26.9.2020 Syysmaasto

[Hanski Appelgren]

Hanskin vauhdikas syysmaasto luvassa!

Mukaan mahtuu 8 ratsukkoa. Täynnä!

Hanski - Iita

Tuulia - Susu
Lydia - Iisi

Pyry - Paahtis
Lyyti - Vappu
Lola - Hilppa

Mel - Lyyli
Jassu - Laila
Manny - Kari
Eedi - Agi

Tunnin reitti, Liekkikalliolla halukkaille photshoot syysmaisemassa, kuvaajana Sartsu.

Pyry ja Paahtis kalliolla poseeraamassa =)

[Lyyti]

Pieni, kaunis Vappu oli yksi Lyytin suosikeista – eikä vain siksi, että se oli Oilin bestis pihattotarhassa. Vappu oli sellainen hyväntuulinen, yksinkertainen hevonen josta ei voinut olla pitämättä: se suhtautui kaikkeen varsin sopuisasti ja oli sympaattinen hoitaa. Tamman luonteessa oli jotakin niin kertakaikkisen lempeää ja hyväntahtoista. Se oli laskenut päänsä Lyytin syliin tämän harjatessa sitä niin hellästi, että Lyyti oli aivan liikuttunut. Miten herttainen hevonen, perinpohjin kultainen ja kiltti.

Nauratti osallistua Hanskin vetämään lauantaimaastoon. Hanski! Maastoilemassa! Omanarvontuntoista ja usein ilkeääkin vanhaa kääkkää oli vaikea kuvitella nauttimaan syksyisestä luonnosta. Lyyti ei siis yllättynyt, kun Hanski ilmoitti heti tallin pihassa, että ratsastajilta ei kaivattu turhaa kälätystä. Kälätystä?! Lyyti ja Tuulia loivat toisiinsa myhäilevät katseet. Kai sitä nyt herranen aika sai keskustella ystävien kanssa?
Kahdeksan ratsastajaa kuitenkin kunnioittivat Hanskin komentoja ja matkaan lähdettiin varsin vaitonaisesti, välimatkoista huolehtien. Vappu kulki eteenpäin innokkaasti, melkein puhisi ilosta ja odotuksesta. Lyyti antoi tammalle ohjaa, tilaa ihmetellä ja tutkiskella, ja istui pienen hevosen selässä rennosti. Heidän edessään Pyry keikkui uljaan Paahtiksen selässä – ori vaikutti olevan varsin tohkeissaan. Sillä olisi vielä paljon totuttelemista ratsastustallin arkeen.

Ruskainen metsä sulki ratsukot värikkääseen syleilyynsä, ja Lyyti hengitti raikasta ilmaa nautiskellen. Hän ei voinut saada maastoratsastuksesta tarpeekseen; siinä yhdistyivät kaksi Lyytin elämän intohimoista, hevoset ja luonto. Sielu lepäsi ja toisaalta myös täyttyi voimalla ja riemulla, kun sai istua satulassa ajatuksissaan keskellä kuvankauniita suomalaisia maisemia.

Hanski oli luvannut vauhdikkaan maaston, ja vauhtia reissusta ei toden totta puuttunut; enimmäkseen kuljettiin reippaassa ravissa. Vapun pehmeissä askeleissa oli helppo istua ja Lyyti keventeli rennosti. Vappu oli mitä hurmaavin maastoratsu: se ei säpsähdellyt tai säikkynyt oikein mitään, ja pysyi paikallaan jonossa kauniisti. Niinpä Lyyti oli vain innoissaan (eikä jännittynyt kuten yleensä) kun päästiin muutamalle maastoesteelle. Vappu ylitti ne vauhdikaasti ja Lyytin oli pakko nauraa riemusta.

Liekkikalliolla pidettiin kuvaussessio – Lyyti oli oikein yllättänyt, että Hanski antoi ratsastajien osallistua sellaiseen turhanpäiväiseen huvitteluun. Pipopäinen Sartsu jökötti odottamassa järjestelmäkamera hyppysissään, ja ohjaili ratsukoita yksi kerrallaan aika asiantuntevasti. Lyyti melkein innostui: hän ei ollut mikään linssilude, ja olisi oikeastaan ihan mukava saada pari syksyistä otosta itsestään.
Vappu seisoikin paikallaan sievästi korvat hörössä, taisi ymmärtää mistä oli kyse, ja Lyyti hymyili leveästi kameralle. Pari yhteiskuvaakin otettiin, vaikka Susu ja Paahtis steppailivat niin eläväisesti, että Sartsun oli vaikea pysyä mukana.

Tallille palattiiin punaposkisina ja onnesta hyristen. Lyyti silitteli Vapun kaulaa sydän lämpimänä. Viikonloppuja Seppeleessä ei kyllä voittanut mikään.

[Lydia]

Lydia oli ajatellut, että syysmaasto talliporukalla tekisi hyvää sekä hänelle että Iisille kisapäivän jälkeen. Hevonen saisi verrytellä pitkiä sääriin maastopoluilla muiden mukana, ja hän itse voisi unohtaa lievään pettymykseen päättyneet Auburnin kisat ja rentoutua metsän keskellä.

Aluksi se toimiikin niin: maastovarma, mutta innokas Iisi kävelee pitkällä askeleella muiden mukana ja Lydia tuntee, miten rauha valuu hänen jäseniinsä. Hannele Appelgren, takavuosien SM-voittaja, on heti alkuun kieltänyt kälätyksen, kuten hän turhaa pulinaa kutsuu, ja Lydialle se sopii enemmän kuin hyvin. Sääkin suosii, joten Lydia nauttii syksyisestä metsästä täysin aistein. Letka etenee kussakin askellajissa vuoron perään, ja vaikka Iisi innostuu laukassa ja meinaa painua turhan lähelle edellä menijää, Lydian kasvoilla häilyy hymy.

Sitten Hannele Appelgren kuitenkin johdattaa letkan maastoesteradan laitamille ja ilmoittaa, ei niinkään kysy, että seuraavaksi hypätään muutama pieni maastoeste. Iisin korvat nousevat pystyyn, Lydian sydän sen sijaan meinaa hypähtää ulos rinnasta. Hän ei ole hypännyt maastoesteitä moneen vuoteen, ei kertaakaan sitten onnettomuuden. Lydia vilkaisee polveaan, mutta siinä se lepää satulaa vasten tuntumatta miltään. Se kestäisi muutaman pienen hypyn kyllä, mutta kestäisikö Lydia itse?

Hanski ei odota, vaan siirtää ratsunsa laukkaan ja ohjaa sen tukkiesteelle muiden seuratessa perässä. Este on pieni, niin pieni että se juuri ja juuri nousee ylös pitkäksi venähtäneestä ruohikosta, mutta Iisin lähestyessä sitä tukki muuttuu yhtäkkiä hirsitalon kokoiseksi. Ei hän pysty tähän, Lydia toteaa mielessään ja alkaa jarruttaa, mutta Iisi on jo lukinnut katseensa esteeseen ja hyppää sen kaikesta huolimatta.

Noin vain.

Lydia on hypännyt elämässään niin monta estettä, että vaikka hän jää ponnistuksessa jälkeen, hän osaa korjata tilanteen – nojaa eteenpäin, antaa ohjan valua vähän pidemmäksi ettei hän nykäisisi hevosta suusta, ja tulee tasapainoon täsmälleen sillä hetkellä, kun Iisin kaviot koskettavat jälleen maata. Silti hän vilkaisee taakseen, kun esteestä on selvitty – huomasiko kukaan? Takana ratsastavan Pyryn ilme on keskittynyt, joten Lydia siirtää katseensa takaisin eteenpäin ja on valmiina, kun seuraava tukki lähestyy.

Muutaman esteen jälkeen Hanski siirtää porukan raviin. Lydian kädet tärisevät ja esteistuntaan tottumatonta jalkaa vihloo jokaisella kevennyksellä, eikä hän heti edes usko, että hän todella teki sen. Hyppäsi maastoesteitä omalla hevosellaan! Yhtäkkiä kaikki on ei aivan niin kuin ennen vanhaan, mutta jo aika lähellä sitä, tai ainakin paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin.

”Sehän näytti hyppäävän hyvin”, pientä suomenhevosta ratsastanut Lyyti sanoo Lydialle iloisesti, kun he ovat jo tallin pihassa ja laskeutuneet hevostensa selässä. Lyyti, joka oli ollut kisoissakin Lydian apukätenä ja joka on yksi niistä harvoista seppeleläisistä, joiden kanssa Lydia on vaihtanut useamman kuin muutaman sanan, tietää että Lydia ei ole hypännyt Iisillä muutamaa pikkuristikkoa lukuunottamatta vielä kertaakaan. Tuskin Lyyti osaa täysin arvata, miten ison askeleen Lydia oli juuri ottanut, mutta ehkä voi etäisesti aavistaa.

”Joo”, Lydia hymyilee takaisin, hämillään ja vähän voipuneena. ”Kiitos.”

[Lola]

Mihinköhän olin taas saanut itseni likoon? Lola ajatteli kuunnellessaan Hilpan selästä, kun Hanski selosti maaston kulkua Iitan selästä. Ainakin sanat vauhdikas, reipasta menoa ja maastoesteet, eivät kuulostaneet Lolan korviin kovin hyvältä. Hän ei ollut ajatellut asiaa ihan loppuun ilmottautuessaan innoissaan maastotunnille onnistuneen ratsastuksen jälkeen. Nyt homma alkoi Lolasta tuntua virheeltä ja hän mietti, mitenköhän Hanski suhtautuisi siihen, jos Lola sanoisi, ettei haluaisikaan hypätä maastoesteitä. Ehkä ne voisi huomaamatta kiertää ja jos Lola ujuttautuisi Hilpan kanssa joukon perälle, ei kukaan varmaan huomaisi. Hanskin määräämä hevosjärjestys pakotti kuitenkin Lolan ja Hilpan joukon keskivaiheille. Lola huokaisi syvään ja yritti keskittyä Hilppaan. Kyllä tästä varmasti hengissä selvittäisiin. 

Alkumatkasta Lola hieman rentoutui ja Hilpan selässä olo tuntui turvalliselta, vaikka se kulkikin hieman innokkaammin ja reippaammin askelin, kuin kentällä. Lolaa se ei kuitenkaan haitannut, päinvastoin Lolasta oli kiva nähdä muori niin pirteänä. Syksyinen ilma oli niin kaunis, kuin olla ja voi. Puissa kimmeltelivät oranssit ja keltaiset lehdet kilpaa pilvien välistä paistavan matalan syysauringon kanssa. Ilma oli raikas ja sopivan viileä, mutta ei liian kylmä ja tuoksui ihanasti märälle metsälle ja syksylle. Lola nautiskeli metsän rauhallisuudesta, Hanskin määräämää kälätyskieltoa vastaan ei juuri kukaan uskaltanut pullikoida, joten joukossa oli hyvin hiljaista. Ympärillä kuuluivat vain hevosten askeleet tiellä ja satunnainen linnun laulu, Lola veti keuhkot täyteen syysilmaa ja hymyili.

Matkaa jatkettiin reippaassa ravissa ja laukassa, Lola sai pidettyä Hilpan melko hyvin hallussa, vaikka muori meinasikin hieman kerätä kierroksia ensimmäisellä laukkapätkällä. Maastoesteille tultaessa Lola kiersi ne suosiolla, sen enempää kyselemättä oliko se ok. Luultavasti Hanskille tämä kävi paremmin kuin se, että se saisi kesken maasto soittaa ambulanssia keskelle metsää, Lola tuumasi. Toisaalta Lola ei voinut olla miettimättä, ajattelikohan Hanski, että kuka urpo ilmottautuu tällaiseen maastoon, jos ei halua hypätä. Jos ihan rehellisiä ollaan, Lola ei ollut lukenut maaston kuvausta kunnolla ennen ilmottautumistaan...

Kun maastoesteistä oli selvitty, saavuttiin pian Liekkikalliolle, missä Sartsu odotteli kameran kanssa. Jokainen halukas sai ikuistaa itsensä ja ratsunsa kauniissa syysmaisemissa. Lolan mielestä se oli kiva idea ja he Hilpan kanssa odottivat vuoroaan kuvauksiin. Lola tosin ei ollut ihan varma, tuliko kuvista hyviä, Hilpalla oli ollut melkein kokoajan korvat taaksepäin käännettynä, vaikka kaverit kameran takana olivat koittaneet saada Hilpan huomion ja korvat höröön. Lolasta oli kuitenkin kiva saada hoitsustaan muutama kuva, ne voisi laittaa vaikka kaapin ovea koristamaan.

Maaston loppupuolikas sujui Lolan mielestä oikein vallan mainiosti ja hän nautti olostaan Hilpan selästä. Reipas vauhtikaan ei enää pelottanut, vaan Lola huomasi nauttivansa Hilpan isoista askelista ja sen innokkaasta pärskinnästä. Syysilma tuntui tehneen heille molemmille hyvää. Tallin pihaan päästyään Lola tunsi itsensä pirteäksi ja rentoutuneeksi. Maasto oli ollut alun kauhunsekaisten tunteiden jälkeen hyvin onnistunut ja positiivinen kokemus, ehkäpä Lola uskaltautuisi uudestaankin maastoilemaan, ainakin Hilpan kanssa.

[Eedi Myllyoja]

Ilmoittautuessani Hanskin (kuka sen maastoon oli komentanut?) reippaaseen syysmaastoon, olin odottanut mukavia laukkapätkiä jollain turvallisen tuntuisella ratsulla noin vaihteluksi Noksuun. Sen sijaan mulle oli jaettu Agi, josta en ollut saanut erityisen hyvää kuvaa. Ne kerrat, kun olin nähnyt tamman töissä, se oli kiikuttanut milloin ketäkin ympäriinsä melko tyytymättömän oloisena. Mieltäni ei paljoa nostanut Hanskin reittiselostus maastoesteistä, hitto, olisihan se pitänyt tajuta, että se haluaisi meidän hyppäävän jonkun risujen yli. Mulla ei ollut mitään tietoa, mitä Hanski tarkoitti "muutamalla pienellä maastoesteellä", mutta ei mulla kyllä ollut suurta intoa tietääkään.

Vauhtia retkellä tosiaan oli. Me kuljettiin Agin kanssa viimeisinä, ja tamma sätkyili vähän milloin minkäkin puskissa elävän hirviön vuoksi. Sen ravi oli kuitenkin yllättävän miellyttävä, laukasta mun on paha mitään sanoa, koska tamman laukka sotkeentui melkoisesti pikkupukkeihin. Kyydissä kuitenkin pysyi helposti, eikä hevonen missään vaiheessa yrittänyt poistua paikalta. Maastoestepätkän Agi sentään malttoi laukata siistimmin ja osoittautui oikein mallikkaaksi hyppääjäksi, vaikka mulla olikin pieniä vaikeuksia mukautua sen suurehkoihin hyppyihin. Estepätkällä jopa nautin hyppäämisestä Agin työskennellessä mielellään, myös esteiden jälkeen tamma kulki huomattavasti innokkaammin kuin ennen niitä ja saatoin jopa sanoa pitäväni hevosesta sen ollessa hyvällä tuulella. Ehkä se kaipaisi vain vähän itsevarmuutta, nuori hevonen kuitenkin.

Kuvauspaikalla Agi tosin päätti näyttää lähinnä kyllästyneeltä laamalta, eikä mitään julkaisukelpoista materiaalia löytynyt.

[Pyry]

Hevosen takaosa laskeutuu. 
Jaloista ponnistuva voima tuntuu ratsastajan kehossa asti.
Ensimmäiset laukka-askeleet horjuttavat tasapainoa, mutta pian löytyy tukeva asento ja rytmi.
Käsi tarraa aluksi harjasta kiinni, mutta pian pystyy päästämään irti, antamaan ohjaa.
Laukka-askel pitenee.
Valtava liike-energia lähtee takakavioista asti, kulkee ratsastajan kehon läpi ja suihkuaa eteenpäin käsistä.
Alla on koneilla rakennettu maantie, päällä 2000-luvulla tuotetut varusteet ja alla juuri tänne jalostettu hevonen, mutta tunne ratsastajan sisällä on varmasti sama, kuin heillä ketkä vuosituhansia sitten istuivat laukkaavan hevosen selässä.
Puhdas riemu.
Polttomoottoria ennen hevosen laukka oli ihmiselle nopein kulkumuoto.
Satoja, tuhansia vuosia tämä tunne on kulkenut lukemattomien ihmisten vartalon ja mielen läpi.
Puhdas riemu ja valtava vapaus.
Vartalo löytää hevosen rytmin ja maailmassa on olemassa vain liike.
Sekä ohi pyyhältävä tuuli.

[Manny]

Kari tuntui Arktikiin verrattuna VALTAVALTA. Mua oli ihan nolottanut, kun mun eka yritys päästä mustan hannoverin selkään ei ollut ollut kauhean onnistunut, vaan olin mätkähtänyt takaisin jaloilleni ja sitä kautta perseelleni kuin räsynukke. Eedi ja Lola olivat tirskahdelleet, Hanski katsonut mua kuin alienia.

Onneksi ratsailla mulla meni jo paremmin. Vaikka musta tuntui että alla jyskytti vähintään höyrylaivan kokoinen jättiläinen, oli Kari osoittautunut yllättävän mukavaksi ratsuksi. Sillä oli iso, vähän kulmikas laukka, mutta se ei oikutellut ja totteli hyvin apuja. Vaikka olo tuntuikin jättiläisen satulassa vähän vieraalta, oli mahtavaa päästä laukkaamaan kunnolla. Karin harja hulmusi ilmavirran mukana ja mun suupielille piirtyi hymy, kun etenimme peräkanaa syksyn kirjomien puiden halki. Tuntui melkein kuin olisi lentänyt.

Vilkuilin parin ratsukon verran edellä kulkevaa Eediä ja Agia, jolla tuntui olevan jonkinlainen känkkäränkkäpäivä. Katselin, miten kimo heitteli pukkeja ilmaan ja viskoi siroa päätään, ja toivoin mielessäni, ettei kukaan koskaan saisi päähänsä istuttaa mua sen satulaan. Eedi nyt sentään tiesi mitä teki - sehän oli tyyliin tasoa champion tai jotain. En mä ymmärtänyt noista tasoista hölkäsen pöläystä.

Saavuimme liekkikalliolle, jossa meitä odotti yllätykseksemme Sartsu järjestelmäkameran kanssa. Hymyilevä nainen oli verhonnut kaulalleen pullean, punertavan huivin, ja tuikkivat silmät katselivat meitä sen takaa. Vaikka suuta ei näkynyt huivin alta, kohonneet poskipäät kielivät, että Sartsu hymyili.

“Photoshoot!” Sartsu ilmoitti, ja vilkaisin Hanskia, joka katsoi kelloaan, muttei sanonut mitään. Painoin nopeasti katseeni Karin satulaan ja ohjasin hevosen sivummalle. En halunnut vahingossakaan päätyä kuvaan.

Syystuuli pyöritteli puista irronneita lehtiä kalliolla ja kellastuneet heinät kahisivat toisiaan vasten. Suljin hetkeksi silmäni ja keskityin vain nauttimaan raikkaasta ilmasta. Sivummalta kantautuivat iloinen puheensorina ja nauru kameran räpsyessä. Yhtäkkiä erotin myös trumpettimaisen, tutun äänen ja avasin silmäni.

Lyyti ratsasti Vapulla lähemmäs, ja käännyin katsomaan karjalaista ennen kuin nostin vasemman käteni ilmaan.

“Katso Lyyti – kurkia.”

Lyyti kohotti katseensa ja siristeli silmiään. Taivaalla leijaili tuulen mukana suuri parvi pitkäkaulaisia lintuja, joiden huudot kulkivat ilmoja pitkin.

“Voi, montakohan niitä mahtaa oikein olla?” Lyyti ihasteli ja katselin hetken suurta, majesteettista auraa.

“Varmaan ainakin sata”, pohdiskelin, enkä turhaan edes yrittänyt laskea lintujen todellista määrää.

“Osaisinpa miekin lentää”, Lyyti huokaisi ja hymyilin.

“Mehän vähän niin kuin lennettiin äsken, kun laukattiin.”

Kurjet ja Liekkikallio jäivät lopulta taakse, kun jatkoimme matkaa. Tallille saapui voipunut, mutta hymyilevä porukka. Mäkään en enää edes muistanut alun maahan mätkähtämistä - tilalla oli vain maastoreissun jälkeinen, tyytyväinen olo.