Susun hoitokirja

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Haikea muisto
4.7.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Syksy rymisee kohti vinhaa vauhtia, mutta onneksi voi aina palata laidunkauden muisteloihin!


Bliss, Susu ja Akka kirmaamassa ansaitulle kesälomalle. Kiitokset kuvasta, jonka on piirtänyt Eedi!

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Seppele Cup
26.8.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Mä rapsuttelen Susua sen karsinassa tunti meidän viimeisen ratasuorituksen jälkeen. Me oltiin sijotuttu kolmanneksi Seppele cupin helppo ceessä, ja jos nyt olis ihan mikä vaan muu ajankohta mun elämässä, mä rutistaisin Susua nyt tiukasti ja hihkuisin ilosta, samalla kun mun sormet ois jo lähettämässä hehkutusviestiä Eedille meidän hyvästä radasta, vaikka se olikin kisannu samassa luokassa sillä sen ravurilla ja varmasti nähny tulokset. Mä myös todennäköisesti kävisin onnittelemassa Jasmiinaa, joka oli Aprilin kanssa tehny tuplavoiton cupin luokissa, siitä huolimatta et se on ollu mulle täysi kusipää niiden Savusalontien bileiden jälkeen.

Mut mä en hihku ilosta enkä lähetä Eedille viestiä. Mä silittelen ja rapsuttelen Susua sä’än vierestä, sen lempipaikasta, enkä rutista sitä. Mun puhelin pysyy tiukasti omassa taskussaan ja ajatukset harhailee jo maanantaissa, kun mä veisin koirat hoitoon. Mä olin ennen cupin hälinää sopinu Hanneksen kanssa et otan vähän lomaa hoitamisesta isän sairastumisen takia, joka toisaalta on puoliks ihan totta. Musta tuntuu silti pahalta jättää Susu ilman sen omaa ihmistä, me kun ollaan jo nivouduttu niin tiukasti yhteen, etten mä osaa kuvitella elämää ilman tätä rakasta tammaa.

Mä nieleskelen taas mun kyyneleitä ajatellessani, että mä en ehkä näkis sitä enää koskaan, jos huonosti kävis. Mä toivon, ettei niin tapahdu, mut samalla tiedostan ettei se päätös olis mun käsissäni tällä kertaa. Universumilla on meille kaikille oma suunnitelmansa, me voimme vain soljua sen mukana ja toivoa sen johtavan meidät oikeaan suuntaan, ois Hanneksen sanat, jos se ois mun vieressä just nyt. Mä en silti voi olla tuntematta vihaa siitä, että joku hiton universumi leikkii mulla ja mun elämälläni kuin joku pikkulapsi leluautoilla, kunnes se kyllästyy koko touhuun ja heittää lelunsa menemään jättäen ne selviytymään itsekseen.

Susu hörisee mulle, kun mä lopetan rapsuttamisen. Se on palkkionsa ansainnu, joten mä suukotan sen turpaa varovasti ja annan sille mun taskusta nahistuneen porkkananpalan, jonka mä olin hakenu rehuhuoneesta viedessäni varusteita pois. Susu rouskuttaa herkkupalan tyytyväisenä suihinsa, mut sit se katsoo mua suoraan silmiin kuin se olis vasta nyt tajunnu, että mä oon ollu henkisesti pois paikalta viimeisen tunnin. Mun tekee yhtäkkiä mieli alkaa itkeä, huutaa, lyödä jotain. Yhtäkkiä mä tiedostan kaikki ne tunteet, mitä oon pakoillu taas koko päivän, ja kaikki sattuu niin paljon et mä en tiedä enää miten olla. Mä säikähdän sitä reaktiota niin paljon et kiiruhdan äkkiä ulos Susun karsinasta melkein törmäten käytävällä kävelevään punatukkaiseen hahmoon. Murto-osasekunnissa mä tajuan et se on Eedi, ja paniikki valtaa loputkin mun kehostani. Mä en saa henkee. Eedi katsoo mua yllättyneenä, mut mä juoksen ulos tallista ennen kun se ehtii sanoa mitään, ja pakenen.

Mä nojaan kylmää betoniseinää vasten ja koitan hengitellä syvään. Mä olin melkein liukastunu nurmikolla sileepohjaisten tennareiden takia, mut olin onnistunu kompuroimaan itteni takasin liikkeelle niinku joku metsäpeura pakenemassa susilaumaa. Kalpee kuu tuijottaa mua kaukaa tummalta taivaalta keskeltä hattarapilvien merta. Mun hengitys on niin äänekästä, et jos joku seurais mua tänne puolelle tallia, ne tietäis samantien mun olevan siellä. Mä toivon et kukaan ei tee niin. Paitsi ehkä Eedi. Mut mitä väliä silläkään olis enää, mä oon kussu koko homman alkutekijöihinsä ja cupin jälkeen mä tulisin olemaan poissa määrittelemättömän ajan - mulla ei ollu täällä enää mitään menetettävää, paitsi Susu. Mut mä tiesin et siitä pidettäisiin hyvää huolta mun poissaollessa. Eedistä mä en tiedä.

Mä tungen mun kylmät ja hikiset kädet tallihupparin taskuihin, ja tuijotan maassa lojuvia lehtiä. Syksy olis jo ihan nurkan takana. Kesällä mä olin toivonu et syksyn tulo meinais vihdoinkin jotain hyvää, jotain mitä odottaa. Mä olin toivonu turhaan. Ois pitäny vaan uskoa Hannesta sillon kun se sano et jos joskus haluaa kovasti toivoo jotain, kannattaa tehä se vasta kun näkee tähdenlennon. Mä en oo koskaan nähny tähdenlentoa. Mä potkaisen pikkukiveä, joka lentää kaaressa ilmaan kumahtaen puunrunkoa vasten.

Jossittelu ois yhtä turhan kanssa. Kaikki on jo pilalla.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Hyppyjä
16.9.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Mä talutan Susun tyhjän maneesin ovesta sisään ja kiristän sen satulavyötä vielä reiän verran. Pari metriä meidän perässä tulee Kiri Paahtiksen kanssa, ja hetkeen me ei sanota mitään. Molemmat on liian keskittyneitä satulavöiden ja jalustinten säätämiseen ja siihen, kumpi ehtii ensin napata jakkaran maneesin reunalta selkäännousua varten. Kiri on sitä lähempänä, joten mä joudun hiljaa myöntämään tappioni ja odottamaan, että se pääsee satulaan ensin. Paahtis pörisee ystävälliseen sävyyn Susun suuntaan, mut tamma vaan huiskauttaa häntäänsä kiukkuisesti ja luimistaa korviaan.
“Nooh, älä nyt”, mä torun lempeästi, kun tartun vihdoin satulan kaareen ja kiskon itseni ylös. Tuntuu ihanalta olla taas Susun selässä. Silloin kaikki tuntuu niin normaalilta. Mä kerään ohjat käsiini ja käännän Susun Paahtiksen taakse kaviouralle. Mä ja Kiri ehdittiin ennen heppojen hakemista rakentaa valmiiksi muutama hassu este pitkin maneesia, joita meidän on tarkoitus loikkia tänään.

“Mehän puhuttiin siitä kun te starttasitte Seppele cupissa Paahtiksen kanssa?” mä kysyn varovasti avatakseni jonkinlaista keskustelua. Tietenkin mä olin nähny sen nimen tuloslistalla, mut parempi varmistaa silti, jos olinkin jotenki lukenu ratsastajan nimen väärin tai jotain. Me ratsastetaan peräkanaa käyntiä uralla, ei ihan käytännöllisin järjestely keskustelun ylläpitämistä ajatellen.
“Joo, me oltiin helpossa beessä ja sit viiskytäsenttisessä, vähän kehnosti meni mut hyvää kokemustahan tuo”, Kiri nauraa ja mä näen, kuinka se kurottaa eteenpäin silittämään Paahtiksen kaulaa. Mä salaa ihailen oriin kullanhohtoista karvaa ja valkeaa hulmuharjaa. Se on kyllä niin suokki kuin voi olla, ja tosi kaunis sellainen. Susun korvat kääntyilee vinhaa vauhtia, kun se kuuntelee meidän juttelua.
“Te menitte tosi upeesti siellä. Meilläkin meni ihan jees”, mä sanon hymyillen ja kumarrun itsekin rapsuttamaan Susua kaulasta. Tamman ryhti nousee hieman ja hetken mä ajattelen sen ymmärtäneen, että just se oli sijoittunu kolmanneksi Seppele cupissa, ja että se on mun mielestä maailman paras hevonen.
“Tehän taisitte sijoittuakin siellä. Ihan mahtava homma, ottaen huomioon et Susukaan ei oo mikään helpoin hevonen!”
Mä nyökkään, tosin eihän Kiri sitä näe. Vaikka kaikki muu mun elämässä tuntuu viime aikoina menneen sekaisin, ainakin Susu on yhä tässä. Se ei koskaan muutu, vaan on aina oma ihana, itsepäinen itsensä. Mun tekisi mieli halata sitä, mut Paahtis siirtyy mun edellä raviin ja mä päätän kiriä (heh) ne samantien kiinni.

Paahtis saa toimia vetohevosena, ja Kiri ohjaa sen pienelle pystyesteelle, joka me koottiin pitkälle sivulle. Paahtikselle se ei ole homma eikä mikään, ja ori hyppää puomirakennelman yli reilulla ilmavaralla. Ei uskoisi kouluhevoseks, mä mietin ihaillen ja katselen, kuinka Kiri ja Paahtis viilettää mun ja Susun ohi tehden pienen voltin maneesin päädyssä.
“Sillä onki näköjään virtaa tänään”, Kiri nauraa ja joutuu pidättämään Paahtista uudelleen, kun se meinaa kiihdyttää vauhtia jo hidastettuaan kertaalleen käyntiin.
Susun korvat sojottaa eteenpäin kuin tuntosarvet, kun me laukataan tahdikkaasti kohti pystyestettä. Just ennen sen ponnistusta esteelle mut valtaa hetkeksi taas tuttu, lamaannuttava pelko jostain takaraivon perukoilta. Kuitenkin meidän liitäessä esteen yli vaivattomasti se katoaa kuin savuna ilmaan, ja mä tunnen pelon sijaan euforian tunteen pyyhkäisevän mun ylitseni. Me osataan tää!
“Sooh, tyttö, se oli hieno hyppy”, mä nauran ja koitan nyt vuorostani saada Susua hidastamaan. Se pärskii ja ravistelee päätään pieneksi vastalauseeksi, mut tajuaa sitten Paahtiksen hölkkäävän parin hevosenmitan päässä sen takana, ja Susu pysähtyy äkisti katsomaan lajitoveriaan epäilevästi. Mä heilahdan eteenpäin satulassa, mut mua vaan naurattaa. Tuntuu niin ihanalta nauraa taas.
"Nää kaks elukkaa on ihan epämääräisiä tänään”, Kiri sanoo muka pahoillaan, mut mä nään sen suupielien vääntyvän nopeasti hymyyn. “Siitä puheenollen, onks sulla ja Eedillä jotain… juttua keskenänne?”

Yhtäkkiä musta tuntuu siltä et voisin valahtaa samantien alas Susun satulasta ja imeytyä jonnekin maneesin hiekkaan ja sieltä maapallon ytimeen asti. Eedin nimen kuuleminen saa mut samaan aikaan iloiseksi ja huonovointiseksi. Mä en todellakaan tiedä, mitä meidän välillä tapahtuu juuri nyt, mut sen tiedän et meillä on ollu aika hitosti ongelmia viime aikoina. Siitä mä en ole varma, onko ne sellaisia ongelmia joista haluun keskustella Kirin kanssa keskellä Seppeleen kaikuvaa maneesia, jossa kuka tahansa Juli tai Jasmiina voisi pamahtaa paikalle salakuuntelemaan.
“Öh… miten niin?” mä vedän taktisen kysymyksen esiin ja koitan kalastella lisää tietoa. Miten Kiri vois edes tietää mitään musta ja Eedistä? Tai no, kyllähän me aika näkyvästi ravattiin Ilvessuolla kahdestaan ja hengattiin yhdessä siellä Artsilassakin, ja after rideilla… mut eihän se nyt oikeasti niin näkyvää voinu olla…?
“No siis jotainhan te puuhasitte siellä Fleimin ulkopuolella." Kiri on kääntyny ympäri Paahtiksen satulassa ja katselee mua virnuillen. Mä tunnen oloni epämukavaksi ja haluisin jo kääntää Susun meitä lähimpänä olevalle esteelle vastaamatta mitään, mut tajuan et se ainakin olis ihan liian läpinäkyvä vastaus aiempaan kysymykseen.
“Ai?” mä koitan esittää yllättynyttä. Oikeasti mulla ei ole hajuakaan, missä vaiheessa se olis voinu nähdä meidät - toisaalta mä olin silloin melko tanakassa humalassa, joten koko sen yön tapahtumat on pienessä sumussa mun muistini osalta. “Me, tota, juteltiin vaan. Meistä”, mä ehdin lipsauttaa ennen kuin tajuan virheeni. Ei hitto! “... siis meistä, seppeleläisistä. Just siitä.” Mä en oo varma, kuulostanko yhtään uskottavalta, mut päätän yrittää.
Kirin kulmakarvat nousee varmaan stratosfääriin asti, kun se ohjaa Paahtiksen lyhyttä sivua kohti. Mä tajuan mokanneeni pahemman kerran.
“Eli teillä on jotain?” Kiri kysyy nyt entistä uteliaampana ennen kuin kääntyy taas eteenpäin satulassa. Paahtiksen kaviot kyntää maneesin hiekkaa, kun se vaihtaa sulavasti pehmeään laukkaan ja lähtee Kirin ohjaamana pienelle sarjaesteelle maneesin keskellä. Mä päästän Susun laukkaamaan uralle, ja koitan samalla kuumeisesti miettiä, mitä mä nyt tohon vastaisin. Eihän me olla Eedin kanssa mitään… sellasta. Sehän oli kertonu sille Marjaanalle et mä olen sen eksä. Viimeks kun tarkistin, eksä ei ollu yhtä kuin nyksä. Mut toisaalta, oltiinhan me pussattukin vielä sen Marjaanakeissin jälkeen…?

Mä havahdun ajatuksistani siihen, kun Susu lähtee kiihdyttämään vauhtia ja suorastaan imaisee itsensä sarjaesteelle, jonka Kiri ja Paahtis oli aiemmin hypänny. Mä en ole täysin valmistautunu hyppyyn - kiitos taas harhailevien ajatusten - ja onnistun just ja just tarraamaan kiinni Susun jouhista niin, etten mä lävähdä naamalleni sen kaulalle. Äh. Kaikki oli sujunu niin hyvin kunnes Kiri oli alkanu kyselemään musta ja Eedistä. Yhtäkkiä mun tekisi mieli tiuskaista sille jotain tosi rumaa vastaukseksi, mut tajuan sitten et eihän se voinu tietää. Ei ollu sen vika et mä oon menny sotkemaan ihmissuhteeni. Joku pieni raivonkipinä jää kuitenkin kytemään mun sisimpääni, jota mä en tunnista omakseni. Ei, se on ollu siellä siitä lähtien, kun mä palasin takaisin Seppeleeseen sieltä. Se on ku loinen, joka hitaasti myrkyttää mut sisältäpäin, ja nostaa päätään silloin kun melkein unohdan sen olevan siellä. Mä suoristaudun satulassa ja otan ohjat taas käsiini. Onneks mä sain sen terapeutin tapaamisajan sovittua maanantaille. Mä en tiedä, kuinka kauan voin vielä esittää normaalia koko Seppeleelle samalla, kun sisällä myllertää tuhat ja yks tunnesotkua ja iso möykky solmuun mennyttä ajatusvirtaa.

Me otetaan Kirin kanssa vielä muutama rento hyppy ennen kuin me lopetetaan siltä päivältä. Molemmat hevoset on kevyessä hiessä, kun me löysätään niiden satulavöitä ja rapsutellaan niitä. Kiri kääntyy katsomaan mua Paahtiksen pään takaa vielä uudestaan. Mä välttelen sen katsetta ja esitän olevani tosi, tosi keskittynyt Susun satulan jalustimiin.
“Me nähtiin teidät Cellan kanssa Fleimissä. Ja se halus lyödä vetoa et te… öö… et te pussaatte.”
Kirin sanat saa mut automaattisesti irrottamaan otteen jalustimesta, jonka mä olin hetki sitten ajatellut nostavani ylös, ja se tipahtaa takaisin paikalleen humahtaen. Susu pärskähtää turhautuneena mun sekoilulleni, ja alkaa raapia etujalkaansa päällään.
“No se on Cella, mä en odottais siltä yhtään vähempää”, mä hymähdän ja tartun uudestaan kiinni jalustimeen. Yhtäkkiä mä olen unohtanut kokonaan, miten ne nostetaan ja joudun oikeasti miettimään jokaisen kädenliikkeen uudestaan.
“Mut kyl sekin huomaa asioita”, Kiri jatkaa jostain Paahtiksen takaa. “...mut hei, en mä aio sua mitenkään hiillostaa. Kunhan kysyin vaan.”
"Tais kääntyä sun voitoks se veto", mä vastaan mahdollisimman neutraalisti ja koitan vääntää kasvoilleni pienen hymyn, vaikka todellisuudessa mä haluaisin vaan purra itseltäni kielen poikki enkä sanoa sanaakaan enää ikinä. Sen sijaan mä kuitenkin nostan ohjat Susun kaulan yli ja lähden taluttamaan sitä jo edeltä talliin. Tamma hyppäs tänään tosi hienosti, ja mä alan elätellä toiveita siitä, että me startattaisiin pian meidän ekassa esteluokassa ikinä.

Susun karsinalla mun puhelin värisee viestin merkiksi, ja mä kaivan sen esiin vähän pahaa aavistellen.

näin muute unta et me pussailtiin fleimin vessakopissa haha, eiks oo vähä hassuu

Ripa, 16.9.2022 klo 13:35

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Lokakuun kylmä syli
8.10.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Lokakuu on täällä. Mä en oo koskaan erityisemmin pitäny lokakuusta. Tai ehkä jutun juju on siinä, etten mä pidä sen koommin syyskuusta, elokuusta tai heinäkuustakaan. Tai ehkä mä en vaan tykkää mistään sellaisesta määresanasta, joka muistuttaa mua siitä et aikaa kuluu ja päivät vierii ohi toisensa jälkeen melkeen huomaamatta. Ihan niinku mun elämäkin.

Mä kiristän Susun satulavyötä älähtäen, kun tallikäytävältä kuuluu lähestyviä askelia ja tunnen uteliaan katseen mun niskassa. Melkeen voisin vannoo tuntevani myös painostavan hengityksen mun niskakarvoissani, vaikka karsinan oven ja mun selkäni välillä onkin kiitettävästi ainakin pari metriä tyhjää tilaa.
“Ootsä maastoon menossa?”
Mä käännyn varovasti katsomaan taakseni ja kohtaan Vilin kirkkaansiniset silmät tuijottamassa mua. Sen pää on kallellaan kuin koiranpennulla, ja hetken ajan mun mielessä välähtää kuva jostain huskyn ja kultaisennoutajan risteytyksestä. Sellanen Vili taitaa olla, mut vaan ihmisen muodossa. Pian sekin mielikuva turmeltuu, kun mä muistan yhtäkkiä hubertusratsastuksen metsästysmajalla tapahtuneen insidenssin, jolloin mä olin pahaa-aavistamattani syöksynyt majan vessaan samaan aikaan vaatteita vaihtavan, puolialastoman Vilin kanssa. Mä käännyn äkkiä ympäri ja koitan esittää olevani tosi keskittynyt rapsuttamaan kuivunutta, näkymätöntä kuraa Susun jalustinhihnasta.
“Joo. Kevyempi päivä”, mä vastaan lyhyesti kysymykseen ja toivon hartaasti, ettei se yrittäisi tunkea mun mukaan. Tänään mä en ole sillä tuulella et kaipaisin maastokaveria tai ylipäätään yhtään kaveria mihinkään.
“Okei”, Vili vastaa pienen hiljaisuuden päästä ja mä kuulen, kuinka se siirtää painoaan jalalta toiselle vähän levottomana. “Me oltiin Ailenin kanssa menossa mut siel taitaa sataa kohta, nii mennään sittenki maneesiin höntsäilee.”
“Aa okei”, mä totean neutraalisti ja siirryn Susun pääpuoleen kiristämään sen suitsien poskihihnaa vähän. Mä en ole ihan varma, yrittääkö Vili nyt jotenkin rivien välistä vihjailla et mun idea maastoilusta on huono vai oliko se vaan kasuaali toteamus vai kenties ehkä viime tingassa keksitty tekosyy, ettei me vaan osuttais samaan aikaan maastopolulle. Just nyt mä en jaksa lähteä mun aivojeni mysteeripeliin mukaan asian suhteen, joten päätän sen sijaan sivuuttaa koko toteamuksen, ja tartun kiinni Susun ohjiin. Vili onneks tajuaa sanattoman viestin ja siirtyy pois karsinan edestä et mä saan talutettua tamman käytävälle.
“Ratsasta varovasti sit”, Vili toteaa niin nopeesti et melkein luulis sen ajatelleen mun laukkaavan välittömästi ulos tallista Susun häntäjouhet perässä vilkkuen.
“Niin säkin”, mä sanon ja koitan pakottaa jonkun hymyntapaisen mun kasvoille, vaikka se tuntuukin lähinnä vaan kivuliaalta lihaskrampilta.

Susu näyttää hassulta kirkkaankeltaset heijastinsuojat joka jalassa, ja mäkin tunnen oloni enemmän käveleväksi joulukuuseksi mun otsalampun sekä heijastintakin ja -liivin kera. Turvallisuus ennen ulkonäköä, mä vakuutan itselleni kömpiessäni ylös satulaan ja kerätessäni ohjia mun eriparia olevien ratsastushanskojen tiukkaan otteeseen. Mä en koskaan löytäny mun kadonnutta hanskaparia silloin loppukesästä, joten oon vaan hyväksyny sen et joku tuntilainen on sen hätäpäissään ottanu käyttöönsä. Susun käyntiaskel keinahtelee mun allani kuin kehdossa, kun me kadotaan leirimökkien ohi metsään.

Yllä roikkuva taivas on harmaa ja pilvinen, ja sillä hetkellä mä tajuan et Vilin ennuste sateesta tulis pitämään paikkansa. Mä kiristän ohjasotetta ja käännän Susun pienemmälle polulle, jossa me voitais saada edes jonkinlaista sateensuojaa tiheän puuston latvustosta. Hevonen mun allani pärskähtää ja sen koko keho värähtää, kun ensimmäiset sadepisarat osuu sen ruskeelle karvalle. Mä napsautan kypärään kiinnitetyn otsalampun päälle, vaikka pimeys ei ookaan vielä täysin laskeutunu metsän ylle.

Me otetaan pieni ravipätkä isommalla tiellä keskellä tihkusadetta. Pikkukivet kilahtelee Susun kengitettyjä kavioita vasten, kun me edetään syvemmälle metsään. Susu haluais laukata, mut mä en halua ottaa turhia riskejä siitä et me liukastuttaisiin märkään mutaan ja katkaistaisiin joko toisen tai molempien koivet, joten tyydyn pitämään meidän vauhdin maksimissaan reippaassa ravissa. Metsässä ei oo meidän kahden lisäks ristinsielua, tuntuu siltä kun koko luonto ois pysähtyny niille sijoilleen, tai ehkä aika on lopullisesti pysähtyny ja me ollaan Susun kanssa jääty jumiin johonkin välitilaan. Otsalampun kirkas valokeila heiluu meidän edessä ku tiiviisti tanssiva tulikärpäsparvi, ja yhtäkkiä mä huomaan muistelevani mennyttä kesää. Viherverson leirimökkejä, Hiljalan myllyä kauheuksineen. Terälän maastoleiriä, mun ihanaa leirihoitsua Mistyä ja sitä outoa yötä, kun me laukattiin metsän halki pakoon virvatulia. Myöhästä illanviettoa Ilvessuon varsalaitumella Eedin kanssa, meidän ujoja pussailuja sen laitumen ison kiven päällä. Seppeleen kesävarsoja, heppojen laidunlomaa. Sakua siivoamassa tuntiheppojen karsinoita. Kaikki ne muistot tuntuu nyt niin kaukaisilta et mä en melkeen tunnista niitä omikseni. Tuntuu kun ne olis viety multa, tahrittu ja tallottu maan tasalle aivan mun silmieni edessä.

Mä en huomaa, miten sade yltyy yltymistään ja alkaa kastella mun synkkiä kasvojani aina vain pahemmin. Ei. Ei sade, vaan kyyneleet. Ne valuu pitkin mun poskipäitä, kilpaillen keskenään kuin vesipisarat märkää ikkunaa vasten. Ne tipahtelee satulan etukaarelle, siitä polvituen ja siiven kautta aina maahan asti kuolleiden lehtien ja mullan sekaan. Mä en osaa pysäyttää niitä, joten annan niiden tulla. Susu pysähtyy välittömästi, kun mä alan täristä sen selässä. Mä kaivaudun syvemmälle mun ratsastustakkiin, ja annan itelleni luvan hajota just siihen, keskelle Liekkijärven metsää. Ja Susu seisoo siinä ihan hievahtamatta mun kanssa, läsnä. Me kietoudutaan sateisen metsän tuoksuun ja kylmään syystuuleen kuin häilyvä aamusumu pellon ylle.

Me kadotaan koko maailmalta, ja hetken mä pelkään - ei vaan toivon - et me kadottaisiin siltä ikuisesti.

♫ ♬ ...mulla on

ikävä lokakuu

Taas syksy tää mut yllättää

ei kesän muistot mieleen jää... ♫ ♬

(linkki biisiin)

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Lynnin sijaisperjantai, heC
21.10.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Mä seison keskellä maneesia rivin jatkumona kädet täristen Susun ohjien ympärillä. Jännittää. Mun vasemmalla puolellani seisoo järkälemäinen Muhku ja sen ratsastaja Anna, joita mä vilkuilen salaa vähän ihastellen. Susu on kyl aivan ihana tyyppi, mut mä oon aina salaa ihaillut kylmäverisiä järkäleitä, joiden kanssa vois laiskasti touhottaa menemään pitkin kenttää ja pyöriä maastossa ilman pelkoa siitä et löydänkö seuraavan kymmenen minuutin aikana itteni kotitallin pihasta vai jostain perämetsän sammalmättäältä. Mun oikeella puolella seisoo joku mulle tuntemattomampi tyyppi (sanoi nimekseen Riia tai jotain) mulle vielä tuntemattomamman newforestin Abriannan selässä. Mä en oo koskaan tän kyseisen ponin kanssa hirveesti puuhaillu, mut sen verran saan sitä havainnoitua et täl Riialla(?) on vähän vaikeuksia pitää se rauhallisesti paikallaan, kun me odotetaan tunnin alkamista.

Tällä kertaa tunnin opettajana on mulle vielä kolmas tuntemattomampi olento, nimittäin Lynn - mä olin vähän kyselly etukäteen muilta tunnille tulijoilta et kuka tää ihminen on ja pitäiskö mun ehkä tuntea se jostain. Kyseessä on kuitenkin ilmeisesti joku ihkaoikea Seppeleen veteraani, joten voin huokasta helpotuksesta sen johdosta, etten ollu taas unohtanu jonkun ihmisen nimeä, joka mun olis todellakin pitäny muistaa.

Jo heti tunnin alkupuolella mä alan pitää Lynnin tavasta opettaa. Meno on kannustavaa ja motivoivaa, mut samalla kuitenkin sopivan vaativaa eikä meiltä hyväksytä mitä tahansa perunasäkkiryhtiä ja vääräoppista kulmien kiertoa. Mä en ole vielä vartinkaan päästä kuvitellu itteäni ja Susua jonnekin kauas Balin rannoille laukkaamaan harja hulmuten taivaanrantaan, koska opettajan rääkyminen alkaa muistuttamaan enemmän pakkotyöleiriä kuin ratsastustuntia (kuten esim. Hanskin tunnilla saattaa käydä hyvin usein...). Susu kulkee mun allani vähän pohkeen takana, mut selkeesti hyväntuulisena. Ihmeellisesti se ratsastajan mielentila vaan vaikuttaa hevoseenkin, joka kerta!

Me onnistutaan Susun kanssa teilaamaan pari maneesin hiekalle asetettua tötteröä kesken kiemuratehtävän, koska tamma säikähtää maneesin oven paukahdusta ja singahtaa pari laukka-askelta sivulle ennen kun se osaa rekisteröidä tilanteen vaarattomaksi. Lynn onneks vaan hymyilee mulle ystävällisesti ja pyytää tekemään tehtävän uudestaan, ja toinen yritys meneekin jo paljon paremmin. Pieni Peck tosin on sitä mieltä et maneesia pitkin levitellyt tötteröt on tarkotettu kuulantyönnön harjotteluun enkä mä voi pidättää pientä naurunpyrskähdystä, kun russin hampaat tarttuu ekaan vastaantulevaan kartioon määrätietoisin ottein, ja heittää sen kaaressa parin metrin päähän. Liekö kyse karmasta vai mistä, mut Susu säikähtää ilmassa lentävää kirkuvanoranssia muovihirviötä ja ottaa hatkat mun alta niin yllättäen et lennän alas satulasta lähes täydellisen puoliympyrän muodossa jaloilleni. Tamman sieraimet on vähintään teelautasen kokoset ja pää kohonnu ylös kun kaksmetrisellä strutsilla, mut hetken rauhotuttuaan se antaa mun nousta takaisin satulaan Lynnin pienellä avustuksella. Loput tehtävät ratsastusteihin liittyen menee meillä ihan kivasti ilman sen isompaa draamaa.

Siirtymissä mulla ja Susulla on aina ollu melko vahva osaaminen, siitä varmasti kiitos ihan vaan hevoselle ja sen apuherkkyydelle. Varsinkin ravi-laukkasiirtymiset käy niin lennokkaasti ja just täydellisesti oikeilla kohdilla et mä tunnen jopa mahtipontista ylpeyttä meidän suorituksesta, kun me palataan takasin kaviouralle muiden joukkoon tekemään loppukäyntejä. Susu kipittää Peckin ja Abriannan välissä energisenä ja pirteänä, se on selkeesti saanu enemmän virtaa tunnin aikana. Mä kiitän sitä hyvästä työstä vuolailla rapsutuksilla ja kehuilla. Miten upee hoitohevonen mulla onkaan!

Kun me saadaan vihdoin jalkautua, mä annan katseeni kiertää maneesia ja sen ovea. Sydän hakkaa yhtäkkiä tuhatta ja sataa, ja aiempi iloinen fiilis onnistuneesta tunnista hälvenee vähän. Mä muistan yhtäkkiä sen et Susu jatkais seuraavalle estetunnille toisen ratsastajan kanssa. Ja kenen muunkaan ratsastajan kuin… Samalla sekunnilla mä huomaan maneesiin astuvan tutun hahmon, ja käännyn äkkiä selin siihen niin et voin näyttää siltä et muka siistisin Susun aivan täydellisen puhdasta harjaa näkymättömistä heinänkorsista. Mä esitän yllättynyttä, kun joku pysähtyy mun viereen sanomatta mitään. Nielaisen hermostuneena.

“Se oli ihan kiva tänään, vähän tahmee alussa tosin”, mä totean mahdollisimman arkisesti ihan kuin olisin luovuttamassa mun hoitohevosta ihan kelle tahansa alkeistuntiratsastajalle. Tosin kyseessä ei ollu a) kuka tahansa tai b) edes alkeistuntiratsastaja, vaan Eedi, joka sattuneesta syystä kilpailee korkeen tason kouluratsastuksessa. Ja on myös… ei, mä en aio ajatella asiaa sen enempää, vaan tyrkkään ohjat sen käteen ja koitan pakottaa jonkunnäkösen ystävällisen hymyn mun kasvoille.
“Joo”, Eedi vastaa mulle lyhyesti ja ottaa Susun ohjat vastaan. Mä jään vielä hetkeksi seisomaan sivummalle siltä varalta et se tarvii apua selkäännousussa, vaikka kyllä mä jollain tavalla tiedostan et se ei sitä tarvis. Joku mussa kuitenkin ehkä salaa toivoo et se vielä sanois jotain tai mä sanoisin jotain tai molemmat sanois edes jotain. Mut me ei sanota enää mitään. Eedi nousee Susun satulaan kevyellä nykäyksellä, kerää ohjat sormiensa väliin ja alkaa säätää jalustinhihnoja satulasta käsin keskittyny ilme kasvoillaan.

Mä nyökkään ja kävelen ulos maneesista parin muun tuntilaisen perässä, tarjoutuen auttamaan Peckin ratsastajaa ponin hoitamisessa. Äksyn poniruunan pieniä kavioita putsatessa mä mietin, pitäiskö mun ehkä lähteä kotiin ennen Eedin tunnin loppumista vai sittenkin tarjoutua auttamaan myös Susun poislaitossa.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Velipoika ja suomenhevonen (ja yks arabi)
23.11.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

*kuva Sakusta taluttamassa Paahtista* sun suomenpaahtoleivällä on muuten uus fani

Sinä 12.11.2022 klo 13:25

oho onks toi se saku? hyvä ja oikee valinta siltä, terkkuja!

Kiri 12.11.2022 klo 13:27

joo veli asuu mun luona liekkijärvel ny ainaki vuoden loppuun ja auttaa tääl tallilla

kun se ei jaksa maata mun kämpillä tyhjän panttina 😂

Sinä 12.11.2022 klo 13:28

hyvä et on työvoima-apuu, jos se haluu joskus vaik hypätä selkään niin

paahtis varmaan ihan innoisaan maastoköpöttelystä😂

Kiri 12.11.2022 klo 13:30

joo hahaa pitää kysyä jos se innostuis nousee satulaan joku päivä!

Sinä 12.11.2022 klo 13:32

Mä katson kuinka mun hengitykseni höyrystyy pakkasilmaan sankkana pilvenä, ja pipopäinen Saku juoksee mun edellä koittaen napata harmaalta taivaalta leijailevia lumihiutaleita suuhunsa. Aaro laukkailee Sakun edellä, ihan kuin sen ikävuosista ois yhtäkkiä kahmaistu pois puolitoista vuotta ja se olis taas se pieni ja pullee pentu mikä se oli sillon joskus. Mä tunnen kuitenkin huolta katsellessani sen rymyämistä notkeen Sasun vierellä, jonka käpälät on ku vieteriä ja elopaino kolme grammaa, kun se hyppii ja kirmailee edestakaisin tien laidalta toiselle. Joku Aaron askelluksessa on häirinny mua viime aikoina, ihan kuin se kulkis hitusen epätasapainossa mut ei kuitenkaan onnu. Huoh. Onneks Aaron vuositarkastus ois kuun lopussa ja Sasukin sais samalla käynnillä uusintarokotukset. Eläinten kanssa sitä saa aina olla vähän varpaillaan...

"Mä pääsen ratsastaa! Mä pääsen ratsastaa!" Saku laulaa niin kovaa et se kuuluu varmasti jo horisontissa siintävän Seppeleen tallipihaan asti. Mä en oo nähnyt sitä näin iloisena näiden muutaman viikon aikana, jotka se on viettäny mun luona Liekkijärvellä. Mä en olis koskaan uskonu et joku mun veljeni tapanen teini eksyis koskaan vahingossakaan jollekin perämetsän tallille takkuharjaisia poneja katsomaan. Vaan ahkerasti se on silti joka aamu heränny mun ja koirien kanssa, ja lähteny intopinkeenä tallille auttamaan hanttihommien kanssa. Kuulema Inkeri on ihan perseestä mut muuten Saku kai tykkää olla talliapulaisen hommissa.

Tallissa on melko hiljasta, kun me astutaan viimein sisään ja paksujen talvikenkien alla ei rahise enää jäinen maa vaan kova betonilattia. Mä ja Saku käydään ensin moikkaamassa Susua, joka on just tuotu sisään alkavaa tuntia varten.
"Hei rakas, tänään sulla onkin täysi työpäivä edessä", mä höpöttelen tammalle samalla kun silittelen sen kosteaa karvaa. Muutama lumihiutale yrittää vielä sinnitellä sen tummassa harjassa ennen kuin nekin viimein sulaa olemattomaks kosteiden jouhien sekaan. Saku ojentaa varovasti kättään Susua kohti, joka nuuhkaisee sitä ensin epäilevästi, mutta tuuppaisee sitten paksuun talvihanskaan vuorattua kämmentä hellästi.
"Susu on nii hauska", Saku sanoo hiljaa, kun me siirrytään syrjään Susun karsinalta sen tuntiratsastajan saapuessa paikalle. "Sä oot tosi onnekas. Kunpa mäkin saisin ratsastaa sillä."
"Susun hoitajana onnekas voi olla monella tapaa", mä sanon nauraen, kun me lähdetään kävelemään tallikäytävää eteenpäin. "Kuten vaik sillon, kun sillä joutuu ratsastaa jossain umpimetsässä ukkosilmalla ja selvii siitä vielä hengissäkin."

Me pysähdytään tallin perällä Paahtiksen karsinan eteen, ja just sillä hetkellä toimistosta ryntää ulos joku, jonka mä tunnistan hetken aivolagin jälkeen Kiriksi.
"Ai moi, te tulittekin jo!" Kiri vaikuttaa vähän vaivalloiselta, kun se huomaa meidät. Sen tukka on sekaisin ja oon aika varma et sen jaloissa olevat ratsastuskengät on puettu vääriin jalkoihin. Mä koitan kuitenkin esittää et tää ois täysin normaalia ja arkista (ja no, Seppeleen mittapuulla tää ois varmaan vieläkin arkisempaa kuin perusarkipäivä), ja vaihtelen kuulumisia samalla, kun Saku hengailee Paahtiksen karsinan edustalla.
"Joo, tultiin ajoissa et pääset sit takas... öö... omiin juttuihis", mä totean, vaikka Kirin olemuksesta ei kyllä voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä siitä, oliko se juuri menossa kotiin vai vasta heränny tähän päivään.

Kiri selittää meille pikasesti pääasiat siitä, minkälainen Paahtis on ratsuna, ja musta tuntuu et Sakun silmät säihkyy joka sanan jälkeen aina vaan kirkkaampana. Satulahuoneessa me huomataan et ilmeisesti joku edellisen päivän tuntilainen on koonnu Paahtiksen suitset päin helvettiä, joten me käytetään ylimääräiset kymmenen minuuttia niiden purkamiseen ja uudelleenkokoamiseen.
"Ois kiva jos nää ipanat kysyis apua jos ei osaa nii ei tarvis aina olla korjaamassa niiden jälkiä", mä totean turhautuneena, kun saan vihdoin kuolaimet kiinnitettyä poskihihnoihin ja Saku ja Kiri kiinnittää ohjat.
"Mä ainakin osaisin koota nää vaikka silmät kiinni", Saku sanoo ylpeänä heilutellen uudelleenkoottuja suitsia käsissään.
"Ai? Tiiätkö mihin kohtaan hevosta tää menee?" Kiri sanoo puoliks leikillään ja osoittaa samalla suitsien turpahihnaa.
"Toi on turpahihna, urpo. En mä mikään aloittelija oo", Saku vastaa kysymykseen vähän loukkaantuneena ja mua naurattaa, kun Kirin leikkimielinen virne muuttuu sellaseks se tunne kun musta tuntuu et ois varmaan sopiva aika varata sänkypaikka boomereiden hoivakodista -ilmeeksi.
"Okei okei, selkeesti sä osaat nää asiat jo niin mennään hakee toi suomenpaahto tuolta, jotta pääset selkäänki näyttämään taitos", Kiri sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen ja me lähdetään kävelemään takaisin Paahtiksen karsinalle sylit täynnä sen tavaroita.

Ulkona lumipyry on vähän laantunu mut jäistä maata peittää nyt ohut lumikerros, josta tulee mieleen sokerikuorrutettu, koko Seppeleen kokoinen piparkakku. Mä ja Saku talutetaan Paahtis kentälle, jossa on vielä tarpeeks hyvä pohja kevyeen ravailuun ja köpöttelyyn. Koirat lähtee meidän perään tallin ovilta, mut ainoastaan Sasu juoksee. Aaro löntystää perässä hitaammin, vaikka paksu häntä vispaa innokkaasti kuten aina.
"Jännää", Saku suorastaan hihkasee ja musta tuntuu et se hyppää kohta Paahtiksen selän yli kuuhun, sen verran innokkaasti se tarttuu satulan etukaareen kun mä punttaan sen oriin selkään.
"Hyvä poika, tosi hieno", mä juttelen Paahtikselle samalla kun me lähdetään viimein liikkeelle. Mun sisuksia kylmää jo mut onneks vierellä kulkevan hevosen lämpö hohkaa edes jotenkuten mun suuntaani. Saku keikkuu Paahtiksen käynnin tahdissa ja mä joudun muistuttelemaan sitä jatkuvasti siitä miten kantapäiden ei kannata sojottaa mihin sattuu ja että etukyyryasento ei oo se kaikkein ergonomisin tapa istua satulassa. Me otetaan ensin yks lyhyt sivu ravia ja sit yks pitkä sivu, se on Sakun mielestä superhauskaa. Muakin alkaa vähän naurattaa, kun hölkkään vaaleanpunarautiaan suokin rinnalla hennossa lumisateessa. Hiutaleet sulaa niskaan takin hupusta sisään ja kohmeiset varpaat muuttuu pikkuhiljaa tunnottomiks, mut se ei haittaa.

Hetken ajan kaikki tuntuu vielä kevyeltä ja huolettomalta.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Se ois sit joulukuu
1.12.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Lunta tulvillaan,

raikas talvisää...

Mä astun sisään talliin keskelle joulunäytelmää - tai siltä se ainakin tuntuu. Salma hyörii ympäriinsä ripustamassa vihreitä jouluköynnöksiä tallin rakenteisiin, Anni säntäilee liimaamassa kimaltavia tähtitarroja hevosten karsinoiden oviin ja Aleksanteri seisoo kauempana yrittäen kai selvittää, kannattaako tallin oveen ripustaa tänä vuonna hopeavalkoinen vai kultavihreä joulukranssi. Tallin käytävillä kaikuu Jouluradion tutut sävelet ja ilmassa on odotuksen tuntua.

Mä väistelen oikealta ja vasemmalta työntyviä tallilaisia samalla, kun matkaan kohti tallin toimistoa. Sieltä mä löydän Hanneksen pöytänsä takaa, jonka päälle on kasattu viis kulunutta pahvilaatikkoa. Niiden kylkiin on kirjoitettu epämääräisellä käsialalla jouluvalot, joulupallot, joulukynttilät, jouluastiat ja muut joulukoristeet. Mä ehdin kävellä aivan pöydän eteen ennen kuin Hannes huomaa mut.
"Siinähän sinä oletkin", Hannes aloittaa ennen kuin mä ehdin edes tervehtiä. "Koko universumi on odottanutkin sinun tuloasi."
"Täh?" mä kysyn aidosti hämmentyneenä. "Ihan vaan ajattelin kysyä et-"
"Niin", Hannes sanoo hitaasti ja siirtää yhden pahvilaatikoista pöydältä lattialle. Liike käy niin varoen, ettei koko toimenpide aiheuta äännähdystäkään. "Olemme puhuneet Emmyn kanssa siitä, että Seppeleeseen tarvitaan joulukuusi. Uskon, että sinulla on erityinen kyky löytää meille juuri se täydellinen yksilö, jonka olen nähnyt toistuvasti unissani koko menneen vuoden. Haluaisin, että otat toiveeni vastaan ja hakisit meille sellaisen, Sisu."
"Öö... okei", mä vastaan, kun hämmennykseltäni pystyn. "Mistä mä löydän sellaisen? Ja miten? En mä sitä yksin voi hakea."

"Joulu on ystävyyden ja välittämisen aikaa, Sisu", Hannes sanoo samalla väläyttäen muutaman sekunnin hymyään ennen kuin keskittyy purkamaan yhtä laatikoista niin hitaasti, että luulisi sen parhaillaan käsittelevän itse Paholaisydintä. Mä en ole edelleenkään varma, että a) miten mun on tarkoitus kuljettaa joku joulukuusi tallin toimistoon, b) miten mä tunnistan niistä tuhansista, ehkä kymmenistä tuhansista Seppeleen ympärillä kasvavista puista THE joulukuusen, jonka Hannes on nähnyt jossain tripeissään ja c) pitääkö mun tehdä tää homma yksin vai vihjasiko Hannes mulle, että avun kysyminen on sallittua? Mut jos tää oli joku erityinen tehtävä räätälöity just MULLE niin meneekö koko taika pilalle, jos mä en suoriudukaan siitä yksin vaan pyydän apua joltain, jolla ei oo tätä ERITYISKYKYÄ, josta Hannes kerto?

"Hae vaan joku kusinen kuusi, ei koristeet voi joulukuusta pahentaa", toimiston perällä oleva Anton toteaa sähähtäen. Sen äänensävystä voi kuulla, että sekin on varmasti saanut osansa tästä epävirallisesta Seppeleen Tallin Joulukuun Avauksesta. Mä käännän päätäni ja näen Antonin pitelevän sylissään huojuvaa tornia muistuttavaa kasaa glögipurkkeja ja piparkakkuja. Mä en ollut edes tajunnut sen olevan koko huoneessa, varmaan juuri sen käsissä olevista glögi- ja piparipakettivuorista johtuen. Toimiston nurkassa on vielä kokonainen 12-pack molempia, joten osa on varmaan tarkoitus viedä tallin yläkertaan oleskelutilaan. Toivottavasti.

Mä harhailen tallin käytävillä koittaen etsiä jotain itseäni fiksumpaa tallilaista, jolla voisi olla jotain syvempää tietämystä siitä, miten joulukuusi yleensä Seppeleessa haettiin. Kaikki paikallaolijat tuntuu häräävän omilla vastuualueillaan, ja mä olen aidosti yllättynyt siitä, ettei kukaan oo jo Susun karsinassa mittaamassa sen vatsanympärystä jouluisen villapaidan kutomista varten. Tamma seisoo boksissaan korvat tarkkana seuraamassa tallin hälinää, kun mä pysähdyn hetkeksi sen eteen ja silitän sen siroa päätä.

Mä oon just astumassa ulos tallista, kun oon törmätä ihan tallin ovien takana seinään nojailevaan Iirikseen.
"Öö... tiiätkö sä miten joulukuusi haetaan jostain metsästä", mä kysyn heti kun vaan tunnistan hahmon joksikin seppeleläiseksi.
"Häh? Öö, kai se jollain kelkalla haetaan tai jotain, siis et valjastetaan hevonen eteen ja silleen", Iiris vastaa hetken hiljaisuuden jälkeen. Se on selkeesti paennut tallin hälystä ulkoilmaan välttääkseen nakkihommat.
"Tuutko mukaan? Tai siis kun Hannes sano et mun pitää hakee sellanen mut mä en varmaan osaa", mä kysyn vähän arasti, koska en tiiä miten hyvä idea se lopulta olis. Ehkä olis vaan pitäny nakittaa tämäkin homma jollekin, joka oikeesti osaa asiansa…

Ei liinakkommekaan

nyt enää talliin jää…

No kohta jää jos mä en löydä jotakuta, joka osaa ajaa hevosta ja rekeä ja hakea Hannekselle joulukuusen, mä ajattelen itsekseni, kun mä astun takaisin sisään Iiris perässäni ja radio raikuu taustalla. Mä päätän kysyä ensi töikseni apua Salmalta, joka on just ripustamassa punasta glitteriköynnöstä Blissin karsinan yläpuolella olevaan kattopaaluun.
“Ai kuusenhakuun vai? Ihanaa! Mennään vaan, mä olinkin jo aikeissa pitää tauon”, Salma suorastaan huokaisee ihastuneena ja kiipee alas huterilta alumiinitikkailta. Mä ja Iiris tuijotetaan toisiamme niin kuin kaks ihmistä, joilla ei oo hajuakaan mitä ne tekee mut on just löytäny jonkun joka tietää, tuijottaa toisiaan. Meidän ja Salman näkemys tauosta taitavat kuitenkin olla vähän erilaiset.

Salma laittaa tapahtumaan, ja mä saan hyvin pian oppia sen et oli ihan järkevä päätös, etten mä lähteny omin päin kuusenhakuun. Ekana täytyy osata valita joku siihen työhön sopiva hevonen, me päädytään lopulta Muhkuun - Salman päätöksestä tietty, koska eihän mä ja Iiris tiedetä edes sitä, mitkä tallin hevosista ois  sopivia johonki rekiajeluun esimerkiks vaikka ihan koulutuksen kannalta. Me autetaan Salmaa kantamaan ulos jotkut tuhatvuotiset valjaat ja länget, joista voi melkeen haistaa viime vuotisen kuusenhakureissun pihkan ja havun aromit. Mä ja Iiris keskitytään lähinnä Muhkun rapsutteluun ja kiinnipitämiseen kaikessa hiljaisuudessa samaan aikaan, kun Salma häärää ympärillä kiinnittämässä remmejä ja hihnoja. Muhku seuraa meidän puuhia uteliaana viilipyttynä, se näyttää ihan siltä et olis tehny näitä hommia koko ikänsä - toisaalta sen vois laittaa ihan hyvin vaikka seisomaan keskelle jonkun eläintarhan virtahepolaumaa, ja sen ilme pysyis täysin samana kuin nyt.

Mä en oo ikinä ollu hevosreen kyydissä. Muhku näyttää hirvittävän isolta järkäleeltä, kun se kävelee meidän edessä keinahdellen puolelta toiselle ja kyntää paksussa lumessa kuin… no, paksussa lumessa kyntävä hevonen. Salma on onnensa kukkuloilla saadessaan olla ohjaksissa, mä pitelen reen laidoista kiinni vähän pakokauhuisena ja Iiris istuu mua vastapäätä vähän kyyryssä ja sen näkösenä et se ois paljon mieluummin jääny nojaamaan sinne tallin ulkoseinään kuin istuis nyt kiikkerässä hevosreessä matkalla jonnekin korpeen. Mä alan jo vähän katumaan sitä et olin häirinny sitä ja kiskonu sen mukaani jollekin kuusenhakureissulle Seppeleen perämetsiin.

Me päästään vihdoin jonnekin the paikalle, josta Salman mielestä on ennenkin joulukuuset haettu. Mä nousen reestä tärisevin jaloin ja kattelen ympärillä kasvavia lumisia kuusia arvioivasti. Käyrää, suoraa, lyhyttä, pitkää, pystyynkuollutta… mistä ihmeestä mä tietäisin, minkä tyyppinen se the kuusi oli, josta Hannes puhu? Mä alan epäilee et kyseessä ei ees oikeesti ollu kuusi, vaan joku jättimäinen kivi, ja mä olin ymmärtäny koko jutun väärin.
“Mä jään tänne Muhkun seuraks, vahdin ettei se karkaa”, Iiris toteaa mun takanani ja jää seisaallaan nuokkuvan Muhkun viereen. Musta tuntuu et Muhkua todennäkösempää olis Iiriksen karkaaminen paikalta, mut en kehtaa sanoa sitä ääneen. Mä ja Salma lähdetään tarpomaan puolisäärtä myöden lumihangessa yrittäen etsiä jotain tarpeeks pientä mut tuuheeta kuusta, joka sopis tallin toimiston nurkkaa koristamaan.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen me vihdoin löydetään joku ainakin kohtalaisesti kriteerit täyttävä kuusipuu, ja päätetään ottaa se. Mä en tajua, missä kohtaa Salma on opetellu puunhakkaamisenki taidon - mut samalla oon helpottunu siitä, ettei mun tarvi alkaa heilumaan minkään sahan kanssa. Mä käyn huikkaamassa Iirikselle et sopiva puu löyty, ja me talutetaan Muhku rekineen takaisin Salman luokse. Hetken ähkimisen ja tuuppimisen ja kiskomisen ja kiroamisen jälkeen me saadaan se kyytiin, ja me jäädään ihastelemaan työntulosta tyytyväisinä. Kaunis tai kovin tuuhea se ei ole, mut tarpeeks hyvä et se toivottavasti jaksaa pitää itsensä plus koristeensa pystyssä uuteenvuoteen asti. Muhkun hengitys höyryää kylmässä pakkasilmassa, kun se ravistelee pörröstä päätään ja häntä heilahtaa laiskasti. Mä rapsuttelen tammaa korvan takaa ja upotan käteni sen jouhiin. Tavalliset tallihanskat alkaa olee jo vähän liian ohuet tähän säähän, ja käsiä on mukava lämmittää paksun hevosenharjan alla.

Salma antaa Muhkun ravata pätkän, kun me palataan takaisin Seppeleeseen. Tällä kertaa mä nautin hiljaa ympärillä kuuluvasta lumen narinasta, kylmästä viimasta korvissa ja lumikokkareista, jotka lentää Muhkun takakavioista mun naamaan. Kuusenneulaset pistelee mun takamukseni alla, kun mä istun ihan reen reunalla ja keskityn aktiivisesti siihen, etten mä tai kuusi tai molemmat kieritä suoraan vauhdista pitkin kylätietä lähimpään ojaan. Muhku hiljentää automaattisesti vauhtia tallipihaan saavuttaessa, johon on jo alkanu kerääntymään autoja ja ensimmäisiä innokkaita tuntilaisia. Mä ja Iiris huikataan tallin käytävälle et tarvittais apua kuusen kantamiseen sisälle, ja lopulta Anton ja ohikulkenut Pyry saa kunnian raahata se puunhirvitys tallin toimistoon, samalla kun Hannes seisoo vieressä tyytyväinen ilme kasvoillaan.
“Tiesin, että voisin luottaa sinuun”, Hannes sanoo lopulta seisahtaessaan mun viereen, kun mä nojailen Susun karsinan oveen. “Tunsin tuon kuusiyksilön parantavan energian toimistossani heti, kun saavuitte tallin pihaan. Oletko koskaan vakavasti harkinnut puukuiskaajan uraa, Sisu?”
“Musta ei tuntuis kovin kivalta jutella puille sen jälkeen kun oon just hakannu niiden ystävän hengiltä ja kidnapannu sen ja käytän sen koristeltua ruumista sisustuselementtinä”, mä totean vastaukseksi. Susu pärskähtää ja ravistelee päätään mun vieressä niin voimakkaasti et jouhet lyö mun ohimoon kipeesti. Mä katselen ympärilleni täyteen tällinkiin koristellussa tallissa, ja voin jo kuvitella peltolaukat lumihangessa ja suloiset tonttukuvat Susun kanssa.

Hannes palaa takasin toimistoon ja alkaa mun kuulemani perusteella neuvoa Pyrylle ja Antonille, minne kuusi pitäis asettaa maksimaalisen parantavan energiatason takaamiseksi. Mä tartun lähimpään harjaan ja alan siistiä tallikäytävää pudonneista neulasista, samalla kun Iiris katoaa jonnekin pesareiden suuntaan tuntilaisten hyökyaallon vyöryessä sisään talliin.


Ihana joulukuu!

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Pienen hetken
3.12.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Mä palaan sisälle talliin ja hieron mun kohmeisia käsiäni yhteen toiveena siitä et se lämmittäis niitä edes vähän äskeisen tarhansiivousurakan jälkeen. Pakkanen alkaa purra kunnolla luihin ja ytimiin, sitä enemmän mitä pidemmälle joulukuu etenee. Musta on kuitenkin kiva astua takasin keskelle jouluvaloin ja kranssein koristeltua tallia, jonka karsinoista työntyy kirjava joukko hevosenpäitä odottamassa iltaruokiaan. On myöhänen lauantai-ilta eikä missään näy tuntilaisia tai pikkulapsia hyörimässä hevosten ympärillä tai juoksemassa paikasta toiseen. Sakukin on kadonnu jonnekin tallin yläkertaan pihistämään piparkakkuja, kun työt saatiin tehtyä. Koirat mä päätin jättää tänään kotiin, koska eläinlääkäri oli määränny Aarolle lepoa ja se vois saada Sasusta itelleen seuraa tallipäivän ajaksi. Kerrankin Seppeleen tallissa on rauha.

Mä kävelen Susun karsinan suuntaan, joka on aina sopivasti just ensimmäisenä vastassa tallin ovilla. Mun yllätyksekseni mä en näe karsinassa vilaustakaan hevosesta, ja hetken mä ajattelen sen olevan vielä ulkona, kunnes päätän hiipiä varovasti lähemmäs karsinan ovea.

Susu makaa turvepatjallaan silmät ummessa ja pää nuokkuen, mut heti kun se havaitsee mun tuijottavan sitä, korvat kääntyy eteenpäin ja silmät arvioi mua katseellaan tuttuun tapaansa. Tumma häntä liikahtaa, ja Susu korjaa makuuasentoaan vähän. Mä katson nopeasti ympärilleni ennen kuin avaan karsinan oven varovasti ja suljen sen mun perässäni narahtaen.

“Hei”, mä kuiskaan hiljaa, kun istun hitaasti ja varoen Susun pään viereen. Mä en halua ajaa sitä ylös mun vuokseni, ja onneks se ei tee niin. Tallin käytävältä hohkaava kellertävä valo kylvettää meitä itsessään, kun mä ojennan varovasti kättäni eteenpäin ja silitän Susun otsaa. Meidän molempien hengitys höyryää ilmaan pienenä yhtenäisenä pilvenä, kun me katsotaan toisiamme ja ollaan ihan hiljaa, tekemättä tai sanomatta yhtään sen enempää. Mä tunnen Susun lämmön mun kylmettyneen kämmeneni alla, ja turvepatjakin alkaa tuntua ensimmäisten minuuttien pistelyn jälkeen pehmeeltä. Ilmassa leijailee pieniä pölyhiukkasia, jotka nappaa valonkajosta oman osuutensa ja kimaltelee hennosti kuin läpinäkyvät tulikärpäset. Viereisessä karsinassa seisoskeleva Laila rouskuttaa iltaruokiaan tyytyväisenä, ja siitä syntyvä ääni täydentää kodikasta tunnelmaa.

Joku kolistelee kottikärryjä ja hevosten ruokakuppeja jossain tallin käytävän päässä, mut mä ja Susu vaan ollaan siinä; tässä hetkessä.

Kiitos kun siinä sä oot

Tähdet ja kuut sammukoot

Sä kannattelet vaikka et jaksaisikaan

Nyt itseäsi paljon suurempaa;

ikuinen kiitos sulle kuulukoon

(linkki biisiin)

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Lumiukko
6.12.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

“Kato Susu, lumiukko”, mä totean naurahtaen ja talutan tamman lähemmäksi Seppeleen ulkoseinustaa, jonne joku on kasannu pienen, kaks palloo korkean lumiukon. Sen päähän on isketty vanha ja kulunu ratsastuskypärä, ja naaman keskellä olevan tyhjän kolon perusteella siinä on ollu joskus porkkananenä, jonka joku ahne tuntsari on ohitusmatkalla hotkinu suihinsa. Susu nuuhkii lumiukkoa epäilevästi ja tönäisee sen päällä olevaa kypärää turvallaan niin et se lopulta tipahtaa paikoiltaan ja mä joudun äkkiä asettamaan sen takas paikoilleen ennen kun joku ohikulkija ajattelee mun tarkoituksella sabotoivan jonkun toisen tekemää taideteosta. Mä talutan Susun kauemmas ettei se keksis alkaa vaikka kuopimaan ja tuhoais lumiukkoa täysin.

Lumi narisee Susun kavioiden alla ja mä tunnen kylmän viiman poskia vasten, kun me kävellään ympäri kenttää. Onneks joku on tajunnu käydä auraamassa sitä vähän aiemman lumentulon jälkeen, mun ei tarvi kahlata polvia myöden valkosessa sonnassa kun mä talutan Susua alkukäyntien ajan. Tamman ilme on tarkkaavainen, sen pää on vähän koholla ja se pysähtyy välillä tuijottamaan tammatarhassa riehuvia hevosia. Mä erotan ympäriinsä sinkoilevasta hevosmassasta ainakin Sylvin ja Whinnyn, joiden takapäät haroo taivasta joka viides sekunti ja lumi vaan pöllyää, kun ne remuaa muiden mukana into pinkeinä. Susu päästää jonkun hirnahduksen ja pörinänsekaisen äänen sieraimistaan, sitä selkeesti harmittaa ettei se pääse mukaan riehumaan.
“Sori kamu”, mä sanon pahoittelevasti kun nousen Susun selkään ja alan kiristää satulavyötä selästä käsin. Susu ei malttais pysyä paikoillaan vaan ottaa muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin mä ehdin reagoida ja pidättää sitä vähän.

Me tehdään alkulämmittelyn jälkeen parin kierroksen kevyet hölkät kentällä ennen kun mä annan taas pitkät ohjat ja annan Susun venytellä kaulaansa. Tänään on sen vapaapäivä, mut Emmy oli aiemmin pyytäny mua ratsastamaan se kevyesti läpi, kun se oli kuulema ollu vähän jäykkä kun Pyry oli vieny sen aamulla ulos. Nyt Susu kuitenki tuntuu ihan omalta reaktiiviselta itseltään, ja mä huokasen helpotuksesta, kun mun ei tarvitsisi koiran lisäksi huolehtia vielä hoitohepankin epämääräisestä oireilusta. Mä nousen alas selästä ja lähden taluttamaan loppukäyntejä maasta käsin. Susu hörisee mulle hiljaa, kun me pysähdytään kentän lyhyelle sivulle hetkeks ihmettelemään maastosta tulevia ratsukoita. Mä erotan lumella kuorrutettujen kuusien ja hankien välistä ainakin Röstin ja Akan, vissiin miniponituntilaiset on päässy tekemään loppukäynnit maastoon Annen ja muutaman hoitajan ohjauksessa. Pienet ponien selissä keikkuvat lapset saa pakosti hymyn huulille, vaikka mä tiedän että usein niiden varsinainen opettaminen on kaukana hymynaiheesta. Susun korvat kääntyilee valppaana edestakas, kun se hirnuu aidan yli lajitovereilleen niin kovaa et mun korvia särkee.
“Aih! Kyl ne varmasti kuulee sut ihan huutamattakin”, mä voivottelen samalla kun lähen taluttamaan Susua kohti tallia. Ehkä mä ehtisin laittamaan tamman pois ennen ku poniratsastajat vanhempineen rynnisi sisään ja tukkisi varustehuoneen ja tallin kulkuväylät kokonaan.

Mä oon just saanu Susun harjattua läpikotaisin ja annan sen hetken hengailla pesarissa, kun mun puhelin värisee viestin merkiksi. Mä kiskon hanskat pois toisesta kädestä ja kaivan luurin ulos mun talvitakkini taskun syövereistä, joka tosin on vähän hankalaa kun mun paljas käsi on niin kylmä. Ei auta edes se et mä muistin tänään ottaa mukaan talviratsastushanskat, mulla menee siitä huolimatta pieni hetki ennen kun saan painettua koko vehkeen edes päälle.

voinko tulla käymään sun luona

Ripa 6.12.2022 klo 16:49

olit unohtanu sasun rokotuskortin mun autoon

Ripa 6.12.2022 klo 16:49

Mun koko kehoani vähän kylmää, kun mä näen viestin. Ei pelkästään se et se on Ripan lähettämä, vaan myös se et se haluaa tulla mun luokse vaikka me muutenkin nähtäis huomenna iltapäivällä, kun se kyyditsis mut ja Aaron taas eläinlääkäriin. Mä en oo ihan varma mitä vastaisin, mä en tiedä kauanko mulla menee tänään tallilla ja olin kuullu just huhuja siit et tallin yläkerrassa ois jotkut linnanjuhlastriimit koko talliporukalle, ja se kuulostaa näin rehellisesti sanottuna paljon houkuttelevammalta kuin ajatus Ripasta mun kämpässä itsenäisyyspäivän iltana. Ja sitä paitsi, Saku ei ees tiedä kuka Ripa on ja just nyt mua ei huvita tutustuttaa sitä johonkin epämääräseen kaveriin, jonka käytöksestä edes mä en ota aina selkoa. Niinpä mä päätän olla rehellinen, ainakin osittain, ja toivon et se ei kysyis lisäkysymyksiä.

oon tallilla

Sinä 6.12.2022 klo 16:58

mut jos haluut käydä tuomassa ne tähän ni voit

Sinä 6.12.2022 klo 16:59

Mul on vähän huono omatunto viestien lähettämisen jälkeen enkä mä todellakaan tiedä, oliko järkevää vapaaehtosesti pyytää Ripaa tulemaan Seppeleeseen, mut tarkoitus pyhittää keinot. Mä heitän loimen takas kärsimättömän Susun päälle ennen ku irrotan sen ketjuista ja lähen taluttamaan sitä takaisin tarhaan. Tuntilaiset on just päässy tallin pihaan ja nyt mun ja Susun jaloissa juoksee kasa pikkulapsia, jotka kinaa siitä oliko Gekko vai Arktik tänään se Maailman Paras Poni Ikinä.

Oon just saanu nostettua riimun pois Susun päästä ja päästäny sen vapaaks tarhaan, kun mun puhelin värähtää taas.

okei, pysähdyn siinä lähen kohta liekkimarketilta, ostin sulle itsenäisyyspäivän kunniaks suomileivoksen kun ne oli tarjoukses

Ripa 6.12.2022 klo 17:02

Mä suljen tarhan portin samalla, kun alan taas naputtaa puhelimen kylmettynyttä ruutua yhden käden voimin.

kiitti, laita viestii kun oot tos tallin pihal

Sinä 6.12.2022 klo 17:04

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Auringon lapset
10.12.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Pakkanen nipistelee poskia, kun mä istun Susun selässä jäätyneen Liekkijärven metsänreunan suojissa. Mä katselen pitkälle horisonttiin niin kauan et puhtaanvalkonen lumi ja sen heijastama päivänvalo alkaa sattuu silmiin. Kauempaa järven toiselta puolelta alkaa pilkottaa vajavaisia auringonsäteitä, jotka värjää kaikki tielleen osuvat lumikruunuset puut kellertäviks. Susu seisoo liikkumatta sen kaiken keskellä, ainoastaan sen sieraimista höyryävät pienet pilvivanat ja silmien liike erottaa sen järven jään keskelle rakennetusta lumihevosesta. Mä puristan ohjia käsissäni, jotka oon vihdoin saanu käärittyä niin paksuihin tallihanskoihin ettei ne pääse kovassakaan viimassa enää jäätymään. Jalat on varpaanpäitä myöden peitottu paksuimpiin villasukkiin mitä mä kaapistani löysin ja varmuuden vuoksi vielä kahteen tavalliseen sukkapariin. Edessä aukeeva ikiroutaan tuuditettu Liekkijärvi, jonka koko elollinen elämä on nyt jaettu kahtia parinkymmenen sentin paksusen jääkerroksen eri puolille, näyttää kutsuvan avaralta. Joku ystävällinen ja innokas naapuri on käyny auraamassa jään päälle leveitä teitä ja polkuja, niiden pinnassa voi erottaa hentoja kavion- ja jalanjälkiä.

Täydellinen talvipäivä.

Mä oon aikeissani antaa pohkeita Susulle, joka lähtee liikkeelle jo pelkästään ajatuksesta, ennen kun mä ehdin edes koskettaa sen kylkiä. Me edetään vasta käyntiä, mut mä oon täynnä intoa ja odotusta jo nyt. Satula narisee hevosen askelten tahdissa ja mä keinun sen mukana kuin kehdossa, lämpimänä ja pehmeänä. Susun koko olemus kuuntelee tarkkaan meidän välisiä sanattomia viestejä, kun me astutaan Liekkijärven jäälle ja sulaudutaan yhdeksi sen sokaisevan valkean maiseman kanssa. Ratsastuskypärän hihna alkaa kutittaa mun korvaa, Susuakin kutittaa ja se pysähtyy hetkeks rapsuttamaan jalkaansa.

Me lähdetään etenemään kevyellä ravilla aivan järven ja metsänreunan rajaa pitkin, ja kuunnellaan, kuinka harmaapäätikan melankolinen, toistuva sirkutus kaikuu jostakin läheltä. Susun askel saa lisää puhtia, se tietää mitä kohta tapahtuu, ja myös mä tiedän mitä kohta tapahtuu. Mä tunnen kuinka sen lihakset alkaa jännittyä mun allani, kun me päästään lähemmäs Liekkijärven pisintä suoraa sivua. Mä kumarrun eteenpäin satulassa ja lyhennän ohjia, samalla tuijottaen suoraan meidän eteen aukeavaa, leveästi aurattua, täydellistä laukkasuoraa.
"Anna mennä", mä kuiskaan.

Ja Susu menee. Sen korvat kääntyy välittömästi eteenpäin, ja takajalat ottaa pari epämääräistä ja nopeaa puoliaskelta ennen laukkaan siirtymistä. Etujalat kauhoo ilmaa aina vaan suurenevin kierroksin, kun Susu kiihdyttää vauhtia ja mä pääsen liikkeeseen mukaan. Puuterilumi pöllyää meidän ympärillä ja kylmä tuuli saa jo silmäkulmat vuotamaan, mut silti mä kumarrun vielä alemmas Susun harjaa vasten ja annan sen viedä meitä eteenpäin aina vaan kovempaa ja kovempaa. Lumipeittonen metsä ja jäätyny järvi sekottuu yhdeks ja Susun tuulessa liehuvat jouhet kutittelee mun leukaa. Järven takaa nousuaikeissa ollu aamuaurinko on vihdoin kiskonu itsensä ylös taivaalle, ja sen säteet käärii nyt sekä mut että Susun keltaoranssiin syleilyynsä kuin omat lapsensa.

Vaikka eletään vasta joulukuun alkua, voi ilmassa tuntea jo sydäntalven taikaa.

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Seppeleen Joulukalenteri: luukku 10
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

linkki luukkuun

Sisun tekemä piparkakkutalo ei todellakaan olisi talo vaan talli. Tai ehkä tarkemmin sanottuna karsina. Tietyn hevosen karsina. Sellainen on pelkkänä ideana jo vaikeampi toteuttaa, mutta Sisu on silti päättänyt pysyä valinnassaan ja lähtee hahmottelemaan Susun karsinan rakenteita leivinpaperille. Sisu ei ole tunnettu kädentaidoistaan, mutta on se kerran elämässään rakentanut oikean piparitallin joskus nuorempana, joka onnistui yhtä romahtanutta kattoa lukuunottamatta.

Piparitaikina on onneksi sellainen rakennusmateriaali, jota Sisukin osaa tehdä itse, ja aineetkin löytyvät sopivasti valmiiksi kaapista. Leivontaprosessissa on kuitenkin yksi ongelma: Sisu todellakin rakastaa piparkakkutaikinaa ja sen makeutta. Hupsis! Puolet ensimmäisestä satsista onkin kadonnut nopeasti Sisun omaan suuhun ennen kuin pipariprojektin osat ovat edes ehtineet uuniin asti. Sisu lahjoo pikkuveljensä Sakun kauppaan ostamaan lisää aineksia uuden piparitaikinan tekoon, jotta voi rauhassa syödä vielä yhden kolmanneksen jäljelle jääneestä taikinasta.

Mittasuhteet ovat seuraava kompastuskivi. Karsina saa pari viistoa muotoa ja pääsevät uunissa vähän liian tummiksi kuin oli alunperin aikomus. Myös parin seinän kulmasta on lohjennut palasia, kun Sisu käsittelee niitä vähän liian rajusti ottaessaan palat pois pelliltä. Sisu koittaa ensin saada osat kiinni toisiinsa liimaamalla ne yhteen sulatetulla sokerilla, joka toimiikin jonkun aikaa, kunnes innokas leipuri polttaa sormensa siinä puuhaillessaan ja päättää, että sokerikuorrutus olisi aivan yhtä hyvä idea - lopputuloksena osa liimauksista olisi siis tehty sokerikuorrutteella ja osa sulatetulla sokerilla, joka tuo piparikarsinaan omanlaisensa ulkonäön.

Kuorrutus ei ole Sisun vahvuus leivonnassa, mutta se päättää koittaa kuitenkin. Tietenkin Susu ansaitsisi oman nimensä karsinan oveen, eihän kukaan ilman sitä tietäisi kenen karsina olisi kyseessä! Susun nimen alle löytää paikkansa vielä Sweethearts -sydänvaahtokarkki irttarihyllyltä, koska Sisu ei uskalla lähteä itse yrittämään sydämenmuotoista pursotusta. Sokeripursotukset menevät vähän ylimalkaisiksi, koska pursottimen pää on aluksi aivan liian iso. Onneksi Sisu tajuaa vaihtaa pienempään pursottimeen ennen kuin lähtee laittamaan karsinan kattorakenteita yhteen...

Tässä vaiheessa aiemmin syöty piparitaikina alkaa turvottaa sen verran, että projekti pitää keskeyttää noin tunniksi.

Taikinaähkystä virottuaan Sisu vielä viimeistelee karsinan kattorakenteet värikkäillä Rainbow Nerds -karkkirakeilla tunnelmaa tuomaan. Sisu haluaisi virittää niihin oikeat jouluvalot, mutta käytännön syistä (ja ihme kyllä, osittain omasta maalaisjärjestään johtuen) se kuulostaa enemmänkin uhalta kuin mahdollisuudelta heiveröisten kattopaalujen vuoksi.

Mitä olisi nimikkokarsina ilman hevosta? Lopuksi Sisu pursottaa pienelle piparkakkuyksisarviselleen silmän ja sieraimen. Olisihan saatavilla ollut ihan tavallinenkin heppamuotti - niitä onkin todella monta - mutta onhan nyt ajatus yksisarvis-Sususta aivan liian ihana vastustettavaksi! Viimeinen ongelma on etsiä astiakaapista mahdollisimman neutraali tarjoilulautanen, jonka pinnassa ei paista sarkastisia solvauksia tai miljoonaa piirrettyä hevosenpäätä. Lautanen löytyy ja lievän sisäisen perfektionismin ajamana Sisu päätyy nyppimään kaikki lautasen päälle varisseet piparinmuruset pois, jotta kuva olisi mahdollisimman edustava.

Lopputulos:

[Sisu]

︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵
Lomakaaos
15.12.2022
︵‿︵‿୨♡୧‿︵‿︵

Mä viimein kiskon itteni ylös oleskeluhuoneen sohvalta ja suuntaan kohti tuntiratsastajien odottelutilaa. Hevosten viimeiset tuntipäivät ennen joululomaa on meneillään, ja tallissa on sellanen hulabaloo et tuntuu melkein siltä kuin oisin työntekijänä jossain Prismassa just joulun kiireisimpinä aikoina. Jokasen tuntihevosen karsinan ympärillä pyörii vähintään kaks pikkuipanaa vanhempineen, ja Susunkaan karsina ei oo poikkeus. Mulla ei oo hajuakaan, onko ne tuntilaisia vai ei eikä se mua oikeastaan kiinnostakaan. Mä kävelen ripeästi niiden ohi ja pujottelen lapsitungoksen lävitse mahdollisimman nopeasti ettei kukaan vaan ehtisi tarttua mua puntista ja selostamaan mulle siitä, miten ne haluaa ryhtyä jonkun hevosen hoitajaksi tai ostaa jonkun Seppeleen tuntihevosen vanhempiensa takapihalle syömään lettuja mansikkahillolla ja vetämään muovisia peräkärryjä perässään.

Odottelutilaan ollaan selkeesti perustamassa jotain lapsilta paenneiden tallilaisten pommisuojaa, koska siellä on mun lisäks erityisen ahdistuneen näköinen (vai onko se jotenkin defaultisti aina erityisen ahdistunut?) Allu ja sellasta kireää, toisesta päästä ratkeamaisillaan olevaa vaijeria muistuttava Inkeri. Me kaikki kolme luodaan toisillemme osaaottavat katseet, lomia edeltävät päivät tallilla on aina yhtä iso kaaos. Niillä on meneillään joku hyvin kiihkee keskustelu, jota mä jään sivukorvalla kuuntelemaan, kun mun katse alkaa seilata tän päivän tuntilistaa Susun nimeä kalastellen.
“Siis ymmärsinkö mä oikein et se laitto kuvan SUSTA ja Rutusta sen instaan???” Inkerin äänessä kuuluu tuohtumus ja vaikka mä seison selkä niihin päin, mä voin vannoa et sen naamalla on sellane inhon ja epäuskonsekainen ilme kun se sanoo sen. Voin melkeen jopa samastua mielikuvaan, kun mä nään iltapäivän tunnilla Susun kohdalla nimen Antti.
“Joo”, mä kuulen Allun vaivaantuneen äänen vastaavan. “Ja se kirjotti siihen jotain et ihanaa kun mulla ja mun poikaystävällä on yhteinen harrastus. Tai sillee. Joo. Tajuat varmaa.”
“En todellakaa tajua, mitä helevet… siis eiks se oo jotain ykstoista tai jotain, eihän sil oo ikää ees maksaa omia tuntejaan täällä.”
“Ehkä se vaan tarkotti Ruttua sillä poikaystävällä…”
“Allu, kai sä tiedät et sun hoitohevonen on tamma.”

Odottelutilaan laskeutuu hiljaisuus. Mä oon just kysymässä Inkeriltä, tarvisko ne tunnin päästä jotain akuuttia apua et voin välttää Antin kohtaamisen iltapäivän tunnilla, kun tallin takaovi käy ja kylmä viima pyyhkäsee koko huoneen läpi. Sitä seuraa kenkien kopina lattiaa vasten ja hyvin tuohtunu puhina.
“Hyi hitto miten tota lunta riittää. Ja Valtterin mielestä tänään oli muka täydellinen poutasää. Varmaa kattonu jonkun Liekkijärven ennustaja-tv:n sääennustuksen.”
Mä käännän päätäni äänen suuntaan epäuskoisena. Ääni kuuluu selkeesti Jasmiinalle, mut miks sen päässä on lännenhattu ja länkkärisatula? Onks se vihdoin kyllästyny treenaamaan esteillä ja tehny lajivaihdoksen Aprilin kanssa? Mä vilkuilen sitä kulmieni alta, kun se mulkasee mua nopeesti ennen kuin kopistelee loputkin lumet saappaistaan.
“Hullut. Ei tuol mikään ratsastuskeli todellakaa oo”, Inkeri sanoo ja hörppää kädessään olleesta kokispullosta huikan.
“Ihan ku en nyt tietäis”, Jasmiina tiuskasee takasin ja huokasee niin syvään et se kuuluu varmaan tallikäytävälle asti. “Mut se oli pyytäny Vililtä Ailenin lainaan tänää ku sil oli vapaapäivä ja ne ehdotti et kokeilisin länkkäratsastuksen perusteita. Oli pakko käyttää kenttää ku toi maneesi on ny tuntilaisten käytös.”
Mä odotan Jasmiinan jatkavan juttuaan, mut sen sijaan se lähtee tuohtuneena kävelemään kohti satulahuonetta ja tallin käytävällä odottavaa lapsimerta. Mun ois ehkä pitäny varottaa siitä, mut tajuan sen vasta kun se on jo kadonnu nurkan taakse.

Mä käännyn vihdoin pois ilmoitustaulun ääreltä, kun mä huomaan et penkillä vieläkin istuva Allu on kääntyny muhun päin pidellen höyryyvää teekuppia kädessään.
“Haluisitko sä hoitaa Rutun tunnille kun sillä menee se joku Terttu.”
Kysymys tulee mulle vähän yllättäen, kunnes mä lasken 1+1 ja päättelen et tää kyseinen Terttu on se päätähti sen ja Inkerin aiemmasta keskustelusta.
“Jos sä hoidat Susun tolle viideltä alkavalle niin kyl voin”, mä ehdotan sovittelevasti nojaten mun takanani olevaan seinään.
“Okei."

[Anne]

Talvimaastoa



Sisu ja Susu talven taikametsässä. Palkinto Sisulle joulukalenterin voitosta! <3

[Sisu]

1.-3-8.2022

Annen koulukurssi helppo C - helppo B
kurssin esittely

Maanantai: Rentoutta hakemassa
klo 17-18.15

Mä seison kentän keskellä Susu ohjien toisessa päässä ja kiristän satulavyötä ähkien. Mun voimat on jo ihan loppu enkä mä ole päässyt edes selkään asti. Mä olin ilmoittautunu Annen koulukurssille jokin aikaa sitten, ja nyt se vihdoin starttais. Kaks tuntia ratsastusta per päivä ei kuulostanu teoriassa pahalta, mut niin, teoriassa. Susu ei sen sijaan vaikuta yhtään väsyneeltä, vaikka se mulkoileekin mun suuntaan varmaan epäillen, pääsiskö toi ihminen satulaan omin avuin. Lopulta mä pääsenkin nousemaan selkään hiljaisen tuskanhuudon saattelemana, kun lyön mun reiteni kipeästi satulan takakaareen.

Tän tunnin aiheena on nimenomaan rentous, jota musta tuntuu löytyvän vähän liikaakin tällä hetkellä. Mä en tajua miten oon selvinny hengissä Eeppisestä vaelluksesta, jossa mä sentään ratsastin viikon putkeen paikasta toiseen. Susu käppäilee vähän jännittyneenä kirjavan tamman ja sen poninhäntäisen ratsastajan perässä, joka mun ymmärtääkseni taisi olla Krista? Pakko olla, koska no, Salma tai Jasmiina se ei ollut. Hestia meidän edessä kipittää eteenpäin sellaista vauhtia, että Susun matovauhti jää nopeasti jälkeen. Mä kannustan sitä enemmän eteen, ja samassa mä kuulen jo ensimmäisen Annen huomautuksen suunnalta: rentouta hartiat, Sisu!

Ravipätkät tuntuu tuskallisilta. Susu kulkee taas jännittyneesti, koska mä jännityn yrittäessäni pitää löysää itteäni kasassa kevennyksen aikana. Mä saan kuulla taas mun hartioiden rentouttamisesta ja ohjastuntumasta, joka meinaa karata olemattomiin aika ajoin. Onneks mä oon aina tykänny Annen tavasta opettaa, joten mulla on siitä huolimatta hyvä fiilis ja motivaatiota keskittyä tehtäviin, väsymyksestä huolimatta. Lämmittelyn edetessä Susun kaulakin laskeutuu vähän ja meidän tiimipeli alkaa sujua.

Tunnin varsinaiset tehtävät aloitetaan laukalla pitkin ohjin. Se menee meillä jo paremmin, Susu pyöristyy suorastaan silmissä ja se alkaa etsiä parempaa ryhtiä itselleen. Mä hymyilen itsekseni, kun me saadaan Annelta kehuja siitä, miten kivalta meidän meno nyt näyttää. Susu tuntuu käsiinkin koko ajan vaan kivemmalta, ja sen johdosta mä uskallan antaa sille lisää siimaa asettua matalampaan muotoon.

Jumppaliikkeet käynnissä kuulostaa enkelinlaululta mun korvissa. Mä pyörittelen nautiskellen hartioitani oikein leveesti, ja kuvittelen olevani joku taitava parrasvaloissa kylpevä länkkäriratsastaja, kun meitä pyydetään irrottamaan toinen käsi ohjista. Musta Sususta vois tulla oikeen oiva lännenratsu, jos me joskus saataisiin yrittää. Ehkä pitää kysyä Annelta kurssin lopussa, olisko mahdollista järjestää joskus kaikille avoin länkkäritunti?


Tiistai: Siirtymisiä
klo 10-11.15

Edellisen päivän tunnit on tehneet tehtävänsä, ja mä oon jälleen toisena päivänä melko loppu. Ehkä siitä saa syyttää vaan huonoa kuntoa tai sitä, ettei viime yönä uni suostunu tulemaan viereen sitten millään, kun kelasin vaan uudestaan ja uudestaan maanantain tunneilla opittuja asioita. Siitä huolimatta mä urheasti nousen taas Susun selkään tiistaiaamuna viittä vaille kymmenen, valmiina uuteen koitokseen.

Alkutunti alkaa mun helpotuksekseni meille suhteellisen helpoilla jutuilla: pysähdyksillä käynnistä ja toisinpäin. Susu on kivasti kuulolla heti alkuun, ja me saadaankin hyvää palautetta ryhdikkäästä menosta - miinus mun hieman etupainoinen istuntani, josta mä syytän mun kroonista aamujäykkyyttä. Tässä sitä taas huomaa, miksi kaikissa nykyaikaisissa ratsastusoppaissa painotetaan ratsastajan oheistreenin merkitystä ratsastuksen kannalta - ne kohdat tuli aina skipattua ajatuksella “no ei nyt mitään tommosia tarvi, riittää kun ratsastaa säännöllisesti ja kolaa paskaa jajaja…”. No tällä hetkellä niillä harjoitteilla tekisi paljon enemmän kuin ei mitään.

Lopputunnin käynti-laukkasiirtymisissä musta tuntuu siltä, että Susu lässähtää vähän. Meidän ennen niin ikään bravuuriksi lukeutuneet siirtymiset menee puihin, kun tamma ottaa jokaisessa välissä yhden-kaks raviaskelta, ja laukassakin meidän meno muistuttaa lähinnä tervassa rämpivää torakkaa, joka kantaa selässään märkää ja turvonnutta tiskirättiä. Mä yritän parhaani mukaan kuunnella Annen ohjeita tiiviimmästä istunnasta ja tasaisista käsistä, mutta siitä huolimatta mä en saa enää alkutunnin hyvästä fiiliksestä kiinni, ja loppukäyntien aikana mä oon vähän pettyny omaan suoritukseeni. Mä kuitenkin taputtelen Susua kiitoksena hyvästä työstä ja toivon vaan, että iltapäivän tunti sujuis paremmin.


Keskiviikko: Tasainen paketti
klo 17-18.15

Kurssin viimeinen tunti, huh! Kolmen päivän ratsastus alkaakin jo tuntua joka jäsenessä, kun mä nousen Susun satulaan vielä kerran Annen silmien alle. Tulevan tunnin asiat onneks kuulosti ainakin teoriassa melko helpoilta: perusharjotteita ja ratsastusradan teitä.

Susu on tunnin alussa tahmea, ja musta tuntuu että sekin on ehkä vähän nyreissään siitä et me ollaan pyöritty kolme päivää putkeen ympäri pölyistä kenttää. Mä koitan tsempata sitä telepaattisesti jaksamaan vielä yhden tunnin, sit se sais ylimääräisen vapaan. Tällä kertaa meidän jatkuvaks ongelmaks paljastuu nimenomaan hitaus ja tahmeus: Susu jää vähän kuolaimen taakse ja kurssin alussa helposti löytynyt ryhti on painunu nyt jonnekin todella syvälle maneesin hiekkaan enkä mä onnistu kaivamaan sitä sieltä esiin.

Mä yritän aktiivisesti keskittyä pitämään itseni rentona, vaikka joudunkin käyttämään tavallista enemmän tahdonvoimaa Susun herättelyyn. Anne muistuttelee tasaisin väliajoin istunta-apujen tärkeydestä ja käsien pitämisestä hiljaa. Mä oon jo valmis luovuttamaan, kun maneesin seinällä oleva kello lyö vihdoin vartin yli kuusi ja me saadaan siirtyä loppukäynteihin.

Susu ja mä ollaan molemmat ihan hiessä tunnin lopuksi, mun jalat tärisee niin et hetken harkitsen pitäiskö mun huikkasta joku tallikäytävällä harhaileva tuntilainen laittamaan Susu pois siksi aikaa et mä istun hetkeksi tasaamaan sykkeeni. Lopulta mä kuitenkin päätän pakottaa itseni vielä viimeiseen ponnistukseen, ja lähden taluttamaan vähintään yhtä lötköä Susua perässäni ulos. Vasemman ratsastuskengän kantapää on varmaan hiertäny rakon pikkuvarpaaseen, sen verran ikävästi sitä kirpasee joka askeleella meidän poistuessa maneesista.

[Sisu]

15.2.2023

Lahjahevonen

Mä istun Susun karsinan perimmäisessä nurkassa ja hypistelen käsissäni pienen lahjapaketin vaaleanpunaisin ilmapalloin koristeltua pintaa. Se tuntuu sormissa epätasaiselta, lahjapaperissa on ryppyjä niissä kohdissa, joissa paketoijalla on ollu selkeesti vaikeuksia teippausten kanssa. Lahjan päällä lukee kadehdittavan kauniilla käsialalla, kissankokoisin kirjaimin: SISU. Mä kääntelen pakettia ympäri, hitaasti ja varoen kuin mulla olis käsissäni heiveröinen maailmankaikkeus ja pienikin liian raju ote, yksikin harkitsematon liike sais sen särkymään ja tuhoomaan kaiken elollisen ja elottoman miljoonien kilometrien säteellä. Alle metrin päässä musta Susu rouskuttelee iltaruokiaan, antaumuksella ja keskittyen, yleensä sen niin kovin levottomasti viuhuva häntä vain heilahtaa laiskasti sivulle ennen kuin pysähtyy kokonaan. Se saa mut hymyilemään. Näin me ollaan vietetty niin monet illat ja aikaiset aamut, niin keskellä kaikkea mutta samalla tarpeeksi piilossa kaikelta.

Tamma höristää korviaan, kun mä alan avata rapisevaa pakettia sen takana. Musta tuntuu kun olisin purkamassa pommia, niin varovasti mä nyin teippiä irti ja vedän paperia sivuun. Paketoijan omalaatuiset teippausratkaisut tekee mun tehtäväni vähän hankalaksi, mutta se ei haittaa. Susu on saanu ruokailunsa päätökseen, ja nyt se kääntyy parilla kevyellä askeleella ympäri nähdäkseen mut ja epäilyttävän rapinan lähteen. Ensin se tuijottaa mua tummilla silmillään kuin varmistaen, onko mussa havaittavissa minkäänlaista reaktiota tai huolestuneisuutta. Mä ojennan puoliksi avattua pakettia Susulle ja annan sen nuuhkia sitä.
“Tällänen vaan. Kato, ei se syö sua”, mä kuiskaan sille pehmeästi. Susu tökkii pakettia turvallaan hetken ennen kuin se viimein huokaa syvään ja uskaltautuu lähemmäs. Me tuijotetaan yhdessä pakettia jännittyneinä, kun mä vedän loputkin lahjapaperista sivuun.

Mä olin saanu ystävänpäivälahjan Jasmiinalta, ja juuri sen takia mä en ole varma, mitä odottaa. Jotain sydämenmuotosta hevosenlantakakkua tai jotain sen edesmenneen isomummun perintöastioita, jotka oli sen mielestä liian rumia sen omaan asuntoon. Vähiten mä olin odottanu jotain niin söpöä, ihanaa ja omaperäistä kuin muovinen hevosfiguuri, joka on kuin lelukopio Sususta. Tai no, melkein kopio ainakin. Mä tuijotan muovihevosta mun sylissä samaan aikaan hämmentyneenä ja ihastuneena. Nostan sen ylös molemmin käsin ja tiirailen sen jokaista yksityiskohtaa, jokaista pensselinvetoa ryntäissä, jokaista pientä uraa turvan seudulla. Okei, se on kyllä selkeesti ruuna ja merkit on vähän väärät, mut musta se on silti aivan ihana. Ylimääräiset merkit nyt on muutenkin melko helppoa korjata pienellä tuunauksella...
“Kato, se näyttää ihan sulta”, mä naurahdan ja näytän Susulle sen almost-mini-me-versiota. Sen turpa hiplaa muovihevosen pientä päätä vähän epäilevästi kuin pelkäisi sen kohta hyökkäävän itsensä kimppuun. “Ei hätää hassu, ei sua mikään muovihevonen voi ikinä korvata. Ei ikinä.”
Lasken Susun pehmeälle turvalle kevyen suukon kuin lupaukseksi.

Mä painan melkein-Susun-näköisen muovihevosen rintaani vasten ja suljen silmät hymyillen. Mun ja Jasmiinan välit ei ehkä olleet kaikkein parhaimmat mahdolliset ja kyseinen lahjanvaihtokin oli tapahtunut ulkopuolisesta pakosta, mut siitä huolimatta mä tunnen pienen lämpimän läikähdyksen jossain syvällä rintakehässä.

Mä en halua lähteä Seppeleestä enää ikinä.