|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 24, 2023 21:58:01 GMT 2
25.4. Kuinka mä varastin Sisun hoitohevosen maastoon
”Kysyiks Sisua mukaan?” Iiris kysyy ujuttaessaan kuolaimen Vapun hammaslomaan ja huono omatunto kuplii mun vatsassa kun kiristän Susun satulavyötä. ”En” mutisen puolihuolimattomasti, toivoen että Iiris antaisi asian olla. Tietenkään se ei, ja mä joudun vastamaan Iiriksen katsetta näennäisesti kääntyen tarkastamaan Susun suitset. ”Mikset? Olis ollu kivaa mennä yhessä”, Iiris tivaa ja mä huokaan hiljaa, en jaksaisi selittää meidän välejä. Pieni ärsytys nostaa päätään, kun muistan kuinka mä pyysin anteeksi viimeksi kun me puhuttiin. Sisu ei, vaikka mun mielestä sillä olisi enemmän anteeksi pyydettävää kuin mulla. ”En mä tiiä, halusin olla sun kans?” tarjoan vastauksen epäillen sen miellyttävän Iiristä. Sen nauru helähtää ilmassa ehkä vähän yllättyneenä. ”Tietty, et voinu vastustaa”, se virnistää jostain Vapun takaa ja mä hymähdän edelleen Susun varusteisiin keskittyen. Mulla on kömpelö olo. Ei kirjaimellisesti, mä kyllä laskeudun kapean Susun satulaan sulavasti ja odotan Iiriksen nousevan Vapun kyytiin, mutta musta tuntuu sille että mä olen jollain tapaa väärin miten päin olenkaan. Kun mä katson Iiristä, mun mielessä leijuu sen eilen vahingossa lähettämä kuva. Mun ei pitäisi ajatella sitä, kuva ei ollut mulle tarkoitettu eikä siis kuulunut mun silmille. Siksi mä katson muualle. Mä katson Susun harjaa, korvia, puita ja ohi lentäviä kevätlintuja. Mutta sitten musta tuntuu, että mä tarkoituksella välttelen Iiristä erityisesti silloin kun se katsoo muhun ja mä tuijotan tiiviisti maassa olevaa lähestyvää kuoppaa. Onneksi Iiris haluaa laukata ja mä pääsen keskittymään Susun ratsastamiseen. Pienen hevosen laukka on yllättävän pitkä ja matkaa voittava, siihen nähden isojen ja raskaiden puoliveristen jälkeen se tuntuu suorastaan lentävän. Joudun tekemään jatkuvia pidätteitä ettei tamma kiilaa Vapun eteen ja Vapun kavioista mun päälle lentää kosteaa hiekkaa. Keväinen tuulenvire puhaltaa meidän ympärillä ja hetken mä pystyn keskittymään pelkästään ratsastamiseen suorastaan kesäisessä säässä. Lopulta me hidastetaan ravin kautta käyntiin ja Susu nakkelee sen niskoja. Mä rapsutan sen kaulaa iloisena, että olen saanut lainata tammaa. ”Miten nyt on vasta huhtikuu” mietin ääneen ja Iiris myötäilee mua. Hetki me keskitytään metsikön rauhaan hiljaa. Mun tekisi mieli kysyä siltä montaa asiaa – ei kai sen mainitsema talo ole kaukana, kenelle mulle lähetetty kuva oli tarkoitettu, miksi se ei vaan poistanut sitä lähetystä? Mä en kuitenkaan kysy vaan tuijottelen taas Susun niskaa. En tiedä miksi mua häiritsee niin paljon yksi kuva, ei mua pitäisi kiinnostaa. Susua ei tunnu haittaavan etten mä oikeaoppisesti tuijota sen korvien välistä. Ennen tallipihaa mä päästän jalustimet jaloistani ja pyörittelen nilkkojani vähän. Iiris valittaa sen hotelliasumuksesta ja mä nyökkäilen myötätuntoisesti. Haluisin tarjota sille majapaikkaa, mutta tuskin mun asunnon sohva ja mun aamuyön herätykset on yhtään parempi kuin sen verrattain mukava hotellihuone. Suussa maistuu hiekka ja karvanlähtöajan tuloksena Vapun mua kohti koko lenkin lennelleet karvatukot kun me pysähdytään ja mä laskeudun ruunikon satulasta.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 24, 2023 10:07:34 GMT 2
23.05.2023 Hellettä, hikeä ja helpotusta Paita liimautuu kiinni hikiseen selkään, kun mä hypistelen mun tallihupparin risaisia ja tahraantuneita hihoja hajamielisenä hotelli Lieken edessä. Reppu nojaa jalkoja vasten, kun mä käyn hiljaa mielessäni läpi kaiken, mitä oon sinne pakannu. Tavalliset tallipäivät on viime aikoina hukkuneet pitkiin treeniviikkoihin ja kisamatkoihin, ja mä oon jo alkanu vähän kaipaamaan normaalia arkea. Mä vilkuilen sivusilmällä isoja, puisia ovia, joiden takaa Iiris kohta toivottavasti ilmestyis. Me oltiin sovittu lähtevämme tallille yhdessä tänään - tai siis Iiris oli kysyny ja mä olin tietysti suostunu koska oon kumminkin menossa. Ja Susulla on vapaapäivä, joka tarkottais sitä et meillä olis koko päivä aikaa puuhailla sen kanssa jotain.
Mä havahdun ajatuksistani siinä kohtaa, kun Iiris rynnistää ulos hotellin aulasta ja juoksee vähän kömpelösti könkäten mun luokse. Sen tumma hiuspehko on huolitellusti harjattu mut paita vaan puoliks kiinni napitettu, joka saa mut epäilee et se on tehny sen joko tarkoituksella tai vaan kiireessä. “Ei meillä mikään kiire oo”, mä muistutan vaikka en tiiä oliko Iiris edes oikeesti kiirehtiny. “Oispa auto. Mä niin paljon mielelläni ajaisin tallille kuin luottasin tän rupukylän julkisiin.” “Sit jos saat joskus auton niin voitkin viedä mut sillä neitsytmatkalle Liekkiksen ympäri”, Iiris vitsailee ja lähtee kävelemään edeltä ennen kuin mä ehdin edes poimia reppuani maasta. Mä joudun kirimään sen kiinni, joka ei todellakaan jo valmiiksi tappohelteen armoilla tunnin seisseenä auta pitkin kehoa valuviin hikivirtoihin. “Mulla on auto”, mä sanon vähän vinosti. “Mut se ei oo täällä. Se on Helsingissä.” “Mitä hittoa se siellä Helsingis tekee?” Iiris tuhahtaa kun me istutaan bussipysäkin kuumenneelle, tahraiselle penkille. “Sun pitäis hakee se. Heti.” “No… joo”, mä totean yskähtäen ja nojaan vasten pysäkin lasiseinää, joka ei suorassa auringonpaisteessa ollessaan tarjoa lainkaan toivottua viilennystä. “Se on vähän hankala juttu.” “Onks sulla mitään muuta kuin hankalia juttuja sun elämäs?”, Iiris naurahtaa. “Ihmissuhteet viel ymmärrän jollain tavalla mut että auto-” “Joojoo”, mä sanon hermostuneesti ja koitan vaihtaa aihetta. “Mä ajattelin ratsastaa Susun tänään mut jos haluut niin voit tulla kattoo.” “Nice try”, Iiris tuhahtaa asetellessaan laukusta kaivamansa aurinkolasit silmilleen. “Mut joo, käy mulle. Vappu on varmaan taas tekassu itelleen sellasen mutakuoren et siin menis ikuisuus pestä se jos meinaisin ratsastaa.”
Liekkijärvelle tyypilliseen tapaan bussit on niin myöhässä aikataulustaan et me lopulta päätetään kävellä - tai siis Iiris turhautuu odottamiseen ja kiskoo mut ylös pysäkin penkiltä ja käskee mua kävelemään sen kanssa. Mä en oo täysin ilahtunu ajatuksesta kävellä useaa kilometriä tälläsessä helteessä mut tiiän et kun Iiris on päättäny jotain, mun olis ihan turha tuhlata ylimääräistä energiaa sen pään kääntämiseks. Onneks suurin osa matkasta kulkee ainakin metsäteillä eikä porottavan moottoritien varressa.
Tallilla on alkanu ruuhka-aika, kun iltapäivän toinen tunti on alkamaisillaan. Jotain hyvää hellesää sentään suo: mä voisin hoitaa Susun ulkona eikä mun tarvitsisi raivata tietä hevosten ja ihmisten tungokseen, joka tallin sisällä kuhisee. Iiris haluaa moikata Vappua pihatossa, ja me poiketaan ensimmäisenä tervehtimään vaaleanrautiasta hamppuharjaa, joka puolestaan tervehtii meitä tyytyväisenä paksun hiekkakerroksen alta. “Äh, se on taas piehtaroinu jossain mutakuopassa”, Iiris inahtaa kun me päästään meitä tapittavan tamman luokse. Mä pyyhkäsen sen lautasta kämmenelläni ja tuijotan siihen tarttuneita hiekkaisia karvoja. “Voidaan pestä hepat sit kun tuun ratsastamasta. Susukin kaipais pesua ja viilennys ei varmaan ois pahitteeksi niille”, mä ehdotan ja taputtelen Vapun lautasia pöllyttäen niihin tarttunutta hiekkapölyä. “Joo, ehdottomasti”, Iiris sanoo vähän inhoten ja siirtyy Vapun pääpuoleen rapsuttamaan tamman ojennettua turpaa. Vappu puhisee hassusti, ja musta se kuulostaa vähän joltain minipossulta. “Aattelitteko kisata Seppele cupissa?” mä kysyn uteliaana rapsutellen Vapun paksua kylkeä. “En tiiä”, Iiris vastaa poissaolevasti ja hieroo Vapun poskea sormillaan pyörivin liikkein. “Ehkä. Jos saadaan joku valmentaa meitä.” “Aa”, mä sanon tietämättä mitä muutakaan sanoa. “Mä oon yrittäny vähän tsempata ton valmentautumisen suhteen kun ollaan menestytty aika heikosti kisoissa Susun kaa. Et ei siitä mullekaan olis ainakaan haittaa. Ollaan nyt vaan käyty aktiivisesti Annen tunneilla vaik ne ei ny korvaa yksityisvalmentajaa mitenkään.” “Jep”, Iiris sanoo ja irrottaa hitaasti otteensa Vapun päästä. “Jatketaaks matkaa? Tää hiekkahirviö saa jäädä tänne oottaa." “Mennään vaan”, mä vastaan ja pyyhin hiekkaset kädet mun tummanruskeisiin ratsastushousuihin, jättäen niihin rumat pitkät likaviirut.
Susu on laiskalla päällä eikä millään haluais kävellä tarhan avonaista porttia kauemmas. Mä joudun hoputtamaan sitä liikkeelle ennen kuin loput takatarhan hepoista ehtisi kiilata sen ohi vapauteen, ja lopulta pitkin ja laahaavin askelin Susu suostuu astumaan eteenpäin sen verran et mä saan portin sen takana kiinni. Iiris nojailee naapuritarhan aitaan kurkkien Windin ja Metan suuntaan. “Miten se voi olla niin söpö”, Iiris huokasee ja hyppää alas aidalta. “Ja samaan aikaan näyttää äitinsä kätyriltä joka lähetetään perimään velkoja niiltä jotka on kohdellu Windiä huonosti sen elämän aikana.” “Sellasta se on”, mä naurahdan ja yritän vaivihkaa nykiä tienreunaan pysähtynyttä Susua taas liikkeelle.
Susu jää oottamaan kiltisti hoitopaikalle sidottuna, kun mä käyn etsimässä sen tavarat satulahuoneesta. Tuntilaiset on just matkalla kentälle, joten mun olis pakko mennä maneesiin ratsastamaan. Se ei sinänsä haittaa, sillä ainakin saataisiin olla suojassa auringolta. Iiris nojailee tallin seinään puhelintaan räpläten, ja näyttää keskittyneeltä. Mä suin Susun pölyistä kylkee ja seuraan sen selän yli kuinka Iiris keikistelee puhelimensa kameralle ja ottaa ainakin kakskymmentä selfietä peräkkäin. “Haluisitko sä käydä tsekkaa onks maneesissa ketään?”, mä kysyn ystävällisesti ja kumarrun puhdistamaan Susun etukaviota. “Noi tuntilaiset menee tohon kentälle niin me mennään halliin.” “Joo”, Iiris vastaa hetken hiljaisuuden päästä ja tunkee puhelimen taskuunsa. “Siel on sentää ilmastointi kunnossa.” “Jep”, mä naurahdan ja heitän kaviokoukun kolahtaen takasin hoitoboksiin. Susu kääntyy hitaasti kattomaan mua, ja mä rapsutan sitä harjantyvestä, siitä kohtaa mistä se on aina tykänny eniten rapsutettavan. Mua naurattaa tamman ylähuulen alkaessa roikkua ja lähen talliin metsästämään satulaa.
“Sä oot siis osallistumassa Seppele cupiin?” Iiris kysyy uteliaana kun se avaa maneesin narisevat ovet auki meitä varten. Koko halli on onneks tyhjä, Emmy ja Chico oli kuulema olleet lopettelemassa treeniään just kun Iiris oli päässy maneesille asti tsekkaamaan tilanteen. Susu pärskähtää ja seisoo kiltisti paikallaan oottaen et mä pääsen selkään. “Joo”, mä vastaan lyhyesti huultani purren. Mä en oo vieläkään täysin varma, ollaanko me treenattu oikeesti tarpeeks niitäkään varten. “Mut saa nähä, me ollaan tehty vähän huonoo tulosta viime aikoina niin en oota mitenkään suuria.” “No mut ei sitä ikinä tiiä vaik te nappaisitteki voiton jostain luokasta”, Iiris rohkasee ja seuraa mun epätoivoista yritystä päästä Susun selkään ilman jakkaraa. “Toihan on ihan raukeena tästä helteestä.” Mä vilkaisen Susun pääpuolta ja hymyilen väsyneen näköiselle arabille, jonka huuli lerpattaa edelleen ja turpa hipoo laiskasti maneesin hiekkaa nuuhkien siihen jäänyttä lantakikkaretta. “Joo se on vähän, meil on ollu aika tiukka kisakauden alotus mut onneks kohta on taas laidunkausi ja se saa kunnon loman.” Iiris alkaa innoissaan kertoo mulle jostain uudesta yhteistyöideasta Lumo Ridersin kanssa, kun mä pääsen viimein ylös Susun selkään ja alan säätää jalustimia sopiviks. Tuntilaiset sais opetella pesemään varusteet kunnolla käytön jälkeen, mä synkistelen rapsuttaessani kuivunutta likaa ohjista. Iiris jää nojailemaan selkä katsomon aitaa vasten, kun mä painan pohkeet Susun kylkiin ja pyydän sen liikkeelle.
Hiki nousee taas pintaan, kun mä yritän keventää Susun ravissa. Heti kun me päästään toisen ravikierroksen loppuun, mä riisun tuskaisena hupparini ja heitän sen Iirikselle. “Aattelitko alkaa strippaa siel”, Iiris vitsailee ottaessaan kopin mun tummanpunasesta tallihupparista. “En kyl valita, jos alat.” “Unissas”, mä virnistän ennen kun käännän Susun takasin kaviouralle. Tamma alkaa pikkuhiljaa heräillä horroksestaan ja väläyttelee hetkittäin todella kivoja askelia. Mä annan sen laukata pari kierrosta ja nautin sen tuottamasta ilmavirrasta, joka puhaltaa vasten kasvoja ja saa ohimoihin liimaantuneet hiuskiehkurat lepattamaan hennosti. Susu pärskii pää alhaalla ja mä annan sen pidentää laukka-askeltaan ihan rauhassa. Maneesin seinissä kaikuu kavioiden vaimea töminä ja jumputtava radiopoppi, jonka Iiris on just käyny laittamassa päälle huoltokopista. “Paljon parempi”, Iiris toteaa ja mä ehdin välikäyntien lomassa nähdä, kuinka se sulkee huoltokopin pienen oven perässään. “Heti tuli pirteempi olo kun sai vähä taustamusaa.” Musiikki loppuu hetkeks, kun radiokanava vaihtaa biisiä. Susun korvat painuu kiinni niskaan sen kuulostellessa outoa ääntä, ja se alkaa pöristä ja potkia taakse sen nurkan kohdalla, jonne yks stereoista on asennettu. “Se ei vissiin tykkää Loreenista”, mä nauran yrittäessäni saada vikuroivan tamman jatkamaan työskentelyä taustalla raikuvasta Tattoosta huolimatta. “Oikein”, Iiris nyökyttelee ja kaivaa puhelimensa taas esiin. “Mä voisin muuten ottaa teistä videoita, jos sopii?” “Ota vaan mitä haluut”, mä vastaan olkia kohauttaen ja käännän Susun lävistäjälle. Me tehdään uus, kootumpi laukkapätkä sen kautta ja mä koitan keskittyy pitämään kädet paikallaan. Niistä Anne tuntuu aina muistuttavan, kädet hiljaa, Sisu, kädet hiljaa vaan. Ajatus musta ja Sususta jälleen cupin kentällä alkaa tuntua enemmän ja enemmän isolta virheeltä.
Susu alkaa kantaa itteään ryhdikkäämmin, ja lyhyen sivun kohdalla se väläyttää niin kaunista muotoo et jopa vierestä seuraava Iiris huomaa sen. “Okei te tuutte kyl nii voittamaan kaikki ruusukkeet cupissa”, Iiris huokasee ohimennen puhelimensa takaa kun mä annan Susun hidastaa käyntiin. “Ei ihan riitä tollaset parin sekunnin hyvät pätkät vaan”, mä sanon vähän pahoillani taputellen Susun hikistä kaulaa. “Mut kyl me ollaan pitkälle tultu siitä mitä vuosi sitten oli.” “Ehkä mä ja Vappukin vielä noustaan”, Iiris toteaa vähän haikean näköisenä, ja mä tulkitsen sen katseesta et se tarkoitti sillä lähinnä itseään ja jalkaansa. Mä hymyilen rohkaisevasti ja pysäytän Susun Iiriksen eteen. “Kyl te osaatte”, mä sanon ja yritän olla kuulostamatta miltään lässyttävältä äitihahmolta. “Ja kyl sä osaat. Tehän ootte sijoittunuki.” “No joo”, Iiris vastaa vastahakoisesti kun mä hyppään alas satulasta ja nostan ohjat Susun pään yli. “Mut kattoo nyt saadaanko me tosiaan ees ketään valmentaa meitä sinne cupiin.” Me lähdetään kävelemään rinnakkain ulos maneesista, nyt reippaammin eteenpäin askeltava Susu meidän välissä. Iiris huikkaa hakevansa juotavaa, ja mä vien Susun suoraan just tyhjentyneeseen pesariin.
Kylmä kaivovesi tuntuu taivaalliselta paljasta käsivartta vasten, kun mä avaan paineletkun ja säädän siitä valuvan veden lämpötilaa. Susu seuraa tunnilta palaavia ratsukoita pää korkealla, kun mä alan suihkutella sen kaulaa ja ryntäitä. Joku on laittanu tallin radion päälle - ehkä tuntilainen, ehkä joku vuoroa tekevistä tallityöntekijöistä - ja pian mun näkökenttäni reunaan ilmestyy taas Iiris, joka tanssahtelee huojuen Cha Cha Chan tahtiin kaks jaffapulloa kädessään. “Toin sulleki”, se sanoo pirteästi laskiessaan toisen pulloista mun viereen. “Kiitti”, mä sanon helpottuneena ja sammutan letkun hetkeks korkatakseni limun ja ottaakseni siitä pitkän huikan. Susu venyttää kaulansa pitkäks ja nuuhkii aukinaista limsapulloa sen edessä seisovan Iiriksen kädessä. “Ai haluutko säkin?” Iiris irvistää sen sormia hipoville huulille. “Katotaan tykkäiskö se”, mä naurahdan ja kaadan vähän jaffaa mun kämmenelle, jonka ojennan Susun eteen. Tamma nuolasee oranssia litkua varovasti ja nostaa sitten päänsä ylös näyttävästi irvistellen. “Ei tainnu maistua”, Iiris nauraa. “Vaik ymmärrän kyl et jotkut asiat voi näyttää ensin hyvältä mut sit kun niitä pääsee maistaa niin tajuaa millasta paskaa se oikeesti on.” “Ai niinku mä?” mä kysyn huvittuneena jostain Susun jalkojen seasta, joita oon kyyristyny suihkuttelemaan. Vesi lorisee tasasesti pesukarsinan betonilattiaa vasten muodostaen siihen lätäköitä, ja mä oon taas onnistunu tuttuun tapaan kastelemaan puolet t-paidastani hevosen lisäksi. “Ei todellakaan, sä oot todistanu olevas yhtä maukas kun miltä näytätkin”, Iiris heittää kevyesti seinään nojaten ja vinkkaa mulle silmää. “Mistä te puhutte?” Kumpikaan meistä ei oo huomannu paikalle ilmestynyttä Aleksanteria, joka seisoo parin metrin päässä Iiriksen takana valtavaa suitsikasaa kantaen. Sen ilme on samaan aikaan hämmentynyt ja pelokas, ihan kuin se olis just kävelly kesken luennon väärään luokkaan. “Sun äidistäs”, Iiris vastaa ja avaa jaffansa sihahtaen ottaakseen uuden hörpyn. “Okei”, Allu vastaa kiusaantuneena ja jää hetkeks kattelemaan, kun mä siirryn Susun vasemmalle puolelle ja suihkuttelen sen takajalkoja. “Ootteko ollu ratsastamassa?” “Sisu oli”, Iiris vastaa ennen kuin mä ehdin avata suutani. Susu alkaa kuopia lattiaa etujalallaan aiheuttaen korvia riipivän äänen, kun rautakenkä raapii betonia vasten. “Hei, lopeta”, mä sanon tiukasti ja siirrän vesisuihkun Susun vasemmalle kyljelle. “Mut siis joo, me käytiin tekemässä vähän treeniä maneesissa, kun se cup on kohta.” “Ai”, Allu vastaa edelleen vaivaantuneesti ja hypistelee suitsikasaa sylissään, joka näyttää musta siltä et siihen on heitetty jokaisen edellisen tuntilaisen ratsun suitset ohjineen kaikkineen. “Mä tästä meen, niinku, pesee nää.” Aleksanterin kadottua paikalta mä jätän Susun pesariin kuivumaan ja siirryn nautiskelemaan jaffanjämiäni Iiriksen viereen.
Me moikkaillaan ohikulkevia tallilaisia ja hengaillaan pesukarsinan läheisyydessä, mut sit viereisestä toimiston ovesta astuu ulos Hannes ja Iiriksen silmät kapenee viiruiksi sen seuratessa miehen matkaa Ailenin karsinalle. “Mitä hittoo se nyt tuol hiippailee”, Iiris kuiskaa mun korvaan samalla kun me katsellaan sen puhelimen naarmuiselta ruudulta videoita musta ja Sususta maneesissa. “Tervehtii heppoja?” mä ehdotan samalla tarkkaillen, miten Hannes ottaa taskustaan jotain ja pitelee sitä varovasti Ailenin pilkullista kaulaa vasten. “Älä jaksa, kato nyt. Ei toi voi olla mitään viatonta hengailua enää. Salee tekee jotain salasii alkemiakokeita et voi valmistaa hevosille soveltuvia huumeita.” Mä en pysty pidättämään naurunpyrskäystä, jonka Iiriksen villi teoria aiheuttaa ja piiloudun äkkiä Susun taakse ettei Hannes kuule. “Joo, niin se varmaan on”, mä hyrisen Susun pään takaa ja alan selvittää sen harjaa. Tamma hirnuu ulko-ovien suuntaan, ja mä aistin levottomuuden sen olemuksessa kasvavan minuutti minuutilta. “Eiköhän viedä tää neiti takas tarhaan, haluutko hakee Vapun tähän seuraavaks?” Iiris hypistelee tyhjää limsapulloa käsissään ja tuijottaa edelleen Hanneksen suuntaan. “Joo”, se vastaa lopulta kun mä alan jo irrottaa ketjuja Susun riimusta. “Jos keretään ennen tunnin loppuu. Noi tuntilaiset on niin ärsyttäviä kun ne jää sit hengailee tuntikausiks pesariin jos niiden hepat ei mee seuraavalle.” Mä nyökkään ja talutan Susun varovasti takas tallikäytävälle. Kavioiden kopina betonilattiaa vasten loppuu, kun me astutaan ulos auringon paahtavan kuumuuden alle ja lähetään hiljaisuuden vallitessa kävelemään takatarhan porttia kohti.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 27, 2023 20:23:57 GMT 2
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on May 31, 2023 17:58:51 GMT 2
31.05.2023 Toukokuun viimeinen Pehmee ilta-aurinko kylvettää Liekkijärveä ja saa sen vedenpinnan kimaltelemaan kuin jättimäinen glitterimeri. Hennot, pienet aallot liukuu rantaan lempeinä ja hiljaisina, sellasina jotka juuri ja juuri kuulee iskeytyvän hietikkoon, jos pysähtyy kuuntelemaan. Kauempana vastarannalla näkyy kultasen oranssin ja keltasen sävyissä huojuvat lehtipuut, ja niiden alta voi erottaa vilauksen satunnaisesta lenkkeilijästä tai koiranulkoiluttajasta. Taivaalla liukuu vaan muutama höyhenenkevyt poutapilvi, jotka siirtyy hitaasti pois auringon tieltä kuin kuningattaren eteen polvistuvat alamaiset. On toukokuun viimenen päivä, ja kesä on vihdoin täällä.Pesintäkiireissä häärivien lintujen laulun ja järven yli pyyhkäsevän tuulen huminan suloisen melodian rikkoo nyt ainoastaan neljän kavion nelitahtinen rahina rantahiekassa ja rautakenkiä vasten satunnaisesti osuvien pikkukivien kilahtelu. Olo on kuin unessa, kun mä ohjaan Susun matalaan rantaveteen ja pysäytän sen siihen. Susun ilme on tarkka ja valpas, se on havainnu horisontissa jotain. Vaan parinkymmenen metrin päässä rannasta töyhtöpäiset isokoskelot painuu veden alle saaliin perässä ja nousee taas pintaan hiljaa molskahtaen, osa on saanu saalistakin. Tamman korvat seuraa vesilintujen liikehdinnän aiheuttamia ääniä, jotka ei kuitenkaan tänään tunnu sen mielestä pelottavilta, ainoastaan mielenkiintoisilta. Me katsotaan yhdessä kuinka linnut yksitellen katoaa kauemmas kaislikkoon, kun ruokakiintiö on täynnä ja aurinko painuu milli milliltä alemmas metsän taakse.Ilta on vielä viilee, mut kohta me saatais taas nauttia pitkistä ja ihanista t-paitamaastoista.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jun 5, 2023 23:15:05 GMT 2
05.06.2023 Riskialtis Mä kyykistelen Susun takajalan kohdilla ja tuijotan sen vuohista stressaantuneena. Susun omasta mielestä mä saisin lakata puristelemasta sen jalkaa jatkuvasti ja lakata näkemästä siinä näkymätöntä turvotusta ja satavarmaa avomurtumaa, ja se riuhtaiseekin koipensa mun otteestani selväks merkiks siitä et se on saanu tarpeekseen turhasta hipelöinnistä. Mä nousen huokaisten ylös ja taputan sen lautasta lennättäen ilmaan kasan irtokarvoja. Tallille tullessa mä olin nähny kuinka Susu oli riehaantunu ja pukitellu niin raivokkaasti et yks potku oli osunu takatarhan ylimpään lautaan ja puulankku oli katkennu risun lailla sen voimasta. Mä olin ollu ihan varma et Susunkin jalka ois hajonnu tuhannen säpäleiks siinä rytäkässä, ja olin pyytäny varmuuden vuoks tallilla pyörineen Aleksanterin kokeilee Susun jalat läpi kun en luottanu omiin havainnointikykyihini. Allukin oli vakuutellu mulle et Susu on ihan okei, mut mä en voi lakata miettimästä että mitä jos, entä jos sittenkin, jos meidän koko kesän kisasuunnitelmat katkeekin tähän ja mun hoitohevoseni on rikki.
“Vieläkö sä kattelet sitä jalkaa? Kohta se alkaa oikeesti paisuu jalkapalloks kun tuijotat sitä noin kiihkeesti.” Susun karsinan ovea vasten nojautunu Cella virnistää ja kuulen sen äänessä sääliä kun mä siirryn rapsuttamaan Susun pääpuolta katse edelleen sen vasemmassa takajalassa. Tamma ravistelee itseään turhautuneena ja luimistaa korvansa niskaan, ehkä mulle tai Cellalle tai molemmille. “Sä ja Windi varsoineen olisitte ihan täydellinen casting johonki Mean Girlsiin”, Cella tuhahtaa, ja kun mä pystyn vihdoin kääntää pääni pois Susun takapäästä, mä näen miten se yrittää näykkästä ilmaa Cellan perääntyessä kauemmas. “Se on vähä kiukkunen näin kiiman aikaan”, mä sanon pahoitellen ja annan sormien liukua Susun paksussa harjassa. “Me ollaan lähössä kohta ulos niin se on seisomisesta ihan paineissa. Voiks antaa sen riimun siitä naulasta?” “Huomaan”, Cella virnistää ja ojentaa mulle käärijänvihreetä riimua, jonka olin aiemmin jättäny roikkumaan karsinan oveen. “Varo ettei se syö sua heti ku silmä vaan välttää. Metsäs ei oo seiniä pelastamassa.” “Joo”, mä naurahdan ja pujotan riimun Susun korvien yli sen päähän. Cella avaa karsinan oven meille ja Susu yrittää rynniä mun ohitseni käytävälle aiheuttaen sen et Cella joutuu taas hyppäämään sivuun ja mä raahaudun perässä kaksin käsin liinassa roikkuen. “Woah”, Cella huudahtaa hypähtäessään taaksepäin kädet suojelevasti eteen asetettuina. “Ootko ihan varma et pärjäät sen kaa tuol?” “Enköhän mä”, mä sanon pyyhkäisten hikeä otsalta ja otan liinaa lyhyemmäks käteen. Susu puhisee ja sen sieraimet on pienen teelautasen kokoset, mut ainakin se näyttäis olevan inasen rauhallisempi käytävällä kuin karsinassa.
Samassa mä kuulen askeleita satulahuoneen suunnalta ja käännyn vaistomaisesti ympäri kattoakseni kuka sieltä tulee. Mä tunnistan pitkän ja hoikan punahiuksisen jätkän Sebastianiksi, Lokin hoitajaksi. Mä oon nähny sen hiippailevan tallinkulmilla aikasemminkin, mut se taitaa viihtyä enemmän itsekseen tai sit sillä on vaan tosi outo päivärytmi. “Moikkelis, löytyiskö täältä maastokaveria? Ollaan menos ton nuorikon kaa mettään ja se saattas malttaa vähän paremmin jos on kaveri mukana.” “Mun pitää mennä kesyttämään mun omat villihevoseni niin en ehdi”, Cella pahottelee niin ei-pahottelevalla äänellä kuin pystyy. “Okei, no tuutko sä Sisu sit? Sul on siin heppa vissiin valmiinaki jo”, Sebastian kysyy samalla tapittaen mua ja mun liinan päässä pörisevää arabiani, joka on ihan just valmis sinkoamaan ulos tallista jos me ei kohta tehtäis jotain päätöstä siitä mitä me tehdään. “Kai me voidaan”, mä sanon vähän vastahakoisesti lähinnä siks et päästäisiin Susun kanssa johonkin suuntaan ennen ku se keksis taas räjähtää käsiin. “Me ollaan kans käsihevosina niin ne varmaan menee hyvin keskenään.” “Jes, nähään tos pihalla viiden minan päästä”, Sebastian sanoo ilahtuneena ja katoaa nurkan taakse saappaiden kannat lattiaa vasten kopisten. Cella livahtaa mun ohi Metan ja Windin karsinoita kohti, ja mä lähden taluttamaan mun tulisilla hiilillä askeltavaa tammaa kohti avointa ovea.
Ekat sata metriä me ollaan ihan hiljaa, lähinnä siks et mun kaikki keskittyminen on Susussa ja siinä et saan pidettyä sen aisoissa eikä se hyppis koko ajan Loki-raukan kylkeen kiinni. Mä en osaa sanoa onko mulla parempi fiilis siitä etten ainakaan oo yksin metsäpoluilla mun dynamiittipötkön kanssa vai pahentaako se tilannetta siltä kannalta et meidän toivottomalle yhteistyölle on tänään ylimääränen silminnäkijä. Vasta parin pyrähdyksen jälkeen Susu vaikuttaa rauhottuvan kun se tajuaa olevansa ruuan ympäröimä, ja keskittyy napsimaan tienreunasta satunnaisia ruohotupsuja. Kohta ois onneks laidunkausi ja se pääsis kunnon hermolomalle. “Aika persoonallinen toi sun tammas”, Sebastian sanoo viimein meidän kääntyessä isommalle maantielle ja Susun kerrankin kävellessä mun rinnallani kaikilla neljällä jalallaan. “Mut teil selkeesti klikkaa, vaikka se on välillä tommonen hörhö.” “No joo”, mä mutisen vähän nolona. Mä en tunne Sebastiania tarpeeks hyvin et voisin tulkita sen äänestä oliko sen viimenen lause sarkasmia vai puhdas kehu. “Sillä on hyvii ja huonoja päivii, mut kyl me aletaan ymmärtää toisiamme päivä päivältä paremmin. Alku oli aika kivistä mut onhan tässä jo vuosi yritetty löytää edes sitä yhtä yhteistä säveltä.” Mä vilkaisen Susun selän takaa Lokia ja sen pörhistynyttä harjaa, se on kasvanu niin paljon siitä kun mä kävin kattomassa sitä laitumella viime kesänä. Jotenkin musta tuntuu kuitenkin väärältä nähdä sen vierellä Sebastian eikä Eedi. Tai sit mä vaan toivon et se olis Eedi eikä Sebastian, ja siks mun on vaikee kuvitella Lokin rinnalle ketään muuta kuin se. Sebastian huomaa mun kattelevan sitä ja virnistää niin et mä saatan jo metrin päästä havaita huulten välistä vilkkuvan pepsodent-rivistön. “Mä tiiän et me ei tunneta kauheen hyvin mut ootko siis Eedin kaa joku hyväkin kaveri?” Sebastianin kysymys saa mun oloni vaikeaksi ja yhtäkkiä sanat takertuu toisiinsa kuin kärpäset liimapaperiin, kun mä yritän turhaan koota niitä järkeviksi lauseiksi. Loki pysähtyy tuijottamaan jotain meidän edestä kuuluvaa rapinan lähdettä korvat antenneina ja pää korkeella. Sebastian pysähtyy sen vierelle ja meidän ympärille laskeutuu hiljasuus. “Tavallaan”, mä vastaan viimein kun Loki on päässy pienestä järkytyskuplastaan ulos ja suostuu taas jatkamaan matkaa Susun mennessä edeltä. “Me ei olla silleen erityisen läheisii mut kyl me hengaillaan… joskus.” “Jaa”, Sebastian sanoo hajamielisenä ja rapsuttaa Lokia harjantyvestä. “Aattelin vaan ku se vaikuttaa olevan vähän vaikeena aina ku puhutaan susta.” Mun koko kehoani alkaa kylmää ja mä puristan Susun liinaa vaistomaisesti tiukemmin nyrkkiin. Susu aistii mun jännitykseni heti ja reagoi siihen hidastamalla kävelytahtia ja kohottamalla päätään, valmiina taas kohta vetämään hiittiä mun ympärilläni. “Se on… oma juttunsa”, mä sanon lyhyesti nielaisten ja koitan keskittyä tuijottamaan meidän edessä aukeevaa pölyävää hiekkatietä, jolta me kohta käännyttäis kohti uimarannalle vievää metsäpolkua. “Asutko sä muuten Liekkijärvellä? Mietin vaa etten oo törmäilly suhun tallin ulkopuolella varmaan ikinä.” “No tavallaan”, Sebastian vastaa ja kurottuu raapimaan Lokin harjantyven sijasta niskaansa. “Mulla oli kämppä tääl Tuikkupolulla mut sit tuli se vesivahinko ja kaikki meni. Asun ny väliaikasesti tallilla kunnes löydän jonkun kämpäks kelpaavan.” “Tallilla? Siis asuks sä jossain Hanneksen nurkissa?” mä kurtistan kulmiani epäillen et kuulin vaan väärin, mä en voi uskoa et kukaan tervejärkinen vois asua Hanneksen kanssa saman katon alla päivää pidempään. Samassa mun päähäni hiipii ajatus siitä et onko Sebastian joskus ehkä nähny mun hiippailevan Iiriksen luona, jos se kerta on asunu sen naapurissa. Mä päätän olla kysymättä asiasta, nyt ei oo oikee aika kerjätä verta nenästään. “Siis en”, Sebastian korjaa nopeesti ja kääntyy Lokin kanssa meidän edeltä pikkupolulle. “Siel poniaitan yläkerrassa. Mä sain Emmyltä luvan majottuu siel tallitöitä vastaan, muutan sielt kyl veke sit viimestään kesän lopussa.” “Ai”, mä sanon neutraalisti osaamatta päättää onks ajatus poniaitan yläkerrassa asumisesta yhtään sen parempi tai mielekkäämpi kun Hanneksen sohvalla nukkuminen. “Siel ei vissiin oo mitää lämmitystä tai vastaavaa.” “Ei oo”, Sebastian huokaa. Sen lause keskeytyy kun Loki pyörähtää ympäri ja nousee pystyyn rusakon pinkaistessa juoksuun parin metrin päässä. Susu imee itteensä Lokin paniikin kuin pesusieni ja mäkin päädyn pyörimään sen kanssa muutaman kerran ympäri ennen kun molemmat tammat rauhottuu pörisemään tienvarteen ja lakkaa riuhtomasta. “Siks mä oonki vähän kattellu jotain halpiskämppiä jo ettei siel tarvis kesän yli asuu. Oli ihan tarpeeks kärvistellä toi kevät siellä.” “Hyvä idea”, mä vastaan myötätuntoisesti ja vilkuilen meidän eteen aukeevaa järvenrantaa. Ilma on tuulinen mut lämmin, aallot lyö lempeesti rantaan ja lokit kirkuu niiden yllä niin kovaa et hevoset saa syyn vilkuilla niitä epäluuloisina. “Mennään vaik tohon puiden alle varjoon nii ne saa vähän rauhottua ja katella ympärilleen”, Sebastian ehdottaa ja mä nyökkään osaamatta ehdottaa mitään muutakaan. Loki ravistelee päätään ja yrittää rapsuttaa sitä etujalkojaan vasten, sitä ehkä ärsyttää päässä oleva riimu ja sen narun päässä seisova ilonpilaaja, joka ei anna sen vaan vapaasti syöksyä rantahietikolle riehumaan.
Mä löydän metsänreunasta ison kiven, ja kömmin sen päälle antaen Susulle varovasti enemmän liinaa. Se painaa päänsä alas ja alkaa laiduntaa vihreetä koskematonta nurmea mun vierellä. Tamman olemus vaikuttaa heti rauhallisemmalta, kun se saa itelleen jotain fyysistä tekemistä ja mä uskallan jopa asettautua kivelle istumaan mukavammin ja siirtää katseeni Sususta Sebastianiin. Se nojailee paksua mäntyä vasten ja antaa Lokin tutkailla ja napostella suuhunsa pieniä korsia turpa maata viistäen. Koko tilanne muistuttaa mua vähän liikaa viime kesästä ja Eedistä ja varsalaitumesta, ja mä tunnen piston sydämessä, kun Loki pysähtyy mun valtaamani kiven viereen ja alkaa nuuhkia mun jalkaa. “Tää on kyl niin ihanan utelias tyyppi”, mä naurahdan ontosti. Mä en kurota kädelläni silittämään Lokin pehmeeltä näyttävää karvaa, lähinnä sen takia ettei se pelästyis ja juoksis pois. Sen ylähuuli alkaa hamuilla mun housunlahjetta ja mun toisella puolella laiduntava Susu nostaa päätään tarkkaillakseen varsan touhuja. “Se on tosi kiva tammavarsa vaik on silläki jekkunsa”, Sebastian vastaa hymyillen ja laskee kätensä vielä kasvavan hevosen takakorkeelle selälle. “Mut mä oon kyl tottunu vaikeisiin hevosiin et ei Loki nyt ainakaan sieltä pahimmasta päästä oo. Eediki alkaa jo pikkuhiljaa luottaa muhun sen suhteen niin saadaan tehä enemmän juttuja yhessä.” “Se on kiva”, mä vastaan taas hajamielisesti ja yritän tarkkailla samaan aikaan Lokia tuijottavaa Susua ja mun housunlahjetta nykivää Lokia. “Onks, tota, Eedi puhunu musta paljonkin?” Sebastian ei heti reagoi mun kysymykseeni, se on keskittyny nyppimään Lokin harjasta havunneulasia. Se havahtuu vasta sekuntien päästä mun ääneeni ja nostaa katseensa Lokin harjasta muhun. “Ai susta? Ei se paljoo, lähinnä jos mä kysyn siltä jotain”, Sebastian vastaa olkiaan kohauttaen. “Eikä se ny varsinaisesti sillonkaan kerro mitään. Lähinnä vastailee joo tai ei mun kyssäreihin.”
Meidän välille laskeutuu taas hiljaisuus. Loki kyllästyy hakemaan huomiota multa ja kiskoo Sebastianin parin metrin päähän tutkimaan voikukkia ja niiden seassa pörrääviä mehiläisiä. Susu on rauhottunu Lokin siirtyessä kauemmas ja se kiertää mun ja kiven taakse nyppimään lisää ruohoa suuhunsa imurin lailla. “Miks kysyt?” Sebastian kääntyy ympäri ja kattoo muhun kysyvästi, liian kysyvästi ja nopeesti ja odottamatta et mä voisin vastata siihen yhtään mitään totuudenmukaista. Mä käperryn pieneks keräks kiven päälle Susun liina tiukasti nyrkkiin puristettuna ja tuijotan poissaolevasti kauas Liekkijärven takana avautuvaan horisonttiin.
“Kysyin vaan.”
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jun 9, 2023 20:36:19 GMT 2
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Jul 23, 2023 21:27:40 GMT 2
19.07.2023 Pehmistahroja ja sinivuokkoja Kevyt tuulenvire kutittelee kasvoja, saaden ratsastuskypärän lipan reunoilla henkensä edestä keikkuneet sadepisarat viimein putoamaan äänettömästi mustanruskeiden jouhien sekaan. Hämärä metsätie avautuu silmien eteen kuin luontoäidin punainen matto, sirojen kavioiden painuessa sateesta kosteaan multaan jättäen siihen syviä kavionjälkiä. Ilmassa tuoksuu märkä ruoho, hevonen ja kasteiset kuusipuut, jotka kaartuu pään yläpuolelle kuin suojelusenkelin siivet. Ympärillä on hiljaista, aikaisempi sadekuuro on hiljentäny linnutkin ja ajanu sitkeimmätkin metsäneläimet syvemmälle sateensuojiinsa. Ainoastaan nahkaisen satulan narina ja kuolainten satunnainen kilinä halkoo täydellisyyttä hipovaa hiljaisuutta, jonka keskellä mä ja Susu edetään rauhallisessa, lähes unettavassa käynnissä. “Tästä ei pitäis olla enää pitkä matka”, mä kuiskaan ja silitän Susun kaulaa, joka on saanu osansa hetki sitten meidät yllättäneestä sadekuurosta. Tiheä kuusimetsä suojeli meitä pahimmalta saavilliselta taivaan kyyneliä, mut tiiviiseen sateenvarjoon tai kokovartalosadetakkiin sitä ei voinu verrata. “Tästä vähän suoraan ja sit oikeelle. Sit me ollaan perillä.” Susu ravistelee päätään niin, että vesipisarat lentelee joka ilmansuuntaan ja kuolaimet kilahtelee hampaita vasten. Mä tiedän ettei tamma pidä sateesta, ja tekis mieli luvata sille että meidän päämäärässä odottaa lämmitetty olkipatja, viistoista kiloa heinää ja maailman pehmein kuivatusloimi. Mä en kuitenkaan voi luvata sellaista, en tietenkään. Susu jatkaa kuitenkin matkaa uskollisesti kuin koira, paitsi et me molemmat tiedetään et jos se oikeesti haluais ottaa hatkat ja mennä kotiin, se kyllä tekisi niin. Susua ei vois ikinä verrata koiraan, se on liian vapaa ja itsenäinen sielu, sitä ei voi kukaan koskaan täysin kesyttää tai alistaa ihmisen palvelijaksi. Onneksi. Mä rapsutan Susun säkää ja annan sen keinahtaa lyhytaskeleiseen raviinsa, siitä aiheutuva voimistuva tuulenvire saa olon tuntumaan raikkaalta ja vapaalta, vaikka vaan hetkeksi. Kypärä raapaisee epätavallisen alhaalla roikkuvaa oksaa, ja ravistaa meidän päälle uuden ryöpyn kylmänviileitä kesäsateen pisaroita. Mä katsahdan taivaalle ja yritän tähyillä puiden latvojen lävitse siniharmaata taivasta. Tummat pilvimassat on väistyneet hiljaa levittäytyvän sinin tieltä, ja meidän hidastaessa risteykseen voi jo nähdä ensimmäisten auringonsäteiden siivilöityvän kuusenoksien varjoittamalle metsäpolulle. Enää kilometrin verran suoraa, sitten käännös oikealle ja me oltaisiin perillä.
Susu kävelee tottuneesti ja varmajalkaisesti juurakoiden ja toinen toistaan korkeammalle kurottavien kuusipuiden seassa kuin vuorikauris, ja siksi mä luotankin siihen täysillä, kun me siirrytään leveältä metsätieltä eläinten tallomalle polulle vielä syvemmälle metsään. Mun on pakko kumartua eteenpäin satulassa, ettei mun kasvot iskeytyisi jokaiseen vastaantulevaan oksaan ja raapisi poskia verille. Susu on niin pieni ja kapea ettei mun tarvitse huolehtia, että se runnoisi mut vahingossa puunrunkojen ja itsensä väliin, tai että me ei mahduttaisi kulkemaan keskeltä katkenneen, joskus ehkä uljaana seisseen kaatuneen puunrungon välistä. Meille tää polku on jo tuttu, tai ainakin Susulle. Tamma pärskähtää meidän ohittaessa ison sammalpeitteisen kiven, jonka juurella vilahtaa jokin. Ehkä hiiri tai myyrä, jopa käärme. Ei. Käärmeet on liian fiksuja jäädäkseen alle metrin päähän maaperää tömistelevistä kavioista, jotka se on aistinu värähdyksinä kehossaan jo kauan ennen kuin me edes saavuttiin kiven kohdalle. Mä päätän sen olleen metsähiiri pakenemassa takaisin kiven alle tekemäänsä pesäkoloon, ja koska Susukaan ei reagoi siihen mitenkään, kyseessä tuskin oli mikään kovin vaarallinen otus. Me jatketaan kiven ohi kapeaa puunjuurien ja heinikon valtaamaa polkua eteenpäin yhtä epätäydellisessä hiljaisuudessa kuin aiemminkin, ainoastaan mun oloni on flow-tilan sijasta odottava, lähes sietämätön.
Me käännytään oikealle käppyräisen kuusen kohdalta, jonka juurella kasvaa sinivuokkojen lapsikatras. Mä katselen niitä ihastellen, ja pysäytän Susun hetkeksi polun reunaan ihaillakseni niitä kauemmin. Mä en ole koskaan nähnyt niin paljon sinivuokkoja yhdessä paikassa, ja melkein tekisi mieli heittäytyä niiden sekaan, käpertyä niiden syliin kuin vauva ja antaa niiden ja koko ympäröivän metsän tuudittaa mut maailman kauneimpaan ja levollisimpaan uneen. Mutta mä en heittäydy enkä käperry, vaan kannustan Susua eteen kuin ajatellen, että me ei saada häiritä sinivuokkojen unta tässä utuisessa, kesäsateen kastelemassa kehdossa jonka läpi liikkuu ainoastaan metsäneläimet, ja joskus me. Ehkä joku muukin, joka on löytäny meidän salaisen oikoreitin ja käy täällä ihastelemassa samaa kukkamerta ja sitä suojelevaa vanhaa, viisasta kuusta. Ehkä me joskus tavattaisiin tällä samalla paikalla, istuttaisiin sinivuokkojen viereen ja juteltaisiin elämästä, hevosista ja epärealistisista unelmista, kaikesta siitä mitä ei yleensä haluta sanoa ääneen ja jonka haluaisi vaan sen toisen kuulevan. Ehkä meidän sormet kietoutuisi vahingossa toisiinsa kiemurtelevien vuokonvarsien seassa, ja ne solmisi meidän äänettömän liiton ikuisesti nippusiteen lailla kiinni tähän maaperään, imeyttäisi sen puunjuuriin väkevän kemikaalin lailla eikä ikinä antaisi sen haihtua kokonaan, ei vaikka sade kuinka piiskais suojeluskuusen pystyynkuollutta runkoa ja myrskytuuli riepottelisi sen ohuita, heiveröisiä oksia. Ehkä.
Meidän siirtyessä takaisin metsän taianomaisesta sylistä isommalle metsätielle Susu kurottaa nappaamaan matkaevästä läheisestä pusikosta, ja mä annan sen tehdä niin. Me ollaan ihan just perillä eikä meillä ole kiire mihinkään. Susu lähtee omatoimisesti kävelemään eteenpäin mutustellen oksaa suussaan, mutta sylkäisee sen hetken päästä pois turhautuneesti päätään ravistellen. “Ei tainnu olla niin mehukas miltä näytti”, mä naurahdan ja ohjaan Susun kääntymään jättäen puoliksi jäystetyn oksan keskelle tietä. Mä annan tammalle pohkeita, ja me siirrytään viimeisen parinsadan metrin ajaksi laukkaan. Suora, tasainen ja leveä metsätie on kuin siihen luotu, ja tamman korvat nousevat samantien antenneina eteenpäin sen saadessa kiihdyttää vauhtia. Vaikka tuuli humisee ihanasti korvissa ja vauhdin huuma on viedä mennessään, mun on silti tarkkailtava jatkuvasti, ettei meidän takaa tai edestä tule autoja - tällä tiellä niitä kulkee välillä. Joskus me ollaan ohitettu jopa traktori tällä samaisella suoralla, ja silloin Susu oli hypänny ojaan ja me oltiin jääty sinne hetkeksi neuvottelemaan jatkosta. Onneks mitään pahempaa ei ollu sattunu, ja traktorinkuljettajakin oli ollu paikallinen ja pysähty vähän matkan päähän tarkistaakseen, oltiinko me okei. On pikkukylällä onneks jotain hyviäkin puolia, ja olipa tyyppi pahoitellutkin kovasti hevosen säikyttämistä vaikka eihän se miesrukka ollu tehny muuta kun ajanut laillisella ajoneuvollaan laillisella tiellä niin kuin kuka tahansa kunnon kyläläinen.
Puiden harventuessa metri metriltä niiden takaa voi viimein erottaa osan kyläkaupan lautaseinistä ja palan tanssilavan edessä puskevaa roskaista nurmea. Mä hidastan Susun käyntiin aivan tien päässä, ja tähyilen nyt jo kirkkaalta taivaalta paistavan auringon sokaistessa silmiä kaupan ja lavan ohitse aivan metsänreunaan. Siinä. Siinä se on. Liekkijärven kesäjäätelökioski. Susu pysähtyy tuijottamaan kaupan edessä lojuvia laatikoita ja lavoja, joiden rapisevat muovit lepattaa kevyessä tuulessa. Kaupan ovi käy, kun lierihattuiset paikalliset ja pari turistinnäköistä tyyppiä astuu ulos, kasvot vääntyneinä ilosta niiden huomatessa hevosen. Mua vähän hävettää seistä siinä aukion keskellä kaikkien töllöteltävänä, ja koitan varovasti pyytää Susua eteenpäin tai edes liikkumaan johonkin suuntaan. Se ei liiku. Sen sijaan tanssilavan reunalla keikkuva lapsikatras huomaa sen, ja juoksee meitä kohti kirkuen. Susu kavahtaa vähän sivulle, mutta ei juokse pois, hyppää pystyyn tai heitä mua selästään. Se mulkaisee lasten suuntaan epäilevänä, kaula vääntyneenä sivulle ja korvat edestakas kiihtyneinä liikahdellen. Ihmislasten tullessa lähemmäs se rauhoittuu, ja laskee viimein päätään kuin tajutessaan, että nämä oli niitä samanlaisia tyyppejä joita kotitallillakin näki ihan päivittäin. “Söpö! Söpö heppa!” “Saako silittää?” “Mäkin haluan ratsastaa!” Mun on vaikea päättää, kenelle lapsista puhuisin ensin. Lopulta mä nyökkään hyväksyvästi tummalle tytölle, joka astuu lähemmäs ja rapsuttaa Susua kaulasta. Liike on itsevarma mutta herkkä, ja tytön katse käy aina välillä Susun pääpuolessa. Gotcha. Ryhmän heppatyttö löytynyt. “Yks kerrallaan, tää hermostuu helposti”, mä sanon lempeästi muiden lasten yrittäessä rynnätä yhtä aikaa lääppimään Susua. Jokainen viidestä lapsesta käy vuorollaan silittämässä sen lapaa ja kaulaa, osa rohkeammin, osa aremmin. Susu kestää sen, paljon paremmin kuin mä odotin, ja mä huokaisen helpotuksesta kun lapsista kaksi lähtee juoksemaan kohti kyläkaupan edessä istuvia aikuisia ja muut seuraa niitä. Susu ravistelee itseään voimakkaasti kuin purkaen äskeisen tilanteen jännityksen kehostaan, ja mä ohjaan sen kohti sinivalkoista jäätelökioskia.
Punaposkinen lettipäinen tyttö pyörittelee tottuneesti vaniljapehmistä käsissään, kun mä kurotan maksukonetta kohti Susun ohjat toisessa kädessä. Tamma pitää kunnioittavan välimatkan kioskin palveluikkunaan, onneksi. Toisin vois olla vaikka Muhkun tai Peckin kanssa, jotka saattaisi yrittää tunkea päänsä sisään ja ahmia suihinsa kaiken tarjolla olevan, syötäväksi tarkoitetun materian. Kioskimyyjä ojentaa vohvelipehmiksen mulle hymyillen ja kurkkii tiskin yli Susun suuntaan kasvot loistaen. “Komee hevonen! Ootteko paikallisia?” “Kiitti, se on kyllä hieno tamma”, mä myötäilen ja poimin jäätelön varovasti vasempaan käteen. “Tullaan tosta Seppeleen talleilta, siitä ratsastuskoulusta.” “Ai Seppeleestä?” tyttö näyttää siltä kuin voisi lehahtaa lentoon paksujen lettiensä voimin, niin innoissaan se näyttää olevan kuullessaan mun mainitsevan Seppeleen nimen. “Mun kaveri käy siellä ja se on kuulemma uu-pee paikka! Tehän kisaatte kansainvälisesti ja kaikkea!” “Noh, se taitaa olla se isoin talli täällä”, mä sanon vähän punastellen ja seuraan, kuinka Susu laskee päänsä ja alkaa mutustella kioskin nurkalta puskevaa keskikesän ruohoa. “Mutta tosi kiva, kannattaa ihmeessä tulla käymään jos ikinä tekee mieli alottaa heppaharrastelu.” “En mä”, tyttö naurahtaa ja siirtää maksukoneen sivummalle. “Mä en oo oikein, öö, miten sen sanois… käytännön ihminen. Täälläkin mä oon vaan rahan perässä, vaikka kaverit meni kesäks mökeilleen kaupunkiin ja ulkomaille ja ties minne. Mä oon vähän jääny niinku jumiin tänne.” “Samassa veneessä siis”, mä vastaan puoliks vitsillä ja käännyn ympäri lähteäkseni. “Mut ei täältä niin helposti lähdetäkään.” “Ei niin”, tyttö naurahtaa perään ja ojentaa mulle yhtäkkiä omenan tiskin alta. “Tää on mun äidin pakkaamista eväistä mut oon aika varma et toi sun hevonen arvostais sitä enemmän.” Mä otan omenan hämmentyneenä vastaan, mutta kiitän sitten kohteliaasti ja lähden taluttamaan Susua kauemmas kioskista. Meidän perään on alkanu kasautua jonoa, ja siitä kuuluvista supatuksista ja ihailevista katseista päätellen Susu on keränny koko kyläkaupallisen faneja.
Vaniljainen pehmis tuntuu suussa taivaalliselta, ja yhdistettynä lämpimään aurinkoon iholla ja kosteaan pistelevään nurmikkoon säärien alla se kiteyttää kesän itseensä kuin vanhan soittorasian muuttumaton, tuttu melodia. Susu laiduntaa tyytyväisenä metrin päässä ohjat löysinä maata vasten ja tuuli heiluttaa sen harjan jouhia kevyesti järven rannassa kasvavan heinikon lailla. Jäätelö alkaa nopeasti sulaa noroina rosoista vohvelia pitkin sormille, ja mä yritän epätoivoisesti saada sitä nuoltua tasaisesti joka puolelta välttääkseni sotkemista. Mä seuraan kuinka kyläkaupan eteen kokoontuneet lapset kinastelee niille ojennetuista suklaapatukoista, ehkä vanhempien tai muiden sukulaisten seuratessa vierestä hyssytellen ja tyynnytellen. “Mä meen sit kattoo heppaa kun te ootte ihan tyhmiä!” Yksi lapsista alkaa itkeä, ja juoksee silmiään pyyhkien meidän suuntaan. Mä ehdin kauhistua hetkeksi, sillä Susu on niin keskittyny laiduntamiseen ettei se ehkä huomaa lähestyvää ja kirkuvaa lasta ennen kuin se on liian lähellä, ja siitä olis hauskanpito kaukana. Onneksi itkevä lapsi tajuaa yhtäkkiä hidastaa, vaikka nenä valuu yhä solkenaan ja silmät punottaa itkunpurkauksen jäljiltä. Pieni vaaleahiuksinen poika lähestyy meitä nyt ripeästi kävellen, kädet puuskaan heitettyinä ja pysähtyy aivan mun eteeni kuin karkureissulta palannut koiranpentu. Susu huomaa tulijan ja nostaa päänsä ylös ruohomättäästä, seuraten tilannetta kauempaa korvat liikahdellen varovasti eteenpäin. “Saako silittää taas?” lapsi niiskuttaa itkuisin silmin. Mulle tulee siitä niin paha mieli, etten mä kehtaa ainakaan kieltää. “Se kyllä syö nyt”, mä sanon pahoitellen ja vilkaisen Susua, joka nyppii hajamielisenä uuden ruohotupon suuhunsa katse yhä meitä kahta tarkkaillen. “Haluisitko sä syöttää sille omenan?” Pojan kasvot kirkastuu, ja se nyökkii innoissaan mun kaivaessa kioskimyyjän antamaa omenaa mun jalkani takaa. Vihreä, mehukas hedelmä näyttää keilapallolta pienessä kämmenessä, kun mä neuvon sille huolellisesti miten hevosia syötetään kädestä niin, ettei sormet päädy hevosen kitaan herkun jatkeeksi. Poika kuuntelee keskittyneenä ja vääntelee omenaa pikkusormissaan kuin aloitteleva kitaransoittaja oikeita kieliä etsien. Sitten mä pyydän Susua vähän lähemmäs, ja katson kuinka poika ojentaa omenaa tärisevin käsin sen päätä kohti. Tamma epäröi hetken ja tökkii ojennettua herkkua turvallaan lähes pudottaen sen. Sitten se poimii sen varovasti huulillaan hapoen ja hampaillaan takertuen, ja puraisee ensimmäisen haukun varovaisemmin kuin mä olen koskaan nähnyt sen tekevän. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja neljännen, kunnes koko omena on kadonnut Susun vatsaan, ja se nuuhkii lapsen kättä kuin ihmetellen minne herkku hävisi kesken kaiken. “Noin, pelottiko?” mä kysyn hymyillen ja katson vuoroin pojan kättä tapittavaan Susuun ja pikkupoikaan, jonka hymy on niin leveä että se näyttää luonnottomalta pieniä, pulleita lapsenkasvoja vasten. “Vähän”, poika tunnustaa. “Mutta se oli tosi hauskaa kun se kutitti!” “Sitä se tekee”, mä nyökyttelen ja puraisen palasen pehmikseni reunasta. “Sun kaverit taitaa kaivata sua takaisin?” “Joo”, poika sanoo nyt pirteämpänä eikä edes niiskuta. “Heippa! Ja hei hei heppa!” Mä seuraan kuinka poika juoksee takaisin omiensa luo, ja jään Susun kanssa kahden istumaan aukealle nurmelle katsellen pellavapään perään. Mä oon niin fiiliksissä äskeisestä, etten mä huomaa miten Susu hiipii lähemmäs ja ahmaisee reilun palan mun pehmiksestäni värjäten sen turpakarvat valkoisiksi ja pudotellen murusia ja sulanutta pehmistä maahan ja mun tummille ratsastushousuilleni. “Hei! Varas!” mä inahdan ja vedän jäätelöäni kauemmas, liian myöhään. Susu mussuttaa haukkaamaansa herkkua tyytyväisenä kuolaimet kalisten ja hieman irvistellen, ehkä kylmyydestä tai rapeasta vohvelista, joka ei ollut niin hyvää kuin miltä näytti. “Yäk. Nyt se on ihan limasessa ruohokuolassa”, mä älähdän inhoten tuijottaessani puolisulan jäätelön seassa lilluvia ruohonpalasia. “Saat kyllä syödä tän kun alotitkin.” Mä ojennan loput jäätelöstä Susulle, ja tamma kahmaisee viimeisetkin vohvelinriekaleet ja valuneet vaniljapehmikset suuhunsa mielellään. Mä kaivan repusta vesipullon ja huuhtelen käteni sen veden alla, toivoen että jätskitahrat lähtisi housuista yhtä vaivattomasti.
On kesäilta, ja kyläkaupan edustalla alkaa käydä kuhina. Tanssilavalle aletaan raahata soittimia ja kajareita ja ihmiset kerääntyy sen eteen asetetuille penkeille iloisesti rupatellen. Kohta ilman täyttäis paikallinen jazzmusiikki ja sen paikalle houkuttelemat kesäturistit ja kylähullut, ja kaikkialla olis vaan tanssia, naurua ja loputonta kesän juhlaa.
|
|
Sisu
Perustallilainen
hmm? miks katot mua noin?
Posts: 208
Hoitoheppa: Susu
Koulutaso: HeB
Estetaso: 80cm
|
Post by Sisu on Sept 2, 2023 23:51:36 GMT 2
03.09.2023 Sumu Ensimmäiset maahanpudonneet lehdet rasahtelee jalkojen alla kuin hauraat linnunluut, kun me edetään pitkin harmaata metsätietä syksyn ensimmäisten kylmien viimojen raapiessa poskia. Ilmassa voi lähes maistaa jo kirpeyden, vaikka suurin osa puistakin on vielä täysin vihreitä tai ainakin vihertäviä. Jalat tuntuu tänään tavallista raskaammilta, kun ne hakee luonnostaan samaa rytmiä rinnalla kävelevän hevosen askelluksen kanssa. Aamu on vielä nuori, hädintuskin vastasyntynyt, ja se syleilee meitä omassa kalseassa otteessaan. Susun sieraimista nousee pieni höyryvana, ja mä hytisen kurottaen nostamaan liian lyhyttä takinkaulusta ylemmäs, turhaan. Sormet puristuu tiukemmin ruskean riimunarun ympärille, kun me saavutaan puiden suojista Keilopellon tiluksille. Susu pysähtyy kuin näkymättömästä käskystä, ja me jäädään yhdessä tuijottamaan utuisen pellon yli kaukaisuuteen.Ympärillä on hiljaista, kuin koko luonto olis heti kalenterikuukauden vaihtuessa vaipunu horrokseen ja kesän muistot hukkunu peltojen päällä leijuvan paksun sumun alle. Susun sieraimista pääsee korahdus, kun pellonreunassa näkyy liikettä. Peura. Se loikkii pitkillä honteloilla jaloillaan ensin pari metriä eteenpäin ennen kuin pysähtyy ja alkaa vilkuilla ympärilleen. Se näkee meidät tienreunassa, ja hetken ajan hevosen ja peuran katseet kohtaa. Mä yritän pysyä itse rauhallisena vaikka Susu mun vierellä jännittyy, ja kummankin eläimen virittyneet aivot alkavat arvioida pakoreaktion tarpeellisuutta. Tunneilta tuntuvien sekuntien jälkeen peura kääntää katseensa ja alkaa nuuhkia kohmeisen pellon multaa nyhtäen sen kasvillisuutta päättäväisin liikkein. Susu laskee päätään ja mä palkitsen sitä kehuilla siitä hyvästä, ettei se raahannu mua narun päässä kotiin verestävät kasvot kosteaa hiekkatietä viistäen - tälläkään kertaa.Tallikin tuntuu tänään aavemaisen hiljaiselta, kun tallityöntekijät on vielä siemailemassa aamukahveja toimistossa ennen päivän uurastuksia. Susu seisoo korvat uteliaina liikahdellen pesukarsinaan kiinnitettynä, kun mä hieron sen märkään harjaan limaista saippuaa ja vaivun ajatuksiini. On Seppele cupin kolmas päivä, enkä mä starttaa tänään. Enkä startannu eilen tai toissapäivänäkään. Koko cuphullutus on jääny multa tällä kertaa väliin, ja nyt mä katson vähän haikaillen ohikäveleviä aikaisia tallilaisia, jotka kiiruhtaa hoitohevostensa karsinoihin puunaamaan niitä viimeisen kisapäivän luokkia varten. Mä vaihdan pikaiset moikat jokaisen kanssa, samalla kun alan huuhtoa shampoota Susun jouhista ja tunnen, kuinka letkun vuotavasta tiivisteestä valuva haalea vesinoro lorisee takinhihan kautta betonilattialle.Susu näyttää hassulta sen uudessa valkoisessa loimessa, johon on painettu ainakin miljoona pientä banaaninkuvaa. Mä en voi muuta kun hihittää näylle siitä, että tamma näyttää ihan joltain Chiquitan kävelevältä sponsorimainokselta. Mä silittelen Susun niskaa ja painan poskeni sen vielä kosteaa, mutta lämmintä kaulaa vasten.“Osaisitpa sä puhua”, mä sanon hiljaa ja annan sormien sotkeutua tahmeisiin, vesipisaroita tiputteleviin harjajouhiin. “Sä osaisit varmasti sanoa just oikeet sanat tänäänkin.”Hetken ajan Susu seisoo aivan liikkumatta, mut sitten se huokaisee syvään ja alkaa ravistella päätään niin raivokkaasti, että mun on pakko perääntyä ja työntää käsivarret kasvojen suojaksi jokaiseen ilmansuuntaan lentäviltä roiskeilta. Sen jälkeen Susu kääntää päätänsä mua kohti ja tuijottaa mua tummilla silmillään kuin pystyen tulkitsemaan jokaikisen solun liikkeen mun ihoni alla. Hölmö mä.Tietysti Susu osaa puhua. Se ei ehkä osaa listata kaikkia konsonantteja ulkoa ja koostaa niistä kymmeniä tavuja ja loputtomia lauseita, mut joskus teot todella on sanojakin suurempia. Ja nyt Susu yrittää selkeesti kertoa mulle, että on viimein aika ravistaa huolet ja murheet pois olkapäiltä ja keskittyä tähän hetkeen. Mä huomaan pienen hymyn karkaavan huulille, kun astun lähemmäs rapsuttamaan tamman otsaa.“Kiitos”, mä kuiskaan pehmeästi ja silitän pientä, siroa turpaa. Sitä samaa joka on tökkiny mut takaisin pystyyn viimeiset puolitoista vuotta, ja tökkisi nytkin. “Mun viisas, tulinen pikkutammani.”
|
|