Liekki-Eukon suo
Arktikin askellus oli ripeää, kun etenimme letkana pitkin peltotietä. Tallilta lainattu heijastinliivi oli ainakin kaksi kokoa liian iso ja valahteli toiselta puolelta ärsyttävästi olkavarrelle. Täytyi pistää muistiin oman liivin osto, mietiskelin samalla, kun ilmassa kajahti Hanskin “ravi!” -huudahdus.
Arktik pärskähteli ja nosti pomppuisan ravin. Lokakuinen taivas oli harmaa ja pilvinen - eikä aikaakaan, kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat ropista alas taivaalta.
“Ois pitänyt pukea vielä toinen paita takin alle”, Liinu sanoi, kun siirryimme ravista käyntiin. Sen poskilla oli punaiset laikut, jotka koleat tuulenpuuskat olivat ravisuoralla niille nostattaneet.
“Mie oon ihan hiessä”, Lyyti sanoi. “Chilly on niin iso että miun jalat huutaa hoosiannaa.”
Mullakin oli vähän viileä, vaikka olin älynnyt pukea villapaidan takin alle. Mun ratsastushanskat alkoivat olla jo parhaat päivänsä nähneet ja sen verran ohuet, että sormenpäät alkoivat olla kohmeessa, mikä varmasti johtui osittain tupakoinnistakin. Pistin mieleen myös uusien ratsastushanskojen oston.
“Ootteko käyneet aiemmin siellä suolla?” Valtteri kuikuili Siriuksen selästä. Sen edellä ratsastava Hanski näytti näreältä - se ei tykännyt, että maastossa (tai oikein missään) pulistiin ylimääräisiä.
“Mä en oo”, huikkasin. Saaga, joka keikkui Röstin selässä, vilkaisi varovasti olkansa yli.
“Mä oon kuullut, että siellä kummittelee”, tyttö sanoi ja vei katseensa sitten nopeasti Röstin harjaan.
“Kummittelee? Oikeesti?” Liinu kysyi ja näytti vähän säikähtäneeltä, vaikka vielä ei ollut alkanut edes hämärtää. Hanski päästi terävän rykäisyn.
“Nyt suut suppuun ja loppuu tuollainen höpöhöpö-juttujen puhuminen. Jos vielä kuulen ylimääräistä puhetta, jokainen teistä saa tutustua kummituksiin varusteiden tehopesun muodossa. Nyt laukka, hop hop!”
Laukkasuoran jälkeen poikkesimme peltotieltä sänkipellon kautta metsikköön. Välimatkat pitenivät väkisinkin, kun ohitimme tuuheita risukoita ja varoimme edellämenijöiden jäljiltä heilahtelevia oksia. Sen turvin uskalsimme taas alkaa puhumaan.
“Onkohan se itse Liekki-Eukko, joka siellä kummittelee”, Lyyti kysyi, ja mä hymyilin vinosti.
“Siellä on varmaan joku törmännyt joskus känniseen Artsiin, joka on etsinyt lakkaviiniin ainesosia”, sanoin ja Lyyti tyrskähti.
“No mie ainakin säikähtäisin sitä näkyä.”
Reitti mutkitteli läpi harvenevan kasvuston, kunnes aloimme erottaa suopursujen tuoksun. Ilma oli kostea ja raikas, ja pian Hanski kailotti taas ohjeitaan.
“No niin, lähestymme pitkospuita. Pitäkää välimatkaa toisiin ja pysykää rauhallisina, vaikka hevonen jännittäisikin”, nainen ohjeisti tympeällä äänensävyllä. Yksitellen ratsukot lähtivät ylittämään pitkospuita.
Arktik pörisi vaimeasti, mutta lähti reippaasti kävelemään lankkuja pitkin. Kaviot kopsahtelivat puuta vasten, ja se oli ainoa ääni, joka rikkoi suon rauhan ja hiljaisuuden.
En tiedä, mikä soissa oikein oli, mutta ne olivat aina kiehtoneet mua. Katselin tupasvillojen verhoamaa suoaukeaa ja uppouduin omiin ajatuksiini.
Yhtäkkiä edestäpäin nousi mahtavan räpytyksen säestämänä ilmaan kaksi teertä. Arktik korskahti ja pompahti puolittain pystyyn, mutta sain säilytettyä tasapainon. Myös edessä oleva Sirius tanssahteli pitkospuilla, mutta Valtteri sai sen mainittavan hyvin pidettyä aisoissa. Rauhoittelin Arktikia, joka jäi sieraimiaan levitellen katsomaan kanalintujen perään.
“Rauhalliset otteet!” Hanski komensi tylysti ja Lyyti kääntyi katsomaan mua virnistäen.
“Olikohan tuossa ne suon kummitukset?” Lyyti kysyi.
Yllätyksellinen suo oli sen verran kaunis paikka, että tänne tulisin varmasti vielä uudelleenkin.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!