Sunnuntai 30.11. - "but sometimes my arms bend back"Miilo lähti jo bussille. Sisu selitti sille siitä oudosta pienestä jutusta (kivestä?), jonka löysi siitä ihan pimeestä huoneesta
(muista: liian suljetusta). Hevoset saatiin lastattua jo aikasemmin, Paahtis ei vaikuttanut olevan sen pahemmin moksis reissaamisesta kuin siitäkään, etten mä ollut tarjonnut sille mitenkään turhan paljon laatuaikaa tällä matkalla. Antonista on kai onneksi tullut Paahtis-fani.
Mä palasin respaan maksamaan omaa puolikastani mun ja Eedin huoneesta, siitä, jossa en nukkunut yötäkään. Varauksen kanssa oli kuitenkin jotain häikkää, niin että jouduin odottelemaan turhauttavan pitkään, kun ihan överin hidasliikkeinen respa tarkisti jotain varauskalenterista.
Paperisesta, paksusta ja pölyisestä sellaisesta. Elääkö tää paikka todellakin jollain menneellä vuosikymmenellä, siis muutenkin kuin estetiikan puolesta?
Syy häikkään lipuu mun viereeni juuri, kun meinaan vaan heittää visani tiskiin. Että pitäkää vaan ja höylätkää irti mitä saatte, ei siellä oo mitenkään liikaa ylimääräistä.
“Rautiainen on kenties erehtynyt, varaus on minun nimelläni ja maksettu jo. Jos katsotte kirjaimen
M kohdalta–”, Hannes sanoo tyynesti respalle, suoraan mun ohitseni.
“Mistä lähtien oot sanonut mua Rautiaiseks? Ja ei, kyllä mä maksan ite”, mutisen, täysin kykenemättömänä peittään ärtyneisyyttäni.
“Turha tehdä tästä ongelmaa”, Hannes huokaisee, edelleen työntekijälle eikä mulle. “Kuten sanottu, kaikki huoneet on maksettu jo.”
“Aha. No mä maksan sit sulle”, mua hävettää ääneni pikkumainen nuotti, mutta nopeesti kaivan puhelimen esiin. Valtteri oli just jokin aika sitten mainostanut, miten sai Hanneksen lataan somejen ohella jopa mobilepayn. Että kivikauppa sujuis jouhevammin.
[Lähetit rahaa: 58e, Hannes Mesi], suhautan maksun menemään ja käännyn jo etuovelle.
[Olet vastaanottanut rahaa: 60e, Hannes Mesi], kilahtaa miltei heti näytölle.
Mä käännyn katsomaan Hannesta. “Pelataanks me sun mielestä jotain hiton korttia tässä? Lopeta”, älähdän ja jatkan matkaa.
[Lähetit rahaa: 60e, Hannes Mesi][Olet vastaanottanut rahaa: 120e, Hannes Mesi]Mä pysähdyn, naurahdan epäuskoisen kitkerästi ja kävelen suoraan Hanneksen luo. Takahuoneen ovi käy, kun respatyöntekijä poistuu paikalta. “Voitko käyttäytyy kuin aikunen”, mun kurkkuuni on kihissyt sitä nopeasanaista kiukkua, jota lähinnä Juli on saanut viime aikoina kuulla.
“Se onnistuisi paremmin, jos yrittäisit itsekin”, Hannes lausuu hitaasti ja vilkaisee mua silmäkulmastaan.
“Ootko tosissas”, ärähdän. “En oo mitään muuta kun yrittänyt, oon hitto edelleen pahoillani, mut--”
“Mutta et silti ole kiinnostunut harkitsemaan muidenkin tunteita, tässä tilanteessa?”
Sanat kirvelee. Vedän syvään henkee ja tuijotan edelleen takahuoneen ovea silmäilevän Hanneksen ohimoa. “Sä oisit voinut sanoo että
älkää tulko. Niinku, sanoo suoraan. Ootko kuullu sellasesta? Vai halusitko vaan päästä komenteleen Miiloo? Oisko mun pitänyt lukee sun ajatukses?”
Hannes huokaa syvään. Se kuulostaa loukatulta. “Oletko mielestäsi oikea ihminen puhumaan suorasta, reilusta kommunikoinnista? Tai pyyntöjen noudattamisesta? Kuvittelin, että välillemme olisi muodostunut sen verran ymmärrystä--”
Musta tuntuis kurjemmalta, ellei suututtais niin paljon. Oon jo ampunut takasin paljon ennen, kuin oon harkinnut sanoja. “Ihan helvetin sama, arvaa mitä? Aion nyt leikkii pari viikkoo et sua ei oo olemassakaan, etkä sä sano siihen yhtään mitään. Ellet haluu olla ihan vitun tekopyhä.”
Pari nopeeta askelta halki aulan, putkikassin hihna painaa olkaa jo ärsyttävän kipeesti ja mä haluun äkkiä hiiteen täältä.
Sitten tunnen voimakkaan nykäisyn kyynärvarteni ympärillä. “Kiri, odota.”
“Päästä irti”, mun inhottavan ahdistunut ääni kaikuu käytävässä ihan vähän. En käänny katsomaan Hannesta.
Se ei irrota. Ote itessään ei tee turhan kipeetä, mutta pienestä riuhtaisusta huolimatta Hannes pitää kiinni. Tyynesti. “Jos todella haluat, voimme keskustella–”
Olo ei oo millään tasolla tyyni. Kaikki raajat haluu valahtaa voimattomiks ja sydän hakkaa. “En haluu sulta yhtään mitään voitkonytvittupäästääirti”, kuiskaan terävästi, silleen kuin kuulee kuiskaavansa painajaisessa, kun oikeasti yrittää huutaa. Ehkä Hannes ei vaan muista-- Heti kun ote hellittää edes hieman, oon ulkona ovesta.
Pummin ulkona jotain omaansa koheltaneelta Cellalta tupakan, vaikka en tosiaan ees polta. Savu pyörii poskissa, oikeesti savuke palaa melkein polttamatta loppuun, kun mä yritän rauhoittua tarpeeksi mennäkseni bussiin. Kuuntelen huojentuneena Cellan tarinaa sen epätodellisen villistä
"melkein-kuoltiin-mut-onneks-päästiin-kylpylään-haha-heräsin-aamupulikoijien-joukosta-pitäiskö-alottaa-vesijuoksu"-kertomuksesta.
[Lähetit rahaa: 120e, Hannes Mesi], näppäilen vielä, ennen kun kiipeen vaisuna kyytiin ja huojentuneena Miilon viereen. Suljen puhelimeni just, kun Miilo kysyy jotain kilometreistä ja Hannes lipuu meidän rivin ohi takapenkille.
Oon äkkiä maailman väsynein. Onneks Miilo on maailman paras tyyny (viis siitä, miten terävä).
Bussin radio on kirottu, sillä jossain vaiheessa matkaa mä havahdun kappaleeseen, joka ei todellakaan ole mikään listahitti. “Hitto mä vihaan tätä biisiä”, mutisen Miilon takinhihaan hiljaa. “Onneks en pukeutunu Kirkaks”, jatkan puolisekavana ja varmaan nukahdan uudestaan. Kirkan Taikaa jatkaa soimistaan levottomissa unissa asti. Niissä mun käsivarsi vääntyy uudestaan ja uudestaan pois paikoiltaan.
***
Avaan puhelimen vasta paljon, paljon myöhemmin kotona. Tekis mieli heittää se ikkunasta, ellei Miilo jo makais samaisen ikkunan alla. Ankee sade rummuttaa vähän likaista lasiruutua, mulla on mahdoton olo ikipitkän autossa istumisen jälkeen. Miilo, Tukholma, ihan kaikki--
[Olet vastaanottanut rahaa: 60e, Hannes Mesi, viesti: "Toivottavasti kohtelet poikaystävääsi paremmin."]
[Lähetit rahaa: 60e, Hannes Mesi, viesti: "ei oo poikaystävä. blokkaan sut nyt"]
"Mitä mietit?", Miilo kysyy, varovasti, kun takaisinpakkaan tavaroitani pienen huoneen pikkukaappeihin ja laatikoihin ja epämääräisiin kasoihin.
"En oikeestaan haluis miettii", huokasen ja heitän vaatekasan sille nurkassa pönöttävälle tuolille, joka ei varmaan koskaan ole ollut työpöydän ääressä. Vaan yks sukka ei osu maaliin, tippuu lattialle. "Mitä sä mietit?"
"En mitään", se hengähtää. Sitten Miilo on tosi hiljaa tosi pitkään. On sittenkin, kun mä luovutan antipakkaamisen kanssa ja rojahdan sängylle sen viereen, silittää vaan kylkee. Sitten: "Voinks mä auttaa siinä jotenki?"
Mun on mahdottomasta olosta huolimatta pakko hymyillä vähän, ennen kun suutelen sitä. En haluu miettii yhtään mitään -- eli mitään muuta kuin sitä, miten kiva Miilo on. En ennen torstaita.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!