9.5.2021 Maastoesteitä -luonnonesteet

[Anne]

Hanskin maastoestetunti luonnonesteiden äärellä.

Mukaan mahtuu 8 ratsukkoa.



Viikonloppuaamut ovat maastoesteiden aikaa. Tällä kertaa vuorossa olis luonnonesteitä:
kaatuneita puunrunkoja
luonnon ojia
nousuja ja laskuja, joissa risuesteitä ja pieniä puomitukkeja

Tunnin idea oli hakea kontrollia ja säädellä vauhtia esteiden välillä. Sekä totuttaa hevosia erityypisiin esteisiin. Sää oli puolipilvinen ja lämmittävä. Hanskikin oli suht. hyvällä tuulella.



Lyyti - Oili
"Nyt Oilille menveät jo pidätteet paremmin läpi esteiden välissä ja se odottaa paremmin ratsastajaa."

Lydia - Iisi
"Hivenen jäykkää hyppelöä, mutta Iisille uusia tilanteita ilmeisesti?"

Manny - Halla
"Halla kipittää tasaisesti, laukka saisi olla vähän isompaakin. Hyvät hypyt, vaikka Manny jääkin hieman ponista jälkeen."

Cella - Susu
"Draamatammalle muutama perustukkikin oli alkuksi liikaa. Onneksi lähti hyvin seuraamaan Oilia. Tämän tunnin tehtävä oli lähinnä saada poni kaikkien esteiden yli jollain tyylillä."

[Lyyti]

IHANAA! Tai siis, ihania olivat seuraavat asiat: toukokuu, auringonpaiste, maastoesteet, Oili ja Manny, joka oli ihme kyllä uskaltautunut maastotunnille Lyytin väsymättömän kerjäämisen tuloksena. Vähemmän ihania asioita: Hanski ja Hanskin nyrpeät kasvot, joita edes kevätaurinko ei saanut sulamaan. Nainen seisoi metsänkupeessa yllään tuulitakki ja (kalliilta näyttävä) kuvioitu huivi, haukankatse valmiina ja terävänä, alttiina analysoimaan ratsastajien jokaista liikettä. Mutta ehkä Hanski oli vähän rennompi kuin yleensä, ainakaan naisesta ei hehkunut samanlaista koleutta kuin yleensä.

Lyyti oli pitkään jännittänyt maastoesteitä; ne tuntuivat aikamoisen riskialttiilta, ja varsinkin Oili nyt oli muutenkin arvaamaton sähikäinen kun sille päälle sattui ja oli kyse esteistä. Mutta yhteistä taivalta oli takana jo melkein puolitoista vuotta, ja Lyytillä oli varma olo tamman ohjaksissa; vaikka se olikin välillä kuin vasikka kesälaitumella, uskoi hän kuitenkin pystyvänsä pitelemään tammansa aisoissa.

Ja voi, miten hauska tunnista tulikaan! Oili ei ihme ja kumma oikein ymmärtänyt (tai ehtinyt) jännittää esteitä, vaan ponnahteli kirjaimellisesti yli kaiken, mitä eteen sattui. Aluksi se liioitteli ponnistamisiaan ja hypyt olivat varsin suurieleisiä ja dramaattisia (kuten tietysti Oilin tyyliin kuului), mutta kun Hanskin ohjaamana Lyyti kokosi tammaa ja pysyi itse mukana, sujuivat loikat yllättävän hyvin. Lyytin suureksi iloksi ja yllätykseksi Oili ei missään vaiheessa kuumunut kuten joskus saattoi, vaan oli eriskummallisen kuuliainen ja nöyrä avuille; Hanskin sanoin, se odotti ratsastajaa paremmin kuin yleensä. Oili oli jopa niin vakaa, että Hanski määräsi Cellan ja varsinaisen diiva-Susun heidän peräänsä, jotta Susu uskaltautui ylittämään esteet ilman sen kummempia temppuja.

Lyyti oli kertakaikkisen tyytyväinen rautiaaseen tammaansa. Tunnin jälkeen neljä ratsukkoa suuntasivat pienelle loppuverryttelylenkille, ja Oili puhisi hikisenä ja raukeana.

“Mitähän Hanski tekee vapaa-aikanaan?” Manny mietti Hallan selässä. “Siis, mitä se tekee viihteekseen?”
“Varmaan kattoo ratsastusvideoita ja analysoi ja haukkuu ratsastajia”, Cella totesi kuivasti – Hanskilla oli ollut aika suoraa palautetta draamailevan Susun ratsastajalle.
“Se on varmaan jotenkin taiteellinen”, yleensä aika vaitelias Lydia tuumasi. “Siis, käy jossain gallerioissa tai jotain.”
“Ja haukkuu nekin taulut ja maalarit lyttyyn”, Cella huokaisi ja sai koko porukan nauramaan.

[Manny]

“Voi hyvän tähen, Manny, nyt reutouvut siellä, sie näytät ihan ku olisit tuomiolle mänössä.”

Melko tuomiolta tää tuntuikin. Keikuin Hallan selässä, kun ravasimme eteenpäin hiekkatiellä ja purin poskea niin, että kivisti. Edessä oli Hanskin maastoestetunti.

“Mä en oo ihan varma, haluanko vieläkään osallistua”, sanoin ja edessä Susun selässä istuva Cella vilkaisi olkansa yli.

“No, nyt on vähän huono enää perua, kun ollaan jo perillä”, Cella huikkasi ja tunsin, miten jännitys pisteli varpaita.

Ilma oli hieman tuulinen, mutta luojan kiitos lämmin. Katsahdin Hanskia, joka mittaili meitä katseellaan, ja painoin sitten oman katseeni visusti Hallan harjaan. Jossakin lähistöllä tikka rummutti kelopuuta, ihan kuin lähtölaskennaksi.

En ollut oikein ikinä viihtynyt esteillä sen kummemmin. Olihan se kivaa puuhaa ja parhaimmillaan jopa hauskaa, mutta varsinkin maastoesteet tuntuivat vierailta ja jopa pelottavilta. Halla tuntui energiseltä ja rukoilin, että pysyisin ponin vauhdissa mukana.

Alkulämmittelyjen jälkeen siirryimme ensimmäiselle tukille. Hain tuntumaa ja yritin pitää hermoni kurissa, kun lähestyimme estettä. Hallalla oli meno päällä ja hypystä tuli turhankin ilmava, mutta pysyin kyydissä ja sain siitä hieman rohkeutta seuraavalle hypylle. Vilkaisin Lyytiä ja Oilia, jotka näyttivät löytävän nopeasti yhteisen sävelen. Olin vähän kateellinen Lyytille, joka pääsi ratsastamaan tuttua hevosta – vaikka toisaalta en ollut ihan varma, olisiko Arktik ollut se oikea ratsu tutustuttamaan mua maastoesteiden maailmaan. Olisin ehkä päässyt samalla tutustumaan maastoon myös ihan lähietäisyydeltä kyntöauran muodossa.

Tunnin edetessä löysin jostakin itsevarmuutta ja aloin jossain vaiheessa jopa tykätä hypyistä. Hanskikaan ei ainakaan suoraan osoittanut mitään pahempaa kritiikkiä mulle - ehkä silläkin oli kevättä rinnassa. Toki mä tiesin, etten mä mikään mestariratsastaja ollut, ja se paistoi varmasti Hanskillekin yhtä kirkkaasti kuin taivaalla mollottava aurinko.

“No, oliko se niin kauheeta?” Lyyti tiedusteli, kun vedimme loppukäyntejä ja odotimme, että Hanski sai palautteen annettua Lydialle.

“No, ei se ihan hirveää ollut”, tuumasin. “Mutta ei musta taida silti mikään maastoesteiden fani tulla.”

“No, mutta pääasiahan se, että oli hauskaa”, Lyyti tokaisi ja taputti Oilia kaulalle. Mäkin kiitin Hallaa, sekä tunnista, että siitä, että se oli säästänyt mut putoamisilta.