|
|
Post by Eedi Myllyoja on Oct 15, 2021 12:07:04 GMT 2
|
Looking Loki
26.6.2022 (0v) syntynyt fwb tamma
Mustankirjava (tobiano)
Tulevaisuuden kouluratsu
Omistaja: Eedi
|
Päiväkirja on aiemmin sisältänyt myös Lokin emän Ledin seikkailuja. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Oct 15, 2021 12:10:19 GMT 2
15.10.2021 - Ledi Seison jähmettyneenä sateessa ja tuulessa Seppeleen kentän vieressä, kun Nita ratsastaa ensin PSG:n voittoon, sitten intermediatessa toiseksi ja huipentumana grand prissä kolmannelle sijalle. Jo ensimmäisen luokan jälkeen olen läpimärkä, mutta palaan aina katsomaan uudelleen. Yritän kadota pieneen ihmisjoukkoon, toivoen etteivät Nita tai Tinja huomaa mua. Holly, Ruben ja Dennis liikkuvat kevyesti, lähes tanssien, välittämättä hirveästä säästä. Muutama kuukausi sitten mä ratsastin niillä kaikilla, ja kesämuistot, joita Noksukin kuvittaa, tulvivat mun mieleen taas uudelleen joka kerta, kun tuijotan tuttuja hevosia tutulla kentällä. Viimeistä kunniakierrosta seuratessani maistan sadeveden lisäksi suolan. Kahdessa kuukaudessa mun elämä on asettunut takaisin tasaisiin uomiinsa. Monotoimisesti mä suoritan päivän askareet joka kerta uudestaan ja uudestaan. Herätys aamulla, tallityöt Seppeleessä, välillä tuntien pitoa ja Siirin tai tuntihevosten ratsastusta. Noksun karsinaa ohittaessa katson edelleen toiseen suuntaan, enkä vastaa Nitan ja Tinjan viesteihin ja soittoihin Ilvessuolta. Sumun läpi tuijotan laukkaavia ratsukoita, yhden ruusuke tippuu ja toinen pukittaa ilakoiden, pyörien mielessäni samaa ympyrää, kuin useita kertoja aiemminkin viimeisimpien viikkojen aikana. Onnettomuus työnsi mut risteykseen. Jos mä haluan olla ratsastaja, mun täytyy alkaa ottaa se tosissaan viimeistään nyt. Jos mä haluan harrastella ratsastuskoululla Suomen perämetsässä, mun täytyy päättää sekin nyt. Mun täytyy antaa työskentelemään nyt sitä tulevaisuutta varten, jonka mä haluan. Mä voin paeta kipua ja piileksiä unelmilta täällä, turvallisessa Seppeleessä ratsastaen poneja ja putteja kilpaillen silloin tällöin helpoissa koululuokissa. Tai sitten mä voin alkaa panostaa uraan ratsastuksessa. Se voisi tarkoittaa tulevaisuudessa kilparatsastusta tai ratsutusta, mutta joka tapauksessa, mun täytyy alkaa ratsastaa tosissani. Jälleen kerran mä työnnän ajatuksen mielestäni ja ajan pois Seppeleestä. Maanantaiaamu ja viikonlopun aikana kisoissa tehdyllä ylimääräisellä työllä ansaittu vapaapäivä saapuu. Väsymys painaa huonosti nukutun yön jäljiltä, mutta pieni osa musta on innoissaan. Yöllä mä olin päättänyt… Jotakin. Tyhjä aika on ollut pääosassa vapaapäiviä viime aikoina, mutta ei tänään. Vähän ennen yhtätoista nousen autostani ja suljen silmäni hengittäen syvään. Sadepisarat tunkeutuvat tänäänkin iholle, joten hetken kuluttua saan itseni liikkeelle, tuijottaen Ilvessuon tarhojen edustaa. Tuossa on se paikka. Nopeasti yritän ravistaa ajatuksen pois, ja se painuukin kummittelemaan vain taka-alalle. Käännyn pois tarhoilta, mutta maneesin ovella pysähdyn. Joudun jälleen ottamaan muutaman syvän hengityksen, ja epävarmasti nostan käteni oven kahvalle. Pieni katsomoalue on tyhjä, mutta maneesissa liikkuu kolme hevosta. Yksi niistä on mulle vieras, ja jään seuraamaan sen liikkumista. Suurimerkkisellä rautiaalla on isot liikkeet. Alan jo vähän katua tuloani, ja meinaan juuri kääntyä pois, kun mut huomataan. ”Ai hei”, hieman yllättyneen näköinen Tinja sanoo pysäytettyään Ruusan mun kohdalle, ”Odotatko ihan hetken, jäähdyttelen tän loppuun”. Nyökkään saamatta sanaa suustani, kun Ruusa napittaa mua hämmentyneesti keskeytyksestä työskentelystä. Nita hymyilee mulle seuraavan kerran ohittaessaan katsomon, ja Eemeli huikkaa Paulan selästä ”Kiva nähdä suakin”. Parikymmentä minuuttia myöhemmin yritän löytää mukavan asennon Ilvessuon toimiston nojatuolissa. ”Noh… Niin… Miten sulla on mennyt?”, Tinja aloittaa varovasti. Katson Tinjaa ja takeltelen jotakin ”Ihan ok”:n suuntaista. Tinja kurtistaa kulmiaan, mutta jättää mun vastauksen kyseenalaistamatta. ”Mä en tiedä mitä mä olen tekemässä”. Sanat karkaa mun suusta, ennen kuin ehdin ajatella, ja Tinja katsoo mua niin, että mä tiedän näyttäväni peuralta ajovaloissa. ”Okei, miltä osalta?”, tyyni vastaus kuuluu. ”No… Äh… Siis”, saan änkytettyä ja rykäisen kurkkuani. ”Mä… haluaisin saada mun opinnot valmiiksi, mutta haluaisin ratsastaa tavoitteellisesti. Eikä…”, lause katkeaa ja kerään taas sanani räpläten nojatuolin käsinojasta esiin pistävää langanpätkää. ”...eikä mulla ole varaa uuteen hevoseen. Ainakaan kouluratsuun. Ja mulla on opintojakin melkein kaksi vuotta vielä, en mä edes ehdi ratsastaa täyspainotteisesti vaikka mulla olisi hevonen”. Loppua kohden ääneni hiljenee, ja lauseen loputtua jään tuijottavaan yllättävän kiinnostavaa kahvitahraa matossa. Tinja on hetken hiljaa, ja musta tuntuu, ettei olisi pitänyt kaataa tätä sen niskaan. ”Oletko sä miettinyt, että hankkisit nuoren hevosen? Sellaisen, joka olisi valmis kilpailemaan muutaman vuoden päästä, kun sä olet valmistunut. Lupaavia nuoria saa kohtuullisella hinnallakin, jos ne eivät ole tunnetuimmasta suvusta. Ja kyllähän sä ratsastustaitojasi pystyisit ylläpitämään silläkin välin, Nita tarvitsee täällä aina liikutusapua. Meille tuli juuri muutama aika kiva uusikin hevonen, vähän luulen, että hän antaisi sun kilpaillakin jollain niistä. Ei se kuitenkaan pysty ratsastamaan kaikkia.” Tunnen oloni vähän tyhmäksi, mutta samalla helpotus huokuu yli. Tinja on juuri pistänyt mun ongelmat siistiin pakettiin ja sitonut rusetin päälle. ”Mä… en, en ole miettinyt”, huokaisen. ”Voitko sä auttaa mua etsimään hevosen?”, jatkan pienen tauon jälkeen ja Tinja hymyilee mulle kuin lottovoiton saaneena. ”Tottakai, mulla on jo muutama mielessä!” Kaksi ihmistä kommentoi mun keventynyttä olemusta työpäivän aikana maanantaina, ja mä hymähtelen puolittaisia epävastauksia. Seppeleestä ajan suoraan takaisin Ilvessuolle, missä tällä kertaa päärakennuksen olohuoneessa istuu Tinjan lisäksi Nita ja Nitan tytär Nella. Kahdeksanvuotias hymyilee mulle heti kun astun olohuoneeseen ja syöksyy puristamaan mut tiukkaan halaukseen. ”Sä voit saada Lindan, jos sitten käy täällä taas” ”Linda taitaa olla vähän pieni mulle, siitä tulee tosi kiva poni sulle, kun se vähän kasvaa”, naurahdan miettien vuosikasta ratsuponivarsaa. ”Sitten mäkin haluan ison hevosen!”, Nella huudahtaa mulle ja katsoo äitiään anovasti. ”Katsotaan nyt muutama vuosi”, Nita vastaa tytölle, joka on ilmeisesti tyytyväinen ja palaa sohvalle katsomaan taustalla pyöriviä lastenohjelmia. Ilta sujuu tutkiessa netistä löytyviä sekä Tinjan ja Nitan yhteyksillä haalittuja hevosehdokkaita. Muutama hylätään heti hinnan, suvun tai muun seikan perusteella. Osa liikkuu hassusti, ja yksi näyttää kaikissa myyntivideoissa kireälle kuin viulunkieli. Me päädytään yhdessä karsimaan hevoset neljään ehdokkaaseen, ja lisäksi mä lupaan laittaa viestin Halluharjaan, mistä Noksu ostettiin. Heillä on usein hiljaisessa myynnissä hevosia, joten ei tee pahaa kysyä. Keskenään varsin erilaisissa neljässä hevosessa on kaikissa jotakin hyvää. Sirorakenteinen ruunikko on äärimmäisen hyväaskelinen, toinen ruunikko näyttää tasaisemmalle, mutta kuitenkin laadukkaalle. Musta tamma on hyväsukuinen ja kiva rakenteinen, ja tukeva rautias vaikuttaa olevan rakenteesta huolimatta yllättävän joustava. Seuraavan viikon kuluessa kaikki ehdokkaat osoittautuvat kuitenkin huonoiksi. Sirorakenteinen ruunikko on kyllä hyväaskelinen, mutta väitetysti ratsastajaan totutettu ruuna sinkoaa metrin ilmaan heti kun liikahdankin satulassa. Omistaja yrittää väittää, että se jännittää uutta ihmistä, mutta tallityöntekijöiden hiljaiset katseet kertovat toista tarinaa. Toinen, vasta kaksivuotias, ruunikko on muuten todella kiva hevonen, mutta selvästi kasvussa jäljessä ikätovereita. Huonolla tuurilla tamma jää ponikokoiseksi, ja hyvälläkin siitä tulee reilu puolitoistametrinen. Toinen kaksivuotias, musta tamma, osoittautuu tallitavoiltaan todella huonokäytöksiseksi luimiessaan naapureille ja takoessaan karsinan seiniä kavioillaan ennen kuin ehdimme edes ottaa sen käytävälle. Viimeinen ehdokas, rautias, on vanhin. Nelivuotias tamma kulkee omistajansa kanssa kivan näköisesti, joskin vähän hitaan oloisesti, kaikissa askellajeissa, mutta tuntuu hitaalle ja tahmealle kuin jäisi kärpäspaperiin kiinni jokaisella askeleella heti, kun nousen satulaan. Saan Halluharjan omistajan kiinni samana päivänä, kun käyn testaamassa rautiasta, ja saan tietää, että heillä on ainakin yksi ehdokas. Sen jälkeen seuraa kryptistä mutinaa mahdollisesta toisesta vaihtoehdosta, ja puhelu päättyy, kun me on sovittu tapaamisaika. Halluharjassa yksi tallityöntekijöistä, Erika, esittelee mulle ja Tinjalle Bellen, sievän kolmevuotiaan kimon. Se on mukava hevonen ja täyttää kaikki alkuperäiset kriteerit. Mä en kuitenkaan ole varma. Varovasti tiedustelen, mikä mahdollinen toinen hevonen oli. Erika hymyilee tietävästi ja sanoo etsivänsä Raunon. Kohotan kulmiani hämmentyneesti, pohtien, mihin me tilan siittolanjohtajaa tarvitaan. Me ihmetellään Tinjan kanssa hetki keskenämme keskellä tallin käytävää, kunnes Rauno ilmestyy kulman takaa ja hymyilee meille tervehtien. ”Mennäänpä katsomaan Lediä”. Ja silloin mä muistan. ”Mutta… Eikö, tuota, eikö Ledi ole se…”, takeltelen ulos, ja Tinjan ilmeestä näen, että hän on tippunut kärryiltä. ”On”, Rauno vain vastaa, tietäen mistä puhun, ”Sen varsa voi olla sun.” Haukon ilmaa yrittäen muodostaa sanoja kuin musta olisi lyöty ilmat pihalle. ”Se jäi kantavaksi”, on kaikki mitä saan sanotuksi. Tinja näyttää entistä hämmentyneemmälle, mutta Rauno nyökkää, ”Melkein kolme kuukautta täynnä”. ”Minä… unohdin”, jatkan epäjärjellistä änkyttämistä. ”Hetkinen hetkinen. Mistä te nyt puhutte?”, Tinja toipuu hämmennyksestään ja annan Raunon selittää. ”Ledi on yksi meidän tammoista, loukkaantui alkuvuodesta ja päätettiin varsottaa se. Se ei kolmannellakaan kerralla tullut kantavaksi, ja meidän oli pakko vaihtaa oria lennosta sellaiseen, joka oli helposti saatavilla. Okeanos astui meillä ennen Eedille myyntiä, ja meillä oli edelleen sen pakaste. Eedi antoi luvan, joten viimeisenä yrityksenä Ledi astutettiin sillä.” Meistä enemmän tilanteessa järjellisenä Tinja alkaa esittää lisäkysymyksiä. Rauno kertoo, että oli Noksun entisen hoitajan kanssa saanut Halluharjan omistajan suostumaan järjestelyyn. Jos mä haluaisin, saisin Ledin ylläpitoon kunnes varsa on erotettu. Tamman ylläpitokulut ja pienehkö väliraha kattaisivat varsan hinnan, ja minä saisin pitää varsan. Järjen äänenä Tinja yritti parhaansa mukaan hidastaa. Eihän ollut edes varmaa, selviäisikö varsa. Tai että siitä tulisi edes hyvä. Ja miinuksen puolella ikänsä puolesta oleva hevonen olisi aivan liian nuorikin. Mutta mä olen jo tehnyt päätökseni. Vielä samana iltapäivänä ajan Seppeleen pihaan täydellä trailerilla. Ledi hirnuu pehmeästi trailerissa, ja mä toivon, että kaikki menee hyvin taluttaessani sinisilmän sen uuteen kotiin.  Ledi saapuu Seppeleeseen Chicon ja Karin seuratessa tapahtumia sivusta. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Nov 3, 2021 23:15:32 GMT 2
”Toi on kyllä kivan oloinen hevonen” Cella huikkaa mulle pilkullisen ratsunsa selästä, kun me kohdataan kentän portilla. Mä hymyilen ja nyökkään ratsukon kadotessa jo kuuloetäisyyden ulkopuolelle meidän jatkaessa matkaa kohti tallia. Ledi on kiva hevonen, mutta Ledi ei tunnu mun hevoselta. Se on kiltti ja kiva, mutta mä en tunnu saavan siihen sen parempaa kontaktia. Meidän päivät puuroutuu yhteen kaiken sujuessa ihan mukavasti, muttei loistavasti. En koe sen kanssa suuria onnistumisia tai epäonnistumisia, ja vain parin viikon jälkeen musta jo tuntuu kuin tamma olisi ollut Seppeleessä paljon pidempään. Se suhtautuu innokkaisiin rapsuttajiin niin rauhassa, että voisin kuvitella sen asuneen ratsastuskoululla aina. Samalla tyyneydellä se tosin suhtautuu aika pitkälti kaikkeen muuhunkin. Ledi tuntuu olevan mielenmaisemaltaan täysin neutraali, ja rehellisesti sanottuna mulla alkaa olla vähän tylsää. Tylsyys kuitenkin haihtuu, ja tunnen vatsassani pienen nipistyksen joka kerta, kun katson puhelimeni ruutua. Laskuri liikkuu joka aamu. 234 päivää laskettuun. Mä muistutan itseäni, ettei Ledin tarvitse tuntua mun hevoselta, koska Ledi ole mun hevonen. Mutta mun hevonen on tulossa. Seitsemän kuukautta ja kaksikymmentäkaksi päivää. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Dec 20, 2021 11:10:09 GMT 2
20.12. - Pikkujoulujen jälkeen Päässä jyskyttää ja hämärä huone tuntuu pyörähtelevän ympärillä, mutta mun on pakko puskea itseni ylös sängyltä. Silmät osuvat sohvalla makaavaan mieheen, ja edellinen ilta palautuu mieleen. Kun se taksikuski oli tajunnut, että Aleksanteri oli nesteen peitossa ja haisi epäilyttävästi glögiltä ja alkoholilta, se oli ilmoittanut meidän ekalla stopilla, ettei tosiaan kuljettaisi sitä kauemmas. Ja koska se stoppi oli ollut mun piha, surkean näköinen Aleksanteri oli jäänyt siihen, sen jälkeen kun me oltiin jouduttu maksamaan ylimääräistä taksin siivouksesta. Ensin se oli mutissut jotain ja meinannut lähteä kävelemään kotiin, mutta mä olin vain katsonut sitä epäuskoisesti glögin jäädyttävässä pakkasessa ja komentanut mun sohvalle nukkumaan. Siinä se nyt oli, joten mä jouduin hiippailemaan pienessä asunnossani hiljaa kuin hiiri päästäkseni töihin. Onneksi ison vesilasin ja särkylääkkeen jälkeen alkoi jo tuntua sille, että elämä saattaisi kuitenkin voittaa. Ennen kotoa lähtöä jätin Aleksanterille särkylääkkeet esille, olettaen, että se sentään muistaisi missä se on. Työaamu rullasi eteenpäin tuskallisen hitaasti, mutta onneksi työkaverina edes oli Pyry, joka ei ollut ollut pikkujouluissa ja siten oli niin pirteä kuin Pyry nyt yleensä on. Pari kertaa se yritti tivata multa, mitä täällä oli tapahtunut yön aikana, pääasiassa löydettyään pinon glögikuppeja pesukarsinan edestä. Kun mun vastaukset oli aika epämääräisiä eivätkä tuoneet mitään lisätietoa, se luovutti ja me palattiin työskentelemään hiljaisuudessa. Hiljaisuus jatkui myöhemminkin, kun Inkeri saapui siivoamaan meidän kanssa. Se kuitenkin eli ja muutti muotoaan mukavasta hiljaisuudesta sellaiseen kevyesti painostavaan. Inkeri mulkoili mua kuin pahempaakin rikollista, ja sillä oli komea kuhmu päässä. Siitä ei Pyrykään viitsinyt kysyä mitään, eikä mullakaan ollut tietoa missä välissä se oli ehtinyt sellaisen hankkia. Hiljaisuus päättyi yllättäen, kun kesken päiväruokinnan ovesta paukkasi se Hannes, ja samalla mä tajusin, ettei mulla ollut mitään hajua oliko se ikinä lähtenyt vintiltä yöllä. Oli miten oli, sitä tuntui tänään kiinnostavan se työntekijöihin (ja hevosiinsa) tutustuminen, kun se roikkui pitkin tallia meidän perässä ja kysyi meiltä kysymyksiä meistä, tallista ja meidän syntymäajoista (mikä luonnollisesti johti keskusteluun meidän syntymäkivistä). Mä yritin olla sille ystävällinen, Inkeri ei, vaikka Hannes yrittikin kysellä siltä eniten. Kai se oli ottanut tosissaan Inkerin ehdotuksen tutustumisriiteistä. Mä pääsin onnekseni liukenemaan paikalta koska aamuvuoro loppui, jättäen Inkerin Hanneksen armoille (tai toisinpäin?) ja suunnaten Ledin karsinalle. Maneesissa oli harvinaisen tyhjää, kai kaikki vielä toipuivat edellisestä illasta tai laajemmin Seppele Cupista. Ledi liikkui mun kanssa letkeästi, vaikka sen vatsa oli jo alkanut kasvaa merkittävästi enkä ollut viitsinyt klipata pörröistä talvikarvaa valmiiksi kylmänherkältä tammalta. Joku tuntilainen olikin yksi päivä sanonut, että tässä vaiheessa se muistutti enemmän lehmää kuin hevosta. Talvi-ilma oli selvästi vaikuttanut tammaan, ja se meinasi innostua liikaa niissä muutamassa laukannostossa, jotka sille sallittiin. Nopeasti otin kuitenkin laukan alas tamman jalkaa ajatellen, ja tyydyin ratsastelemaan kevyttä ravia hieman päämäärättömästi maneesissa, kaivaten niitä päiviä, kun pääsin treenaamaan vakavammin omalla ratsulla. Samalla mun muistikuvat välähtelivät siihen pirun pokaaliin, ja mietin, mitä sillekin oli käynyt. ”OVI AUKEAA”, kajahti maneesiin kun me käveltiin jo loppukäyntejä. Melko kärsivän näköinen Cella rämäytti oven auki ja talutti Windinsä maneesiin. Sitten se huomasi mut, ja musta tuntui, että koko maneesi jäätyi. Eikä vain siitä pakkasilmasta, joka vyöryi sisälle avoimesta ovista. Se katsoi mua ja Lediä pitkään. ”Säkin oot selvinny tänne asti, olitko ees kotona välissä?”, piikikäs sävy viilsi ilmaa ja mä en tiennyt mistä oli kyse. ”Joo, mehän lähdettiin jo ennen kuin Artsin tilataksi tuli”, mä yritin pitää sävyni ystävällisenä ja ilman paniikkia – mitä hemmettiä mä sillekin muka olin tehnyt? Cella tuhahti mun suuntaan vastaamatta, ja mä kurtistin kulmiani Ledin selässä. Onneksi tamma alkoi olla jo kävellyt tarpeeksi, joten suuntasin sen kanssa talliin, missä löysin pokaalin paloja Ledin kaapista. Eikä mulla ollut yhtään enempää tietoa siitä, miten ne oli sinne joutuneet, kuin siitä, mitä mä olin jollekin Cellalle muka tehnyt. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Dec 20, 2021 22:43:45 GMT 2
Ledi tarhassa - 20.10.2021
|
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jan 14, 2022 11:36:51 GMT 2
14.01. - Puoliväli ”Tamma”, lukee eläinlääkärin viestissä. Mä olin unohtanut kysyä varsan sukupuolta tiineystarkastuksessa, ja jouduin tavoittelemaan kiireistä eläinlääkäriä melkein viikon ennen vastausta. Nyt se sitten tuli, ja mä tuijotin puhelimen ruutua suitset toisessa kädessä sekavin fiiliksin. Toisaalta mä olin kai halunnut toisen Noksun, vaikka mä vähän luulen, että kukaan muu ei haluaisi toista Noksua mulle. Mutta tammatkin on kivoja, ja kyllähän se silti isältään puolet geeneistään perii. Muistutan itseäni, ettei sillä edes pitäisi olla väliä, jos varsa on terve, ja tungen puhelimen taskuun tasapainotellakseni syliini ratsastusloimen ja satulan. Nostan satulan Ledin selkään ja säikähdän jostakin hiipineen Hanskin ääntä takanani. Se alkaa tenttaamaan multa, koska aion tulla sen estetunnille, kuten lupasin. Koska täytyy mun opintojen estenäytöistä selvitä. Lopulta se lupaa lähettää mulle vapaita aikoja, ja mä lupaan varata jonkun niistä. Luulen keskustelun olevan ohi, mutta ei tietenkään. ” - Ja et kai sä tällä tule, eikös tää ollut rikki ja ties mitä vielä?” Hanski jatkaa Lediä kohti viittoen. ”Joo, en, se on kantavakin”, mutisen koska Hanski edelleen vähän kauhistuttaa mua. ”Hmph, no, se selittääkin”, Hanski katsoo arvostelevasti tammaa ja poistuu paikalta. Huokaisen ja rapsutan hevosta. ”Ei se sun syys ole”, naurahdan kyllästyneen näköiselle tammalle ja alan kiristää satulavyötä. Se jää reiän löysemmäksi kuin yleensä, mikä saa mut innostumaan. ”Ootko ihan varma ettei se ole vaan ollut ruoka-aikaan kotona?” Aleksanteri kysyy Mannyn naureskellessa kommentille vieressä, ja mä mulkaisen niitä kohti, koska en oikeasti ole ihan varma. Mutta onhan Ledi tänään jo tasan puolivälissä tiineyttä, eli mun mielestä on ihan oletettavissa että mahavyön reikien vaihtuminen johtuu siitä, eikä liiasta heinästä. Toki mä voisin reagoida asiaan muutoin kuin kuuluttamalla puolelle tallille intoani tulevasta varsasta, altistaen ruuhka-ajan kaikki kuulijat intoilulleni. ”Koska sillä onkaan laskettu?” ohikulkeva Salma tiedustelee satula sylissään. ”25. kesäkuuta, kuulemma se varsoi ensimmäisensä vähän etuajassa”, vastaan epäröimättä sekuntiakaan – näkisittepä, kuinka monta ympyrää kalenterissa on. ”No, kai se voi jo vähän alkaa näyttää”, Salma toteaa jatkaessaan matkaa, ja mä hymyilen kirjavalleni. Kyllä Salma tietää paremmin kuin Aleksanteri, sen tamma on kuitenkin varsonutkin. Tarjoan Ledille porkkananpalan ja se hamuaa sen suuhunsa kiltisti ennen kuin poistan riimun ja lähden taluttamaan hevosta lumituiskussa maneesille. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jan 28, 2022 18:34:44 GMT 2
28.01.2022 - Kahvia
”Miten teillä meni? Allu ei enää vastaa?”, viestissä luki ja mä huokaisin. En erityisesti halunnut olla se, joka kertoisi Milla-Riinalle, että Aleksanteri oli juuri lentänyt sen tamman kyydistä kuin leppäkeihäs. ”Mulla ja Indillä meni ihan hyvin, laittoko Allu sulle niitä videoita?” strateginen vastaukseni kuului, ja mun puhelin heräsi eloon soittoäänen kera. Milla-Riina siellä raakkui valitusta, kuinka videoissa näkyi vain lunta, ja tivasi multa, miten Allulla ja Indillä oli mennyt. Lopulta mä jouduin tunnustamaan, ja se ilmoitti mutinoiden kera tulevansa vahtimaan meitä seuraavalla kerralla. Mä myönnyin alistuneena kohtalooni. En alun perinkään ollut tiennyt miten hyvä idea tämä yhteisliikutussopimus olisi, mutta mä olin suostunut, koska mun ratsut alkoivat käydä vähiin. Ilvessuolle ehdin harvoin ja Seppeleeseen oli tuntunut tupsahtelevan uusia hoitajia kuin sieniä sateella. Niinpä mulla ei yhtäkkiä enää ollut liikutettavana Röstiä. Olin nauttinut ponin läpiratsastamisesta, ja meille oli löytynyt jo kiva yhteinen sävel. Hätävarjeluliioitteluna olin päättänyt keventää Ledinkin liikutusta sen kasvavan vatsan ja vanhan jalkavamman takia. Siispä mä olin tarttunut Riiniksen (tai Mannyn?) pyyntöön liikuttaa Indiä innolla, ihan täysin rekisteröimättä koko hommaa. Nyt mä tuijotin tummunutta puhelimen näyttöä kesken iltaheinien jaon, Pyryn kolistellessa väkkäriämpäreiden kanssa käytävän toisessa päässä. Se katsoi mua pitkään, muttei sanonut mitään, kun tartuin heinätuppoon ja innottomasti sulloin sen Ailenin karsinaan. Siinä oli kyllä sievä hevonen. Seuraava päivä valkeni kylmänä ja yhtä lumisena kuin aiemmatkin, ja iltapäivällä mä raahauduin vapaapäivästäni huolimatta tallille, vaikka Milla-Riinan katseen alla sen hevosen liikuttaminen ei kuulostanutkaan mun suosikkijutulta juuri nyt. Indi oli onneksi oma kiltti itsensä hoitaessa, ja meidän ihmisten oleminen vaipui merkityksettömään small talkiin säästä ja muista turvallisista aiheista. Eikä kulunut kauaa, kun mä jo seisoin maneesissa Indin vieressä samassa rykelmässä Aleksanterin ja Milla-Riinan kanssa. Milla-Riina rypisti sen kulmia. ”Jos sä Eedi ratsastat ensin. Aleksanteri voi sitten vaikka… loppuverkata tai jotain”. Allu näytti ärsyyntyneelle, mutta ei kai sekään edellisen yrityksen jälkeen ollut erityisen innokas kipuamaan Indin satulaan, joten me katsottiin toisiamme ja mä kohautin olkiani. Se nyökkäsi sen merkiksi, että suunnitelma oli okei, ja niin mä aloin valmistella tammaa selkään nousuun. Ruunivoikossa oli virtaa kuin missäkin vara-akussa, ja mä sain tosissani ratsastaa sitä. Kevyt toppatakki oli ihan liikaa, ja hiki virtasi, kun me päästiin laukkatyöskentelyyn saakka ja tamma tuntui pomppivan mun alla. Lopulta hidastin tamman ravin kautta käyntiin ja etsin katseellani Aleksanteria. Se oli kuitenkin hävinnyt jonnekin. ”Haluskohan se Allu mennä tällä?” kysyn maneesin penkillä puolituomitsevasti meitä katselevalta Milla-Riinalta, joka kohauttaa olkiaan. ”En mä tiedä, se häipy jo aikaa sitten”. Tyydyn nyökkäämään ja jatkan itse tamman jäähdyttelyä, edelleen vähän stressaantuneena Milla-Riinasta katsomossa. Kun lopulta kiipeän alas kevyesti hionneen hevosen selästä, se nyökkää mulle. ”Ihan hyvän näköisesti se meni. Haluan kyllä vielä nähdä miten se Allu ratsastaa sitä, jos haluatte molemmat jatkaa sen kanssa”. Se on mulle tarpeeksi hyvä, ja nyökkään melko tyytyväisenä mun ja Indin suoritukseen. Mua ärsyttää se, että Allu oli vaan hylännyt mut Indin ja Milla-Riinan seuraan, mutta juuri nyt mun pitää keskittyä hevosen pois laittoon. Indin jäädessä tyytyväisenä mutustamaan heiniään, mua kutsuu oleskelutilat ja niiden tarjoama (ilmainen) kahvi. Huoneen ovella kuitenkin jähmetyn sekunniksi, koska sen sisältä kuuluu mulle tuttu nauru. Sitten rysäytän oven auki voimalla. ”Amanda, mitä sä oikein teet täällä?”, en mä oikeasti ole vihainen, vain vähän järkyttynyt. Etenkin sen jälkeen, kun juuri lauantaina olin vuodattanut sille kaikki Seppeleen draamat ja mun tunteet. Ja ties mitä se oli Tinolta ja Katalta jo tähän mennessä kuullut. Se kääntää päänsä niin, että sen ruskeat hiukset heilahtavat puolelta toiselle, ja se vastaa hymyillen. ”No mä tulin katsomaan että sä pärjäät täällä, sen jälkeen mitä sä lauantaina…”, mun varoittava katse kuitenkin katkaisee sen lauseen. Mä en halua että se puhuu yhtään enempää lauantaista, etenkään kun Aleksanteri istuu pöydässä sitä vastapäätä ihan liian mukavan näköisesti. Niillä on molemmilla käsissään kupit höyryävää nestettä, ja mä olen selvästi astunut keskelle keskustelua. Keskustelua mistä, siitä mä en ole ihan varma. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Feb 11, 2022 23:18:45 GMT 2
10.02.2022
Tajuntaan tunkeutuva pirinä hätkäyttää mut hereille, ja kellon (5:45) lisäksi näytöllä mun huomiota vaati WhatsAppin kuvake. Liu’utan näytön auki noustessani ja viestien lähettäjä näkyy valikossa. Aleksanteri. Tuhahdan ja sammutan koko puhelimen, mua ei juuri nyt kiinnosta vastata sille. Jos se olisi halunnut puhua, olisi sitten puhunut eilen. Mun oli ollut tarkoitus käydä Fleimissä juomassa ehkä lasi limsaa ja tulla kotiin, mutta mulla oli mennyt hermot kireään tunnelmaan ja siihen, ettei Allu ollut vastannut edes mun small talk yrityksiin kunnolla. Kai se oli kuullut huhut meistä ja päättänyt, että tekisi kaikille selväksi, ettei me olla mitään. Ettei se halua mitään musta, edes mun ystävyyttä. Se sattui, ja mä olin sortunut Fleimin sokerisiin drinkkeihin, joita Kiri oli mulle sekoitellut. Kahdelta pakkasessa kävellessä oli jo kaduttanut ja nyt pakottaessa aamupalaleipiä alas eilisen juomat tuntuivat pyrkivän ylös. Koska oli pakko, särkylääkettä ja vesilasia myöhemmin mä peruutin murokippoa muistuttavan autoni kinoksesta ja ajoin Seppeleeseen. Aamutallissa saa onneksi olla rauhassa. Edes innokkaimmat hevosten hoitajat eivät (yleensä) ilmesty paikalle ennen aamuvuoron ohi menoa, ja niin tänäänkin. Mä sain tehdä ruokinnat, tarhauksen ja karsinoiden lappamisen kaikessa rauhassa, seuranani vain heikko suomipop-soittolista. Mä olin vielä syömässä lounasta, kun Pyry porhalsi päivävuoroon huomattavasti pirteämmin kuin mä. Mua hävetti viime aikojen sekoilu, enkä saanut tehtyä muuta kuin nyökättyä, kun se katsoi mua kerran ja sanoi vaan, ”Teillä tais eilenkin mennä myöhään”. Hengen vedon jälkeen Pyry jostain sai vielä energiaa kyseenalaistaa mun puhelimen käyttöä ”Voisit kyllä viesteihin vastata”. Mun pää varmaan nousi lautasta tuijottamasta hälyttävää vauhtia, kun mä mietin mitä se ja Allu oikein oli jo ehtineet aamun aikana juoruilla. Mitä oikeutta Allulla edes oli puhua musta jollekin Pyrylle? ”… mä yritin kysyä sitä että muistitko sä ottaa ne pihattohevoset sisälle aamuksi?” se jatkoi katsottuaan mua kulmat kurtussa muutaman sekunnin ajan. Muistin mulle jätetyn lapun pihaton vesiautomaatin ongelmasta ja korjauksesta, ja sain taas nyökättyä. ”Öm… Joo, sori, tota, akku loppu. Ne on sisällä aamun tarhaajien bokseissa”, onneksi Pyry vaikutti tyytyväiselle vastaukseen ja keskustelu oli ohi, kun se lähti tekemään töitään. Mä taas jäin tiskaamaan astioitani. Kai Ledikin kaipaisi liikuntaa. Tuntui entistä syyllisemmälle, kun mietin kuinka olin työni lisäksi laiminlyönyt sitä. Tammaparka ei ollut saanut lähellekään riittävästi huomiota multa viime aikoina. Ledi ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaantuneelle, vaan lähti tarhasta mun mukaan innolla (ei varmaan vähiten tarjotun porkkanan vuoksi, mutta kuitenkin). Lailakin olisi halunnut meidän mukaan, mutta se joutui jäämään ulos kun mä talutin sinisilmän sivukäytävälle. Päivän kääntyessä kohti iltapäivää tallin puolelta alkoi kuulua iloista höpötystä, mutta mulla ei ollut mitään mielenkiintoa törmätä kehenkään. Varustin kirjavan ennätysvauhdilla, luvaten sille extrarapsutuksia kun me palattaisiin. Maastoilu tuntui tuhottoman hyvälle idealle ihmisten välttämiseksi, joten pihasta ohjasin ratsuni valitettavan aurinkoiselle polulle. Edes mun päässä tiiviisti istuvat aurinkolasit eivät pystyneet heijastamaan pois kaikkea lumen korostamaa auringonvaloa, saati mun väsymystä ja edelleen läsnä kolkuttelevaa päänsärkyä. Ledi oli selvästi myös maastoilun kannalla, ja reippain askelin se jatkoi metsänrajaa kohti tavattoman rohkeasti. Sen pienet sivuloikat säikkyessä yleensäkin lähinnä naurattivat mua Noksun jäljiltä, mutta tänään edes niistä ei ollut tietoa. Seuraavalla suoralla kannustin Ledin raviin, ja pärskyen tamma kiihdytti tahtia. Viime viikolla se oli ollut vähän liikkumishaluton, mutta nyt tilanne oli kääntynyt ja hevoseni olisi halunnut mennä ihan täysiä. Edes meidän tavallisesti varovainen eläinlääkärimme ei ollut kannustanut mun ylivarjeluliioittelua, joten vähän huono omatunto (tästä ja kaikesta) kropassa pyörien nostin perseeni tamman penkistä ja annoin sille luvan nostaa laukka. Ja minkä laukan Ledi nostikaan! Vinkaisten tamma löi päänsä niin alas kuin helposti sai, ja kumipallon lailla loikki pari ensimmäistä askelta. Se yllätti mut, mutta sain hevosen pään ylös viime hetkillä, ja Ledikin taisi tajuta ettei laukka kauaa sillä tavalla jatkuisi. Mä tunsin, kuinka se venytti askeltaan ja madaltui kuin vinttikoira. Hevosen voima mun alla ja tuuli mun kasvoilla sai mut haukkomaan henkeä, kun yritin säilyttää kontrollin. Onneksi peltojen välissä näkyvyys oli loistava, vaikka kylmästä viimasta kyyneleet täyttivätkin silmät ja kavioista pöllyävä lumi näkymät. Ennen kuin mä ehdin pyytää ja suora loppua, Ledi jo hidasti leppoisampaan laukkaan ja siitä mun pyynnöstä raviin. Tamma oli selvästi saanut jotain ulos systeemistä, koska nyt ravi oli vauhdikkaan sijaan varsin rentoa ja hevosella oli jo aikaa katsella puskiinkin (vihreitä miehiä? Ehei, vain jäniksiä tällä kertaa). Rauhallisesti etenevän hevosen selässä mä ehdin palata edelliseen iltaan ja tallilla kytevään draamaan mielessäni. Häpeä tulvi jälleen ylitseni, ja Ledin hidastaessa käyntiin rapsutin sitä vain hajamielisesti. Me ollaan kaikki aikuisia ihmisiä, kai meidän pitäisi osata käyttäytyä. En mäkään ollut ihan reilu Allulle ollut, me oltiin sovittu että ollaan kavereita. Ei mulla ollut mitään oikeutta suuttua sille, jos se halusi olla Riiniksen kanssa. Luottaen Lediin vedin esiin kännykän taskusta ja käynnistin sen ensimmäistä kertaa aamun jälkeen. Akkua oli reilusti yli puolet, ja mä irvistin valkoiselle valheelleni. Pyryn viesti pihattohevosista oli ilmestynyt Allun viestien ylle, ja mun äiti oli myös kysellyt kuulumisia. Vastasin sille nopealla ääniviestillä ja lupasin soittaa illalla. Se oli ollut vähän huolissaan sen jälkeen, kun olin edellisellä kerralla kotikotona käydessä ilmestynyt kotiin itkeneenä ja humalassa. Tai tietenkin se oli nähnyt mut vasta aamulla, mutta krapulan taso ja mustat ripsariviivat kasvoilla olivat antaneet mut ilmi ilman paljoa kyselyä. Ledin ottaessa pari raviaskelta kodin siintäessä etäällä lykkäsin Allun viesteihin vastaamista ja työnsin puhelimen takaisin taskuun. Kyllä mä ehtisin tallillakin. Väsymys painoi edelleen, eikä päänsäryn jäänne ollut mennyt minnekään kun pääsin tallille, mutta kivan maastoilun jälkeen oli jo vähän parempi yleisfiilis. Ledin lämmin hengitys mun käsissä ja tuuppiminen päällä kun lopetin lupaamani rapsutukset liian aikaisin saivat mut jo hymyilemään, ja mä päätin jäädä hengailemaan mun lempipaikkaan vielä hetkeksi. Niinpä luin Allun viestit rapsutellen onnellisen näköisen kirjavani säkää. Tuntui pahalta, kun tajusin, etten ollut vastannut sen edelliseenkään viestiin Indistä, mutta sentään se halusi puhua. Tai oli ainakin yöllä halunnut, ja mun parhaan muistin mukaan ihan selvin päin. Tosin mun muistiin tosin ei ollut luottamista. Enemmän kuin sen halu puhua mun huomion kiinnitti edellise viestin lause ”käsitin et me ollaan vaan kavereta mutta olikose niin?”. Mä en osannut tulkita sitä. Halusiko se vaan että mä vahvistan että me ollaan kavereita oman mielenrauhansa vuoksi, vai oliko sillä joku muu taka-ajatus. Tai ehkä se halusi tietää olinko mä valehdellut sille. Tai… Mä olisin keksinyt vaikka kymmenen skenaariota lisää, mutta en ehtinyt, koska en ollut tajunnut lopettaneeni Ledin rapsuttamista ja se tuuppasi mua rintaan. Puhelin melkein lensi käsistä, mutta viime hetkillä onnistuin pelastaaan sen Ledin juomakipolta. Allu sai jäädä vielä hetkeksi luetulle, kun jatkoin vaativan hevosen rapsuttelua. Autosta mä vastasin sille, vaikka olinkin pelkuri ja jätin sen kysymyksen huomiotta. ”En mäkään oo hyvin käyttäytynyt sua kohtaan, sori. Vois olla hyvä jutella, mä en oo viikonloppuna Liekkiksellä, mutta sit ystävänpäivänä?”Mä en tiennyt, oliko ystävänpäivä ihan oikea valinta, mutta ainakin me oltaisiin samassa paikassa. Ja mä lohdutin itseäni jo etukäteen sillä, että ainakaan ystävänpäivänä ei tarjottaisi glögiä enkä mä aikoisi vetää mitään typeriä kännejä. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Feb 14, 2022 23:59:36 GMT 2
15.2.2022 - Haavoja
Vuoden kiusallisimmat hetket oli koettu jo näin helmikuussa, enkä mä uskonut, että tätä ihan nopeasti ylitettäisiin. Tai niin mä ainakin epäilin, kun olin odotttanut Aleksanteria katsomaan Lediä aamun sarastaessa tallin ikkunoiden takana. Aamutallia tehnyt Pyry oli hälyttänyt mut paikalle hevosen haavan takia, ja kaikki eläinlääkärit olivat ilmeisesti kaikonneet kauas etelään lomalle tai jotakin, koska kukaan niistä ei edes kohtuulliseen aikaan arkiaamuna viitsinyt vastata puhelimeensa. Niinpä mä en ollut tiennyt mitä tehdä, ja kun pää oli muutenkin täynnä Aleksanteria, sille mä olin sitten soittanut. Mua oli kaduttanut heti, kun puhelu oli katkennut, eikä se ainakaan helpottanut, kun Aleksanteri saapui paikalle taksilla selvästi muualta kuin kotoaan. Siitä oli vaan pari viikkoa, kun mä olin vielä sanonut etten mä tiennyt mitä Aleksanterista ajattelin. Mutta kun näitä asioita alkaa ajatella, se hiipii mieleen yhä useammin ja sitten huomaakin jo tuijottavansa liian pitkään, tunnistavansa pienet yksilölliset eleet ja hakeutuvansa toisen seuraan kuin luonnostaan. Kierre on valmis, ja pian tajuaa, että on ihastunut. Se ihastus vain ei vain aina tule sillä tavalla kuin salama kirkkaalta taivaalta, kuten leffoissa ja kirjoissa kun päähenkilö törmää ihastuksen kohteeseen ensimmäistä kertaa. Sen sijaan ihastuminen oli hiipinyt kimppuun ja antanut odotuttaa itseään, tehden mun olon aika ajoin älyttömän epävarmaksi. Lopulta mä olin tajunnut vasta viime viikolla kuinka mun tunteet olivat kasvaneet, kun Aleksanteri oli nauranut jollekin mitä Lyyti oli tallissa sanonut, ja mä olin vaan tuijottanut sitä. Se oli vahingossa katsonut suoraan muhun, ja sitten nauru oli kuollut, koska ei kai sekään osannut mulle mitään sanoa. Mä olin varmaan käyttäytynyt sitä kohtaan Lyytin juhlien jälkeen kylmemmin kuin Seppeleen jäätyneet lukot avausyrityksiä kohtaan, eikä sekään mulle ollut mitenkään kiva ollut. Sillä hetkellä mä kuitenkin olin tajunnut, kuinka paljon siitä pidin. Halusin, että sen nauru olisi jatkunut ja se olisi vetänyt mut lähemmäs, kertonut, mille ne nauroi. Nyt tuntui naurettavalle, että pari viikkoa sitten olin luullut Aleksanterin ja Riiniksen olevan jotain. Olisi mun pitänyt tajuta siitä sävystä jolla se Cellasta puhui, ettei niiden juttu ollut ohi. Tänäaamuna mä olin helvetin surullinen ja ehkä vähän katkera siitä, miten Aleksanteri oli hoitanut sen miettimisen (eli lähtemällä Cellan kanssa kotiin) ja mun kanssa puhumisen. Se ei ollut antanut suoria pakkeja, mutta en mä ihan idiootti ollut, joten ei sen olisi mun kanssa enää tarvinut puhua. Niinpä tämän päivän juttutuokio ahdisti ja olisin halunnut pois. Pois Seppeleestä ja pois Liekkijärveltä, kauas Aleksanterista ja kaikista, jotka tässä sotkussa ovat osallisia. Mä olin toivonut, että se olisi tänään vaan sanonut mulle "kiitos, mutta kiitos ei". Me oltaisiin voitu jatkaa kavereina, mä olisin voinut haudata mun tunteet sitä kohtaan ja hymyillä, kun se tulee vastaan tallissa. Olla kavereita, hengata tallin tapahtumissa ja ehkä maastoilla joskus yhdessä. Mutta se idiootti ei ollut vaan voinut pitää omia mietteitään piilossa, vaan sen sijaan se oli tänään saanut mut kaikesta mun ahdistuksesta ja surusta huolimatta tuntemaan toivoa. Mua oli hävettänyt mun toivon pilkahdukset, koska Aleksanteri oli valintansa tehnyt, vaikka se olisi sanonut molle mitä. Ja nyt sen sanat vaan pyörivät mun päässä ympyrää, kun tarkastelin Ledin sidettä. ”Enkä mä voi väittää etten mä ois niinku ollu kiinnostunu susta”. En tiennyt, mitä se oikein oli ajatellut kertoessaan mulle, mutta nyt mä sitten tiesin, että mun paska olo oli ihan mun oma syy. Jos mä olisin vaan tajunnut mitä tunsin kuukautta aiemmin ja kertonut sille silloin. Jos, jos ja jos. Kyllä mä vielä pääsisin yli, kantaisin pääni korkealla ja hymyilisin sille ja Cellalle, kun ne tulee tallissa vastaan. Nyt on kuitenkin aika olla hetken surullinen ja toivoa, ettei mun hevonen heti tarvitse uudelleen melkein-eläinlääkäriä. Kyllä meidän molempien haavat vielä paranisivat. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Feb 28, 2022 20:38:12 GMT 2
28.2.2022
Mä seisoin maassa kiristäen Ledin satulavyötä ja pohtien, pullisteliko se vai oliko sen vatsa vain saavuttanut jälleen seuraavan reiän vaativan mitan. Mun vieressä Salma oli jo kiipeämässä Bonnien selkään, mutta toisella puolella Lyytikin vielä ähelsi satulavyön kimpussa. Cella sen sijaan istui jo Windin mukavan näköisessä lännensatulassa, samoin kuin Liinu Whinnyn tutumman näköisessä englantilaisessa versiossa. Päätin lopulta, että kyllä se vaan oli niin, että tamman vatsa oli saavuttanut uuden mitan, ja kipusin hevosen selkään joukon viimeisenä. Hihkaisin koko porukalle ”valmis”, ja Liinu lähti johdattamaan meitä pois pihasta ja kohti metsiä. Meidän sekalainen seurakunta oli muodostunut ihan sattumalta. Mun työpäivä oli mennyt harvinaisen sujuvasti ja draamavapaasti, mutta kun päivän viimeisenä työtehtävänä vapautin tallin uusimman asukkaan Kosmoksen syömään päiväheiniään sen karsinaan, mun mieli oli ollut jo muualla. Pieni pakkanen oli huurtanut ilman mun edessä koko aamun, mutta tuulta ei ollut nimeksikään ja lumisadekin vain hentoja hiutaleita. Oli siis lähes täydellinen sää maastoilla, joten mun mieli oli jo metsässä. Ensin piti kuitenkin syödä, joten suuntasin oleskeskelutiloihin mikron luo. Avatessa oven hätkähdin ajatuksistani ja huomasin jännittyväni, kun näin Cellan istumassa pöydän ääressä höyryävä kuppi kädessään yksin. Sen kanssa tuntui olevan ihan päivästä kiinni mitä se musta ajatteli etenkin viime aikoina (sattuneesta syystä), mutta viikonloppuna haudattu sotakirves sai edelleen maata haudassaan kun tervehdin Cellaa ja se mua.
”Ootko menossa Windin kanssa treenaan?” kysyin muistaen Cellan aikeet kilpailla tammalla, ja arvaten että ne oli vasta menossa, koska olin juuri nähnyt Windin tarhassa. Cella huokaisi ja mä vasta nyt kiinnitin huomiota sen harvinaisen hiljaiseen olemukseen.
”Pitäis kyllä, mutta ei oikein huvita. Siel on jotain tuntejakin just, ei edes mahdu treenaan kunnolla”, se päätti lauseen vähän hätiköiden, kuin sen olisi ollut tarkoitus sanoa jotain muuta, mutta pitäytynyt sitten turvallisessa vaihtoehdossa. Mikro päästi äänekkään bingin, ja mä otin ruokani.
”Aattelin lähtee maastoon, tuol on kiva keli. Tulkaa mukaan jos huvittaa”, ehdotin edelleen Cellan ympärillä vähän sanojani varoen, en halunnut olla liian tunkeileva vaikka meillä viikonloppuna olikin melko viininhuuruiset avautumiset ollut. Cella vilkaisi kelloaan ja totesi vain ”Kai me voidaan”, ennen lähtöä hakemaan Windi sisälle. ”Haluutteko te metsäteille vai lähdetäänkö peltoja kohti?”, satulassa kääntynyt Liinu huuteli meille ennen ensimmäistä risteystä, ja mä metsästä koko päivän haaveilleena yritin keskeltä jonoa Oilin takaa huudella että metsään. Muilla ei kuulunut olevan vastalauseita, ja me käännyttiin kohti talvisin lähes käyttämättömiä metsäteitä. Tunnelma alkoi vapautua vähän, kun Salma kertoili Blissin edistymisestä ja mä kuuntelin mielenkiinnolla, jännitys vatsassa kuplien. Joku päivä mullakin olisi oma nuori hevonen. Siitä me siirryttiin sopivalla aasinsillalla Ledin tiineyden etenemiseen ja muiden etäisiin varsahaaveiluihin. Mä lupasin, että Ledin varsan kanssa saisi kyllä puuhata, kun se tähän maailmaan ehtii. Mitä enemmän käsittelyharjoituksia, sitä parempi muksulle. Mä sain syötyä mun ruuan ja kävelin tarhalle. Ledi onneksi irtautui laumastaan Whinnyn viereltä kun huutelin sitä portilta ja yhtä rauhallisesti kuin aina antautui kiinni otettavaksi. Kun käännyin palaamaan tarhasta näin Liinun lähestymässä porttia leveästi hymyillen.
”Tosi kiva sää”, se huuteli kun jäin pitämään porttia.
”Jep, aateltiin mennä maastoon”, nyökkäilin Liinulle ja jäin odottamaan sitä ja Whinnyä tarhasta.
”Me ollaan kans Lyytin kans menossa, se on jo laittamassa Oilia. Voidaan mennä yhdessä?”, Liinu ehdotti ja mä hymyilin innokkaasti, musta tuntui että meidän juttelu oli mökillä vähän katkennut Liinun hävittyä jonnekin kesken meidän viininmaistajaisten.
”Joo, totta kai. Cella ja Windi tosin tulee myös, että meitä on jo ihan ryhmä”, mä naurahdin ennen kuin me melkein valkoisine hevosinemme lähdettiin kohti tallia. Tosin ennen sitä ehdin nähdä Liinun lievästi hämmentyneen ilmeen Cellan mukana olosta. Täytyi kyllä myöntää, että itseänikin hämmensi miten tähän oli päädytty.”Voitasko myö ottaa ravia tuo seuraava pätkä?” Lyyti ehdotti pirteästi maastossa kulkevan Oilin selästä ja Cella yhtyi pyyntöön mun takaa. Windikin ilmeisesti alkoi kyllästyä kävelyyn. Niinpä me seuraavan mutkan jälkeen kannustettiin ratsumme raviin, ja seuraavan parin suoran ajan hevosjoukko eteni matkaa voittavaa ravia Bonnienkin pysyessä mukavasti hevosten tahdissa. Juttelun häly vaimeni kun kaikki keskittyivät ratsuihinsa, ja metsässä oli metallin satunnaista kalausta lukuun ottamatta lähes hiljaista lumen vaimentaessa kavioiden äänet. Ravi päättyi kuin edessämme ei enää näkynyt kuin mutkaa mutkan perään, ja me palattiin kevyeen jutteluun pääosin välttäen epämukavia aiheita. Mä kihisin uteliaisuudesta kysyä kysymyksiä ties mistä – enkä vähiten tallin uuden asukkaan selvästi osalle tutusta uudesta omistajasta. Olin kuitenkin edellisen kerran saanut Cellalta niin puolittaisen vastauksen, että hautasin ajatuksen ja päädyin sen sijaan kyselemään muiden suunnitelmista tulevalle kisakaudelle. Haaveilin samalla omasta kisakaudesta, ja mun taskussa poltteli puhelin täynnä viestejä Ilvessuolta tiedustellen, jos mä tälläkin kaudella haluaisin ratsastaa jotain niiden hevosista. Me päästiin Ledin kanssa tarhasta tallin sivuovelle, muta rauhallisessa siivessä asumisen huono puoli oli, että kun me Ledin kanssa astuttiin ovesta, käytävällä Bonnieta harjannut Salma joutui poninsa kera väistämään meitä. Ja sitten koko lyhyt käytävä olikin jo tukossa, kun kaksi tammaa oli ketjuissa peräkkäin.
”Mä en tiedä sanoinko mä ikinä kiitoksia kakusta ja muusta, joten kiitos”, muistin tilani viikonloppuna enkä voinut olla ihan varma olinko vielä löytänyt käytöstapojani. Salma vaikutti iloiselle, että kakku oli kelvannut, ja mä aloin udella sen ja Bonnienkin suunnitelmia päivälle.
”Piti ratsastaa tasaisella tää läpi, mutta sää kyllä houkuttais maastoon”, sain vastauksen, joka ei tässä vaiheessa enää yllättänyt yhtään.
”No, liity joukkoon vaan, meitä on jo melkoinen joukko lähdössä”, vastasin vähän naurahtaen Salmalle. Bonnie oli saanut ravipätkistä vain lisää energiaa, ja kaikki muutkin olivat varsin innokkaita laukkaamaan, joten kun puiden välistä aukesi peltojen ympäröivä suora, me pyydettiin hevosia eteenpäin. Kuten usein, ensimmäiset metrit olivat hieman kaoottisen tuntuiset. Mä kuulin mun takaa ääniä ja Cellan kiroilua, mikä viittasi siihen, ettei mun takana olevat ratsut ehkä toimineet ihan yhtä nätisti kuin Ledi ja Whinny. Myös Lyytillä mun edessä näkyi olevan vähän vaikeuksia pidellä Oilia. Pian harmonia kuitenkin palasi, ja ilman mun ympärillä peitti edellä kulkevien kavioista pöllyävä lumi. Rauhallisessa laukassa etenevää Lediä se ei vaikuttanut häiritsevän, vaan kirjava eteni vakaasti koko laukkapätkän. Pieneen hikeen päässeet hevoset joutuivat laukan jälkeen kävelemään loppumatkan, kun me palattiin rauhaisaan rupatteluun ja paikkapaikoin mukavaan hiljaisuuteen. Mä nautin mun ystävistä, kauniista säästä ja mukavasta ratsusta täysin siemauksin, unohtaen hetkeksi tallilla hautuvat draamat. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Mar 21, 2022 14:29:43 GMT 2
20.03.2022 - Leirin jälkimainingit ”Hei oottakaa mua!” huusin päätalon ovelta autojen lastautuessa täyteen ja juoksin loppumatkan parkkipaikalle, ettei mua unohdettaisi Ruskamäkeen. Kaksi muuta autoa oli jo ajanut pois, kun mä istuin takapenkille. ”Kiitti Pyry”, hymyilin ratin takana istuvalle Pyrylle ja tajusin samalla autoon laskeutuneen hyytävän hiljaisuuden. Vilkaisin Julia mun oikealla ja Aleksanteria etupenkillä. Hienoa, upeaa, loistavaa. Automatkan kiusallinen hiljaisuus jatkui melkein koko matkan, eikä mulla ollut oikeastaan haluakaan sanoa mitään. Onneksi Pyry jätti mut ensimmäisenä Seppeleeseen, missä mä vielä kiitin sitä kyydistä ja luikin autosta menemään tallille niin kovaa kuin pääsin. Tallissa viikonlopputallit tekemään joutunut Inkeri mulkoili mua sellaisella ilmeellä, että kehtasinkin tulla sinne leyhyttelemään mun leirikokemuksilla. Sentään Ledi oli iloinen nähdessään mut, ja maneesi kohtuullisen tyhjä sunnuntai-illan kunniaksi. Vapaapäivän saaneessa tammassa oli puhtia vaikka muille jakaa, ja mun yritykset ratsastaa rauhallista ravia jäivät vähän puolitiehen. Kuva © Lithy |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 10, 2022 18:47:17 GMT 2
10.04. Toiminnan täyteinen talliviikko ”Ledi, tuutko töihin?”, huhuilin tammaani tarhasta, mutta sen sijaan melkein mun syliin ilmestyi MoodyMare -rehun annoskoon kasvatuksesta huolimatta varsin moody luimiva Windi. Sivuutin pilkkuperseen, mutta samalla mä mietin miten hitossa Cella oli saanut luvan raahata sen ja Ailenin jonnekin rapakon taa viikoiksi. Se oli sillä vedolla sotkenut tallin tuntiaikataulut ihan täysin, ja kaiken lisäksi sillä oli joku rikossyyte vieläpä tallilaiselta. Saiko se edes lähteä noin vaan? Windi sai tarpeekseen mun negatiivisesta ajattelusta, ja yritti parhaansa purrakseen mua, kun hinasin rahtilaivaa muistuttavan Ledin sen ohi portista. Mun oli vaikea uskoa, että Ledin varsomiseen on vielä kolme kuukautta. Mun usko Seppeleen johtoon jatkoi rapistumistaan, kun vähän myöhemmin talutin Lediä kohti maneesia vaihdettuani sen satulavyön pidempään versioon. Gekko lähestyi mua ja Lediä vauhdilla, taluttajan roikkuessa sen riimunnarussa kuin koiraa taluttaen. Mä huokaisin ja nappasin ruunan riimusta kiinni sen ohittaessa meitä. ”Onko teillä joku ongelma Gekon kanssa?”, yritin säilyttää ystävällisen sävyn. ”Ei tietenkään, minä ajattelin vähän ulkoiluttaa tätä, kun ori näytti hieman tylsistyneelle”. Tuijotin Hannesta, koska totta kai se oli Hannes, epäuskolla ja yritin miettiä mitä se tarkoitti orilla. Viime viikolla se oli kuitenkin kutsunut Inkeriä Irene-Kaarinaksi, mikä oli melkein räjäyttänyt Irene-Kaarinan päänupin, ja etsinyt tallista hevosta nimeltä Siili. Mä olin tietenkin näyttänyt Siirin, mutta se oli etsinyt Indiä. Yksi asia mun täytyi kuitenkin myöntää – Gekko oli lähiaikoina vaikuttanut vähän kyllästyneelle. Kaiken tän vuoksi mä vain hymyilin miehelle heikosti ja sanoin ”No, ota nyt edes vähän lähempää ponia kiinni siitä narusta”. Ja se oli ollut pelkkä keskiviikko. Torstaina Emmy oli heti aamupäivästä passittanut mut auttamaan Viljamia, joka oli Ailenin uusi hoitaja. Se oli ollut täynnä itsevarmuutta, mutta mä toivoin että edes ripaus sen itsevarmuudesta olisi tullut taidosta. Mä en tiennyt mitä olisin tehnyt, kun osoittautui, ettei Vili ollut koskaan varmaan edes koskenut hevoseen. Niinpä olin kesken karsinoiden siivouksen päässyt pitämään alkeistuntia. Sen jälkeen olin komentanut Vilin menemään tunneille, mutta mieheen luottamatta päätin etsiä käsiini Emmyn. Kiri seisoi toimiston ovella eksyneen näköisesti, ja mä jäin juttelemaan sille hetkeksi. Kuin salamana Hanneksen pää ilmestyi toimiston oviaukkoon, ja ihan yhtä äkkiä Kiri hävisi paikalta melkein kesken lauseen. Jäin katsomaan sen perään hämmennyksessä, mutta en voinut enää perääntyä, joten selitin tilanteen Hannekselle. Oletin, että tallin omistajaa olisi kiinnostanut sen eläinten hyvinvointi, mutta mitä vielä. ”Kokemattomuus ei aina ole pahe, se voi antaa eväät uudenlaiselle oppimiselle”, oli sen mielipide, ja mä vaan toivoin, että se puhuisi Emmylle. Juuri kun mä olin lähdössä toimistosta päättääkseni työpäiväni ja liikuttaakseni Ledin, Hannes sanoi ”Se Hessu muuten makaili vähän oudosti aiemmin”. Mä olisin voinut kirota miehen maanrakoon, mutta lähdin sen sijaan ripeästi kohti varsin kantavan Hestian karsinaa. Mun oma kirjava hevosparka sai odottaa, koska Hestian karsinassa oli mun sinne saakka saapuessa yhden ponin sijaan kaksi. Miljoona puhelua joka suuntaan, ja lopulta mä jouduin kiitokseksi Hanneksen tulkitsemisesta vielä auttamaan illan tuntilaisia Ledin ratsastuksen sijaan, kun kaikki muut juoksivat varsan ympärillä. Illan päätteeksi mä istuin Ledin karsinassa haaveillen Hestian kirjavasta tammavarsasta ja odottaen omaa tammavarsaani, todennäköisesti kirjavaa. Mä toivoin, että kesällä varsat pystyisivät olemaan yhdessä ja Ledin varsalla olisi leikkikumppani kotona Seppeleessä. Perjantain työpäivä oli ollut niin normaali kuin sellainen Seppeleessä voi olla (ei kovin normaali), mutta Ledi oli aiheuttanut mulle sydämentykytyksiä ja rahan tuhlausta, kun se oli vaikuttanut koko päivän ihan apealta. Eläinlääkäri oli määrännyt sille jotain vitamiineja ja sanonut, että se on varmaan vain väsynyt. Iso varsa ja kaikkea. Mä olin taas istunut illan tamman karsinassa, tällä kertaa toivoen, että mulla kolmen kuukauden kuluttua todella olisi varsa. Lauantaina iltapäivällä mä olin töihin tullessa kokenut viikon järkytyksen. Emmy oli pirteästi pyytänyt mua viemään Kleopatralle oritarhaan vettä. Mä olin miettinyt pääni puhki kuka ihme on Kleopatra, mutta koska kyseessä oli Emmy eikä Hannes, oletin että se oli joku uusi hevonen, jonka tulosta en vain ollut tiennyt. Suunnilleen viisitoista minuuttia myöhemmin syöksyin takaisin talliin vettä valuen. ”SE HEMMETIN LEHMÄ TYÖNSI MUT VETEEN”, ilmoitin kiskaistessani toimiston oven auki. Käytävällä joku tuntilainen säikähti, mutta mua ei enää jaksanut kiinnostaa. Emmy näytti sille, ettei se tiennyt itkeä vai nauraa. ”Miksi meillä on lehmä?”, mä tiukkasin ja lammasmaisen viattomasti Emmy hymyili mulle. ”Cella ja Windi treenaa jotain karjalajeja” ”Sanotko sä, että CELLAN LEHMÄ just työnsi mut altaalliseen vettä?”, mä puhisin takaisin ja Emmy nyökkäsi vähän epävarmasti. ”Ne kyllä väitti että Kleopatra on ihan kiltti”, Emmy yritti oikeuttaa selvästi tallin omistajana epäpätevän päätöksensä ottaa tallille lehmä. ”Varmaan oonkin, mutta mä olen ilmeisesti helvetin hyvä rapsutuspuu. Mä en sitä hoida, hoitakoon Cella itse lehmänsä”, mutisin Emmylle poistuessani toimistosta kohti mun vaihtovaatteita kylmästä hytisten. Matkalla ohitin ainakin Allun ja Lyytin, jotka molemmat tuijottivat mua kuin jotain suohirviötä, mutta kumpikaan ei ilmeisesti uskaltanut seurata. Ja koska koko viikko oli jo ollut ihan liikaa, mun olisi varmaan pitänyt luovuttaa, eikä sunnuntai-iltana lähteä kävelyttämään piristynyttä Lediä ympäri pihoja ilman satulaa. Nyt mä tuijotin hevoseni korkealle kohonneiden korvien yli, kuinka se hemmetin lehmä syöksyi meitä kohti kovaäänisten MOOOOOOO -äänien säestämänä. Mä olin lähestynyt sen tarhaa rauhallisessa käynnissä, eikä Lediä ollut kiinnostanut koko otus ennen kuin tämä ilmeisen eroahdisteinen Kleopatra oli nähnyt kirjavassa hevosessa jotakin tuttua ja syöksynyt suoraan puisen aidan läpi meitä kohti. En ehtinyt kauaa katsella Ledin korvienväliä, ennen kuin tamma päätti että se ehdottomasti ei ole samaa mieltä Kleopatran sukulaisuudesta. Tamma teki nopeamman 180 asteen käännöksen kuin Noksu koskaan, ja syöksyin loikin takaisin kohti tallia. Niinpä mä istuin maassa katsellen, kuinka Hannes loikkasi sivuun tallin ovelta, kun ensin mun leveä hevonen ja sitten ilmeisen rakastunut Kleopatra tömistelivät tallin käytävälle täyttä vauhtia. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 20, 2022 21:15:18 GMT 2
20.04.2022 - Kirje
Mä tuijotin saapunutta sähköpostia vihan huokuessa mun suonissa. Melkein teki mieli heittää puhelin pöydälle ja jatkaa päivää ilman sitä, mutta kiltisti mä tungin sen taskuuni hypistellen siellä odottavaa siististi taiteltua kirjettä. Mä tiesin, ettei mun Riikan kevätaurinkoisten terveisten jälkeen kannattaisi toimittaa sitä, mutta jos tämä päivä jatkaisi kulkuaan kuten edelliset, mä en ehkä voisi itselleni mitään. Ihan varmuuden vuoksi, mä vakuutin itselleni vielä kerran autoon istuessa. Ei mun olisi sitä mikään pakko viedä. Mutta jos. Aleksanteri tuli mua vastaan heti ensimmäisenä kun mä kävelin kohti tallin toimistoa paikalle saavuttuani. Hän katsoi mua kuten aina nykyään. Ensireaktio on joka kerta sama. Ihan kuin hän olisi halunnut kääntyä ja juosta niin kauas että pippuri kasvaa ja kleopatrat lentää. Sitten tulee se mitä mä vihasin eniten, joku säälin ja pahoittelun sekoitus. Kuin sillä olisi jotain anteeksipyydettävää eikä mulla. Kunpa se olisikin vaan juossut pois eikä yrittänyt ymmärtää ja syyttänyt itseään. Se olisi ollut niin paljon helpompaa. Jos Aleksanteri olisi vaan vihannut mua eikä halunnut aina puhua ja pahoitlla. Tänään mä kuitenkin näin siinä katseessa vielä vähän jotain uutta. Se katse oli tavallista pidempi ja… vihaisempi? Niin tietenkin, olinhan mä hankkinut sen salaratsastusta harrastaneelle siskolle porttikiellon tallille säälittäväksi kahdeksi viikoksi. Tietenkin mä olin se pahis tässä tilanteessa, eikä esimerkiksi porttikiellon antanut Hannes. Nyökkäsin jäykästi ja kävelin sen ohi käytävällä sanomatta mitään, mä en jaksanut taas selittää itseäni. Tallin toimiston oven auetessa Hannes näytti vieraalle. Hänen tavallisesti rauhallinen olemus oli harhaileva, seesteinen katse poissa. Hannes katsoi mua massiivisten silmäpussiensa alta kovin silmin, ja mä istuin huokaisten toimiston pöydän toiselle puolelle. ”Sori tästä, mutta onko sulla ne Hannabyn matkaliput tallilaisille?” Hanneksen suu vetäytyi viivaksi. ”On. Niihin ei voi enää tehdä muutoksia. Ottakaa tai jättäkää”, hän melkein tiuskaisi mulle ja mä katsoin tarkemmin. Hannes näytti siltä, ettei se ollut nukkunut päiviin. Mä olin kuvitellut, ettei tallin tapahtumat olleet vielä ulottuneet siihen saakka, mutta kai mä olin väärässä. Mulla ei kuitenkaan ollut montaa vaihtoehtoa, joten oli pakko edes yrittää selittää. ”Mutta… Aleksanteri ja Kiri on molemmat tulossa hoitajiksi ja - ” ”Valitan, teidän täytyy itse selvittää tämä asia. Olen jäävi käsittelemään tätä, Kiri ei ole edes lähdössä Seppeleen hevosen hoitajaksi ja liput ovat nimellisiä, niiden haltijaa ei voi vaihtaa.” Vastaus oli epätyypillisen tiukka, joten mä näin parhaaksi nyökätä ja poistua. Hanneksesta ei saisi mitään irti, se oli käyttäytynyt ihan hämärästi jo silloinkin, kun Kirin rangaistuksesta oli pitänyt päättää. Ei muka kuulunut sen toimialueeseen ja nyt se muka oli jäävi? Paskat, juurihan se oli minuutti ennen Kirin asian käsittelyä antanut porttikiellon Julille ja Vilille. Tarpeettoman korkeat osallistumismaksut oli jo maksettu, enkä mä muutenkaan voinut Ilvessuon kanssa sovittua starttia perua. Eikä tällä varoitusajalla varmasti saisi enää hoitajaksi, vaikka matkan ja hotellin olisikin saanut järjestymään. Saati kun se ei ollut mahdollista Mä en ollut kuullut Kiristä sanaakaan sitten viikonlopun, enkä ollut varma oliko kukaan muukaan. En tiennyt oliko se tällä hetkellä tervetullut Seppeleeseen enkä halusiko se edes lähteä. Ihan rehellisesti mä tiennyt edes, halusinko mä sen lähtevän. Sen mä tiesin, että mun mielestä sillä ei ollut juuri nyt mitään asiaa Seppeleeseen. Jos jotankin rangaistuksia jaettiin, piti niitä jakaa edes tasapuolisesti. Ja Vili sai täysin epäpätevänä edelleen lähteä toiselle mantereelle hoitajaksi, joten haluttomasti mä näpytin viestin. Viesti jäi lähetettyyn, mutta perille menemättömään statukseen, ja mä tuhahdin. Kai se oli sulkenut puhelimensa saatuaan sata viestiä joltain hiton Holmilta. Tai Liekkijärven poliisilta, mistä mä tiesin oliko Aleksanteri jo tehnyt ilmoituksen niille. En mä kyllä ihmettelisi tai sitä siitä tuomitsisi. Lähestyessä satulahuonetta mä kuulin Annen äänen selkäni takaa. ”Hei Eedi?” ”Joo?” ”Voitko ratsastaa Röstin tänään, sillä on vapaa ja se on alkanut olla vähän ikävä lasten tunneilla”. Teki mieli sanoa vain, että mulla on vapaapäivä, pitäkää hyvänänne, mutta mä nyökkäsin. ”Voin mä”. Niinpä mun mukaan varustehuoneesta lähti Ledin kamojen sijaan Röstin tavarat, ja pian mä harjasin Röstistä irti mutakuorrutetta, jollaisen poni voi saada aikaan vain nauttiessaan täysin rinnoin ensimmäisistä kesäpäivistä. Juuri kun mä olin saanut voikon siedettävään kuntoon, joku punajuuren värinen pikkulikka seisoin mun takana niin, että melkein törmäsin siihen. ”Voitko sä auttaa, Peck ei nosta jalkojaan”. Mä tietysti nyökkäsin ja autoin. Peck nosti jalkansa, mutta yritti purra mua hanakasti. Sen jälkeen muksu ei saanut sille kuolaimia, ja taas mä neuvottelin ruskean palleron kanssa. Ada ja Salma kävelivät kentältä mua ja Röstiä vastaan ponionnea hehkuen, Ada rapsutteli Blisistä irti karvaa kuin ei olisi koskaan ennen kohdannut yhtä hyvää ponia ja Salma tuijotti Bonnien kanssa Blisiä kuin ylpeintä tuotostaan koskaan. Mä en saanut kylpeä samassa onnessa. Rösti oli ikävä ratsastaa. Mistään harmoniasta oli ihan turha edes haaveilla haaveilevansa, koska Annen sanat vähän ikävästä olivat olleet ehkä vähän vähättelyä. Poni oli aivan vino, liikkui kuin etana tervassa ja viskeli päätään kun vaadin sitä tekemään yhtään mitään. Tunnin pakerruksen, hikoilun ja kevätpölyn hengittelyn jälkeen Rösti liikkui melkein oikein päin ja melkein eteen, mutta mä olin ihan loppu. Kun me lopeteltiin, Kurre ja Halla ilmestyi kentälle. ”Miten sä saat Röstin meneen noin hienosti?” Kurre kysyi multa ponipojan innolla, ja mä hymähdin. ”Hikeä, verta ja kyyneleitä”. Kurre ei kysynyt jatkokysymyksiä, ja musta tuntui että Röstikin vihasi mua viimeistään, kun jätin sen tarhan sijaan karsinaan. ”Muista sit jatkossa avata noi paalit suoraan eikä ristiin”. Mulla ei ollut mitään hajua mistä Inkeri selitti, ja mulla oli kaiken lisäksi vapaapäivä. Niinpä mä nyökkäsin ja hymyilin. Joojoo, kyllähän mä. Samaan aikaan Ledi pyöri narussa kuin parahinkin hyrrä, ja mä ehidn huutaa kysymykseni vasta Inkerin loittonevalle selälle. ”Koska toi lehmä oikein lähtee täältä?” ”En mä ole mikään karjapaimen, kysy niiltä”, Inkeri huusi takaisin ja mä jäin tuijottamaan Ledin kanssa Kleopatraa. Vitun kanttura. Mun mustelmat oli juuri ja juuri haihtuneet, mutta Ledi oli saanut kohtaamisesta Paula-maskotin kanssa varmaan ikuiset henkiset arvet. Ja katkaissut ohjansa, mutta ne oli helppo korvata. Nyt mä sitten sain neuvotella kymmenen minuuttia joka kerta, kun Leid piti talutta maitomasiinan tarhan ohi. Kukaan ei tuntunut tietävän koska otus lähtisi, ja mä päätin just nyt, että tekisin siitä ihan omin käsin pihvin, jos Cella ei hoitaisi sitä pois tiluksilta about huomiseen mennessä. Kun me lopulta oltiin kirjavan kanssa tallissa, siellä oli täysi tuntihulina päällä. Joku junnuryhmä oli äänekkään iloisesti lähdössä maastoon, ja tietenkään niiden opettajaa ei näkynyt mailla halmilla. Niinpä mä suitsin hevosia, tarkistin satulavöitä ja nostelin jalkoja varustaessani samalla Ledin, jota joku tuntilainen sanoi rumaksi ja lihavaksi. Se tietenkin luuli, etten mä kuulisi jos se supattaisi toiselle muksulle. Valitettavasti kakara ei osannut kuiskia. Me ei tietenkään oltu mahduttu Ledin kanssa pikkupuolen käytävälle, koska siellä oli edelleen joku Salman ja Adan ponien rakkausfest menossa eikä me haluttu keskeyttää. Tuntilaiset hävisivät käytävältä jonona, kun Hanski vihdoin suvaitsi ilmestyä paikalle. Hanski oli tietysti pakottanut jonkun tuntilaisparan varustamaan oman poninsa lisäksi myös sen ratsun, ja yritti nyt saada mut pitämään niiden maaston häntäpäätä irroittaessaan Oilia käytävältä. Mä olin muutenkin menossa maastoon, mutta mua ei huvittanut. Eikö kukaan ymmärtänyt, että nyt oli mun vapaapäivä eikä mun hevonen edes saanut laukata? Mutta kun Hanski aloitti lauseensa sanoilla ”Kuules tyttö” ja päätti sen siihen, ettei tämä ryhmä vielä edes laukannut maastossa, en mä voinut kuin pistää kasvoille geneerisen aspahymyn ja kivuta sinisilmäisen hevoseni satulaan innokkaiden maastoratsastajien rivin päässä. Maasto oli tottakai kaaos. Akka yritti kesken maaston kuljettaa ratsastajaparkansa jonnekin metsän keskelle ja Chilly loikki kevätruohon perään joka kerta, kun sen ratsastaja rentoutui neljäksi sekunniksi. Mä ja Ledi norkoiltiin joukon perällä hätyyttämässä Chillyä ja huutamassa Hanskille, kun joku meinasi jäädä joukosta. Hanskille huusi mun lisäksi myös joku irtona meitä vastaan juossut sekundasakemanni, jonka omistaja oli perässä huohottaen huutanut vuorostaan ”Pulua” ja säikähtänyt korskuvaa Oilia sekä sekavaa joukkoa poneja tai ainakin melkein poneja. Mä olin pitänyt Ledin kaukana Pulusta ja suoriutunut maastolenkistä ehjänä. Heti tallipihassa me oltiin onnistuttu pakenemaan pikkutalliin ennen kuin Hanski keksisi mulle lisää tekemistä. Siellä Bliss ja Bonnie nukkuivat ällösöpöissä loimissaan pumpulinvalkoisina, eikä niitä kiinnostanut mun ja mun mutahirviöhevoseni tömistely pitkin käytäviä tippaakaan. Ledi oli jäänyt poniparia asteen vähemmän puhtaana karsinaan, ja mä hengitin syvään toimiston ovella. Toista kertaa tänään. Koputin oveen ja helpotus huokui mun yli, kun Emmyn ääni vastasi. En olisi enää jaksanut Hannesta. Mä astuin toimistoon toinen käsi hypistellen taskussa olevaa kirjettä. ”Hei Eedi, mitä sä täällä? Eikö sulla ole vapaapäivä?” Emmy tiedusteli kuin ei muistaisi, että mulla on omakin hevonen täällä. ”Mä, tota… joo, on. Mä vaan ratsastin Ledin ja, no, Röstin ja autoin vähän tuntilaisia ja -”, Emmy keskeyttää mut. ”Ihana että jaksat auttaa, mutta ei sun vapaillas tarvi”. Mä nyökkään, niinhän sitä luulisi, jos joku joskus ymmärtäisi sen. ”Sä voit kyllä sanoa ei, jos sulta kysytään jotain. Me ollaan ilosia että oot täällä, sä oot hyvä työntekijä, mutta ansaitset myös vapaa-aikas”, Emmy jatkaa ja mä en vaan voi. Mä en voi ojentaa sille mun taskussa olevaa kirjettä nyt. Hymyilen aidosti ensimmäistä kertaa tänään. ”Kiitos. Mä tulin vaan kattoon jätinkö hanskani aikasemmin tänne, mutta ne taitaa olla jossain muualla”, valehtelen ainakin melkein sujuvasti ja poistun toimiston hämärästä. Kotona mä heitän mun irtisanoutumiskirjeeni roskiin. Jos mä katson vielä hetken, ei kai meno voi tästä pahemmaksi mennä? Kyllä mä jaksaisin. Ainakin kesälomaan asti, eikä mulla opintojakaan ole enää kuin tämä vuosi. Sitten mä olen vapaa lähtemään. Tai jäämään. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on May 18, 2022 21:07:06 GMT 2
18.5.2022 - Verryttely
 Varsin vatsakas Ledi pääsi itsenäisesti verryttelemään kentälle kevätaurinkoon. Tausta (c) Anne. |
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jun 26, 2022 20:38:42 GMT 2
1. 26.06.2022, Varsa Kuten joka päivä vaellukselta palattuaan, Eedi oli käyttänyt päivänsä kytäten Ledin varsomiskameraa työaskareiden välissä ja tallin oleskeluhuoneessa ja yönsä heräillen tarkastamaan kameran. Tänään aamulla tammalle oli ilmestynyt vahatipat, mikä oli Eedin hermoilun takia vähentänyt työhön keskittymistä. Karsinat oli kuitenkin tullut siivottua ja hevoset hoidettua, mutta seitsemän maissa illalla oli alkanut tapahtua. Ledi oli parinkymmenen minuutin ajan pyörinyt karsinassa ja käynyt pari kertaa makuulla, mutta ennen kuin Eedi oli rynnännyt sen luo, tamma oli jo rauhoittunut uudelleen syömään. Vasta vähän yli kahdeksan Ledi oli alkanut hyöriä uudelleen, ja Eedi oli tajunnut, että nyt se tapahtuisi. Se oli lähettänyt viestin Nitalle Ilvessuolle ja Allulle kävellessään karsinalle, mutta fiksuna ei koko tallille - muuten ne olisi kohta kaikki paikalla. Soitto eläinlääkärille oli kuitenkin tuonut mukanaan vain lomamuistutuksen, ja Eedi joutui ärsytyksekseen kysymään varaellin numeroa tallin WhatsAppissa. Sieltä se kuitenkin löytyy, ja pian eläinlääkärin saa jo kiinni. Mies ei kuulosta kovin innostuneelle ajelemaan tallille helteessä, mutta lupaa tulla paikalle. Melkein varttitunti kuluu Ledin pyöriessä karsinassa, ja sitten tamma pysähtyy. Suuri määrä nestettä valuu maahan ja Eedi tuijottaa hevosta sydän pamppaillen. Se tietää että tämä kuuluu asiaan ja nyt varsominen on varmaa. Eediä harmittaa vähän ettei Allu ole vastannut sen viestiin, mutta sentään joku oikeasti loppuun asti kouluttautunut eläinlääkäri on tulossa. Sitten eläinlääkäri kuitenkin jo soittaa, että jollain lehmällä on hätätilanne viereisellä tilalla, joten eläinlääkäri menee ensin sinne ja tulee tarkastamaan että kaikki on hyvin vasta lehmätilanteen jälkeen. Se käskee soittaa, jos jotain menee vikaan, ja sen jälkeen linja tuuttaa taas tyhjää. "Mä tulin sun seuraksi jos haluut. Voin mennä kyllä yläkertaankin jos haluut", sanoo hiljainen ääni Eedin takaa ja se on yllätyksekseen helpottunut nähdessään Valtterin, vaikka toivookin ettei puolella tallilla ole samaa ideaa seuraksi tulemisesta. "Moi, jää vaan, ei tääl oo kun minä", Eedi hymyilee Valtterille ja katsoo taas karsinaan. Vaalea kalvopussi alkaa pilkistää Ledin suoristautuessa makuulleen. Tamma näyttää tuskaiselle ponnistellessaan maassa, mutta Eedi tietää, ettei voi auttaa sen oloa. Nyt on vain odotettava. Eedi on onnekseen ollut paikalla kahdessa varsomisessa aiemminkin, mutta "oman" hevosen varsominen on ihan eri asia. Yrittää pitää hermostuneen energian sisällään ja nojailee karsinan oveen varoen häiritsemästä Lediä. Varsan etujalat roikkuvat hurjan näköisesti Ledistä, kun tamma nousee ylös. Se tekee muutaman kierroksen karsinassa, päästää syvän huokauksen ja käy uudelleen makuulle. Eedi huokaisee helpotuksesta hevosen maatessa. Pää alkaa pilkottaa tamman maatessa, ja nopeasti oljille solahtaa myös mustavalkoinen kaula. Eedi hymyilee Valtterille, "Taitaa olla isänsä värinen". Sitten Ledi meinaa taas nousta, mutta jää kuitenkin makaamaan ja hengittää raskaasti lapojen puristuessa ulos. Kun lapojen ohi päästään, loppu tapahtuu kovin nopeasti. Eedi on nähnyt sen ennenkin, mutta nyt varsominen tuntuu vielä nopeammalle kuin ikinä ennen. Vain vartissa Ledi on saanut ponnisteltua varsan ulos, ja niin tammavarsa liukuu kokonaan oljille 21:10. Se on suurikokoinen ja mustavalkoista karvaa peittää osittain märkä kalvo. Eedi on vähän huolissaan tammasta, mutta tuijottaa varsaa hurmautuneena, mielessä vilisee tulevaisuus. Varsan kyljet kohoilevat tasaisesti, eikä sikiökalvoa enää ole sen pään edessä. "Voi miten se on kaunis!" Valtteri huokaa Eedin vierestä, kun Eedi hymyilee onnessaan, vaikka tietää, että vielä on paljon odotettavaa, ennen kuin kaikki on varmasti hyvin. Ledi kääntyy varsansa puoleen ja alkaa nuuskia maailmaan putoamisen jäljiltä pöllämystynyttä jälkikasvuaan. "Onneksi olkoon", Valtteri sanoo ja Eedi hymyilee onnesta ymmyrkäisenä takaisin, sitten varsa jo alkaa yrittää pystyyn, Aleksanteri ryntää karsinalle tuli perseen alla ja hiukset harakanpesänä. Eedi hymyilee sille ja osoittaa hiljaa karsinaan, missä pieni hevonen pyristelee huterasti polvillaan. ”Sori et en päässy aiemmin”, Allu sanoo Eedille, joka on vain onnellinen siitä että se on siinä nyt ja hymyilee edelleen suunnilleen korvasta korvaan. ”Ei se haittaa, kaikki on hyvin ja varsa on ihan täydellinen”. Jossain vaiheessa varsan ylöspyristelyä Antonkin käy kommentoimassa varsaa söpöksi, mutta lähtee paikalta yhtä ripeästi kuin ilmestyi, eikä Eedi ehdi vastata mitään. Puoli tuntia syntymästään varsa jo seisoo karsinassa suuret siniset silmät epätarkasti maailmaa vilkuillen tutisevilla jaloillaan. Ledi tuuppii varsaa kohti maitoa ja Eedi toivoo, että elämä jatkuu uuden tulokkaan kanssa yhtä hyvin kuin alkoi.
|
|
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Apr 30, 2022 23:14:52 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!
May 1, 2022 15:32:48 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2
Dec 11, 2022 14:02:46 GMT 2