8.5.2021 Ponimaasto!

[Anne]

Vauhdikas maastotunti poneilla. Tunnin pitää Anne.

Mentiin kaikkia askellajeja aina metsäpoluilta peltoaukeille.

Anne - Hestia
Lyyti - Vappu
Manny - Arktik
Inkeri - Siiri
Saaga - Rösti


Tunnin maksu

Ratkaise allaoleva ristikko. Ristikko on helpointa tulostaa tai tallentaa koneelle ja täyttää kuvankäsittelyohjelmalla.

Kun ristikko on ratkaistu, käytettävässäsi on 12 sanaa ristikosta, jotka alkavat punaisella pallolla merkitystä kohtaa. Käytä vähintään 6 samaa tekstimaksussasi tai 3 sanaa kuvassa (tulee jotenkin esiin kuvasta.)

Jos tarvitset risikkoon apua, voit kysä Annelta dicordissa.

Ohjeen mukaan tehty maksu oikeuttaa maastoon liittyvään spessukuva-palkintooon.

[Manny]

“Voe että, mie oon niin oottanut että myö piästään kunnolla maastoilemaan!” Lyyti intoili kiristäessään Vapun satulavyötä niin ponnekkaasti, että tamman korvat painuivat hetkeksi syvälle niskaan.

“No ei kai se oo kun lähtee vaan”, mä tokaisin kypärän leukahihnaa säädellen ja puhallellen irtohiuksia pois naamalta. Lyyti heilautti kättään ja pörrötti Vapun vaaleaa jouhipehkoa, eikä tamma enää näyttänyt olevan kovin pahoillaan tytön innokkaista otteista.

“Ää, hölmö”, Lyyti sanoi ja pyöräytti silmiään. “Ei se oo tietenkään talavella sama asia. Mie tarviin aurinkoo!”

Hymähtelin noustessani Arktikin satulaan ja tiirasin sitten karjalaista kypärän lipan alta.

“Ai jaa, no nyt mä tiedän kenen ne jemmatut Solit on siellä taukotuvan jääkaapin nurkassa.”

Lyyti muksautti mua kevyesti jalkaan ja nauroi, ennen kuin ponnisti itsekin Vapun selkään. Pihan reunalla näin Inkerin ja mun vatsassa muljahti taas – kuten nykyään oli tapana aina, kun blondi osui mun näköpiiriini - ja siirsin nopeasti katseeni Anneen, joka oli myös saapunut kirjavan Hestian kanssa paikalle ja viittoi meitä lähemmäs.



Maaston alkaessa Inkeri ja Siiri ryhmittyivät heti Annen ja Hestian perään, ja Saaga ja Rösti seurasivat heti perässä. Minä ja Lyyti jäätiin ratsuinemme pitämään perää. Lyytin katse seurasi Inkerin selkää ja pian Lyyti huokaisi pitkään.

“Tuo Inkerin Siiri se on vuan niin nätin näkönen. Oikee unelmaponi varmaan. Mikä lie tuon värin nimi on, joku kimo vai?”

“Emmä tiiä”, mutisin vaivaantuneena. “Joku sekavärinen.”

“Ei sekavärinen oo mikkään värin nimi”, Lyyti nauroi, ja mä väistelin ja vaihdoin puheenaihetta yhtä sulavasti kuin Hanski taitoluistelijana: “Ööh, mitäs ootat kesässä?”

Onneksi Lyyti ei – ihme ja kumma – takertunut mun kömpelyyteeni hypähtäessäni asiasta kukkaruukkuun, vaan alkoi kertomaan kesäsuunnitelmistaan sellaisella innolla, että muakin hymyilytti. Lyytillä oli kyllä käsittämätön taito innostua melkein mistä vain sekunnin sadasosassa ja saada tartutettua osa siitä innosta muihinkin.

Jopa muhun, ainakin useimmiten.

Edessä kaikui Annen ääni, joka kertoi ravisiirtymästä, eikä mun tarvinnut maanitella Arktikia lisäämään vauhtia. Ori pinkaisi raviin niin innokkaasti, että Lyyti ja Vappu katosivat hetkeksi takavasemmalle, ja mun oli pakko virnistää olkani yli Lyytille joka keikkui hassusti keventäen Vapun selässä.

“Työ ootte yks rakettikaksikko”, se hihkui ja kikatti perään. “Apua, mie en ossoo yhtään männä tällä Vapulla Oilin jäläkeen!”

Nauroin naisen sanoille ja ravipätkän lopuksi taputin Arktikia kaulalle.


Matka jatkui kiemurtelevia metsäpolkuja pitkin peltoaukealle, jossa Anne johdatti letkan pellonlaitaa seuraten laukkapätkälle. Arktik potkaisi heti alkutekijöissään kunnon riemupukkien sarjan ilmoille, mutta onneksi olin osannut varautua siihen ja pysyin selässä kuin kokenutkin rodeoratsastaja. Pärskähdellen ori virittyi viskomaan takapäätään vielä uudestaan kuin vieteriponi, ja jouduin vähän jarruttelemaan menoa, että joku roti säilyisi. Lyyti nauroi ja näin silmäkulmastani Inkerinkin vilkaisevan meidän suuntaamme, mutten nähnyt blondin ilmettä. Saaga ja Rösti jäivät joukkion hännille - tapansa mukaan nokivoikko ei turhia kiirehtinyt, vaikka sekin oli vaihtanut laiskan laukkavaihteen silmäänsä.

Peltopätkän jälkeen palasimme taas metsään, jossa polku kävi kapeammaksi ja mutkittelevammaksi. Kumartelimme kuusenoksien ali, ja ratsukot pidensivät välimatkojaan, sillä kukaan ei halunnut saada edellä menijän jäljiltä oksaa tai risukkoa naamaansa. Juurakot kohoilivat kiemurrellen polun pinnassa ja olin kiitollinen, että Arktik osasi nostella jalkojaan, vaikka meidän puomituntimme eivät aina olleetkaan opettajia vakuutelleet.

“Mikä tuo haju on?” Lyyti kysyi, kun olimme taittaneet matkaa eteenpäin ja metsä oli käynyt risukkoisemmaksi.

Haistelin ilmaa, jossa leijaili imelä, epämiellyttävä haju – sekoitus märänevää kasvillisuutta ja jotakin lahoa.

“En tiedä, mutta melkoinen aromi tosiaan”, sanoin kasvojani nyrpistäen. Anne, joka oli selkeästi kuunnellut meidän jorinoitamme, kääntyi hymyillen vilkaisemaan meitä Hestian selässä.

“Se on tuo lähisuo, josta keväisin tulee tällainen tuoksu”, Anne vastasi ja nyökyttelimme takaisin – joskin itse olisin ehkä käyttänyt tuoksun sijasta jotakin toista termiä.


Paluumatkalla otimme vielä pari laukkapätkää ja loppuravit, ennen kuin siirryimme pitkin ohjin käyntiin. Tie leveni jälleen ja Lyyti pääsi ratsastamaan mun ja Arktikin rinnalle, ja vedimme kaikki jalustimet kaulalle ennen tallipihaa. Pyörittelin omia nilkkojani ja myönsin Lyytille ääneen, että kyllä kevät- ja kesämaastoissa oli oikeasti puolensa – näkyipä taivaalla pilkahdus sitä aurinkoakin.

[Lyyti]

Voi onnea! Kevät oli täällä, leikkisänä, kiusoittelevana ja hyväntuulisena. Anne ohjasi Hestian selästä poniletkaa vauhdikkaaseen tahtiin heräilevän luonnon keskellä. Lyytin ratsuna oli rakas, kultainen Vappu. Vappu oli aina ollut yksi Lyytin suosikeista, ja hän hymyili itsekseen kevennellessään tamman höykyttävään raviin. Arktik tukki jatkuvasti turpaansa Vapun hännänjuureen, mutta maltillinen tamma ei siitäkään paljoa hetkahtanut. Maastoilijoiden välillä vallitsi kauniiseen kevätpäivään sopiva rauha ja rentous – ihme ja kumma, edes Manny ja Inkeri eivät saaneet aikaiseksi sen erikoisempaa jännitettä. Saaga-raasu se sai hikoilla laiskan Röstin kanssa, kun erikoisen värinen ruuna (mikä lie, jonkinlainen kimoko?) oli kiinnostuneempi vehreiden oksien hamuamisesta kuin eteenpäin liikkumisesta. Lyyti katsahteli välillä Saagaa kohden säälien, hänkin oli saanut osakseen Röstin tahmaisuuden joskus koulutunnilla, eikä jaksanut yhtään laiskan ponin temppuiluja (tai niiden puutetta). Rösti olisi taatusti kellahtanut kyljelleen minä hetkenä hyvänsä, niin mukavuudenhaluinen se oli.

Mutta hauskaa oli silti kaikilla, varmaan Saagallakin. Anne höpötteli välillä niitä ja näitä, kertoili että oli eräänä tapaninpäivänä tippunut pahasti jonkun entisen Sera-nimisen hevosensa selässä yhdessä kohtaa metsätietä, ja että tallin entinen työntekijä, Kasper, oli kiitänyt ravikärryissä samaa metsätietä pitkin myöhässä töihin serkkunsa Tapanin kyyditsemänä. Lyytistä oli hauska kuunnella juttuja Seppeleen vanhoista hevosista ja ihmisistä; samat nimet vilisivät tarinoissa niin usein, että välillä hänestä tuntui, kuin olisi tuntenut tyypit itsekin.

Ponit nauttivat reissusta; ne olivat kaikki (Röstiä lukuunottamatta) eloisia ja virkeitä. Vappu kulki jotenkin koomisen energisesti ja olisi varmaan kurvannut Hestiasta ohi, jos Lyytin huomio olisi herpaantunut hetkeksi.

Lyyti siristeli silmiään auringolle ja kääntyi sitten satulassa puhutellakseen Mannya.
“Manny, mikä on aurinko italiaks? Sol?”
“Sole”, Manny murahti taattuun mannymaiseen tyyliinsä, “ja mä oon sanonu ennenki, etten oo mikään italian sanakirja.”
Lyyti nauroi. “Elä kehtoo äkkäillä. Nyt on kesä!”
“Eikä oo”, Inkeri tärkeili Siirinsä selästä, “kesä alkaa vasta, ku mä oon bikineissä aurinkotuolissa cocktail kädessä.”
“Etköhän sä vietä Inkeri kesän enimmäkseen talikonvarressa”, Anne kuittasi kuivaan, mutta huumorikkaaseen tyyliinsä, ja sai tuntilaiset nauramaan. Inkerinkin. “No piru, mä pidän sit biksuja tallilla!”
Mannyn kasvoilla välähti ilme, joka ei jäänyt Lyytiltä huomaamatta.

Tallille palattiin raukeina ja rentoina; ponit olivat saaneet laukata sydämiensä kyllyydestä ja ratsastajien vatsanpohjissa kyti odotus kesästä.

[Saaga]

"Rösti!" Voihkaisin kun katsoin tuntilistaa. Oliko Annella jotain henkilökohtaista mua vastaan, kun se halusi laittaa mulle maastoon Röstin. Poni ei kuulunut suosikkeihini, koska se liikkui yleensä kuin täi tervassa ja en kestänyt sellasta hidastelua, toivottavasti se ei taas olisi kuin tuhatvuotisesta unesta rehännyt laiskiainen. Jospa Röstillä olisi tänään kevätenergiaa ja se olisi reippaalla tuulella, aika kumma juttu, mutta ehkä se kävisi toteen.

Kävelin yläkertaan hakemaan kypärää ja saappaita. Manny oli penkillä laittamassa ratsastuskenkiä jalkaan.
"Hyh, miltä sun sukat haisee!" sanoin, ennen kuin ehdin ajatella.
"Mulla kastu sukat kun astuin lätäkköön ja mulla ei ollu kaapissa kuin nämä, hyvät aromit ainakin!" Manny vastasi ja virnisti.
Nyrpistin nenääni ja nappasin nopeasti tavarani mukaan. 

Hain Röstin sisälle. Se oli piehtaroinut ulkona pölyisessä tarhassa. Onneksi Rösti, vaikka vaalea oliki, ei ollut ihan täysin kimo, muuten sen harjaamiseen olisi mennyt puoli päivää. Yritin kuitenkin harjata ponin huolellisesti, mutta pölyä oli vaikea saada kokonaan pois. Tyydyin siihen mitä sain harjattua ja putsasin sitten ruunan kaviot. Rösti hieman luimisteli minulle, kun nostin sen kavioita, tästä hommasta se ei tuntunut tykkäävän. Sain harjauksen valmiiksi ja lähdin hakemaan Röstin varusteita. Kuolaimien kanssa sain hieman aikaa neuvotella, mutta mahavyö meni heittämällä kiinni, minusta tuntuu että yleensä Rösti pullistelee.

Lähdimme pihasta liikkeelle sain tulla ihan viimeisenä, koska Rösti oli pientä Siiriäkin hitaampi ja ärsyttäisi vain niitä, jotka jäisivät meidän taakse. Rösti vaikutti kuitenkin yllättävän pirteältä ja tuntui saavan energiaa keväästä. Etenimme reipasta (tai melko reipasta) vauhti melkein koko maaston. Ravipätkällä Rösti teki yllättävän sivuloikan väistäessään oksaa ja minä meinasin keikahtaa kyydistä, sain onneksi tasapainoni takaisin ja jatkoimme eteenpäin. Laukatessamme pellon ohi, parvi lintuja pyrähti lentoon. Ne hieman säikäyttivät Röstiä, joka teki taas sivuloikan ja sen jälkeen niin yllättävän kevätjuhlaliikkeen, että minä ihan järkytyin. Tälläkin kertaa onnistuin pysymään kyydissä. Lyhensin hieman ponin ohjia, sehän tuntui olevan jopa villillä tuulella. Joku roti sentään tässäkin menossa pitäisi olla, Röstihän käyttäytyi kuin villi ori konsanaan.

Loppumatka meni hieman rauhallisemmissa merkeissä, vaikka Röstillä tuntui olevan hieman enemmän energiaa kuin yleensä. Olin siitä pääosin kuitenkin tyytyväinen, eipä tarvinnut patistaa herraa kokoajan eteenpäin. Aurinko paistoi ihanan lämpimästi ja kirkkaasti. Kevät oli ihanaa!

SORI! Ihan megapaljon myöhästynyt maksu, mutta tässä on!