Post by Eedi Myllyoja on Aug 1, 2021 17:37:13 GMT 2
1.8.2021, Paluu Seppeleeseen
”Noksu älä nyt viitti”, mutisin orilleni väsyneesti, kun hevonen kolmatta kertaa nosti päänsä jonnekin kahden metrin korkeuteen mun yrittäessä kiinnittää riimunnarua sen riimuun. Lopulta ori antoi periksi (porkkanalla lahjottuna, tietysti), ja lähti melko säyseästi mukanani karsinastaan. Ristiriitaisissa tunnelmissa harjasin kirjavaa seuraten Nitan työskentelyä aamutallin parissa. Kesätyö Ilvessuolla oli ollut ihan loistava mahdollisuus niin mulle, Noksulle kuin meille ratsukkonakin. Mä olin paitsi valmentautunut Noksulla Tinjan osaavan silmän alla kahdesti viikossa, päässyt sekä ratsastamaan itsenäisesti että valmennuksissa Ilvessuon upeilla kouluratsuilla. Noksu oli mun ratsastuksen lisäksi ollut välillä myös Nitan ja Tinjan ratsuna, mikä sekin oli osaltaan auttanut meidänkin yhteistyötä. Kisaamaan me oltiin loppujen lopuksi päästy vähän vähemmän kuin suunniteltua, mutta musta tuntui, että me oltiin otettu harppauksia eteenpäin ratsukkona. Seppeleen chattiä seuratessa olin kuitenkin huomannut alkaeeni jo vähän kaivata takaisin Liekkijärvelle asuttuani jo melkein vuoden siellä. Mä halusin kuulla kaiken Artsilan leirin käänteistä ja päästä tutustumaan talliin ilmestyneisiin uusiin tuntihevosiin. Ennen Seppeleeseen paluuta mulla ja Noksulla olisi kuitenkin vielä yksi valmennus Tinjan kanssa. Niinpä orin varustettuani lähdin kävelemään sen kanssa kohti kenttää.
Valmennuksen jälkeen me molemmat valuttiin hikeä lämpimän sään johdosta, ja Noksu vaikutti jopa vähän väsähtäneelle runsaan laukkatyöskentelyn jäljiltä. Mun mieltä lämmitti Tinjan kommentti, jonka mukaan samalla menolla me oltaisiin varmasti valmiita inter-luokkiin ensi vuonna. Unohduin rapsuttelemaan Noksun kutisevaa kaulaa, ja havahduin päivähaaveistani vasta Nitan ilmestyttyä toimistosta tiedustelemaan, mihin aikaan me ollaan lähdössä. Vilkaistuani kelloa hätkähdin, kun tajusin, että oikeastaan meidän kannattaisi jo olla matkalla. Niinpä pakkasin Noksun traileriin vauhdikkaasti, ja lähdin radion säestäessä ajamaan kohti kotia ja Seppelettä.
Seppeleen päässä meno näytti varsin tutulle. Hanski huusi jollekin estetuntilaisparalle kentällä oikeasta apujen käytöstä, ja pari hoitajaa oli juuri saapumassa maastosta. Noksu hirnui innokkaasti trailerista päästyään, ja mulle vieras ruunikko vastasi tarhasta. Karsinalle päästessä orille oli jo heinää tarjolla, ja se laskikin päänsä rauhallisesti syömään tervehdittyään naapureitaan, kun mä siirryin roudaamaan Noksun varusteita trailerista paikoilleen. Kantaessani isointa lastia hyväntahtoisesti kunnianhimoisille romunkantoyrityksilleni naureskeleva Salma oli ilmestynyt tallikäytävälle, ja palatessani varustehuoneesta hän antoi mulle lyhyen kuvauksen uusista hevosista. Kaikki niistä kuuleman mukaan vaikuttavat ainakin toistaiseksi ihan täyspäisille yksilöille, ja Noksulle ulkona hirnunut ruunikko oli ilmeisesti Ruttu. Siinäkin nimi hevoselle!
Lisähikipisaroiden vuodatuksen jälkeen sain lopulta Noksun romut ja ruuat paikalleen ja trailerinkin siirrettyä oikeaan sijaintiin, mutta mua ei vielä huvittanut lähteä kotiin. Joten mä päätin käydä kurkistamassa tallin oleskeluhuoneeseen. Tuurilla Liinu ja Lyyti istuivat pöydän ääressä ja tervehtivät mua innokkaasti. Peruskohteliaisuuksien vaihdon jälkeen mä en enää halunnut tukahduttaa uteliaisuuttani kuukauden tapahtumista, vaan kysyin ”Mites se Artsilan leiri meni?”. Enkä mä sitten hetkeen vielä kotiin lähtenytkään.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!