi sitten liikuttuneesti hymyillen, kun puheenaihe pöydässä vaihtui kuluneen päivän tapahtumista hevosiin.
“Se on kyllä aivan mahtava pikkutamma”, sanoin ja tunsin lämmön pakahduttavan rinnassa. Naya oli mun ehdoton silmäteräni, valopilkku mun elämässä. Siinä hevosessa oli vain jotakin erityistä, enkä edes kunnolla tiennyt, mikä sen teki. Se vain oli.
Erityinen.
Alexiina hymyili ja Raicy, joka oli voidellut itsekin uuden piimäsämpylän, käänsi katseensa muhun.
“En nyt kunnolla muista, olikos se nyt niin, että Naya oli sinun ensimmäinen hevonen?”
“Juu, kyllä”, nyökkäsin ja Raicy katsoi minua merkitsevästi ja käänsi puisen voiveitsen osoittamaan mua kohti (Alexiina hymähti hiljaa närkästyneesti),
“Olehan sitten tarkkana. Nuorikoiden kanssa pitää aina olla erityisen varma siitä, mitä tekee. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun hyvä hevonen menee pilalle ihan vain koska on osaamattomissa käsissä. Onkos sulla siellä jotakuta, joka voi auttaa, joku muukin kuin..?” Raicy sanoi ja nyökkäsi kohti Cellaa, joka kohotti kulmiaan kuin kysyäkseen epäiltiinkö tässä nyt hänen hevosmiestaitojaan.
“Joo, on mulla”, sanoin ja virnistin vähän, ennen kaikkea Cellalle, joka oli vetänyt kätensä puuskaan. “Krister, se on sellainen vanhan liiton western-ukko. Naya on sen pihattotallilla.”
“Ja Manny kyllä varmasti osaa hommansa. Näithän itsekin viime kesänä, että kyllä hän hevosta osaa käsitellä”, Dewn sanoi rauhallisesti ja loi pöydän yli kannustavan katseen mun suuntaan.
“Käsittely ja koulutus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa”, Raicy muistutti. Alexiina laski kätensä miehensä käsivarrelle ja sanoi hieman nuhtelevaan sävyyn:
“Meillä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö Manny osaisi kouluttaa Nayaa tai saisi siihen tukea. Minusta Manny ja Naya ovat kuin luodut toisilleen!”
“Raicy varmaan yrittää vaan vihjailla, että sun ois parempi jäädä Kanadaan. Nayaa voitais koulia Raicyn valvovan silmän alla ja sä saisit pestin tallityöntekijänä, kun Roi häippäs!”
Roi. Kitty toi Roin keskusteluun luontevasti, mutta teki sen niin yllättäen, että sävähdin vähäsen. Muistelin ilta-auringon värjäämää, mahonkipuun väristä ihoa ja tummia rastoja ja kuulin mielessäni Roin kärkkään ja terävän äänen. Roi oli, miten mä sen sanoisin – ei nyt ihastus, mutta jollain tasolla tunteita herättävä ihminen – sellainen, joka tuntui niin tutulta mutta samalla vieraalta ja kiehtovalta, että se veti puoleensa. En osannut selittää sitä itsellenikään, mutta tiesin, että olin jollakin tavalla helpottunut, ettei Roi ollut täällä.
“Noh, Kitty”, Alexiina toppuutteli, “Mannylla on koti ja työpaikka Suomessa. Ei nyt aleta painostamaan toista.”
“Oikeastaan mä oon työtön tällä hetkellä”, sanoa lipsautin sen enempää ajattelematta, ja juuri lasistaan ryystävä Raicy meinasi vetää mehut väärään kurkkuun. Musta tuntui, että mehun ja syljen mukana mies nieleskeli alas ainakin osan arvostuksenrippeistä, jotka mun sanojeni mukana olivat lohjenneet.
“Ai, no voi, ikävää. Tai -”, Alexiina sanoi, kun pudistelin vähän päätäni ja heilautin kättäni kepeästi, “Miten se nyt niin..?”
“Irtisanouduin itse”, vastasin ja käänsin katseeni Dewniin, joka tarkasteli mua ja sen silmissä pilkahteli jonkinlainen pieni tyytyväisyys, joka kieli siitä, että mies ymmärsi mua ja oli mun puolesta iloinen. “Oikeastaan mä olin miettinyt sitä jo aika pitkään. Se työ ei vaan sopinut mulle. Kyllä mä olin hyvä siinä, mutta se ilmapiiri ja kaikki se, mitä se multa verotti, oli paljon enemmän kuin se, mitä mä siitä sain.”
Dewn nyökkäsi pienesti. Sen suupielet kaartuivat hymyyn ja miehen olemus oli kuin äänetön sanoma:
niin sitä pitää. “Teit varmasti oikean päätöksen”, Alexiina sanoi myötätuntoisesti, mutta Raicy rykäisi ja hieraisi leukaansa ohimennen.
“Milläs sinä sitten elät nykyään?” se kysyä töksäytti, ja nyt Alexiina ojensi miestään jo vähän vähemmän hellävaroen tuuppaamalla.
“NiinPÄ! Ootko sä pokannut jonkun sugarmaman?? Kerro nyt, mä ainakin haluan tietää jos sä ootkin salaa miljonääri!!”
Kitty kurkotteli mua kohti Cellan takaa ja vilkaisin Cellaan, joka puri huultaan, joko kiusaantuneesti tai pidätelläkseen naurua. Cella oli niitä ihmisiä, jotka olivat tietoisia mun hyvästä rahatilanteestani, jota päällepäin olisi ollut vaikea uskoakaan. Olinhan mä niitä ihmisiä, jotka elivät vaatimattomasti, jotka kulkivat vähän kuluneissa vaatteissa ja ajelivat ruostuneilla autoilla. Raha oli mulle niin toissijaista, raha aiheutti mulle enemmän ahdistusta kuin onnea – se, miten se hallitsi elämää ja ihmisiä, miten sitä tavoiteltiin ja unohdettiin ne elämässä oikeasti merkitykselliset asiat.
Enkä mä osannut iloita rahoista, joita mä en edes itse ollut ansainnut, vaan jotka olivat isäni peruja, peräisin sellaisista asioista, jotka sotivat kertakaikkisesti mun arvojani vastaan ja jotka tuntuivat sen vuoksi melkein kuin saastuneilta.
“Mulla on - öh, säästöjä”, sain lopulta sanotuksi.
“Nyt loppuu tuollainen hävytön käytös!” Alexiina sanoi tuimasti. “Udellaan toisten raha-asioista, häpeäisitte - ja vielä ruokapöydässä, hyvän tähden... Olen pahoillani, Manny, että toisilla ei tunnu tänään olevan minkäänlaisia tapoja!”
“Ei se mitään”, sanoin ja hymyilin vakuudeksi. “Ei se haittaa. Mä oon ihan sinut sen kanssa.”
Cella potkaisi mua pöydän alla ja virnisti kiusoitellen, kun katsoin sitä. Kurtistin sille kulmiani ja muodostin huulillani ääneti sanan
typerys, johon Cella vastasi samalla tavalla
kroisos. Mua nauratti vähäsen.
“No, hyvä, jos et ole puilla paljailla. Kuitenkin -”, Raicy sanoi ja vilkaisi vaimoaan, joka oli alkanut korjailemaan lautasia pöydästä ja teki muhennoskauhan kanssa uhkaavan eleen miestään kohti, “- Kuitenkin hevosen pito ei ole ilmaista. Että siitä minä tässä vain huolestuin. Että pärjäähän Manny.”
“Manny pärjää”, Dewn sanoi rennosti ja virnisti käsiään niskansa takana venytellen. “Kiitos ruuasta. Manny, jos et pistä pahaksesi, niin lähdettäiskö käymään myllyllä? Olis parit nuotit, joita voisin näyttää.
“Sopii hyvin”, sanoin hyvilläni. “Kiitos paljon, Alexiina.”
“Hei hei hei, et karkaa nyt mihinkään!” Kitty rääkäisi. “Sä et vastannut mitään siihen ehdotukseen, että jäisit Kanadaan!”
“Kitty...”, Alexiina aloitti, ja hieraisin niskaani pahoittelevan hymyn kera.
“Onhan se houkutteleva tarjous, mutta... Mulla on Suomessa omat kuviot.”
Alexiina oli oikeassa – Suomessa oli mun kotini. Ei ehkä työpaikkaa, mutta ainakin koti.
Koti ja Sarah Reyes.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!