Susun hoitokirja

[Emmy]

Susu

[Valtteri]

15.09.2020

Oli varmaankin ensimmäinen päivä viikkoihin, kun taivaalla ei vyörynyt tummaa pilvimassaa koulun loppuessa.

"Lähetkö Rokka louhoksille?" Tero kysyi, kun kaivoin kevarin avaimia taskustani. Liike pysähtyi ennen, kun metallirinkula ehti koskea sormenpäätäni.

"En mä. Mulla on...menoa", vastasin ja kiersin sormeni avainten ympärille. Mä puoliksi odotin koska se kysyisi mitä menoa, mutta pelastus tuli tyttölaumalta, joka vei Teron huomion. Mä käytin tilaisuuden hyödyksi ja tungin mustan kypärän päähäni ennätysvauhtia.

Seppeleen tallitiellä mun oli pakko keskittyä väistelemään vesisateen muodostamia kuoppia ja tallin piha aukesi eteeni vähän varkain. Mahanpohjaan asettui möykky, joka pyrki itsepintaisesti nousemaan ylöspäin mun kurkussa. Välittämättä siitä sammutin kevarin ja nostin kypärän päästäni. Hetken pähkäilin jättäisinkö sen pyörän päälle vai en - viimeksi, kun olin käynyt tallilla sellaista ongelmaa ei ollut.

Mä tiesin näyttäväni vähintään eksyneeltä, kun kävelin Seppeleen tallin ovista sisälle, mutta jotenkin mun naamani ei vain suostunut vaihtamaan ilmettä itsevarmemmaksi. Ehkä se koiranpentumainen ilme auttoi vastaantulevaa blondia ottamaan musta kopin jo heti aluksi.

"Heippa, mä oon Emmy", nainen esittäytyi ja jäi odottavan näköisenä katsomaan mua.

"Valtteri", sain sanotuksi ja vaihdoin painoa jalalta toiselle. Muistelin miten hevosen haju oli viimeksi tuntunut kotoisalta ja miten se nyt sai mut melkein oksentamaan. Vai oliko se vain jännitystä?

"Ah, Susun uusi hoitaja. Tätä tietä, mä ehdinkin hyvin tässä välissä näyttää sulle paikkoja", Emmy totesi eikä jäänyt kyselemään, että sopisinkohan varmasti siihen hevosenhajuiseen ympäristöön mopokypärä käsivarrellani.

Jotenkin käveleminen sai mun ajatukset jo vähän liikkeelle ja ihan kuin veri olisi taas lähtenyt pyörittämään koko kehoa samalla normaalin suuntaan.

"Sä voit vaikka harjailla Susua, se on menossa vasta illemmalla tunnille. Se on aika herkkä, mutta etköhän sä pärjää", Emmy lopetti kierroksen ja ohjattuaan mut vielä oikeaan suuntaan, nainen lähti hoitamaan omia asioitaan. Mä tiesin, että mun selässä oli silmäpari ainakin ensimmäisinä kertoina, mutta silti musta tuntui, että olin aika yksin.

Mä lähdin viemään kypärääni mulle osoitettuun kaappiin ja sen jälkeen hakemaan tummanruunikkoa arabia tarhasta talliin hoidettavaksi.

Emmyn aika herkkä osottautui todeksi jo siinä vaiheessa, kun sain Susun tarhan portista ulos. Sen kovera profiili nousi korkeuksiin ja musta tuntui, että se nousi joku puoli metriä ilmaan kauttaaltaan samalla. Eniten mä yllätyin siitä, että sen kaviot olivat yhä maantasalla, koska se tuntui vain odottavan pientä tuulenpuuskaa, joka olisi nostanut sen oikeasti irti maasta.

Silmänvalkuaiset vilahdellen se kuitenkin pysyi mun vierellä ja mä huomasin miten vanhat tavat nousivat pintaan ihan kuin itsestään. Mun ei tarvinnut miettiä millä tavoin sain tamman pysymään vierelläni, kun se olisi halunnut käydä haistelemassa luimistelevaa pilkullista tammaa kesken kaiken.

Susu oli aika siistissä kunnossa, se vaikutti vähän prinsessahevoselle joka sopi mulle paremmin kuin hyvin. Mä olin vähän pelännyt, että olisin päätynyt sellaisen hevosen hoitajaksi joka tykkäisi kuorruttaa itsensa mutaan joka päivä.

Harjaustuokio jäi lyhyeksi, sillä käytyäni arabin läpi jokaisella sen hoitolaukussa olleella harjalla multa loppui tekeminen. Normaalisti olisin siinä vaiheessa varustanut sen ja lähtenyt kokeilemaan siirtyikö sen ilmava energia myös ratsastukseen. Mä olin kuitenkin ensimmäistä kertaa tällä tallilla ja mun edellisestä ratsastuskerrasta oli puolitoista vuotta aikaa enkä mä ollut edes tuonut mun ratsastustavaroita mukanani.

Vein siis Susun sen omaan kotiin odottamaan illan tunteja ja lähdin etsimään sitä kuuluisaa oleskeluhuonetta, jonka kahvinkeitin tuntui kutsuvan nimeäni vaativana. Hyvällä lykyllä törmäisin johonkin, joka voisi kertoa vähän lisää tallin vakiokävijöistä ja sen hevosista.

[Valtteri]

27.09.2020

Sunnuntai oli mitä ilmeisemmin kaikkien tuntihevosten vapaapäivä, mutta Susulla oli ollut ylimääräinen vapaapäivä tällä viikolla peruuntuneen tunnin vuoksi. Salma oli ehdottanut, että voisin liikuttaa tamman tänään mikäli halusin, enkä mä ollut keksinyt pätevää syytä miksen olisi halunnut.

Paitsi sillä hetkellä, kun talutin virkeähkön arabin maneesin suojiin ja pieni joukko ponityttöjä siirsivät huomionsa ulkomaalaisen näköisestä tyypistä valkopäisen poninsa kanssa muhun ja Susuun, joka testaili sillä hetkellä etujalkojensa kepeyttä. Vanhempi nainen mustan puoliverisen selässä loi muhun lämpimän hymyn, johon mä vastasin hieman jännittyneellä eleellä.

Mä punnitsin hetken aikaa parasta tekniikkaa, kunnes päädyin tarttumaan vain härkää sarvista. Saappaat puristi vähän pohkeista ja mietin olinko kasvanut paljonkin viime ratsastuskerran jälkeen.

"Haluutko pitää tätä hetken?" kysyin vanhimmalta ponitytöistä, ne oli varmaan jotain tuntilaisia koska en ollut nähnyt niitä tallissa hoitamassa yhtäkään hevosta.

"Tietty", tyttö vastasi ja siirtyi kepein askelin meidän luokse. Mun kädet tärisi vähän, kun laskin Susun satulan jalustimia alas ja mittailin niitä vielä varmuudeksi kerran. Mä olin tuplavarmistanut ne jo tallissa, mutta kolmas kerta tuskin haittaisi mitään.

Muistin vielä kiristää satulavyön ennen, kun nostin vasemman jalkani jalustimeen. Sekunnin ajan mä mietin pääsisinkö tauon jälkeen selkään, varsinkin kun Susu oli isompi hevonen, mihin olin tottunut. Ponnistin oikealla jalallani ja pysyin lähellä hevosta, mun huulilla kävi pieni virne, kun tavoitin toisen jalustimen saappaan kärjellä. Susu liikahti ihan vähän, mutta blondi tyttö rapsutteli sen otsaa ja piti tamman paikallaan.

"Kiitti", muistin vielä sanoa sille tytölle ja osasin hymyillä sille jo vähän itsevarmemmin. Susu lähti kävelemään pyynnöstä ja mä hengittelin hetken aikaa, toistaen itselleni että mä osasin kyllä. Kai se oli kuin polkupyörällä ajoa, lihasmuisti ja niin edelleen.

Ja osasinhan mä, vaikka otti se aikansa. Susu ei todellakaan ollut mikään helppo harjoituskohde, sillä tamma luimisteli korviaan joka kerta, kun tein jonkun virheen sen selässä. Mä hengittelin vähän lisää ja pyysin siltä ravia. Pään heittelyä, vinoutta ja olkapäällä puskemista. Oli kuin mut oltaisiin heitetty altaan syvään päähän ja mä tiedostin harvinaisen hyvin miten katsomossa kuiskuteltiin.

"Auta nyt vähän edes", mä kuiskasin Susulle, mutta tamma viskoi vain päätään vähän lisää. Me ei taidettu ainakaan sinä päivänä lokeroitua heppakirjojen täydellisyyteen yhteistyön onnistumisesta. Susu tuskin pelastaisi mua susilta ja juoksisi höristen mun luokse tarhassa ihan kovin pian. Ennen ensimmäistä laukkapätkää aloin jo saada vähän jutusta kiinni ja arabi näytti hetkittäin jo tyytyväisemmältä.

Ratsastuksen jälkeen harjailin Susun huolellisesti sen karsinassa. Se ei ollut hionnut ollenkaan, kaipa sellainen sunnuntairatsastelu oli aika kevyttä puuhaa tuntihevosen elämässä. Ratsastaminen oli kuitenkin nostanut uudelleen pöydälle tutun tuntemuksen mussa, se sai kaipaamaan haasteita ja vauhtia. Mä tiesin kuitenkin, että mun pitäisi malttaa ja totutella taas ratsastamiseen ennen hurjapäisyydelle antautumista. Sitä odottaessani suuntasin jälleen yläkertaan, josko sieltä löytyisi tuoretta kahvia juotavaksi.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Kultakala valtameressä
2.5.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Vääntäydyn ylös sängystä väsyneenä ja tukka sekaisin. Puhelimeni herätys on katkaissut makeat päiväuneni, ja nyt on aika nousta. Normaalisti haistattaisin ajatukselle pitkän, mutta en tänään. Nyt on maanantai, aivan erityinen sellainen. Olin hädin tuskin pystynyt keskittymään töihin aamulla, kun vatsassa kihelmöi niin kovasti. Aaro, tuo rakas karvainen virtahepolabbikseni, katselee minua kyllästyneenä lattianrajasta. Sitä ei huvita vielä keskeyttää päivälepoaan, joten se huokaisee syvään ja tyytyy seuraamaan minua vain katseellaan.
Käväisen pikaisesti keittiössä nappaamassa eväsleipäni ja muumilimsani, ja pakkaan ne kuluneeseen reppuuni. Se on palvellut minua uskollisesti ala-asteen viimeisiltä luokilta saakka, kantanut kaikenlaista rojua maailman ääriin minun vuokseni. Reppu tuntuu melkein kuin omalta lapselta. Sen vetoketjua koristaa hopeanvärinen, pieni heijastinpehmolelu, jonka pitäisi kai esittää kissaa. Lapsena se näyttikin vielä siltä, nyt se näyttää lähinnä vain repaleiselta hiiren ja koiran sekasikiöltä. Nostan repun selkääni ja varmistan vielä, että olen muistanut ottaa avaimeni mukaan. Aaro huolestuu nähdessään minun pukevan kenkiä jalkaani, ja se ilmestyy eteiseen sydäntäsärkevästi vinkuen.
- Voi rakas, lässytän koiralle ja kyyristyn halaamaan sen lämmintä kehoa. Se tunkee päätään kainalooni ja häntä vispaa kuin tuulen riepottelema pajunkissa. Aaro on kyllä tottunut olemaan yksin ilman ongelmia, mutta se osaa silti aina langettaa päälleni syyllisyyden mustan pilven, kun on lähdön aika. Taputan sen paksua kylkeä vielä kerran ennen kuin heitän koiralle hyvästit ja astun ulos ruman ruskeansävyiseen rappukäytävään.
Ilma ulkona on tuulinen, mutta lämmin. On toukokuun alku, ollaan aivan kesän kynnyksellä. Päähän tulvii muistoja menneistä kesistä, koulujen lopusta ja kesälomista. Voi niitä aikoja, kun sai olla vain lapsi ja nauttia elämästä ilman sen kummempia huolia. Tai ainakin silloin, kun naapurin Liisa-Pirkko ei jättänyt törkeästi hiekkaleluani palauttamatta ja kehtasi valehdella, että oli muka palauttanut sen aikoja sitten. Eipä ole näkynyt, senkin petturi! Salaa toivon, että Liisa-Pirkon jokainen toukokuu olisi aivan erityisen hirveä hänen loppuelämänsä ajan. Paitsi että enhän minä niin voi ajatella. Minähän olen oikeasti läpeeni pehmeä surkimus, joka ei uskalla sanoa pahaa sanaa kenestäkään. Ainakaan ääneen.

Astun ruuhkaiseen bussiin sisään ja metsästän itselleni paikan, jossa saisin pitää edes jonkinnäköisen turvavälin ihmisiin. Ainakin henkisen sellaisen. Valitettavasti tehtävä osoittautuu mahdottomaksi, sillä bussissa raikuu jonkun lapsen kitinä ja huuto, vanha mies puhuu puhelimeensa kuin olisi keskellä rokkifestivaalin juontokeikkaa ja vierelläni oleva, heikossa hapessa oleva opiskelijapoika kirkkaankeltaisissa haalareissaan vaikuttaa siltä, että viimeöiset nachot tulevat pian alkoholiin liuenneina takaisin ylös. Yritän sulkea vallitsevan ympäristön häiriötekijät pois mielestäni ja keskitän ajatukseni harmaanpunaiseen tallirakennukseen ja tilaviin, kuivitettuihin karsinoihin. Hevosiin.
Hyppään pois bussin kyydistä ja vedän pari oikein syvää henkäystä. Lähes koko bussi oli tyhjentynyt pari pysäkkiä ennen omaani, mutta vieressäni istuva opiskelija ei ollut - urheasta yrityksestään huolimatta - kestänyt sinne asti. Saan kiittää onneani, että sillä jätkällä oli ollut mukanaan valmistujaislakki, jonne oli ohjuksensa tähdännyt. Sanomattakin selvää, että olin ottanut äkkilähdöt penkiltäni ja asettunut bussin keskiosaan ulko-ovien läheisyyteen. Sen johdosta sain halveksivia katseita satavuotiailta mummoilta rollaattoreineen, ja hetken mieleni teki heittää, että tuolla pari riviä taaempana olisi oikein sopiva paikka vapaana heidän arvon ahtereilleen, mikäli pieni hajuhaitta ei häiritsisi. En tietenkään sanonut oikeasti mitään.

Miljöö on paljon suurempi kuin olen osannut odottaa. Suuri tallirakennus, jota ympäröivät loputtomat tarhat ja laitumet, suuri kenttä ja näyttävä maneesi. En ole nähnyt niin valtavaa tallialuetta sitten Metsävaaran ratsastuskoulun, jossa ratsastin lapsena. Melkein alkaa ahdistaa kaikki se täyteläisyys, mikä tallista kuohuu. Joudun vetämään vielä parit hengitysharjoitukset ennen kuin rohkaistun ottamaan pari askelta eteenpäin. Tallipihalla vilisee hevosia ratsastajineen ja kentälle alkaa kertyä väkeä. On iltapäivä, joten tunnit ovat jo täydessä vauhdissa. Vilkuilen ympärilleni ja tunnen oloni avuttomaksi, kuin kaatosateeseen eksynyt koiranpentu. Päätän kuitenkin rohkaista itseni ja kävelen kentän ohi ovelle, jonka toivon olevan tallin pääovi.
Tallikäytävä on tyhjentynyt ihmisistä. Ainoastaan muutama hevonen on jätetty karsinoihinsa seisomaan, ja ne vilkuilevat minua kummissaan. Tunnen oloni yhtäkkiä epämukavaksi, kun ne kaikki toljottavat minua silmät uteliaina. Ihan kuin olisin valmistautumassa esitelmään kokonaisen luokan edessä, paitsi tämä luokka oli täynnä… hevosia. Jähmetyn seisomaan keskelle käytävää, ja annan katseeni vaeltaa sen puisissa karsinarakenteissa ja valkoisissa seinissä. Paikka vaikuttaa sisältä erityisen kodikkaalta, ja uskaltaudun seikkailemaan tallissa hiukan rohkeammin. Kurkistan rehulaan, yläkertaan johtavaan portaikkoon ja satulahuoneeseen, tuntien itseni murtovarkaaksi. Käytävältä kuuluu tasaisin väliajoin pehmeää hörinää, kun jokin sisällä olevista hevosista huomaa minun ilmestyvän näkökenttäänsä.
Olen juuri ihastelemassa kaunista appaloosaa karsinassaan, kun kuulen äänen takanani. Säikähdän niin kovasti, että hevonenkin korskahtaa ja vetää päänsä äkisti ylös. Tasaan hengitystäni muutaman sekunnin ennen kuin uskallan kääntyä ympäri ja kohtaan pirteät naisen kasvot, joita kehystävät pitkät vaaleat hiukset.
- Moikka! Ootkos uusi täällä? Voinko mä auttaa jotenkin? Nainen kysyy vieno hymy huulillaan ja pää hiukan kallellaan. Joudun keräilemään itseäni hetken ja miettimään vastausta, jotta en kuulostaisi aivan pöljältä.
- Tota, joo. Mä olen Susu. Siis Sisu. Oon ekaa kertaa täällä. Öö… siis Susun hoitaja oon. Sen hevosen, änkytän ja lyön itseäni kuvitteellisesti nyrkillä silmään. Että pitääkin olla näin hermona joka kerta, kun tapaa uuden ihmisen!
- Aivan, nyt muistankin! Mahtavaa nähdä sut täällä, kyllä me susta koulitaan vielä oikein oiva Sebeläinen. Tänne päin, näytän sulle sun kaapin, jonne voit alkaa kasata tavaraasi luvan kanssa, Emmy hihkaisee ja johdattaa minut yläkertaan johtavaan portaikkoon. Saavumme hämärään, lämpimään tilaan, jossa näkyy pitkä rivi kaappeja. Ilma tuoksuu puulta ja hevosilta. Seuraan Emmyä yhdelle keskirivin kaapeista, johon on läiskäisty maalarinteippi ja siihen on kirjoitettu suttuisella käsialalla nimi SISU.
- Täällä saat säilyttää, no, mitä tavaroita sulla nyt ikinä onkaan tallilla mukana. Tuolla perällä on ovi oleskelutilaan, siellä saa hengata ihan vapaasti. Mä en just nyt ehdi jäädä näyttämään kaikkia paikkoja, mutta voit kyllä vapaasti seikkailla täällä miten lystää, Emmy kertoo ja viittilöi kohti ruskeaa puuovea kaappirivien keskellä.
Nyökkään ja heitän reppuni kaapin perälle. Ehdin hädin tuskin sulkea ovea, kun Emmy jo kutsuu minua seuraamaan häntä takaisin alakertaan. Samalla hän kertoo minulle hieman Sususta, tuosta upeasta, mutta itsepäisestä arabitammasta, jonka hoitajaksi olen ryhtynyt. Saan kuulla ytimekkään tiivistelmän siitä, miten se on pudotellut lapsia säännöllisesti selästään ja mököttää tallityöntekijöille joka aamu, jos ruokatarjoilu ei ole sen mielestä tullut ajallaan. Minua tarinat lähinnä naurattavat, vaikka sisimmässäni tunnen pienen jännityksen kouristavan vatsaani. Uusi hevostuttavuus jännittää minua aina, kuten uudet ihmisetkin.

Saavumme pian vieretysten ruunikon tamman karsinan eteen, ja jalo, arabille tyypillinen kovera pää työntyy ulos uteliaana tutkiskellen meitä katseellaan. Näen heti Susun silmistä, että se näkee meidät enemmänkin henkilökohtaisina palvelijoinaan kuin ihmisinä. Saamme kuulla lyhyen, hieman pettyneen hörähdyksen ennen kuin tamma kääntyy meistä poispäin ja alkaa tutkia tyhjänä ammottavaa ruokakuppiaan.
- Tässä on Susu. Susu, tässä on Sisu. Sun uusi ihmisesi, Emmy sanoo yrittäen selkeästi vakuutella minulle, että kyllä se ihan kiva hevonen on, vaikka sitä ei voisi vähempää kiinnostaa meidän läsnäolomme juuri nyt.
- Se on upea, henkäisen ja nojaudun karsinan oveen nähdäkseni Susun paremmin. Katson lumoutuneena sen pitkää, kaarevaa kaulaa ja siroja jalkoja. Vasemmasta etujalasta pilkistää lyhyt sukka, ja turvassa on valkoinen pilkku. Mieleni tekisi koskea sen kiiltävää karvaa, mutta en uskalla.
- Susu on. Luonne vaan usein ajaa ihmiset kauemmas eikä se lämpene kovin nopeasti uusille tyypeille. Oon kuitenkin varma, että susta ja Sususta tulee oikein hyvät ystävykset, kunhan annat sille runsaasti aikaa ja kohtelet sitä sen arvon mukaisesti, Emmy naurahtaa ja vinkkaa silmää. Hymyilen ja tuijotan tammaa yhä silmät suurina.
- Tota… saanko mä silittää sitä? Kysyn arasti kääntämättä katsettani pois tamman kauniista päästä.
- Toki! Se on itse asiassa menossa seuraavalle tunnille, voisit auttaa sen kuntoonlaitossa, Emmy selittää hymyillen ja vilkaisee rannekelloaan. - Mutta voihan, mun täytyy tästä lähteä takaisin töihin. Jos tulee ongelmia, vedä hihasta ketä tahansa tallilaista, he auttavat varmasti. Tervetuloa Seppeleeseen!
Emmy kiiruhtaa tiehensä ja minä jään hämmentyneenä seisomaan Susun karsinan eteen. Tamma tuijottaa minua kummissaan. Varmaan ihmettelee, että mitähän tuokin turhake tuossa toljottaa, suksisi kuuseen vaan siitä häiritsemästä. Päätän lähteä satulahuoneeseen etsimään Susun tavaroita, kun en muutakaan keksi. Seuraavat tuntilaiset ilmestyisivät talliin varmasti pian, joten voisin alkaa kasata kamppeita kokoon jo etukäteen.
Ehdin juuri metsästää satulahuoneen hyllyltä Susun harjakassin, kun tallikäytävä alkaa jälleen täyttyä uusista ihmisistä. Lasken kassin alas Susun karsinan oven viereen ja huomaan, miten lyhyt, punatukkainen tyttö lähestyy minua. Hän näyttää yllättyneeltä, mutta hymyilee minulle pian lämpimästi.
- Moi, hän tokaisee ja vilkuilee harjakassia, jonka juuri laskin lattialle. - Ootko sä Susun hoitaja?
- Joo, tänään on mun eka päivä täällä. Mä kuulema voisin auttaa sua laittamaan sen valmiiksi, vastaan hieman ujosti ja hiplailen maastokuvioisen hupparini hihaa.
- Käy mulle, sen kanssa on aina vähän hankalaa saada suitset päähän, kun se temppuilee niin hirveästi. Mä olen muuten Pinja, tyttö esittäytyy ja kurkistaa Susun karsinaan.
- Hauska tavata, mä olen Sisu. Jos sä vaikka alat harjata sitä ja mä haen sen loput kamat. Voin ottaa kaviot sillä aikaa, kun sä varustat, jos siis käy, takeltelen ja katoan takaisin satulahuoneeseen unohtaen jäädä odottamaan Pinjan vastausta. Kuulen hänen kuitenkin avaavan Susun karsinan oven takanani ja juttelevan sille pehmeästi. Saanen siis olettaa, että suunnitelma sopi myös hänelle.
Pujottelen Susun suitset käsivarteni ympärille ja etsin kuumeisesti oikeaa satulaa kymmenien satulatelineiden viidakosta. Satula on painava ja tuoksuu puhtaalta nahalta. Sen alle on kiinnitetty tummanvihreä satulahuopa, joka näyttää varmasti upealta tummanruunikkoa karvaa vasten. Saapuessani takaisin Susun karsinalle on Pinja jo täydessä tohinassa ja selvittää sen takkuista häntää. Toistaiseksi tamma vaikuttaa olevan ihan hyvällä tuulella, mutta korvat liikehtivät levottomasti. Se ei selvästikään pidä häntänsä hiplailusta. En toisaalta ihmettele. Olisi se itsestänikin outoa, jos joku tulisi taakseni seisomaan ja alkaisi nykiä perskarvojani.
- Voitko sä auttaa pitämään sen päätä alhaalla, kun laitan suitsia? Niiden kanssa on ollut ongelmia viime aikoina, Pinja kuiskaa lähes äänettömästi kuin olisi juuri paljastanut syöneensä yhden Seppeleen tuntihevosista lounaaksi.
- Tietysti! Mä en nyt mikään pilvenpiirtäjä itsekään ole, mutta Susu on onneksi vielä ihan kohtalaisen kokoinen heppa, vastaan ystävällisesti ja kaivan harjakassista esiin kaviokoukun. Susu kääntää päänsä minua kohti, kun astun sisään sen karsinaan. Korvat painuvat ensin tiukkaan luimuun ennen kuin alan jutella sille hiljaa ja silitän sen kaulaa varovasti. Kerron sille pikaisesti, kuka olen ja mitä aion tehdä, vaikka en ole varma, ymmärtääkö se hölkäsen pöläystäkään. Susun ilme pehmenee hiukan, mutta sen iho värähtää kosketukseni alla, kun kumarrun nostamaan vasenta etujalkaa ylös. Saan puhdistaa kavion ongelmitta, mutta tunnen arvostelevat, tummat silmät selässäni.
- Se vähän vierastaa uusia ihmisiä, Pinja huomauttaa ja nostaa ähkien satulan Susun selkään. Hänen langanlaihat käsivartensa kurottavat satulavyötä hevosen vatsan alta ja pienet kädet kiristävät vyötä tottuneesti pari reikää. Susu antaa minun puhdistaa loputkin kavionsa kiltisti, vaikka se mulkaiseekin minua murto-osasekunnin ajan kiertäessäni sen kyljen toiselle puolelle.
Meillä menee useampi minuutti suitsien saamisessa Susun päähän, sillä tamman omasta mielestä se on sietänyt meitä jo tarpeeksi kauan eikä sitä huvittaisi seistä paikallaan karsinassa. Onnistumme lepyttelemään sitä rapsutuksilla ja kehuilla siitä, miten hieno hevonen se on. Tosiasiassa se varmaan vain kyllästyi sähläykseemme niin paljon, että päätti olla enää välittämättä.
- Hienosti meni! Hyvä tyttö, hihkaisen ja silitän Susun siroa turpaa varovasti. Ensin hevosen ilmeestä paistaa inho, mutta hitaasti tunnen sen rentoutuvan käteni alla ja pian sen silmät painautuvat kiinni. Hymyilen leveästi ja jään pitämään Susulle seuraa, kun Pinja katoaa tallin pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteitaan.
Edellisen tunnin ratsastajat palaavat talliin ratsujaan taluttaen, ja karsinoissa käy vilinä, kun uudet ratsastajat laittavat hevosiaan valmiiksi. Susun korvat kääntyvät antenneina eteenpäin ja se haluaa asettua lähemmäs karsinan ovea nähdäkseen, mitä käytävällä tapahtuu. Pidän sen ohjista kiinni ja katselen tallin meininkiä sen vierellä. Hevosia viedään ulos ja tuodaan sisään, lapsia ja nuoria kävelee edestakaisin satulahuoneen ja tuntihevosten karsinoiden välillä. Susu hörisee ohikulkevalle ponille, ja minä lasken käteni sen kaulalle. Seisomme siinä hetken ihan kahdestaan, katsellen tallissa vallitsevaa kaaosta.

Hetken päästä Pinja ilmestyy nurkan takaa, ja painaa kypärän päähänsä. Ojennan Susun suitset hänelle ja seuraan heitä kentälle. Nojaudun aitaa vasten seuraamaan, kuinka kenttä alkaa täyttyä ratsukoista ja vanhempi nainen kävelee kentän keskelle. Hän huutelee tuntilaisille ohjeita ja säätää muutaman ratsastajan jalustinhihnoja pidemmiksi. Katselen, kuinka Pinja ja Susu ravaavat ohi ja tamman häntä huiskahtaa vain senttien päässä kasvoistani.
- Valehtelevatko mun silmäni vai bongaanko mä uuden kasvon täällä?!
Takaani tuleva ääni saa minut jälleen hätkähtämään ja kääntymään välittömästi ympäri. Äänen lähteeksi paljastuu pirteä blondi, jonka säihkyvät silmät ja leveä virne tuntuvat tunkeutuvan heiveröiseen sieluuni asti.
- Ai moi, öö, joo, mä oon Sisu, änkytän häkeltyneenä ja selvitän kurkkuani. Onnistun vetämään henkeä juuri niin huonolla hetkellä, että se laukaisee järkyttävän yskänkohtauksen ja hetken ilma täyttyy epämiellyttävästä kuolonkorinastani ja kakomisestani. Kun vihdoin saan itseni taas elävien kirjoihin, käännyn jälleen katsomaan edessäni seisovan naisen hilpeisiin kasvoihin.
- Enpä oo ikinä näin dramaattista vaikutusta kenenkään tehnyt, nainen nauraa kovaan ääneen ja ojentaa minulle kättään. - Mä olen Cella, oon jo ihan seniori-Sebeläinen täällä.
Tartun ojennettuun käteen ja ravistan sitä kohteliaasti. Äskeinen yskänkohtaukseni kutittelee vielä kurkussa, mutta koitan saada ääneni takaisin siitä huolimatta.
- Kiva tavata sit vaan, kähisen ja käännyn katsomaan kentällä pyöriviä ratsukoita. Susu potkaisee juuri ilmaa takakaviollaan, kun Pinja pyytää siltä siirtymistä raviin.
- Niin olitsä ton Susun hoitaja? Jotain sellaista mä kuulin Emmyn puhuvan. En tietenkään salakuunnellut niitä tai mitään, Cella höpöttää ja seuraa silmä tarkkana tuntilaisten menoa. - Sen kanssa tuskin tulee tylsää. Se on aika persoonallinen tamma.
- Huomattu on. Se on kyllä tosi suloinen, lisään ja tunnen makean haukotuksen pakottavan kasvojani. Keskeytyneet päiväunet alkavat jo painaa, ja vatsakin kurnii äänekkäästi.
- Aivan varmasti. Susu osaa olla tosi lutunen, vaikka ei siltä heti vaikutakaan. Hei, mitäs sanoisit jos mentäisiin syömään tallin yläkertaan tai jotain? Mulla on ihan hirveä nälkä, oon ahkeroinut Windin kimpussa koko iltapäivän ja nyt maistuis jo välipala, Cella ehdottaa ja kävelee jo poispäin kentältä. En ehdi vastata kysymykseen vaan seuraan Cellaa tallin oleskeluhuoneeseen. Ehtisin hyvin auttamaan Pinjaa Susun poislaitossa tunnin jälkeen, joten pieni ruokatauko tähän väliin kuulostaa ihan hyvältä idealta.

Rupattelemme Cellan kanssa niistä näistä samalla, kun kaivamme eväsrasioitamme esiin. Saan kuulla pitkät selostukset aina epäonnistuneista ihmissuhteista lentoemäntänä toimimisesta aiheutuneeseen krooniseen v*tutukseen asti. Välillä Cellan höpinät naurattavat minua niin hirveästi, että olen tukehtua eväsleipääni toistamiseen. Ensin nauruni on ujoa ja hillittyä, mutta Cellan mukaansatempaava ja energinen olemus saa minut pikkuhiljaa rentoutumaan, ja hekotamme pian kuorossa hänen jutuilleen.
Jossain kohtaa Emmy ilmestyy oleskeluhuoneen ovelle, ja huikkaa Cellalle jotain hänen hoitohevosestaan Windistä. Cella nousee tikkuna ylös puiselta penkiltä ja hotkii leivänrippeensä ennen kuin sanoo minulle pikaiset kiitokset seurasta ja katoaa alas talliin. Jään itse vielä röhnöttämään oleskeluhuoneen upottavalle sohvalle, ja otan hörpyn muumilimustani. Huoneen täyttää hiljaisuus. Ajatukseni sinkoilevat sinne tänne, kun yritän prosessoida kaikkea tapahtunutta. Uusi paikka, uusia ihmisiä, uusia hevosia. Huh. Olen ollut täällä vasta tunnin, ja olen ihan poikki. Juon limsani loppuun ja nojaudun taaksepäin vasten sohvan kulunutta selkänojaa. Pinjan tunti loppuisi ihan kohta. Huokaisen syvään ja tuijotan huoneen puista kattoa.
Se on menoa nyt.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Turpaterapiaa a lá Susu
10.5.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Viileä ulkoilma puhaltaa vasten kasvojani, kun astun ulos bussin leveistä ovista ja astun Seppeleen tallipihaan. Taivas yläpuolellani on harmaanvalkoinen ja kaukaa puiden takaa pilkistää auringonlasku. Siitä voi erottaa heikkoja vaaleanpunaisen ja oranssin sävyjä, mutta pilvinen sää ja korkeat puut peittävät puolet sen kauneudesta. Ulkokentällä näyttäisi olevan meneillään päivän viimeinen tunti. Hevoset ravaavat paraikaa oikeaan kierrokseen, kun opettaja huutelee ratsastajille ohjeita. Kentän vierellä seisoo muutama minulle vieras tallilainen, joiden oletan olevan tuntihevosten hoitajia tai ehkä tuntiratsastajien seuralaisia. Juuri tänään en ole niin hyvällä tuulella, että minua huvittaisi jutella yhtään kellekään, joten kävelen rivakasti kentän ohi talliin ennen kuin he huomaisivat saapumiseni.

Tallissa on hiljaista ja autiota, lukuunottamatta satulahuoneesta kantautuvaa hiljaista puhetta. Kuulostelen sitä ohimennen samalla, kun kävelen eteenpäin katse kiinnittyneenä tiukasti Susun karsinaan. Hetken ehdin jo unelmoida siitä, että tamma työntäisi päänsä esiin karsinastaan ja hörisisi minulle tervehdykseksi, mutta turhaan. Susun takapuoli osoittaa suoraan minua kohti, ja turpa on uppoutunut syvälle sen vesikuppiin. Kuulen sen ryystävän vettä oikein antaumuksella ja hetken ehdin naureskella, että automaattisen vesikupin hurina kuuluu kohta ulkokentälle asti.
- Heippa tyttö, kuiskaan hiljaa ja nojaan sen karsinan oveen tuijottaen sen pieniä ja sieviä korvia. Susu ei käänny minuun päin vaan jatkaa juomistaan, nyt hillitymmin ja nautiskellen. Se vaikuttaa hieman raukealta vapaapäivänsä jäljiltä. Minuutit kuluvat ja seison siinä karsinan ovella, ihan hiljaa, kunnes tamma saa janonsa sammutetuksi ja huomaa minut takanaan. Ensin se epäröi ja katselee minua tummilla silmillään kuin punniten, olisinko tarpeeksi kiinnostava kohde lähestyttäväksi. Hymyilen vaisusti, kun se lopulta ottaa askeleen lähemmäksi minua ja nuuhkii kättäni uteliaana. - Sulla on ainakin ollut kiva päivä takana, eikö?

Susu tuhahtaa epämääräisesti enkä osaa sanoa, mikä sen vastaus kysymykseen olisi voinut olla. Tyydyn siihen ja liikautan kättäni varovasti kohti sen kaulaa. Ensin Susu värähtää ja vetäytyy kauemmaksi, mutta rauhoittuu sitten paijattavaksi. Sen turpa alkaa tökkiä hiuksiani ja tunnen pidättäväni hengitystäni, kun sen turpakarvat kutittelevat kasvojani. Tunnen hevosen lämpimän hengityksen korvaani vasten ja sen silkkisen karvan sormissani. Hetken vain olemme siinä ja kuuntelemme hiljaisuutta, kun satulahuoneesta kuuluu kolahdus ja käytävälle ryntää joku.
- Ah! Täällä olikin porukkaa, hätääntynyt ääni sanoo ja tuijottaa minun suuntaani yllättyneenä. Käännyn katsomaan minua ainakin kymmenisen senttiä pidempää, vaaleatukkaista miestä, joka seisoo keskellä käytävää puhelin kädessään. Hänen yhtäkkinen ilmestymisensä on saanut minut hämilleni, joten minulla menee hetki ennen kuin kykenen sanomaan mitään järkevää.
- Ai, moi. Mä tässä vaan. Sisu siis, sanon lopulta ja jatkan Susun rapsuttelua, vaikka tamma onkin nyt enemmän kiinnostunut käytävälle ilmestyneestä tyypistä kuin minun hiuksistani. - Ei olla varmaan tavattu.
- Hei joo, nyt mä muistan! Oon mä sua välillä nähnyt täällä, mutta ei olla ikinä törmätty silleen, no, muutamaa sekuntia enempää. Mä oon Viljami, mutta Viliksi mua kylillä kutsutaan, mies esittelee itsensä ja tunkee puhelinta housujensa taskuun. - Mä odotan, että Ailenin ratsastaja tulee tunnilta niin päästään laittamaan se pois.
- Kiva, sanon lyhyesti kun en muutakaan keksi. Alan hiplailla Susun mustia jouhia, selvitän niitä ja kierrän niitä sormieni ympärille. Pidän katseeni tiukasti Susun kaulassa. Salaa toivon, että Viljami häipyisi tiehensä ja jättäisi minut rauhaan. Tänään on yksi niistä tyypillisistä huonoista päivistä, kun toivoo vain voivansa kadota jonnekin metsään hevosen kanssa ja viettää siellä tunnin tai pari ilman mitään suunnitelmia tai taka-ajatuksia. Tiedän kuitenkin, että en voisi tehdä niin juuri nyt, joten olisi pakko tyytyä rapsutteluhetkeen Susun karsinassa. Saatoin aiemmin miltei tuntea, miten sen rauhallinen energia virtasi lävitseni, kun käteni koski sen kaulaa. Sellaista se hevosten taika on.
- Tota, mä tästä lähen kattoo tunnin loppuun, oli kiva tutustua! Viljami huikkaa minulle pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, ja katoaa tallin ulkopuolelle. Nyökkään vaikka eihän hän sitä näekään. Hyvä, ajattelen.

Avaan Susun karsinan oven varovasti ja astun sisään. Tarkkailen tamman ilmettä lähes pakkomielteisesti, sillä en halua ottaa riskiä, että se käy päälle tai talloo minut muussiksi karsinan lattialle. Seistessäni oviaukossa hetken uskallan kävellä sen viereen ja varovasti laskea käteni sen selän päälle. Susu kääntää päätään minua kohti ja puhaltaa syvään kuin kysyäkseen, että mitäs hittoa sä ihminen siihen ilmestyit.
- Sori muru, tuolla käytävällä on vähän liian avara olo, kuiskaan ja kiedon käteni Susun kaulan ympärille. Sillä sekunnilla sen ilme jähmettyy ja näen, kuinka sen lihakset jännittyvät hiukan. Sen pää on ylhäällä, korvat liikahtelevat edestakaisin ja sieraimet laajenevat kuin odottaen jotakin. Jännityn itsekin, sillä ensin ajattelen sen aistivan ilmassa jotakin uhkaavaa. Sen keho värähtää. Minä värähdän. Sitten alan täristä. Samassa hätkähdän, sillä tunnen kuinka silmäluomieni alla alkavat polttaa kyyneleet. Vilkuilen paniikissa tallin käytävää läpi. Okei, hyvä, ei ketään näkösällä. En tiedä, mistä kyyneleet tulevat, mutta annan niiden tulla kuitenkin. Painan pääni vasten Susun kaulaa ja suljen silmäni, nyyhkyttäen hiljaa sen lämmintä karvaa vasten. Elämä tuntuu raskaalta koko kehossa. Menneisyyden taakat, nykyhetken murheet ja tulevaisuuden epävarmuudet vyöryvät hyökyaaltona ylitseni ja tulvivat karsinan jokaiseen nurkkaan. En kuitenkaan anna itseni hajota täysin siihen paikkaan, sillä vain muutaman metrin päässä tallin ovesta on ihmisiä enkä halua tai jaksa selittää solmuun menneitä ajatuksiani kenellekään juuri nyt. Susu laskee päänsä alas ja huokaisee syvään. Sen keho rentoutuu jälleen ja minulle tulee yhtäkkiä tunne, että se lukee minua kuin avointa kirjaa. Se ei osaa kertoa minulle, miksi seison sen karsinassa itkemässä yksikseni tiistai-iltana, mutta se tuntuu oikealta. Juuri näin sen pitääkin olla.
Hetken päästä oloni alkaa helpottua. Kyyneleet eivät valu poskia pitkin yhtä vuolaina. Hengitys tasaantuu. Olo tuntuu kevyemmältä. Yhtäkkiä tunnen toivon pilkahduksen sisimmässäni, ja vilkaisen ylös Susun silmiin. Se kääntää päänsä takaisin minua kohti kuin varmistaakseen, olenko jo rauhoittunut. Huomaan hymyileväni leveästi, kun rapsutan sitä sä’än kohdalta ja katson sen ylähuulen nousevan kattoa kohti ja pään vääntelehtivän nautinnosta. Pian hihittelen jo itsekseni sen typerälle ilmeelle, kun löydän sen lempikohdan, pari senttiä sä’än kohdalta kaulaa kohti. Susun suusta pääsee epämääräinen murahdus. Kai se alkaa kohta kehräämäänkin, ajattelen huvittuneena.

Hiljaisuuden rikkoo kavioiden kopse ja iloinen puheensorina. Viljami on tullut takaisin talliin taluttaen perässään pilkullista appaloosatammaa. Hänen seurassaan kävelee vanhempi nainen, oletettavasti sen hoitohevosen tuntiratsastaja. Olen jo unohtanut, mikä tamman nimi edes oli. Heidän perässään talliin astuu muutama tuntilainen lisää, ja tallissa alkaa käydä taas vilinä. Moikkailen ohikulkeville ihmisille ja huomaan, kuinka heidän läsnäolonsa ei enää ärsytä ja ahdista, kuten tallille tullessani. Pieni hetki Susun kanssa oli se, jota tarvitsin juuri tähän hetkeen. Halaan Susua uudestaan ja painan poskeni sen kylkeä vasten.
- Kiitos, kuiskaan.
Muuta ei tarvita.
Se ymmärtää kyllä.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Jännitys
22.5.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Seison tihkusateen armoilla Seppeleen pihassa penkomassa reppuani. Olen aivan varma, että muistin ottaa sen mukaan. En näköjään muistanut kuitenkaan. Kamera on kuin onkin jäänyt kotiin. Valmistuin tähän päivään niin huolellisesti, tyhjensin kamerani muistikortin ja katsoin valmiiksi netistä löytämiäni vinkkejä onnistuneisiin maneesikuviin. Voi surku, mutta ei voi mitään, ajattelen ja heitän reppuni lannistuneena takaisin olalleni. Tänään minun on tarkoitus ratsastaa Susulla ensimmäistä kertaa, ja olen odottanut sitä pelonsekaisella kauhulla. En tiedä, miksi ajatus kauhistuttaa, ehkä siitä voi syyttää sitä faktaa, etten tunne olevani tarpeeksi hyvä ratsastaja niin hienolle hevoselle. Perus nyhverön ajatusmaailma.
Astun sisään hiljaiseen talliin. Sunnuntaisin talli on tyhjillään hoitajia, yksityishevosten omistajia ja tallityöntekijöitä lukuunottamatta, koska tunteja ei ole. Kuulen hennon sateen ropinan tallin kattoa vasten. Suurin osa karsinoistakin on autioina, sillä hevoset ovat ulkona. Suunnistan satulahuonetta kohti, jonka löydän pienen haahuilun jälkeen. Vaikka olenkin toiminut hoitajana jo useamman viikon, tajuan edelleen eksyväni silloin tällöin tallin sokkeloihin. Satulahuoneen ovella olen törmätä ruskeatukkaiseen naiseen, joka hämmentyy ja hymyilee ujosti.
- Ah, sori! En huomannu sua, pahoittelen ja punastun. Nainen ei sano mitään, ja välillemme laskeutuu hiljaisuus.
- Ei se mitään, hän lopulta sanoo hiljaa ja epäröi hetken ennen kuin jatkaa. - Ootko sä muuten se… Sisuko se oli?
- Tota, joo. Joo, oon mä. Untuvikko pahimmillaan, sanon hieman arastellen ja samalla mietin, pitäisikö small talkia jatkaa vaiko päästää meidät molemmat pois tästä selvästi hyvin kiusallisesta tilanteesta.
- Kiva et törmättiin. Mä oon Liinu. Mulla on täällä oma hevonen, siks täällä pyörin, Liinu tokaisee ja katoaa sitten tallin käytävää kohti. Nyt vasta huomaan hänen kantavan kädessään harjakassia. Nyökkään vastaukseksi vaikka Liinu ei sitä näekään, ja alan tutkailla satulahuoneen hyllyjä. Kätevintä olisi kasata kaikki tarvittavat tavarat Susun karsinan eteen ennen sen hakemista sisälle.

Susu seisoo tarhan portilla pää ylhäällä ja kuikuilee tallille päin. En kuitenkaan usko sen johtuvan ylitsepääsemättömästä ilosta nähdä minut, vaan ainoastaan inhottavasta sateesta, joka piiskaa ulkona olevien hevosten kupeita. Saan hätistellä Hilppaa ja Indiä pois portin lähettyviltä, jotta saan Susun sieltä ulos turvallisesti. Tamma vaikuttaa säpäkältä, mutta enimmäkseen helpottuneelta, kun pääsee pois ällöttävästä sateesta. Taakse jääneet kaverit Hilppa ja Indi seisovat hetken portin takana, kunnes ne lähtevät löntystelemään kohti tarhan kauimmaista nurkkaa turhautuneesti pöristen.
Susun kaviot kopisevat äänekkäästi tallin kivilattiaa vasten, kun vien sen sisään. Se nuuhkii karsinansa kaltereita keskittyneesti laittaessani sen kiinni ja kaivaessani sen harjakassista pölyharjaa. Aloitan harjausprosessin kaulasta, josta tamma vaikuttaa nauttivan aivan erityisesti tänään. Susu tökkii turvallaan ruuanjämiä turpeen seasta, jotka siltä on pudonnut karsinan nurkkaan aamuruokinnan jäljiltä. Etujalkoja harjatessani se painaa päänsä niskaani vasten ja puhaltaa lämmintä ilmaa iholleni. Se kutittaa vietävästi ja minun on pakko nousta ylös rapsuttamaan sitä kaulalta.
- Tänään se tapahtuu, mussukka, kuiskaan sille ja katson sen kastanjanruskeisiin silmiin. Ne tuijottavat minua takaisin lempeinä, mutta tunnistan niissä myös pienen pilkkeen, joka on selvä varoitus. “En päästä sua helpolla”. Hymyilen ja alan satuloida Susua. Satulahuopa menee vinoon ja suitset menevät solmuun, mutta se ei näytä juuri välittävän. Minua naurattaa oma kömpelyyteni. Lopulta saan varusteet oikein päin sen päälle ja huokaisen tyytyväisenä. Tästä minä niin tykkään hevosissa. Ne eivät välitä, jos mokailen, eivät vaikka se tapahtuisi joka toinen minuutti. Susu katsoo minuun jo kärsimättömänä, koska se ei haluaisi seistä karsinassa paikallaan täydessä tällingissä tekemättä mitään.
- Mennään sitten, tyttö.
Nielaisen ja tartun sen ohjiin tärisevin käsin. Vaikka olenkin nähnyt Susun tuntilaisten ratsastamana useita kertoja, minua silti jännittää.

Vihellän hiljaa maneesin ovilla ennen kuin avaan ne. Kuulen kavioiden töminää hiekkapohjaa vasten, äänekästä maiskutusta ja pehmeää puhetta. Maneesin toisessa päässä juoksutetaan hevosta. Kaunis ruunikko tamma ravaa ympyrällä juoksutusliinan päässä korvat eteenpäin työntyneinä ja pää alhaalla. Liinan toisessa päässä seisoo siro vaaleatukkainen nainen, jonka muistan nähneeni aiemmin. Mikähän sen nimi oli, Jassu? Jossu? Onneksi hevosen sentään tunnistan. Se on tietenkin April, kaunis ja pitkäjalkainen puoliveritamma.
- Moooi! huikkaan hieman liiankin energisesti sulkiessani maneesin oven ja talutellessani Susua maastakäsin maneesin toisella puolella. Nainen pyytää Aprilin käyntiin ja katsoo minuun päin ilahtuneesti hymyillen.
- Ai moi! Kiva saada seuraa, täällä on niin pirun hiljaista.
- Varmasti. Saat olla samalla todistamassa mun ja Susun ekaa ratsastuskertaa. En osaa kyl sanoa, tuleeko tästä vuosisadan teatraalisin sirkusesitys vai maailmanlopun alku, tokaisen vitsikkäästi ja pysäytän Susun hallin keskelle asetetun nousujakkaran viereen. Tamma ravistelee päätään ja ottaa askeleen eteenpäin, kun kiristän satulavyötä viimeisen kerran. Samassa muistan vihdoin tyypin nimen: Jasmiina.
- Hyvin se menee ihan varmasti, luotat vaan, Jasmiina tokaisee ja pysäyttää Aprilin maneesin päätyyn. Sitten hän kaivaa puhelimen taskustaan ja alkaa ilmeisesti ottaa hoitohevosestaan kuvia. Samassa tajuan itsekin, että hei, puhelimellakin niitä kuvia voi tosiaan ottaa. Soimaan itseäni siitä, että en ollut tajunnut sitä. Reilu parikymppinen nainen, joka ei muistanut omistavansa nykyajan puhelimen, josta löytyy kamera?!

Jollain ihmeen konstilla istun Susun satulassa ilman pyörtymistä, sydänkohtausta tai vähintään shokkikuolemaa. Hevonen allani tuntuu paljon kevytrakenteisemmalta kuin mihin olen tottunut. Tosin enhän minä ikinä ole ihan puhtaalla arabialaisella ratsastanutkaan. Pörröiset shetlanninponit ja tökittävät lämminveriset eivät ole mitään tämän elegantin ja pienikokoisen arabin rinnalla. Kerään ohjat käteeni ja pyydän sitä varovasti lähtemään liikkeelle. Pohjeapuni ovat niin varovaiset, että ne tuntuvat Sususta varmasti yhtä selviltä kuin kärpäsen pieru sen kylkeä vasten. Puristan hieman voimakkaammin, ja se lähtee viimein käyntiin. Käynti on energistä ja eteenpäinpyrkivää, ei lainkaan mitään laiskaa löntystelyä.
Susu kyttää maneesin päädyssä olevaa Aprilia, joka on lähtenyt taas liikkeelle Jasmiinan pyynnöstä. Onneksi se ei kuitenkaan vallan villiinny, vaan nostaa hetken vastustelun jälkeen raviin. Voi kun ihanaa! Jännitykseni on tipotiessään, kun etenemme kevyttä ravia vasempaan kierrokseen. Satula natisee hiljaa kevennykseni tahdissa, ja neljän kavion sijasta maneesissa kaikuu nyt kahdeksan kavion tasaiset iskut hiekkaa vasten. Olo alkaa olla jo seesteinen, kunnes erehdyn pyytämään laukkaa pitkällä sivulla ja Susu hermostuu. Se potkaisee ilmaa takajaloillaan ja tunnen valahtavani sen kaulalle. Ohjat lipeävät käsistäni hetkeksi, ja Susu ottaa tilanteesta vaarin. Se vetää päänsä alas ja keulii hetken ennen kuin hidastaa käyntiin ja pysähtyy sitten tajutessaan minun roikkuvan paniikinomaisesti sen kaulassa kiinni.
- Sori, mun moka, pahoittelen ja suoristan itseni satulassa. Huomaan vaistomaisesti vilkaisevani Jasmiinan suuntaan. Ei kai se vaan nähnyt kun mokasin?! Helpotuksekseni Jasmiina on täysin keskittynyt Aprilin juoksuttamiseen. Hengitän syvään ja koitan laukanvaihtoa uudestaan. Tällä kertaa se onnistuu paremmin, vaikka minun onkin aluksi vaikeaa tottua Susun laukan rytmiin. Tunnen sen vastustelevan pidätettäni. Susu haluaisi rallitella. Tyydyn tekemään muutaman isohkon voltin, jotta saisin hevoselleni muuta mietittävää. Susu alkaa vaikuttaa iloisemmalta, ja korvatkin alkavat osoittaa enemmän eteen kuin taakse.
Aloittaessamme loppukäynnit tunnen onnellisuuden aallon pyyhkäisevän ylitseni, ja toivon sen säteilevän myös Susun suuntaan. Tamman kaula on hionnut kevyesti, mutta ei paljoa. Annan sen kävellä pitkin ohjin samalla, kun otan jalkani pois jalustimista ja alan pyöritellä nilkkojani. Jasmiina on jo lopetellut Aprilin kanssa ja taluttaa sitä paraikaa ulos maneesista. Minä ja Susu jäämme halliin yksin. Taputtelen sitä kevyesti ja kurotan rapsuttamaan sitä korvien takaa.
- Hyvin me pärjättiin, vaikka sä oletkin tässä hommassa miljoona kertaa parempi kuin mä, naurahdan ja ohjaan Susun maneesin keskelle. Laskeudun selästä enemmän tai vähemmän elegantisti, ja älähdän tuskan aallosta, joka viiltää reittäni sen osuessa kipeästi satulan takakaareen. Susu kumartuu rapsuttamaan kutiavaa etupolveaan. Vannon, että se pyöräytti silmiään minulle juuri äsken. Se siitä hevosten tuomitsemattomuudesta. Löysään satulavyötä ja nostan ohjat Susun pään yli.

Ulkona tihuuttaa edelleen, ja viileä tuuli puhaltaa vasten kasvojani avatessani maneesin oven. Samassa tajuan, että olen unohtanut kokonaan kuvien ottamisen. Kaivan puhelimen taskustani ja räpsäisen parit pikaiset otokset Sususta suoraan edestä päin, joka ei todellakaan ole se imartelevin kuvakulma. Kuvat ovat sataprosenttisesti heilahtaneitakin, mutta sillä ei ole juuri nyt väliä. Olen niin taivaissa siitä, että ratsastin juuri ensi kertaa uudella hoitohevosellani. Tästä saisin itselleni lisäpuhtia vielä pitkään. Susu pärskähtää ja työntyy jo maneesin ulkopuolelle muistuttaen, että nyt ois vähän niinkuin kiire iltaheinille. Tungen puhelimen takaisin taskuuni ja astun kylmään sateeseen, taluttaen vierelläni maailman parasta (ja itsepäisintä) hoitohevostani.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Eeppinen vaellus
20.6.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

“AI MITEN NIIN EI OO VARAHIHNOJA?!”
Minut saa harvoin huutamaan keuhkojeni koko kapasiteetin täydeltä, paitsi nyt. Luulen, että se on saanut muutkin matkalaiset järkyttymään. Järkytyn itse siitä, miten järkyttyneiltä muut näyttävät. Suljen suuni ja koitan näyttää taas siltä rauhallisuuden perikuvalta, joka yleensä olen. Hannes katsoo minuun pahoitellen ja huokaisee sitten.
- Pääsivät unohtumaan…
Tuijotan Susun vieressä lojuvaa murtunutta jalustinhihnan solkea ja käyn mielessäni läpi kymmeniä lukemiani niksipirkkoja. Mikään niistä ei valitettavasti ollut liittynyt katkenneeseen jalustinhihnaan keskellä hevonp#rsettä. Kohtalon ivaa on, että juuri minun jalustinhihnani solki on mennyt rikki. Ja että Hannes on unohtanut juuri ne varahihnat tallille. Kevyt ravi ilman jalustimia, voi kuinka kivaa. Sisäreiteni ovat jo valmiiksi vereslihalla. Susu kuopii maata kärsimättömänä ja kuikuilee muiden hevosten perään, jotka ovat pysähtyneet kauemmas.
- Kyllä mä pärjään, totean lopulta ja tungen koko jalustinhihnan taskuuni. Hannes katsoo minuun epäilevästi, mutta nyökkää sitten ja kiipeää takaisin hevosensa selkään. Koitan hymyillä, mutta pelkään sen vain pahentavan tilannetta entisestään. Niinpä tyydyn taluttamaan Susun läheisen kiven viereen, jotta pääsisin takaisin satulaan. Reiteni ovat tulessa. Hetken harkitsen muuttamista Antarktikselle ja soluttautumista keisaripingviinien laumaan, sillä tällä hetkellä meitä ei taatusti erottaisi toisistaan edes kovimman luokan salametsästäjä.

Kuljen hevosletkan perässä tasaista “au, au, au” ääntä pitäen. Välillä koitan purra huultani ja pitää matalampaa profiilia. Silloin aina joku edessä ratsastavista kääntyy katsomaan, että olenko vielä satulassa tai edes hengissä. Susu pörisee ja keulii tiensivuun, kun lähistöltä lennähtää ilmaan jonkinsortin vesilinnunperkele.
- Auh! huudahdan, sillä sivuloikka saa paloautonpunaiset reiteni nirhautumaan satulaa vasten entistä pahemmin. Saavumme vihdoinkin Pitkärannan valkeille hiekkakentille ja hevosten askeleet kiihtyvät. Raikas tuuli puhaltaa järven ylitse ja tunkeutuu hiestä kostean ratsastuspaitani sisään. Susun korvat liikkuvat uteliaina ympäriinsä helikopterin lailla, kun se tuijottaa lähellä aaltoilevaa kirkasta järvivettä ja haistelee järvituulen mukanaan tuomia hajuja. Aurinko paistaa heikosti pilvien takaa, mutta ilma on viileä. Ratsastuskypärä alkaa hiostaa päässäni. Komea kypäräkampaus siis tiedossa.

Edessäni ratsastava Anton ja hänen ratsunsa Chilly etenevät laiskasti eteenpäin, ja se ärsyttää Susua. Se haluaisi kiilata ratsukon eteen, ja joudun jatkuvasti muistuttamaan sitä paikastaan jonossa. Lopulta Chilly kiivastuu Susun pään liimautuessa sen p#rseeseen ja tamma potkaisee taaksensa missaten jalkani muutamilla senteillä.
- Apua! Anton huudahtaa ja katsoo taakseen säikähtäneenä. Katson häneen nolona ja pidätän Susua määrätietoisemmin.
- Sori, se pääs vähän lähelle, mumisen häpeissäni ja koitan keskittyä jälleen itse ratsastukseen. Susu ravistelee päätään ja puhisee tyytymättömänä. Mikä diiva. Silitän sen kaulaa hellästi ja suoristan itseni satulassa. Reisiä särkee hieman, mutta joko kipu on merkittävästi vähentynyt tai vaihtoehtoisesti pahentunut niin, etten tunne niitä enää lainkaan.

Istun hiekalle rikkinäinen jalustinhihna käsissäni. Viereeni ilmestyvät myös Eedi, Juli ja Valtteri. Yhtäkkiä Valtteri nappaa hihnan käteensä ja rykii kurkkuaan. Katsomme kaikki häneen hämmentyneinä.
- Meidän täytyy pitää tälle hautajaiset, Valtteri julistaa arvokkaana ja pitää jalustinhihnaa kuin kukkaa kämmenellään. Ensin tuijotamme kaikki häntä epäluuloisina, mutta sitten nyökyttelemme ajatukselle ja Eedi alkaa kaivaa kuoppaa rantahiekkaan.
- Kaivakaa samantien hauta mullekin siihen viereen, totean ja liikautan jalkaani tuntien tutun kirvellyksen reidessäni.
Saatuaan jalustinhihnan kokoisen kuopan aikaiseksi, otamme kaikki hihnasta kiinni ja laskemme sen varovasti ja arvokkaasti hautaansa. Juli ja Valtteri esittävät vääntävänsä itkua. Niin minäkin, paitsi että mieleni tekisi itkeä oikeasti reisieni puolesta.
- Miten hieno jalustinhihna sä olitkaan, Eedi nyyhkyttää.
- Niin sinä vaan kaiken kestit ukkosmyrskystä Inkerin raivokohtauksiin! Valtteri vollottaa ja esittää niistävänsä dramaattisesti paidanhelmaansa.
- Otin sut aina niin itsestäänselvyytenä, etten huomannut kuinka paha olo sulla oikein oli, kuiskaan ja lasken käteni jalustinhihnani haudalle.

Istumme ringissä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa, kunnes Hannes kutsuu meitä koolle rannan lähettyville. Kaivan äkkiä hihnan ylös hiekasta ja kiiruhdan seuraamaan muita.
- Haudanryöstäjä, Eedi tuhahtaa ja mulkoilee minua muka vihaisena. Se saa meidät kaikki nauramaan ja keventää tunnelmaa. Porukan käytöksestä voin olettaa, että nyt olisi tauon paikka ja aika yöpyä Pitkärannan järvimaisemissa. Onneksi, sillä minusta tuntuu, että pian jalustinhihnani lukko ei ole ainoa, joka tällä vaelluksella tulisi potkaisemaan tyhjää.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Rento kesämaasto
16.7.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Seppeleen luonnonmaisemia Susun korvien välistä - sieltä maailman parhaimmasta paikasta ♡

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Tallikoiran koeaika
20.7.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Kevyt sade alkaa ropista tallin kattoa vasten, kun mä kiristän Susun satulavyötä karsinassa. Tallissa on hiljaista, vaikka muutama muukin tallilainen näyttää hääräävän omia juttujaan. Karsinanaapuri Laila on juuri tuotu sisälle ja se kurkkii uteliaana Susun puolelle korvat ojossa kuin antennit. Susua ei vois vähempää kiinnostaa juuri nyt, se on työntänyt päänsä karsinan raollaan olevasta ovesta käytävälle ja odottaa jo vähän turhautuneena, että punnerran vyön kiinni ja voitaisiin lähteä.

“Kentälle lähössä?” kuulen jonkun äänen takaani karsinan ovelta ja käännyn katsomaan. Ovella seisoo tummahiuksinen nainen, joka on joillain mustan magian voimillaan saanut taltutettua Susun rapsuteltavakseen. Tamma vaikuttaa nauttivan huomiosta korvat lerpallaan eikä sen tavaramerkkinä tunnetusta ärtymyksestä ole tietoakaan.
“Joo, ajattelin tossa vetää pienet treenit ny ku on vähän viileempää tuolla ulkona, harmi vaan et siel tais just alkaa sataa”, harmittelen. Maneesikin tietty löytyisi, mutta siellä oli aina vähän tylsää ratsastaa kesäisin. Susukin tuntuu niin paljon pirteämmältä ulkoilmassa kuin sisähallin hiekan keskellä kyntäessä.
“Noo mitäs tuosta, vähäsen vaa tihhuuttaa”, nainen vastaa ja huomaan, että hän tarkkailee mua jotenkin erityisen tutkivasti. “Ainiin - sähän oot se Sisu, eikö? Me ei olla varmaan tutustuttu aiemmin. Oon Anni, Lailan hoitaja.”
“Joo, Sisuhan mä”, hymyilen takaisin ja siirryn tarkistamaan vielä suitsien soljet ja hihnat. Leukahihna on vähän liian kireellä, joten löysään sitä reiän verran. “Ja joo, enköhä mä tonne kentälle silti mee. Kuitenki se lakkaa ihan kohta.”
“Jep, pikkusade ei meitä hevosnaisia pelota”, Anni nyökkää ja nojaa viereisen karsinan oveen. “Onks toi muuten sun koira joka tuolla juoksee jonkun kalsarit suussa?”

Jäädyn. Susun ohjat on pudota mun käsistä, kun mä tapitan Annia hämmentyneenä ja epäuskoisena. Ei jumalaut…
“Siis mitä? Missä?”
“Siis tuol juoksi äsken joku iso ruskee koira suussaan jonku housut. Jostai päärakennuksen suunnalta se tuli.”
“Oliks sillä kaulapanta?”
“Joo, sellane joku musta panta sil oli…”
“Voitko kattoo Susun perään, mä käyn tsekkaa.” Heitän Susun ohjat vieressä seisovalle Annille ja lähden juoksujalkaa ulos tallista.

“AARO PERKELE!!”
Huuto kaikuu varmasti tammalaitumelle saakka, kun pääsen tallin taakse. Niin se vaan on: päärakennuksen etupihalla iloista rinkiä laukkaava paksu koira on kuin onkin Aaro. Ei saakeli. Mä olin täysin unohtanut kattoa sen perään ja nyt se oli jo menny terrorisoimaan jotakuta. Päästessäni lähemmäksi huomaan, että koiran perässä juoksee joku muukin. Tunnistan vaaleatukkaisen miehen jo kaukaa Aleksanteriksi.
“Sisu! Sun koira pölli mun ratsastushousut!” Aleksanteri rääkyy, kun pääsen kuuloetäisyydelle. Aaro on pysähtynyt meistä kymmenen metriä kauemmas ja seistä tapittaa meitä nyt epäilyttävän ylpeänä saaliistaan. Mieleni tekisi lahjoittaa koira samantien Hannekselle tallikoiraksi.
“Sori…” mä änkytän ja koitan houkutella Aaroa mun luokse. Se katsoo muhun epäilevästi kuin tietäisi mun yrittävän ryövätä sen vaivalla metsästämän aarteen. Lopulta mä saan sen lahjottua nahistuneilla lihaherkuilla, joita satun löytämään mun hupparin taskuista. Ojennan koiran kuolaan peittyneet, mahdollisesti reikiintyneet ratsastushousut Allulle, joka katsoo niitä vähän inhoten, mutta ottaa ne kohteliaisuudesta vastaan.
“Onneks nää ei ollu mun kisahousut…” Allu huokaisee.
“Onneks ne ei ollu sun alushousut”, mä lisään ja otan kiinni Aaron pannasta. Se ei häpeä tekoaan yhtään toisin kuin omistajansa.

Kun mä vihdoin pääsen Susun kanssa kentälle hääräämään, on tihkusade jo hälvennyt ja aurinko paistaa taas pilvien takaa mun selkämystäni vasten. Susu tuntuu selästä vähän jäykältä, joten mä päätän tehdä kevyen treenin tänään. Me hölkätään rennosti ympäri kenttää kevyessä ravissa, kun sen laidalle on ilmestynyt Salma ja Eedi.
“Te meette tosi kivasti, anna sille vähän lisää ohjaa”, Salma huikkaa, kun ratsastan niiden ohi pitkällä sivulla. Eedi vilkuttaa tervehdykseksi, mutta ehdin nähdä sen vaan mun silmäkulmasta, kun yritän keskittyä katsomaan eteeni. Mua vähän jännittää ratsastaa muiden ihmisten edessä, siinä en oo ikinä ollut kovin hyvä. Onneksi Susu pitää huolen siitä, ettei keskittyminen pääse herpaantumaan liikaa. Tamma on jotenkin ekstraitsepäisellä päällä tänään ja sen mielestä meidän kuuluisi jo laukata eikä hioa temponlisäyksiä ja pysähdyksiä ravissa. Parin mielenosoituspukin jälkeen me päästään jollain tavalla yhteisymmärrykseen ja uskallan nostaa laukan koko rata leikkaata varten. Susua ei tarvitse kahta kertaa käskeä vaan se vaihtaa laukkaan sujuvasti ja pehmeästi kuten aina, ja pärskii tyytyväisenä saadessaan vähän vauhtia treeniin. Mä käännän sen suoraan kulmasta ympyräuralle ja teen ison voltin ennen käyntiin hidastamista.
“Hyvältä näyttää! Te ootte kyllä edistyneet tosi paljon täs kesän aikana”, Salma kehuu ja saa mut hymyilemään vaivaantuneesti. Taputan Susua kaulalle ja kannustan sitä uudestaan laukkaan.

Keskiympyrällä Susu päättää vetää oman pienen väliaikaohjelmansa ja se lähtee hurjaa kyytiä kentän toiseen päähän. Rento laukka vaihtuu epämääräiseksi pingispallomaiseksi pomppimiseksi ja mä joudun tarraamaan kiinni sen mustista jouhista, samalla kun kuulen katkonaisia “ai kauhia” ja “ei kai se putoa” kentän laidalta. Susu rauhoittuu vasta, kun se on päässyt kentän lyhyelle sivulle. Se kuikuilee aidan yli ja pian mäkin saan tietää yhtäkkisen kohtauksen syyn. Kentän viereisessä kasitarhassa on oma show meneillään, kun sen tarhakaverit April ja Indi vetää hepulipukkilaukkaa ympäri aitausta niin että hiekka lentää. Susu seuraa tilannetta tarkkaavaisena korvat pystyssä ja pää korkealla.
“Just just”, mä huokaan ja kerään ohjat takasin käteeni. “Eiköhän sit jatketa hommia, ystäväiseni.”
Vastahakoisena Susu suostuu kääntymään takaisin vasempaan kierrokseen. Vakuuttelen Eedille ja Salmalle olevani kunnossa ennen kuin ne katoaa talliin ja mä ja Susu jäädään vielä tekemään loppuravit kentälle. Vilkaisen sivusilmällä kentän aitaan kiinni sidottua Aaroa, joka makoilee nurmella kuin mikäkin villisika. Että kehtaakin, mä ajattelen ja käännän Susun vielä viimeiselle voltille. Sadetta on alkanut taas tihuttaa taivaalta ja se tuntuu hyvältä merkiltä lopettaa.

Tallissa mä törmään Alluun, joka on vissiin lähdössä ratsastamaan hänkin. Se nimittäin seisoo keskellä tallin käytävää jaloissaan ratsastushousut, joiden pohkeissa näkyy pari koiran kulmahampaan kokoista reikää ja muutama kuolatahra.
“Nykymuotia”, Allu vitsailee kädet lanteillaan. Mua hävettää niin paljon, etten kehtaa nauraa vaan talutan Susun pikaisesti sisään karsinaan ja alan riisua siltä varusteita. Aaro on siirtynyt Allun rapsuteltavaksi, joka saa mut salaa toivomaan, että se sulattaisi lopulta Allun sydämen niin että se antaisi anteeksi koko traumaattisen kalsarivarkauden.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Kaksi maailmaa
22.7.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

“Mulla on tylsää”, Saku märisee sadannetta kertaa mun sohvalla samalla aggressiivisesti Nintendoaan rämpyttäen, eikä se ole ollut mun luona kuin vasta kolme tuntia. Mä en ylipäänsä tajua, mikä sai äidin ajattelemaan, että olis hyvä idea lähettää pikkuveli mun luokse Liekkijärvelle KOKO viikonlopuksi. Se näytti jo muutenkin siltä, ettei kuulunut tänne pölyisen kylän maanteille vaan Helsingin kaduille nuuskaa vetämään ja näpistelemään pikkumarkettien karkkihyllyjä. Nyt se oli kuitenkin raahattu tänne enkä mä voi sitä takaisinkaan lähettää. Niinpä mä keksin neronleimauksen, jossa mulla ei tietenkään ole oma lehmä ojassa.
“Tuu mun kaa tallille.”
“Ai sinne haisevaan paikkaan?” Saku ei liikautakaan katsettaan pelikoneesta ja tunkee pitkät koipensa mun syliin. Se on kasvanut ihan hurjasti siitä, kun mä viimeksi näin sen. Ja se on vasta täyttäny neljäntoista.
“Kyl me sulle tekemistä keksitään siellä”, mä koitan vakuutella samalla väistellen sen hikisiä sukkia, joista leijuva lemu voittaisi kamaluudessaan Seppeleen lantalankin. “Sitä paitsi siellä on muitaki tyyppejä. Ei tarvi täällä homehtua mun seurana koko viikonloppuu.”
“Mut eka mä haluun mäkkäriin.”
Multa pääsee väistämättä syvä huokaisu. Eihän se raukka tiiä, ettei täällä Liekkiksessä mitään mäkkäreitä ole, rupusia jäljitelmiä vaan. Hinku tallille on mulla itselläni kuitenkin niin kova, että mä päätän tällä kertaa taipua sen tahtoon.
“Okei. Pue päälles niin, ettei haittaa jos tulee sotkuu”, mä huikkaan ja työnnän Sakun jalat pois mun päältä. Aaron mä päätän jättää tällä kertaa kotiin. Pikkuveljessä olis jo ihan tarpeeksi hommaa ilman Aaron kalsarivarkausepisodeja.

Raastavan ärsyttävän bussimatkan jälkeen me saavutaan Seppeleen pihaan kantaen järjettömän isoja LiekkiBurgerin kasseja, joiden mä pelkään lakoavan meidän jalkoihin hetkenä minä hyvänsä. Mulla ei ole vielä autoa käytössä täällä Liekkijärvellä, josta veli oli tietenkin jaksanu kitistä koko matkan tallille. Kuulema bussit haisee oksennukselle ja penkit on liian kovia. Ei auttanut edes selittää, että porukoiden auto oli hajonnu ennen mun muuttoa ja ne oli joutunu ottamaan mun tummansinisen Volkswagen Passatin käyttöön, joka iskän oli tarkoitus ajaa mulle takaisin jollain työmatkallaan. Mainitessani siitä, että tätä työmatkaa ei koskaan tullut, ja mä joudun nyt elämään Liekkijärven julkisen liikenteen ja tallilaisten kimppakyytien varassa, veli totesi vaan tyynesti “no osta uus”. Ei jää epäselväksi, kumpi meistä on se lempilapsi, joka on tottunut saamaan kaiken haluamansa ja vähän enemmänkin.
“Tääl haisee. Ja toi talli on ruma”, Saku toteaa osoittaen tallirakennuksen takaseinää, jonka se näkee ehkä just ja just tarhojen ylitse.
“Etitään joku kiva paikka, missä syödä”, mä totean välittämättä sen kommentista ja kadun vähän koko ideaa tulla tallille veljen kanssa. Ehkä Hannes vois palkata sen viikonlopuksi tallitöihin tai jotain eikä mun tarvitsisi huolehtia kuin siitä, että se osaa takasin oikeaan junaan sunnuntaina.

Me levitetään tallin ovien viereiselle nurmelle yks Susun loimista ja istutaan alas syömään. Sakun tapa syödä on sentään vähän sivistyneempi kuin sen käytös yleensä. Se kaivaa rapisevista paperikasseista kämäsen kanahampurilaisen ja pahvimukillisen vaniljakokista - sen isoimman koon tietysti - ja alkaa natustelemaan niitä kuin mikä tahansa normaali lapsi piknikillä. Mä kuitenkin tunnen oloni vaivaantuneeksi, sillä veljen tuominen talliympäristöön tuntuu vähän samalta kuin olis järjestäny sukujuhlat ja kutsunut koko Seppeleen väen sinne.

“Mitäs jäbä?” kuuluu ääni jostain läheltä. Tunnistan äänen lähteeksi Valtterin. Se on jossain ihmeen välissä kerennyt istua nurmikolle meidän viereen ja varastaa pari kuivaa ranskalaista Sakun pahvilautaselta.
“Mä oon Sisun veli ja mun mielestä tää paikka on perseestä”, Saku esittäytyy tyypilliseen tapaansa ja ryystää huikan juomastaan. “Mut sä vaikutat ihan kivalta tyypiltä.”
Valtterin suupielet nykii. Mä häpeän.
“Ai, no kiva kuulla”, Valtteri vastaa. Mä en ole ihan varma, tarkoittiko se vastata ensimmäiseen vai jälkimmäiseen lauseeseen. “Mitäs te täällä?”
“Täs on Saku, ja me tultiin tänne elämysmatkalle”, mä totean sarkastisesti ja tyrkkään mun ranskalaisten jämät Valtterille. Se kauhoo ne suuhunsa kuin mikäkin tehoimuri ja läiskäisee Sakua olkapäälle.
“Että ihan elämysmatkalle? Mä oon Valtsu ja voin olla vaikka sun matkaopas täällä. Ja arvaas mitä”, Valtteri kysyy ja katsoo salamyhkäisesti vuoroin mua ja Sakua. “Mulla ois sulle JUST täydellinen elämys tarjottavaks.”
“Ai on vai? Siistii! Sisu hei, mennään!” Saku innostuu ja alkaa kahmia kanahampparinsa jämiä suuhunsa ennätysnopeudella.
“Joojoo, sä voisit mennä vaikka Valtterin mukaan jos mä käyn hakemassa mun hoitohevosen tuolt tarhasta sisälle.”
“Tehään näin. Mut eka syödään kunnolla niin jaksetaan”, Valtteri nauraa ja dippaa jämäranskiksia bbq-dippiin. Noi kaks vaikuttaa kyllä paljon enemmän sisaruksilta kuin mä ja Saku, mä ajattelen samalla, kun tungen viimeisen kananugetin suuhuni.

Valtteri ja Saku katoaa talliin, kun mä lähden kävelemään kohti tarhoja.
“Mul on tyttöystävä Hesassa ja sen mielestä mä näytän seksikkäältä mun jopon vieressä”, on viimeiset sanat jotka kuulen Sakun suusta ennen kuin mä pääsen pois kuuloetäisyydeltä kasitarhalle. Susu on lepuuttamassa takajalkaansa tarhan perällä ja vaikuttaa raukealta. Se ei liikahdakaan ennen kun mä oon ihan sen vieressä ja jo laittamassa riimua sen päähän.
“Moikka rakas”, kuiskaan ja jään silittelemään tamman karheaa kaulaa. Se on piehtaroinut hartaasti karvaa peittävästä mutakerroksesta päätellen. Tänään Susulla on muutenkin vapaapäivä ratsastuksesta, joten mitäs tuosta.

Me ehditään juuri kävelemään tallin ovista sisään, kun koko rakennus jo raikaa veljen äänestä.
“Mä en haluu lapioida hevosten paskaa”, Saku kitisee Siriuksen karsinasta. Valtteri nojaa ovenkarmiin kädet puuskassa ja ilmeestä päätellen nauttii ilmaisesta työvoimastaan.
“Mieti miten sun tyttöystävä siel Helsingissä oikeen kuolaa sun hauislihasten perään tän reissun jälkeen! Ja kuule tätä ei kovin moni jätkä osaa tehdä et voit sitten oikeen leveillä siellä kotosalla takapenkin pojille, miten hyvä oot paskanlappauksessa!”
Mun on vaikea pidättää nauruntyrskähdystä, kun saan Susun sisälle karsinaan ja lähden hakemaan sen harjaämpäriä. Mä olen itse liian kiltti piikittelemään pikkuveljeä noin kärkkäästi, joten oon tyytyväinen siihen, että joku muu tekee sen homman.
“Mut ei ne usko jos ne ei oo ees ollu täällä…” Saku nurisee käytävän toiselta puolelta, kun mä harjailen Susua muutaman karsinan päässä.
“Mul on hei luuri tääl, otetaan oikee mainoskuva mitä voit esitellä vaikka koko Hesalle!” Valtteri huudahtaa samalla kaivaen puhelinta taskustaan.
“JOO! Oota, mä käärin nää mun hupparin hihat eka sillee hottiin raksamiestyyliin ja sit voisin vähä vilkasta mun tukkaa kamerasta!” Saku huutaa ja äänestä päätellen Valtterin idea kuulostaa sen mielestä mahtavalta.

Puhelinkamera alkaa räpsyä ja Siriuksen karsina alkaa puhdistua yllättävän nopeaan tahtiin, Valtterin samalla huudellen epämääräisiä poseerausohjeita. Mä keskityn raaputtamaan kuivunutta kuraa Susun harjasta ja moikkailen samalla ohikulkevia tallilaisia.
“Onks Hannes palkannu tänne jonku kesätyöläisen”, paikalle ilmestynyt Jasmiina kysyy ohimennen, mutta ei jää odottamaan vastausta. Sen silmät on nauliintuneet Valtteriin, joka istuu polvillaan tallin käytävällä räpsien kuvia karsinaa siivoavasta Sakusta dramaattisesti puhelintaan väännellen kuin mikäkin paparazzi.
“Täs on ihka oikee Saku Taskinen tositoimissa, kattokaa! Mikä ranneliike! Mikä tahdonvoima! Lantaa lentää kun vettä vaan!”
Samassa mä näen Jasmiinan kääntyvän muhun päin ja piiloudun vaistomaisesti Susun taakse. Harmi vaan, että sen säkä on melkeen kymmenen senttiä mun pärstäni alapuolella, ja kirkkaanturkoosiks värjätty tukka ei oo ihan se ideaalein suojaväri tummanruskeeta hevosta vasten. 

Kotimatkalla Saku jauhaa loputtomasti, miten innoissaan se on siitä, että pääsee kehuskelemaan helsinkiläiselle tyttöystävälleen menneensä Liekkijärvelle asti lapioimaan hevosten paskaa. Elämys se kai tuokin, kun on kyse pikkuveljen kaltaisesta juuriaan myöten hesalaistuneesta räkänokasta. Ei siitä ikinä mitään hevosihmistä tulisi, mutta onpahan nyt ainakin joku back up plan siltä varalta, että sille tulisi taas liian tylsää mun kämäisessä yksiössäni. 

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Kavionjälkiä rantahiekassa
29.7.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Pienet ja sirot arabinkaviot kauhoo ilmaa ja viskoo ruohoisia multapaakkuja taakseen, kun me kiidetään pitkin peltotietä. Tumma harja liehuu ilmassa ja kutittelee mun kasvojani ja otsaa hikisen kypärän alla. Tuuli humisee korvissa ja silmissä ja saa silmäkulmat vuotamaan silkasta vauhdin huumasta. Tanner tömisee ja satulan soljet kilisee vienosti ja istuin narisee. Susun korske tunkeutuu korviin jostakin tuulen huminan keskeltä. Mä puristan käsiä tiukemmin nyrkkiin ja annan hevoselle lisää ohjaa. Se innostuu entisestään ja pidentää askelta. Me liidetään, lennetään. Ehkä jopa kadotaan kokonaan tästä todellisuudesta. Mun oma hengitys on pinnallista, mutta mua ei pelota. Vielä kuukausi sitten olis pelottanut, mutta ei enää. Tässä ollaan me kaksi, vain Susu ja minä. Sekä maa, joka vilisee meidän jalkojen alla ja muotoutuu yhä nopeammin ja nopeammin vain vihreen ja ruskeensekaiseksi nauhaksi. Yllä pilvetön, kirkkaansininen taivas ja maailmankaikkeus, koko universumi. Ja tässä me ollaan. Mä ja Susu.

Peltotie loppuu aivan liian pian ja mä hidastan Susun lyhyempään laukkaan ja lopulta ravin kautta käyntiin. Sen kaula on hikinen, mut ilme tyytyväinen. Tamma ravistaa päätään niin, että suitsien soljet kilahtaa ja se laskee kaulansa pitkään ja nautinnolliseen venytykseen. Mä vedän syvään henkeä ja nojaan satulassa vähän taaksepäin. Kädet on hiestä liukkaat, jalat puutuneet, mutta olo on onnellinen. Vapaa.

Maa jalkojen alla tuntuu taas kiinteältä, ja nyt mä pystyn erottamaan värien seasta yksittäisiä ruohomättäitä, pikkukiviä, syviä uria hiekassa. Peltojen kullanruskeesta pinnasta yksittäisiä korsia, tienvarsiin kasvaneita luonnonkasveja. Vuohenputkea, siankärsämöä, pelto-ohdaketta. Meidän edestä pinkaisee peltomyyrä tien poikki, ja Susu hätkähtää sitä. Sen korvat nousee pystyyn ja lihakset jännittyy, mutta sen isompaa reaktiota ei tällä kertaa tule. Mä silittelen sen kaulaa ja puhelen sille rauhoittavia, kun me kävellään myyrän tienylityskohdan ohi vähän pellonreunaa kytäten, ja pian peltojen takaa alkaa onneksi jo erottua Liekkijärven kiiltävä, sininen pinta.

Susu tunkee ensimmäisenä turpansa rantaveteen ja ryystää pitkään. Mä katselen järvenselälle lumoutuneena ja ihailen taivaanrantaa, joka heijastuu veden pintaan kuin särkymätön, kirkas peili. Järven yli pyyhkäisee pehmeä tuulenvire, joka tuo tervetulleen viilennyksen mun hikisille kasvoille. Susun harjajouhet värähtelee pienen viiman voimasta ja tamma nostaa päänsä ylös leukaperät vettä valuen. Se katselee kauas horisonttiin ihan niin kuin mäkin. Hennot, pienet aallot iskeytyy hevosen jalkoja vasten. Olo tuntuu seesteiseltä. Me ollaan täällä, luonnon keskellä, todellisina mutta silti jollain tavalla eristäytyneenä muusta maailmasta. Mulla ja Susulla on oma pieni kupla, jossa on just tällä hetkellä hyvä olla.

Me lähdetään kahlaamaan rantaa pitkin ja ihana loiske peittää alleen ympärillä vallitsevan hiljaisuuden. Vesi yltää Susun polviin asti, ja sitä roiskuu mun saappaille ja ratsastushousuille, mutta se ei haittaa. Tamma kävelee pää alhaalla ja tarkkailee jokaista askeltaan, jonka se laskee järven hiekkapohjaa vasten. Se ei kävele itsevarmasti eteenpäin, vaan korkein ja tarkkaanharkituin askelin kuin jalopeura konsanaan.

Meidän meno näyttää varmasti upeelta rannalta käsin, mutta sitä mä en voi itse nähdä. Eikä tarvitsekaan. Just tässä on hyvä, mun pienen ja siron arabianhevoseni selässä.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Tunteiden sota
4.8.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Mä hinkkaan keskittyneesti satulaan pinttynyttä kuratahraa. Jos mun kädessä oleva kulahtanu pesusieni osaisi huutaa keuhkojensa täydeltä, todennäköisesti se tekis niin juuri nyt, sen verran raivokkaasti mä sitä hieron satulan siipee vasten. Mut vaikka mä kuinka yritän keskittää kaiken energiani johonkin konkreettiseen tekemiseen, kuten Susun varusteiden huoltoon, ei se silti ole tarpeeksi vaientamaan sitä samaan aikaan kutkuttavaa ja pelottavaa tunnetta, joka on pitänyt mua otteessaan Kasperi Laineen paluujuhlista lähtien.

Ajatukset harhailee taas ihan liikaa. Mielessäni mä näen vain Artsilan laitumet, tumman kesäyön ja… niin. Pelkkä sen tietyn nimen tavaaminen saa päässä humisemaan ja vatsanpohjan nipistelemään. Mä en tiedä, mikä muhun on tullu, enhän mä koskaan suunnitellu löytäväni Seppeleestä muuta kuin tallikavereita ja ihania hevosia. En mä kuulunut sellaiseen maailmaan, jossa ihastutaan ja ollaan lähellä. Ehkä tää on vaan joku kohtalon ilkeyttään sallima hetken huuma kunnes sekin taas katoais niin kuin kaikki muukin mun elämässä?

Mä pyöritän sientä nahkarasvapurkissa ja tuijotan hetken satulahuoneen ikkunasta ulos. Sen takana aukee hiljainen tallipiha, tuulenpuuskassa havisevat puut ja pari laiskaa hevosta kauempana tarhoissaan. Näky muistuttaa ihan liikaa sitä yötä, joten mä käännän katseeni takaisin satulaan. Mun käteni liike pysähtyy yhtäkkiä, kun satulahuoneen ovi käy. Sydän hypähtää kurkkuun. Eihän…?

“Tsau!”
Mä käännyn katsomaan kirkkaan, tunnistettavan yliekstroverttisen äänen lähdettä ja tunnistan sen Viliksi. Tosin tunnistaminen vie multa hetken aikaa, sillä sen kasvot on laastareiden ja naarmujen peitossa. Mä en kehtaa kysyä, mistä se on itselleen sellaset sota-arvet saanu, joten koitan olla huomioimatta koko asiaa.
Vilin perässä satulahuoneeseen hiipii Liinu, joka nostaa telineestä satulan ja kävelee sitten rivakasti ulos. Mä ehdin just ja just moikata sitä ennen kun se on hävinnyt jo takaisin tallikäytävälle ja Vili katsoo sen perään selkeesti huolissaan.
“Yritin kysyy siltä mikä on, mut se ei vaikuttanu haluavan puhuu”, Vili toteaa ja huokaisee niin äänekkäästi, että mä kuulen sen satulahuoneen perälle saakka.
“Pitää yrittää laittaa sille viestii tänään… en kyl tiiä, haluisko se avautua jolleki puolitutulle tallikaverille, jos kysees onki joku tosi vakava juttu”, mä vastaan haikeana ja käännyn takasin satulan tykö.
“Kuinka kauan sä oot tota satulaa tääl hinkannu”, Vili tunkee päänsä mun olkapään yli ja tuijottaa Susun satulansiipeä, joka todentotta on alkanu muistuttaa kiillotettua ratsastussaapasta. “Mä näen mun peilikuvan tosta. Ootko sä ihastunu?”

Mä tunnen punehtuvani sillä sekunnilla. Oonko mä MITÄ. Ja mistä Vili sen muka tietäis? Ei kai se VAAN ollu nähny meitä siellä Artsilan laitumilla…? Ei, ei voi olla. Sehän jäi sinne tupaan hengailee, ei se millään ois voinu meitä nähdä siel pimeel metsätiellä. Ehkä se vaan heitti laivanupotustyyliin vitsin, joka osu ja uppos.
“Ööö… en tietenkää”, mä koitan änkyttää ja tajuun, että takeltelen mun sanoissa niin, että jos mulla olis nyt Pinokkion tapaan puinen nenä, se ois viimeisen kolmen sekunnin aikana kasvanu pituutta jo Ilvessuon talleille asti. Hetkinen, miks mulle tuli taas Ilvessuo ensimmäisenä mieleen?!
“Kyl mä nää jutut tiedän”, Vili toteaa salamyhkäisesti ja kolauttaa sit satulahuoneen oven perässään kiinni. Miten niin tietää? Ehkä se vaan yrittää kiusoitella mua eikä oikeesti vaan tiedä, mä mietin ja kohautan olkiani yrittäen jotenki ravistella Vilin kysymyksen pois mielestä.

Olinko mä muka niin läpinäkyvä tunteideni kanssa et jopa ihmiset, joille mä en edes puhu niistä, pystyy lukemaan mua kun joku pappi raamattua? Kohta varmaan Hannes pamahtais sisälle satulahuoneeseen ja alkais kertomaan mulle siitä, että näki enneunen mun ja Eedin häistä. Mä pistän satulahuoneen nurkassa olevan radion päälle peittämään hiljaisuutta, että mä saisin jotain muuta ajateltavaa. Mä raahaan satulan takaisin telineeseen ja otan seuraavaksi Susun suitset työnalle, samalla tahtomattani keskittyen radiosta sillä hetkellä soivaan kappaleeseen.

♫ ♬ All the things she said

all the things she said

running through my head

running through my head

running through my head… ♫ ♬

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Varjo aurinkorannalla
9.8.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

haluisko joku ratsastaa uimaan liekkijärvelle tänää? ollaan menossa sinne

susun ja aaron kaa tänään illalla (toi koira rakastaa uimista eli varautukaa vesipetoon)

Sinä, 9.8.2022 klo 12:31

Me seisoskellaan tallin pihassa Susun ja Aaron kanssa venaamassa muita. Mä en ollu rehellisesti sanottuna osannut odottaa kuin ehkä yhtä tai kahta tyyppiä mut hetkessä tallin ryhmächatissä meillä oli kasassa ihan kivan kokonen porukka Liekkijärven uintiretkeen. Mua jännittää vähän johtaa koko maastoletkaa, olihan tää eka kerta kun mä julkisesti pyysin Seppeleen porukkaa jonnekin. Susu seisoo mun vierellä satuloituna ja kiltisti - onhan se kohta pääsemäs maastoon, josta on tullu meidän kahden ehdottomasti rakkain juttu tänä kesänä. Me lähdettäisiin viikonlopuksi valmentautumaan, joten mä haluan viel tehdä sillä yhen pidemmän maastoreissun ennen kun se sais vaan tehdä loppuviikon tunnit eikä ois ihan puhki sit Ilvessuolla.

Yleisen sähläyksen, satulavöiden tarkistuksen ja koirien kaitsemisen jälkeen me ollaan valmiita lähtemään. Ada on tuonu mukanansa sen koiran Ilonan - mä en jostain syystä ollu törmänny siihen vielä kertaakaan tallilla, joten mä olin etukäteen tosi innoissani sen näkemisestä. Aaro vielä sitäkin enemmän, sen verran se nuohoo kuono kiinni nartussa. Täytyy pitää silmällä, ettei se ala ahdistella sitä tai mitään… onneks Aaron pallit on jo long gone.

Meidän hevosletka kiemurtelee metsän läpi kuin jättimäinen tuhatjalka, joka tosin pitää huomattavasti paljon isompaa meteliä kuin oikee tuhatjalka. Ja no meitä on kyllä ihan liian vähän edes siihen tuhatjalkaan; minä, Ada, Kiri, Allu, Salma, Lyyti ja Anton. Eli korjaan äskeistä: kuin jättimäinen seitsenjalka.

Me saavutaan Liekkijärven rantaan suoraan keskelle ilta-auringon paistetta. Mä oon pakannu Susun satulalaukkuun meille syötävää, koska mä ajattelin sen olevan sellanen lämmin ele, jolla saisin annettua itestäni vähemmän sisäänpäinkääntyneen kuvan. Mä sidon Susun kiinni maahan upotettuun tolppaan ja otan sen satulalaukun mun käteen, kun me etsitään hyvä paikka meidän piknikpeitolle ja osa porukasta alkaa kiirehtiä jo rantaveteen päin.

Mä alan levittää vilttiä rannan hiekkaan, kun Aaro ja Ilona rynnistää mun ohi suoraan veteen ja alkaa räiskiä vettä siihen malliin et siirrän suosiolla vilttiä vähän kauemmas. Mä kaivan laukusta kasan voileipiä ja keksejä, ja samassa Lyyti nappaa ne mun käsistä.
“Anna mie laitan nämä”, se suorastaan käskee ja mä en uskalla tehdä muuta kuin antaa sen tehdä niin. Mä alan kaivaa esiin laseja ja mehukannua, vaik en kyl tiiä, kuinka moni koko porukasta ees jois sitä. On mulla kyllä täällä kahviakin siltä varalta, jos joku jäis sitä kaipaamaan.
“Nää keksit on hyvii”, Ada toteaa enkä mä tajua, missä välissä sekin on ehtiny sen keksin ottamaan mun huomaamattani.
“Ne on mun lemppareita”, mä tunnustan ja nappaan itelleni yhen valkosuklaapäällysteisen suklaakeksin. Aaro kuulee keksipaketin rapinaa ja hetken se tuijottaa mua kohti kaukaisuudessa ennen ku Ilona haastaa sen taas leikkiin, ja ne lähtee taas hurjaa vauhtia rannan toiseen päähän.
“Niillä on selkeesti hauskaa yhessä”, mä totean hymyillen. “Onneks. Mä pelkäsin jo et Aaro alkais ahdistelemaan sitä tai jotai mut kiltisti se näyttää leikkivän.”
“Ilona tykkää ku sillä on kaveri, jonka kaa riehua”, Ada sanoo, ja mä erotan senkin kasvoilla hymynkareen. Lyyti kysyy, halutaanko me mehua vai kahvia, ja alkaa täyttää meidän laseja.

Kiri ja Anton kampee vedestä vettä valuvina meidän viereen. Kiri nappaa lautaselta yhen leivän ja alkaa natustella sitä.
“Hyvät eväät”, se toteaa suu täynnä voileipää.
“Missä kaljat”, Anton murahtaa ja alkaa käymään satulalaukkua läpi kuin mikäkin katupulsu ettimässä tyhjiä tölkkejä roskiksesta.
“Kaljat omakustanteisesti”, mä hymyilen ja juon mun mehulasin tyhjäks. “Onks vesi kylmää?”
“Ei yhtää, vähän viileetä mut just täydellistä. Mee ihmees kokeilee jos mieli tekee!” Kiri sanoo ja tunkee viimeiset leivänriekaleet suuhunsa. Ruoka ainakin vaikuttaa kelpaavan, mä ajattelen helpottuneena. Paitsi Antonille, joka edelleen kaivaa satulalaukun jokaista pikkutaskua varmaan toivoen löytävänsä sieltä jonkun taskumatin.

Onneksi mä olin muistanu pukea uikkarit ratsastusvaatteiden alle. Mä riisun ne läheiselle kivelle ja kävelen kohti vettä. Vähän matkan päässä mä näen Adan, jolla on selkeesti samat aikeet mielessä, ja hetkessä se onki jo pulahtanu veteen ja katoaa kauemmas rantavedestä. Aaro ja Ilona juoksee peräkanaa mun luokse ja alkaa hyppiä ja pomppia mun ympärillä haukkuen vimmatusti samalla räiskien vettä mun päälle. Kivat kannustusjoukot, mä naureskelen itekseni ja astun varovasti rantaveteen. Kiri puhu totta: vesi on ku onkin tosi lämmintä, ja mä valunkin heti syvemmälle sen syleilyyn. Aaro huomaa sen ja lähtee uimaan mun perään, Ilona yrittäen polskia perässä vaik mä en oo ihan varma, onko se yhtä vesipeto kuin mun Aaro. Mä katselen kauemmas järvenselkään ja hetken mut valtaa tunne siitä, et jotain puuttuu. Ei vaan joku puuttuu. Mä tunnen pienen piston mun rinnassa, kun muistan et en tajunnu kysyä erikseen Eediltä, olisko se halunnu tulla mukaan.

Mun saapuessa takaisin rantaan Anton ja Kiri on siirtyny palvomaan aurinkoa vaakasuunnassa kauemmas hietikolle. Allu kävelee just takaisin hevosten luota, ja saa mut huolestumaan siitä et hevosilla on joku hätä. Mä vilkaisen Allun ohi sen taakse ja helpotuksekseni huomaan et siellä ne konit vaan nyppii metsänreunasta ruohotupsuja vailla huolen häivää.
“Kävin tarkastaa et Rutulla on kaikki okei”, Allu vastaa lyhyesti ja mä huomaan vieressä istuvan Salman kohottavan kulmiaan.
“Ai oliks sil joku hätänä siel?”
“Näin et se katteli tosi tiiviisti tonne metsään päin”, Allu vastaa Salmalle ja istuu alas natustamaan lautasella olevia viimeisiä keksejä. “Ehkä siel oli peura tai joku.”
“Voih mie en kyllä tarvitse yhtään enempää jännitystä tänä kesänä”, Lyyti voivottelee ja kaataa itelleen kupin kahvia samalla täyttäen Salmalle santsikupin.

Mä kuitenkin tunnen mun vatsassani sen tutun epämiellyttävän, inhon ja pelonsekaisen tunteen, joka mut oli vallannu sillon, kun olin lukenu Sakun viimeaikasia viestejä. Ehkä se oli vaan peura niinku Allu sano, mut yhtäkkiä musta tuntuu siltä et meidän pitäis lähtee täältä nyt heti.

Aaro ja Ilona ilakoimassa Liekkijärven rantavedessä

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Ilvessuon kouluvalmennus
12.-14.8.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Perjantai 12.8


Aamu

Mä huokaisen helpotuksesta, kun me saadaan sekä Tonttu että Susu turvallisesti traileriin. Tää tulis olemaan mun ja Susun eka valkkareissu ikinä, joten mä tietenkin jännitän sitä vietävästi ja tahtomattani tartutan sitä myös tammaan. Onneks se vaikuttaa vähän selväpäisemmältä kuin mä, ja pienen epäröinnin jälkeen se astuukin sisään kärryyn Tontun kaveriksi. Matka vois vihdoin alkaa. Mä ahdan itseni takapenkille Jasmiinan seuraksi, ja annan Adan ottaa etupenkin itelleen. Ihan vaan varuiksi, ettei juorut lähtis kiertämään tallilla, koska musta tuntuu et niinkin pieni asia kuin Eedin etupenkillä istuminen vois saada ihmiset epäileviksi täällä. Ja mä en oo valmis antamaan mun ihmissuhteita tai niiden olemattomuutta Seppeleen porukan ruodittavaksi, ainakaan vielä. Tai no, ihan ku se tulis mun päätettävissä koskaan olemaan muutenkaan.

Mun sisimpääni leviää lämmin, kotoisa tunne, kun me vihdoin kaarretaan Ilvessuon tutulle miljöölle. Jännitys alkaa helpottaa, kun me otetaan hepat ulos kärrystä ja lähdetään metsästämään niille karsinapaikkoja tallista. Pihaan alkaa kerääntyä muitakin leiriläisiä kuljetusautoineen, ja yleinen kaaos ja häslinki täyttää koko tallin.


Iltapäivä

Mut on laitettu ekaan ratsastusryhmään Jasmiinan ja parin muun vieraamman ihmisen kanssa. Yks niistä taitaa olla Seppeleestä, koska se tulee tuttavallisesti juttelemaan meille ja on niin innoissaan siitä et ollaan kivalla porukalla täällä Ilvessuolla. Mä en kehtaa sanoa ääneen, etten oo ihan varma mikä sen nimi on, mut onnistun jotenki silti vakuuttamaan, että kyllä, me todella tunnetaan.

Mä saan ratsukseni Eskon, syötävänsulosen kirjavan oriin, joka on kuin suoraan mun lapsuudenaikaisista heppapiirroksista. Mä oon aina tuntenu vetoa kirjavia hevosia kohtaan, ja siksi mä ihastun Eskoon heti siltä istumalta, kun rapsutan sen valkosta otsaa ja se tuijottaa mua tummilla silmillään. Mä huomaan kuitenkin heti, ettei se juuri piittaa tavan hengailusta niin kun vaikka Susu. Ei se haittaa, mä kuiskaan sille pehmeesti, kun me kävellään kentälle muun ryhmän sekaan. Mun sydän jättää lyönnin välistä, kun mä nousen Eskon selkään ja tunnistan Eedin seisomassa kentän vierellä Adan kanssa. Niiden ryhmän tunti ois vasta myöhemmin, joten sen takia ne kai siinä seisoo. Mä en kuitenkaan oo varma, onko Eedin läsnäolo tällä hetkellä hyvä vai huono juttu, sillä mun keskittymiskykyni heittää heipat siltä seisomalta.

Heppa vaikuttaa järkevältä, mä en. Eskolla ja mulla pelittää aika kivasti yhdessä, vaikka mä olen ensin melko arka pohkeen kanssa, ja se näkyy orin askelluksessakin. Mun korvissa kaikuu jatkuvasti Tinjan muistahan hengittää, Sisu mut siitä huolimatta henki ei tunnu kulkevan etenkään kentän toisella pitkällä sivulla. Jostain syystä.


Yö

Kun me saatiin aiemmin päivällä tietää meidän huonejaot leirin ajaksi, mä olin heti ensimmäisenä huolissani siitä, miten mun unentarpeeni vois mitenkään tulla täytetyksi koko viikonlopun aikana.

Mä makaan kyljelläni tuijottaen mun sängyn vieressä olevaa seinää, ja hivelen sen kohokuvioisen tapetin ääriviivoja mun etusormellani, seuraten jokaista pientä mutkaa ja kaarretta. Mä kuulen Eedin vaihtavan asentoaan toisella puolen huonetta, ja pidätän hetken hengitystäni. Sekin on siis todennäkösesti hereillä. Ikään kuin antaen varmistuksen mun ajatuksille, mä kuulen vaimeen kuiskauksen hiljaisuuden läpi, kun se kysyy oonko mä vielä hereillä. Mä mietin hetken, vastaisinko vai esittäisinkö vaan nukkuvaa, mut päätän lopulta sanoa rehellisesti että joo. Sit me ollaan taas hiljaa. Mun sydän jyskyttää, ja mä alan tiedostaa et mun tarvis ottaa vain muutama askel huoneen poikki ja mä voisin kömpiä sen viereen nukkumaan. Ajatus tuntuu samaan aikaan houkuttelevalta ja huonolta idealta, sillä mä todellakin tarvitsen jokaisen sekunnin unta mitä mä voisin enää tänä yönä saada. Niinpä mä tunnen oloni vähän helpottuneeksi, kun Eedi toivottaa mulle hyvät yöt ja mä vastaan naurahtaen. Onneks se ei osaa lukea mun ajatuksia.

---

Lauantai 13.8


Aamu

Mä oon ihastunut. Tällä kertaa johonkin muuhun kuin Eediin, nimittäin Kaarelan kartanon menuun. Musta tuntuu et voisin syödä koko aamupalatarjoilun tyhjäks siltä seisomalta, kun me astutaan sisään ruokasaliin. Kohteliaisuudesta mä en tietenkään tee niin vaan esitän tosi hillittyä ja laskelmoivaa asiakasta, kun lastaan mun lautaselle rapeita paahtoleipiä ja kaakaota ja rahkaa. Musta alkaa tuntua, että tätä menoa Susu-raukka ei jaksais kantaa mua edes kaviouralle asti meidän kohta alkavalla siirtymätunnilla.

Aamun tunti menee vähän penkin alle, koska mä jään liian varovaiseksi pohkeista (kuten yleensä) ja Susu taas on sitä mieltä, että mä oon perseestä ja haluaa itse päättää, mitä vauhtia mennään ja miten päin. Mun keskittymiskykyni on ollu rajamaillaan tänne tulosta lähtien, joten mä en todellakaan syytä rakasta hoitoheppaani siitä et edes jompikumpi meistä koittaa keskittyä itse tehtävään. Mä huokaisen helpotuksesta, kun me saadaan siirtyä käynnille pitkin ohjin ja silitän Susun kaulaa. Se on selvinny Ilvessuolla tosi hienosti, ja mä kun olin niin stressannu sitä et Susu stressais sitä et mä stressaan. Onkohan ‘stressiratsastaja’ jo joku olemassa oleva virallinen uratermi?


Iltapäivä

Mä huomaan jännittäväni meidän tän päivän teoriatuntia, jossa meidän pitää puida meidän tavoitteita ratsastajina. Mä raahaan tuolini Adan viereen, ja me aletaan jutella jostain ihan muusta kuin aiheesta: kuten esimerkiksi siitä et mitä rotuja mä oon harkinnu mun seuraavaa koiranpentua ajatellen. Adan ääneen tulee aina ihan toisenlainen innostus, kun se kuuleekin mun mainitsevan jotain koirista tai hevosista. Mä vilkaisen huoneen nurkassa istuvaa Eediä, joka vaikuttaa tosi keskittyneeltä, tosin ei paperinsa täyttämiseen vaan kynänsä pureskeluun. Mä en viitsi häiritä sitä, joten mä käännyn tuolillani ympäri ja alan kirjoittaa.

Mulle kyseinen tehtävä on helppo. Mun hartain toive ratsastuksen saralla on viimeiset pari vuotta ollu se et uskaltaisin takaisin esteille ja kilpailemaan. Vaikka mä olin kuus vuotta sitten vannonu, etten astuis varpaallanikaan kisakentille enää ikinä, Seppeleeseen tulon jälkeen joku pieni kisakärpäsen muna oli pesiytyny mun sisimpääni ja alkanu kuoriutua esiin. Harmi vaan et mun taidot ei oo täysin pysyneet sen kärpäsenmunan kehityksen perässä, joten isot kisat sais jäädä vielä odottamaan jonnekin kaukaisuuteen, sinne pitkän ajan tavoitteiden hännille. Mä alan kirjottaa siitä kynä sauhuten mun paperille, todennäköisesti lopulta harhautuen pois aiheesta jo puolivälissä tekstiä.


Ilta

Mulla ei ole parempaakaan tekemistä päivän tuntien jälkeen, joten mä lähden Eedin ehdottamana viemään Viiviä takaisin laitumelle sen kanssa. Samalla se ehdottaa et me käytäisiin tervehtimässä Lediä ja Lokia laitsalla, ja mähän en todellakaan voisi sanoa ei varsoille tai sen enempää Eedillekään. Niinpä me kävellään hiljaisuuden vallitessa kohti laitumia ja mä mietin samalla kuumeisesti jotain puheenaihetta, jota ei kuitenkaan mistään maagisesti mun päähän ilmesty.

Me päädytään lopulta istumaan laitumen nurkkaan kiven päälle, ja Loki seuraa meidän vanavedessä kuin koiranpentu. Mä oon ihan varma et jos Eedi ei sitä jatkuvasti työntelis kauemmaksi, se kirjaimellisesti kiipeäisi meidän syliin. Me jutellaan satunnaisten lauseiden verran siitä, miten leirillä on sujunu, ja mä olen juuri mainitsemassa siitä, miten kiva ratsu Esko on, kun mä huomaan Eedin käden liukuvan lähemmäs omaani. Mun lause keskeytyy murto-osasekunniksi, kun mä yritän muistaa mihin jäin ja mitä olin sanomassa. Mä kuulen päässäni ainoastaan Tinjan terävät sanat; muista hengittää, Sisu!

Lokin asettuessa Eedin viereen korvarapsujansa nauttimaan, mä uskallan liikauttaa kättäni pari senttiä ja laskea sen varovasti Eedin käden päälle.

Mä huomaan hengittäväni kiivaammin, kun Eedin hiukset kutittelee mun leukaani sen kumartuessa mun ylitseni hätistämään varsaa taas kauemmas. Se sanoo mulle jotain, mut mä en saa mun pääni sisäiseltä kohinalta siitä mitään selvää. Mä huomaan tuijottavani suoraan Eedin silmiin, ja ennen kuin mä ehdin reagoida sen enempää, se kumartuu lähemmäs ja painaa huulensa mun omiani vasten aivan liian vähäks aikaa, mut tarpeeks pitkään saadakseen mun sydämeni taas läpättämään ja koko hermoston tilttiin.

---

Sunnuntai 14.8


Aamupäivä

Mä oon ihan varma et pyörryn Ilvessuon kentälle, kun mä ratsastan Eskon aitojen sisään meidän rataharjotusta varten. Toisen rataharkan mä olin jo tehny Susun kanssa aiemmin, joka oli menny ihan ookoosti vaikka Susu oli tuttuun tapaansa ollu mua parisataa askelta edellä jokaisessa tehtävässä. Nyt mulla on kuitenkin allani vieras ratsu, jonka mä oon tuntenu hädin tuskin kahen päivän ajan.

Me kuljetaan koko ohjelman läpi vähän tahmeesti, mut muuten Esko kyl hoitaa homman kotiin tasasesti ja sujuvasti. Kerrankin koko leirin aikana mä olen niin keskittyny mun ratsastamiseeni, etten mä ehdi vilkuilla kauempana verkkaavia ratsukoita ja siellä jossain niiden seassa ratsastavaa Eediä.

Mä hyvästelen Eskon haikeana rataharkkojen päätyttyä ja salaa toivon et pääsen kattomaan sitä joskus uudestaan. Sitä ei vois vähempää kiinnostaa mun lepertelyni sille, mut lepertelen silti ja kiitän sitä kivasta leiristä ennen kuin mun pitää jo mennä laittamaan Susu valmiiks kotimatkaa varten.

Hitaasti mut valtaa tunne siitä et Eedin myötä Ilvessuosta alkaa uhkaavasti muotoutua mulle toinen koti.

Sisu ja Esko hikoilemassa Ilvessuon rataharjoituksissa. (Sisu tuskin muisti hengittää lainkaan radan aikana Tinjan neuvoista huolimatta)

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Epäilys
18.8.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Aaro juoksee mun edeltä talliin etsimään mahdollista rapsuttajaa itselleen. Mä laahaudun sen perässä väsyneenä, mutta iloisena ja tervehdin Susua sen tarhan portilta hyväntuulisesti. Tamma on huomannut mut, mutta sitä ei kiinnosta ja se tyytyykin vaan huiskauttamaan häntäänsä johonkin mun suuntaan ennen kuin kääntää päänsä poispäin, ja alkaa nuuhkia jotain lantakasaa tarhan kulmalla. Mä keskityn sen sijaan rapsuttelemaan sen tummanruunikkoa tarhakaveria Lolaa, joka tunkee turpaansa mun olkapäälle mun istuessa aidan ylimmällä laudalla. Sen turpakarvat kutittelee mun niskaa ja saa mut nauramaan puhtaasta onnesta. Samalla hetkellä mun mieli kuitenkin synkistyy taas, kun mä muistelen parin päivän takaista viestiä, jonka mä olin saanu tuntemattomasta numerosta.

Hei, Sisilia. Autosi kuljetuksessa on ilmennyt ongelmia, joten sitä ei voida valitettavasti
toimittaa määränpäähän. Pahoittelemme aiheutunutta vaivaa ja kiitämme ymmärryksestäsi.

Näkemisiin.

? ? ?, 15.8.2022 klo 23:15

Autosta ei sen väliä (mä oon jo vähän tottunu siihen ajatukseen, etten mä koskaan saisi sitä takaisin isältä), mut viestin loppu on saanut mun ahdistukseni nousemaan uudestaan pilviin. Mulla ei ole hajuakaan, oliko viestin ehkä lähettäny isä - sehän oli tullu Liekkijärvelle eilen - vai oliko se joku tosi creepy tyyppi, joka vaan oli kirjottanu viimeisen sanan vahingossa tai jotain. Kaiken lisäks mä olin vielä samana iltana ollu Aaron kanssa pissalenkillä, ja koira oli käyttäytyny todella oudosti. Aaro ei oo ikinä murissut yhtään kellekään, ainakaan vakavissaan, mut sillä metsätiellä se oli tuijotellu metsään ja hampaat ihan välähteli sen leukojen välistä, kun se pysähty murisemaan pimeyteen. Mä olin suosiolla tehny u-käännöksen ja palannu paremmin valaistulle isolle tielle, mut asia on jääny vaivaamaan mua siitä lähtien.

Onneks mä pääsisin myöhemmin tänään Eedin mukana taas Ilvessuolle, se oli pyytäny mua mukaansa siistimään jotain niiden heppoja. Ja tietenki kattomaan varsoja, josta mä en ikinä eläissäni kieltäytyisi. Ja tietenkin mä otan muutenkin vastaan kaikki mahdollisuudet olla Eedin kanssa jossain kaukana Seppeleen porukasta, jossa riskit ois minimaaliset - vaikkakin mä olen Savusalontien bileiden jälkeen saanu karvaasti huomata, ettei poissa näkyvistä tarkoita aina yhtä kuin poissa draamasta. Mä huomaan mun sisimmässäni kytevän raivon nostavan päätään uudestaan, kun mä muistelenkin vaan Julin valhetta siitä et olisin muka juoruillu Jasmiinasta ja Valtterista ihmisille. Toisaalta mä myös vähän pelkään et kuinka monelle se on valehdellu asiasta, ja keille. Sillä jos se on liverrelly siitä myös Jasmiinalle...

Lola tuuppii mua turvallaan kuin muistuttaen, että sekin on vielä siinä. Samassa mä muistan, etten mä ole uskaltanu kertoa edes Eedille siitä viestistä tai mun isän hämäristä bisneksistä tai siitä oudosta fiiliksestä metsässä, ja nyt mä en ole enää varma, miten mä siitä kertoisin kuulostamatta ihan vainoharhaselta kaistapäältä.

Susu on jossain vaiheessa työntyny mun ja Lolan väliin, ja vaatii nyt multa rapsutuksia ja huomiota kuin mä olisin pettäny sen luottamuksen kaulailemalla toisen hevosen kanssa. Se ajaa Lolan pois portilta ja suorastaan tunkee siron päänsä mun ojentamaan riimuun. Höpsö tyttö, mä hymähdän ja talutan sen talliin. Me mentäisiin tänään maneesiin ratsastamaan, siellä olis enemmän aurinkosuojaa tarjolla.

Mä huomaan pian kysyväni itseltäni et jos mä oisin ratsastushanska, niin minne mä piiloutuisin? En ainakaan kaappiin tai pukkareiden penkin alle, jotka kieltämättä kuulostikin vähän liian helpoilta vastauksilta kysymykseen. Mä joudun pian toteamaan et mun kohdalle on osunu tavallista innokkaampi, maailmanmatkailua harrastava hanska, joten mä joudun vähän vastahakoisesti ottamaan mun kaapista aivan erivärisen parin. Ilman hanskoja ratsastus ei tulis kysymykseenkään, joten näillä mennään. Mä olen kyllä aika varma et olin jättäny ne molemmat penkin päälle, mut oman muistini ja sen toimimattomuuden tiedostavana mä en uskalla luottaa siihenkään.

Mä viheltelen varovasti maneesin ovelta, kun talutan Susua sisään. Mä huomaankin pian siellä olevan jo joku, ja tunnistan vaaleahiuksisen naisen punaruunikon tamman selässä Jasmiinaksi. Mä tervehdin sitä kohteliaasti samalla varmistellen, etten mä vaan häiritse niitä tai mitään, mut samalla mua vähän pelottaa et miten se reagoi. Mä en tiedä mitä se on tai ei ole kuullut, joten parasta vaan esittää mahdollisimman neutraalia ja seurata ja havainnoida tilannetta hetki ennen hätiköityjä johtopäätöksiä. Mä vilkuilen ympäri maneesia rakennettuja esteitä ja oon just kysymässä Jasmiinalta, onks ne jääny niiltä sinne, mut se ehtii keskeyttää mut häviämällä talliin April perässään ja tokaisemalla jotain niiden pois siivoamisesta. Susu korskuu vähän hermostuneena, kun ne kävelee niin läheltä ohi ja mä joudun rauhoittelemaan sitä. Mä nielaisen ja silittelen Susun kaulaa samalla, kun vilkuilen värikkäitä puomeja ja rapistuneita metallitolppia. Me ollaan jo treenattu kyllä hyppäämistä Susun kanssa, mut ei me mihinkään kisoihin oltaisi valmiita vielä pitkään aikaan. Mä tunnen samaan aikaan lamauttavaa pelkoa, ja kytevää innostusta. Lopulta mä kävelytän Susua ympäri maneesia samalla, kun nostelen puomeja alemmas, ja päätän et tänään me vähän hypättäisiin.

Susu tuntuu yllättävän hyvältä selästä käsin, ja se on heti alkuverkan jäykkyyden jälkeen korvat pystyssä ja pää ylhäällä kuikuilemassa esteiden suuntaan. Mua jännittää yhä, mut silti mä kerään ohjat vähän lyhyemmäksi, ja vaihdan laukkaan pitkällä sivulla. Sit mä käännän Susun ensimmäiselle pystyesteelle, jonka mä laitoin silmämääräisesti johonkin neljänkympin tienoille. Susu pomppii siitä vaivattomasti yli, mut mä joudun tarraamaan sen harjajouhista kiinni. Eka hyppy jää inasen liian juureen ja sen takia mä horjahdan vähän, mut toinen este menee sutjakkaammin ja mä huomaan tuntevani tutun läikähdyksen jossain syvällä rinnassa. Sen saman läikähdyksen, jonka mä lapsena tunsin, kun mä ja Piina-poni hypättiin meidän eka puhdas rata. Se oli ihanaa, ja vaikka mä en ite kisaamisesta koskaan tykänny, mä tykkäsin hyppäämisestä. Paljon. Mä luulin jo kadottaneeni sen palon, joka mulla silloin joskus oli. Ja yhtäkkiä se on taas tässä, suoraan mun edessäni enkä mä ollu tajunnu sitä lainkaan.

Mä huomaan mun ajatuksieni harhailleen ihan liikaa, ja unohdan siks ohjata Susun suoraan seuraavalle ristikolle. Hyppy menee uhkaavasti vinoon mun myöhäisen reaktioni takia, ja (onneks) Susu kieltää sille välittömästi. Mä heilahdan eteenpäin ja lyön naamani kipeesti sen kaulaan, joka herättää mut taas nykyhetkeen. Auts. Mä suoristan itteni satulassa ja kerään ohjia takasin käteen, kun maneesin ovi käy ja sisään kävelee Liinu taluttaen Whinnyä. Mä tervehdin sitä Susun kävellessä ohi, mut Liinu tyytyy vastaamaan jotain kuiskaten niin hiljaa, etten mä kuule. Sen sijaan mä ohjaan Susun vielä yhdelle sarjalle, jonka jälkeen me aletaan tehdä loppukäyntejä. Sen kaulalle on noussu kevyt hiki, kun se venyttää itseään eteen alas ja pärskähtää. Mä vilkuilen Liinua vähän huolestuneena, mut se välttelee mun katsetta niin kauan, kunnes nousee Whinnyn selkään ja alkaa keskittyä omaan ratsastamiseensa.

Mä oon just saanu vaihdettua takaisin tallivaatteisiin pukkareilla, kun mä huomaan oven käyvän ja sydän meinaa pysähtyä siihen paikkaan. Mä tunnistan punaisen tukan ja sinisiin tallivaatteisiin pukeutuneen tyypin heti. Eedi. Se pysähtyy ovelle selvästi yhtä järkyttyneenä kuin mä ja hetki me vaan tuijotetaan toisiamme ristiin - eli mä Eedin kenkiin ja Eedi mun vieressä olevaan kaappiin.
“Moi”, mä lopulta saan ähkäistyä ja jatkan mun kengännauhojen sitomista. Mä näen sivusilmällä Eedin kävelevän sen kaapille ja se alkaa kaivaa sieltä jotain.
“Moikka”, se toteaa kaappinsa syövereistä ja mä en voi pidätellä pientä huokausta, joka pakenee mun huulilta. Musta tuntuu et jokainen päivä mikä me vietetään erossa toisistamme, työntää meidän välisen kommunikaation askeleen taaksepäin. Pelkästään sen ajatteleminen saa mun keuhkot ja kylkiluut rypistymään kasaan (tai siltä se ainakin tuntuu), mut mä koitan silti keskittyä vaan hymyilemään, ja nousen ylös pudistellen turvehiukkasia mun tallihupparilta.
“Haluutko sä kahvia?” mä kysyn mahdollisimman neutraalisti. Mä en itse todellakaan joisi sitä, mut koitan nyt kerrankin olla se, joka tekee aloitteen meidän keskusteluissa. Eedi lopettaa kaappinsa penkomisen ja on hetken hiljaa. Musta alkaa tuntua et se ei oikeasti etsi sieltä edes mitään, esittää vaan ettei sen tarvitsisi katsoa mua liian pitkään.
“Voisin mä ottaa jos on”, Eedi lopulta toteaa ja mä nyökkään, vaikka ei se sitä näe. Mä kävelen huoneen poikki oleskeluhuoneen ovelle, ja kauhukseni huomaan et siellä se Jasmiina jälleen kerran on. Ja ei yksin, vaan Valtterin kanssa.

“Onks siel viel kahvia jäljellä?” mä kysyn varovasti. Jasmiina vilkasee mua salamannopeasti niin, että oon hetken ihan varma et se hypähtää huoneen toiselta puolelta mun kimppuuni kuin häkkiin ahdettu villikissa ja repii mut riekaleiksi. Sen sijaan se tarttuu tyynesti sen edessä olevaan osittain vielä täynnä olevaan kahvipannuun ja kaataa sen tyhjäks viemäriin.
“Ai sori, ei tääl kyl enää oo."
Hetken mun tekisi mieli kysyä, miksi helvetissä se niin teki, mut mä päätän olla nyt se fiksumpi tässä, ja tyydyn toteamaan vaan ottavani sit vettä. Jasmiina vetää Valtterin mun mielestä vähän turhan aggressiivisesti heinävintille vievästä ovesta sisään, ja mä kävelen puolestani lavuaarin luo, jonka pohjalla höyryää vielä sinne äsken kaadetut kahvit. Mä otan kaapista kaks lasia ja täytän ne kylmällä vedellä. Musta alkaa tuntua siltä, että se Julin valhe on ottanu tuulta alleen ja todellakin levinny myös Jasmiinan tietoon.

“Sori, siel ei ollu kahvia”, mä pahoittelen koittaen pitää yllä hymyä, jonka mä pakotin kasvoilleni jo aiemmin. Eedi istuu penkillä nojaten sen kaapin oveen ja ottaa mun ojentaman lasin vastaan.
“Kiitti. Tääl onki vähä liian kuuma kahvin ryystämiseen”, se vastaa hymyillen ujosti ennen kuin sen katse lukittuu taas oleskeluhuoneen maton kulmaan. Mä istun sen viereen oma lasi kädessä ja nojaan sen viereiseen kaappiin toivoen, ettei se oo Jasmiinan. Sit me vaan istutaan siinä hiljaa vierekkäin, kuten aina ennenkin.