Toukokuun 2023 maastoesterypäs

[Hanski Appelgren]

Hanski järjestää toukokuussa kasan maastoestetunteja. Olet tervetullut kaikille tai vain osaan tunneista. Jokainen tuntimaksu on 1/2 maastoestemerkkiä.
Osallistuja saa kommentin suorituksesta. Jokaiselle tunnille mahtuu 8 osallistujaa.

Maastoesteet - Maastoestetunnit

To 6.5. 2023
Lämmittelyä vanhalla maastoesteradalla (1-8) Sää: Tihkusadetta
Haetaan tuntumaa matalilla esteillä ja totutellaan hevosia maastoesteiden maailmaan.

Manny - Arktik
Cella - Agi
Anton - Sylvi
Salma - Bliss
Fiia - Pupu
Sisu - Pinja
Ada - Koopa

Ma 15.5.2023
Korkeuserot. Treenataan ylä- ja alamäkiä ja valloitetaan bankettilaakso. Sää: Aurinko pilkistää

Kurre - Koopa
Cella - Agi
Anton - Sylvi
Salma - Bliss
Emmy - Chico
Sisu - Kari
Ada - Rösti


Ke 17.5.2023
Niityt käyttöön (2 ja 6) Sää: Pilvistä, sumuista
Nopeus ja tarkkuusesteitä tasaisemmilla pinnoilla. Kontrollia ja vauhtia hakemassa.

Anton - Sylvi
Salma - Bona
Matthias - Sirius
Fiia - Iisi
Sisu - Oili
Ada - Vappu

Pe 19.5.2023
Haudat ja vesiesteet (3,5,9,10) Sää: Kirkas auringonpaiste
Hautojen ja vesielementtien treenausta. Pyritään sujuviin suorituksiin, pelko pois!

Kurre - Lasse
Anton - Sylvi
Salma - Bona
Matthias - Agi
Emmy - Chico
Sisu - Laila
Ada - Sirius

[Anne]

19.5. Haudat ja vesiesteet




Lasse toimi yllättävän hyvin Kurrella maastoesteillä!

[Anne]

Manny ja Arktik ensimmäisellä tunnilla!

[Sisu]

Torstai 6.5
maksu 1/4

Tihkusade kopisee kypärän lippaa vasten, kun mä istun mustan Pinjan selässä ja seuraan tarkasti Hanskin palopuhetta maastoesteisiin liittyvistä turvallisuusseikoista ja säännöistä. Kaikki istuu ratsujensa selissä epätavallisen hiljaa, ehkä juuri siks koska Hanskin suu suorastaan vaahtoaa sen paasatessa meille turvaliivien tärkeydestä.
“Minä en lähde sitten kuljettelemaan ketään mammanmussukoita sairaalaan murtuneen selän kanssa sen takia että turvaliivi nyt vaan jäi epähuomiossa varastoon pölyttymään. Siinä tapauksessa saatte itse ryömiä hevosinenne pesarin kautta kotiin nyyhkyttämään miten ette taaskaan kuunnelleet Hannele Appelgrenin viisaita sanoja ratsastajan turvallisuudesta maastoesteradalla.”
Me kaikki nyökytellään kuin alokkaat armeijassa konsanaan ja jokanen korjaa istuntaansa sentin verran Hanskin tiukan haukankatseen pysähtyessä kohdalle. Musta tuntuu siltä kuin Pinjan satula yhtäkkiä polttelis perseen alla, ja lyhennän Pinjan pitkiä ohjia siinä pelossa etHanski sais syyn pysäyttää katseensa mun kohdalle pidempään.
“Ei kai me hypätä tänään vielä mitään korkeita?” Fiian ääni piipittää jostain ratsurivin reunalta kokemattoman Pupun selästä, ja saa Hanskissa aikaan suorastaan ilahtuneen ilmeen, ainakin murto-osasekunnin ajaksi.
“Ehei, ensimmäisen tunnin aiheena on totutella hevosia maastoesteisiin talven jälkeen ja myös te perunasäkit kaipaatte pientä muistuttelua siitä miten siellä selässä istutaan”, Hanski tuhahtaa ravatessaan edestakas meidän edessä kädet selän taakse ristittyinä. “Eli kävellään ensin tämän päivän tehtävärata läpi käynnissä ja sitten vasta lähdetään harjoittelemaan.”
“Ei me olla enää mitään alkeiskurssilaisia”, mä kuulen Cellan huokaisevan mun vierelläni Agin selästä, niin hiljaa ettei Hanski kuule. Mä naurahdan hermostuneena ja kumarrun Cellan puoleen samalla vilkuillen Hanskin suuntaan, joka parhaillaan läksyttää Mannya jalustinhihnojen oikeaoppisesta säätämisestä.
“Mä yritän ajatella et se vaan välittää meidän turvallisuudesta ja hevosten hyvinvoinnista ekstrapaljon”, mä vastaan yhtä hiljaa kuiskaten.
“Ratsastajien hyvinvoinnista en kyl menis vannomaan”, Cella puhisee silmiään pyöritellen, mutta kurottaa kuitenkin säätämään jalustinhihnaansa Agin seistessä kuuliaisesti paikallaan. Hanskin ääni kantaa kauas, ja mäkin teen varmuuden vuoksi tuplatsekkauksen jalustinten suhteen. Mä lasken katseeni varovasti alemmas ja tuijotan Agin lumivalkosia jouhia ja sitä miten ne laskeutuu vesiputouksen lailla kauniisti kaartunutta kaulaa vasten. Jos Cellalla ois just nyt päällään joku prinsessa-asu, se ois Agin kanssa kuin suoraan jostain kliseisestä Disney-leffasta. Ajatus saa mut hihittämään itekseni ja multa menee täysin ohi mulle esitetty kysymys.
“Kuunteletkos opettajaasi lainkaan, Sisu-hyvä?” Hanski seisahtuu mun eteeni ja tuijottaa mua tiukasti tummien kulmakarvojensa alta.
“Sori, kysyitkö sä jotain?” mä takeltelen hermostuneena ja suoristan itteni satulassa tiedostaen aivan liian hyvin et oon niin jäykkä jännityksestä et Hanski sais pelkästään siitä hyvän syyn heittää mut tunnilta samantien kentällä pyörivien alkeistuntilaisten sekaan.
“Huoh, niinpä tietenkin”, nainen tuhahtaa ja pitää pienen, merkitsevän tauon puheessaan ennen kuin jatkaa. “Kysyin Sisu sitä että onkos Seppeleen maastoesterata kuinka tuttua kauraa?”
“Oon mä siellä joskus pari estettä hypänny”, mä vastaan varovasti posket punehtuen. Musta tuntuu et jokainen tunnille saapunu ratsukko voi aistia jännityksen paksun auran mun ympärilläni, kun Hanski katsoo mua hiljaa, kuin tietäen et mä melkein tutisen sen katseen alla.
“Hyvä on. Asettautukaas jonoon hyvät oppilaat niin lähdetään katsomaan miten selviätte meidän kevään ensimmäisestä maastaritunnista.”
Mä nielaisen ja ratsastan Pinjan Agin perään kädet täristen.

Lyhyen tutustumiskierroksen jälkeen me päästään viimein käytännön harjoituksiin. Pinja on virkeä, ja mä oon tyytyväinen siitä et mun ei tarvis ainakaan keskittyä tänään hevosen moottorin etsimiseen, vaan saisin ehkä kiinnittää kaiken huomion tunnin varsinaiseen aiheeseen. Mä oon Pinjan kanssa kolmantena jonossa, jossa me odotetaan Hanskin merkkiä lähteä suorittamaan meidän ekaa harjotusta: kahden tukkiesteen ylitys laukassa ja sen jälkeen pienempi risueste joka ylitettäisiin ravissa. Jännitys alkaa kietoutua vatsalaukun ympärille kuin hitaasti kiristyvä kuminauha, kun mä seuraan Salman ja Blissin lähtöä tehtävälle. Bonnie hyppää esteet tottuneesti ja kevyesti, ja mä ihailen Salman siistiä ja huomaamatonta ratsastustyyliä. Hanski ei kuitenkaan anna armoa kenellekään: heti Salman ja Blissin palatessa ilmoille kajahtaa ohjeita käsien asennosta ja laukan tahdittomuudesta. Me ollaan Pinjan kanssa seuraavat, ja mä tunnen kuinka kämmenet alkaa hiostua ruskeiden ratsastushanskojen alla.

Mun onnekseni Pinja on itsevarma ja kokenut hyppääjä, eikä mun tarvi liikaa miettiä tuleeko laukka-askelia nyt varmasti oikee määrä tai meneekö meidän hyppy täsmällisen kohtisuoraan, Pinja hyppää joka tapauksessa. Mä kuitenkin tunnen takaraivossani jo Hanskin polttavan katseen, kun me ylitetään ensimmäinen tukkieste vähän vinossa. Mä yritän olla antamatta sen häiritä, ja suoristan tamman toista tukkiestettä varten. Se menee jo paremmin, mut mun on vaikeuksia saada Pinja hidastamaan raviin, ja me ylitetäänkin risueste vahingossa laukassa ravin sijaan.
“Suorat reitit ja jalat paikallaan, siellä satulassa istutaan niin et hevosta häiritään mahdollisimman vähän”, Hanski alkaa ladella kun mä ravaan takaisin jonon perälle Pinjaa taputtaen. Mä hengitän keuhkot täyteen sateisen metsän raikasta ilmaa ja keskityn rapsuttamaan Pinjan sateesta kostunutta karvaa. Vaikka yks kaikista hoetuimmista lausahduksista ratsastuksessa onkin ettei sais vertailla itteään muihin, mä katson silti vähän kateellisena parhaillaan ensimmäistä tukkiestettä ylittävää Antonia ja Sylviä. Mun ja Susun kehnosti alkaneen kisakauden pompahtaminen mieleen ei ainakaan kohota mun mielialaani, ja pieni alemmuuskompleksin poikanen alkaa hiipiä salakavalasti takaraivoon mun seuratessani sulavaliikkeistä Sylviä, jonka selässä istuva Anton saa esteetkin näyttämään lähinnä männynkävyiltä metsäpolulla.


Maanantai 15.5
maksu 2/4

Mä laskeudun takaisin satulaan kevyestä istunnasta, ja pyyhkäsen hikeä otsalta. Olo on kuin maratonjuoksijalla, vaikka ilma on vielä pilvinen ja viileä. Kari on tallin korkeasäkäisin tuntsari, ja mua vähän huimaa sen selässä. Mä katon varovasti alas ja yritän rauhotella itteäni meidän siirtyessä muiden perässä jonoon. Hanskin ilme on tuima sen tuijottaessa meitä jokaista vuorollaan.
“Muistatte sitten taas antaa hevosille mahdollisimman häiriöttömän tilan suoriutua alamäestä, maastossa epätasainen maaperä tarkoittaa isompia riskejä ja siks teidän vastuulla on huolehtia että te ratsukkona selviätte haastavistakin olosuhteista turvallisesti.”
“Mä voin aloittaa”, Emmy huikkaa rautiaan Chicon selästä hymyillen ja ohjaa ruunan eteenpäin. Hanski nyökkää hyväksyvästi ja ohjaa ensimmäisen ratsukon tehtävälle. Mä seuraan kuinka Chico lähtee kuuliaisesti ratsastajansa johdolla kohti mäkeä, ja alan jo henkisesti valmistautua omaan vuorooni. Mä puristan Karin ohjia käsissäni ja yritän keskittyä hengitykseen. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Kari ravistelee päätään ja kuopaisee maata etujalallaan, jännitys alkaa tarttua siihenkin. Mä käännän ruunan varmuuden vuoksi vielä voltille ennen meidän vuoroa, ja yritän muistuttaa itteäni siitä että mä olen täällä oppimassa enkä tekemässä virheetöntä suoritusta.

Kari yrittää parhaansa, vaikka sen ratsastaja onkin puoliksi kauhusta jäykkä. Isoliikkeinen ruuna pienen ja siron Susun jälkeen tuottaa hankaluuksia, ja mun on vaikea istua selässä tarpeeksi tiiviisti. Mä annan Karin laukata loivaan ylämäkeen ennen kuin me lopulta pysähdytään muun porukan eteen.
“Muista Sisu että Kari ei ole mikään ketterä minihevonen joka taipuu ässän muotoon pyynnöstä”, Hanski moittii lähes välittömästi meidän päästessä kuuloetäisyydelle. “Älä kokoa sitä noin pieneen pakettiin missä se ei saa kunnolla voimaa liikkeisiinsä.”
“Okei”, mä vastaan hermostuneena ja ohjaan Karin muiden hevosten perään. Karin kaulalle on noussut kevyt hiki, ja mä rapsutan sen säkää lähinnä itseäni lohduttaakseni.
“Rösti jumittu viime kerralla keskelle mäkeä kun sitä ei huvittanu”, Ada huokasee voikon ponin selästä ja näyttää väsyneeltä. Poni muistuttaa shetlanninponia Karin rinnalla, kun me seistään vierekkäin seuraten muiden suorituksia.
“Ehkä se piristyy täällä maastossa”, mä rohkaisen ja annan Karille lisää ohjaa. “Mitä oon ite sillä ratsastanu niin se osaa olla ihan mato tervapurkissa kentällä ja maneesissa mut maastossa se on kyllä ollu yleensä ihan menevä jos ei oo ihan hirveen kuuma.”
“Toivoa on”, Ada sanoo hymyillen ujosti ja upottaa sormensa Röstin valkeisiin jouhiin. Me ei puhuta enää mitään, vaan kuunnellaan Hanskin opetusta kumpikin omiin ajatuksiimme uppoutuneina. Kari liikahtelee mun allani yrittäen hapuilla mullan seasta yksittäisiä ruohonkorsia, ja nykii mua eteenpäin satulassa. Mä katson ylös taivaalle ja seuraan, kuinka lintuparvi pyrähtää ohi kauempana ja katoaa puunlatvojen taakse. Tunti tuntuu matelevan eteenpäin, ja pilvien takaa viimein pilkistävä aurinko siivilöityy kirjavana hevosten ylle oksien välistä. Kohta se kesä tulee, mä huomaan ajattelevani haaveillen.

Bankettilaakso on mulle uudempi tuttavuus, ja mua alkaa vähän oksettaa puisten portaiden jatkuva tuijottaminen. Jos mä oisin tajunnu toivoa Susua tälle tunnille, olisin varmasti tehny niin - Karin kaltainen jätti ei ainakaan auttaisi mun korkeanpaikankammoani, joka alkaa sentti sentiltä vallata mun kehoani meidän vuoron lähestyessä. Kari hörisee takana kulkevalle Sylville, ja mulla on vaikeuksia saada se kulkemaan suoraan. Me päädytään pyörimään keskelle metsätietä parin kierroksen verran, ja lopulta Hanski joutuu tarttumaan kiinni ohjista ja ohjaamaan ruunan kohti ensimmäistä bankettia alamäkeen.
“Muista mitä me opeteltiin äsken, Sisu. Rentona mut tarkkana, hevonen kyllä osaa vaikka sinä et”, Hanski neuvoo ohimennen ja päästää irti Karin ohjasta merkkinä siitä et mä saisin nyt suorittaa tehtävän. Mä kohennan istuntaani satulassa ja ohjaan Karia niin varovasti kun osaan. Kari ei kuitenkaan aikaile vaan lähtee tottuneesti eteen ja hyppää ensimmäisen bankettiosion yli ilman et mä kerkeen kunnolla edes mukaan. Mä heilahdan satulassa Karin kaulalle ja tunnen kuinka sydän hyppää kurkkuun, kun Kari valmistautuu toiseen alashyppyyn. Päähän iskeytyvä adrenaliiniryöppy saa mut sisuuntumaan ja työntämään itteni takaisin pystyyn, ja ehdin just ja just tarrata etukaaresta ja hevosen harjasta kiinni ennen kuin Kari laskeutuu toisen banketin yli.
“Keskittyminen omaan ratsastukseen ja hevoseen on täällä sallittu”, Hanski huudahtaa meidän yläpuolelta mun ja Karin päästessä bankettilaakson pohjalle. Mä yritän tasoittaa hengitystäni äskeisen jäljiltä ja ohjaan Karin sivummalle puunjuureen odottamaan muita. Heti meidän jälkeen Kurre ja Koopa laskeutuu banketteja alas sulavasti ja hallitusti, ja mä huomaan taas synkistyväni vähäsen. Ehkä mä todellakin kuuluisin sinne aloittelijoiden talutustunnille, mä mutisen itsekseni ja kumarrun taputtamaan Karin jykevää kaulaa. Ainakin hevonen on hieno, vaikka me ei ihan samalla aaltopituudella ollakaan.


Keskiviikko 17.5
maksu 3/4

Oili rapsuttaa päätään mun kylkeäni vasten, kun me seistään tallin edessä ja odotetaan. Turpakarvat kutittaa tökkiessään paljasta ihoa käsivarressa, ja mun on lopulta pakko työntää tammaa kauemmaksi. Se näyttää niin nyrpeältä et mä kurotan kädelläni sen niskaa kohti ja rapsutan sitä takaisin.
“Kohta lähdetään, hölmö”, mä sanon pehmeästi ja annan käteni liukua hitaasti Oilin paksun kaulan yli. Oili värähtää kosketuksesta ja heilauttaa häntäänsä laiskasti karkottaakseen takajalkojen ympärillä pyörivät kärpäsenpahaset. Ilma on pilvinen, ja mä oon kerrankin kiitollinen yläruumiin ympärille puristuvasta turvaliivistä, sillä t-paita saatto olla liian optimistinen vaatevalinta näin viileeseen säähän. Mä vilkaisen mun oikeelle sivulleni ja seuraan kuinka Matthias seisoo poissaolevana Siriuksen vierellä. Sen katse on kiinnittyny tiukasti tallista juuri ulos kävelleeseen Hanskiin, jonka röntgenkatse tuttuun tapaansa kiertää kaikissa pihalla seisoskelevissa ratsukoissa. Mä yritän keskittyä Oilin harjantyven rapsutteluun ja kärpästen häätämiseen sen vatsan seudulta, ettei mun tarvis vaan seistä paikallani ja odottaa hikeä valuen mistä Hanski keksis seuraavaks moittia mua. Oilin korvat kääntyilee uteliaana muhun päin, paksun suomenhevosen ruskea pää ja tummat silmät tuijottaa mua ystävällisinä, ja musta alkaa tuntuu vähän pahalta et mä olin ennen tuntia ollut vähän epäileväinen miten se selviäisi tulevista maastoesteistä.

Oilin kaviot rummuttaa tasaista tahtia kasteista niittyä vasten, kun me lähestytään edessä häämöttävää kapeaa tarkkuusestettä. Tuuli humisee korvissa ja saa silmät vuotamaan, mä pyydän Oilia hidastamaan vähän sen yrittäessä kiihdyttää vauhtia itsekseen. Tamma kuuntelee korvat tarkkaavaisena, ja me valmistaudutaan hyppyyn. Sydän hakkaa rinnassa, ja juuri ennen estettä mä tunnen kuinka vatsanpohjassa muljahtaa. Este vilahtaa ohi hetkessä, ja mä taputan Oilia hymyillen.
“Upee tyttö”, mä kuiskaan meidän hidastaessa käyntiin ja pyyhkäsen hiussuortuvan pois silmiltä.
Mulla ja Oililla pelaa hyvin yhteen, ja kerrankin mulla on takaraivossa pieni tunne siitä et ehkä mä sittenkin osaan täällä jotain. Vaikka suomenhevonen tuokin rakenteellaan omat ongelmansa meidän kommunikaatioon - tai lähinnä mun reisiparkoihini, jotka yrittää epätoivoisesti pysyä paikallaan Oilin vatsan ympärillä ratkeamatta irti mun kehostani - meidän meno näyttää kohtuullisen kivalta, ainakin Hanskin mielestä. Tai näin mä ainakin tulkitsin kuulemani no ei ainakaan näytä niin pahalta kuin edellisillä tunneilla, ja päätän olla tyytyväinen siihen. Mä rapsutan Oilin säkää, kun me palataan tarkkuusestetehtävältä ja vedän syvään henkeä. Kapeat ja pienet esteet ei todellakaan oo mikään läpihuutojuttu, ei mulle eikä Oilille, ja siks mä oonkin niin tyytyväinen siitä et me oltiin suoriuduttu niistä niinkin kohtalaisesti.
Mä en ehdi kauaa kylpeä itsekehuissani, kun jostain läheltä alkaa kuulua pahaenteistä jyrinää. Oilin korvat alkaa pyöriä levottomasti ja se pakittaa parin askeleen verran tartuttaen levottomuuden muihinkin hevosiin. Jyrinä voimistuu hetki hetkeltä, ja lopulta harmaiden pilvien takana vilahtaa tumma varjo.
“Se on helikopteri!” joku huutaa jylinän keskeltä.
“Mitä hittoa se täällä tekee?!”
Oili pyörähtää ympäri ja jää seisomaan jännittyneenä paikalleen, ja mä yritän keskittyä siihen etten mä ainakaan putoaisi satulasta muiden hevosten jalkoihin. Iisi on pakittanu melkein Oilin takamukseen kiinni, ja Matthias on kääntäny Siriuksen varovasti voltille ruunan yrittäessä hypätä pystyyn. Helikopteri ohittaa metsän nopeasti, ja sekä hevoset että ratsastajat saa huokaista helpotuksesta melun lopulta hiipuessa olemattomiin.
“Mä en tienny et täällä päin kukaan ees omistais helikopteria”, Salma sanoo huolestuneena hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Oisko se ollu Medi-Heli?” Fiia ehdottaa Iisin selästä, joka steppailee edelleen vähän levottomana pienellä ympyrällä.
“Tai sit joku rikas pohatta suunnittelee koko Liekkijärven pistämistä maantasalle jonkun ökykalliin rakennusprojektin tieltä”, Anton murahtaa pää korkealla pyörivän Sylvin selästä, jota yrittää parhaillaan ohjata takaisin riviin muiden viereen.
“Häiriö ohi, jatketaan!” Hanski huudahtaa ja mä käännyn nopeasti eteenpäin satulassa. Mä tunnen kuinka Oili huokasee syvään, ja rauha alkaa palata taas niityn ylle.

Hikisen ja väsyttävän tunnin jälkeen hevoset alkaa valua hitaasti treeniaukiota kohti, ja mä ohjaan Oilin Siriuksen viereen.
“Teillä meni tosi kivasti”, mä sanon varovasti yrittäen hakea Matthiaksen katsetta, joka on suunnattu poissaolevasti eteenpäin. Se näyttää vähän säikähtäneeltä tajutessaan mun puhuvan sille, ja kääntyy nopeesti kattomaan muhun vieno hymy kasvoillaan.
“Ai. Kiitos”, Matthias sanoo pienen hiljaisuuden jälkeen ja kumartuu taputtamaan Siriuksen kaulaa. “Säkin.”
“Kiitti. Oili on mulle vähän vieraampi hevonen, mut mä tykkään siitä silti..”
“Siriuskin on kiva”, Matthias vastaa ja kohentaa ratsastuskypäränsä asentoa. Tallilla on onneks mahdollisuus löytää yhteinen kiinnostuksenkohde kenen tahansa kanssa, ja me päädytään lopulta keskustelemaan tulevasta kisakaudesta ja Seppeleen hevosista.


Perjantai 19.5
maksu 4/4

Kirkas auringonpaiste häikäsee silmiin ja leikittelee kimon Lailan harmailla jouhilla, kun mä istun satulassa yrittäen nähdä Hanskin osoittamaa vesiestettä. Vesiesteet on usein osoittautunu mun ja Susun pahimmaks viholliseks kisoissa, ja mä toivonkin salaa ettei Laila olis samanlainen hienohelma, ja me päästäisiin niistä yli sen kummempia draamailuja. Mulle riittäisi kyllä ihan jo sekin et me päästäisiin yli niin ettei kumpikaan meistä päädy turvalleen lätäkköön.
“Ratsastatte rohkeasti hevoset veteen, niitä ei ole tehty sokerista ja ne menee kyllä jos annatte”, Hanski sanoo tiukasti kohdistaen katseensa muhun. Mua alkaa vähän hävettää, ja käännän katseeni alas Lailan niskaan ettei mun tarvitsisi katsoa Hanskia silmiin.
“Se on sit eri asia saako Bonnieta sieltä vedestä pois”, Salma nauraa pörröttäen kimon ponin harjaa, joka alkaa levottomana kuopia maata toisella etujalallaan. Siitä lentävät multakokkareet saa Lailan ottamaan pari askelta taaksepäin puhisten.
“Soo, tyttö”, mä kuiskaan ja silitän Lailan kaulaa rauhottavasti. Tamma ei ehkä oo niin iso kuin Kari, mut siitä huolimatta mua vähän huimaa katsoa alas maankamaralle sen selästä, ja se saa mut toivomaan entistä enemmän sitä että meidän yhteistyö sujuis tänään mahdollisimman mutkattomasti.

Vesiallas kiiltelee auringonvalossa, kun ratsukko toisensa jälkeen kävelee sen läpi roiskuen. Osa hevosista vaikuttaa olevan ihmeissään, ja Lailakin vaatii ensin useamman kahlauskierroksen altaan läpi ennen kuin me voidaan ylittää se pysähtymättä. Bonnie kuopii vettä raivokkaasti ja aiheuttaa pientä sekasortoa Lassen ja Chicon yrittäessä väistellä niitä kohti lentäviä vesiryöppyjä.
“Järjestys!” Hanski karjuu altaan reunalta ja käskee meidät yksi kerrallaan riviin. Bonnie nakkelee niskojaan tyytymättömänä vesileikkien keskeytymisestä, mut Salma saa lopulta taivuteltua ponin siirtymään muiden hevosten luokse. “Ja Laila aloittaa!”
Mä tunnen muuttuvani valkoiseksi päästä varpaisiin asti kun mä kuulen Hanskin käskyn, ja pyydän Lailan varovasti liikkeelle. Mä tunnen muiden katseet selässäni, kun me siirrytään ravin kautta laukkaan ja lähestytään vesiestettä metri metriltä. Laila vaikuttaa varmalta ja puksuttaa eteenpäin rohkeasti, samalla kun mä yritän rentouttaa itseäni satulassa ja pysyä tahdissa mukana. Korviin lentää vettä Lailan jyrätessä vesialtaan läpi kuin Föli konsanaan, ja mä tajuan sulkea aukiolevan suuni siinä vaiheessa kun pisaroita lentää sinnekin. Altaan toisessa päässä odottava porras saa mut lyhentämään ohjia vaistomaisesti ja istumaan tiiviimmin satulaan. Mä pidätän Lailaa varmuuden vuoksi, ja mun onnekseni tamma vaikuttaa olevan hyvin kuulolla ja hidastaa vauhtia miltei heti. Ylöshyppy vedestä onnistuu vähän räpeltäen, mut siitä huolimatta mä huokaisen helpotuksesta meidän kävellessä takaisin muiden luokse.
“Älä jää himmailemaan vauhtia, menitte hyvin veteen mut poishyppy jäi hitaaksi ja kömpelöksi”, Hanski toteaa mun ratsastaessa ohi, ja pyytää seuraavan ratsukon tehtävälle. Mä pyyhkäisen otsaani tietämättä onko sitä pitkin valuvat pisarat vettä vai hikeä, ja seuraan kuinka Matthias kannustaa kimoa Agia veteen.
“Mun ois pitäny vaan luottaa suhun”, mä kuiskaan Lailalle hiljaa tamman puhistessa mun allani tietävästi.

Vesielementtien jälkeen Hanski ohjaa meidät bankettilaakson vierelle, jossa meitä odottaa kaks erikokosta trakehnerhautaa. Mä jännityn samantien ne nähdessäni, ja vilkuilen vähän eksyneesti muita tuntilaisia koittaen tulkita, onko niidenkin kasvoilla edes ripaus epävarmuutta tai pelkoa. Hanski alkaa selittää tehtävää lyhyesti, ja mä ohjaan Lailan suosiolla jonon perälle.
Meidän vuoro tulee siitä huolimatta ihan liian pian, ja mä tunnen kutistuvani Lailan selässä pingispallon kokoiseksi meidän ravatessa muiden ohi kohti tehtävää. Laila ravistelee päätään levottomana, se aistii jännityksen mun kehossani ja reagoi siihen samalla mitalla. Mä joudun tekemään ylimääräisen voltin tamman alkaessa kuumua, ja meidän lähestyminen uhkaa jäädä aivan liian lyhyeksi ja vinoksi. Me päästään kahden metrin päähän esteestä, kun Laila hypähtää sivulle ja juoksee esteen ohi, samalla heittäen takapäänsä ilmaan. Mä en ehdi reagoida tapahtumiin tarpeeksi nopeasti, ja lennähdän tamman kyljen yli tantereeseen.
“Kaikki seis!”
Päässä pyörii, kun mä nousen takaisin istumaan ja kohennan kypärän asentoa että näkisin taas maailman oikeinpäin. Mä näen silmäkulmastani vilauksen harmaasta irrallaan juoksevasta hevosesta, joka juoksee kauempana ohjat kaulalla liehuen. Hanskin rääkyminen soi korvissa ja vuoroin etääntyvän ja lähestyvän Lailan kavioiden rummutus maata vasten herättää mut takasin todellisuuteen.
“Kaikki kunnossa”, mä ähisen noustessani ylös ja pyyhin hiekkaa ja multaa pois tummista ratsastushousuista. Mä kokeilen liikuttaa varovasti jokaista osaa kehossa varmistaakseni et ne on vielä paikallaan ja toimii kuten pitää, ja käännyn sit ympäri lähteäkseni Lailan perään. Tamma on onneks rauhottunu viimein ja jää naukkailemaan ruohoa pienen matkan päähän ollen taas oma rauhaisa itsensä. Mä huokaisen syvempään kuin koskaan ennen, samalla kiroten koko trakehnerhautatehtävän syvimpään maanrakoon turhaumapäissäni.

Tunnin loputtua Hanski käy vielä jokaisen ratsukon kanssa läpi päivän suoritukset, ja mä pyörittelen kipeitä hartioitani uupuneena, ne oli ehkä sittenkin ottaneet osumaa aiemmassa putoamisessa. Neljän viikon maastoestemaratoni on ohi, ja mun pitäis nyt taas keskittyä tuleviin kisoihin Susun kanssa. Laila kumartuu nyppimään ruohoa jalkojensa alta, kun mä annan sille pitkät ohjat ja annan katseen vaeltaa meidän äsken hyppäämän hautaesteen yli bankettilaaksoon. Jos jotain positiivista piti koko maastarirumbasta keksiä, niin ainakin mä tiedän nyt ettei mulla ole kovin palavaa halua ryhtyä kisaamaan kenttää.

[Anton]

Hyvin meni, mutta menköön!

[Anne]

15.5.2023



Lämmittelylaukkaa Koopan kanssa. Banketit olivat Koopalle uusi juttu ja ruunaparka tarvitsi suurta rohkaisua tehtäviin.

[Salma]

6.5.2023
Sää ei ehkä antanut aivan parastaan, mutta olin silti innoissani, kun suuntasimme pitkässä seitsemän hevosen jonossa kohti maastoesteaukiota. Cella oli saanut Agin alleen ja kuikuilin uteliaana taaempaa jonosta, miten ratsukon eteneminen sujui. Agi vaikutti suhtautuvan epäilevästi Pupuun, jolla taisi olla useamman hevosen verran energiaa, mutta kaikeksi onneksi sekä Cella että Fiia pärjäsivät luonteikkaiden ratsujensa kanssa hyvin.

Minullakin oli yllin kyllin tekemistä Blisin kanssa. Sillä ei oltu juurikaan hypätty maastossa, ja olin tullut mukaan tunnille ennemmin totuttaakseni sen maastoesteiden olemassaoloon kuin varsinaiseksi treenatakseni. Bliss askelsi uteliaasti allani tihkusateen pehmentämässä maassa ja pärski innostuneena, kun pysähdyimme hetkeksi kuuntelemaan Hanskin ohjeita.

Pian kävi ilmi, että tunti saattoi olla Blisille vielä toistaiseksi liian vaikea. Oli liian monta asiaa, joihin se yritti yhtä aikaa keskittyä: lautasia rummuttava tihkusade, kuusi muuta hevosta -- erityisesti Koopa jota se näytti jostain syystä tänään pelkäävän --, kovalla äänellä puhuva Hanski, puut jotka olivat lähempänä kuin tallipihalla ja ennen kaikkea ne pienet kiinteät tukit, joiden lähituntumaan yritin Blisiä sille käsittämättömistä syistä ratsastaa. 

Loppujen lopuksi hyppäsin Blisillä tunnin aikana vain kapean ojan ja pienen risuesteen, josta en osannut sanoa, lukiko Bliss sitä varsinaiseksi esteeksi. Poni oli kuitenkin niin täpinöissään, että katsoin parhaaksi laskeutua alas sen selästä ja taluttaa sitä loppukäyntien ajan.

Hauskaa meillä oli silti ollut! Odotin innolla tulevia maastoestetunteja, joilla Bliss todella pääsisi näyttämään taitojaan.


15.5.2023
Tänäänkin Bliss oli mukana ennemmin kuunteluoppilaana kuin varsinaisena hyppyponina. Tunnilla keskityttiin korkeuseroihin, mikä meidän tapauksessamme tarkoitti, että ratsastin rauhallisessa tahdissa ylä- ja alamäkiä muiden etsiessä sopivaa tasapainoa ja kyyristymässä hevosten niskoja vasten menon vauhdittamiseksi. Aurinko pilkisteli häikäisten pilvien välistä, ja välikäyntien aikana ajattelin, että sää tuntui oikeastaan jo melkein kesäiseltä.

Bankettilaaksossa keskityin pääasiassa siihen, että Bliss pääsi tutustumaan esteisiin. Kerran ratsastan Blisillä Antonin ja Sylvin perään, ja melko uteliaasti Bliss hyppäsikin banketille ja sieltä alas. Taputin ponin kaulaa, ja hypättyäni vielä edellisellä tunnilla tutuksi tulleet ojan ja risuesteen pariin kertaan annoin Blisin jatkaa lopputunnin kuunteluoppilaan uraa. Se oli jo paljon rauhallisempi kuin edellisellä tunnilla, enkä nuorelta poniltani tässä vaiheessa halunnutkaan odottaa enempää.


17.5.2023
Blisin jälkeen tuntui ihanalta päästä Bonnien selkään -- ei siksi, ettei Blisillä ratsastaminen olisi ollut ilo, mutta Bonnien kanssa oloni oli aina jonkin verran uskaliaampi ja rennompi kuin nuoren hevoseni selässä. Oli ihana, sumuinen päivä, ja minun teki mieli melkein hihkua päästessämme niitylle. 

Tunti alkoi loistavasti. Bonnie tuntui viihtyvän niityllä yhtä hyvin kuin minäkin ja uskalsin antaa sille pitkää ohjaa, kun ratsastin Hanskin näyttämää pientä rataa. Tarkkuusesteillä annoin Bonnien päättää ponnistuskohdan ja keskityin etsimään pieniä merkkejä, joilla se ilmoitti valmistautuvansa hyppyyn. 

Tunnin puolivälissä alkoi ensin kuulua etäistä helikopterin jyrinää, ja pian sen jälkeen pilvien ylle nousi helikopterin raksattava hahmo. Oili, Iisi ja Sirius nostivat päitään ja Vappu korskahti tavalla, jolla en ollut kuullut sen aiemmin korskahtavan. Bonniekin otti yllättävän sivuloikan, mutta jäi seisomaan paikoilleen kaula kaarella ja kuolaimiaan pureskellen kun istuin syvemmälle satulaan ja painoin käteni sen kaulalle. Se ei näyttänyt olevan aivan varma tilanteesta, mutta suostui seisomaan paikoillaan siihen asti, että helikopterin ääni ehti kadota jonnekin puiden väliin. 

Lopputunti sujui hyvin. Bonnie nosti pari kertaa esteiden välillä epäluuloisesti päätään ja näytti kuuntelevan jotakin, mutta keskittyi kuitenkin apuihini eikä ottanut enempää sivuloikkia. 

Tunnin loputtua haaveilin Fanta-pulloista, jotka Hanski oli maastotunnilla vuosi sitten meille tuonut, mutta Hanskin Fanta-varasto vaikutti tyhjentyneen ainakin tältä erää.


19.5.2023 
Olin jännittänyt vesiestetuntia etukäteen, sillä Bonniella oli vuosien varrella ollut omat vaikeutensa veden kanssa, mutta yllättäen se osoittautuikin koko ryppään hauskimmaksi tunniksi. Sää oli aurinkoinen, melkein kuuma, ja luultavasti puolet meistä ratsastajista hikoili jo ennen tunnin alkua. Bonnie oli kuin olikin epäluuloinen sekä hautoja että vesiesteitä kohtaan suunnilleen ensimmäiset parikymmentä minuuttia, mutta kun annoin sen kuopia isointa vesiestettä hyvän tovin, se tuntui vakuuttuvan esteen turvallisuudesta.

"Sä oot hypänny näitä joka vuosi ennenkin", yritin muistuttaa ponia erään melko varovaisen hypyn jälkeen, mutta Bonnie ei vaikuttanut kuuntelevan. 

Tunnin aikana sekä Anton että Sisu tipahtivat, mutta kaikeksi onneksi kumpikaan ei satuttanut itseään. Olin itsekin vähällä luisua vesiesteeseen Bonnien kompuroitua laskeutumisessa. Onnistuin kuitenkin hilaamaan itseni takaisin satulaan, enkä voinut olla miettimättä, että näin lämpimänä kevätpäivänä nopea ja hallittu pulahdus lammikkoon ei kenties olisi ollut lainkaan pahitteeksi. 

Minua melkein suretti, kun tunti kääntyi loppuun. Maastoesterypäs oli ollut loistava tapa sekä ottaa lähestyvä kesä vastaan että -- niin, muistaa miltä oikeasti tuntuikaan, kun hikisen ratsastustunnin jälkeen sai viimein ottaa kypärän päästään ja muistaa, miltä viilentävä tuulenvire tuntui.

[Fiia]

6.5.
Kevään ensimmäiselle maastoestetunnille olen ilmoittautunut Seppeleen tuntihevosella siinä toivossa, että saisin ratsukseni Iisiä kokeneemman, turvallisemman ja toivottavasti vähän pienemmän estehevosen. En ole käynyt maastoesteillä ikiaikoihin, ja nuori Iisi on jo sisätiloissa hypätessä niin kiihkeä, että harjoittelen mieluummin jonkun hieman rauhallisemman ratsun kanssa ensin; ja jos putoaisinkin, en ainakaan putoaisi niin korkealta.

Toiveeni ei kuitenkaan ole kiirinyt Hanskin korviin asti, ja hevoslistassa nimeni perässä lukee Pupu.
”Osaako se ees hypätä”, päivittelen Cellalle ja Sisulle satulahuoneessa varusteita syliin kerätessäni. Kauhunväristys kulkee pitkin selkäpiitä. ”Onko sillä ikinä hypätty maastossa?”
Cella kohauttaa olkiaan, mutta näyttää huolettomalta. Cella tosin näyttää aina huolettomalta, oli tilanne miten katastrofaalinen tahansa, joten en laita sille suurtakaan painoarvoa.
”On se joskus estetunneilla käynyt”, Sisu osaa kertoa. ”Se tykkää hypätä, on aika reipas.”

Minä nielaisen vaivalloisesti. Aika reipas? Sieluni silmin näen, miten tummanrautias tamma kiikuttaa minua nelitahtisessa laukassa pitkin Liekkijärven maita ja mantuja. Kovakuntoisena ex-ravurina se ei väsähtäisi ennen pimeä tuloa, ja lopulta Emmy joutuisi järjestämään suuretsinnät meidän löytämiseksemme. Hannes samaan aikaan kyselisi kiviltä, minne Pupu oli minut vienyt, ja kivet vastaisivat, että ikuiseen kadotukseen.

“Ei kai me hypätä tänään vielä mitään korkeita?” minun on pakko kysyä Hanskilta, kun olemme kokoontuneet maastoesteradan alkuun kuuntelemaan ohjeistusta. Hevosrivistöstä jostain kauempaa kuuluu pieni tyrskähdys, mutta helppohan jonkun Antonin on nauraa. Hanski kuitenkin ravistaa tarmokkaasti päätään ja lupaa, että tunnin tavoitteena on vain totutella maastoesteisiin pitkän talven jäljiltä. Etenkin, kun osa hevosista ei ole niitä päässyt vielä Seppeleessä hyppäämään, Hanski lisää.

Koekaniini ja Pupu, minä mietin lakonisesti, siinäpä hyvä pari.

Loppujen lopuksi tunti sujuu ennakko-odotuksista huolimatta aika hyvin. Pupu on ”aika reipas”, mutta rohkea – se vie minut kädestä pitäen esteille ja niiden yli ilman epäröintiä. Sen kokemattomuus näkyy välillä vähän omituisissa hypyissä, ja esteiden välissä laukka on joskus kieltämättä holtitonta. Tamma kuitenkin on kiltti ja yritteliäs, ja se todella haluaa hypätä. Välillä niinkin kovasti, että se loikkaa muutaman yhtäkkisen pompun näkymättömien esteiden ylitse. Pukitteluksi sitä ei voi suoranaisesti sanoa, mutta radan jälkeen adrenaliini kohisee korvissani sen verran kovaa, että seuraavalle tunnille päätän kuitenkin ottaa Iisin.

[Manny]

Mutaa ja maastoesteitä

Cella oli jotenkin onnistunut ylipuhumaan mut mukaan maastoestetunnille. Tavallaan se oli ihan kivaa vaihtelua, vaikka hyppääminen ei lukeutunutkaan mun lempijuttuihin. Ajattelin kuitenkin ottaa yksittäisen tunnin ennemmin pienen irroittelun kuin varsinaisen harjoittelun kannalta.

Hanski ei tietenkään ollut samaa mieltä - sen tunneillehan tultiin nimenomaan oppimaan, ei höntsäilemään tai irroittelemaan. Naisen haukankatse haravoi meitä tihkusateen läpi ja todettuaan jokaisen varusteet sopiviksi se kehotti meitä pieneen alkulämmittelyyn niitylle.

Maastoesteet olivat sotkuista puuhaa. Kaviot roiskivat niitylle kerääntynyttä vettä ja mutaa pisaroita sinne tänne, ja Arktik sai nopeasti kevyen kurakuorrutuksen. Lämmittely nostatti hien pintaan jo pelkästään sillä, kun mietin tunnin jälkeistä kuurausoperaatiota.

Mua hieman jännitti ensimmäiset esteet ja Hanski kyllä huomasi sen. En ollut elementissäni esteillä ja Arktikilla oli muutenkin taas vauhti päällä, joten varsinkin ensimmäisillä hypyillä meno oli mun osalta horjuvaa. Pelkäsin, että Arktik liukastuisi tai orin painaessa en ehtisi hyppyihin kunnolla mukaan – Hanskin opastuksessa (tai motkotuksessa) sain kuitenkin pikkuhiljaa kerättyä rohkeutta ja ponia paremmin hallintaan, ja muutamien matalien tukkien jälkeen meno hiukan siistiytyi.

“Teidän meno on hauskan näköistä”, Anton naurahti, kun siirryimme ensimmäiselle vesiesteelle. Arktik ei epäröinyt - siitä vedessä oli suorastaan riemukasta loiskia – ja meidän vauhdikas loikka suoraan vesihautaan kirvoitti muissa tuntilaisissa naurua.

Hanski ohjeisti meitä kiireettömämpään ja hallitumpaan lähestymiseen. Kuumahan touhussa tuli, onneksi, sillä touhussa ei voinut välttyä saamasta kylmää toukokuista vettä päälleen.

Tunnin vaaleimmat hevoset, Agi, Bliss ja Sylvikin olivat tunnin loppuun mennessä muuttuneet harmaanruskeiksi. Rapsuttelin kuivunutta mutaa irti nenänpäästä samalla, kun jäähdyttelimme hevosia ennen paluuta tallille.

“Miten teillä meni? En ehtinyt hirveästi seuraamaan, kun oli täysi työ tämän otuksen kanssa”, Cella sanoi taputtaessaan Agia kaulalle. Sen poskilla oli punaiset laikut, kuuma oli selkeästi tullut Cellallekin.

“Ihan hyvin”, vastasin ja venyttelin jalkoja nostettuani jalustimet ylös. “Ei nyt ehkä varsinaisesti maastoestekärpänen päässyt puremaan, mutta olihan tää ihan hauskaa.”

“Mulla on vielä toinen tunti edessä”, Cella irvisti ja antoi Agin venytellä kaulaansa. “Tuu säkin?”

Naurahdin vähän.

“Kyllä mä luulen, että tää riittää taas toistaiseksi.”

[Cella]

6.5.


Kallioräjäytystyömaa-varmaan Windiin tottuneella Cellalla oli täysi työ Agin kanssa kevään maastoesteryppään ensimmäisellä tunnilla. Kimo tamma kuumui päästessään pitkästä aikaa maastoestepuuhiin, ja oli kuin lentoon lähdössä milloin mistäkin; erikoisemmista esteistä (ja, kuten Cella sai huomata, ihan tavallisistakin esteistä), tuulenpuuskista (jotka olivat vaarallisuuskaliiberiltaan samaa tasoa kuin Ponin hengitys), ja Hanskista (no, siitä sitä ei voi syyttää).

(kuvan teema on "kun olympiaratsastusta katsoessa inspiraatio iskee, mutta olet porukoilla, jossa ainoa etäisesti piirtotarviketta muistuttava asia on kuulakärkikynä ja surkea kiiltopintainen tulostuspaperinsuikale" <3 Pahoittelen myös mitä surkeinta laatua!)