TIISTAI 1.2.22
Ajomatka olisi kai vielä jollakin tavalla voinut viedä enemmän aikaa - mutta minusta tuntui, että siinä tapauksessa meidän olisi pitänyt kiertää Ruotsin kautta tai palata puolivälissä hakemaan yksi hevonen lisää kyytiin. Manny, Inkeri, minä ja Cella olimme pakkautuneet aamunkoitteessa lämpimään autoon, ja vaikka alkava matka oli tuntunut aluksi ihanalta, ennen Oulua olivat kaikkien voimat loppuneet. Cella ajoi siniharmaat viirut silmien alla ja pureskeli poskeaan niin, että monta kertaa harkitsin kysyväni häneltä mitä hän oikein mietti. Jostain syystä minusta kuitenkin tuntui, että Mannyn ja Inkerin hyhmäisen hiljaisuuden vallitessa Cella ei olisi välttämättä vastannut rehellisesti.
Minusta ei tuntunut siltä, että Mannyn ja Inkerin välillä olisi riita. Ennemminkin hiljaisuus kuulosti siltä, joka edelsi sitä hetkeä, kun lopulta puhuttiin suoraan. Ainakin toivoin, että hiljaisuus oli sellaista laatua.
Tuntui ihanalta kantaa loputtomien ajotuntien jälkeen matkalaukut Dude Ranchin isoon vuokramökkiin. Ranchin omistaja Michael oli luvannut sytyttää takan meille viimeisenä saapuville, ja niinpä tavarat makuuhuoneisiin heitettyämme päädyimme koko joukko lojumaan hiljalleen rätisevän tulen eteen (Cella tosin tuli vähän myöhässä hoidettuaan Windin yöpuulle). Tuntui siltä, kuin Seppele olisi jäänyt miljoonien ja miljoonien kilometrien taakse toiseen ulottuvuuteen. Oloni oli niin mukava, että melkein kysyin miten Lyytin juhlien viimeiset tunnit olivat menneet - mutta lopulta päätin vain tuijotella liekkejä ja vaipua mukavan lämpimään horrokseen. Muut kertoisivat varmasti, mitä oli tapahtunut, kunhan hetki olisi sopiva.
Pitkästä automatkasta huolimatta nukuin niin sikeästi, että aamulla herätessäni tuntui kuin olisimme olleet ranchilla jo monta päivää.
KESKIVIIKKO 2.2.22
"Kaks kaks kaks kaks, tän on pakko tarkottaa jotain", sanoi Inkeri aamupalapöydässä mussuttaessaan leipää.
"Se tarkottaakin", Cella vastasi jättimäisen kahvikuppinsa takaa. Seurasin keskustelua unisen näköisen Mannyn tavoin puurolautaseni takaa. "Se tarkottaa, et sä tuut tolla tulevalla vaelluksella saamaan kakstuhatta kakskytkaks hiertymää. Valitan."
Manny tyrskähti puurolusikka suussaan ja Inkeri heitti Cellaa leivän kulmasta repäistyllä palalla, joka kimposi Cellan otsasta ja katosi lattialle hirsilankkujen väliin.
Ennen vaellukselle lähtöä kävimme katsomassa poroja. Ne seisoskelivat aidassaan ja pureskelivat kaikessa rauhassa jäkälää välittämättä juurikaan siitä, että kyhjötimme pienenä porukkana olka olkaa vasten ja tuijotimme niitä.
Hetken kuluttua kaksi poroa irtosi joukosta ja puski lumen läpi luoksemme. Jykevärakenteinen, vaalea poro lähestyi meitä turpa pitkällä, pienempi valkeakylkinen tuli arastellen sen selän takana.
"Ei oo totta!" Manny älähti vierelläni epämannymaisen innostuneena. "Näättekö! Poro tulee meidän luo!"
Niin se todella tulikin. Isompi poro työnsi päänsä niin lähelle aitaa kuin suurine sarvineen pääsi ja yritti hamuta turvallaan lähimpänä seisovan Cellan takkia. Cella seisoi paikoillaan ja antoi poron haistella itseään, mutta hän irvisti innoissaan kun kohtasin hänen katseensa.
"Kattokaa mikä ton nimi on", Inkeri tyrskähti äkkiä osoittaen poron kaulassa olevaa pantaa. Messinkisen kellon vieressä roikkui pieni kyltti: Punkku.
"Jaahas", Cella tokaisi. "Muuttanu Punkkukin muotoaan sitten viime näkemän."
Inkeri kiljahti niin, että olin hypähtää hankeen.
"Entä toi toinen sit!" Hän käkätti. "Britta!"
Minäkin tirskahdin ja ojensin käteni ujolle Britalle, joka luimuili Punkun takana.
"Oisit kyllä voinu myöntää meille, että muutit Liekkijärveltä tänne", hymähdin porolle. Se tuijotti minua tummat, kosteat silmät talviauringossa välkähdellen.
*
Manny katseli arvioivasti Crystal-shireä, kun varustin sitä tallipihalla penkin päällä seisten.
"Enpä arvannu et näkisin tän päivän", hän virkkoi kädet taskuihin työnnettyinä. "Paljonhan tolla on kokoeroa Bonnieen?"
"Aivan valtavasti", hymähdin. "En oo koskaan ennen ratsastanu näin isolla hevosella. Robertin hevonen Harry menee about lähelle, mut se on ehkä kolkyt kertaa kapeampi kuin Crystal."
Crystal käänsi valtavan, vaalean päänsä puoleeni ja huoahti niin, että sen puolikuun muotoisista sieraimista nousi ilmaan höyrypilvi.
Sitten olimme vaelluksella. Crystalin askel oli valtava jäänmurtajamainen heilahdus, joka sai minut keikahtamaan toiselle kankulleni ja seuraavalla askeleella takaisin. Shire jyräsi tyytyväisenä läpi hangen - sille tämäkin määrä lunta vaikutti olevan mukava kahluumäärä, eikä se välittänyt, kulkiko aivan polulla vai vähän vieressä. Kirkkaana loistava pakkasmaisema levisi joka puolella ympärillämme ja minusta oli ihanaa istua korkealla Crystalin selässä, kuin aitiopaikalla. Shiren tyynnyttävään keinuntaan mukautuessani haaveilin hetken, että hankkisin itsekin jonkun todella suuren hevosen, tällaisen jonka kanssa voisin vain nautiskella maisemista.
Kun Michael ohjasi meidät myöhemmin pois polulta niitylle, jolla voisimme ottaa pätkän hankilaukkaa, minua alkoi jännittää. En kuitenkaan ehtinyt kuin nielaista jännityksen vastanpohjaani, kun Crystal jo kohotti päätään ja nousi raskaasti laukkaan. Tarrasin sen harjaan ja toivoin koko sydämestäni, että kasvojani pieksävät vaaleat jouhet eivät estäisi minua näkemästä, miten Crystal kynti pellon poikki ja aurinko laski punaisena haamuna taivaanrantaan. Kun hevonen pääsi vauhtiin, oli sen selässä yllättävän helppo istua - vaikka rentoutumaan en ehkä päässytkään. Kauempana edessä Windi viskasi takajalkansa ilopukkiin.
Ratsastimme pienille somille majoitusmökeille vasta illansuussa. Siinä vaiheessa jalkani olivat turtuneet, sekä suuren hevosen leveistä raameista että kylmästä, joka oli kuin olikin onnistunut hiipimään toppavaatteitteni alle. Kylmästä huolimatta en olisi millään malttanut laskeutua Crystalin selästä. Olisin halunnut antaa hevosen keinunnan tuudittaa minut uneen musteensinisen taivaan alla - tuntui, että ongelmat kaukana Liekkijärvellä olivat jauhautuneet ratsastusmatkan aikana lumen ja hevosten raudoitettujen kavioiden välissä niin pieneksi tohjoksi, ettei niistä enää saanut kiinni.
Ehkä joskus tosiaan hankkisinkin muhkeaharjaisen shiren ponieni rinnalle ja ottaisin selvää, näyttikö Liekkijärven yötaivas yhtä kuulaalta sen jälkeen, kun oli istuskellut koko päivän jättihevosen selässä.
TORSTAI 3.2.22
Kuulin vasta aamulla, että muut olivat nähneet revontulia kun minä olin mennyt edeltä majoitusmökeille ja nukahtanut.
"Ei oo totta", voihkaisin Inkerille. "Toivottavasti niitä näkyy vielä muinakin päivinä."
"Ei hätää, mä otin niistä kuvia", Inkeri tokaisi suu (jälleen) aamupalaleipää täynnä.
Inkeri esitteli minulle kymmenisen minuuttia kokomustia kuvia, joita zoomaamalla näkyi vieno kajastus haaleanvihreää juovaa. En kehdannut sanoa hänelle, ettei kuvista juurikaan ymmärtänyt mitään, vaan nyökyttelin ja päivittelin niin kuin valokuville kuuluu.
Edellisen päivän ratsastus tuntui lihaksissa, mutta Crystal vaikutti olevan elämänsä kunnossa. Se painoi ison turpansa hetkeksi kättäni vasten, kun olin harjaamassa sitä, ja hengitti lämmintä ilmaa sormiani vasten. Varustaessani tammaa pohdiskelin, selviäisivätkö lihasparkani päivän ratsastuksesta vai pitäisikö pyytää Michaelia sitomaan minut Crystalin häntään ja vetämään kotiin.
Ratsastimme jälleen tuntureita ylös ja alas huikaisevan kuulaan talvitaivaan alla. Michael esitteli maisemia minkä kerkesi ja minä vaivuin pehmeään horrokseen kuunnellessani hänen ääntään. Crystalin satula narahteli, samoin pakkasenpurema lumi hevosen kavioissa. Tunsin oloni sillä tavalla turvalliseksi, että edes puusta humpsahtava lumiputous ei saanut minua kääntämään katsettani.
Ilta hämärsi, kun saavuimme takaisin Whïtewoodin tallipihalle. Crystalille tuli kiire viimeisten parinkymmenen metrin aikana, se kiihdytti ravinsekaiseen käyntiin ja melkein kiilasi ensimmäisenä kulkevan Magian ohi. Michaelia nauratti.
"Crystalilla taitaa olla nälkä. Mie luulen että se on kattonu kellosta, että ollaan vähäsen myöhässä."
Illalla minä, Manny, Inkeri ja Cella kokoonnuimme jälleen mökkiimme takkatulen ääreen. Cella ja Manny pelasivat ristiseiskaa metsälintuaiheisilla korteilla, jotka olivat löytäneet kaapista, ja Inkeri makasi matolla selaamassa puhelimellaan ottamiaan kuvia.
Vähän ennen nukkumaanmenoa päätin, että kävisin vielä katsomassa Crystalia. Inkeri oli jo painunut pehkuihin ja lähtiessäni huusi Cellalle ja Mannylle uhkauksia siitä mitä tapahtuisi, jos he eivät pelaisi hiljempaa. Kipitin ulos siinä vaiheessa kun Inkeri pääsi kohtaan "tungen teidät ämpäriin ja syötän Punkulle jäkälän joukossa aamupalaksi".
Ja siinä, hypellessäni kylmästä värjötellen kohti tallia ja toivoessani, että olisin ottanut kahdet villasukat, näin minäkin taivaalla loimottavat revontulet.
PERJANTAI 4.2.22
En tunnistanut teltassa tuoksuvaa suitsuketta, mutta silti se humahti korvieni väliin kuin olisin astunut joskus unohtamaani kotiin. Kopeloin reittini teltan nurkkaan yrittäen hahmottaa tilan mittasuhteet ja sen, missä muut istuivat. Hämyisä tunnelma olisi luultavasti kärsinyt siitä, että olisin tupsahtanut vahingossa jonkun syliin.
Michaelin soittaessa rumpuaan ja laulaessa hiljaisella, kaartelevalla äänellä oli minun pakko sulkea silmäni. Melkein säpsähdin, kun Jámpa oli äkkiä edessäni ja tarjosi minulle paksua korttipakkaa. Kesti hetken, ennen kuin tunnistin kortissa olevan tumman eläimen - karhu.
Piilotin kortin käsieni väliin ja suljin silmäni, jotta kuulisin rummun ja Michaelin laulun paremmin.
Myöhemmin, pienen tauon jälkeen, saimme tietää suomalaiset horoskooppimme. Minua alkoi naurattaa, kun Michael kertoi minun olevan Karhu.
"Tuplakarhu", kuiskasin Cellalle vilauttaen hänelle kädessäni ollutta voimaeläinkorttia. Cellan kulmat kohosivat.
Sydänmerkkini oli Villisika. Michael kertoi, että tämän yhdistelmän ihmisten sanottiin olevan erittäin kekseliäitä ja huumorintajuisia. Me kuulemma selviydyimme tilanteesta kuin tilanteesta nokkeluutensa ja silkan sinnikkyyden avulla.
"Nämä ihmiset ovat muiden silmissä hauskuuttajia ja sosiaalisesti taitavia, mutta Karhu-Villisika saattaa kätkeä sisälleen herkemmän puolensa, jota ei hevillä paljasta", Michael kertoi katsellessaan minua hämärän teltan toiselta puolelta. "Te olette usein päämäärätietoisia ja toimitte aina lopputavoite mielessään. Elämä on teille vuori, jonka huippu on saavutettavissa, jos vain tarpeeksi yrittää."
Hymähdin Michaelin jatkaessa. Tavallaan sopivaa, vaikka en kokenutkaan olevani välttämättä mikään joukon suurin hauskuuttaja - tai sen puoleen salailevanikaan erityisen paljoa.
Kun myöhemmin kuljimme yhtenä jonona ulos teltasta, minun oli pakko siristellä silmiäni haalean talviauringon paisteessa. Kun silmäni tottuivat jälleen valoon, laskin katseeni auringossa kimmeltävään hopeiseen solkivyöhön.
Siinä pieni hanhi seisoi toinen jalka ilmassa ja painoi kaulaansa sievälle kaarelle höyheniään sukiessaan.
LAUANTAI 5.2.22
Oli ihanaa päästä lauantaina puuhailemaan taas Crystalin kanssa. Vapaatyöskentely valtavan hevosen kanssa tuntui hurjalta, mutta onneksi se vain katsoi minua ymmärtäväisesti ja väisti, pehmeästi ja rauhallisesti, kun pyysin. Vaikutti siltä, että meistä kahdesta Crystal tiesi varsin hyvin mitä piti tehdä. Minulla oli jostain syystä hyvin turvallinen olo sen jykevän olemuksen vierellä.
Taluttaessani isoa tammaa illansuussa talliin olin hyvin tyytyväinen, että olin valinnut juuri sen. Vaikka olin henkeen ja vereen poniratsastaja, taisi sisälläni olla jokin pehmoisa paikka myös jättisuurille hevosille.
Kun Michael päivän lopulla kertoi, että pääsisimme tutustumaan poroihin, en voinut olla vaihtamatta Cellan kanssa merkitseviä katseita. Britta ei tällä kertaa halunnut tulla taputeltavaksi, mutta Punkku nyhti hanakasti jäkälää aidan välistä.
"Pitää varmaan ottaa Allulle kuva, se ilahtuis", tokaisin ennen kuin ehdin ajatella seuraa, jossa olin.
Jostain syystä sekä Cella että Manny näyttivät yllättäen siltä, että jäkälän tunkeminen poron jauhavien leukojen väliin oli huomattavasti tärkeämpää kuin he olivat sitä ennen tajunneetkaan.
SUNNUNTAI 6.2.22
Aurora Weekseille ilmoittautuessani olin ajatellut, että olisi hyvä idea olla reissussa vain viikko. Olin kai kuvitellut mielessäni jonkinlaisen työleirin, jolla vaellus tarkoittaisi omien polttopuiden pilkkomista tai vähintään vesien raahaamista hevosen selässä. Kai olin myös ajatellut, etten kestäisi olla omista hevosistani erossa kahta kokonaista viikkoa.
Sunnuntaiaamuna minua suoraan sanottuna itketti, kun ajattelin, että minun pitäisi lähteä kotiin ja muut saisivat nauttia kotioloja seesteisemmästä mielentilasta vielä viikon - Kanadassa. Vaikka Inkeri marisi aamupalapöydässä tulevasta jet lagistaan, tajusi jopa hän (yllättävää kyllä) hiljentyä ja painaa katseensa puurolautaseensa kun muisti, että minulla oli edessä kymmentuntinen matka kotiin.
Onneksi Michael lupasi ajaa minut illalla Kirkaksesta Rovaniemelle.
"Satakakskyt kilometriä, eihän siihen mee ku reilu tunteroinen suuntaansa", hän virkkoi tultuaan istuskelemaan hetkeksi aamupalapöytäämme. "Sie pääset siitä hyvin yöjunnaan."
Haikeasta pohjavireestään huolimatta päivä oli ihana. Kävimme pyörähtämässä Kirkaksen kausivaloilla kuorrutetussa kylässä, jossa lumihuppuiset talot näyttivät niin somilta että niitä olisi tehnyt mieli nuolaista. Ostin pienestä mausteilta tuoksuvasta putiikista tuliaisia Emmylle ja Edithille, joka oli luvannut huolehtia hevosistani sillä aikaa, kun olin pohjoisessa. Työnsin hilla-suklaakonvehtirasiat ja poronsarvesta tehdyt korvakorut varoen laukkuuni samalla, kun seurasin Inkeriä ja Cellaa ulos hiljalleen yltyvään lumipyryyn. Manny oli mennyt jo edeltä odottamaan kylän ainoaan kuppilaan.
"Pitäis ottaa kuva meistä", Cella tuumi kun olimme jo melkein kuppilan ovella.
"Mulla on kamera mukana", sanoin kohottaen laukkuani. Kamera muodosti ison pullistuman sen sivulle.
"Mä haen Mannyn", Cella totesi, paineli kuppilan ovelle, avasi sen ja karjaisi sisään: "MANNY!"
Manny ei ensin suostunut jättämään kaljaansa, mutta suostui lopulta hipsimään sen kanssa näköalapaikalle vähän matkan päähän (kuppilan omistaja oli uskomattoman ystävällinen ja vain vilkutteli meille ovella, kun Manny koikkelehti nolona tuoppi kädessään). Hän asettautui päättäväisesti kuvan taustalle ja hivuttautui niin, ettei tuoppia pitelevä käsi näkynyt.
"Mä en halua näyttää miltään juopolta", kuulin hänen sanovan Cellalle, kun asettelin kameraa valmiuteen lumisen postilaatikon päälle.
Kun asettauduimme kuvan otettuamme pienen kuppilan ikkunapöytään hiihtäjien, vanhojen ukkojen ja parin jurottavan teinijoukon sekaan, en voinut olla ajattelematta, että onneksi kello oli vasta kaksi. Minulla oli vielä koko iltapäivä aikaa - ja kokonainen ratsastushetki Hippi-curlyn kanssa - ennen kuin minun pitäisi pakata matkalaukku ja lähteä kotimatkalle.
Kirkas oli tosiaankin kohdellut minua hyvin.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!