Isan päiväkirja

[Milla-Riina]

Capricciosa

"Isa"

7v, kwpn tamma
re. 140cm
ylläpitäjä Milla-Riina Arokoski

> omille sivuille <

[Milla-Riina]

1. Sinunkaupat

Tasan kaksi viikkoa.

Niin kauan Isa oli ollut Seppeleessä. Tasan kaksi viikkoa mun arkirutiineihin oli kuulunut normaalin elämän, kuten syömisen, nukkumisen ja töissä käynnin lisäksi myös päivittäiset tallikäynnit. Se aika tuntui samaan aikaan vuosilta, ja samaan aikaan musta tuntui kuin olisin vasta eilen taluttanut Isan trailerista ulos.

Riina oli jättänyt mulle sellaisen pinollisen ohjeita ja paperilappusia, että musta tuntui että opiskelin hevosen ylläpidon sijaan ydinfysiikkaa. Mä en ollut uskaltanut sälyttää edes ruokien jakoa työntekijöille; ja joka päivä, kun mä annostelin Isan väkirehuja ja kivennäisiä valmiiksi sen ruokaämpäreihin, musta tuntui samalta kuin olisin käsitellyt jotakin Erittäin Vaarallisia Ja Kuolettavan Herkästi Räjähtäviä Aineita jossakin helvetin hienossa laboratoriossa idyllisen, vaatimattoman pikkutienoon ratsastuskoulun rehuhuoneen sijasta.

Isa oli, ennen kaikkea, tehnyt harvinaisen selväksi sen, että se ei ollut Indi. Riina oli kyllä puhunut siitä, että Isa osasi olla välillä vähän oikukas; mutta kun tamma oli ensin liiskannut mut karsinan oven pielustaa vasten ja raahannut mua sen jälkeen toistakymmentä metriä pitkin tallipihaa riimunnarun nokassa – ja mitä valitettavasti olivat todistamassa kaikista maailman ihmisistä Allu ja Inkeri – ja kaiken kukkuraksi vasta yhteiselomme toisena päivänä - mä ehkä enää itse olisi käyttänyt termiä oikukas.

Katsoin, miten mustanruunikko pää kohosi ylös heti, kun astuin tallin ovista sisään. Isa vaikutti olevan tarkkailija. Ei se arka ollut tai säikky, mutta se oli säpäkkä ja jotenkin jatkuvasti tilanteen tasalla. Korvat kääntyilivät edestakaisin ja sieraimet värähtelivät, kun tamman suusta karkasi matala, hörähdyksenomainen äännähdys. En tiennyt oliko se tervehdys mulle vai käsky pysyä helvetin kaukana.

Avatessani karsinan oven tulin siihen tulokseen, että jälkimmäinen vaihtoehto oli todennäköisempi. Vastassa odottivat korvat, jotka olivat painuneet luimuun saman tien kun olin tarttunut kiinni ovesta. Isa nakkasi happamana päätään ja polki takastaan kuivikkeisiin, mutta välittämättä tamman kiukuttelusta pujotin päitset sen päähän ja klikkasin riimunnarun niihin kiinni. En uskaltanut enää ottaa tammaa käytävällekään ilman narua – Indin olin pystynyt kuljettamaan pelkissä päitsissä tai tarvittaessa vaikka otsatukasta. Katsoin Isaa synkkänä. Se katsoi vähintään yhtä synkkänä takaisin.

Talutin Isan käytävälle ja aloin harjaamaan sen klipattua karvaa. Tamma käänteli toista korvaansa, toisen pysyessä kokoajan puoliluimussa.

“Sä taidat tykätä olla täällä yhtä vähän kuin mäkin?” puhelin sille hiljaisella äänellä. Isa ei vastannut.

“Sulla on varmaan Riinaa ikävä. En tiedä, ollaanko me tehty vielä sinunkauppoja, mutta valitettavasti sä joudut nyt tyytymään Milla-Riinaan", jatkoin sitten.

Isa käänsi korvansa mua kohti. Se päästi pitkän, katkonaisen huokauksen ikään kuin myöntymisen merkiksi.

“Mullakin on ikävä Indiä. Mut meidän on nyt pakko vaan opetella tulemaan toimeen.”

Tamman korvat painuivat niskaan, ja ensin ajattelin että se esitti vastalauseen mun sanoille, mutta sitten näin että luminen hahmo linkutti tallikäytävällä kohti meitä. Siristin vähän silmiäni, kun tyyppi otti hupun päästään, ja tunnistin sen Iirikseksi.

“Moi”, Iiris tervehti ja käveli lähemmäs. “Varsinainen päivänsäde tää sun uus hevonen.”

Mä vilkaisin Isaa, joka levitteli taas sieraimiaan ja jatkoin harjaamista.

“Ei se oo mun”, sanoin samalla kun harjasin tamman lautasia. “Ylläpidossa vaan jonkin aikaa. Mutta joo, tää ei ehkä vielä ihan sulata tätä sen uutta asumisjärjestelyä.”

Iiris naurahti vähän ja vilkaisin sitä samalla, kun mun toinen suupieli vetäytyi pieneen hymyyn.

“No, eiköhän se kohta totu. Voithan sä pyytää jos Hannes tekis sille jonkun kiviretriitin tai lukis vaikka taroteja, jos se auttais kotiutumisessa.”

Mä nauroin. Tuntui oudolta nauraa, ihan kuin en olisi nauranut vuosikausiin. Iiris nojasi rennosti seinustaan ja pudisteli lunta vaatteistaan.

“Tuolla on jäätävä myräkkä. Ootko ratsastamaan menossa?”

“Joo, onneks on maneesi. Mustakin tuntui että tuonne lumeen hukkuu, kun tulin tänne. Artsi on varmaan taas kännissä, kun ei ole käynyt auraamassa”, sanoin ja virnistin pienesti.

“Joo, tulomatkalla näin kaksi autoa tienposkessa jumissa. Hinausautoilla riittää varmaan töitä.”

Päästin myöntävän mumahduksen ja siirryin Isan toiselle puolelle.

“Jep, ja pelastuslaitoksella. Teinit ja juntit kolaroi nyt varmaan huolella”, tokaisin. Iiris katsoi mua vähän oudosti, muttei sanonut mitään.

Tallin ovet kävivät taas. Nostin katseeni tulijaan, joka oli vähintään yhtä luminen kuin Iiris äskettäin. Sekin oli kätkeytynyt huppuun, mutta kun riisui sen, alta paljastuivat blondit, vähän sotkuiset hiukset. Katsoin, kun Cella kopisteli lumet kengistään ja puhisi jotakin lumisateesta muutaman kirosanan kera.

Jos mulla olisi ollut korvat joita käännellä, ne olisivat painuneet luimuun. Onneksi Isa hoiti sen mun puolestani.

[Milla-Riina]

2. Lumi teki enkelin maneesiin

Helmipuro on kuin jokaisen maalaisromantiikkaan höpsähtäneen unelma. Punamultaiset hirsiseinät antavat kontrastia pihalle, joka on muuttunut lumesta helmiäisenvalkoiseksi. Aurinko pilkistelee pilvien takaa ja kaikkialla on kaunista ja rauhallista, kuin unessa.

Mä en tiedä miten mä onnistuin kulkemaan niin sumussa. Ympärillä hyörivät ihmiset, hevosia taluttelevat groomit ja Juli, joka puhuu taukoamatta - mikään ei katkaissut sitä tyhjyyttä, joka mun sisälläni vallitsi.

“Mä näin tiktokissa videon, missä hevoselle laitettiin sellaiset jännät pallot! Mä kävin ostaa kuminauhoja, niissä on glitteriä, mä aattelin laittaa Isalle sellaiset! Ja sit tilasin kiinasta kimalletta, google kääntäjän mukaan se oli animal safe, mä mietin jos Isalle laittais vaikka tähden päähän sillä tai jotain, kun sillä ei oo mitään kuvioita...”

Julin puhe muuttui ensin puuroksi, sitten se etääntyi ja katosi mun korvistani kokonaan. Mä kävin läpi Isan varusteita hajamielisesti, vailla mitään tarkkaa kuvaa siitä, mitä olin tekemässä.

“Kuunteletko sä edes?”

Julin ääni oli terävä. Se roikotti kädessään Isan pinteleitä ja toisessa tuubia, joka kimalteli tallin valoissa.

“Joo”, sanoin, ja mun ääni kuulosti jotenkin vieraalta. Juli katsoi mua kulmat hennosti kurtistuen.

“Niin, mitä mieltä sä oot?”

“Joo”, mä sanoin ja käännyin takaisin varusteiden puoleen. “Mut ei sitä kimalletta.”

Juli jäi paikalleen seisomaan, kun mä lähdin vaihtamaan vaatteita.


Oli kulunut vasta viisi päivää siitä, kun olin saanut uutiset äidin kuolemasta. Se ei ollut vieläkään herättänyt mussa mitään tunteita. Olo oli vain kokonaisvaltaisen tyhjä, samoin mun mieleni, ja tunsin toimivani ikään kuin autopilotilla. Verryttelyssä mä herättelin Isaa puolipidätteillä, mutta itse en ollut missään vaiheessa täysin hereillä.

Tallipihan lumihanki hohkasi kylmää. Sellaiseen samanlaiseen lumihankeen oli päättynyt myös äidin maallinen taival. Mietin, oliko se itse ymmärtänyt mitään silloin. Oliko se tiennyt kuolevansa, oliko se ehkä ehtinyt edes ohikiitävän hetken miettiä, mitä minä tai Joel tehtäisiin sen jälkeen.

Tuskinpa. En mäkään ollut äitiä miettinyt silloin, kun viimeksi olin ottanut yliannostuksen rauhoittavia.



Isa oli energinen. Se aloitti radan vauhdikkaasti, ja jo heti toisella esteellä kuulin, miten puomi kolahti. Se oli ensimmäinen kerta moneen päivään, kun tunsin jotakin – tunsin pettymystä ja näyttämisenhalua. Mä otin Isaa paremmin tuntumalle, laskin askelia seuraavalle pystylle. Neljä, kolme, kaksi, yksi... Isa hyppäsi, ja huojennuin, kun hyppy oli puhdas.

Seuraavalla sarjalla Isa pudotti taas molemmilla esteillä. Tunsin, miten tamma alkoi kuumumaan, ja tein parhaani, että pääsisimme radan läpi. Seuraavasta kaarteesta tulisi tiukka.

Ohikiitävän hetken ajan keskittymiseni herpaantui. Silmäni hakeutuivat maneesin katsomoon, jossa ihmisiä istui rivistöissä, sekavana takkimerenä, mutta sen ohikiitävän hetken aikana mä ehdin kiinnittää huomiota yhteen hahmoon.

Hahmoon, jolla oli punertavat, lyhyet hiukset, rusottavat posket ja harmaat silmät, joiden luomet olivat hieman raskaat ja jonka kasvojen iho oli menettänyt ajat sitten kimmoisuutensa. Jonka kasvoilla oli samanlainen tyhjä ilme kuin mulla aina toisinaan, ja jonka nenä oli identtinen omani kanssa.

Mä en ehtinyt tajuta enempää, sillä seuraavassa hetkessä olin osunut maneesin hiekkaan olkapää edellä. Äänet ympärillä kaikuivat päässä samalla, kun yritin hahmottaa, miten päin oikein olin.

“...Arokoski on pudonnut... Rata on valitettavaa kyllä hylättävä...”



Autossa oli hiljaista. Manny ajoi, Anton istui etupenkillä ja selasi puhelintaan. Sillä ja Sylvillä ei ollut mennyt myöskään kaksisesti - neljännestoista sija seitsemäntoista osallistujan joukosta.

Julikin oli ollut tavanomaista vaisumpi. Mä en tiennyt, oliko se suuttunut mulle jo aiemmin, kun en ollut antanut sen käyttää sen glitteriä Isaan, mutta joka tapauksessa mun radan jälkeen me oltiin vaihdettu vain muutamia sanoja.

Nyt se kuitenkin puristeli puhelinta kädessään ja näytti mietteliäältä. Se liukui takapenkillä lähemmäksi, otti mua kädestä ja näytti kerrankin siltä, että se harkitsi sanojaan ennen puhumista.

“Mikä sulle niinku tuli? Siellä radalla? Kun sä putosit?”

Mä en irrottanut katsettani auton ikkunasta, puristin vain kevyesti Julin kättä. Mulla kesti hetki, ennen kuin sain vastattua.

“Mä luulin nähneeni mun äidin siellä katsomossa.”

Manny hellitti kaasusta sekunnin sadasosan verran. Se oli luultavasti tahaton refleksi, mutta Antonkin huomasi sen ja lopetti puhelimen selailun, varmaan kuunnellakseen.

Juli kurtisti kulmiaan ja naurahti varovasti.

“Okei? No mut, miks sä sen takia putosit?”

Mun suupielet kaartuivat tahattomaan, vähän surumieliseen hymyyn, vaikken mä kokenut vieläkään surevani. Mun sisälläni olevan tyhjyyden tilalle tuli kuitenkin outo paino, kun avasin suuni.

“Koska mun äiti kuoli uutena vuotena.”

Manny ja Anton vilkaisivat toisiaan etupenkillä, eikä Juli enää sanonut mitään. Se vain piti kädestä.

---

06.01.2023, Helmipuro - Lumiloikka, luokka 5. 120cm, 17/17

[Milla-Riina]

3. Jumalattaret

Raven Crossing - IRON

838 sanaa

Asiat, jotka voivat pilata lupaavalta vaikuttavan kisamatkan, by Milla-Riina:

• Jos huomaat kisapaikalla, että yksi hevosen varusteista on unohtunut
  
• Kisapäivälle povataan huonoa säätä
• Aikatauluongelmat, kuten matkan varrelle hajonnut kuljetusauto
• Se, kun matkaseurueeseen kuuluva vierustoveri haisee hikisiltä sukilta

Koska mikään ylläolevista skenaarioista ei luojan kiitos toteutunut, mitä nyt Mannyn matkaevääksi valikoitunut kinkkujuustosämpylä haisi aika eltaantuneelta, mulla oli aika toiveikas olo kisojen suhteen. Sitä lisäsi sekin, että Isalla ei ollut haistakaa kaikki paska -päivä, vaan tamma oli oikeastaan aika hyväntuulinen, ja se, että Fiia oli lupautunut mun apukäsiksi kisapaikalla. Kai se oli huomannut, että mulla alkoi stressi painaa päälle.

Korpinkulku oli miljöönä varsin vaikuttava. En tiedä oliko se kartanon jylhyys vai tilusten hienostunut ulkomuoto, jotka saivat itsenikin ryhdistäytymään. Aina tällaisissa paikoissa vieraillessa sitä tunsi itsekin olevansa jotain suurempaa, kuin perinteisellä maaseudun ratsastustallilla käyvä, entinen kovan luokan kilparatsastaja – samaan tyyliin, kuin Korpinkulku henki menneiden vuosisatojen aikoja, heräsi itsessänikin samanlainen entisen elämäntyylin muisto, joka nosti nyt päätään ja tunnusteli kisapaikan energiaa. Tunsin jälleen kuuluvani tänne.

Fiian punertavat hiukset olivat tiukalla poninhännällä, ja se auttoi harjaantunein ottein Isan valmisteluissa. Siitä huokui sellainen rauhoittava varmuus, että pystyin hyvillä mielin keskittymään omaan suorittamiseeni ja luokkaan valmistautumiseen. Isan luokka olisi vasta päivän viimeisiä, joten meillä oli hyvin aikaa tutustua myös kisapaikkaan.

Iiris ja Vappu kilpailivat jo puolen päivän helpossa D:ssä, ja me suuntasimme Fiian kanssa katsomaan. Lämmittelyalueella näin jo Iiriksen ryhdikkään hahmon kullanvärisen tamman selässä, ja mua harmitti, etten ollut ehtinyt toivottamaan sille onnea. Ihmisiä kuhisi siellä täällä kuin muurahaisia, ja me Fiian kanssa suoriuduimme katsomoon kotvan kuluttua, kun olimme ensin väistelleet kuljeksivia kisaturisteja.

Aika kului kuitenkin kuin siivillä, ja Iiriksen luokan loputtua, kun laskeuduin Fiian perässä katsomon narisevia portaita alaspäin ajatukseni liihottivat jälleen omaan luokkaani. Fiia jutusteli hyväntuulisesti niitä näitä Iiriksen ja Salman suorituksista, ja nauroin sen puheelle hyväntuulisesti juuri, kun katseeni osui kasvoihin, jotka olisin halunnut nähdä lähinnä vain paikallislehden muistokirjoituksessa.

Lisäys listaan asioista, jotka voivat pilata lupaavalta vaikuttavan kisamatkan:

• Ex-poikaystävän pikkuveli

Valitettavasti Joachim Jansen oli muutakin kuin pelkkää mustetta lehden sivuilla. Se oli lihaa ja verta ja täysin todellinen, ja siellä missä oli Joachim, siellä oli myös Jesse.

Ja missä oli Jesse, siellä oli mahdollisesti myös Indi.

Joachimin komeat, teräväpiirteiset kasvot olivat kääntyneet osittain musta poispäin. Se ei nähnyt mua, luojan kiitos, eikä myöskään mun kalvenneita kasvonpiirteitä tai silmiä, jotka olivat nopeasti lasittuneet vihasta ja tuloaan tekevistä kyyneleistä.

“Huhuu?” Fiian ääni kuului jostakin kauempaa. Veri kohisi mun korvissani niin kovaa, että kuulosti siltä kuin Fiia olisi huhuillut mua ämpärin pohjalta. “Mikä sulle tuli?”

Ravistin katseeni irti Joachimista, joka juuri nauroi jollekin vaaleaverikölle, ja pyyhkäisin nopeasti silmäkulmaani.

“Äh, ei mitään”, sanoin ja käännyin jatkamaan matkaani eteenpäin. “Meni ripsi silmään.”

Fiia katseli mua hetken pää vienosti kallellaan.

“Ei siellä ainakaan näy mitään”, se sanoi sitten ja virnisti. “Ehkä se lähti pois, mutta toivotaan, ettei niitä mene sinne enempää - ainakaan kesken radan!”

Mä katsoin Fiiaa ja hymyilin pienesti.

“Jep.”



Isan karva kiilteli kevätauringossa. Kavioiden kopina mukulakiviä vasten kajahteli joka puolella, kun talutin tamman läpi kartanon pihanmaan kohti lämmittelyaluetta. Fiia oli tehnyt loistavaa työtä - niin säntillisiä lettejä osasin tuskin itsekään hevoselle tehdä, varsinkaan Isan kaltaiselle kiukkupussille, mutta punapää oli vähät välittänyt tamman luimisteluista ja loihtinut sille upean kisalookin. Mä itse olin haukkonut henkeä wc-tiloissa ja koettanut pirskotella kylmää vettä kasvoille.

Jansenit olivat loppumaton painajainen. Ne tulivat ja ilmestyivät silloin kun vähiten sitä odotti, ja häipyivät taas, vieden multa joka kerta palan mennessään. Mä olin taas luullut koonneeni itseni ja kasvattaneeni menetettyjen kohtien tilalle uudet ja vahvemmat, mutta jälleen kerran mä pelkäsin lähteväni tappion viitta harteillani, katsellen voiton viiriä joka liehuisi Jansenin veljesten vanavedessä horisonttiin.

Nousin Isan satulaan ja säädin jalustimet sopivaksi. Tamma liikkui kuin höyhen tuulessa – kevyesti ja ilmavasti. Sen korvat eivät kerrankin olleet liimantuneina niskaan – nyt ne olivat pystyssä, osoittivat eteenpäin samalla kun sen sieraimet värähtelivät ja sen suupielet vaahdottuivat.

Isalla oli kilpailuviettiä. Se ei ollut tullut tänne häviämään.

Isa oli taistelija.

Ja silloin se heräsi munkin sisälläni. Taistelutahto.

Joachim Jansen oli huomannut mut. Se ratsasti ruunikolla Megara-tammallaan, jonka siro pää muistutti etäisesti arabialaista. Se steppasi aloillaan samalla, kun sen ratsastajan katse oli nauliutunut muhun. Mä katsoin sitä takaisin, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mua ei pelottanut. Mä kohotin leukaani ylöspäin ja samalla kun mun suulipielet kaartuivat pieneen, piikikkääseen hymyyn, mä käänsin oman katseeni poispäin.

Kovaääniset kuuluttivat mun nimeäni, ja Fiia näytti mulle peukaloa onnentoivotukseksi samalla, kun ratsastin areenalle.

Fuck off, Jansens. Tämä hetki on meidän.


Kaikki ne sadat ja tuhannet tunnit, valutetut kyyneleet ja epätoivo, minkä läpi olin rämpinyt - kaikki ne olivat olleet tämän arvoista. Se turhautuminen ja epävarmuuden tunne, kun ajattelin ettei musta olisi koskaan ratsastamaan Isaa, tuntui väistyneen nyt, kun olimme hitsautuneet yhteen radalla. Tamma laukkasi ilmavin, energisin askelin ensimmäiselle pystylle ja ylitti sen kevyesti, melkein lentäen. Mua ja Isaa ei oltu luotu yhteen siksi, että elämä olisi ollut satukirjaa. Me ei löydetty yhteistä säveltä rakkaudella, meitä ei tehty sielunkumppaneiksi iloisilla asioilla ja maagisella kohtalolla.

Ei, me oltiin yhtä siksi, että me oltiin taistelijoita.

Me ei oltu satukirjojen sankarittaria, jotka voittavat pahan ja pelastavat maailman.

Me oltiin koston jumalattaria, ja yhdessä me ottaisimme takaisin sen, mikä meille kuuluikin.




Me olimme kohtalottaria.

---

Raven Crossing - IRON
130cm, 7/25

[Milla-Riina]

4. Vallan vituttaa

Katsoin kännykän ruutua ja enkä tajunnut, miten lujasti kynnet puristuivat mun kämmeniäni vasten, vasta ennen kuin kirvely äityi sietämättömäksi.

Iiriksen päivityksen Texasista tuntuivat henkiseltä iskulta palleaan ja mun olo oli myrkyllinen. Jo aiemmin Iiris oli kysellyt jotain tuliaisista mun, sen ja Julin whatsapp -ryhmässä. Mä en ollut vastannut yhtään mitään. Mä en halunnut siltä yhtään mitään.

En voinut käsittää, että Iiris oli kaikista maailman ihmisistä lähtenyt Cellalle groomiksi helvetin Texasiin. En voinut käsittää siksi, että luulin että minä ja Iiris oltiin ystäviä, ja ystävät eivät mun mielestä toimineet noin - että ensin se kuunteli mun murheita ja sitä, miten epäreilu Cella oli ollut mua kohtaan jo vaikka kuinka pitkään - ja sitten se vain käänsi takkiaan ja juoksi suoraan sen helmoihin, josta olin sille lukemattomat kerrat avautunutkin.

Ja nimenomaan takkia, voi luoja. Mua oikein syletti nähdä sen päivityksiä siitä ja sen uudesta, typerästä tiimitakista. Oli varmaan helvetin siistiä kuulua nyt virallisesti Cellan jengiin.


Mä talutin Isan tallipihan poikki. Se puhalteli kirpsakkaa kevätilmaa sieraimistaan ja näytti kaikin puolin energiseltä. Se tuntui olevan hyvässä vireessä ja Latvian kisojen sijoitus oli enteillyt hyvää. Reissun jälkeen mäkin olin asennoitunut tulevaan kesään ja kisakauteen aivan eri sisulla kuin aiemmin. Se pyyhki jopa Iiriksen ja sen käärmeyden tieltään, ja tuntui, että halusin vain kahta kauheammin keskittyä treenaamiseen.

Olin ihmetellyt jo Latviassa Iiriksen outoa käytöstä. Se oli ollut kireä kuin viulunkieli ja musta oli tuntunut, että se jopa vältteli mua. En ymmärtänyt silloin laisinkaan, mitä mä olin sille tehnyt ja miksi se oli niin kamalan tympeä mua kohtaan. Nyt se kaikki tuntui käyvän järkeen, kun katseli sen kuvatulvaa Texasista.

Toisinaan mä mietin, ettei kehenkään tulisi koskaan luottaa. Mä olin unohtanut ne ajatukset alta aikayksikön silloin, kun minä ja Iiris tavattiin. Me oltiin bondattu melkein välittömästi ja mä olin ajatellut löytäneeni itselleni ystävän. Sellaisen oikean, hyvän ystävän, jonka kanssa voisin jakaa kaikki ilot ja surut ja johon voisin tukeutua aina. Nyt tajusin taas, millaista bullshittia ja naiiviutta se oli ollut. Mä pystyin vain kuvittelemaan, miten Iiris kertoi kaikki mun sille kertomat asiat Cellalle ja miten ne yhdessä nauroivat mulle Houstonin auringon alla. Mun piti nostaa hattua Cellalle, miten hyvin se onnistui sabotoimaan hiljalleen kaikki mun ihmissuhteet ja yritykset löytää edes joku, johon luottaa. Jälleen kerran Cella vei pidemmän korren ja multa yhden ihmisen mennessään.


Onneksi mulla oli Isa. Onneksi mulla oli Salma, joka suostui mun kanssa treenaamaan, koska treeni oli se, mikä mut piti enää järjissäni.

Ja treenin jälkeen maastoreissulla, kun laukkasimme Salman kanssa perätysten ja Salma nauroi ja mä nauroin, mä päätin, ettei yksikään vitun Valla tai Talve pilaisi multa enää koskaan mitään saati yhtään enempää.

[Milla-Riina]

5. Back in black

Tiedätkö sen tunteen, kun luulet, ettei mikään enää voisi hetkauttaa? Kun asiat ovat jo niin fucked up, ettei maailma voisi enää enempää heittää kissanhiekkaa sun elämän pesuvatiin?

Mulla oli just sellainen olo. Sinä päivänä mikään ei mennyt putkeen.

Ehkä mun ei vain olisi pitänyt lähteä niin suuttuneena liikenteeseen, mutta jos omistaa tulisen luonteen, minkä sille muka mahtaa?

Manny oli pitkästä aikaa kotona. Se istui olohuoneessa, nenä kiinni tietokoneen ruudussa ja selasi jotain. Bonnie makasi sohvalla, mutta Jackie pyöri jaloissa kun kävelin keittiöön ja pistin kahvit tippumaan. Mua väsytti ja päähän koski – olin nukkunut koko yön huonossa asennossa.

Hieroin toisella kädellä ohimoa, toinen hakeutui jääkaapin ovenkahvaan. Katsoin jääkaapin sisältöä - eilisen lasagnen rippeet, Mannyn maustekurkut, voi ja rasia hummusta. Siristelin silmiäni ja painoin oven kiinni.

“Manny?”

Ei vastausta. Kahvinkeitin porisi viimeiset vedet suodattimeen, ja keittiön valtasi tuoreen kahvin aromi.

“Manny!”

“Niin?”

Olin kävellyt keittiön ovelle. En nähnyt kulman taakse miehen selkää, mutta tiesin sen istuvan yhä tietokonepöytänsä ääressä.

“Missä meidän jugurtit on?”

Ei vastausta. Hieroin lisää mun ohimoitani ja ärsyyntyminen puski jälleen läpi kehon, kun kävelin olohuoneeseen.

“Haloo?”

Manny oli uppoutunut selaamaan jotain koneeltaan. Mun teki mieli heittää sitä sohvatyynyllä, mutta sen sijaan kävelin sen selän taakse ja tartuin sitä kiinni olkapäästä. Mannyn avonainen hiuspehko valui kiharoina sen hartioille ja paidattomalle selälle samalla, kun se selaili koneeltaan jotain kuumeisen oloisesti.

“Häh?” se sanoi, kun mun kynnet uppoutuivat sen hartian ihoon. Se irroitti katseensa tietokoneen ruudusta ja kääntyi katsomaan mua.

“Niin että missä meidän -- mitä sä katsot?”

Mun katse oli osunut tietokoneen näyttöön, jossa komeili lentoyhtiön sivut. Katselin valittuja päivämääriä sekä matkakohteita ja naurahdin pienesti.

“Ootko lähdössä sukuloimaan vai?”

Manny näytti oudon vaivaantuneelta, kun se katsahti muhun ennen kun kääntyi taas tietokoneruudun puoleen.

“Joo... Isää moikaamaan.”

Hymähdin vähän, ennen kuin huomasin matkustajat. Kaksi aikuista.

“Vau, oisit voinut vähän antaa varoitusaikaa”, naurahdin ja puristin leikkisästi Mannya poskesta. Se puri poskeaan jotenkin vaikean näköisenä ja selvitti kurkkuaan.

“Itseasiassa...” se aloitti ja haroi niskaansa niin, että samalla tuli sysänneeksi mun käteni syrjään.

“Mä oon menossa sinne Cellan kanssa.”



Mustaa.

Mä näin mustaa vielä tallillakin.

Väsymys oli poissa, mutta päänsärky tuntui vain pahentuneen aamuisesta, kun hivuttauduin Isan karsinaan. Automaationa läppäisin sen irveeseen vääntyneen turvan pois mun hihani ulottuvilta, ennen kuin se ehti upottaa siihen hampaansa ja aloin harjaamaan tummanpuhuvaa karvaa, johon oli takertunut muutamia sahanpuruja makoilun jäljiltä.

Mannyn sanojen jälkeen mun mieleen oli jäänyt vain pieniä pätkiä niitä seuranneista hetkistä - mun sanat, jotka olivat ensin juuttuneet kurkkuun ja tulleet sitten huutona ulos; Jackien haukku ja Bonnien hypähtäminen ylös sohvalta; Mannyn kädet, jotka olivat tulleet lähemmäs, ehkä rauhoitellakseen, ehkä taltuttaakseen; kahvikuppi, jota olin puristanut ja josta olin päästänyt lopulta irti; peilin sirpaleet lattialla, jotka olivat levinneet sinne yhdessä kahvin ja posliinikupin jäänteiden mukana.

Mun käteni tärisivät, ja niin tärisi mun puhelinkin. Mun teki mieli kaivaa se taskusta ja heittää sekin päin seinää, mutten voinut – tyydyin vain harjaamaan Isaa, enkä nähnyt muuta kuin mustaa.

Ensin Allu, sitten Iiris ja nyt Manny.

Mun puhelin jatkoi värisemistään, ja mä vedin sen taskustani, ehkä vastatakseni, ehkä sulkeakseni koko helvetin kapistuksen, mutta Isa ehti ensin. Se käänsi päätään ja tönäisi mua käsivarteen niin, että puhelin lipesi mun otteestani ja hulahti suoraan sen vesikaukaloon.

Jos mä olisin ollut itkijätyyppiä, mä olisin ehkä itkenyt nyt, mutta sen sijaan mä tyydyin vain nieleskelemään sen kaiken. Mun suusta pääsi epämääräinen älähdyksen ja naurahduksen sekainen ääni, kun mun harjakäteni pysähtyi ja mä painoin pääni vasten Isan karvaa.

Isan korvat painuivat niskaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Mä hengittelin kiivaasti ilmaa sen karvapeitettä vasten – se tuoksui tavalliselta, tutulta hevoselta. Se maadoitti mut.


Mä olisin voinut olla siinä vaikka kuinka pitkään, mutta koska mikään ei koskaan riittänyt, sekin hetki riistettiin multa.

Karsinan ovelta kuului terävä koputus. Mun kasvoni olivat yhä vasten Isan kaulaa ja mun teki mieli heittää tulijaa mun kädessäni olevalla pölyharjalla jo ennen kuin edes kuulin tulijan puhuvan.

Ovi kävi ja kun käännyin, Cellan tyynen raivokas olemus oli jo työntynyt sisään Isan karsinaan. Vaikka se ei suoraan huutanutkaan, se tuntui kasvaneen ainakin kolme kertaa kokoa, kun se käveli suoraan mun eteen ja mun mittapuulla ihan liian lähelle mun kasvojani.

“Nyt riittää”, se sanoi hengästyneenä. Sen silmissä salamoi.

“Mä nielin vielä Allun. Mä nielin vielä Piinan varusteiden sotkemisen. Mut nyt tää sun paska vittu riittää.”

Mä oisin hyvin lyödä sitä samantien tai tarttua sitä sen jo valmiiksi epäsiististi sojottavasta vaaleasta tukkapehkosta ja repiä sen irti. Mä oisin voinut sylkeä sitä päin tai tönäistä sen päin Isan karsinan seinää ja sylkeä sen kasvoille.

Mutta mä nauroin, eikä Cellaa naurattanut ollenkaan.

“Mitä vittua sä haluat?”

Cella kiristeli hampaitaan ja nauroi itsekin, mutta yhtä sarkastisesti kuin itsekin.

“Kuule, sitä vittua, että kellä muulla täällä ois pokkaa kirjoittaa Windin karsinan oveen tussilla, että Cella on huora.”

Mä en sanonut mitään.

Sen sijaan Isalla meni viimein hermot, ja se päätti sanoa sanottavansa – se tarrasi keltaisilla hampaillaan Cellaa käsivarresta.

[Milla-Riina]

6. Merry Cherry Night

Hanami.

Kukkivat kirsikkapuut ja satumainen miljöö. Kevään kohokohta.

Jossain toisessa elämässä olisin ehkä osannut nauttia ympäröivästä kauneudesta täysin rinnoin. Nyt sitä varjosti, mikäs muukaan, kuin Jansenit.

Musta, linjakas hevoskuljetusauto seisoi pihan reunalla. Tyylitellyt, kullatut J-kirjaimet loistivat auton kyljestä, ja käänsin katseeni muualle. Kohensin hieman pukuani ja suuntasin kohti Cherry Coctail Hourin pitopaikkaa, joka oli alkamaisillaan.

Sisusta ei ollut mitään havaintoa, en tiedä minne se oli kadonnut. Se oli muutenkin käyttäytynyt jotenkin omituisesti koko päivän, enkä ollut kysellyt miksi. Ehkä mua ei edes kiinnostanut. Mulle riitti, että se ilmestyi paikalle ajallaan hoitaakseen Isan, jotta mulle jäi enemmän aikaa keskittyä omaan tekemiseeni ja Jansenien läsnäolosta aiheutuneesta ahdistuksessa vellomiseen.

Miksi mua ois kiinnostanut Sisun asiat? Ei sitäkään kiinnostanut mun.



Ensimmäinen 120cm luokka oli mennyt mun ja Isan kannalta penkin alle. Me ei oltu sijoituksissa ylletty edes puolivälin paremmalle puolelle ja 35. sija ei paljoa mieltä lämmittänyt. Kahdeksan virhepistettä oli varmistanut sen, ettei uusintakierrokselle ollut mitään asiaa. Joachim sen sijaan oli keikkunut melkein ruusukesijoilla asti ruunikon Megaransa kanssa. Radan jälkeen olin iskenyt ohjat Sisun käteen ja marssinut kauas koko alueelta, pois ihmisten silmistä. Olin polttanut kolme tupakkaa putkeen.

Mun kädet tärisivät, eikä mulla ollut ketään pitämässä niitä vakaina.



Puutarhassa kävi kuhina, kun astelin lähemmäs. Ilta oli alkanut hämärtää ja puutarhaa kiertävä kaunis valaistus oli kuin satukirjasta varastettu. En etsinyt katseellani ketään tuttua ihmistä - sen sijaan nähtyäni ensimmäisen cocktaileja kantavan tarjoilijan suuntasin määrätietoisesti sen luokse ja nappasin käsiini yhden raikkaan juoman.

Ihmiset ympärillä keskustelivat toistensa kanssa. Silloin tällöin ilmassa kantautui naurua tai lasien kilinää, kun ihmiset kilistelivät ystäviensä tai kilpakumppaniensa kera, ja taustalla soi vaimea musiikki. Sivummalla näin Rosengårdin sisarukset – molemmat olivat ratsastaneet samassa 120cm luokassa ja sijoittuneet mua ja Isaa paremmin. Yllättäen myös Iiris ilmestyi jostain ja jäi juttelemaan Josefinan kanssa. Siemaisin juomaani ja lähdin kävelemään toiseen suuntaan.

Niin paljon tuttuja kasvoja. Kaivoin taskustani tupakka-askin ja siirryin sivummalle puutarhaan polttaakseni, kun huomioni kiinnittyi neljän hengen seurueeseen, joka jutteli kirsikkapuun alla.

Jessellä oli päällään tumma puku. Se kumartui suutelemaan mustahiuksisen naisen kättä ja kääntyi sitten puhumaan jollekin tummapiirteiselle miehelle, joka kätteli Jesseä ja syventyi sitten käymään tämän kanssa keskustelua. Jessen vierellä Joachim puolestaan näytti nauttivan täysin rinnoin naishenkilön huomiosta - näin, miten Joachim oli suorastaan sulaa vahaa naisen nauraessa jollekin, mitä se oli juuri sanonut.

Siirryin tarkoituksella sivumpaan polttaakseni rauhassa. En kaivannut nyt yhtään enempää nöyryytystä, saati halunnut muutenkaan astua Jansenien tielle.



Salma piteli käsissään tapaslautasta ja tarjosi siitä mullekin. Nauroin ja nappasin palan ilmakuivattua kinkkua – se maistui taivaalliselta.

“Hyvää iltaa”, kohtelias ääni keskeytti mun ja Salman hetken, ja käännyin ympäri.

Jesse Jansen katsoi vuoroin mua, vuoroin Salmaa. Se hymyili ja kohteliaasti kumarsi Salmalle.

“Salma Stjärndahl - hauska tavata”, se sanoi ja ojensi kätensä. Salma tarttui siihen, ja Jesse kumartui hipaisemaan huulillaan Salman kämmenselkää. “Jesse Jansen. Olen seurannut sinun ja Bonnien uraa. Lähes voittamaton Stjärndahl.”

Salma nauroi. Mäkin hymyilin kuin pakotettuna ja yritin vältellä Jessen katsetta, mutta mies laski kätensä mun olkapäälleni ja pakotti mut jähmettymään aloilleni.

“Olisi mukava keskustella pidempään, mutta suonet anteeksi, jos lainaan häntä hetkeksi.”

Salma nyökkäsi. Se katsoi mua hymyillen, ja mä hymyilin pienesti takaisin – niin hyvin kuin koskaan osasin – paljastamatta, että olisin ennemmin vaikka heittäytynyt alas linnan muurilta, kuin lähtenyt juttelemaan Jessen kanssa.

Jesse vilkaisi mua ja tarjosi kättään, mutta jätin tarttumatta siihen. Sen sijaan lähdin kävelemään miehen perässä puutarhan reunalle.



Hiljaisuus tuntui painostavalta, kun olimme viimein pysähtyneet ja seisoimme vierekkäin kirsikkapuun alla. Mun katseeni oli nauliutunut jonnekin kauas eteenpäin - en halunnut vilkaistakaan Jesseä, jonka hädin tuskin erotin sivusilmällä näkökenttäni laidalla.

“Kaunista, eikö?” Jesse kysyi lopulta. Mä en tiennyt mitä se tarkoitti.

Enhän mä nähnyt mitään.

En vastannut mitään. Sormien kynnet olivat porautuneet kämmeniä vasten, ja mun keho lähes tulkoon vaati vapista - mä tein kaikkeni estääkseni sen. Ei nyt. Ei Jessen edessä.

“Milla-Riina”, Jesse aloitti pehmeällä äänensävyllä. Tunsin, miten käsi kosketti mun olkapäätäni. “Eikö ole jo aika unohtaa menneet.”

Suljin silmäni.

Jesse käänsi mut itseään vasten. Mun sydän hakkasi kovempaa kuin koskaan ja tein kaikkeni, etten olisi romahtanut. Vedin syvään henkeä ja haistoin Jessen tuoksun – se ei tuoksunut yhtään erilaiselta kuin ennenkään. Ei mikään - ei partavesi, ei se huuhteluaine, jolla se pesi vaatteensa, ei se kodin haju, mikä vaatteisiin tarttui – ei mikään ollut muuttunut.

Jessen käsi kulki pitkin mun selkää, nousi niskaan ja sitä kautta poskelle. Mun katse oli yhä suunnattu jonnekin alaviistoon, kunnes se liu’utti kätensä mun leualle ja kohotti sitä, pakottaen mut katsomaan sitä silmiin.

“Mitä sä haluat”, mä kuiskasin.

Jesse katsoi mua. Sen huulille piirtyi hymy, ja toisella kädellään se tiukensi otettaan mun lantiosta.

Sitten se kumartui lähemmäs. Mä suljin silmäni, raotin huuliani hieman --



Ja yhdellä tönäisyllä mä työnsin Jessen kauemmas ja juoksin pois.

---

Hannaby Hanami Week 2023

120cm, 35/57 (8vp, 55,670 s)
130cm, 19/56 (0-4vp, 60,032/43,559 s)

[Milla-Riina]

7. An American Dream

Sumuinen ja kolea sää eivät ainakaan parantaneet mun paskaa fiilistäni. Mulla oli päällä musta huppari, ja olin avannut kiristävän nutturan ja päästänyt punaiset hiukset valumaan vapaina hartioiltani alas.

Nojasin seinustaan ja puhalsin ilmaa hitaasti ulos keuhkoista. Rinnan takana oli kiristävä tunne, kun puristin maasta keräämiäni kiviä nyrkissä ja nakkelin niitä yksi toisensa perään eteeni hiekalle.

Nurkan takaa Valtteri ilmestyi ja pysähtyi, kun yksi kivistä lennähti sen jalkojen juureen. Poika katsoi mua ensin kulma koholla, mutta sen ilme muuttui nopeasti pehmeäksi.

“Piti sit tulla Amerikkaan asti häviämään”, puuskahdin turhautuneena. Nakkasin taas yhden kiven kauemmas, ja Valtteri käveli lähemmäs ja kyykistyi viereeni.

“Älä anna sen lannistaa”, Valtteri sanoi. Se laski kätensä mun olkapäälle ja mä huokaisin ja päästin loput kivet putoamaan sormieni välistä maahan. Hieroin toisen käden hihalla silmäkulmaani ja niiskaisin.

“Vituttaa vaan niin saatanasti.”

Valtteri hymähti. Se pureskeli huultaan ja suoristautui sitten, ja mä nousin sen perässä seisomaan. Katsoin usvaista tallipihaa, jossa ihmiset lastasivat hevosiaan ja juttelivat toistensa kanssa.

“Pyydetäänkö Turoa, että ajaa meidät Spruce Groveen? Mä haluan helvettiin täältä.”




Wilmington oli lähes yhtä surkea tuppukylä kuin Liekkijärvikin. Spruce Grove oli vanhanaikainen ja kulahtanut majoituspaikka, ja sen huoneet tuoksuivat hieman ummehtuneille. Kokolattiamatto oli karkea ja ruman ruskea, eikä vanha televisio toiminut ilman särinää.

Turo ja Valtteri jakoivat huoneen keskenään, mä majoituin yksin. Valtteri oli kuitenkin tullut pitämään mulle seuraa siksi aikaa, kun laittauduin.

“Täällä näyttäisi olevan jopa huimat kolme baaria”, Valtteri sanoi tutkiessaan puhelintaan. Mä levitin mascaraa peilin edessä ja hymähdin.

“Jotain paikallisia Kaljakulmia, vai?” hymähdin ja katsoin peilin kautta Valtteriin, joka virnisti ja nosti katseensa muhun.

“Ei, mutta kuuntele – yhden mestan nimi on The Potato Spot”, Valtteri nauroi. Mä tyrskähdin ja rullasin mascaran kiinni ja laskin sen takaisin meikkipussiin.

“Fucking great”, mutisin ja aloin letittää hiuksiani tiukalle palmikolle. “Entä ne kaksi muuta?”

“Lost River Bar ja Sawtooth Club”, Valtteri luki näytöltään. “Kuvien ja arvioiden perusteella valitsisin jälkimmäisen.”

“Sinne siis”, sanoin samalla, kun punoin hiuksia kiinni kohti latvaa. “Lähteekö Turo?”

Valtteri pudisti päätään.

“Ei. Se sanoi, että haluaa kunnon unet ennen paluumatkaa.”

“Tylsimys”, vastasin virnistäen.



Sawtooth Club oli juuri avannut ovensa, kun pääsimme mapsin avulla kohteeseen. Paikka ei ollut mikään moderniuden multihuipentuma, mutta se oli siisti ja himmeästi valaistu. Paikka vaikutti vielä melko tyhjältä - ehkä paikallisia tulisi illan mittaan enemmän?

Me tilattiin Valtterin kanssa juomat ja mentiin sitten ihmettelemään paikallista pelikonetta, joka nökötti nurkassa. Kaivelimme taskuistamme dollareita, jotka syötimme vilkkuvaan masiinaan ja Valtteri alkoi painella nappuloita.

“Miltähän luvulta tääkin peli on”, kysyin huvittuneena, kun kimeät äänitehosteet piippailivat rytmikkäästi ilmoittaen Valtterin bonuskierroksesta.

“Jostain varmaan ennen Jeesuksen syntymää”, Valtteri hymyili suupielestään ja katseli, miten bonuskierrokset vierivät näytöllä.

“Hah, eipä.”

Siirsin katseeni pelikoneen näytöltä Sawtooth Clubin seinille. Niillä roikkui kimmeltäviä discokoristeita ja tauluja monista vanhoista laulajalegendoista. Näin Johnny Cashin, Mick Jaggerin ja Elviksen kasvokuvat seinustalla, ja mitä enemmän katselin, sitä enemmän näin myös muita artisteja esittäviä muotokuvia.

Valtteri painoi pelikoneen nappia vielä pari kertaa, kunnes se ilmoitti rahojen loppuneen. Poika otti siemauksen pullostaan ja nyökkäsi sitten kohti pöytiä, joiden ääreen menimme istumaan.

“Seuraavaksi ois sit vuorossa Venäjä”, Valtteri sanoi ja risti kätensä syliinsä nojatessaan rennosti taaksepäin. Se katseli mua pienesti hymyillen ja virnistin sille, vieden katseeni omaan syliini.

“Joo. Maltan tuskin odottaa”, sanoin sarkastisesti, ja kuulin Valtterin naurahtavan.

“Älä nyt. Ei se huono onni voi ikuisesti jatkua.”

“Yeah, right”, sanoin ja nostin katseeni takaisin Valtteriin, joka tutkaili mun ilmeitä ja hymyili lohduttavasti.

“Välillä musta tuntuu, että mä synnyin jossain epäonnen tähtien alla.”

Valtteri nauroi. Se painoi kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi kämmennellään leukaansa, samalla kun se kohotti mulle toista kulmakarvaansa.

“Sä alat kuulostaa vähän Hannekselta”, se virnuili ja mä läimäytin sitä pienesti käteen samalla kun nauroin.

“Haista paska”, sanoin ja katsoin tiskille, jossa väsyneen näköinen baarimikko asetteli tuoppeja pinoon ja vilkuili meihin päin, varmaan yrittäen hahmottaa, mitä kieltä me puhuttiin.

“Tää paikkahan on ihan mukava”, Valtteri sanoi sitten. Sekin oli kääntänyt katseensa tiskille ja hymyili baarimikolle, joka yhä katsoi meihin päin, muttei vastannut Valtterin hymyyn.

“Joo, oikea ‘American Dream’”, nälvin ja pyyhkäisin kokeella sormellani baaripöydän pintaa, testatakseni kuinka paljon pölyä, pinttynyttä kaljaa ja hepatiitteja siihen tarttuisi.

“Eiks vaan? Ison maailman tuntua”, Valtteri virnuili ja katsoi, kun pyyhin sormiani toisiaan vasten hieman inhoten.

“Joo, olihan tossa matkalla jopa Wendy’s”, sanoin ja otin huikan oluesta. Baarin kaiuttimista soi rockia, ja discovalot vilkkuivat tyhjälle salille. Jopa Fleimi tuntui menomestalta tän rinnalla.

“No niin - mitä muuta ihminen edes tarvitsee? Mitäs sanot, jos vaan jäädään tänne?” Valtteri ehdotti ja siirtyi taas nojaamaan penkin selkänojaan. Kohotin sille kulmiani ja otin parhaan ‘et-oo-tosissas' -ilmeen jonka osasin, samalla kun pidättelin naurua.

“Joo, totta kai”, mä sanoin sarkastisesti. “Spruce Groven sisäilma tais pehmittää sun aivot.”

“Mä vaan haistoin orastavan mahdollisuuden upeaan elämään”, Valtteri lausui dramaattisen haaveilevalla äänellä, ja tyrskähdin.

“Mitäs Jasmiina tykkäis sun uudesta, upeasta elämästä?” kysyin, ja Valtterin ilme vakavoitui hieman. Se tarttui olutpulloonsa ja otti pitkän huikan samalla kun kohautti olkiaan.

“Ehkä se tulis mukaan.”

Hymähdin ja otin huikan itsekin.



Illan edetessä mitään ilmiömäistä ihmistulvaa ei nähty. Mä olin hakenut meille molemmille drinkit ja shottilautasen, ja pikkuhiljaa kisojen jälkeinen kireä ja pettynyt olo väistyi, tehden tilaa orastavalle nousuhumalalle. Me naureskeltiin Valtterin kanssa ja arvosteltiin avoimesti paikallisten asuvalintoja, koska kukaan niistä tuskin ymmärsi suomea. Yhden naisen permanentti sai mut nauramaan niin, että vesi valui mun silmistäni poskille ja yritin parhaani mukaan pyyhkiä sitä pois.

“Mä tarjoan seuraavat”, Valtteri ilmoitti, kun kaivoin laukustani lompakkoa, mutta myönnyin mukisematta pojan noustessa ja annoin käsieni valahtaa sivuille. Mua hymyilytti edelleen, kun katsoin Valtterin tiskille päin katoavaa selkää, ja kaivoin puhelimeni esille.

Ei viestejä, ei puheluita. Selasin nopeasti pari Facebook-ilmoitusta ja sitten huomasin, että olin saanut Instagramissa uuden viestin.

@veinivee:
Moi, varmaan muistat mut, oon se venesankari saaristosta 😅⛵️
Löysin sut instagramista ja halusin vielä kiittää

Katsoin kuvaketta, jossa tutunnäköiset kasvot hymyilivät kameraan. Totta kai mä muistin Veinin – ei sellaista pelastusoperaatiota noin vain unohdettu. Mutta mistä helvetistä se oli mun Instagramin löytänyt? Vaiheilin hetken aikaa vastaamisen kanssa, mutta sitten hieman korotetut äänet saivat mut keskeyttämään ja sulkemaan puhelimen.

Valtteri seisoi tiskillä ja yritti selkeästi selittää jotain. Se sama baarimikko, joka oli katsellut meitä aiemmin, sanoi jotain ja elehti kiivaasti käsillään. Tartuin laukkuuni ja nousin pöydästä kävelläkseni lähemmäs.

“What’s the problem?” kysyin, kun saavuin tiskille, ja Valtteri katsoi mua ja osoitti sitten baarimikkoa.

“Tää kaveri tässä ei suostu myymään mulle”, se sanoi humalan korottamalla äänellä. Katsoin baarimikkoa, joka pudisteli kiivaasti päätään nyt mulle ja huitoi kädellään kohti Valtteria.

“The boy is underage! You must leave!”

Katsoin kulmat kurtussa baarimikkoa, kunnes mun päässä alkoi raksuttaa. Jostain syystä mua alkoi naurattaa kauheasti, kun tarrasin epäuskoista Valtteria kädestä ja lähdin kiskomaan sitä ovelle.

“What the fuck?” Valtteri kysyi äkäisesti, kun nauroin ja vedin sitä perässäni ulos.

“Hei, me ollaan Amerikassa. Täällä ikäraja on 21...” supatin ja katsoin olkani yli turhautuneen näköistä baarimikkoa. Valtterikin tajusi hitaasti, mitä sanoin, ja katsahti nopeasti olkansa yli.

“Sorry bro! My mistake!” se sanoi ja väläytti leveän, viattoman hymyn, ennen kuin kiirehti mun perässäni ulos ja alkoi nauramaan.

“American dream, huh?” kysyin ja tökkäisin kiusoitellen Valtteria kylkeen, kun raikas ulkoilma tervehti kasvoja päästessämme ovista ulos kadulle.

“En mä vittu muistanut yhtään”, Valtteri sanoi ja hieroi niskaansa virnistellen. Mua nauratti edelleen ja mun piti pysähtyä ottamaan katulampusta tukea.

“Sorry bro? Sorry bro??” hekotin ja Valtteri naurahti vetäessään takkinsa vetoketjua kiinni.

“No, mä olin oikeasti pahoillaan!” se puolustautui. Sumu ei ollut juurikaan hälventynyt, ja katulamppujen valo näytti kelmeältä hiljaista pikkukaupungin katua vasten. Valtterin katse kulkeutui mun silmistäni mun poskille, ja se astui lähemmäs. Olin saanut naurun loppumaan mutta hykertelin yhä, kun se nosti toisen kätensä ja pyyhkäisi peukalollaan mun kasvoja.

“Sulla on ripsarit naamalla”, Valtteri sanoi. Mun hengitys pysähtyi hetkeksi, kun annoin pojan pyyhkiä valuneita meikkejä pois. Valtteri katseli mua hiljaa, kunnes viimein veti kätensä takaisin ja jäi eteeni seisomaan.

Humala ja äskeinen nauraminen saivat mun olon väsyneeksi. Vilkaisin poikaa, joka katseli mua edelleen, ja hymyilin pienesti.

“Kiitti. Mulla oli kiva ilta.”

Ujutin käteni Valtterin ympärille ja käännyin jatkaakseni kävelyä. Valtteri laski oman kätensä mun harteille ja lähti kävelemään mun rinnallani eteenpäin.

“Samat sanat.”

---

28.05.2023 - Valley Mist Show Jumping 2023 - 130cm, 13/14 (8vp)

[Milla-Riina]

8. Drowning

tw: itsetuhoisuus

Kaikki tärisi. Kädet, keho, näkökenttä. Puristin kaikin voimin käsillä lavuaarin reunoja ja avonaisen hanan solina peitti alleen mun kiihtyneen hengityksen äänet.

Peilistä katsoi tuntematon ihminen. Sen kasvot olivat kyynelten kirjomat ja vääristyneet, tulipunaiset hiukset olivat karanneet siistiltä kisakampaukselta. Otsalle levinneiden hiusten alta pilkisti jäänsiniset silmät, jotka olivat lasittuneet ja itkuiset.

En enää tiennyt, kuka olin.

Olin kadottanut itseni.

Vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Kumarruin vessanpöntölle ja annoin kaiken tulla ulos, mutta tuntui, ettei musta ollut jäljellä enää mitään, ei edes oksennettavaa. Tärisevin käsin kurotin painamaan wc-painiketta ja katsoin, miten vesi allani huuhtoutui. Toivoin voivani huuhdella itseni samalla.

Kuusitoista virhepistettä ja viimeinen sija. Mä en tuntenut enää itseäni. Mä en tuntenut Isaa, en pystynyt enää ratsastamaan. Sydän hakkasi kiivaana, ikään kuin yrittäen tulla läpi rinnasta, kun mieleen tulvi muistikuvia umpisurkeasta radasta ja sen jälkeisestä pettymyksestä. Isa oli loistava, mutta mä... Mä en hallinnut sitä. Oli kuin en olisi koskaan edes käynyt hevosen selässä. Jokin oli niin erilaista, ihan kuin jotakin olisi puuttunut.

Mikä helvetti mussa oli vikana?

Paniikkikohtaus teki tuloaan, kun nojasin takaisin lavuaariin ja nyyhkäisyt alkoivat muuttua hysteeriseksi itkuksi. Yritin huutaa, yritin kiljua tuskaa ulos itsestäni, mutta kurkusta pääsi ulos vain tukahdutettua pihinää. Mussa ei ollut edes sitä vähää voimaa jäljellä.

Wc:n oveen koputettiin, mutten reagoinut koputukseen mitenkään. Valuin hitaasti seinää pitkin alas lattialle ja jäin siihen aloilleni vapisevana myttynä. En halunnut poistua täältä. En nyt, en koskaan. En halunnut enää nähdä Isaa, en halunnut mennä talleille, en palata kotiin. Manny oli lähtenyt Kanadaan ja mä olin totaalisen yksin.

Pam

Nyrkin isku kaikui kaakeleita pitkin. Purin hampaita yhteen samalla, kun kipu lävisti rystyset ja sai hetkeksi näkökentän mustumaan.

Pam, pam

Huulilta karkasi parahdus. Katsoin maahan, johon alkoi tipahdella tummanpunaisia läikkiä mun tärisevistä käsistäni. Vihasin itseäni. Mä vihasin itseäni niin paljon, ettei edes käsivarsiin asti säteilevä kipu saanut mua lopettamaan.

Mä ansaitsin kivun

Pam

Kaiken sen jälkeen

Pam

Mitä mä olin tehnyt

Pam

Ja jättänyt tekemättä.


Valkeat kaakelit olivat sotkeutuneet punaisiksi. Mun olo muuttui puuroutuneeksi samalla, kun katselin verisiä rystysiäni ja lattiaa, johon veri oli valunut pienen pieniksi lammikoiksi. Haukoin henkeä, enkä kuullut, kun joku huusi vessan oven takana, kuinka lukko kiertyi auki ja kuinka jonkun kädet kiertyivät mun vavahtelevien hartioiden ympäri.

“Luoja, Riinis...”

Mä en voinut itselleni mitään. Mä romahdin ja hautasin mun kasvoni kiinni tulijan rintaan. Tunsin, miten kädet puristivat tiukasti mun ympärilläni ja vetivät mua lähemmäs, heijasivat rauhoittavasti. Ja mä itkin. Tuntui, etten voinut mitenkään saada sitä loppumaan.

“Shh... Kaikki on hyvin.”

Irrottauduin hitaasti halaajan otteesta. Nostin katseeni Iiriksen kasvoihin, jotka olivat huolesta vääristyneet. Mun huulet värisivät, ja yritin pyyhkiä kyyneleitä pois, mutta tuntui kuin kädet olisivat olleet tulessa. Iiris siirsi mun hiuksiani syrjään ja alkoi varovasti pyyhkimään poskiani nenäliinalla.

“Mitä tapahtui...?” se kysyi hiljaa.

Mun huulilta karkasi katkonainen niiskahdus. Iiris silitti sormenpäillään mun selkää, ja mä huomasin vasta nyt, miten epämukavassa asennossa se istui.

“Mä vihaan itseäni.”

Iiris päästi ilmaa keuhkoistaan. Sen katse ei ollut irronnut mun kasvoistani hetkeksikään, mutta nyt se painoi päänsä ja katsoi lattialla ja seinillä olevaa verta. Se puri huultaan ja veti mut takaisin halaukseen. Mua itketti taas, mutta kyyneleitä ei enää tullut.



Mua paleli. Istuin sängyn laidalla ja suihkun jäljiltä kosteat hiukset valuivat selkää pitkin alas Iiriksen harjatessa niitä. Katselin käsiäni, joissa olivat Iiriksen laittamat vaaleat sidokset. Kipu oli muuttunut jyskyttäväksi, muttei enää niin kokonaisvaltaiseksi.

“Anteeksi”, mä sanoin hiljaa. Iiriksen käsien liike hidastui muutamaksi sekunniksi, ja tunsin miten se vaihtoi painoa sängyn päällä.

“Anteeksi mistä”, se kysyi, laskien harjan päiväpeitolle. Sen sormet hapuilivat mun hiuksia pienille osioille, joita se alkoi verkkaisesti letittämään.

“Kaikesta”, huokaisin. “Että oon ollut paska ystävä.”

Iiris ei sanonut mitään. Se punoi hiusosioita hiljaa toistensa yli, ja mun kädet nousivat kananlihalle.

“Mulla on ollut ikävä sua.”

Sanat tuntuivat vaikeilta lausua, ikään kuin ne olisivat yrittäneet takertua kurkkuun matkalla ulos. Puristin sormenpäilläni toisen käden peukaloa ja käännyin katsomaan sivusilmällä Iiristä, kun se kietoi toisen kätensä mun harteiden ympärille.

“Mullakin sua”, se sanoi ja kuulin sen äänestä, että se hymyili vähän. “Eikä sun tarvitse pyytää anteeksi.”

Mäkin hymyilin pienesti. Iiris painoi päänsä mun olkapäälle ja mä nojasin poskellani siihen. Huokaisin hiljaa ja niiskaisin, kun Iiriksen kiharat hiukset kutittivat mun kasvoja ja nenää.

“Ainakin mä saan kiittää. Kiitos, kun autoit mua”, sanoin ja Iiris naurahti.

“Kiitos vastaanotettu.”


Iiris letitti mun hiukset molemmin puolin. Kun se oli valmis, se nousi sängyltä ja käveli matkalaukkunsa luo. Kun se kääntyi, sillä oli käsissään vodkapullo.

“Mitä?” Iiris sanoi kun näki mun ilmeeni. “Luulitko, että mä olisin Venäjällä kuivin suin?”

Iiris virnisti ja mä virnistin takaisin. Se kaivoi laukustaan muovimukeja ja limua, josta se sekoitti meille molemmille paukut. Se tuli mun vierelleni sängylle makaamaan, ja mä otin kiitollisena sen sekoittaman drinkin vastaan.

“Mä luulen, että sä tarviit tota nyt”, se sanoi ja nosti kulmiaan samalla kun nyökkäsi juomaa kohti. Hymyilin ja otin ison huikan juomasta, josta erotti yhä viinan maun, juuri sopivalla balanssilla.

“Kiitos”, sanoin ja nojasin takana olevaan tyynykasaan. Katselin, miten Iiris suoristeli päiväpeiton ryttyjä, ja musta tuntui hyvältä, että se oli siinä. Kaiken jälkeen se viha ja katkeruus, mitä olin Iiristä kohtaan tuntenut, tuntui kadonneen. Se nosti katseensa ja hymyili pienesti.

“Haluisitko sä nyt puhua tosta äskeisestä?”

Huokaisten mä suljin hetkeksi silmäni.

Ja sitten mä aloin puhua. Kaikki tuli ulos yhtenä vuolaana virtana - mä kerroin Iirikselle mun ja Isan kilpailuista. Mä kerroin Jessestä ja Indistä ja siitä, mitä Sommersolverveissa tapahtui viime vuonna. Mä kerroin Hanameiden cocktail hourista ja Jessen sanoista, mä kerroin, miten mä pelkäsin olla yksin, kun Manny oli lähtenyt Kanadaan.

Mä kerroin Veinistä ja sen viestistä.

Ja luoja, miten helpottunut mun olo olikaan sen jälkeen. Vielä tuntien päästä silloinkin, kun Iiris oli nukahtanut ja sen käsi lepäsi suojelevaisena mun ympärillä, ja mä katselin ikkunaverhojen välistä kajastavaa valoa, joka piirsi juovan hotellihuoneen seinälle.

Mä silitin sormilla Iiriksen kämmentä.

Mä olin helpottunut, että mä olin saanut mun parhaan ystävän takaisin.

---

02.06.2023 - Summer Palooza - 120cm, 32/32 (16vp)

[Milla-Riina]

9. My beloved adviser

Isa seisoi kärsimättömänä käytävällä, kun harjasin sitä reippain vedoin. Aurinko oli paahtanut sen tummaa karvaa ja tuonut näkyviin vaaleampia, punertavia kohtia sen turpaan ja taipeisiin. Niin tylsän ja tavallisen näköinen hevonen kuin Isa olikin, tavallaan se näytti aika kauniilta nyt, kun kesä oli tuonut esiin lisää sävyjä.

Mua ärsytti. Silloin kun mulla vielä oli Indi, se oli asunut päätallissa. Sen lähdön jälkeen Indin vanhaan karsinaan oli muuttanut Maagi, ja Isan tullessa sille oli osoitettu paikka siirtotalleista. Niinkin pieni asia kuin hevosen raahaaminen sieltä talliin varustettavaksi ja takaisin tuntui jotenkin ylitsepääsemättömän rasittavalta. Olin ajatellut ottaa asian puheeksi Emmyn kanssa ja kysyä, josko Isa olisi voinut vaihtaa karsinapaikkaa päikseen jonkun hevosen kanssa, mutta törmättyäni naiseen käytävällä hetkeä aiemmin sillä oli ollut muuta asiaa mielessä.

“Tuosta Windin karsinan ovesta...”, oli Emmy aloittanut, ja olin pyöräyttänyt henkisesti silmiäni.

Vaikka ovea oli selkeästi hangattu ja putsattu, siihen kirjoitettua tekstiä ei oltu saatu kokonaan pois. Nyt siinä luki hailakasti jotain sen suuntaista kuin ‘cell n ur a’, ja tekstiä ympäröi tumma läikkä, mikä oli levinnyt irti hangatusta musteesta.

“Niin?” olin kysyä töksäyttänyt tylyyn sävyyn. En tiedä, kummalla oli enemmän jaksaminen koetuksella, mulla vai Emmyllä, mutta nainen oli nähnyt parhaaksi ottaa käyttöön asiallisimman ja ammatillisimman roolin kuin suinkaan kykeni, ja tyytynyt vain huokaisemaan lyhyesti.

“Tiedän, että sinulla on ollut vaikeaa viime aikoina, mutta ymmärrät varmasti, ettei tällaista toimintaa sallita meidän tallilla.”

Mun huulilta oli karannut pieni, halveksiva naurahdus.

“Minkä takia mua syytetään jonkun muun taidehetkestä?” olin kysynyt. Emmy oli avannut suunsa, mutta olin jatkanut:

“Ihan tiedoksi vain, mulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa, eikä mua henkilökohtaisesti kiinnosta kirjoitella mitään lapsellista paskaa yhtään mihinkään.”

Emmy oli ollut vaiti. Kai sekin oli tiennyt, että koska sillä ei ollut konkreettisia todisteita mistään, se oli voimaton myöskään antamaan mulle mitään rangaistuksia, kuten porttikieltoja tallille tai vielä naurettavampaa, pistää mua kuuraamaan Windin ovea. Nainen oli vain pudistellut päätään pienesti ja huokaissut toistamiseen.

“Toivon tosiaan, että asia on niin kuin sanot”, se oli lopulta tokaissut uupuneen kuuloisesti. Taustalla olevat tallitytöt olivat jääneet selkeästi kuuntelemaan mun ja Emmyn sananvaihtoa. Olin vilkaissut niitä syrjäkaitein ja kääntynyt katsomaan Emmyä, joka oli myös huomannut pienen yleisön, joka selkeästi odotti jotakin dramaattista juonenkäännettä, josta juoruta omassa talliporukan chatissaan.

“Laidunaikataulut on muuten julkaistu, voit käydä ilmoitustaululta katsomassa, jos meinaat laittaa Isan jossain vaiheessa laiduntamaan”, se oli vielä sanonut, ennen kuin oli kääntynyt lähteäkseen. Olin mumissut vastaukseksi jotakin samalla, kun olin alkanut kaivamaan Isan harjaboksia. Lopulta Emmy oli lähtenyt ja tallitytöt poistuneet hieman pettyneen näköisinä omille teilleen, ja mä olin alkanut harjaamaan Isaa samalla, kun mun sisällä myllersi ärsytys Emmyä kohtaan.



Iiris oli lupautunut mun seuraksi maastoon. Tallipihan vaihtuessa peltotieksi mulla oli jo vähän kevyempi olo, ja tuntui kivalta vaihtelulta päästä välillä höntsäilemään kaiken treenaamisen ja kisahulabaloon keskellä.

“Miksi nää paskiaiset tuntuu tulevan vuosi vuodelta aikaisemmin?” Iiris manaili hätistellessään yli-innokasta paarmaa, joka kiusasi sitä ja Vappua. Naurahdin pienesti Iiriksen huitomiselle samalla, kun kiristin hieman ohjia, Isan ollessa jälleen täynnä energiaa ja menohaluja.

“Mä nautiskelen tällä hetkellä punkittomasta elämästä nyt, kun Mannyn koirat ei ole kantamassa niitä jatkuvalla syötöllä sisälle”, sanoin ja hymähdin. En ollut koskaan ajatellut olevani koiraihminen, mutta kieltämättä kotona tuntui oudon autiolta, kun Manny tai koirat eivät olleet siellä. Välillä yksinäisyys tuntui melkein piinaavan ahdistavalta, enkä tiennyt miksi - enhän mä koskaan ollut varsinaisesti tykännyt kimppa-asumisesta. Mannylla vietettyjen kuukausien jälkeen siitä vain oli tullut pikkuhiljaa jonkin sortin normi samalla, kun mun oman asunnon etsiminen oli venynyt ja venynyt.

Mitä kauemmin olin lykännyt sitä, sitä vaikeammaksi asunnon etsiminen oli muodostunut. En ollut avannut asuntoilmoituksia enää viikkoihin, vaikka tiesin, että mun olisi pikkuhiljaa aika muuttaa omilleni, pois Mannyn nurkista.

“Lucky you”, Iiris irvisti Vapun selästä. Se otti ryhdikkäämmän asennon ja vilkaisi mua olkansa yli.

“Ravataanko? Jospa tuo verenhimoinen pikku hirviö jäisi jälkeen.”

Nyökkäsin ja yksissä tuumin molemmat hevoset nostivat ravin, jossa etenimme pellon laitaa pitkin kohti nuorta koivumetsää.


“Emmy syyttää mua Windin karsinan ovesta”, sanoin, kun olimme saapuneet lehtipuiden varjoon ja hidastaneet takaisin käyntiin. Koivikon läpi kulki kiemurteleva pikkupolku, jota pitkin olimme lähteneet taivaltamaan peräkanaa. Ratsastin Iiriksen ja Vapun edellä, joten en nähnyt Iiriksen ilmettä, mutta se päästi pienen “tshh” -äänen.

“Miks? Se et siis ollu sä?” se kysyi, ja mä vilkaisin sitä silmiäni pyöräyttäen.

“No en vitussa ollut mä”, sanoin painokkaasti ja virnistin turhautuneena. “Kai mua on sit niin helppo syyttää kaikesta kaikkien Kiri-episodien jälkeen”, sanoin ja kohautin olkiani. Iiris mutristi huuliaan.

“No just”, se sanoi ja heilahti pienesti, kun Vappu äkkiarvaamatta painoi päänsä alas nyhtääkseen maasta puskevaa tuoretta horsmaa suuhunsa. Iiris nykäisi tamman pään ylös heinikosta ja suoristi asentoaan. “Kukahan sen takana on?” se jatkoi, ja kuulin sen äänessä puhdasta uteliaisuutta. Iiris, vanha draamahaukka, nauroin mielessäni.

“Jaa-a. Joku, joka ei myöskään tykkää meidän Neiti Kaikkivaltiaasta”, puuskahdin. Iiris ei sanonut siihen mitään, ja tietynlainen katkera mustasukkaisuuden pisto vihlaisi mua sisältä. Kyllä mä tiesin, että Iiris ja Cella olivat edelleen kavereita. Mun katse painui alas käsiini, joiden rystyset olivat edelleen tummansinertävät ja rupeutuneet, ja mun mieleen laskeutunut mustuus hälveni hieman. Mä uskoin ja toivoin, että kaikesta huolimatta Cella ei menisi mun edelle Iiriksen elämässä. Ei enää.


“Se Veini laittoi mulle viestiä”, sanoin lopulta, kun olimme saapuneet pienelle metsäniitylle. Laskeuduin alas Isan selästä ja annoin sen laiduntaa vehreää ruohoa samalla, kun istuin kivelle jalkojani venytellen. Iiris, joka oli myös laskeutunut Vapun selästä, käveli mun vierelle ja nojasi mua vasten, kun kaivoin esiin puhelimen ja näytin siellä olevaa viestiä Iirikselle.

“Mikset sä oo vastannut mitään?” se kysyi ja katsoi mua kulmiensa alta kysyvästi, pienen kysyvän virneen häivähdellessä sen kasvoilla. Kallistin päätäni ja hiuksia valahti mun kasvoilleni, ja puhalsin niitä pois tieltä.

“En mä tiedä. Pitäiskö mun?” kysyin ja Iiris kumartui lukemaan vielä kerran Veinin viestit, painaen miehen profiilin auki. Sen instagram-syötteessä oli muutamia maisemakuvia ja joitain otoksia miehestä itsestään. Iiris klikkasi auki kuvan, jossa Veini hymyili kameraan lippis päässään.

“Ei paha”, Iiris arvioi ja katsoi sitten mua silmät kiusoittelevasti tuikkien. “Ja laittaa vielä kuukausien jälkeen viestiä? Oh my, joku on tehnyt vaikutuksen!”

Nauroin ja tönäisin kyljelläni Iiristä, joka nauroi myös ja jatkoi vielä hetken Veinin kuvien selailua.

“Iske kiinni”, se sanoi sitten ja ojensi puhelimen takaisin mulle. Siristin silmiäni yhä hymyillen ja pyörittelin puhelinta kädessäni.

“Meinaatko?” kysyin ja Iiris nojasi käsillään taaksepäin kivellä, sulkien silmänsä ja kohottaen kasvonsa kohti puiden latvustojen välistä lankeavaa valokaistaletta vasten. Sen kasvoilla kareili yhä pieni hymy, kun se nautiskeli auringosta ja kohautti olkapäitään.

“Miksei? Vaikka mun mielestä onkin aika traagista, että sä oot hetero”, se sanoi ja otti muka-surullisen ilmeen, mikä kirvoitti musta huvittuneen naurahduksen.

“Voi jeesus sun kanssa”, nauroin ja palautin katseeni puhelimeni näyttöön.

@veinivee:
Mun kaveri avaa uuden ravintolan lähipäivinä. Mietin olisitko halunnut lähteä syömään?
Ymmärrän jos et ja se on ihan fine, ajattelin kuitenkin kysyä 😊

Isa pärskähti ja jatkoi ruohon nyhtämistä. Ohjat nykivät mun käsissäni ja tekivät kirjoittamisesta haastavaa, mutta hetken kuluttua olin saanut vastauksen kirjoitettua.

@queenriinis:

Sori että mulla on kestänyt vastata, ollut aika hetktistä viime aikoina
Kuulostaa kivalta, enköhän mä onnistu löytämään jonkun välin, jos kutsu on vielä voimassa 😌

Veinillä ei kestänyt kauaa vastata.

@veinivee:
Kiva kuulla! 👌
Ilmoita vain kun sulle sopii
Mä tarjoan tietysti, siitä ei tarvi siis huolehtia 😌

Mä tönäisin Iiristä ja näytin Veinin vastausta. Siitä virinnyt keskustelu ja Iiriksen veikkailut illan kulusta eivät olisi soveltuneet lasten korville, mutta yhtä kaikki mulla oli hauskaa – ja ehkä hieman jännittynytkin olo.

Mä olin menossa treffeille!

[Milla-Riina]

10. Motivation

Åland Weekendin kaltaisia tapahtumia oli todellakin kaivattu. Bogårdin tilukset olivat hulppeat ja raikas ja leuto meri-ilma helli kilpakansaa, joka valmistautui päivän koitoksiin.

Jossain toisessa ulottuvuudessa olisin varmaan suorastaan hehkunut innosta. Olin seurannut tiiviisti Bogårdin toisen omistajan Oliver Höglundin uraa ja mies oli hiljattain loistanut sekä Venäjän Summer Paloozassa että Seppele Cupissa, joissa se oli ratsastanut kirkkaasti palkintosijoille siinä missä itse keikuin tuloslistojen häntäpäässä. Jossakin takaraivossa inhottava ääni muistutti toinen toistaan kurjemmista kisasuorituksista ja sai mut kyseenalaistamaan, oliko mun paikka ylipäätään kisakentillä.

Taluttelin Isaa tallipihalla. Tamma oli levottomalla tuulella, enkä tiennyt mistä se johtui. Katselin mustanruunikkoa tammaa joka levitteli sieraimiaan steppiaskelten lomassa ja synkkä fiilis vain kiristi otettaan. Mitä helvettiä mä tän hevosen kanssa tekisin? Tuntui, että olin pikkuhiljaa tulossa umpikujaan. Mä en koskaan ollut ollut luovuttajatyyppiä, mutta jos yhteistä säveltä ei alkaisi löytymään, mun olisi ehkä pakko lyödä hanskat tiskiin ja myöntää, ettei musta ollut ratsastamaan Isan kaltaista hevosta. Se olisi järjetön takaisku ja häpeä, ja samalla se sinetöisi mun kohtaloni esteratsastajana. Ei mulla ikipäivänä olisi varaa omaan hevoseen, enkä mä tiennyt, mistä mä saisin uuden ratsun Isan tilalle.

Askeleet lähestyivät takavasemmalta, ja käännyin vilkaisemaan olkani yli. Iiris käveli kaksi kahvimukia käsissään lähemmäs ja väläytti pienen hymyn, johon vastasin jollakin hymyn ja irvistyksen välimuodolla.

“Mikä fiilis? Toin sulle kahvia. Mustana niin kuin sun sielukin”, se vitsaili ja naurahdin pienesti.

“Tänks. Eipä tää tästä ainakaan paskemmaks voi enää mennä”, sanoin ja pyöräytin silmiäni. Oikeasti mua jännitti ihan helvetisti, sellaisella piinaavalla ja ahdistavalla tavalla, ikään kuin jokin eläin olisi jatkuvasti yrittänyt kaivaa tietään ulos mun vatsasta. Otin vastaan Iiriksen kahvin vaikken ollutkaan varma, saisinko sitä alas.

“Kyllä se siitä”, Iiris sanoi ja heilautti hiuksiaan pois kasvoilta. Aurinko sai tummat kiharat hehkumaan kullan eri sävyissä. “Me käydään Julin kanssa lyömässä vetoa sun puolesta.”

“Ai että tullaanko tällä kertaa vikoiksi vai tokavikoiksi”, hymähdin samalla, kun puhaltelin höyryävään kahviin. Isa hieroi päätään mun olkapäähäni niin kovakouraisesti, että horjahdin ja kuumaa nestettä läikähti käsivarrelle. Sitä kirveli ikävästi ja irvistin.

“Höh, älä nyt jaksa. Sä teet vaan itelles hallaa tolla jatkuvalla hermoilulla. Sä kyllä tiiät, että sä osaat ratsastaa, sun pitää vaan pitää pakka kasassa.”

Hieroin kämmenellä punoittavaa käsivartta ja purin huultani. En viitsinyt sanoa, että ehkä mä en oikeasti enää tiennyt, osasinko mä. Mulla oli olo kuin huijarilla.

***

Yleensä sanotaan, että odottavan aika on pitkä, mutta tässä tapauksessa aika tuntui kuluvan liiankin nopeasti. Seisoin levottomana kilpailuasussa ja lueskelin yhä uudelleen ja uudelleen lähtölistoja, joissa näkyi useita tuttuja nimiä. Mun katse pysähtyi yhä uudestaan ja uudestaan Jansenin veljesten kohdalle. Olin onnistunut välttelemään niitä tähän asti hyvällä menestyksellä, mutta tiesin, että joutuisimme jossain vaiheessa vääjäämättä törmäämään. Tuntui melkein naurettavalta, miten en varmaan koskaan tulisi kunnolla pääsemään niistä irti. En ainakaan niin kauan, kuin meistä jokainen harrasti samaa lajia – joskus tuntui, että olisi helpompaa alkaa vaikka kilpapyöräilijäksi.

Isan harja oli letitetty tiukasti pienille sykeröille. Se näytti sievältä - suorastaan pelottavaa, miten noinkin pienellä asialla pystyi johtamaan noinkin pahasti harhaan. Tamma painoi korvansa niskaan, kun kävelin lähemmäs, ja hymähdin sen eleelle.

“Niin just. Säkin oot kyllä yhen sortin ilopilleri.”

Isa puhalsi terävästi ilmaa ulos sieraimistaan ja jäi korvat takakenossa seisomaan aloilleen, kun nostin satulan sen selkään. Sentään se ei esitellyt hampaitaan, me oltiin Isan kanssa jo sillä asteella meidän viha-rakkaussuhteessamme. Ehkä voisi sanoa, että me oltiin melkein jo tehty sinunkaupat – tai ainakin tamma tuntui jo suurimmaksi osaksi sietävän mun naamaa omassa ylhäisessä kuplassaan.

“Ainakin me näytetään nätiltä, jos ei muuta”, höpöttelin samalla, kun varustin tammaa. Se kuunteli mua, ja ehkä kuvittelin vain, mutta mun mielestä se ei näyttänyt ihan niin happamalta kuin yleensä. Toki saattoihan se olla vain ihan silkkaa toiveajattelua.

“Te näytätte aina nätiltä”, kuului ääni mun selän takaa, ja käännyin vilkaisemaan taakseni. Salma katseli meitä hymyillen Bonnien satula käsissään. Hymyilin takaisin ja taputin Isan kaulaa.

“Kyllä mä sanon, että tämä neiti tarvitsee aina melkoisen kasvojenkohotuksen, kun tullaan ihmisten ilmoille. Isa ei niin hirveästi hurmaa tuolla perusluonteellaan”, tokaisin ja Salma nauroi heleästi. Se oli aina niin hyväntuulinen ja rauhallinen - mä tavallaan kadehdin sitä, miten Salma osasikin aina suhtautua kaikkeen niin optimistisesti.

“Mä uskon, että te hurmaatte kaikki”, se sanoi, ennen kuin käveli Bonnien karsinalle. Katsoin sen katoavan selän perään ja päästin hiljaa ilmaa keuhkoistani, ennen kuin käännyin silittämään Isaa.

“Niin, kuulitkos tuon? Joku sentään jaksaa uskoa meihin vieläkin.”

***

Lämmittelyssä Isa otti kierroksia. Yritin pitää oman hengitykseni tasaisena samalla kun ratsastimme raviympyröillä lämmittelyalueen laitamilla. Tamman häntä pyöri vinhana ja vaahtoa roiskahteli suupielistä ryntäille, ja yritin saada omaa mieltäni rauhoittumaan kuunnellessani luokan kuulutuksia.

“Goededag, Milla-Riina", kuului mairea ääni ja tiesin jo katsomattakin, kenelle se kuului.

“Fuck off, Joachim”, sanoin ja nostin leukaani ylemmäs, kun mies lähestyi ruunikon tammansa kanssa. Vilkaisin Joachim Janseniin, joka katseli virnistellen mun ja Isan ratsastusta. Voi, miten olisin voinut vaikka antaa oikean käteni, jos olisin päässyt pyyhkimään ilmeen sen kasvoilta.

“Teillähän näyttää sujuvan oikein hyvin jo ennen kuin olette päässeet edes kentälle! Mitä luulet, kuinka monta virhepistettä saatte tänään? Olet niin tavoitteellisesti alkanut keräämään niitä jokaisissa kilpailuissa.”

Hidastin Isan käyntiin ja pyöritin silmiäni, kun Joachim ei nähnyt.

“Imartelevaa, että mulla on noinkin vannoutunut fani, joka jaksaa keskittyä noin kovasti mun suorituksiini”, sähähdin hollanniksi, ja Joachim virnisteli takaisin.

“Olen lähinnä pistänyt merkille, miten olet tainnut haukata vähän turhan ison palan kakkua. Suosittelisin palaamaan ihan perusasioiden äärelle... Tai jättämään kilpailemisen niille, jotka sen osaavat.”

Joachimin sanat satuttivat, vaikka tiesin, että se yritti tahallaan ärsyttää. Pyyhkäisin kämmenselällä nenääni ja niiskaisin, ennen kuin käännyin katsomaan tummapiirteistä miestä kolkosti.

“Ja? Ehkä sun kannattaisi säästellä sun neuvot sellaisille, jotka niitä pyytävät”, sanoin niskojani nakellen. Joachim oli sanomassa jotakin, kun seuraava kuulutus kaikui areenalla.

Milla-Riina Arokoski och Capricciosa.

“Veel geluk voor jou”, Joachim sanahti huvittuneena, ja soin miehelle viimeisen kylmäkiskoisen katseen, ennen kuin ratsastin kohti kilpa-areenaa.

Niin vastenmielinen ihminen kuin Joachim olikin, oli pakko myöntää, että viha jonka se sai mun sisälläni roihuamaan toimi parempana motivaattorina kuin ystävien kaikki kannustuspuheet yhteensä.

Ratsastin radalle pää pystyssä ja ryhdikkäänä. Joachim Jansen olisi se, joka palaisi perusasioiden äärelle - ja se tarkoitti sitä, että Milla-Riina Arokosken silmille ei tultu hyppimään. Vaarwel klootzak.

SPOILER: Click to show

Goededag = hyvää päivää
Veel geluk voor jou = onnea sinulle
Vaarwel klootzak = hyvästi, kusipää

---

18.06.2023 Åland Weekend - 120cm, 2/52

[Milla-Riina]

11. M&M's

Taukotilassa oli kuuma. Valkoinen crop top tuntui liimaantuneen selkään ja minishortsien paljastamat reidet hitsasivat inhottavasti tuolia vasten, kun vaihdoin asentoa ja kumarruin pureskelemaan hajamielisesti lyijykynän päätä.

Valtteri istui mua vastapäätä ja selasi puhelintaan. Talliradio oli päällä ja soitti rätisten Gyllene Tiderin Sommartideriä. Taukotilan ovi kävi, ja sieltä valui hikistä porukkaa sisälle, ehkä etsiäkseen epätoivoisesti viilennystä, mutta turhaan.

“Kattokaa mitä Lyyti löysi tallivintiltä”, Salma sanoi hyväntuulisena. Lyytillä oli sylissään pölyyntynyt, liasta harmaa pöytätuuletin. Nostin katseeni paperista joka lojui edessäni pöydällä ja katselin, kun Lyyti asetti tuulettimen tiskipöydälle. Sen edeltä Kiri oli jo kävellyt lavuaarille ja kumartunut tiskialtaan puoleen – se huljutteli kasvojaan kylmällä vedellä ja sipaisi vettä kämmenillään myös hiuksiinsa ja niskaan, ennen kuin teki tilaa Lyytille, joka pääsi puhdistamaan tuuletinta pölystä ja liasta.

Rappuset natisivat. Matthiaksen ja Sisun kasvot ilmaantuivat ovensuuhun, ja taukotilassa jo oleskelevat tekivät tilaa kaksikolle, joista Matthias istui pöydän ääreen, Sisun kävellessä Kirin viereen sohvalle. Mä syvennyin taas paperin puoleen, yliviivasin numeroita ja kurtistin huomaamattani kulmiani, kun laskin summia päässäni.

“Mitä sä oikein teet?” Valtteri kysyi lopulta. Se oli lopettanut puhelimen selaamisen ja katseli nyt mun raapustamia numeroita kysyvänä.

“Budjetoin”, sanoin ja huokaisin. “Pakko miettiä mihin rahat riittää. Valmentautuminen ei ole halpaa, toisin kuin eräille”, sanoin ja osoitin Valtteriä lyijykynällä. Poika virnisti ja kiemurteli tuolissaan, ja mun oli pakko irvistää sille. Seppeleen sponsoriratsastajana se sai harrastaa huomattavasti halvemmalla kuin minä, eikä sen tarvinnut myöskään huolehtia tallivuokrista tai muista juoksevista kuluista.

“Ei oo halpaa ei”, Sisu sanoi hiljaa takaani sohvalta. Käännyin vilkaisemaan sitä ja nyökkäsin. Sisukin oli alkanut panostaa kilpailemiseen ja käynyt muutamissa valmennuksissa Susun kanssa, joten se tiesi mistä puhuin. Taustalla Lyyti, joka oli juuri kuivannut tuulettimen, asetti sen nyt pöydälle ja työnsi töpselin seinään. Vanha tuulettimenraato alkoi pyöriä hieman vaivalloisesti, ja tunsin lehmänhönkäystä vastaavan lämpimän ilmavirran leyhähtävän vasten ihoa.

“Täällä on muutenkin asiat ihan levällään”, sanoin ja käännyin taas ympäri. Siirsin paperia hieman pöydän pintaa vasten ja aloin piirtämään sen nurkkaan pieniä neliöitä. “Mitään ei ole organisoitu mitenkään. Musta ois ehkä jopa motivoivampaa, jos olisi vaikka joku valmennusrinki. Emmä tiiä, sellaista ryhmähenkeä tai jotain.”

“Entä ratsastusseura? Onko täällä sellaista? Silloinhan voitaisiin saada sen sisäisiä valmennuksia ja muita halvemmalla”, Valtteri kysyi. Nostin katseeni poikaan. Mikä nero! Miksen tullut itse edes ajatelleeksi koko asiaa. Hymyilin ja käännyin katsomaan Salmaa, joka oli avannut suunsa ja hymyili varovaisesti.

“Täällä oli ennen sellainen kuin LIKKI. Se ei ole kyllä vuosiin ollut toiminnassa, mutta ehkä Hanneksen ja Emmyn kanssa voisi keskustella, jos seuratoiminta kiinnostaisi taas”, se sanoi ja pyöritteli vesipulloa käsissään. Katsoin innoissani Valtteriin ja Matthiakseen, jotka istuivat vierekkäin edessäni. Matthias näytti hieman eksyneeltä ja kysyvältä, ehkä se ei ollut täysin perillä mistä me puhuttiin, mutta Valtteri nyökytteli hyväksyvästi idealle.

“Täällähän on ruuhkaa”, kuului ovelta, kun Iiris astui sisälle. Sillä oli käsissään limupullo ja ahtauduttuaan Salman ja Lyytin ohitse se veti pöydän alta tuolin ja istahti mun viereen. Mä nappasin limupullon sen kädestä ja kiersin korkin auki.

“Pakko saada huikka, hirvee jano”, sanoin kaataessani kylmää juomaa suuhuni. Iiris vain naurahti ja kääntyi sitten katsomaan tuuletinta, joka surisi huoneen laidalla.

“Vau, tuuletin. Ihanan retro”, se sanoi hieman sarkastisesti, ja alkoi sukia hiuksiaan poninhännälle. “Mä ostin Vapulle timanttiotsapannan. Vähän blingii Norjaan”, se virnisti sitten ja otti esiin puhelimensa.

Iiris näytti kuvia Vapusta uuden otsapannan kanssa. Mä hymyilin ja katsoin kun se selasi galleriaa eteenpäin. Sillä oli paljon kuvia Vapusta – musta oli jotenkin kadehtittavaa, miten syvä tunneside sillä oli sen omaan hoitohevoseen. Musta tuntui, etten mä vieläkään ollut muodostanut Isaan minkäänlaista sidettä. Se ei tuntunut omalta, se ei herättänyt mussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita. Se oli vain... harrastusväline. Mä en inhonnut sitä, mutta en myöskään tuntenut pitäväni siitä. Yhä vain mä huomasin vertaavani sitä Indiin kaikessa mahdollisessa.

“Mut siitä seurasta -”, Valtteri aloitti ja kallisti tuoliaan niin, että sai käännettyä päänsä takana seisovaan Salmaan päin, “- pitäisikö meidän tosiaan ottaa asia puheeksi Hanneksen ja Emmyn kanssa? Tai voisitko sä ottaa? Sähän oot tallin entinen omistaja.”

Salma sipaisi hiuksiaan korvan taakse ja kohautti hennosti olkiaan.

“Kaippa mä voin. Toki olisi hienoa, että mahdollisimman moni ilmaisisi kiinnostusta seuratoimintaan”, se hymyili ja taukotilassa olevat katsoivat naista nyökytellen. Olin taas alkanut pureskelemaan kynänpäätä, kun nopeat juoksuaskeleet kantautuivat portaita pitkin ylös. Hengästynyt Eedi ryntäsi sisään ja kuljetti katseensa nopeasti joukkion läpi.

“Nyt - se tempun teki -”, Eedi huohotti. “Hevoset on irti!”

Kesti hetki, kun kaikki prosessoivat Eedin sanoja. Mä pudotin kynän pöydälle ja nousin ripeästi, samalla kun muihinkin alkoi tulla eloa. Eedi kääntyi kannoillaan ja juoksi alakertaan, sekalainen tallilaisten sakki sen kannoilla seuraten.



Pihalla oli kaaos. Äkkinäisestä vapaudesta riemuitsevat hevoset ravasivat pärskähdellen pihan reunoilla, nyhtäen niin paljon ruohoa minkä vain ehtivät. Vielä tarhoissa olevat hevoset juoksivat villisti ympyrää aitojen reunoilla, heitellen päitään ja korskahdellen. Olin napannut tallista pari riimunnarua ja yritin lähestyä lähimpänä olevaa Iitaa, jonka varsa seurasi äitinsä kannoilla. Myös muita tallilaisia oli liittynyt joukkoon pyydystämään karkulaisia - näin sivusilmällä, kun Karen tai Lucia, en tiedä kumpi, oli saanut Lailan napattua ja talutti sitä nyt kohti tallia. Loki ravasi häntä tötteröllä ohitse ja Eedi ravisteli kauraämpäriä saadakseen sen huomion.

Iita nyhti laiskanpulskeana ruohoa, eikä sen pyydystäminen ollut vaikeaa. Talutin tamman talliin varsan seuratessa yhä perässä, ja kiiruhdin takaisin pihalle. Sisu ja Kiri olivat saaneet yksissä tuumin Windin kiinni ja Kiri lähti taluttamaan pilkullista tammaa sisälle, itse suuntasin kohti Sylviä, joka oli pysähtynyt maneesin kulmalle horsmien äärelle.

Samalla kun sain Sylvin kiinni, kuljetin katsettani tallipihalla, jossa loputkin hevoset antautuivat toinen toisensa perään kiinniotettaviksi, ja hain katseellani mustanruunikkoa hevosta. Ahdistava tunne hulahti ylitseni, kun en nähnyt sellaista missään. Sisu käveli mua kohti ja ojensin Sylvin riimunnarun sille.

“Mä käyn siirtotalleilla, vie Sylvi sisälle”, sanoin ja lähdin puolihölkkää Isan karsinalle. Saavuttuani sinne sydän jätti pari lyöntiä välistä. Tyhjä.

Juoksin takaisin tallipihalle. En nähnyt irti olevia hevosia enää missään ja mulle alkoi iskeä paniikki. Kiiruhdin tallin sisälle, jossa ihmiset tarkistelivat hevosia ja yritin katsoa, jos joku olisi tuonut Isan sisälle.

“Onko kaikki tallessa?” Eedi kysyi ja mä ravasin karsinarivistöä edestakaisin löytämättä Isaa yhtään mistään.

“Isa.. Isa ei ole täällä”, sanoin hätääntyneellä äänellä. Tallin käytävälle alkoi pakkautua lisää ihmisiä. Allu ja Pyry liittyivät joukkioon kysyvän näköisinä, mutta tajusivat nopeasti tilanteen. Allu kääntyi salamana ja marssi kohti Maagin karsinaa. Mun hengitys kiihtyi ja sekunnin sadasosan ajan helpotus valtasi mut, kun hevosen siluetti ilmestyi tallin oviaukkoon, mutta tunnistin nopeasti Turon taluttaman hevosen Agiksi.

“Tää löytyi hiekkatieltä”, Turo sanoi hieman kummastellen. Mun sydän jätti taas lyönnin välistä ja samaan aikaan Allun ääni kaikui tallikäytävällä.

“Maagi ei ole täällä!”

Mä nappasin kaksi riimunnarua ja hölkkäsin Allua kohti.

“Ota tää - onko sulla autoa?”

Allu nyökkäsi ja nappasi heittämäni riimunnarun ilmasta, ennen kuin kiiruhdimme rinnakkain Allun autolle.



Ilmastoinnista puski viileää ilmaa, mutta silti tunsin hikoavani. Pureskelin huultani samalla, kun Allu ajoi kuoppaista hiekkatietä pitkin, jonka Turo oli meille osoittanut. Auton radiosta soi E-Typen hirveä renkutus ja Allu käänsi volumet nolliin. Kumpikaan ei sanonut mitään, molemmat haravoivat katseellaan ympäröivää metsää ja yritti nähdä merkkejä hevosista. Hiekkatiellä näkyi tuoreita kavionpainaumia - selkeästi Isa ja Maagi olivat kulkeneet siitä reipasta vauhtia.

Mua pelotti. Kauhukuvissani löytäisimme Isan ja Maagin kuolleina, traktorin tai auton alle jääneinä. Tai mitä jos Isa olisi katkaissut jalkansa? Tai loukannut muuten itsensä? Mun kädet tärisivät kun puristin riimunnarua ja yritin rauhoittua, mutta kamalat ajatukset pitivät mua otteessaan. Mitä mä sanoisin Riinalle?

Metsä loppui ja ajoimme peltoaukealle. Mun oli pakko vetää aurinkolippa alas ja siristelin silmiäni samalla kun kääntelin päätäni pöllön lailla, yrittäen nähdä merkkejä hevosista.

“Katso tuonne”, Allu sanoi. Sekin oli vetänyt lipan alas ja nojasi lähemmäs rattia hidastaen auton vauhtia. Se osoitti pölyisen tuulilasin läpi pellonlaitaan, jossa näkyi kaksi ruskeaa möykkyä. Näin kaukaa oli vaikea erottaa, olivatko ne hevosia, pensaita tai vaikka heinäpaaleja.

“Ajetaan vähän lähemmäs”, sanoin, itsekin eteenpäin nojautuneena. Mun ääni värisi ja kuulosti jännittyneeltä, ja Allu vaihtoi vaihdetta auton liikkuessa taas eteenpäin. Mun katse oli nauliutunut hahmoihin ja sydän pamppaillen tuijotin, miten niiden muodot alkoivat selkeytyä. Erotin huiskivan hännän ja lopulta toinen niistä nosti päänsä ruohikosta.

Isa ja Maagi.

Allunkin suusta pääsi helpottunut huokaus. Ajoimme lähemmäs, ja molemmat hevoset olivat nyt nostaneet päänsä ylös. Isa käänteli korviaan ja heilautti päätään, ennen kuin se nosti ravin ja lähti häntä tötteröllä juoksemaan pellonreunaa eteenpäin. Maagi seurasi toverinsa esimerkkiä, ja mä päästin epätoivoisen älähdyksen.

“Ei helvetti”, sanoin ja klikkasin turvavyön auki. Avasin jo oven, kun Allu tarttui mun ranteeseen.

“Oota”, se sanoi. “Meidän on turha jahdata niitä.”

Katsoin Allun silmiin ja mun kasvoilla paistoi turhautuminen ja hätä. Allu päästi irti ja avasi oman turvavyönsä. Mä odotin, että se nousi ulos autosta ja nousin itse perässä. Se avasi takapenkin oven ja kaivoi jotain kuskin penkin selkänojan takataskusta.

“Juli aina jättää tänne kaikkea”, se sanoi vaimeasti. Pian se nousi ja sillä oli käsissään avattu M&M’s -pussi. Se rutisteli sitä kädessään ja heilautti pari kertaa. Sisällä olevat rakeet rahisivat toisiaan vasten ja Allu vilkaisi mua nopeasti.

“Ehkä ne tulee, jos houkutellaan niitä näillä.”

Nyökkäsin ja lähdin seuraamaan Allua, joka hyppäsi varovasti ojan yli pellon puolelle. Se pysähtyi ja näytti hetken empivän, ennen kuin ojensi kätensä. Mä kurotin sitä kohti ja tasapainottelin hetken, ennen kuin loikkasin ja tartuin Allun käteen. Se veti mut varovasti pellon puolelle, enkä katsonut sitä silmiin, kun se pikaisesti irroitti otteensa ja lähti kävelemään. Seurasin sen takana ja toivoin, että hevoset antaisivat itsensä kiinni.

Allu ravisteli pussia, kun lähestyimme nyt kauemmaksi pysähtyneitä, laiduntavia hevosia. Maagi nosti päänsä ensin ja jäi katsomaan, kun kävelimme hieman kaarrellen niitä kohti. Allu heilutteli karkkipussia ja vihelteli matalasti. Isakin nosti päänsä, sen suupielistä roikkui yhä tuoretta heinää. Sekunnin tuntuivat tunneilta, kun henkeäni pidätellen odotin mitä tapahtuisi. Lopulta Maagi päästi matalan hörähdyksen ja lähti kävelemään meitä kohti.

Mä päästin helpottuneen äännähdyksen, kun Isakin lopulta seurasi Maagin perässä. Allun jännittyneet hartiat rentoutuivat hieman – se jatkoi pussin ravistelua ja pyöritteli riimunnarua kädessään, joka roikkui sen kylkeä vasten. Mä kävelin Allun vierelle ja hankasin silmänurkkaani. Maagi käveli suoraan Allun luo uteliaana. Se painoi turpansa Allun kättä vasten ja hamuili karkkipussin reunaa, ja Allu kiinnitti riimunnarun paikoilleen. Isa jäi Maagin taakse. Kiersin sen luo ja tamma painoi korvansa niskaan ja käänsi takapäänsä mua kohti, ja peruutin hieman. Mun kurkkua kuristi.

“Isa...”, puhuin matalasti, mutta tamma oli saanut jo maistaa vapautta eikä halunnut antaa kiinni. Se pyörähti ympäri ja käveli rivakasti Maagin toiselle puolelle ja mä pelkäsin, että se lähtisi karkuun. Allu, joka oli saanut Maagin kiinni, ojensi tamman riimunnarua mulle ja tartuin siihen ojentaen omaa naruani Allulle, joka otti sen ja jatkoi karkkipussin ravistelua.

“Sooo... Isa”, Allu puheli tammalle, joka luimisteli korviaan nyhtäessään taas ruohoa maasta ja huomatessaan Allun lähestyvän.

“Katso, mitä täällä on...” Allu jatkoi. Isa levitteli sieraimiaan ja huiski hännällään tyytymättömänä, mutta Allu jatkoi vain pussin rahistelua, lähestyen askel askeleelta mustanruunikkoa tammaa. Olin jo varma, että Isa lähtisi taas liikkeelle, mutta askel askeleelta välimatka kaksikon välillä kapeni, kunnes Allu kurkotti nopeasti ja tarttui kiinni Isan päitsistä.

“Hyvä tyttö”, Allu mutisi, kun kiinnitti riimunnarun ja kääntyi taluttamaan Isaa mua ja Maagia kohti.

“Kiitos”, sanoin heikolla äänellä. Allu ei sanonut mitään, me vaihdoimme vain hevosia, ja lähdimme peräkanaa kävelemään pois pellolta, kohti Seppelettä.



Matkan aikana kävin lähestulkoon kaikki tunteet lävitse. Tallipihan viimein häämöttäessä edessä uskalsin vasta rentoutua. Isa näytti kävelevän normaalisti, se ei ontunut ja päällisin puolin se vaikutti olevan kunnossa. Allu jatkoi Maagin kanssa päätallille ja mä talutin Isan sen omaan karsinaan ja jäin sinne tasaamaan omaa hengitystäni.

Isa ei vaikuttanut olevan moksiskaan karkureissustaan. Se suuntasi suoraan juomaan ja mä nojasin vasten karsinan seinää ja suljin silmäni. Helvetti. Luojan kiitos Isa oli hengissä.

Karsinan ovi narahti. Avasin silmäni ja näin Allun, joka vältteli mun katsettani. Hieman epäröiden se avasi karsinan oven ja livahti sisään.

“Aattelin, että voin kattoa että Isa on ok. Tai silleen. Jos haluut.”

Nyökkäsin vain ja siirryin sivumpaan. Allu kuljetti kättään rauhallisesti Isan karvapeitettä pitkin. Se tunnusteli vuoron perään tamman jalkoja, ja mä nypläsin riimunnarusta purkautuvaa kuidunsäiettä sormieni välissä. Lopulta Allu nousi kumarasta ja taputti varovaisesti Isan kaulaa. Tamma huiski hännällään - sen mielestä sitä oli lääpitty nyt riittävästi, ja Allu perääntyi kauemmas.

“Kaikki vaikuttaisi olevan okei”, se sanoi, ja suljin silmäni helpottuneena.

“Hyvä”, sanoin hiljaa ja avasin karsinan oven. Allu seurasi mua ulos ja katseli maata, kun salpasin ovea ja tarkistin, että se oli varmasti kiinni.

“Miten ne pääsi irti”, Allu kysyi ja mä pudistin päätäni.

“En yhtään tiedä”, vastasin. Me lähdettiin kävelemään tallipihalle, eikä meidän tarvinnut kauaa arvuutella mistä tapahtumat olivat saaneet alkunsa. Tammatarhojen välinen lauta-aita oli pettänyt, avaten samalla molemmista tarhoista oivan pakoreitin hevosille. Pihalla Hannes seisoi hiuspehko avonaisena, ja hurjistunut Eedi seisoi miehen edessä, osan tallilaisista seisoessa taka-alalla.

“Ymmärrätkö yhtään, minkälaisen vaaratilanteen oikein aiheutit!” Eedi sätti. En ollut koskaan kuullut Eediä niin vihaisena, en käytännössä koskaan voinut edes kuvitella sitä huutamassa niin. Hannes sen edessä näytti typerän tyyneltä edelleen, joskin sen otsalle oli piirtynyt muutama hailakka uurre.

“Olen syvästi pahoillani. Luettuani sähkön vaikutuksista energioihin ja muun muassa aurojen värähtelyyn koin, että hevoset voisivat paremmin ilman ylimääräistä sähkölle altistumista.”

Mun sisällä kiehahti. Marssin kuin raivopäinen Hannesta kohti ja nostin sormeni sen kasvoja kohti.

“Sinä”, sähisin ääni täynnä pyhää vihaa, “mitä vittua sä oikein ajattelit??”

Hannes katsoi mun raivosta tärisevää kättäni ja sitten mua, ennen kuin loi kasvoilleen pahoittelevan hymyn.

“Ajattelin vain hevosten parasta”, mies sanoi ja mä tökkäsin sormeni miehen rintakehään.

“Sä et ajatellut yhtään mitään”, sanoin ja mun teki mieli lyödä. “Sä vaaransit hevosten hengen, ja samalla myös ihmisten - mitä jos ne olisivat juosseet maantielle? Liikkuuko sulla päässä oikeasti muu kuin silmät, saatanan hörhö?”

Mä olin niin täynnä raivoa, etten edes tajunnut, kun Allu otti mua kiinni käsivarresta ja veti varovasti kauemmaksi Hanneksesta. Mun raivoisa katse oli edelleen nauliutunut Hannekseen, joka risti käteensä kuin mikäkin Jeesus.

“Voin vakuuttaa, että opin kyllä virheestäni. Kaikki ovat kuitenkin kunnossa, joten suonette anteeksi... Minulla on töitä.”

Katselin epäuskoisena, miten Hannes kääntyi ja käveli toimistoonsa.

Miten helvetissä tuollainen ihminen oli tallinomistaja?

[Milla-Riina]

12. Legacy

Raven Crossing - BRONZE

Ratakävely oli takanapäin. Vaikka aurinko olikin pilvessä, oli lämpöä kuitenkin yli 25 astetta ja paikallisilta olimme kuulleet, että viime päivät olivat olleet sateisia. Ilma oli siis lämpimän kostea, suorastaan trooppinen. Revin tuskissani kisatakin kaulusta ja Valtteri vierelläni nauroi mulle.

“Noinko jännittää?” se irvaili ja tuhahdin.

“Äh, pää kiinni. Eikö sulla muka ole kuuma?”

Valtteri kohautti olkiaan hymyillen. Pudistelin päätäni ja vilkaisin vielä ohi kävellessäni kolmosestettä, jolle tulisi pelottavan tiukka tie. Päätin kuitenkin jättää huolehtimisen tällä kertaa myöhemmäksi - sitä ennen keskittyisin muiden luokkien katselemiseen ja omaan suoritukseeni valmistautumiseen.

Sommersolvervit olivat takanapäin ja olin selvinnyt niistä kunnialla, vaikka viime vuoden kauhut olivatkin vielä tuoreessa muistissa. Olin luullut ja pelännytkin, että paluu Lofooteille ja katkerat, viimeiset muistot Indistä olisivat aiheuttaneet hyökyaaltomaisen ahdistuksen tulvan, mutta jostain syystä niin ei käynytkään. Ei edes, vaikka Jansenien hevoskuljetusauto oli ollut odotetusti paikalla ja vaikka veljekset olivatkin yrittäneet parhaansa mukaan psyykata mua.

Jokin oli muuttunut, en vain tiennyt, mikä.

Ehkä kuitenkin sen tunteen turvin pystyin nytkin odottamaan tulevia kisakoitoksia pää pystyssä ja luottavaisin mielin. Etenkin, kun lähtölistoja selattuani en löytänyt niistä yhden yhtäkään Jansenia.

Koska olin molempien luokkieni puolivälissä lähtölistoilla, ehdin hyvin katsoa Valtterin molemmat luokat sekä Salman 110cm –radan. Molemmat olivat taitavia ratsastajia ja mielessäni pyöri yhä parin viikon takainen keskustelu ratsastusseuran perustamisesta. Meillä oli Seppeleessä lahjakkaita ratsastajia, joten miksi ei? Ajatus tuntui yhä kutkuttelevammalta, eikä vähimpänä sen vuoksi, että seuran turvin saisin myös omat valmennukseni huokeampaan hintaan.

Isa oli verryttelyssä kontrolloidun energinen, suorastaan tunsin, miten tamma odotti radalle pääsyä. Sivummalla näin parin henkilön katselevan Isaa ja puhuvan keskenään Niiden päät painuivat lähemmäs toisiaan ja toinen osoitti kädellään meitä, näyttäen nyökytellen jotain toverilleen. Tavoitin osoittajan katseen, jolloin henkilö soi mulle hyväksyvän hymyn ja nyökkäyksen. Tunsin ylpeyden tunteen humahtavan lävitseni ja musta tuntui äkkiä yllättävän hyvältä. Taputin Isan kaulaa ja se vastasi eleeseen korskahduksella. Pian olisi meidän vuoromme.

Radalle ratsastaessani äänet ja värit muuttuivat hetken ajaksi pelkäksi puuroksi. Niin kävi aina ennen rataa, kun aistit tuntuivat ylikuormittuvan hetkellisesti, kunnes – kuin sormeniskusta ne terävöityivät, ja samaan aikaan kaikki ylimääräinen pyyhkiytyi pois mun päästäni.

Isa oli hyvässä vireessä. Tunsin, miten tamman lihakset työskentelivät allani ja kuljettivat mua kentän poikki kohti ensimmäistä estettä. Tunsin voimakkaat liikkeet ja energian ja voiman, joka puski meitä eteenpäin ja ensimmäisen esteen ylitse. Mun katseeni siirtyi seuraavaan esteeseen ja Isa korskui, puhkui intoa sieraimistaan.

Toisen esteen jälkeen oli viimein edessä se tie, johon olin kiinnittänyt erityistä huomiota jo ratakävelyssä. Isa ponnisti ja liisi ylitse, ja mä valmistauduin. Kaviot tömähtivät hiekan kenttään, Isan laskeutuessa kissapedon lailla pehmeästi ja jatkaessa laukkaansa. Mä keskityin niin, että unohdin melkein hengittää. Isa kaartoi, järjesteli askeliaan ja viimein kiihdytti viimeiset askeleet, ennen kuin ponnisti. Mä pelkäsin, että tie oli jäänyt liian tiukaksi, että se ei ehtinyt löytää sopivaa ponnistuspaikkaa.

Liitäessämme esteen ylitse tunsin sydämen melkein räjähtävän ulos rinnasta, kun kuulin puomin kolahtavan. Älä anna sen pudota, anelin mielessäni. Isa laskeutui ja rata ratkui – oli pidettävä pää kylmänä ja ratsastettava sen loppuun saakka.

…

“Ihan mieletön rata, Riinis!” Valtteri kehui, kun ratsastimme ulos kentältä ja taputin Isan kaulaa, jolle oli roiskahdellut vaahtoa vauhdin tuoksinassa. Puhaltelin ilmaa ja tasasin hengitystäni, ennen kuin tartuin kiitollisena pojan ojentamaan vesipulloon ja kiersin korkin auki.

“Kiitos, huhhuh”, sanoin ja hymyilin nopeasti ennen kuin otin pienen huikan. Iiris seisoi kauempana ja vilkutti, ja liu’uttuani Isan selästä alas kävelin naisen luokse.

“Saatana sun kanssas, mikä trilleri”, se sanoi ja mä virnistin.

“Vielä on toinen edessä”, huokaisin ja pyyhkäisin nenääni ratsastushanskojen selkämykseen.

“Pakko vähän tasata ennen sitä.”

“Kunhan et tasaa liikaa”, Iiris hymisi ja sipaisi hiuksia pois kasvoiltaan. Sen kasvoilla oli veikeä ilme. “Illalla on sit aikaa vetää päätyyn kunnolla. Me suunniteltiin, et lähdetään porukalla Cesjagnen yöhön.”

Mä puristin Isan ohjia ja avasin kypärän leukahihnan. Kun sain paahtavan kuumalta tuntuvan kypärän riisuttua, vilkaisin Iiristä ja hymyilin vinosti.

“Sehän sopii”, virnistin. “Paremmin kuin hyvin.”

...

130cm luokan jälkeen olo oli voipunut. Isakin oli selkeästi saanut vihdoinkin päästeltyä enimmät höyryt ulos – tamma käveli lauhkean oloisena perässäni kohti tallialuetta. Silmäilin sitä huvittuneena – miten pahimmillaan suorastaan verenhimoinen peto saattoikin muuttua silmänräpäyksessä koiranpentumaisen kiltiksi lemmikkihevoseksi. Se ei luimistellut, kun availin sen siististi punotut sykeröt tai kun kylmäsin sen jalkoja. Silitin Isan poskea ja katsoin sen tummia silmiä, samalla kun yritin päästä hevosen pään sisään.

“Voi, kun osaisit puhua, niin ehkä tietäisin, mitä sun päässäs oikein liikkuu”, puhuin hiljaa, ennen kuin käännyin viedäkseni tamman varusteet huollettaviksi ja hevosrekan kyytiin.

Kun alla oli ollut jo yksi startti, oli 130cm luokka mennyt melkein jo rutiininomaisesti. Mikään helppo se ei siltikään ollut ollut. Hieroin kylkeäni, jota jomotti hieman. Kolmanneksi viimeisellä esteellä olin omaa huolimattomuuttani ollut lähestulkoon menettää tasapainon hypyn jälkeen - viime hetkillä olin saanut sen korjattua, mutta saanut siitä hyvästä kipeät, venähtäneet lihakset.

Kisakampaus alkoi jo kiristämään, ja huokaisin helpottuneesti, kun sain vihdoin nutturan auki ja punaiset hiukset pääsivät laskeutumaan valtoimenaan alas hartioita. Vilkaisin itseäni kisapaikan peilistä ja korjailin huulipunaa, ennen kuin avasin puhelimen tekstatakseni Iirikselle.

Nainen olikin jo ehtinyt informoida mulle olinpaikkansa ja “latvialaisista sikakuumista paikallisista”, jotka lupasivat kuulemma viedä meidät Korpinkululta Cesjagnen parhaimpiin menomestoihin. Hymyilin ja tekstasin nopeasti takaisin olevani pian valmis lähtemään, kunhan kisapaikalla kaikki olisi valmista.

Lähdin kävelemään tallipihan poikki. Matkalla silmäilin ihmisiä, joista tunnistin osan samassa luokissa kilpailleiksi esteratsastajiksi. Kevään ja kesän tiivis kilpailutahti kansainvälisemmillä vesillä oli johtanut siihen, että yhä useampi kasvo alkoi käydä tutuksi. Vilkuilin tummapiirteistä Ciarán O’Muireadhaighia, joka oli kisannut sekä Lofooteilla että nyt täällä Latviassa rataesteillä, vaikka ensiksi mainituissa pitkänhuiskea mies olikin ollut kilpailemassa kenttää. Sivummalla erotin Käkiharjujen pariskunnan juttelemassa rennosti joillekin itselleni vieraammille ratsastajille. Myös ne olivat startanneet usein samoissa luokissa mun ja Isan kanssa.

Mietin, koskakohan naamatutut alkaisivat muuttua moikkausasteen tuttaviksi, mutta toistaiseksi pidättäydyin suomasta katseita enempää kilpakumppaneilleni. Kävelin kohti Seppeleen hevosrekkaa, kun puhelin värähti taskussani.

Siristin silmiäni epäluuloisena, kun näin soittajan nimen vilkkuvan puhelimen näytöllä. Kävelyni hidastui kunnes pysähdyin hieman töksähtäen, ja sipaisin hiuksia korvan taakse ennen kuin vastasin.

“Mitä Mimmu”, kuului vaimea ääni puhelimen toisesta päästä. Kurtistin kulmiani ja puhahdin.

“Joel, mä oon Latviassa, en kerkeä puhumaan”, tokaisin isoveljelleni. Joelista ei ollut kuulunut mitään - mitä, kahteen, kolmeen kuukauteen? Ajatukset risteilivät, kun yritin miettiä, mikä sai sen soittamaan juuri nyt.

“Latviassa? Mitä siellä?” Joel tiedusteli. Kuuluvuus oli huonohko – sen ääni pätki paikoitellen ja mä potkin pihan hiekoitusta kengänkärjelläni.

“Kisareissulla. En oikeesti ehdi nyt jutella, ja muutenkin kuuluu tosi huonosti -”

“Joo, oon Hurmasvaaralla, täällä pöndellä ei oo kunnon kenttää”, Joel keskeytti ja mä nielaisin. Hurmasvaaralla? Mitä se siellä teki? Äidin kuolemasta oli kuitenkin jo puoli vuotta. Me oltiin tyhjennetty sen kämppä yhteisvoimin ja nyt odottelimme enää, että joku ostaisi sen pois kuljeksimasta. En nähnyt mitään syytä vierailla koko paikkakunnalla.

“Mitä sä siellä?” kysyin epäluuloisesti, ja Joel nauroi.

“Perintöasioita, sisko hyvä. Aattelin, jos oisit maisemissa, niin saatais nää jutut hoidettua.”

Mä en ollut uskoa korviani.

Perintöasioita? Jos Marjut Alholla oli jokin perintö, se oli sen lapsiinsa jättämät haavat.

“Mä soitan, kun palaan Suomeen”, sanoin lyhyesti ja suljin puhelimen.

Mikä helvetin perintö?

---

Raven Crossing - BRONZE
Open 120cm - 3/27
Open 130cm - 2/21

[Milla-Riina]

13. Mind games

Raven Crossing - SILVER

1443 sanaa

Raven Crossingin toiseksi viimeinen osakilpailu. Kuten kilpailusarjakin, oli myös vuosikin tulossa pikkuhiljaa päätökseensä. Se tiesi myös tämän vuoden kilpakauden päättymistä.

Sen päättyminen oli tervetullut.

Peilistä katsoi melkein kuin Oikea ja Vakavasti Otettava kilparatsastaja. Olo ei ollut ollut sitä kuukausiin. Taistelin jatkuvasti katkeruuden ja oman keskinkertaisuuden myöntämisestä seuranneen tyhjiön kanssa, vaikka ulkoisesti esitin muuta. Mulla oli mukana groomit, jotka olivat jotain alaikäisiä Seppeleen fanityttöjä ja kohtelivat mua kuin jumalasta seuraavaa. Mä kohtelin itseäni kuin hyödytöntä paskaa.

Urheilujuoma maistuu eltaantuneelta, mutta mä litkin sitä ihan vain tottumuksesta. Tottumuksesta mä teen varmaan kaiken muunkin – valmentaudun, ilmoittaudun kilpailuihin, matkustan maasta toiseen. Otan vastaan joko ruusukkeen tai karvaan pettymyksen. Alan olla jo sekaisin laskuissa – kuinka monta karvasta pettymystä on seurannut toissavuoden Sommersolvervien jälkeen? Mihin mä asetan rajan, mikä on enää karvas ja mikä vain pettymys? Tavallinen, keskinkertainen pettymys, koska siitä on tullut niin arkipäiväinen, ettei sitä enää voi tituleerata miksikään sen kummemmaksi.

Pelkkä pettymys.

Paljon on muuttunut kuluvan vuoden aikana, mutta kun pysähdyn katsomaan itseäni ja omia toimintamallejani, en näe muutosta. Miksi? Olenko oikeasti onnistunut juurtumaan kiinni johonkin? Minä, joka olen aina ollut tuuliviiri. Vai olinko vain unohtanut, miten asioita katsottiin oikein, oikeasta perspektiivistä? Rutistin tyhjäksi juodun urheilujuomapullon ja nakkasin sen seinustalla olevaan roska-astiaan. Mulla oli aikaa jaloitella ja valmistautua henkisesti alkavaan luokkaan, mutta sen sijaan että olisin miettinyt mitään niin oleellista kuin seuraavaksi ratsastettava 120 senttimetrin esterata, pysähdyinkin tarkastelemaan jonninjoutavuuksia. Ikään kuin olisi pitänyt katsoa tyhjää taulukangasta ja hahmotella siihen kuvaa jonka deadline lähestyi, mutta mä olisin jäänyt katsomaan sen nurkkaan pinttynyttä kärpäsenpaskalaikkua.

Mun ehkä olisi pitänyt olla nyt jossakin muualla, jos mä olisin ollut vielä vanha minä. Mun ehkä olisi pitänyt todellakin olla jossain muualla kuin Latviassa esittämässä vitun kilparatsastajaa. Ehkäpä mä olisin ollut juuri nyt jossakin päiväntasaajan korkeudella vetämässä päätäni täyteen ja maistamassa merisuolan ja hiekan ja happaman mojiton. Ehkä mä olisin Saksassa jossakin suurella kilpatallilla, maneesin kirkkaassa valossa ja mun alla olisi säkenöivä ratsu joka toimisi kuin unelma ja jonka nimi olisi Casanova tai Matador ja mä voisin lällättää kuin lapsi HAH HAH JANSENIT HAISTAKAA PITKÄ PASKA.

Ehkä mä olisin jossakin kaukana, jossa ei olisi kuin aaltojen ääni ja hellästi hyväilevä tuuli, ja mä pitäisin jonkun kädestä kiinni enkä koskaan kysyisi nimeä.

Ennen se saldo, mikä mun pankkitilillä oli tälläkin hetkellä, olisi saanut mut niin sekaisin, että ehkä olisin tehnyt jotain noista tai sitten en tai sitten olisin yrittänyt tehdä sen kaiken kerralla ja sitten – vituiksihan sekin olisi sitten mennyt.

Ehkä se, etten mä nähnyt mitään muutosta, oli muutos itsessään. Ja siinä nyt ei ollut mitään vitun järkeä.

“Riinis?”

Mä havahduin siihen, että seisoin jotenkin oudon jäykkänä ja Iiris puristi mun rannetta. Käänsin katseeni Iirikseen ja räpytin silmiäni kuin vasta unesta herännyt lapsi – Iiris naurahti ja kurtisti kulmiaan kuin sanoen oot outo.

“Mitä sä täällä seisot? Näytät ihan aaveen nähneeltä.”

Ehkä mä olinkin nähnyt aaveen (mielessäni, nimittäin kuvan entisestä itsestäni joka mässäili perintörahoja ja juhli aamun pikkutunneilla San Antonion rannalla ja huohotti kun sen alavatsalla vaelsi huulet jotka – niin).

“Tuu nyt, ehditään käydä katsomossa ennenku sun pitää lähtee verkkaan.”



Katsomossa haisi kostea syksy ja lämpimät popcornit ja se haju etoi mua. Ei niinkään kumpikaan niistä erikseen, mutta yhdessä kyllä. Syksyn tuoksu oli mun lempituoksuni, kuten syksy ylipäätänsä oli mun lempivuodenaika. Mutta se tuoksu - välillä mietin miten kummallista oli, että joku pelkkä tuoksu, yksittäisen aistin suoma ärsyke, pystyi toimimaan niin voimakkaana muistona. Jopa tavallista muistoa terävämpänä (ja näin mä taas päädyin hetkeksi miettimään mihin vedettiin raja tavallisen muiston ja jonkun erikoismuiston välillä), ja miten vahvoja tunteita sellainen muisto pystyi herättämään.

Katsomossa mun ja Iiriksen edessä oli Misangien perhe. Tiesin Misangit ja että ne kilpailivat kaikki, koko perhe, melkein kuin yhtenä isona ja yliluonnollisen kauniina ja edustuskelpoisena tiiminä. Perheen kuningatarmehiläinen, Majina suoristeli tyttärensä täydellisesti istuvaa kilpa-asua ja sipaisi sen poskea ohimennen, vaikka tytär olikin jo ajat sitten ohittanut leikki-iän ja sen vaiheen, kun vanhemmat tapaavat niiden poskia sivellä. Iiris selasi kisaohjelmaa eikä huomannut, kun mä katselin Misangeja ja mietin, että toisin kuin Misangien tytär, mä tiesin miksi syksy tuoksui niin hyvältä.

Ratsukko vaihtui kentällä rata toisensa jälkeen. Me oltiin Iiriksen kanssa puhuttu niistä ja kuluvista kisoista, mutta enimmäkseen me puhuttiin siitä, mitä tapahtuisi kisojen jälkeen. Iiriksenkin elämässä tapahtuisi muutos – Vappu astutettaisiin ja se jäisi hiljaksiin pois kisakäytöstä. Mä kuuntelin ja osallistuin Iiriksen spekulaatioon siitä, millainen varsasta tulisi ja seurasin katseellani mitään näkemättä uutta ratsukkoa, kunnes yhtäkkiä mä tajusin että uusi ratsukko oli Valtteri ja Sirius ja sitten mä en enää kuullut, mitä Iiris puhui.

“Hei, sä katosit taas”, Iiris sanoi ja mä käännyin katsomaan sitä kysyvänä. Iiris kurtisteli taas huvittuneena kulmiaan, katsoi sitten radalle ja sen ilme muuttui. Näin, että sitä ärsytti - en tiennyt ärsyttikö sitä se etten kuunnellut vai että Valtteri oli radalla vai sekä että.

“Toivottavasti toi kiero paska tippuu kesken radan ja venäyttää olemattoman selkärankansa”, Iiris sanoi. Mä en ymmärtänyt mistä nyt tuuli, ja Iiris pisti sen heti merkille ja sen ilme pehmeni – tietenkin, se pääsi elementtiinsä, juoruilemaan.

“Valtteri ja Jasmiinahan erosi?” se johdatteli, ikään kuin mun OIS pitänyt tietää. Miksi mä olisin tiennyt? En mä ikinä puhunut Valtterin kanssa Jasmiinasta (nyt kun mietti, se olisi ollut outoa ja vaivaannuttavaa, kun otti huomioon että - niin).

“Aijaa”, mä sanoin ja kohautin harteitani. “Harmi.”

“Harmi? Sehän on skandaali - etkö sä lue @xoxogossipsebeä?”

Iiriksen kasvoilla oli dramaattinen ilme, mutta melkein pystyin kuulemaan, miten se kehräsi sisältä. Viehätys draamaan oli Iirikseen sisäänrakennettu ominaisuus, suorastaan perustoiminto hengityksen ja verenkierron lisäksi. Mä siristelin silmiäni.

“Mitä - ai sitä penskojen pitämää juorutiliä?” tirskahdin ja Iiris kallisti kauniita kasvojaan.

“So? Ne tenavat tekee ison työn helpottaessaan meidän elämää, kun ei tarvitse itse nähdä vaivaa kaivaessaan esiin jokaista pikku paskakikkareitta, mitä ihmiset koittavat elämissään piilotella.”

Mä naurahdin vähän, ehkä levottomasti. Mitä siellä tilillä oli kirjoitettu – miksi Valtteri ja Jasmiina olivat eronneet? Ehkä Valtteri --

“Se petti Jasmiinaa”, Iiris sanoi ja heilutteli mun naaman edessä puhelinta, jonka näytöllä oli mustalle pohjalle kirjoitettua valkoista tekstiä, ja jonka luettuani olin helpottunut ja vähän järkyttynyt - oikeasti, kirjoittelivatko ne hädin tuskin alakoulusta päässeet lapset tällaista, vaikka jo pelkkä Valtterin moikkaaminen käytävällä sai ne luikkimaan punaisena hehkuen takaisin piiloihinsa? Mitä vinkkejä - ei vittu, sitäkö varten ne groomitytöt kyselivät multa, onko mulla ja Valtterilla yhteisiä valmennuksia ja muita outoja kysymyksiä -

“Sähän oot viihtynyt sen kanssa aika paljon.”

Mä katsoin Iiristä. Olin tunnistavinani sen äänensävyn - hetkinen, epäilikö se mua? Moralisoiko se mua? Voi jumalauta. Se epäili mua.

“Joo, mutta ei me olla tehty mitään”, mä sanoin ja mun ääni oli ehkä hieman korkea, mutta se johtui vain siitä, miten vakavissani mä olin. Se ei johtunut siitä, että olin ehkä ajatellut joskus tekeväni jotain, tai en ehkä edes ajatellut, vaan nimenomaan ollut ajattelematta ja sen takia ajautunut kriittisen lähelle sitä pistettä, että olisin tehnyt jotain. Ja taas mä päädyin johonkin ajatusten sekamelskaan josta pääsin ulos vasta, kun Iiris nojasi lähemmäs ja kietoi kätensä mun ympärille;

“Älä nyt hermostu. Kyllä mä uskon sua ja vaikka oisittekin, niin so what, en mä tuomitse.”

Katsoin radalle, mutta Valtteri oli jo ajat sitten ratsastanut siltä ulos, jättäen jälkeensä vain oudon, harmaan ja painostavan tunnelman katsomoon.



Verryttely alkaisi pian, mutta mä seisoin yhä tallin nurkalla ja luin viestiä, joka oli vasta lähetetty mun puhelimeeni. Lähettäjänä luki Veini, ja mä piilotin hymyn kisatakin kaulukseen vaikka mä en tiennyt, olinko ansainnut niin kannustavia ja kauniita sanoja:

Onnea kisoihin, en usko että niistä muista on sulle vastusta kun oot sen verran tulinen tapaus

Nostin katseeni puhelimesta ja näin Valtterin kävelevän tallipihalla. Sekin näki mut, vilkutti ja hymyili – vilkutin takaisin ja näytin ranteesta olematonta kelloa sen merkiksi, että mun oli pakko rientää. Valtteri näytti peukaloa ja mä nauroin – sitten tuli syyllisyys, olisinko nyt saanut nauraa, kirjoittaisiko joku tästäkin johonkin vitun instagramiin ja tekisi musta syntipukin taas yhden parisuhteen syöksykierteisiin?

Kiirehdin noutamaan Isan ja verryttelyareenalle. Misangien tyttökin oli siellä. Syystuuli ei haitannut sitä, mutta sen hevonen tanssahteli ja levitteli sieraimiaan, kun keltaiset lehdet pyörähtelivät tuulen mukana sen jalkoihin. Vedin sieraimiini syksyn tuoksua ja sivusilmällä näin, että Misangien vanhemmat olivat katsomassa verryttelyä, eivätkä ne näyttäneet miltään muulta kuin puhtaasti ylpeiltä ja rakastavilta.

Siksi Misangien tyttö ei tiennyt, miltä syksy tuoksui.

Se tuoksui kesän päättymiseltä ja koulujen alkamiselta. Se tuoksui lämpimältä aterialta kerran päivässä ja turvallisilta aikuisilta, joilla oli kirkkaat silmät. Se tuoksui naurulta, vapaudelta ja niiltä ohikiitäviltä hetkiltä, kun ei tarvinnut pelätä että joku huutaisi tai tukistaisi ennen kuin sammuisi kylpyhuoneen matolle.

Se tuoksui helpotukselta.

Ja kun mun vuoro tuli ratsastaa radalle, mä mietin ettei mikään todellakaan ollut muuttunut, sillä niin mä vain jälleen kerran ajattelin surkeaa äitivainaatani kesken kilpailuiden (tästä alkoi tulla jo joku kieroutunut tapa tai mielleyhtymä), ja yritin pyyhkiä sen pois ja keskittyä vetämään uskottavan roolin Oikeana ja Vakavasti Otettavana kilparatsastajana.




Tosin olihan yksi pieni asia muuttunut.

Mä en tiennyt milloin viimeksi olin muistanut syödä ne keittiön vetolaatikossa olevat kolmiomerkityt pillerit.

---

Raven Crossing SILVER
Open 120cm - 3/22
Open 130cm - 8/22

[Milla-Riina]

14. Bittersweet

Vaahterapolun kisoissa muukin kuin pelkkä pihamaa oli jäinen. Tunsin niskassani alituiseen Antonin kiukkuisen katseen, milloin satuimmekaan samaan aikaan samaan paikkaan – olin päättänyt jättää sen huomiotta ja keskityin vain omaan tekemiseeni. Jasmiina ei luojan kiitos ollut sen kisahoitajana, tunnelma oli tarpeeksi sähköistynyt ilman sitäkin.

Valtteri oli omaksunut saman taktiikan mun kanssa. Se ei korvaansa lotkauttanut Antonin hammastenkiristelylle, vaikka miehen mutinat kiirivätkin meidän molempien korviin. Niinä hetkinä, kun onnistuin blokkaamaan Antonin kokonaan taka-alalle ja teeskentelemään, ettei muita seppeleläisiä ollut paikalla, mulla oli oikeastaan aika kivaa. Aina, kun tavoitin Valtterin katseen ja virnistimme toisillemme, kehon lävitse kulki huumaava tunne.

Pystyin vieläkin maistamaan koston katkeransuloisen maun huulillani.

Isa oli ailahtelevalla tuulella, mutta olin jo tottunut tamman oikkuihin. En silti voinut täysin hiljentää mielessäni pyöriviä ajatuksia, joita olin jo pidemmän aikaa pohtinut – oliko tämä elämäntyyli Isalle oikea? Olinko minä Isalle oikea?

Tamma kyllä rakasti hyppäämistä, siitä ei ollut epäilystäkään. Olin tehnyt paljon töitä Isan kanssa, ajanut itseni äärirajoille ja taistellut sen eteen, että yhteispelimme alkaisi toimia ja tulosta syntyisi. Silti tuntui, etten tuntenut kipinää vieläkään. En ainakaan siinä muodossa, kuin olisin toivonut.

Rapsutin tamman kaulaa ja ryntäitä. Isa näytti siltä, ettei se osannut päättää, hyväksyikö se huomionosoituksen vai ei – sen pää keikkui ylhäällä, korvat takakenossa lähellä niskaa, mutta huulet venyivät ja hamuilivat tyhjää kielien siitä, että rapsutus tuntui hyvältä. Lopetettuani se puhalsi pitkään ilmaa keuhkoistaan ja ravisteli päätään. Mua hymyilytti vähän.

Allu kulki meidän ohitsemme. Se yritti peitellä sitä, että se vilkaisi muhun päin, mutta se ei jäänyt multa huomaamatta. Seurasin, miten sen hartiat jäykistyivät ja se sotkeentui omiin jalkoihinsa sen kiihdyttäessä vähän tahtiaan ja pyyhältäessä kauemmas. Mietin, oliko sekin kuullut juoruja ja uskonut ne.

Mua jotenkin helpottaa se, miten luonteva Valtteri on eilisestä huolimatta. Miten se edelleen mittailee mua katseellaan, kun oon saanut vaihdettua kisa-asun päälle ja näen, että sen silmät ahmivat salaa mun vartalon muotoja. Miten se nauraa, kun juttelemme kevyesti ratakävelyn aikana välittämättä siitä, ettei meistä sillä hetkellä pidetä. Ei mitään räikeän näkyvää, ei mitään, mistä välttämättä ulkopuoliset tajuaisivat, mitä eilen on tapahtunut, muttei myöskään mitään tukahdutettua ja liian salailtua.

Mulla on olo, etten ehkä ole tällä kertaa mikään häpeän aihe. Mutta vaikka Valtteri ei työntänytkään mua heti seuraavana päivänä johonkin ‘salaiset erheet, joista ei päivänvalossa puhuta’ -lokeroon, mua silti pelottaa, että kohta sekin kertoo mulle kuinka se teki virheen, kuinka sekin katuu muhun koskemista ja kuinka se rakastaa yhä Jasmiinaa. Mä en halua uusia alluja ja celloja ja sitä, että muhun sattuu, ja huomaan itsekin katsovani Valtteria pitkään siitä huolimatta, että mulla on Veini ja etten mä tiedä haluanko suhdetta yhtään kenenkään kanssa.



Radalla kaikki harhailevat ajatukset pyyhkiytyivät pois. Fokus oli täysin suorituksessa ja Isa tuntui paremmalta kuin aikoihin. Tamma oli innokas, pyrki aktiivisesti eteen ja liiteli yli este toisensa perään. Tiesin molemmilla kerroilla jo ennen radan loppua, että ratsastamamme aika oli kova, emmekä uusinnoissakaan ottaneet virheen virhettä. Olin hengästynyt, ylpeä ja onnellinen – suorastaan euforioissa.

Pienen särön onnellisuuteen toi kuitenkin Iiris. Toinen sija 120cm luokasta ja 130cm luokkavoitto - mikä huikea onnistuminen! Olisin halunnut jakaa heti fiilikseni Iiriksen kanssa, mutta eilisen jälkeen en osannut enää avata viestejä ja hehkuttaa. En ymmätänyt, miksei Iiris puolustanut mua Antonin hyökkäykseltä, siitä huolimatta että tulilinjalla oli myös Valtteri – sen sijaan se tuntui liittyneen Antonin joukkoihin, syyttämään meitä jostakin, mitä ei ollut tapahtunut. Ei ennen eilistä, eikä eilisellä ollut enää mitään väliä.

Särö kuitenkin korjaantui heti, kun näin Antonin ilmeen kunniakierroksen aikana. Oma menestys ja Antonin tappio maistuivat makealta, enkä piilotellut ylpeyttäni saati voittamiani ruusukkeita saapastellessani tallialueella Antonin edestä.

Paluumatkalla autossa oli hiljaista. Silittelin ruusukkeen reunaa ja katselin ikkunasta hämärtyvään iltaan. Salma istui keskellä, minä ja Valtteri sen molemmin puolin. Vilkaisin poikaa, joka tuijotti ulos ikkunasta ja näytti vakavalta vastaantulevien autojen valojen ohikiitävissä kajastuksissa.

Olisin toivonut Valtterille parempaa kisaonnea. Jos Salma ei olisi istunut välissämme, olisin ehkä hämärän turvin ottanut sitä kädestä.

---

Vaahterapolun syyskisat 07.-08.10.2023
120 cm - 2/22
130 cm - 1/20