Kesäyön kipinä
Hitto että mun jalkoja hapotti. Pimeässä oli hankala erottaa maaston muotoja ja mun pahin pelko oli kompastua johonkin pahaiseen juurakonkämään ja lentää turvalleen. Siinä ei olis enää edes rukoilut auttaneet.
Mun sylissä oleva mytty päästeli ilmoille niin painokelvottomia sanoja, että joku heikompi olisi saattanut jopa järkyttyä. Pääsi niitä kyllä multakin ilmoille jokin liuta, kun vähän liukastellen ylitin loivahkon ojan, jonka jälkeen me onneksi oltiin hiekkatiellä eikä enää missään umpikasvaneessa ryteikössä, mutta liukasteluita seuranneiden korjausliikkeiden seurauksena mä tunsin jo valmiiksi miten mun reidet ja kyljet tulisivat huutamaan jotain ave mariaa seuraavana aamuna.
Ja ei mun kantamukseni varsinaisesti valittanut, mutta valittavaa ääntä se piti kaiken muun kivuliaan monologinsa yhteydessä, ja siksi mä harpoin kahta kauheammin kohti läheisiä hevostarhoja. Myöhäisillan kevyt tuulenvire sekä leyhytteli savunhajua mun sieraimiini, että sai kannettavani vaaleat hiukset leikittelemään ilmassa ja kutittelemaan mun kasvojani niin että mä jouduin pärskimään jotenkin häiritsevän oudosti, ihan kuin oisin ollut yksi Artsin tallin raviruunista jossain hiittiradalla.
Luojan kiitos se oli kevyt mimmi. Mä osasin typerillä aivoillanikin päätellä sen, että sitä ihan oikeasti sattui, ja koska mä en ollut mikään adonis, niin jo tällä lyhyellä kantomatkalla mun tahtini oli kerinnyt vähän hyytymään. Onneksi se ei varmaan kiinnittänyt huomiota mun säälittävään puuskuttamiseeni loppumetreillä, niin kiire sillä oli kirota Artsia (ja puolta maailmaa) johonkin niin kamalaan paikkaan, että parempi jättää mainitsematta sen tarkemmin.
Onneksi tarhojen sähköaidoissa ei myöskään ollut virtaa (sen huomion oli itseasiassa tehnyt Pyry joskus ehkä kolmantena iltana, ja toden totta joku ikuisuutta vanhempi sähköpaimen oli ollut erittäinkin poissa pelistä, nähnyt parhaat päivänsä saletisti joku 50 vuotta sitten), ja jotenkin mä kikkailin meidät aitojen läpi suoraan laitsan juomakaukaloon.
Mä yhtään sen empimättä laskin Cellan veteen, joka varmaan oli hitokseen kylmää, koska se parahti kauhuissaan, kiroili vähän lisää ja tarrasi sitten juomakaukalona toimivan ammeen laidoista kiinni.
“Ei hitto”, se hoki, “ei hitto mitä hittoa oikeesti”, (uskokaa tai älkää niin hitto on sensuroitu versio siitä mitä se oikeesti sano).
Mäkin olin niin pöllämystyny, etten mä oikeen osannut sanoa mitään siihen tilanteeseen. Irvistellen Cella katto sen jalkaa, joka näytti oikeestaan aika turvonneelta kelmeessä kuunvalossa ja lilluessaan jonkun juottoammeen pohjalla, ja sit se huokaisi syvään.
Ja tarrasi mua kädestä.
Jotakin tunteja aiemmin
Jos voi sanoa, niin leirin alkutunnelma oli ollut ehkä jokseenkin melankolinen. Ehkä siihen vaikutti pieni tihkusade, leirin aloitusajankohta (eli noin kello ihan helvetin aikaisin keskiviikkoaamuna ja suurin osa sen näköisinä, että aamupalat ja muutkin heräämiset oli jätetty väliin) ja etenkin se, että saapuessamme määränpäähän meitä odotti lista asioista, joita meidän tulisi leirin aikana hoitaa.
Elikkä aika äkkiä muodostui käsitys siitä, mitä sisältyi Artsilan kesäleiriin. Tai Artsilan keskitysleiriin, niin kuin Inkeri oli porukalle todennut jo ekan illan jälkeen.
Joku ihmeellinen motivaatio oli kuitenkin pitänyt jengillä pakan kasassa ja tuntui, että jokaisesta oli kuoriutunut myös jonkin sortin pieni sadisti, sillä niin me vaan oltiin osattu repiä huumoria niistä olosuhteista ja sen voimin luovia läpi työntäyteisistä päivistä.
Me maattiin tallin vintillä, joka toimi samalla meidän jonain omituisena leirikeskuksenamme. Ainoastaan Salma, Lynn ja Cella olivat ilmoittaneet nukkuvansa teltassa (kai niillä oli joku kimppateltta), ja Cellakin oli ilmoittanut n. tunnin kuluttua luopuvansa kokonaan ideasta ja tulevansa mielellään vintille meidän muiden kanssa. Koskaan ei selvinnyt, mikä siinä teltassa oli vikana, oliko se sitten liian pieni vai eikö sitä vain osattu kasata.
Lynn ja Salmakin tulivat perästä illan edetessä.
Siellä me sitten illat loikoiltiin, valitettiin mitä nyt viitsittiin varsinkin Salman läsnäollessa (olihan se tallinomistaja), vitsailtiin ja naurettiin. Pyryä aivastutti ja se joutui hakemaan jonkun allergialääkkeen ja jakoi auliisti muillekin, jopa niille joilla ei ollut ainakaan mitään todettua allergiaa, mutta koska meidän majapaikka pöllysi kuin mikäkin asbestipesäke.
“Mä en tiiä haluunko mä Artsin iltapalaa, jos se on samaa kun eilen”, tokaisi Inkeri sitten eräänä iltana yhtäkkiä, samalla kun nykäisi mun hiuksia kireämmälle.
Inkeri letitti mun tukkaa – se oli saanut puhuttua multa luvan siihen, eikä sen oikeastaan ollut kyllä tarvinnut kauheasti yrittääkään. Se oli varmaan leirin paras juttu, että me oltiin saatu meidän välit vihdoin kuntoon heti ekana iltana. En mä voinut oikeesti kieltää sitä, etteikö mulla ois ollut ikävä Inkeriä, ja varsinkaan sitä etteikö mua ois etukäteen hirvittänyt tää leiri siitä päivästä lähtien, kun näin Inkerinkin nimen osallistujalistassa. Mä olin luullut, että tästä ois tullut joku kaoottisuuden multihuipentuma.
Mut nyt me istuttiin lähekkäin taas kuin vanhat ystävykset, joilla ei ois koskaan ollutkaan mitään eripuraa. Mun pää lepäsi Inkerin polvilla ja se nyki mun tukkaa leteille sellaisella tarmolla, että multa oli tirahtaa kyyneleet silmiin, mutta en antanut sen haitata.
“Mitä se ees oli, mä olin eilen niin poikki että tuskin tajusin eläväni”, sanoi Pyry jostain mun silmäkulmani ulottumattomista. Se vissiin makasi vintin lankkulattialla.
“No jotain nötköttiä ja kuivaa ruisleipää. Ihan kuin oltais jossain sotilasleirillä.”
Inkerin sanat kirvoittivat porukasta naurua, mutta varmasti jokaisella alkoi jo oikeasti nälkä kurnimaan vatsassa. Lynn kampesi itseään parempaan asentoon jonkun ikivanhan heinäpaalin päältä. Oli se kyllä älynnyt levittää rispaantuneen mutta semi puhtaan oloisen loimen väliin suojaksi.
“No hei, mulla ois makkaraa messissä vaikka muille jakaa. Pitäiskö käydä saunassa ja grillata samalla?”
Porukka nyökytteli myöntyväisenä, ja nopeasti keskustelu eteni siihen, kenen tehtäväksi saunan lämmitys lankeaisi. Inkeri kahmaisi mut takaapäin halaukseen ja lämmin, kihelmöivä tunne valtasi mun vatsan, kun se julisti, että mä ja se oltiin jo ainakin kannettu kortemme kekoon.
Ja koska Pyrykin oli lämmittänyt saunaa, sekä Cella ja Lynn ja viimeisimpänä Lyyti, lupautui Liinu tällä kertaa saunavastaavaksi ja me muut jäätiin loikoilemaan aloillemme. Pystyin jo melkein aistimaan grillimakkaran tuoksun nenässäni ja suljin silmät hiljaa nautiskellen.
Mun on pakko tähän väliin mainita, miten hyvän löydön mä tein jostain Artsilan vajasta pari päivää aiemmin, kun me oltiin etsitty trimmeriä (ja siis kyllä, mulle ja Pyrylle oltiin jossain välissä annettu tehtäväksi trimmata tallin ympäristö, vissiin koska oltiin leirin ainoat miehet). Jostain vajan perukoilta me oltiin kaivettu esiin pölyttynyt mutta sitäkin toimintakykyisempi mummopyörä, joka oli samantien lunastanut paikkansa etenkin saunanlämmityskonkelina.
Joten ei mennyt kauaakaan, kun Liinu oli jo sotkenut saunalta takaisin ja hyppinyt portaat yläkertaan sen näköisenä kuin olisi juuri kohdannut aaveen.
“Siellä palaa.”
“Siis sytytitsä saunan palaa?”
Cellan rääkäisemä kysymys sai kaikki havahtumaan. Inkeri höllensi otetaan mun tukasta, Pyry kohottautui istumaan ja Salma vilkuili vuoroin Lynniä, vuoroin Lyytiä ja vuoroin Liinua, joka pudisteli päätään ja huitoi käsillään.
“E-ei, ei”, se sanoi ja huiski hermostuneesti, “kun siellä on siis tulipalo ulkona.”
Mulla kesti joitan sekunteja, ennen kuin mä tajusin, ettei se grillimakkaran tuoksu ollutkaan mitään kuvitelmaa. Vissiin mä en myöskään ollut ainoa, joka sen oli pistänyt merkille ja ehkä myöskin pelkän fantasioinnin piikkiin – jengin silmät laajenivat sitä mukaa, kun kukakin tajusi mitä oli meneillään.
“Ei helvetti”, kiteytti Pyry, ja mä ehdin katsahtaa ensin Cellan laajentuneisiin silmiin, sitten Inkeriä, joka ponkaisi mun takaa pystyyn ja kiskaisi samantien verkkatakin päälleen.
“Hei nyt vauhtia jumankauta!!”
Pihalla velloi jo harmaa, sakea savu, kun me rymisteltiin sinne peräkanaa. Siinä vaiheessa viimeistään mäkin jo erotin, että savunhaju tuoksui palavalta maastolta eikä grilliltä, ja mä sinkosin itseni päin savuhattaroiden lähdettä. Kuusikko erottui vaivalloisesti ja mä jouduin siristämään silmiäni niiden kirvellessä, samalla kun pysähdyin aloilleni.
En tiedä kauanko mä seisoin siinä typeränä - mä ehdin rekisteröidä vain sen, ettei mikään rakennus ainakaan ollut tulessa – kun ekat hahmot juoksivat mun ohitseni.
“Manny, mitä sä seisot siinä”, kirkui Inkeri, “auta nyt saakeli näiden kanssa!”
Ja silloin mä havahduin jostakin ihme transsista, ja älysin tarttua toiseen vesisaaveista, joita Inkeri kiikutti yllättävän ripeästi ollakseen niin hemmetin pieni ja hentoinen.
Me juostiin vedet läiskyen savun keskellä tallirakennusten takana olevaan kuusikkoon, ja mitä pidemmälle me päästiin, sitä sankemmaksi savu kävi. Mua yskitti ja jouduin hetkeksi hidastamaan, kun mun näkökenttäni oli niin rajallinen siinä pimeässä ja savuisessa maastossa. Jostakin kauempaa kajasti liekkien lepattavaa valoa ja mä kuulin sihinää, kun joku kaatoi ämpärillisen vettä leiskojen päälle.
“Ei oo todellista!”
Inkerin ääni kuului läheltä, mutten heti erottanut sitä kaiken sakeuden keskeltä. Haparoin äänen perusteella lähemmäs ja ehdin nähdä miten pienehkö siluetti heilautti jotain, mitä seurasi loiskahdus ja sen jälkeen sekavaa räpiköimistä.
Mä hieroin vetistäviä silmiäni rämpiessäni lähemmäs. Inkeri seisoi aloillaan tyhjä ämpäri yhä ilmassa, rintakehä kiivaasti kohoillen ja katse niin polttavana, että metsän liekit hävisivät sille sata nolla.
Ensin mä hahmotin ympäristön - pannut, kattilat ja nuotiopaikan, josta tuli oli päässyt karkaamaan ja leviämään helteiden kurittamaan maastoon kuin kulkutauti jostain Wuhanista. Vasta sitten mä hahmotin Inkerin viereltä kohoavat kaksi hahmoa, jotka huojahtelivat aloillaan ja vaikuttivat olevan vielä enemmän tilanteesta ymmällään kuin mitä me oltiin.
Ja sitten mulla alkoi hiipimään tajuntaan, mitä siellä oikeasti tapahtui, ja ketä ne hahmot olivat.
Ne näyttivät ihan siamilaisilta kissakaksosilta noen tahraamine raajoineen. Kuitenkin ylpeiltä, mutta pälyileviltä. Ihme, etteivät nuolleet toisiaan puhtaiksi, mutta se nyt ei olisi ollut soveliasta. Soveliasta tosin ei ollut mikään niiden tähänastisistakaan puuhista, ja mä tunsin miten mulla keitti samantien yli niin lujaa, ettei yksikään vieressä olevista pannuista ollut varmaan ikäpäivänä porissut niin kovasti.
“Siis jumalauta”, mä ärjyin ja otin askeleen lähemmäksi. “Siis ihanko totta te ootte keittäny täällä pontikkaa ja sytyttäneet puoli tienoota tuleen!!!”
Artsi ja Tappi (jotka ilmeisesti olivat nukahtaneet iloliemen vaikutuksen alaisina ja heränneet vasta nyt ympäröivään kaaokseen) huojahtelivat vettä valuvina ja Tapin huulilta pääsi naurahdus.
“KUINKA SÄ KEHTAAT NAURAA”, Cella sihisi raivoissaan ja otti askeleen tappia kohti kädet ojossa kuin hyökkäävällä tiikerillä, kun kuului kammottava rusahdus, jota seurasi tuskainen huuto.
“AI SAATANA!!!”
Cella kaatui naamalleen nokiseen maahan, ja hyppäsin vaistomaisesti blondia kohti. Ympärillä Pyry ja kumppanit yskivät ja tamppasivat maata haravilla, ja paikalle ehtineet Salma ja Lynn loiskivat lisää vettä savuavaan maastoon.
“Mun nilkka!” Cella kiljui, ja mä yritin tihrustaa sen jalkaa silmät savusta vetistäen. Näin, miten naisen jalka oli epämiellyttävässä asennossa ja alkoi jo turvota.
“Se pitää saada kylmään”, mä sanoin ja yritin auttaa Cellaa ylös, mutta se ei pystynyt varaamaan jalalleen ollenkaan painoa.
“Voi vitun vittu!”
“Anna mä autan”, sanoin ja autoin Cellaa nousemaan, ennen kuin koppasin sen syliin ja lähdin yskien viemään sitä nopeasti laitumia kohti. Taustalla kuulin läiskintää - epäilemättä Inkeri oli upottanut kämmenensä vasten Artsin tai Tapin poskea.
Mun rintakehä kohoili nopeasti ja mä otin tukea kylpyammeen viileästä laidasta samalla, kun Cella puristi mun kättä niin kovaa, että kivisti.
“Mä - en – voi – uskoa todeksi tota äskeistä”, se puhisi. En tiennyt kuulostiko se enemmän järkyttyneeltä, tuskaiselta vai vihaiselta. “Vittu mikä kesäleiri! Tallin omistaja räjäyttää saatana pontikkakattilat keskellä metsää!!”
Mä katsoin metsikköön, josta kohosi yhä harmaata savua, ja josta kuului etäisesti kiivasta sananvaihtoa.
“Kelaa, jos toi ois levinnyt talliin!”
Mä niiskaisin ja vilkaisin Cellaa. Sen kasvot punersivat ja sillä oli nokea pitkin naamaa.
“Miltä sun jalka tuntuu?” mä kysyin. Cella irvisti ja vaihtoi asentoa.
“Kipeeltä”, se sanoi. “Mä haastan Artsin vielä oikeuteen tästä, jos tästä jää jotain pysyviä haittoja.”
Mä kyykistyin ammeen viereen. Mun sormissa, joita Cella puristi, ei meinannut kiertää enää veri, ja yritin irroittaa otetta, mutta Cella veti mun kättä lähemmäs.
“Kiitti”, se sanoi, ennen kuin päästi irti.
“Eipä mitään”, mä vastasin sille.
Aamusta tulisi varmasti ikimuistoinen, mietin samalla, kun kauhaisin ammeesta vettä, jolla huljuttelin kasvojani. Olin varma, että Artsi ja Tappi saisivat osakseen sellaisen saarnan, jonka muistaisivat vielä kuolinvuoteellaankin.
Siis sikäli mikäli vihaiset tallitytöt eivät teurastaisi niitä heti kukonlaulun aikaan.
(5)
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!