Isan päiväkirja

[Milla-Riina]

15. Emergency meeting

Niin aikaisin ennen kello seitsemää aamulla ei Seppeleen taukohuoneessa ollut nähty niin montaa ihmistä, kuin sinne oli nyt ahtautunut. Haukotus tarttui aaltona ihmisiin vuoron perään ja tiskipöydällä kahvipannu tulvi melkein yli äyräidensä, keittimen pitäessä valittavaa porinaa, ihan kuin sekään ei olisi jaksanut alkaa hommiin niin aikaisin aamulla.

Ihmiset silmäilivät toisiaan. Arvatenkin jokaisen puhelimeen oli kilahtanut viesti mystisestä hätäkokouksesta, johon Hannes Mesi oli yllättävän painokkaasti sisällyttänyt sanat ehdoton osallistumispakko. Manny, joka oli hubertuksen jälkeen kotiutettu päivystyksestä antibioottipumpun kanssa (sillä oli ollut verenmyrkytys, kun se oli saanut haavan naulasta käteen), istui uneliaana ja vieläkin hieman kalvakkaan näköisenä pirttipöydän ääressä. Sen vieressä istui Salma, Eedi tiskasi kahvikuppia Liinulle. Allu oli tuijottanut vuoden 2007 Hevosurheilua kääntämättä sivua ainakaan varttiin. Ihmisiä lappasi sisälle jatkuvasti ja jouduimme vähän väliä tiivistämään, kunnes tila alkoi väistämättä loppumaan kesken ja itse huomasin ajautuneeni nurkkaan Pyryn ja Cellan viereen. Cellan tallitakki haisi pistävältä.

“Noniin, jokohan kaikki alkavat olla paikalla”, Hannes sanoi. Se hymyili ystävällisesti kaikille saamatta juurikaan hymyjä takaisin. Emmy istui sen vieressä jalka paketissa.

“Ei yhtään aikaisempaa ajankohtaa keksitty sitten tälle kokoukselle?” Cella täräytti heti alkuun. Se näytti siltä, kuin olisi herännyt ehkä kuusi minuuttia sitten.

“Ihminen on vastaanottavaisimmillaan aamuisin”, Hannes virkkoi.

“No ei totta vie ole...” Anton mumisi. Kahvikupit kilisivät ja ihmiset liikahtelivat niin, että takkien kankaat kahisivat toisiaan vasten.

“Viestissä kerroin, että kyseessä on hätäkokous”, Hannes aloitti ja risti kätensä. “En kuitenkaan haluaisi itse käyttää sanaa hätä, sillä se voi luoda liikaa negatiivisiä mielleyhtymiä... Puhuttakoon siis mieluummin erityiskokouksesta.”

Mun ajatukset alkoivat lipsua jo alkumetreillä pois Hanneksen jorinoista. Mulla oli kuuma ja epämukava asento, lisäksi mun teki jatkuvasti yhä enemmän mieli kehottaa Cellaa heittämään takkinsa helvettiin tai edes pesemään sen joskus. Manny katsoi Hannekseen keskittyneesti, ihan kuin se olisi oikeasti odottanut että Hanneksen järjestämässä erityiskokouksessa olisi oikeasti joku järkevä pointti.

“Olemme keskustelleet Emmyn kanssa, ja on suureksi surukseni todettava, että Seppeleen budjetti on hyvin alijäämäinen. Eikä vastoinkäymiset suinkaan olleet tässä, vaan Emmyn tähtien oltua huonoissa asennoissa, häntä kohtasi valitettava onnettomuus viikonloppuna.”

Emmy suoristi asentoaan ja näytti äkäiseltä.

“Siinä ei tainnut tähdillä juuri olla tekemistä”, se kommentoi, mutta antoi Hanneksen jatkaa.

“Otin siis asiakseni perehtyä asiaan ja laatia suunnitelman. Pitkän, valvotun yön ja kahden kamomillateepannullisen jälkeen syntyi tämä tässä.”

Taukotuvan seinälle oli pingotettu lakana, ja vasta nyt huomasin, että Hannes oli raahannut jostakin vanhan ja hyvin kuluneen näköisen piirtoheittimen. Mies napsautti sen päälle, asetti piirtoheittimen päälle kirkkaan kalvon ja tarkennettuaan kuvan lakanalle heijastui Hanneksen koukeroisella käsialalla:

Hevosenomistajien Objektiivinen Resurssienhallinnan Organisointitoimikunta

“Mitä helvettiä tuo edes tarkoittaa?” kysyin hieman äkäisesti. Cella, joka tuntui vasta nyt huomanneen mut selkänsä takana, vilkaisi mua ja siirtyi eteenpäin ihan kuin olisi ollut riski, että iskisin sitä puukolla lapaluiden väliin.

“Se tarkoittaa sitä, Miia-Raija hyvä, että tästä edespäin hevosenomistajat vastaavat osaltaan kulujen hillinnästä Hevosenomistajien Objektiivisen Resurssienhallinnan Organisointitoimikunnan kautta, eli lyhennettynä H.O.R.--”

“Vastalause”, Emmy keskeytti kovaan ääneen. “Ehdotan, että sana resurssienhallinta korvataan vaikkapa pätäkänkulutuksella.”

“Ihastuttava ehdotus”, Hannes säteili ja pyyhki töppösormellaan resurssienhallinnan ylitse. “Hevosenomistajien Objektiivisen Pätäkänkulutuksen Organisointitoimikunta, eli H.O.P.O., vastaa siis--”

“Vastalause”, Anton ilmoitti hilpeästi pullankäntty kädessään. “Ehdotan, että pätäkänkulutus korvataan sanalla massinmeno.”

“Vastalause”, Emmy vastasi tiukasti.

“Nimestä voidaan vielä keskustella lisää, olen ilahtunut, että tämä herättää heti näin paljon luovuuden kipinää osallistujissa”, Hannes hymyili. “Pitäydytään nyt kuitenkin ensimmäisessä kokouksessa H.O.P.O:ssa selkeyden vuoksi. H.O.P.O:n päätavoite on siis nyt osaltaan minimoida tallin kuluja niin, että vältymme suuremmilta leikkauksilta.”

“Eli käytännössä...?” Pyry kysyi varovaisesti.

“Käytännössä se tarkoittaa sitä, että keskustelette demokraattisesti, mistä kuluista on mahdollista leikata, ja mihin toimiin voitte ryhtyä hevosenomistajina jotta taloutta saataisiin tasapainotettua.”

“Eikö Hanneksella pitänyt olla sitä omaisuutta? Miten tähän tilanteeseen ollaan ajauduttu?” Inkeri sivalsi. Taukotupaan tuli hiljaista. Emmy katsoi suu tiukkana viivana Hannesta, joka ei vaikuttanut hämmentyvän, vaikka kaikkien katseet olivat nauliutuneet siihen.

“Niin”, Hannes sanoi haaveksivasti. “Eräänä yönä intuitioni herätti minut kesken unien, ja käski minun sijoittaa suuri omaisuus... Olin uneksinut ananaksista sinä yönä... Joten sijoitin brasilialaiseen ananasfarmiin.”

“Ja?” Emmy kysyi. “Tuottiko se?”

“Ananakset kypsyvät kolme vuotta”, Hannes hymyili. “Joten ei vielä, Emmy hyvä.”

Emmy hautasi kasvonsa käsiinsä. Se varmaan itki. Anton näkyi pidättelevän naurua ja Allu näytti kauhistuneelta, ihan kuin miettien syyllistyisikö rikokseen jos nauttisi jatkossa ananasmehua aamupalalla.

“Eli Hannes on puilla paljailla?” Inkeri nauroi ivallisesti. “Voi hyvää päivää. Mites mun korvaukset???”

“Ei hätää, Irmeli, eräs suuryhtiö, Megananas on ollut jo minuun yhteyksissä ja keskustelemme jo yhteistyöstä, josta toivottavasti kuulemme lisää lähikuukausina. Emme varmasti jää puille paljaille. Ja korvauksista puheen ollen”, Hannes jatkoi. “Olen päättänyt, että jatkossa H.O.P.O. voi ottaa osaa myös esimerkiksi tallitöiden tekoon. Sekin osaltaan hillitsee menoja hieman.”

“Epäreilua!” sekä minä, Pyry, Inkeri, Eedi ja Anton huudahdimme yhtä aikaa.

“Minkä takia vain hevosenomistajat joutuvat osallistumaan tähän?” kysyin ärtyneesti.

“Siis meinaatko, että meidän työvuorot vähenee?” Inkeri sihisi.

“Haluan painottaa, että tämä on vain väliaikainen ratkaisu”, Hannes rauhoitteli. “Ja muistutan, että kolmen vuoden päästä ananakset ovat kypsiä --”

“Sä voit tunkea ne ananakset mun puolesta vaikka --” Inkeri sanoi ja kuvaili sen jälkeen hyvin vulgaaristi ananasten sijoituspaikan, “tajuatko, että me kuollaan nälkään jos sä leikkaat meidän palkoista?”

“Sielunenergia on parasta ravintoa”, Hannes hymyili. Se vaihtoi kalvoa piirtoheittimen päälle, ja seuraavaksi lakanalle heijastui suttuisia kaavioita ja nimilistoja. Mä nojasin seinään ja suljin silmäni. Ehkä soittaisin illalla Kajukorville ja ilmoittaisin, että tajusin sittenkin suurimman intohimoni olevan esteratsastuksen sijaan motocrossingin ajaminen ja Isan voisi hakea takaisin kotiin.

“Seuraavassa kokouksessa toivon, että olette H.O.P.O:ssa demokraattisesti valinneet säästökohteet, laatineet leikkauslistan ja laskeneet budjettinne. Tämän kokouksen perusteella voinen todeta, että Irmelillä on verraton laskupää, hän olkoon rahastonhoitaja. Miia-Raija osoitti hyvän pointin – talkoisiin ottakoon osaa myös hoitajat, se luonee hyvää yhteishenkeä koko Seppeleeseen. Koska en kannata yksinvaltiuutta, ehdotan, että Cindy tässä, joka osoitti erinomaista ajankäytön ymmärrystä heti kokouksen alussa, toimii yhdessä Milla-Raijan kanssa H.O.P.O:n puheenjohtajana. Tiedottakaa hoitajille uusista vastuualueista.”

Piirtoheitin napsahti kiinni, ja me Cellan kanssa tuijotimme toisiamme tyrmistyneesti samalla, kun taukotuvassa puhkesi mellakka.

[Milla-Riina]

16. The bliss of oblivion

Kaiken keskellä - remonttikaaoksen, instagramin typerien juorujen, Seppeleen budjettisotkun ja kilpailustressin näin muutaman mainitakseni – tarvitsee joskus tuulettaa päätään kunnolla.

Sitä mä lähdin maastoon hakemaan. Valtteri lupautui mukaan, julkisesti, Seppeleen whatsapissa – se tuntui hyvältä, ikään kuin erävoitolta, vaikken tiennyt mitä vastaan kilpailin. Ehkä mä halusin vain näyttää olevani juoruilijoiden yläpuolella, ja ehkä Valtteri halusi samaa.

Ilmavirta pieksi kasvoja ja sai kyyneleet kihoamaan silmiin, muttei surusta vaan pelkästä, vapauttavasta vauhdin hurmasta. Aurinko laski mailleen, värjäsi horisontissa puiden latvat tulipunaisiksi, ihan kuin ne olisivat olleet tulessa. Tunsin, kuinka helppo oli hengittää ja kuinka ihanalta tuntui unohtaa hetkeksi kaikki ympärillä vellova kaaos.

Olla vaan ja nauttia hetkestä.

[Milla-Riina]

17. Ravens & rogues

Raven Crossing GOLD

Kertaus on opintojen äiti, mutta mä en välttämättä olisi halunnut istahtaa kertaamaan mun tämän vuoden kilpailumenestystä. Mun ja Isan vuosi ei todellakaan ollut ollut helpoimmasta päästä, ehei lähellekään, vaikka kisakauden loppua kohti olimme alkaneetkin niittää jonkinlaisia tuloksia kaikesta raskaasta raatamisesta. Se oli vaatinut paljon, venyttänyt mua äärirajoille saakka, päästänyt irti ja pudottanut mut pohjamutiakin alempaan ahdingon loukkoon, mutta lopulta olin noussut sieltäkin.

Niin, mistäpä ei yksi tuhannessa ja yhdessä liemessä keitetty Arokoski nousisi.

Latviasta oli muodostunut mulle paikka, jonne oli mukava, mutta myös omalla tavallaan jännittävä palata. Koko vuoden olin pitänyt kärkisijaa rankingissa, eikä mun ja ranking-voiton välillä ollut enää käytännössä kuin nämä yhdet ainokaiset kisat. Jossain vaiheessa, kun olin pysähtynyt miettimään mitä mun oikeasti kannatti tehdä sen sijaan, että olisin jatkanut epämääräistä itseinhossa vellomista, olin päättänyt höllätä kaasua edes osittain ja keskittää energian nyt täysin Raven Crossingiin. Merri Jumping Tourin jätin suosiolla väliin, ja luulin, että se teki ehkä Isallekin hyvää. Ehkä tammassa oli aistittavissa jonkinlaista tasapainottumista (siis, jos oikein kovasti yritti aistia, eikä esimerkiksi katsonut sen luimuilevaa naamaa tai huomioinut sen napsuvia hampaita).

Ei kuitenkaan sopinut tuudittautua johtoaseman suomaan turvallisuudentunteeseen. Tosiaan, jos olisin istunut alas ja kerrannut menneen vuoden kilpailumenestystä, jo siitä olisi voinut päätellä että mun ja Isan menestys aaltoili pahemmin kuin myrskyävä ristiaallokko.

Taistelin etäistä, oksettavasti vatsassa vellovaa jännitystä vastaan epäterveellisin metodein – polttamalla röökiä ketjussa ja tankkaamalla mustaa kahvia vatsan täyteen niin, että mun kädet tärisivät kofeiiniövereistä eivätkä hermostuksesta. Leposyke huiteli varmaan sadankahdenkymmenen paikkeilla, sen taltuttaisin parilla beetasalpaajalla takaisin normaaliksi.

Matka Latviaan oli ollut kiusallinen, sillä mukaan oli lähtenyt myös Jasmiina. Ei epäilystäkään, etteikö @xoxogossipseben paskanjauhanta olisi uponnut siihen kuin veitsi voihin. Jasmiina piti visusti huolen, ettei vahingossakaan vilkaissut mun suuntaani, missä sitten satuimmekaan kohtaamaan. Anton sen sijaan jaksoi edelleen mulkoilla ja mumista jotain katkeruuksiaan aina tilaisuuden tullen. En tiedä, mistä perheellinen mies sai ammennettua niin paljon energiaa noin lapselliseen käytökseen.

Jasmiina sen sijaan... En tiedä. Ei mulla ollut sille mitään sanottavaa. En mä uskonut, että mä saisin sitä millään maailman sanoilla vakuutettua siitä, ettei mun ja Valtterin välillä ollut ollut mitään ennen niiden eroa. ’Hei, Jasmiina, mun piti sanoa sulle, että mä ja Valtteri alettiin vehtaamaan vasta sitten, kun sä jätit sen.’ Anton oli varmasti syöttänyt sille myrkyllisiä ajatuksia päähän jo niin paljon, että se varmaan iskisi mua päin naamaa Sylvin kaviokoukulla, jos yrittäisinkin mennä selittämään asioiden oikeaa laitaa.

En mä oikein tiennyt, olinko mä edes velvollisen selittämään mitään.

Ihan kuin Valtteri olisi kuullut mun ajatukset, sillä se ilmaantui kuin tyhjästä mun vierelle, kun olin melkein saanut tupakan poltettua. Se hymyili mulle vähän, ennen kuin vilkaisi ohuen lumikerroksen peittämää tuhkakuppia, jonka päälle oli kertynyt jo useampi tuore natsa.

“Eikö sulle tule huono olo?” se kysyi ja kohautin olkapäitäni.

“En mä tiedä, voiko tästä olo enää pahentua”, virnistin ja tumppasin tupakanlopun muiden natsojen viereen. Vedin kädet puuskaan ja hymyilin vähän takin kauluksen sisältä Valtterille, joka kuljetti katsettaan halki suuren tallipihan.

“Mikä on tän päivän plääni?”

“Mennä radalle ja ratsastaa sieltä voittajana ulos”, vastasin ja hautauduin vähän syvemmälle takin karvavuoren sisään, kun ratsastajien joukko kulki ohitsemme. Niistä kukaan ei onneksi ollut Jasmiina tai Anton.

“Kuulostaa oikein hyvältä suunnitelmalta”, Valtteri naurahti ja katseli hetken mun tärisevää kehoa. “Ootko sä syöny mitään? Pitäiskö käydä kanttiinissa ennen ku pitää alkaa valmistautua verkkaan?”

Pudistelin päätäni ja purin huultani kevyesti. Mulla ei ollut sellainen olo, että mun elimistö ois ollut vastaanottavaisella tuulella minkään kiinteän suhteen.

“Ei mulla oo nälkä.”

“No haetaan nyt kumminki vaikka jotkut smoothiet, niin pysyt tajuissas radalla”, Valtteri totesi ja ohjasi mut kevyesti työntäen kohti tallipihaa. Naurahdin vähän ja lähdin hieman vastahakoisesti astelemaan kanttiinia kohti – mutta kai mun oli myönnettävä, että Valtteri oli oikeassa.

Kanttiinin kirkkaassa valaistuksessa olin kuitenkin vetää mangosmoothiet väärään kurkkuun, kun sen ovesta ahtautui sisään Joachim Jansen, vanavedessään Jennifer, niiden työntekijä. Käänsin nopeasti katseeni poispäin ja toivoin, että maastouduin mustan takkini kanssa sen verran hyvin ihmismassaan, etten kiinnittäisi kummankaan huomiota. Joachim ja Jen kävelivät jonoon ja jäivät vain parin metrin päähän musta ja Valtterista. Pystyin haistamaan Joachimin partaveden.

“Täällä Latviassa on naurettavan halpaa”, kuulin Joachimin sanovan huvittuneen kuuloisesti Jenille. Sivusilmällä näin, kun Jen liikahti. Se varpisteli Joachimin olan yli kohti kanttiinin tiskin vieressä olevaa kylttiä, jossa oli lueteltu tuotteiden hintoja.

“Oh - onneksi en asu Latviassa - näillä hinnoilla söisin viinereitä joka päivä lounaaksi.”

Jono liikkui ja uskalsin vilkaista Joachimiin ja Jeniin päin nyt, kun ne olivat siirtyneet takaviistoon muhun ja Valtteriin nähden. Jenillä oli päällään valkoinen toppaliivi, johon oli kirjottu kultaisin kirjaimin Jansenien tunnukset. Joachimilla oli tummansininen, täydellisesti istuva takki ja sen korpinmustat hiukset oli sivelty taaksepäin.

En voinut olla pistämättä merkille, miten Jen hivuttautui jatkuvasti Joachimin lähelle, melkein kylkeen kiinni. Sen oli pakko olla syy, miksi Jen yhä vuosien jälkeen jaksoi jatkaa Janseneilla – oli päivänselvää, että Jen haikaili Joachimin perään. Mua ällötti ja huvitti samaan aikaan, miten epätoivoinen ihmisen täytyi olla. Itse en olisi koskenut Joachimiin pitkällä tikullakaan.

“Se on todellakin onni – pysyy sinullakin linjat kunnossa.”

Olisin voinut nähdä vilauksen aivoistani, jos olisin antanut itselleni luvan pyöräyttää silmiäni. Jen-parka. Ohikiitävän hetken ajan tunsin sääliä entistä ystävääni kohtaan, mutta tunne pyyhkiytyi nopeasti ohitse, kun Jen avasi suunsa.

“Linjoista puheen ollen – arvaa kenet näin varikkoalueella tänään? Voin sanoa, että pelkästään linjoista huolehtiminen ei tarkoita, että ihminen muutoin huolehtisi itsestään.”

Olin kuulevinani ivaa Jenin äänessä, ja mulle tuli kiire poistua kanttiinista. En tiennyt, oliko Jen nähnyt mut ja oliko keskustelu kenties kääntymässä mun ulkoisten ominaisuuksieni ruotimiseen, mutten halunnut ottaa riskiä, että mun nimi pulpahtaisi esiin keskustelusta ja kiinnittäisi puhelintaan selaavan Valtterin huomion. Joachim ja Jen kävivät keskusteluaan hollanniksi, mutta en silti halunnut, että kumpikaan meistä oli kuulemassa, mitä Jenillä oli sanottavaa.

“Juodaan nää loppuun tallilla, mun pitää laittaa hiukset”, sanoin Valtterille ja nousin ylös, vetäen hupun päähäni jo sisällä. En halunnut päätyä Jenin katseen alle.



Käytin itseni laittamiseen enemmän aikaa kuin yleensä. Ranskalaiset letit oli palmikoitu millintarkasti ja meikki oli kevyt mutta virheetön. Kissamaiset rajaukset korostivat jäänsinisiä silmiä, jotka pälyilivät peilin kuvajaista epäluuloisesti. Oliko Jen todella puhunut musta? Olin alkanut katumaan kanttiinista lähtöä melkein heti, kun olimme Valtterin kanssa astelleet pihalle. Epätietoisuus vaivasi mua nyt enemmän, kuin se jos Jen todella olisi maininnut mun nimen mun kuulleni.

Isa ei luojan kiitos kaivannut puunaamista. Olin ostanut sille uuden, jättimäisen kokovartaloloimen, jonka sisuksissa sen karva oli pysynyt puhtaana ja tip-top –kuntoisena. Tamma näytti vihaiselta vauvalta, kun se kurkisteli potkuhaalarissaan ulos jabakarsinasta ja odotti selvästi, että riisuisin kapistuksen helvettiin sen päältä. Toivotin Valtterille onnea, sen luokat alkoivat, ja jäin itse laittamaan Isaa ratakuntoon.

Aika tuntui kuluvan kuin siivillä. Isa oli valmis, verryttely hujahti ohitse, ja pian kuulutus käski mun valmistautua.

Kävi radalla miten tahansa, ainakaan meidän ulkonäöstämme ei voinut sanoa pahaa sanaa. Siitä olin pitänyt huolen.

*

“Hengitä, sä näytät siltä, että pyörryt kohta.”

Jos en olisi meikannut, olisin voinut helpottaa oloani hieromalla kämmeniä kasvoihin, mutta nyt mun oli tyydyttävä vain hengittelemään. Jännitys oli purkautunut 120cm luokan jälkeen ja samalla mun keho tuntui vapauttavan kaiken patoutuneen kofeiinin takaisin verenkiertoon. Korvissa kohisi ja soi.

“Kyllä tää tästä”, huohotin ja ojensin Isan ohjia Valtterille, joka otti ne vastaan avuliaasti. Kumarruin nojaamaan käsillä polvia vasten ja haukoin henkeä.

“Mä taidan oksentaa”, sanoin ja siinä samassa pyyhälsin Valtterin ohitse. Enää yksi rata, yritin rauhoitella itseäni, mutta vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Wc-tilan yläpuolella luki kyltti “staff only”, mutten piitannut siitä, vaan syöksyin autioon vessaan ja lukitsin oven takanani.

Huono olo helpotti välittömästi, kun istuin pöntön kannelle ja suljin silmäni. Kisapaikan häly kuului vain vaimeasti oven läpi ja keskityin vain ajattelemaan kihelmöiviä sormenpäitä ja tasaamaan hengitystäni. Laskin hitaasti kymmeneen ja avasin silmäni.

Levoton olo ja äskeinen paniikki vaihtuivat hysteeriseksi nauruksi. Katsoin vessan ovenkahvaa ja hytkyin istualteni, kun mietin, miten hullua kaikki oli. Pian tämäkin koitos olisi takanapäin, ja kävi miten kävi, aioin juhlistaa sitä. Jos selvisin Jasmiinan kanssa matkustamisesta ja Jansenien läsnäolosta, kai mä nyt helvetti selviäisin yhdestä 130cm radastakin.

Valtteri odotteli mua vähän sivummalla, kun palasin takaisin. Se katsoi mua kysyvänä ja virnistin sen merkiksi, että kaikki oli okei.

“No, helpottiko?” se kysyi ja mä naurahdin.

“Joo. En mä edes oksentanut”, sanoin ja huokaisin lähinnä itselleni. Valtteri hymyili, ennen kuin sen katse hakeutui johonkin mun taakseni ja sen hymy hyytyi. Tiesin jo ennen kuin käännyin, että Jasmiina ja Anton olivat ilmaantuneet näköpiiriin ja otin sekä Isan että tilanteen ohjat käsiini.

“Me käydään Isan kanssa kierros pihalla”, sanoin ja Valtteri nyökkäsi. Tunsin Antonin katseen niskassani, kun lähdin taluttamaan Isaa kauemmas ja toivoin, että Anton kompastuisi tuijottaessaan vaikkapa hevosenpaskaan.

Eikö se idiootti tajunnut, että ylläpitämällä tuota katkeraa ilmapiiriä se ylläpiti myös Jasmiinankin pahaa oloa? Mä ja Valtteri ei oltu ainoita, jotka siitä juorusta kärsivät. Mutta Anton Seljavaaran tuntien sillä ei riittänyt aivokapasiteettia niin monimutkaiseen ajatteluun, ja niinpä päätin antaa asian olla.

Pihalla oli tyyntä, lumisade oli lakannut ja maassa oli ohut, hassu sentin kerros lunta. Isa venytteli kaulaansa kuin kissapeto ja puhisi tyytyväisenä, kun kiersimme pihamaan ja kaarroimme sivulle rauhallisemmalle alueelle.

Selvästi emme olleet ainoita, jotka olivat rauhaa vailla. Siristin silmiäni, kun tunnistin Iiris Vallan sivuprofiilin, sen nojatessa vasten kivistä aitaa ja katsellessa jonnekin kaukaisuuteen.

“Iiris!” huudahdin, Isan mielestä turhan kovaa, sillä tamma heilautti närkästyneenä päätään. Iiris kääntyi katsomaan muhun päin ja se hymyili yllättyneesti.

“Riinis! Mä mietinkin, miten sua ei oo näkynyt.”

Kävelin Isan kanssa lähemmäs ja hymyilin, vaikka alitajunnassa mua nakersi epätietoisuus - miksi Iiris oli tehnyt sellaisen katoamistempun? Se oli vain lähtenyt Liekkijärveltä, ilmoittamatta mitään, jättänyt vastaamatta viesteihin ja lopulta lähettänyt postikortin, jossa sanoi menevänsä Amsterdamiin. Ja nyt se oli täällä - Latviassa, ihan kuin mitään ei olisi ollutkaan.

“Paraskin puhuja”, sanoin ja ojensin toisen käteni halaukseen - toisellä kädellä pidin Isaa ja sen hampaita kauempana mun parhaasta ystävästäni.

“Mulla meni sun luokat ihan ohi”, mä sanoin ja katsoin Iiristä päästä varpaisiin, kun irrottauduin siitä. Se hymyili vähän toispuoleisesti ja katsoi sitten Isaa, joka pureskeli kuolaimiaan ja nyppi ohjia.

“Mullakin sun 120cm”, se sanoi ja siirsi katseensa kauempana siintävään metsänrajaan. Käännyin itsekin katsomaan samaan suuntaan, mutta en nähnyt siellä mitään.

“No, mulla on vielä seuraava edessä”, sanoin, ja Iiris vain hymähti. Se jauhoi purukumia kuin hidastetussa elokuvassa. Mulle tuli outo olo.

“Miksi sä täällä seisot?”

“Tulin vaan jäähdyttelee”, Iiris vastasi. Sen katse lipui muhun ja sitten mun ohitse, ja se kääntyi mun tulosuuntaa kohti.

“Mä taidan mennä jo katsomoon oottaa sun luokkaa. Nähdään sen jälkeen? Mulla on ollut sua ikävä.”

Iiris hymyili vähän, ennen kuin se lähti kävelemään kartanon pihaa kohti. Katsoin sen perään ja puristin Isan ohjia samalla, kun mietin, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan.



“Mun on pakko voittaa toi paskakasa”, sähisin Valtterille, kun Anton oli kulkenut meidän ohitsemme kasvoillaan nyrpeä ilme ja mutisten samalla jotain, jonka saatoin etäisesti kuulla olevan ikäviä nimityksiä uskottomille ihmisille.

“No, Antonin suoritukset ei oo olleet viime aikoina priimaa, joten uskon että sä sen rökität”, Valtteri sanoi hiljaa. Mä oisin hymyillyt, jos en olisi ollut niin stressaantunut ja ärtynyt.

“Vetäis vaan sen rautatangon ulos perseestään, niin ratsastaminenkin vois olla helpompaa”, tuhahdin ja ponnistin itseni Isan selkään. Tamma pärskähti ja otti muutaman steppiaskeleen, se selkeästi paloi jo halusta päästä tositoimiin.

“Katsotaan, miten käy. Mä kyllä pidän huolen, että Seljavaaran hymy hyytyy vielä.”

---

Raven Crossing GOLD
Open 120cm - 3/21
Open 130cm - 7/17

[Milla-Riina]

18. Echoes in my mind

Joulun alla Eveliina Kajukorpi on soitellut. Pikainen puhelu vain, jossa se on kysellyt Isan kuulumisia ja miten meillä on mennyt. Se on ehdottanut, että voisin osallistua Isan kanssa muutamille koulutunneille, että se tekisi varmasti molemmille hyvää, ja että hän voisi ne kustantaa.

Niinpä me ollaan Isan kanssa Artsilan kuplahallissa, jossa Annen pitämä koulutunti on juuri alkamaisillaan. Mun lisäksi tunnille on saapunut Lyyti, Kiri ja Sisu – ei siis ketään varsinaista kaveria, johon tukeutua. Sillä juuri tänään mulla on sellainen olo, että todella tarvitsisin tukea.

Anne selittää ennen tuntia jotain, mikä lipuu toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, sillä mun päässä kaikuu vain juuri ennen tuntia puhuttu puhelu ja Eveliina Kajukorven sanat.

Anteeksi että taas soittelen, teillähän oli tänään se koulutunti? Rupesin vain katselemaan noita teidän viime vuoden kisoja ja tuli mieleen pari asiaa.

Isa kulkee tahmeasti alkukäynneissä. En tiedä, alkaako vauhdikas vuosi verottaa sitäkin, vai peilaako tamma vain mun turtaa ja sumuista oloani. Annen kulmat kurtistuvat jo alkuminuuteilla, mutta se ei vielä sano mitään.

Teillähän oli hyvä kausi. Olihan teillä alkukankeutta, mutta mitä lähemmäs vuoden loppua mentiin, niin suorituksetkin vain paranivat. Teillä selkeästi keskinäinen kemia pelittää hyvin.

“Nyt on vähän turhan laiskan näköistä menoa Milla-Riinalla ja Isalla. Ratsasta sitä hevosta rohkeasti muotoon, nyt näyttää siltä että siellä mennään aivan vapaamatkustajana!”

Annen kommentti kaikui kuplahallin seiniä pitkin ja sai mut puremaan hampaita yhteen. Isa nakkasi päätään tyytymättömänä ja jostain syystä mun naamaa punoitti – en tiedä johtuiko se ärtymyksestä vai häpeästä, kun edellä ratsastava Kiri kääntyi katsomaan muhun päin.

Isallahan on potentiaalia, Riinahan kisasi pääsääntöisesti 130cm-luokkia, ennen kuin... Niin, tiedäthän, ennen kuin halvaantui. Jos rehellisiä ollaan, niin nuo 120cm-luokat voisi jo jättää taakse, kun minun mielestä se on jo hevosen haaskausta, jos jäädään vain niitä nuohoamaan.

“Onko Milla-Riina kuulolla ollenkaan?”

Havahduin ja käänsin pääni Annen suuntaan. Nainen alkoi näyttää jo selkeästi ärtyneeltä, sen huulet olivat puristuneet tiukalle viivalle, kun se pudisteli päätään.

“Nyt voisi vähän laittaa ajatuksia tähän tuntiin. Kuuntelitko ollenkaan äskeistä tehtävänantoa?”

Pudistin päätäni lähes huomaamattomasti ja Anne huokaisi. Pettymys ja ärtymys kuulsi sen äänestä, kun se toisti ohjeistuksen ja jäi katsomaan mun ja Isan suoritusta selkeästi aiempaa kriittisempien lasien lävitse.

Ja Riinasta puheenollen... Kuntoutus ei ole edennyt halutulla tavalla. Tämä on ollut raskasta meille kaikille ja etenkin Riinalle, olihan ratsastus kuitenkin hänelle kaikki kaikessa... Lääkärit ovat sitä mieltä, että Riina ei tule kävelemään enää koskaan.

Isa tahmaili jälleen. Lyyti ja April, jotka olivat kirineet meidän taaksemme, olivat Isan mielestä liian lähellä. Tamma vingahti ja potkaisi takajalallaan korvat niskaan liimattuna – Annen hermo ei enää kestänyt.

“Ja nyt ihan totta! Jos tällainen pelleily jatkuu, voitte suoraan jättää tunnin kesken. Olisi suotavaa nähdä edes jonkinlaista keskittymistä, Milla-Riina!”

Minun mielestäni voisitte nyt tulevalla kaudella lähteä kokeilemaan sataaneljääkymppiä. Teillä on mennyt nyt hyvin ja suhteellisen tasaisesti sadassakolmessakympissäkin, joten kyllä te pärjäätte. Tehän olette käsittääkseni harjoitelleetkin korkeampia ratoja muutamaan otteeseen? Voin myös antaa valmentajasuosituksia, mikäli on tarvis.

Tunnin loputtua olo oli vetämätön ja ahdistunut. En olisi halunnut katsoa Annea silmiin, mutta yrittäessäni poistua kuplahallista, Anne pysäytti mut tiukalla ilmeellä.

“En tiedä, mikä teillä tänään oli, mutta jatkossa pyydän, että mikäli vielä osallistut minun tunneilleni, osoittaisit edes jonkinlaista kunnioitusta sitä kohtaan. Tämänpäiväinen esitys ei sitä ollut.”

Nyökkäsin samalla, kun katsoin hieman lasittuneesti Annen olan yli sen selän takana siintävään kuplahallin seinään, ennen kuin lähdin taluttamaan Isaa ulos. Tamma pureskeli kuolaimia kuulostaen lähes yhtä tyytymättömältä kuin Anne.

Katsos, tässä tilanteessa en näe muuta mahdollisuutta kuin myydä Isa, ja mielellään saisin siltä näyttöjä korkeammista luokista ennen sitä. Riinan tämänhetkisessä tilanteessa tämä on paras ratkaisu kaikille. Ymmärrät varmaan.

[Milla-Riina]

19. Reaching the stars

Ilta-aurinko näytteli säteitään maneesin ikkunoista, kun treenasimme Janna Luhdan valvovan silmän alla.

Kuva © Helga (VRL-14901)

[Milla-Riina]

20. Perijättäristä ja viettelyksistä

18.02.2024 Lauri Merikannon estevalmennus, @ Auburn Estate

Saapuminen Auburnin kartanolle tuntui aina vähän samalta, kuin jos joku olisi lätkäissyt märällä rätillä suoraan naamaan. Kaikki siististi hoidetun pihamaan suihkulähteestä tallin övereihin kattokruunuihin ilkkuivat samaa mantraa: näin me täällä elellään, kun sinä maadut puskatason ratsastuskoulussa.

Tasan eivät käy onnenlahjat, ei. Kun Sokan sisarukset perivät puoli valtakuntaa, itse perin 70-luvun tasakattoisen ja kosteusvauriolta haisevan luukun Hurmasvaaran kuolleesta keskustasta. Niistä rahoista, joita äitivainaani jätti (ja jättihän se jonkin verran – kiitos itaraakin itaramman isoäidin sekä edunvalvonnan) sain raavittua kasaan talon ja ajokortin, joista edellä mainittu oli edelleen puolivalmis ja söi viimeisetkin roposet mennessään. Autoon ei ollut tässä tilanteessa varaa, ei todellakaan, ja ainoa syy miksi istuin nyt Isan selässä Lauri Merikannon katseen alla oli se, että Isan omistajat maksoivat mun valmentautumisen.

Meitä oli valmennuksessa kolme - minä, Josefina Rosengård ja Anniina Paju. Se ei ollut mikään salaisuus, että Josefina Rosengård oli syntynyt kultalusikka suussa ja eli Sokan sisarusten tavoin unelmaelämäänsä oman hevostilan ja tulevan avioliiton merkeissä, mutta tämä Anniina Paju puolestaan oli mulle ennalta vieras tapaus. Mikään köyhä sekään ei voinut olla – ei se muuten olisi ollut Merikantojen valmennettavana.

Oli ehkä mun mielenrauhani kannalta onnekasta, että vasta myöhemmin kuulin, että Anniina Paju omisti, milläs muullakaan, kuin perintörahoilla ostetun, pienen tilan Turun saaristossa.

Isa oli poikkeuksellisen vieraskorealla ja edustuksellisella päällä ja hyvä niin, sillä olisi ollut liikaa kaiken kukkuraksi joutua häpeämään silmät päästään, mikäli tamma olisi päättänyt järjestää tilanteita. Lauri Merikanto kuitenkin silmäili meitä tyytyväisen ja hienoisen kiinnostuneen oloisena, olimmehan täysin uusi ratsukko miehen valmennettavana.

Isan kanssa oli helppo tuntea tietynlaista itsevarmuutta ja ylpeyttä. Se johtui osaksi siitä, että Isa oli todella hieno hevonen, näyttäväkin, mutta ennen kaikkea sen takia, että tiesin millaisen polun olin joutunut kulkemaan päästäkseni tähän pisteeseen. Sitä ei ehkä voinut sanoa varsinaiseksi kiintymyssuhteeksi, olinhan päättänyt, etten kiintyisi enää yhteenkään hevoseen – etenkään sellaiseen, jota en omistanut – mutta jonkinlaiseksi kumppanuudeksi kuitenkin. Me oltiin päästy vihdoin sellaisten tiimitovereiden tasolle, jossa aloin jo oppia Isan mielenliikkeitä sekä tuntea tamman liikkeet kuin omani. Välille alkoi hitaasti rakentua luottamus, jonka perustukset olivat vahvat ja syvään hakatut.

Kaviot jauhoivat tasaisesti maneesin hiekkaa. Isa työskenteli motivoituneesti, suorastaan tunsin, kuinka tamma imi itseään esteille. Merikannon ääni saavutti meidät hypyn jälkeen ja käski uudestaan pystylle – rauhallisemmin, hallitummin tällä kertaa – ja tein kuten Merikanto sanoi. Pidin jo nyt Laurin suoraviivaisesta mutta rauhallisesta tyylistä ja siitä, että mies antoi palautetta avokätisesti myös onnistumisista. Oli virkistävää kuulla, milloin tekeminen näytti hyvältä ja mitä tein oikein. Sellaisesta sai vain haaveilla Hannele Appelgrenin aikana.

Okseriharjoituksessa päästin ajatukset hetkeksi harhautumaan, ja Isa reagoi siihen heti. Kadotin rytmin vain hetkeksi, mutta se riitti – puomi tipahti kolahtaen maahan ja ohjatessani Isaa kaarteeseen Lauri viittoi meitä uusimaan.

“Ota uusiksi, tällä kertaa pide pohje kiinni lähestymisessä. Muuten hyvää, rytmikästä työskentelyä ja siistiä ratsastamista.”

Seuraava hyppy onnistui – Isa liiteli esteen yli ja taputin pärskähtelevää tammaa kaulalle. Lauri Merikanto antoi hyväksyntänsä nyökkäämällä, ennen kuin kääntyi Anniina Pajun puoleen.

Miten helppoa olikaan unohtaa, etten kuulunut tähän maailmaan.

Valmennuksen jälkeen odotti paluu takaisin Seppeleeseen, takaisin hämähäkinseittien, pölyn kyllästämien ikkunoiden ja mutaisen pihamaan sävyiseen arkeen, mutta hetken ajan tuntui, kuin olisin ollut osa perijätärten, rikkaiden avioliittojen ja kristallikruunujen kimmellystä. Ja se tunne oli vaarallisen viettelevä.

---

Lauri Merikannon kommentti:
“Parhaimmillaan se on tarkka hyppääjä, mutta selvästi myös äärimmäisen tarkka ratsastajan avuista. Se on hyvä, kun saat lisää rutiinia näille korkeuksille – sillä on nimittäin mahdollista ratsastaa nopeitakin uusintoja. Siistiä ratsastusta joka tapauksessa, muista vain pitää pohje kiinni lähestymisissä, ettei rytmi pääse katoamaan edes hetkellisesti.”

⮕ Korkein valmennuksessa hypätty estekorkeus: 140 cm

[Milla-Riina]

21. Kalenterimania

01.02. Isan kantakirjaus
12.02. Isan pintelit hävinneet taas, soita Kajukorville
14.02. Kampaaja peruttu, uusi aika 04.03.
15.02. Terapia
18.02. Merikannon valmennus Auburnissa
27.02. Isan jalustinhihna poikki, soita Kajukorville
29.02. Rihtniemi 140cm, satulassa viiltojälki, soita Kajukorville
01.03. Terapia, Veinin kanssa tennistä
02.03. Palaveri Hanneksen kanssa (soita Emmylle voiko siirtää) siirto käy
02.03. Josefina ja Rasmus tuparit
03.03. Käkiharjut, 130cm-140cm
04.03. Kampaaja uusi aika peruttu, uusi aika 14.03. Janna Luhdan valmennus.
08.03. Putkimies (MUISTA KYSYÄ TISKIKONEEN VIKAVALOSTA)
14.03. Kampaaja uusi aika kampaaja sairastunut, uusi aika 25.03.
19.03. Terapia
25.03. Kampaaja peruttu.... varaa uusi aika joskus kun kehtaat
29.03. Saunomaan (keksi tekosyy jolla perua) Iiris tulee, ei tarvi perua
30.03. Pääsiäistapahtuma (keksi tekosyy jolla perua) Iiris
31.03. Nyyttärit (keksi tekosyy jolla perua) Iiiiris
19.04. Tulip Carn

Mun käsi pysähtyi kesken kirjoittamisen. Kynän vieressä, kalenterin sivun päällä lepäsi punainen hiussuortuva, aivan kuin muistuttaen siitä, miten kovaa vauhtia stressi oli viemässä multa hiuksetkin päästä.

Veini oli ostanut mulle kalenterin, nätin pienen mustakantisen, jotta mun olisi ollut helpompaa ja stressittömämpää organisoida arkea. Mä en äkkiseltään keksinyt ehkä mitään stressaavampaa kuin kaikkien menojen ja velvoitteiden kirjoittaminen ylös kalentereiden sivuille, niin, että niitä pystyi omin silmin tarkastelemaan ja niiden määrä oikein konkretisoitui.

Pöydällä, kalenterin vieressä, mulla oli tulostettuna lista kisoista ja muista kissanristiäisistä, joihin Eveliina Kajukorpi oli mut ja Isan ilmoittanut. Luin viimeisimmän rivin uudestaan ja sitten vielä kerran - kyllä, luin oikein. Tulip Carnival, Heemstede, Netherlands.

Taukotuvan valaistus tuntui himmenevän sitä mukaa, kun koko huone ympärillä kutistui. Veri kohisi korvissa kun tapailin tärisemään alkanein käsin kalenterin kiinni, työnsin listan hujan hajan kasaan ja kalenterin väliin ja harpoin ulos taukohuoneesta. Oli pakko vetää henkeä, niin isosti, että kuului haukkova ääni - portaat natisivat, kun rymistelin alas ja suoraan pihan räntäsateeseen.

Saatanan Tulip Carnival. Saatanan Eveliina! Ensimmäistä kertaa mä kunnolla kyseenalaistin, miksei se koskaan kysynyt multa mitään ennen kuin toimi. Oltaisiin vältytty tältäkin katastrofilta. Nieleskelin, etten ois oksentanut maneesilta päin tulevien tuntilaisten edessä, käsi takin taskuja niin raivokkaasti kollaten, että tuulitakin kahina sai Agin melkein lähtemään lentoon.

Sytytin röökin jo reilusti ennen tupakkapaikkaa. Ihan sama, tulkoon Emmy ja antakoot porttikiellon, ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mun puolesta se ois voinut ilomielin hoitaa Isan ja vaikka jumalauta hypätä Tulip Carnivalin luokat mun puolesta. Mitä kauempana mä pysyisin Hollannista, sen parempi.

Tupakan savu rauhoitti, mutta vain vähän. Se kuitenkin riitti siihen, että sain puhelimen kaivettua taskusta ja ajateltua selkeästi - mitä nyt? Soittaisinko mä Eveliinalle ja sanoisin, etten ollut menossa? Eveliina oli ymmärtäväinen mutta usein joustamaton. Se ei antaisi mun luikahtaa tästä - sopimus oli sopimus, mä olin sen itse hyväksynyt, joskaan silloin en vielä ollut tietoinen, että Eveliinan listalle kuului myös kisamatka Hollantiin.

Mulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikin oli yhtä huono. Joko mä kävelisin Jansenien käärmeenpesään kuin tyhmä ja itsesuojeluvaistoton pieni hiiri, tai sitten mä kieltäytyisin ja todennäköisesti mun ja Isan yhteinen matka päättyisi jo kuukausia suunniteltua aiemmin.

Mä olin helvetinmoisessa kusessa.

“Sä näytät siltä, että oisit nähny aaveen.”

Säpsähdin niin, että rööki oli lipsahtaa mun sormien välistä. Valtteri katseli mua hymy suupielessään, räntähiutaleiden sulaessa sen pipon alta pilkottaviin hiuksiin ja saaden niiden latvat hieman taipumaan.

“Niin mä oonkin”, sanoin ja yritin virnistää, mutta mun naama enemmänkin vääntyi jonkinlaiseen tuskan irvistykseen.

“Onks jotain sattunut?”

Valtterin äänessä oli sellainen tietty paino, jolla tiesin, mihin se viittasi sanalla jotain. Vielä vähän aikaa sitten – tarkalleen ottaen noin kymmennen minuuttia taaksepäin - suurimpia murheenkryynejä mun arjessa oli ollut tallilla leijaileva tunkkainen ilmapiiri, joka juonsi juurensa joidenkin pentujen pitämään juorutiliin. Tavallaan mua ahdisti se enimmäkseen Valtterin puolesta, vaikka hiljalleen olin itsekin alkanut kyllästymään siihen, miten Jasmiinaa fanittavat pikkutytöt ja Anton jaksoivat edelleen kyräillä, kun saavuin tallille.

“Ei, tai ei mitään sellaista”, sanoin. Tupakka oli palanut loppuun ja sytytin surutta uuden.

“Okei”, Valtteri sanoi. Se katsoi, kun mun sormet vapisivat ennen kuin sain männän painettua pohjaan ja tulen syttymään. “Mutta jotain kuitenkin?”

Se oli olevinaan kysymys, vaikka pystyin aistimaan sen ennemminkin toteamukseksi. Täytin keuhkot uudestaan savulla ja puhalsin pitkään.

“Joo”, mä sanoin ja naurahdin ilottomasti. “Isan omistaja. Se oli ilmoittanut mut Hollantiin kilpailemaan.”

Valtterin leukaperät painautuivat kuopalle, kun se puri hampaita yhteen ja näytti mietteliäältä. Katselin sen raamikkaita kasvoja ja toivoin, että olisin voinut hukuttautua sen olkapään ja kaulan välimaastoon ja jäädä sinne siihen saakka, että kevät ja karnevaalit olisivat ohitse. Sen sijaan mä vaihdoin painoa jalalta toiselle ja karistin tuhkat tupakan kärjestä loskaiseen maahan.

“Sinne tulppaanikisoihin?” Valtteri kysyi.

Mä kohotin toista kulmaani yllättyneenä, mutta nyökkäsin kuitenkin. Valtterin huulet kaartuivat asteen verran juuri ja juuri erotettavissa olevaan hymynkareeseen.

“Mäkin ilmoittauduin sinne.”

“Ai ilmoittauduit?” kysyin ja edes jonkinlainen helpotuksen aalto kulki mun ylitseni, vain pyyhkiytyäkseen sen sileän tien pois – jos Valtterikin oli tulossa, kuinka moni muu Seppeleläinen tuli myös? Kaikista vähiten halusin, että jos luvassa oli jälleen parin vuoden takaisten Sommersolvervien kaltainen nöyryytys, paikalla olisi Anton Seljavaaran ja xoxogossipseben pikkunäätien kaltaisia ihmisiä todistamassa.

“Joo”, Valtteri hymähti. “No, mitäs nyt? Meinaatko perua?”

Huokaisin ja pudistin lopulta päätäni.

“En mä voi.”

Valtterin ilme oli myötätuntoinen, kun se astui lähemmäs. Se otti esiinsä puhelimensa ja alkoi selata sitä.

“Ne kisat on Jansenien”, sanoin värittömästi. Valtteri oli nyt niin lähellä, että pystyin haistamaan sen deodorantin. Stressihormonit mun kehossa tanssivat sydämen kanssa kilpaa.

“Tiiän”, Valtteri sanoi rauhallisesti. Se käänsi puhelimen mua kohti ja nojautui lähemmäs.

“Tällainen tuli ennakkoilmoittautumisen paluusähköpostissa. Tää voi ehkä olla sun mielestä huono idea, mutta mä mietin että jos säkin kerran tuut, haluisitko tulla tonne mun kanssa yhdessä.”

Katselin puhelimen näyttöä, jossa luki koukeroisin kirjaimin Enchanted Enigma. Mä tiesin kysymättäkin, mistä oli kyse ja mä nostin katseeni Valtteriin. Se kohotti mulle kulmaansa ja mä virnistin.

“Mitä sanot?”

“Voin mä tulla”, sanoin ja vein katseeni takaisin puhelimeen. “Jos mun hiukset ei putoa päästä sitä ennen kokonaan.”

En mä ainakaan voisi hävitä yhtään enempää.

[Milla-Riina]

22. Some dreams are not meant to be

Pyöräytin kädessäni olevan riimunnarun pari kertaa kämmenen ympäri, kunnes laskin kerän laatikkoon, joka alkoi hiljalleen täyttyä tavaroista. Satulahuovat, pintelit, loimet. Puolentoista vuoden yhteinen matka kasattuna yhteen laatikkoon konkretisoi sen, miten nopeasti aika olikaan kulunut. Miten matka päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, aivan kuin välissä oleva aika olisi mennyt ohitse silmänräpäyksessä.

Seppele oli hiljentynyt. Osa hevosista oli matkannut jo aikaisin aamulla laitumille, Isa niiden mukana. Se helpotti hieman, tuntui jollain tavalla kevyemmältä, kun viimeisinä päivinä ei enää tarvinnut juosta päivittäin tallilla. Isakin sai nauttia hetken lomasta ennen matkaansa kaukaisille maille.

Sormet vaeltelivat ruusukkeiden nauhoilla. Niitä oli kertynyt yllättävän paljon siihen nähden, että tunnuin muistavan pelkät epäonnistumiset. Raven Crossingin siivekkäät ruusukkeet, Bogårdin kiiltäväpintainen, soma palkinto, Tulip Carnivalin keltaiset tulppaanikoristeet. Päällimmäisenä pinossa oli Hannaby Hanami Weekin palkintoloimi ja sinikultainen ykkössijan ruusuke. Jokainen kovan työn ja ahkeroinnin tulosta, jokainen matkalla pölyttymään jonnekin muistojen arkistoon, jota en ehkä avaisi koskaan.


Taukohuoneen nurkassa olevan radion antenni oli kaatunut vinoon, ehkä Sensen jäljiltä, ja radiosta kuului pelkkää kohinaa, kun astelin laatikon kanssa huoneeseen. Kävelin sammuttamaan radion ja katseeni osui pöydälle, johon oli jätetty hujan hajan esitteitä Seppele Cupista ja elokuun viikonloppuvaelluksesta.

Oli melkein järisyttävää tajuta, miten iso tyhjiö elämässäni tulisi olemaan Isan jälkeen. Miten koko elämä olikin rakentunut tämän harrastuksen ympärille - ystävät, vapaa-aika, kaikki kytköksissä hevosiin ja ratsastukseen.

Mitä keksisin sen tilalle? Odotellessani kahvin valumista otin esiin kynän ja paperia, ja aloin kirjoittamaan.

TULEVAISUUDENSUUNNITELMAT

Katselin kirjoittamaani otsikkoa, jonka alle olin ajatellut listaavani... Mitä? Unelmia? Purin kynän hampaideni väliin samalla, kun mietin, mitä unelmia mulla ylipäätään oli, joihin liittyi jotain muuta kuin ratsastus. Lapsena olin halunnut rock-viulistiksi (ajatus hymyilytti näin jälkeenpäin), mutta en ollut soittanut vuosiin – ainakaan tavoitteellisesti. Ainakin sen unelman pystyi siis hylkäämään.

Säästää rahaa

Se oli ainoa asia, jonka mä äkkiseltäni keksin. Ilman hevosta rahaa säästyisi väkisinkin, kun ei tarvitsisi enää maksaa tallivuokria ja muita kuluja, joita hevosen pitämisestä aiheutui. Siristin silmiäni ja jatkoin:

Säästää rahaa
Muuttaa pois (ulkomaille?)

Se oli ajatus, joka oli kytenyt mun päässäni pitkään, oikeastaan aina. Kaikokaipuu, halu jonnekin kauas, pois täältä, aloittamaan puhtaalta pöydältä. Melkein heti tajusin kuitenkin, kuinka epätodennäköistä sen unelman toteutuminen olisi – vaikka rahaa jäisikin säästöön, oli mulla edelleen velkainen talo ja remontti, jonka valmistuminen siinsi yhä jossakin hamassa tulevaisuudessa - eikä Liekkijärven asuntomarkkinat olleet muutenkaan vilkkaimmasta päästä. Kuka oikeasti oli niin hullu, että ostaisi ison, vanhan, puoliksi remontoidun asemarakennuksen?

Säästää rahaa
Muuttaa pois (ulkomaille?)
Ostaa uusi hevonen

Tuijotin sanoja niin ajatuksissani, että hätkähdin, kun taukohuoneen ovi aukesi. Keskustelu, jota Valtteri ja Eedi olivat käyneet katkesi, kun kaksikko huomasi mut laatikkoineni pöydän ääressä. Eedi hymyili vähän kävellessään kahvipannun luo; Valtteri taas veti penkin pöydän alta ja istui mua vastapäätä.

“Moi”, Valtteri sanoi ja katsoi paperia, jota vedin hieman itseeni päin. “Mitä teet?”

“Äh, en mitään järkevää”, sanoin ja virnistin pienesti. “Eedi, kaadatko mullekin kahvia?”

“Joo”, Eedi vastasi. “Maitoa?”

“Ei kiitos, mustana”, sanoin ja nojasin huokaisten tuolin selkänojaan. Hieroin kämmenillä otsaa ja Valtteri katsoi mua kysyvästi samalla, kun tarttui sormillaan paperin reunaan. Mutristin huuliani vähän ja nyökkäsin, ja poika syventyi lukemaan.

Kuului kahvikuppien kolinaa, kun Eedi huuhteli niitä rivakasti hanan alla, ja Valtteri vilkaisi mua kulmiensa alta.

“Isa on siis..?”

“Myyty, joo, viimein. Siitä oli tehty kaupat juuri ennen Power Jumpeja.”

Tiesin, että Eedi kuuli mitä sanoin, mutta se ei silti kääntynyt katsomaan. Enkä mä olisi halunnutkaan – en halunnut yhtään sääliviä katseita, en voivotteluja tai tsemppejä. Halusin jatkaa vellomista tässä samassa sumuisessa ja tyhjässä olossa, jossa en ehkä vielä itsekään käsittänyt kunnolla, että pian Isa haettaisiin pois, ja sen karsinaan muuttaisi joku toinen – jonkun toisen hevonen.

“Ai... Jaaha”, Valtteri sanoi hitaasti ja katseli edelleen lyhyttäkin lyhyempää listaa, jonka olin paperille kirjoittanut. “Tiedätkö, kuka sen osti?”

“En”, sanoin värittömästi. “Lähtee kaiketi Venäjälle. Uusi omistaja aikoo astuttaa sen nyt, kun se joka tapauksessa joutuu olemaan toipilaana.”

“Siitä kaatumisesta?”

“Niin”, vastasin ja katsoin ikkunasta ulos.

Power Jump. Vuoden suurin kilpailu, näytön paikka, johon joka ikinen tavoitteellinen esteratsastaja valmistautui koko vuoden ja josta jokainen näki märkiä päiväunia. Sen piti olla näytön paikka myös mulle ja Isalle – ja kuinka ollakaan, kaikki meni juuri niin päin helvettiä kuin pystyi menemään. Kuudennen esteen jälkeen ratsastin tien aivan liian hätäisesti, aivan liian lyhyeksi, eikä Isa ehtinyt mukaan - seitsämännellä, tulisia lohikäärmeitä ja feenikslintuja kuvannella esteellä Isa menetti pudotuksen jälkeen tasapainonsa ja vaikka tamma yrittikin ponnistaa vielä kahdeksannelle, oli tuplaeste liikaa. Isa kaatui, mä putosin, ja niin putosivat myös haaveet arvoluokasta.

Se sattui niin saatanasti. Sattui fyysisesti, mutta etenkin henkisesti. Ja ikäänkuin siinä häpeässä ei olisi ollut tarpeeksi kestämistä, jouduin vielä katsomaan, miten joku saatanan Jesse Jansen ratsasti Indillä - minun Indilläni - suoraan arvoluokkaan, aivan kuten sille aina muutoinkin kaikki tarjottiin suoraan kultalautaselta.

Olin puristanut kädet nyrkkiin ja tajusin sen vasta, kun Valtteri laski omansa varovasti mun käsieni päälle. Kohdatessani Valtterin katseen toivoin, ettei se huomannut, miten mun silmäni kiilsivät.

“Onko sulla kaikki okei?” se kysyi hiljaa. Mä nyökkäsin ja hymyilin apeasti.

“On mulla. Tää vaan on... Iso muutos.”

“Ehkä se on hyvä muutos”, Valtteri sanoi ja vetäytyi sitten kauemmas, kun Eedi kääntyi kahveineen tiskipöydän luota meidän puoleemme. Hymyilin väsyneen kiitoksen, kun Eedi laski höyryävän kupin eteeni.

“Ootko sitten katsellut uusia hevosia?” Valtteri kysyi ja osoitti sormellaan listan alinta riviä. Huokaisin, liu’utin paperin itseni luo ja naurahdin sitten.

“En ole. Ei se taida olla realistinen ajatus”, sanoin ja tartuin paperin molempiin reunoihin.

“Mä luulen, että mua ei oo luotu unelmoimaan. Ehkä tästä lähtien on parempi -” sanoin samalla, kun revin paperin kahtia, “- elää vaan päivä kerrallaan.”

---

Power Jump 2024
Champion 140cm - HYL

[Milla-Riina]

23. The new beginning

15.08.2024

Tummaksi lakatun kaappikellon tikitys kantautui olohuoneesta keittiöön, jossa mä ja Manny istuttiin odottaen kahvin valumista. Nemesiksen tumma siluetti vaani Mannya jääkaapin päällä kuin pieni ja äänetön demoni, ja vaikka Manny selvästi oli tietoinen kissan läsnäolosta, ei se silti katsonut sitä päin, aivan kuin olisi pelännyt muutoin summonoivansa mustan paholaisen kimppuunsa.

Mannyn iho oli paahtunut Espanjan auringossa kullanruskeaksi ja miehen pitkät, kapeat sormet tavailivat pöydällä lojuvan Liekki-Sanomien reunaa. Mä vetäisin laineille kaartuneet hiukset sotkuiselle nutturalle ja nojasin sitten kyynärpäät pöytää vasten ohimoitani hieroskellen. Aikansa keittiön ikkunasta ulos katseltuaan Manny siirsi katseensa muhun, veti henkeä ja nosti kurtistettuja kulmiaan sillä tavalla, että tiesin jo valmiiksi, millä äänensävyllä se aikoi puhua.

“No, joko on parempi olo?”

Pysäytin käsien liikkeen ja katsoin Mannya kämmenten lomasta, ennen kuin nousin istumaan parempaan ryhtiin.

“Miks sä ajattelit, että mulla ois huono olo?”

Kysymys oli olevinaan vitsi, koska olihan ilmiselvää, että mulla oli aivan kauhea krapula. Kun olin hetkeä aiemmin herännyt Iiriksen hiukset mun naamalla ja puutunut käsi sen niskan alla leväten, oli tuntunut siltä kuin joku olisi takonut mua moukarilla suoraan takaraivoon. Puhelimen soittoääni oli kuulostanut suunnilleen ilmahälytykseltä ja vastattuani ja puhuttuani noin viisitoista sekuntia Mannyn kanssa olin suunnannut suoraan vessaan oksentamaan.

Manny siirsi lehden kauemmas ja risti kätensä.

“No ei näyttänyt ainakaan äsken paljoa hymyilyttävän.”

Väänsin kasvoilleni teennäisimmän hymyn, mitä osasin, ja Manny hymähti huvittuneesti.

“Sulla oli jotain asiaa, ainakin siitä päätellen, että olit soittanut yhdeksän kertaa ja laittanut kuusi kännitekstaria.”

Manny kävi suoraan asiaan, ihan kuin se olisi olettanut, että olisin millään tasolla kykeneväinen järkevään keskusteluun, vaikka mun olotila oli yhä kehno enkä ollut saanut vielä siemaustakaan kahvia. Vilkaisin sitä varoittavasti samalla, kun nousin etsimään meille kahvikuppeja keittiön kaapeista. Nemesis vaaniskeli yhä jääkaapin yllä, muttei kuitenkaan hyökännyt esiin, kun kaivoin kauramaidon esiin Mannya varten.

“Miten niin kännitekstaria”, puuskahdin kun kaadoin pannusta molemmille suuret mukilliset kahvia ja istuin takaisin pöydän ääreen.

“Luenko ääneen?” Manny kysyi ja kaivoi puhelimensa esiin. “Et ninkinå arvaa. Eo virtu todrllista mit’¨ må en kesyä.”

“Joo, okei, ei tarvi lukea enempää”, sanoin ja Manny katsoi ja hymyili ärsyttävästi. “Oltiin ehkä joo aika kännissä.”

“Keskiviikko onkin hyvä päivä vetää tuollaiset pleksit.”

“Mulla oli hyvä syy.”

“No mikä?”

Puhaltaessani höyryävään kahvimukiini hiipi kasvoilleni nyt jo edellistä aidompi virnistys. Katse lipui pöydän päädyssä lepäävään paperipinoon, joka sisälsi Isan asiakirjoja rokotustodistuksista passiin. Kaikki siistissä nipussa, valmiina lähtemään Isan mukana kohti uutta ja tuntematonta, eikä niiden kokoon kasaaminen ollut loppupeleissä tuntunut juuri miltään. Kun yksi ajanjakso oli tullut päätökseensä mä olin, kuten normaalit ihmiset - eli sellaiset jotka eivät olleet celloja ja alluja - mennyt eteenpäin elämässäni ja hyväksynyt sen tosiasian, että kaikki loppui aikanaan.

Ja juuri kun olin päässyt tuudittautumaan siihen uutuudenviehätykseen ja oppinut ehkä jopa nauttimaan siitä, että edessä oli täysin uusi tie ja uudet kuviot, joissa esteratsastus tai ylipäätään ratsastus harrastuksena ei näytellyt sijaa (ja varsinkaan verottanut muutenkin ohueksi käynyttä lompakkoa), oli mun mielestä vain yksi ja oikea tapa reagoida, kun asiat kääntyivätkin jälleen kerran päälaelleen: vetää kännit.

Jalat kiertyivät baarijakkaran ympärille samalla, kun otin paremman asennon – kahvi todellakin teki terää ja musta alkoi tuntua siltä, että kielenkannat vihdoin alkoivat antamaan periksi – mutta ennen kuin ehdin aloittaa, takapihan verannan ovi kävi ja läpiveto sai keittiön ikkunan lävähtämään kiinni. Me vilkaistiin Mannyn kanssa toisiamme niin, että periaatteessa me käytiin sanaton keskustelu, jonka aikana Manny kysyi kuka tuli ja mä vastasin sille että ei hajuakaan.

Valtteri ei varmaankaan odottanut kohtaavansa Mannya mun keittiössä saapuessaan mun luo torstaiaamuna puoli kymmenen aikaan – toisaalta, en mäkään olettanut Valtteria saapuvaksi mun luo. Poika kuitenkin nyökkäsi silmät tuikkien Mannylle, ennen kun kääntyi katsomaan mua – pieni hymy kiipesi mun väsyneille kasvoilleni ja kaiketi se riitti Valtterille varmistukseksi siitä, että se oli tervetullut peremmälle.

“Huomenta.”

“No moro, mitäs ukko. Ei oo hetkeen näkynyt.”

Valtterin ja Mannyn välinen kommunikaatio oli veljesmäistä, jollain tapaa melkein hauskan suloista. Epämääräistä nyökkäilyä, käsien tuttavallinen läpsy ja kuulumisten vaihto äijämäiseen tyyliin - perinteistä miesten välistä toveruutta. Nousin kaatamaan Valtterillekin kahvia ja pian istuskelimme kolmestaan aamuauringon valaisemassa keittiössä.

Lapsena mulla ei ollut koskaan tällaista, eikä juuri aikuisiälläkään - kotia, johon kaverit ja ystävät saivat tulla käymään. Lapsuudessani, silloin kun vielä asuin Hurmasvaarassa äidin ja Joelin kanssa, en koskaan halunnut kutsua kavereita kylään, koska en voinut ikinä tietää, missä kunnossa äiti oli. Aikuisena olin sitten taas joko jakanut asunnon sen hetkisen kumppanin kanssa, ja silloinkin kun asuin yksin, muutin niin tiheään etten koskaan ehtinyt kunnolla asettua ja tehdä paikasta itselleni kotia. En osannut saati halunnut kysyä ketään kahville tai viinilasin ääreen muuttolaatikoiden keskelle, puolivalmiiseen kotiin, jonka seinät tuntuivat kylmiltä ja vierailta itsellenikin.

Ratapihan raitti 5 ei ollut valmis sekään. Itseasiassa se tuntui melkein kuin väkisin pitävän kiinni puolivalmiin kodin statuksestaan – aina kun yksi asia oli vihdoin valmis, ilmaantui lisää jotain kunnostettavaa. Työt ja harrastukset söivät aikaa niin paljon, että vähäinenkin vapaa-aika tuntui mielekkäämmältä viettää aivan jotenkin muutoin kuin remontoiden. Säästihän siinä tietenkin joitain pennejä, kun teki asiat itse – mutta hiljalleen olin tajunnut, että siitäkin joutui maksamaan hinnan, joskin erilaisen. Mutta sitä ei käynyt kiistäminen, etteikö se olisi myös palkinnut – varsinkin tällaisina hetkinä, kun ystävät kulkivat omin käsin maalatusta ovesta melkein kuin olisivat tulleet kotiinsa; ja kun juotiin yhdessä kahvia keittiössä, jonka laatat olin muurannut seinään yksitellen eräänä myöhäisenä iltana puolen yön aikaan; tai kun Valtteri nojasi kyynärpäänsä ikivanhaan puupöytään, joka oli saanut uuden elämän hiottuani ja lakattuani sen uuteen loistoonsa.

Olin jotenkin niin uppoutunut siihen pehmoiseen, unenomaiseen fiilikseen, jossa vain nautin ympäröivästä hetkestä ja sen tunnelmasta, kun vihdoin tajusin ylipäätään ihmetellä, mitä Valtteri teki Ratapihan raitti viidessä siihen aikaan torstaiaamuna – ja kun sitten tajusin, meinasin vetäistä kahvit henkeen.

“Enkai mä oo laittanut sullekin jotain känniviestejä eilen?” kysyin käheästi samalla, kun taoin nyrkkiin puristunutta kämmentä vasten rintakehää. Valtteri kurtisti kulmiaan ja virnisti ilkukurisesti – Manny sen sijaan silmäili mun yskimistäni tyynesti, ihan kuin tukehtumisen sijaan olisin vaikkapa lukenut päivän lehteä tai jotain muuta tavallista.

Toisaalta mä kyllä pidin siitä, miten Manny ei koskaan ratkennut sellaiseen lapselliseen käytökseen, kuin vaikkapa Anton Seljavaara – jos se ajattelikin, että mun ja Valtterin välillä oli meneillään muutakin kuin satunnaista aamukahvittelua, se ei tuonut sitä esiin. Ei virnuillut, ei luonut merkitseviä katseita, ei mitään. Manny oli vain tavallinen, oma itsensä, ja se oli yksi syy, minkä takia mä pidin Mannysta kaikkien vuosien jälkeenkin.

“Etpä oo laittanut”, Valtteri vastasi sitten lopulta. “Mä tulin tuomaan vaan yksiä Isan pinteleitä, jotka oli jääneet sulta varmaan vahingossa kuivaushuoneeseen. Mut nyt mulla herää mielenkiinto, että pitääks mun olla harmissani, kun en oo saanut yhtään kännitekstaria?”

“Ei todellakaan pidä”, naurahdin väsyneesti ja hieraisin silmiäni. Manny naputteli äänettömästi kahvikuppinsa reunoja sormillaan – sen ilme alkoi käydä jo vähän kärsimättömäksi. Kai mun oli aika mennä itse asiaan.

“No, mutta nyt kun te molemmat ootte siinä, niin kai mä sit avaan tätä juttua. Tehän molemmat tiiätte, että Isa myytiin?”

Sekä Valtteri että Manny nyökkäsivät ja Manny nosti kahvikupin huulilleen.

“Joo, no paska juttuhan se oli ja paskaltahan se tuntui ja jaada jaada... Kyllä te tiiätte. Isa ei ollut mun, ylipäätään koko järjestely oli jo itsessään lottovoitto ja tiesin jo siihen ryhtyessäni ettei se tule kestämään ikuisesti. Ja siis se oli mulle ihan fine! Oikeastaan musta tuntu, että tähän tää onkin hyvä lopettaa, et tää on just hyvä piste tälle luvulle mun elämässä.”

Molempien ilmeet olivat odottavaiset, kun avasin puhelimeni ja aloin selaamaan sitä hitaasti. Sama kutkutteleva, vatsan solmuun vääntävä innostus alkoi hiipiä takaisin krapulankin lävitse, joka oli eilen saanut mut viestittämään Iirikselle ja avaamaan toisenkin viinipullon.

“Mutta mä oon Arokoski - eikä mikään ikinä mee siten, kuten alunperin on suunniteltu.”

Mun oli vaikeuksia pidätellä kasvoille kiipeävää virnistystä, kun vihdoin käänsin puhelimen Mannyn ja Valtterin puoleen.

From: [e-mail]
To: [e-mail]

Dear Milla-Riina Arokoski,

We have received a contact regarding our recent purchase of the mare Capricciosa. After getting to know your most recent competition season and your promising success in show jumping, we would like to kindly offer you a sponsorship deal.

We hope to hear from you soon and after that we can discuss further information.

Best regards,

Anice Kozlova
Kozlov Estate

Molemmat lukivat sähköpostin pariin kertaan uudestaan, ja Valtteri oli ensimmäinen, joka vihdoin nosti katseensa muhun. Sen silmissä paloi sellainen innostus, jonka kaltaista reaktiota olin toivonutkin – mun sisällä läikähti, kun se nojautui eteenpäin ja ojensi tajuamattaan kättään lähemmäs, melkein kuin vastausta kurkotellakseen:

“No? Kai sä vastasit?”

“En vielä”, mä sanoin ja henkäisin sitten syvään, naurahtaen samalla, “Ja hyvä niin, luulen, että Kozlovit eivät ainakaan ole harmissaan siitä, etteivät vastaanottaneet multa kännitekstaria.”

Valtteri nauroi ja vihdoin Mannykin irroitti katseensa puhelimesta, samalla kun se ojensi sen mulle takaisin.

“Näyttäisi siltä, että tää on hyvä juttu”, se sanoi ja sen suupielet kaartuivat pieneen hymyyn. “Ainakin sen perusteella, miten sun ilme kirkastui.”

“Tää on hyvä juttu”, mä sanoin, ja musta tuntui, että mä hymyilin kuin pikkutyttö. Tällaisia tarjouksia ei sadellut todellakaan joka päivä, eikä vastaavia mahdollisuuksia tullut läheskään jokaisen eteen edes kerran elämässä - mulla ei ollut mitään, ei yhtään mitään syytä olla tarttumatta tilaisuuteen, kun sellainen kerrankin mulle tarjottiin.

Mua alkoi melkein naurattaa, ja me ehdittiin juuri kippistää kahvikuppeja juhlallisesti Mannyn ja Valtterin kanssa, kun ovi kävi toistamiseen. Pian keittiön oviaukosta pilkisti Veinin kasvot, joilla ehti häivähtää hämmentynyt ilme, ennen kuin se tervehti keittiössä olevia lyhyellä vilkutuksella.

Mun oma hymy oli hieman hyytynyt, mutta siirsin kuitenkin jalallani viereistä baarijakkaraa Veiniä kohti, tarjouksena tulla istumaan. Veinin ei pitänyt olla täällä - sen piti olla Kirkkonummella – mutta en viitsinyt alkaa kyselemään sen enempää, koska se olisi vuorostaan alkanut kyselemään, miksi mun keittiössä istui kaksi jätkää, joista toinen oli mun eksä ja toisesta ja musta leviteltiin huhuja niin laajalti, että oli ihme, jos ne eivät olleet jo tavalla tai toisella päätyneet Veininkin korviin. Rivistä puuttui enää Allu, niin meillä olisi ollut tässä täyskäsi pöydässä, mietin samalla kun suoristauduin vähän ja viittilöin nyt käsilläni, ja Veini vihdoin otti vinkistä vaarin ja käveli istumaan.

“Huomenta vaan”, se sanoi Valtterille ja Mannylle, joista ensiksi mainittu tervehti reippaasti ja toinen puolestaan hillityllä päännyökäytyksellä.

“Joten... Täällä on ollut eilen bileet, vai?” Veini kysyi huolettomasti ja laski kätensä mun reidelle. Sen käsi oli kylmä ja sävähdin vähän, mutta loihdin silti kasvoilleni hymyn.

“Ei sentään - pojat tuli vaan aamukahville.”

“Kahvi maistuis mullekin”, kuului rappusista, ja kaikki kääntyivät katsomaan Iiristä, joka oli vihdoin tehnyt ylösnousemuksen ja raahusti alas keittiöön sen näköisenä, että aamutunneille venyneet viinilasilliset olivat todellakin tehneet tehtävänsä.

“Iiris oli kyllä yötä”, totesin Veinille, joka kohotti kulmiaan keittiöön ilmaantuneelle, silminnähden krapulaiselle naiselle.

“Mikä vitun seurakunnan kokous täällä on?” Iiris kysyi käheällä äänellä. “Nyt kahvia ja äkkiä, ennen kuin mä alan kyseenalaistamaan, miks mun silmät näkee Rokan Valtterin istumassa keittiönpöydän ääressä.”

Virnistin pahoitellen Valtterille ja nousin laskemaan ystävälleni parantavan kupin kuumaa kahvia.

[Milla-Riina]

24. Dark beauties

6.9.2024

Kozlov Estaten majesteettinen hevoskuljetusauto oli vaikuttava ja huomiota herättävä näky Seppeleen kuravelliksi muuttuneella pihamaalla. Tallityttöjen parvi pälyili aitan nurkilla, kun seisoin nahkatakin hihaa näpertäen vastassa ja yritin olla näyttämättä hermostuneelta tai siltä, että mun vatsanpohjassa olisi pyörinyt tornadon keskelle jäänyt perhosparvi.

Sellaisia siellä kuitenkin liiteli, etenkin siinä vaiheessa kun Vladimir Kozlov kätteli mua jäntevällä kädellään. Mies oli kuin joku saakelin villimies pitkine rastoineen ja jylhine kasvonpiirteineen, mutta elekieli oli kuin herrasmiehellä.

“Vladimir Kozlov”, mies esittäytyi (helvetti ja millä ihanalla slaavilaisella aksentilla), vaikka tokihan me oltiin nähty monet kerrat kilpakentillä. Nyt ruskeat silmät kuitenkin tutkivat mua häpeilemättömästi, aivan kuin mies olisi nähnyt mut ensimmäistä kertaa.

“And this is Dmitriy.”

Viimeksi esitelty ojensi myös kätensä kohteliaasti, mutta tyytyi vain nyökkäämään vaitonaisena, ennen kuin vetäytyi Vladimirin rinnalle.

“Shall we get the your mare first? Our beloved Sneguro can wait at least few more minutes, I think so”, Vladimir sanoi, mennen suoraan asiaan. Vilkaisin hevoskuljetusautolle päin ja nyökkäsin.

“Yes, I’ll show the way.”

“After you.”

Mun kasvoilla häivähti pieni virnistys, kun Vladimir taivutti päätään pieneen kumarrukseen, ja käännyin johdattamaan kaksikkoa sisälle talliin. Tunsin ihmisten tuijottavan, kun Kozlovit seurasivat vanavedessäni kuin harteikkaat henkivartijat – miesten ulkomuoto suorastaan kirkui, miten ne eivät kuuluneet tämän tasoiseen ratsastuskouluun, ja yritin olla katsomatta lampuista roikkuvia lukinseittejä tai lattian kuran peittämää ja haperoitunutta kumimattoa. Häpeän aalto pyyhkäisi ylitseni, kun kuvittelin, millaisia ajatuksia Kozlovien päässä mahtoi oikein risteillä - he olivat kirjaimellisesti luovuttamassa kallista kilpahevostaan ratsastuskoululle, pieneen, piskuiseen ja pölyn peittämään torppaan keskellä ei mitään. Kävelymatka tallin läpi ei varmaan koskaan ollut ollut niin pitkä ja kuumottava, ja rukoilin kaikin voimin, ettei joku Windi päättäisi nyt purra jonkun jatkotuntilaisen sormia irti tai Artsi ilmaantua revennein farkuin ja pontikanhuuruja röyhtäillen hevosia kengittämään.

Jos Kozlovit kuitenkin jotain pahaa paikasta ajattelivatkin, eivät ne ainakaan sanoneet sitä ääneen. Huokaisin helpotuksesta, kun pääsimme sivuovesta ulos ja heti kulman takana olevasta ovesta päätallin pikkusiipeen, jossa Isa jo odotteli matkaanlähtöä punaiseen loimeen käärittynä kuin vihainen joulutonttu.

“Here she is”, sanoin ja katsahdin Vladimiriin kasvoillani jokin hymyntapainen. “I’ve packed all the stuff she has, there’s her papers as well. All the packages are here, I can help to carry them to your car.”

“Ah, very good. Dmitriy, you take the mare. Me and the lady here bring the packages.”

Kasoin, kun nuorempi mies nyökkäsi lyhyesti ja käveli sitten rauhallisesti Isan karsinalle. Tamma tervehti uutta ihmistä tutulla hammashymyllään korvat niskaan liimattuina, mutta Dmitriyn olemus oli tyyni ja vakaa, kun se astui sisälle karsinaan ja kiinnitti riimunnarun Isan päitsiin.

Kantaessamme varustelaatikoita autolle näin, kuinka lauma nuoria oli kokoontunut Kozlovien hevosrekan eteen ottamaan selfieitä. Purin huultani, mutta Vladimiria näky tuntui vain huvittavan – se nauraa hymähteli hyväntuulisesti, kun punasteleva tyttölauma siirtyi kuiskutellen kauemmas.

“My deepest apologies that our visit is very quick and rushed. We have very tight schedule, unfortunately”, Vladimir selitti läimäistyään ruuman sivuoven kiinni. “But now, let me introduce your next teammate, our spectacular Snegurka.”

Hevosrekasta pihalle peruuttava, yönmusta tamma oli henkeäsalpaavan näköinen. Sillä oli siro pää, kiiltävä karva ja utelias katse, joka pälyili sateisen pihamaan poikki puhaltavia lehtiä. Kaviot steppasivat vasten kosteaa sorakkoa ja seisahtuivat sitten aloilleen, kun tamma päästi korkean hirnahduksen, jolla se ilmoitti saapumisestaan.

“She’s stunning”, sanoin ja Vladimirin silmät kaventuivat samalla, kun sen suu kaartui hymyyn.

“Yes, she is, very stunning, but also very sensitive. All yours, madam.”

En oikein tiennyt, mitä kaikkia tunteita mun sisällä yhtä aikaa vallisti. Jonkinlaista epäuskoa, iloakin ehkä. Tässä se nyt seisoi – uusi alku, odottamaton jatko taipaleelle, jonka luulin jo hiljattain päättyneen. Dmitriy ojensi Isan riimunnarun mulle, ja pian Vladimir teki samoin Sneguron kanssa – seisoin Seppeleen pihalla pidellen kahta tammaa, omia tiimitovereitani.

“Let’s take a picture of you three”, Vladimir sanoi. “Then we have to do a little paper work, before we leave.”

Nyökkäsin ja valmistauduin poseeraamaan, mitä lie Vladimir nyt halusikaan – promokuvia uudesta sponsoroitavasta – ja yritin tajuta, että pian Isa olisi poissa ja yönmusta tamma sen tilalla.

“Also, I need to know your sizes”, Vladimir sanoi ja viittoi rintakehäänsä ja lantiotaan. Vilkaisin nopeasti omaa rintavarustustani ja sitten miestä -

“Excuse me??”

“For your new team clothing”, mies selvensi rauhallisesti. “Welcome to Kozlov team.”

Naurahdin vähän samalla, kun rentouduin. Ehdin kuitenkin vielä nähdä veijarimaisen silmäniskun, ennen kuin Vladimir kohotti kameransa ja ikuisti hetken, jolloin Milla-Riina Arokoski astui osaksi Kozlovien tiimiä.

Snegurotška