|
Post by Eedi Myllyoja on Feb 27, 2021 9:37:48 GMT 2
27.02.2021, Kalla Cup Kalla Cupin teema, horoskoopit, eivät oikein sanoneet mulle mitään. Ei mulla ole mitään hajua, mitä se tarkoittaa että mä olen kalat. Eikä Kalla CUPin sivujen luettelo sitä oikein avannut. Se kuvaili kaloja ainakin romanttisiksi ja tunteellisiksi. En mä oikein osaa arvioida, sovinko erityisen hyvin näihin termeihin. Haaveileva mä kyllä olen. Nytkin, Ilvessoiden hevosautossa ensimmäistä matkatuntia istuessa, haaveilen siitä, että Sonja olisi puoli sekuntia hiljaa, että me Eskon kanssa selvittäisiin meidän ekoista yhteisistä radoista läpi ja ettei Noksu tee meistä ihan naurunalaisia radalla. Jos meillä menisi edes vähän paremmin, kuin Storyn Cupissa, olisin tyytyväinen. Eka osakilpailu oltiin skipattu Noksun haavan takia, toka oli ollut ihan farssi ja loppujen lopuksi olin perunut osallistumisen kolmoseen. Toisinaan mun isoin haave on, että mun elämään olisi rymistellyt joku vähän normaalimpi hevonen. Vaikka kyllä Noksu on mulle rakas. ”Ja mä olen kaksonen, joten…” Sonjan höpötys ei ole hiljennyt, vaikka se on ajanut melkein koko päivän. Matkan aikana mulle selvisi, että se on varsinainen horoskooppi intoilija. Nyt se onneksi parkkeeraa hevosrekan siistiin riviin muiden viereen ja joutuu keskeyttämään lauseensa, jotta me voidaan alkaa ottaa hevosia rekasta. Kilpailupaikalla on täysi tohina, ja Noksu huutelee ohi kulkevalle kimolle ruunalle kuin parempikin casanova. Mä muistan, että sekin taitaa olla kala. Muistan lukeneeni, että kalahevoset haluavat olla huomion keskipisteitä. Pitää paikkansa, totean mielessäni (ainakin Noksun kohdalla). Samaan aikaan ori tönäisee mua päällään, ikään kuin todetakseen että ”hei haloo, muista mut”. Hymähdän ja rapsutan sitä. On se hyvä hevonen, vaikkakin välillä vähän raskas. Esteluokat pyörivät vielä, kun me on saatu orit autosta karsinoihin kotiutumaan. Nita ja Sonja häviävät jo hotellille, mutta minä jään pyörimään kisapaikalle. Esteratsastusta on hauska seurata, vaikka suurempien esteiden hyppääminen kauhistuttaa mua. Sievä rautias suorittaa haastavan radan puhtaasti, enkä voi kuin ihailla. Vaihdan muutaman sanan Liinun kanssa, joka kertoo että paikalla pitäisi olla muutama muukin Seppeleläinen. En ehdi saada selkoa, miten sillä ja Whinnyllä oli mennyt tänään, koska Liinulla on kiire. Toivotan kuitenkin onnea huomisen kouluun, ja samalla tajuan, että me kisataan samassa luokassa, mulla on vaativassa A:ssa molemmat hevoset. Sentään Esko ei ole kala, se menisi jo liioitteluksi. Uni on tehnyt hyvää, edellisen päivän pitkä ajomatka oli saanut mut hieman jumiin ja olin jo epäillyt, miten kykenisin ratsastamaan neljä rataa tänään. En ole ennen kilpaillut yli kahta luokkaa saman päivän aikana, koska mulla ei koskaan ole ollut alla kuin yksi ratsu. Aamun aikana hevosia letittäessä unisuus muuttuu pieneksi jännitykseksi. Törmään talleilla aamun aikana Misteliin ja Mannyyn. Mistelille toivotan onnea luokkaan, Mannyä vain moikkaan hätäisesti ja pohdin, mitä se Kallassa tällä kertaa. Ehkä se on taas päässyt kisahoitajaksi (vaikka en kyllä tiedä, kuinka suurella innolla). Ennen kuin lähden verkkaamaan Eskoa, me käydään Nitan ja Sonjan kanssa suunnitelma läpi. Mä verkkaan Eskon ja ratsastan vaativan B:n. Sen jälkeen palaan talleille ennen A:n alkua, Sonja laittaa mulle Noksun kuntoon ja ottaa Eskon kävelytettäväksi että se pysyy lämpimänä. Me lähdetään Nitan kanssa verkkaamaan Noksua ja Rubenia. Mä vaihdan takaisin Eskoon muutama minuutti ennen meidän valmistautumiskutsua, ja Sonja ottaa taas Noksun. Kävelyttäessäni Eskoa kohti verkkaa mua stressaa hieman kahden hevosen välillä tasapaino, ja Noksu selvästi aistii mun stressin, mutta koitan keskittyä siihen mitä ollaan tekemässä. Jos mä unelmoin jonakin päivänä kunnolla kisaamisesta, mun täytyy hallita stressiä. Tosin kilparatsastajan ura tässä vaiheessa näyttää epätodennäköiseltä mulle, yleensä ne aloittaa jo muksuina. Todennäköisesti musta vain tulee ratsastuksenopettaja ja ratsastan silloin tällöin nuoria hevosia lähinnä kotosuomessa ja lähimaissa, haaveillen loppuikäni isommista ympyröistä. Jos koitan venyttää mun optimismia, onhan se hienoa, että mulla on mahdollisuus kilpailla nykytasollani, koska suurin osa ei pääse tännekään, mutta kyllä mä myönnän, että haluaisin lisää. Huojennuksekseni mä onnistun hevosvaihdoissa aika hyvin, vaikka kerran luulenkin hukanneeni Sonjan ja Eskon, ja ehdin jo käydä päässäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot startista myöhästymisestä orin mahdolliseen pakomatkaan. Löydän ne kuitenkin neljä minuuttia myöhemmin tallin takaa, missä Sonja on unohtunut höpöttämään jollekin tuttavalleen. Mulla menee vielä pari minuuttia lisää saada se jatkamaan matkaa, jotta me voidaan vaihtaa hevosia, mutta sen jälkeen ehdin vielä radalle Eskon kanssa hyvin. Rautiaankirjava on omaani verrattuna ihanan miellyttämishaluinen ja tuntuu kokoajan kysyvän multa ”hei, mitä seuraavaksi?”, sitä on ilo ratsastaa. Kisojen jälkeen illalla Nita vetää mut sivuun ennen hotellille paluuta. ”Me on Markuksen kanssa mietitty, että me hankittaisiin vielä toinen lapsi”, se täräyttää ja epäröin vähän, miettien, miten tämä liittyy muhun. En kuitenkaan ehdi vastaamaan. ”Mutta se tietenkin keskeyttäisi mun ratsastusuran, eikä meillä ole oikein ketään muuta, joka pystyisi kilpailemaan vaativaa A:ta pidemmälle. Eemeli voi mennä siihen saakka, mutta se ennemmin menee kenttää, eikä kouluratsastus sitä sen pidemmälle oikein kiinnosta. Tinjan selkä ei kestä enää kilpailemista, vaikka se kotona ratsastaakin, ja Sonjalla ei ole mitään kiinnostusta kilpailla. Me vähän mietittiin, että haluaisitko sä ratsastaa meidän hevosia? Mua kiinnostaisi muutenkin tulevaisuudessa keskittyä jalostukseen eikä kilpailuun.” ”Eh… Mutta en mäkään ole kisannut kuin PSG:tä”, on ainoa mitä kykenen sylkemään ulos hieman epävarmasti. ”Toistaiseksi, mutta sä olet lupaava ratsastaja – myös Tinja on sitä mieltä, ja se sun valmentajana tietää. Tää ei tietenkään olisi edes ajankohtaista vielä pitkään aikaan, tuskin ennen kuin joskus vuoden päästä, mutta halusin vain kysyä sulta jo etukäteen. Eikä sun tietenkään tarvitse päättää nyt tai edes lähiaikoina, mutta harkitse asiaa.” ”Joo, mä harkitsen”, lupaan. Mun päässä pyörii vähän, enkä oikein osaa tiedä mitä ajatella. Mulla on opintojakin vielä pari vuotta jäljellä, ja vaikkei Seppele ole se mun unelmien huipputalli kilparatsuineen, olen siellä olon aikana ihastunut paikkaan ja sen tunnelmaan. Mulla on kaikki hyvin Seppeleessä.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Mar 31, 2021 18:22:52 GMT 2
Daniel Susinevan koulukurssin päivä 1, 31.3. Livahdin maneesiin katsomon ovesta seuraamaan ensimmäisen ryhmän valmennusta. Helmi oli usuttanut mut seuraamaan tuntia saatuani hermotuneisuudellani Noksunkin jännittymään, ja jäänyt itse laittamaan orin mule kuntoon. Ne kaksi olivat alkaneet tulla toimeen jo aia kohtuullisesti, mikä helpotti mun aikatauluja, kun pystyin antamaan Helmille hoitovastuun Noksusta orin vapaapäivinä. Maneesin katsomo roikkui täynnä valmennuksista kiinnostuneita tuntilaisia ja me oltaisiin Noksun kanssa mun ryhmän kokemattomin ratsukko. Mua jännitti, että me mokattaisiin tää homma ihan täysin kotikentällä (tai no, maneesissa). Olin jo aiemmin ehtinyt jutella muiden osallistujien kanssa, joten tunnistin maneesissa Auburnista saapuneen Sarahin kauniin rautiaansa selässä sekä jossakin ori-alkuisella paikkakunnalla asuvan Viljan komean puoliveriorin kanssa. Viimeistä ratsastajaa sievällä ruunikolla, joka mikäli listoihin oli luottaminen, on Naella, en ollut ehtinyt tavata ennen kurssia. Ratsukot suorittivat parhaillaan käyntitehtävää, ja valmennusta pidemmälle seuratessani kävi selväksi, ettei tänään päästäisi laukkaan saakka. Takaisin talliin lähtiessäni en ollut varma mitä mieltä tästä olin. Parhaassa tapauksessa Noksu ei pääsisi ottamaan ylimääräistä virtaa laukannostoista, mutta pahimmassa ori ärsyyntyisi siitä, ettei pääse suorittamaan laukassa. Laukka kun on yleensä Noksun vahvin askellaji. Kentällä kohtuullisen rauhallisen oloisen Noksun kanssa maastakäsin kävellessäni tarkkailin muira osallistujia. Ihastelin Henry Säären kimoa barokkirotuista hevosta, jonka muistin nähneeni edellisvuoden Seppele Cupissa, eikä sille jäänyt kakkoseksi Trevor Andrewsin tammakaan. Mua vähän hirvitti, koska molemmat miehet käsitykseni mukaan valmentavat ja ratsastavat elannokseen, eikä mun taidot ja kokemus ole lähellekään samalla tasolla niiden kanssa. Vaikka sitä en voi kieltää, ettei Noksu Henryn Aten ja Trevorin Ellinkään vieressä huonolta näytä. Maneesiin siirtyessä Noksu selvästi kiinnitti huomiota kurssin keräämään yleisöön. Kilpailupaikoilla sitä ei jaksa yleisö kiinnostaa, mutta kotimaneesissa sellaiseen ei ole totuttu. Selkään kiivettyäni tunsin orin olevan hieman jännittynyt, mutta se kuitenkin kuunteli apuja hyvin ja keskittyi työhön hyvin. Noksu tuntui myös hieman jäykältä, en kuitenkaan ollut ihan varma, oliko kyse jännityksen tuomasta kankeudesta vai jostakin muusta. Daniel ei ollut kovin puhelias valmentaja, mutta kaikki saadut ohjeet osuivat naulan kantaan. Mies huomasi heti mun pahan tavan laskea käsiä liikaa, ja huutelikin mulle säännöllisin väliajoin kyynärkulmasta. Noksu sai hyvää palautetta käyntitehtävissä nopeasta reagoinnista, mutta huonoa selvästä jännittyneisyydestä, joka tietysti vaikutti kaikkeen toimintaamme ratsukkona. Käyntiosion loppupuolella tunsin Noksun pikkuhiljaa rentoutuvan ja alkavan keskittyä työskentelyyn vielä paremmin. Erityisesti väistöjä ori tuntui tänään esittelevän erityisen mielellään. Raviin me siirryttiin vähän turhankin terävästi, kuin Noksu olisi koko valmennuksen odottanut merkkiä sännätä. Hetki ja muutama siirtymä meni, että me saatiin taas tilanne hallintaan, mutta sen jälkeen myös ravityöskentely alkoi sujua ja Danielin ohjeet kohdistuivat lähinnä hienosäädettäviin asioihin. Opetus painottui apuihin reagoimiseen, mutta meillä ei ollut ongelmaa siinä, että ori ei olisi reagoinut. Sen sijaan herra oli tänään varsin herkällä päällä, ja kaikki mitä selässä tein, tuntui heijastuvan hevoseen kaksinkertaisella tehokkuudella tavalliseen nähden. Tämä näkyi erityisesti valmennuksen viimeisessä osassa, siirtymisissä, joiden aikana mun piti pienentää omia apujani tavallisesta runsaasti, että sain Noksusta irti tarvittavan tuloksen. Onnekseni me ei esitelty valmennuksessa mitään omaperäisempää, lukuunottamatta Noksun paria protestipukkia raviosion alussa, kun ori olisi halunnut mennä reippaammin. Tämän ansiosta olen talliin palatessani kohtuullisen tyytyväinen, vaikka parantaa toki aina voisi. Kenties tämä tehovalmennusviikko auttaa meitä, ja me päästään palaamaan kilparadoille taas paremmalla menestyksellä, pari viimeisintä starttia kun ovat menneet hieman penkin alle.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 1, 2021 19:54:33 GMT 2
1.4., Daniel Susinevan koulukurssin päivä 2
Jos eilinen meni verryttelyn parissa, tänään Daniel laittoi meidät töihin. Eikä Noksukaan päästänyt mua helpolla. Samalla hetkellä, kun istuin ratsuni selkään, tunsin, että tänään sillä oli virtaa. Eilinen verryttelytunti oli jättänyt vielä runsaasti paukkuja, jotka hevoseni ilmeisesti oli päättänyt käyttää tänään. Jo verkassa tuntui kuin olisi istunut jumppapallon päällä orin liikkeen suuntautuessa ihan liikaa ylös ja liian vähän eteen. Ensmmäisen laukannoston ajan tullessa käsille me tehtiin varmasti Danieliin lähtemätön vaikutus, pienimmästä laukkavihjeestäni kirjavani ryntäsi maneesin pitkää sivua pomppien enemmän kuin laukaten. ”Eedi, miten sen tasaisen laukan kävi?”, Daniel kommentoi maneesin kentältä kun sain hevosen takaisin hallintaan sivun päätteeksi, ja minun olisi tehnyt mieli vastata ”hups”, mutta sain ulos vain ”No… Tota”. ”Ratsasta ympyrä tai pari ravissa, istu rauhassa satulaan, ja keskity, älä anna sen ryntäillä kuin päätön kana.” Katsomosta kuulin pientä hihitystä, ja olin varmaan yhtä punainen kuin kanan heltta ravatessani huonotapaisella hevosellani siististi laukkaavien ammattiratsastajien keskellä. Seuraava nosto sujui onnistuneesti, ja sen jälkeen kun laukkaan oli päästy, Noksukin tasaantui päästettyään kertyneet höyrynsä ulos. Päästyämme taas työskentelyn makuun, alun nostotehtävät sujuivat meiltä melko hyvin. Ratsuuni uskalsin jopa olla tyytyväinen, mutta omassa ratsastamisessani riitti säätämistä. Esimerkiksi ne kädet meinasivat valua vähän väliä huonoon asentoon keskittyessäni laukkatehtävissä muihin asioihin. Vastalaukka on yksi Noksun bravuuri mitä laukkatehtäviin tulee, ja yleensä meillä onkin sen kanssa enemmän ongelmia siirtyä takaisin myötälaukkaan kuin vastalaukkaan. Tänäänkin pysyttiin normaalissa, ja ori suoritti vastalaukassa mukavasti. Työskentelyjaksojen välissä Daniel antoi meille palautetta yleisesti työskentelystä, ja joutui Noksun kohdalla vähän miettimään, miten sanoittaisi ajatuksensa. ”Noksulla on potentiaalia, mutta se on hieman… hiomaton.” Hiomaton, no, kai sen niinkin voi sanoa. Laukan säätelyssä Noksun meno meinasi askelta pidentäessä äityä taas turhan vauhdikkaaksi, ja mielessäni tulin taas siihen päätelmään, ettei ratsuani ole luotu keskittymään yli kouluradan vievää aikaa. Sen se jaksaa vielä suorittaa hyvin, mutta pidempi aika työskentelyä eikä pää enää pysy mukana touhussa, vaan ajatukset todennäköisesti vihreistä laitumista täynnä kauniita tammoja alkavat vallata vähän liikaa tilaa. Kunnialla me kuitenkin selvisimme tämänkin päivän valmennuksesta (ainakin jokseenkin), ja pienesti huokaisin helpotuksesta muistaessani, että huominen olisi lepopäivä valmennusten osalta.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 7, 2021 8:42:09 GMT 2
3.4., Daniel Susinevan koulukurssin päivä 4
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 9, 2021 16:11:39 GMT 2
9.4., Kisakalenterin säätöä Noksu mutusteli iltapäiväheinien jämiä karsinassaan, ja minä raahasin satulaa, suitsia ja harjalaatikkoa samaisen karsinan eteen tasapainotellen. Asettelin satulaa karsinan satulatelineeseen juuri, kun Liinu avasi tallin oven Whinnyä taluttaen. Pari näytti melko kuivalle, joten päättelin, että he olivat tupsahtaneet paikalle maneesista. ”Moi, oliko maneesissa ruuhka?”, kysyin haluten varmistuksen epäilyksilleni. ”Aikamoinen, se uusi hevonen omistajineen hyppäsi ja toisessa päässä pyörii tunnit” ”Ai, ei kai niiden tuntien aikaan pitäisi hypätä?”, ihmettelin muistellen maneesisääntöjä hyppäämisestä. ”Ei kai, mutta ei kukaan ilmeisesti mitään sille viitsinyt sanoa”, Liinu kohautti olkiaan ja mä nyökkäsin ymmärtävästi. Ei mullakaan ollut mitään intoa paukata paukuttamaan Safille jotain Seppeleen maneesisääntöjä, me työntekijät oltiin jo saatu yhteinen käsky käsitellä niiden varusteita extratarkasti jonkun mystisen satulahuopafiaskon jäljiltä. Otin Noksun karsinasta, ja aloin harjata oriani hiljaisuudessa. Vilkaisin puhelimeni ruutua ennen Noksun käytävänaruista irrottamista. Sähköposti otsikolla ”Tiesi tähtiin alkaa” oli ilmestynyt postilaatikkoon muutamaa minuuttia aiemmin, joten selasin sen läpi nopeasti. Aika stadardi kisavahvistus sähköposti ohjeiden kera. Työnsin puhelimen takaisin taskuun ja avasin Noksun riimun soljen. ”No, mennäänpä töihin”, kehotin oria liikkumaan. Avatessani tallin oven kylmä sade osui välittömästi kasvoihini, mutta maneesissa odottava ihmisjoukko estehyppelöineen tuntui vielä ikävämmältä ajatukselta, joten pysyin aiemmin päivällä tekemässäni valinnassa ja kipusin kirjavan selkään tallipihassa kääntäen sen turvan kohti Seppeleestä poispäin kiemurtelevaa tietä. Samalla kertasin mielessäni meidän vauhdikkaan kevätkisakauden aikataulua. Erityisesti ensi viikko olisi melkoinen puristus. Keskiviikkoaamuna pakkaisin Noksun koppiin, ja me ajetaan tuttuihin maisemiin Ilvessuolle starttaamaan Ilvessuon kisaviikon nuorten sarjan karsintaluokka. Jos me päästään jatkoon, me yövytään siellä ja ratsastetaan seuraavan päivän finaaliluokka. Perjantai vedetään henkeä kotona, mutta lauantai aamuna pakkaan taas hevosen koppiin ja suuntaan kohti Tie Tähtiin-kisoja Helsingissä. Miten näin tiukkaan aikatauluun päädyttiin? No, vähän vahingossa. Tuttuja pitää tukea, joten kun Ilvessuolla, missä me valmentaudutaan, päätettiin pitää kisat, ilmoittauduin alunperin avoimeen luokkaan, jonka finaalitaso oli vaativa A. Sen jälkeen meidän valmentaja kuitenkin ehdotti mulle Tie Tähtiin -kilpailuihin osallistumista, koska vaikka me on kisattu jo pari starttia PSG:tä ja sarjan vaativin luokka on vaativa B, tällä hetkellä me tarvitaan erityisesti kilpailurutiinia, mitä sarjakilpailusta saisi kerättyä mukavasti. Kaikki muut osakilpailut myös sopivat hyvin meidän kalenteriin, mutta ensimmäinen meni ikävästi kisaviikon avointen luokkien päälle. Asiaa pyöritellessäni ehdin jo maksaa kisaviikon maksutkin, enkä enää voinut perua sitä. Pystyin kuitenkin vaihtamaan luokkia, joten päädyin siirtämään meidän nuorten sarjaan ja osallistumaan myös Tie Tähtiin -kisoihin. ”Eiköhän me siitäkin selvitä”, totesin ratsulleni pohtien seuraavan viikon koetusta siirtäessäni sateesta hieman masentuneen oloisen tavallista rauhallisemman ratsuni raviin sopivalla metsätien pätkällä. Hevonen pärskähti ja lähti raviin vähän turhan vauhdilla. Naurahdin, ainakaan Noksun kunnosta mun tuskin tarvitsisi huolehtia, ennemmin oma jaksamiseni loppuisi kuin orin.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 16, 2021 15:59:00 GMT 2
16.4., Kilpailuaddiktio Noksu oli ollut tosi hyvä Ilvessuon kisoissa. Mulla oli ollut vähän huono fiilis karsintarataa aloittaessa, koska meidän suoritus mun lainaratsu Eskon kanssa ei hetkeä aiemmin ollut mennyt kovin hehkeästi. Noksun kanssa me oltiin kuitenkin ratsastettu onnistunut rata ja sijoituttu karsinnassa toiseksi. Ori tuntui olevan radan jälkeen edelleen täynnä energiaa, joten tiiviistä viikkoaikataulusta huolimatta tein päätöksen, että me jatketaan finaaliin. Niinpä me yövyttiin Ilvessuon tutuissa puitteissa ja ratsastettiin kahden muun ratsukon kanssa nuorten sarjan finaalissa. Finaali oli tosi tiukka, mutta hetken mä leijuin pilvissä, koska me voitettiin se. Tänä aamuna mun into onnistumisesta oli tullut vauhdilla alas. Me oltiin juuri ja juuri menestytty vaativissa luokissa. Oltiinko me kuitenkin edetty liian nopeasti? Yhtäkkiä musta tuntui, että kaikki varmaan naureskelevat mun selän takana sille, kuinka nopeasti mä olin siirtynyt kisaamaan Noksulla PSG:tä. Ehkä meidän vaan pitäisi pysyä siellä vaativissa luokissa. Kriiseillessäni lähetin jo viestin meidän valmentajalle, ihan valmiina perumaan lauantain Tie Tähtiin PSG tasoiseen extraluokkaan osallistumisen. Puoli tuntia myöhemmin Tinja soitti mulle pitäen monologin siitä, etten nyt kyllä saa perua mitään. ”Teidän aiemmat startit prixiä on menneet ihan hyvin. Tietenkään te ette sillä tasolla aloittelevana ratsukkona pomppaa heti kärkikahinoihin, mutta ei teidän pidemmän päälle ole mitään järkeä junnata vaativissa luokissa, parempi saada kokemusta myös vaikeammista luokista. Teette vaan parhaanne huomenna, kyllä se siitä. Koko kilpailusarja on teille hyvää kokemusta tulevaisuutta ajatellen, ja muistat vaan ratsastaa parhaasi mukaan myös niillä sarjan radoilla, vaikka se onkin teille tutumpi rata, jolta teillä on jo enemmän onnistumisia.” Tinjan puhelun jälkeen mulla oli vähän parempi fiilis tulevasta viikonlopusta, mutta täysin varmaa fiilistä ei vieläkään ollut. Päätin, mun vapaapäivästä ja siitä, että Helmi oli luvannut huoltaa tänään Noksun, huolimatta lähteä tallille. ”Ai hei, eikö sun pitänyt pysyä kotona tänään”, Helmi kysyi nähdessään mut tallissa. Se oli juuri pesemässä Noksua, jotta orin valkoiset kohdat muistuttaisivat huomenna aamullakin valkoista. ”Joo piti, mutta pesin kisavaatteet jo aamulla, ja halusin tulla kuitenkin valmistelemaan huomiselle traikun ja muut tavarat. Liikkuiko Noksu jo?” ”Jep, käytiin puolen tunnin kävelyllä niinku sovittiin. Tää on tainnut palautua eilisestä hyvin, tai ainakin energiaa olisi riittänyt vaikka muille jakaa”, naurahdin vastaukseksi ja rapsutin märän Noksun kaulaa, jatkaen matkaa kohti varustehuonetta. Melko puhdas satula sai kiillotuksen, samoin suitset. Kilpailunumero oli edellisten kisojen jäljiltä kiinni suitsissa, joten kannoin varusteet autolle pinteleiden ja muun tilpehöörin kanssa. ”Älä laita sitä karsinaan, ennen kuin se on vähän kuivunut, pyörii kuitenkin jossain kakkakasassa heti. Ja yöksi voisi laittaa sen fleecen, vaikka onkin vähän lämmin. Koitetaan olla huomenna kisapaikalla kahdelta, eli lähtö kahdeltatoista. Sun ei tarvitse tulla aiemmin, mä voin laittaa Noksun”, selostin traikun pakattuani Helmille suunnitelmaa, jonka se oli kuullut varmaan ainakin kolmesti. Helmi vain nyökkäili mukana selvittäessään Noksun kosteaa häntää. Takaisin kotiin päästyäni jatkoin murehtimista. Nää oli meidän ekat kisat areenalla, mikä ei yhtään auttanut mun jännitystä. Areena kuulosti jotenkin niin isolta ja uhkaavalta verrattuna maneesiin. Vaikka Noksua tuskin kiinnostaa minkälaisessa tilassa se suorittaa, mutta mulle tällä tuntui olevan suuri henkinen merkitys. Yritin muistuttaa itseäni siitä, miksi mä halusinkaan kilpailla näin vakavamielisesti. Yhtäkkiä kaikki hyvät ja ”hyvät” syyt olivat paenneet, ja kaipasin takaisin aikoihin, jolloin harrastin ilman suuria kilpailupaineita. Toisaalta mä olin aina halunnut kisata tavoitteellisesti. Jo kakarana olin hyppinyt mun valmennusponi Metellä kaikissa mahdollisissa pikkupaikkakunnan kissanristiäisissä polven korkuisia esteitä. Ja sitten olin siirtynyt kouluratsastukseen, ja kisannut Kasperilla, kunnes se oli hetken mulla oltuaan joutunut eläkkeelle. Ne pari vuotta, kun me ei oltu kilpailtu Kasperin kanssa, olin kaivannut kisakentille enemmän kuin minnekään muualle. Että kai se sitten on syy, että mä kilpailen. En osaa olla ilmankaan. Todettuani, että olen kilpailuaddikti, eikä asialle ole mitään tehtävissä, sain viestin Tinjalta (”Hyvin ne kisat menee!”). Uskalsin edelleen olla sen kanssa eri mieltä ainakin alitajunnassani, mutta päätin lopettaa vellomisen ja mennä nukkumaan. Sunnuntaina eka osakilpailu on jo ohi ja ratsastettu, hyvin tai huonosti.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 16, 2021 16:01:36 GMT 2
17.04., Kohti kilpailujaNoksun lastaus ennen Tie Tähtiin -kilpailuihin lähtöä.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 17, 2021 21:10:30 GMT 2
17.04.2021, Onnistuminen Ennen radalle ratsastusta olin hermostuneempi kuin koskaan aiemmin samassa tilanteessa, vaikka Noksu olikin tuntunut verkassa hyvältä ja kaikki muukin oli kilpailupäivänä sujunut kohtuullisen hyvin. Pieniä ylimääräisiä pomppuja me oltiin tosin verkassa esitelty, mutta ne olivat olleet riittävästi vain herättelemään mua. Nyt me oltiin areenalle johtavassa kujassa odottamassa edellisen suorituksen päättymistä, eikä Noksu olisi malttanut nahoissaan oudossa kujassa. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen näin edellisen ratsukon poistuvan areenalta ja kuulin, kuinka meidät kutsuttiin radalle. ”Hyvin se menee”, Helmi hymyili mulle rohkaisevasti, ja nyökkäsin toivoen parasta. Noksu tuntui odottelun jälkeen juuri sopivan terävältä ja kuunteli mua hyvin, kun pyysin sen kävelemään areenan porteista. Areenalle päästyään ori jännittyi allani pariksi sekunniksi pysähtyen ja katsoen pääasiassa tyhjää areenan valtavaa katsomoa varsin hämmentyneesti. Nopeasti ori kuitenkin toipui, ja siirtyi taas kuuntelemaan mua. Hengitin helpottuneena selässä, ja siirsin hevosen laukkaan valmistautuakseni radalle ratsastukseen. Radalta poistuessani fiilikseni oli ihan eri. Me oltiin tehty meidän ehdottomasti paras rata tähän saakka, siitä ei ollut kysymystäkään. Vaikka me ei edes sijoituttaisi, tähän mä olen tyytyväinen. Leijuen pilvissä ratsastin Noksun takaisin verryttelyalueelle ravailemaan rennosti. Se oli ehdottomasti ansainnut muutaman ylimääräisen porkkanan myöhemmin. Me oltiin startattu toisena, joten pienessä luokassa oli jäljellä vielä kaksi ratsukkoa. Toiseksi viimeisen ratsukon suorittaessa ratsastin Noksulla käyntiä, ja sen suorituksen jälkeen me saatiin meidän prosentit. Kahdeksankymmentä. Olihan se hyvin mennyt, mutta musta tuntui, ettei me Noksun kanssa millään ansaittu tällaista pistemäärää. Se oli ihan valtava parannus meidän aiempiin saman tason startteihin, ja mä tipahdin sanattomaksi, ehtimättä oikein edes tajuamaan sitä, että me oltiin myös siirrytty luokan johtoon. Ja johdossa me pysyttiin. Palkintojenjaossa Noksu hyppelehti allani hermostuneesti kontrastina tavallisesti sievästi käyttäytyviin kouluratsuihin. En kuitenkaan voinut kuin hymyillä yrittäessäni pitää orin hallinnassani kun toimitsija kiinnitti sen suitsiin valtavaa sinivalkoista ruusuketta. Kunniakierrokselle päästessä muut ratsukot olivat jo ymmärtäneet pitää järkevän etäisyyden Noksuun, joka pamauttikin melkoisen pukkisuoran päästessään laukkaamaan suurella areenalla ilman kouluaitojen rajoitteita. Siinä kohtaa mullakin oli mennä tasapaino, ja jouduin hidastamaan villihevoseni raviin. Jälkeenpäin mua epäilytti, ettei tämä vain ollut unta. Samalla huomisen vaativan luokan startti alkoi tuntua jo paljon vähemmän uhkaavalle, vaikka toisaalta, jos me ei pärjättäisi niissä luokissa tämän menestyksen jälkeen, mitä sekin meistä sanoisi?
|
|
|
Post by Anne on Apr 21, 2021 16:24:05 GMT 2
KevätEedi ja Noksu pieni kevätkävely tallinpihalla. Noksu käyttäytyi hetkittäin jopa siivosti!
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 23, 2021 15:12:48 GMT 2
23.4.2021, Noksu poseeraa
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Apr 30, 2021 15:58:32 GMT 2
18.04. Ruusukehai
Noksu & Tie Tähtiin -kilpailujen ensimmäisestä osakilpailusta voitettu ruusuke.
23.04. Kisahuuman kato
Kisahuuma ja ilo menestyksestä olivat vallanneet mut sunnuntaina, kun me oltiin onnistuttu Noksun kanssa samalla viikolla kaikissa meidän starteissa odotettua paremmin. Niinpä mä olin ylittänyt itseni myös kilpakenttien ulkopuolella, ja lähtenyt illalla viihteelle parin kanssakilpailijan kanssa, tutustuen uusiin ihmisiin ja nauttien ehkä muutaman alkoholijuoman liikaa. Se oli tietysti kostautunut maanantaina päänsäryllä, joka oli jyskyttänyt päätä koko ajomatkan areenalta takaisin Seppeleeseen. Eikä siinä mitään, Noksu käyttäytyi kivasti kotimatkan ja pääsi kotona heti tarhaan, mutta mulla oli vielä työvuoro. Vielä tiistai ja keskiviikko menivät kevyessä kisoissa onnistumisen jälkeisessä iloisessa fiiliksessä, mutta vähän väsyneenä. Onneksi Noksu hierottiin tiistaina, joten se sai liikkua kevyesti vielä keskiviikonkin. Torstai olikin sitten katastrofi. Kisahuuma oli jo alkanut laskea, ja mulle oli jäänyt käteen pari ruusuketta ja fiilis ulkopuolisuudesta. Sunnuntainakin olin hengannut sekalaisissa joukoissa, musta tuntui etten oikein tuntenut ketään, enkä oikeastaan kuulunut edes Seppeleen ydinporukkaan. Huolimatta siitä, että meidän kisajoukkue oli ollut aika sekava, olin kisojen aikana tajunnut, ettei mulla oikeastaan ole hyviä ystäviä Liekkijärvellä, vain tuttavia ja sellaisia hyvän päivän kavereita. Ei mun katastrofaalinen päivä torstaina tietenkään johtunut vain huonosta fiiliksestä, ehei. Ensimmäisenä aamulla heräsin mun puhelimen pirinään ja selvästi kiukkuisen Inkerin ääneen linjan toisessa päässä. Olin nukkunut pommiin, ja myöhässä töistä. Raahauduin siis paikalle vasta hevosten aamuruokien puoli välissä nolostuneena, mistä hyvästä sain sietää Inkerin kiukkuisia vilkaisuja koko päivän. Enkä voinut edes syyttää sitä, se oli joutunut tekemään kahden ihmisen töitä ja soittelemaan mun perään. Tallille saapumisesta vain tuntia myöhemmin olin saanut jahdata karkuuttamaani Lailaa, joka oli säikähtänyt yllättäen auton oven pamausta tarhaan taluttaessa. Saatuani tamman kiinni ja puhdistettuani karsinoita tajusin, että olin onnistunut jättämään lounaani kotiin aamun kiireessä. Niinpä mä ruokatauolla ajoin kotiin syömään, ja ahdin ruuan sisääni kymmenessä minuutissa. Ja kun työpäivä vihdoin oli ohi, mun piti lähteä valmennukseen Noksun kanssa. Melkein olisin halunnut perua valmennuksen, mutta tiesin, että näin kisakaudella ne ovat äärimmäisen tärkeitä. Eivätkä vain mulle, vaan myös Noksulle. Niinpä keräsin meidän kimpsut ja kampsut, lastasin orini ja ajoin Ilvessuolle vain saadakseni Tinjalta ryöpyn huonoa palautetta Noksun kiukutellessa oman huonon tuuleni ansiosta. Helpoistakaan jutuista ei meinannut tulla mitään, ja valmennuksen päätteeksi Tinja määräsikin meidät parin päivän maastokuurille ”tuulettamaan päitämme”. Enkä mä kyllä voinut vastustaa. Viimeistään kotiin ajaessa mun kisahuuma oli kadonnut kokonaan, ja tulevien kisojen ahdistus astunut sen paikalle. 24.04. Maastokuurilla
Tinjan käskystä olin perjantaina uskaltautunut Noksun kanssa kaksin maastoon. Me oltiin tehty ihan lyhyt lenkki käynnissä ja ravissa, koska olin halunnut kerätä rohkeutta lähteä tänään pidemmälle retkelle orin kanssa. Vaikka se on ollut mun (tai mulla, ei mun) jo kahdeksan kuukautta, ja olen melkein vuoden ratsastanut sitä, me ei vieläkään olla tehty pidempiä maastoja kaksin. Oon saattanut ratsastaa alku- tai loppuverkan maastossa tai maastoilla seurassa, mutta mua on vähän epäilyttänyt lähteä maastoihin kokonaan yksin, Noksun tuntien. Seppeleessä on kuitenkin hyvin autottomia maastoja, joihin olen päässyt tutustumaan kivasti sekä Noksun että muiden hevosten kanssa, ja tallilla on aina ihmisiä, joille voin ilmoittaa minne olen menossa ja koska mun pitäisi olla takaisin, joten tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja viedä hevoseni reippaammalle maastolle. Olin siis ilmoittanut tallin toimistossa häärineelle Salmalle, että jos me ei ilmestytä puolentoista tunnin sisällä takaisin, lienee syytä soittaa mulle, ja jos en vastaa, vähintään lähettää joku etsimään meitä. Se oli luvannut pitää kelloa silmällä, joten mä olin siirtynyt suunnitelman seuraavaan vaiheeseen varustamaan Noksua. Kirjava vaikutti tänään melko levolliselle varustettavalle, ja sainkin sen varustettua ennätysajassa. Ennen selkään kipuamista varmistin tallipihassa, että mun turvavarusteet on asiallisesti päällä ja satulavyö riittävän kireällä, me kun yritetään olla vakavasti otettava kouluratsukko, eikä erityisen kokenut maastoilupari. Mä kyllä nautin maastoista, mutta tavallisesti tasaisemmalla (ja mielellään matalammalla) hevosella kuin Noksulla. Me suunnattiin mukavalle vanhoja pelto- ja metsäteitä sisältävälle reitille, jossa liikuu autoja äärimmäisen harvoin. Suurimmat pelotteet ovat tavallisesti tuuli tai epäilyttävät pienet metsänelävät, kuten linnut, oravat ja jänikset. Tänään kaikki pikkueläimet olivat kuitenkin päättäneet pysyä metsässä, eikä ajoneuvojakaan tullut vastaan. Alkumatkasta molempia jännitti vähän, mutta kun me selvittiin ilman vastoinkäymisiä, aloin rentoutua ja Noksukin reagoi rauhoittumalla hyvin. Pääsin keventämään Noksun kohtuullisen rennossa ja matkaa voittavassa ravissa pitkiä pätkiä, ja lopulta lähestyimme pitkää suoraa, jolla päätin yrittää maastolaukkaa. Siirsin Noksun laukkaan käynnistä, ja ori koetti ampaista edessä siintävää suoraa eteenpäin ennemmin loikkien kuin laukaten. Muutaman pompun jälkeen hevonen kuitenkin tasaantui ja tyyntyi laukkaamaan. Uskalsin nousta matalaan kevyeen istuntaan, vaikkei meidän koulusatula kyllä siihen taida olla se mukavin, ja antaa Noksun venyttää askeltaan. Kovin paljoa ori ei reippaasta laukkaamisesta tuntunut ymmärtävän, vaan innostuneen ratsuni askel tuntui suuntautuvan enemmän ylös kuin eteen. Laukkapätkä kuitenkin sujui meidän mittarilla onnistuneesti Noksun tehdessä vain ajoittaisia pomppuja, nekin ennemmin innostuksesta kuin mistään muusta. Laukan päätteeksi annoin Noksun jatkaa matkaa hyvän pätkän ravissa, ja lopulta käyntiin siirtyessä me molemmat oltiin selvästi hikisiä kevät auringon lämmittäessä. Mulla oli kuitenkin myös rentoutunut fiilis, eikä Noksukaan esittänyt merkkejä hermostuneisuudesta. Kai Tinja oli ollut ihan oikeassa, ja maastoilu oli ollut juuri se, mitä me kaivattiin. Vaikka kyllä mä edelleen olen sitä mieltä, että kavereiden löytäminen Liekkijärveltä ei olisi ainakaan huono asia.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on May 5, 2021 18:06:57 GMT 2
2.5.2021 Kisapaikalle saapuminen (Tie Tähtiin 2021, 2. osakilpailu)
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on May 6, 2021 14:12:01 GMT 2
Keskeytynyt treeni 4.5.
Aiemmin päivällä me oltiin oltu tekemässä Noksun kanssa kevyttä koulutreeniä ihanan keväisessä säässä kentällä. Se oli kuitenkin katkennut kesken laukkaharjoituksien, kun orin askel oli yhtäkkiä muuttunut varsin epätasaiseksi ja kaiken maailman kauhuskenaariot olivat jo vilisseet silmieni ohi. Nytkö se loukkasi koipensa, vieläpä kesken kisakauden? Olin kivunnut alas vuoren kokoisen ratsuni selästä ihmettelemään ongelmaa. Kauaa en ehtinyt murehtia, koska selästä alas tultuani havaitsin ongelman lähteen heti. Oikean takasen kenkä oli jäänyt matkasta keskelle kenttää ja makasi nyt terävät naulat ylöspäin puoliksi hiekan peitossa. Poimin kengän, joka ennen kentälle lähtöä oli vielä vaikuttanut olleen varsin tukevasti kiinni ratsuni jalassa, ja kengittäjälle soittaessani kävelytin Noksua jäähdyttelyksi maastakäsin. Muutaman yrityksen jälkeen sain kengittäjän kiinni ja hän kertoi, että pari tuntihevosta on tänään saamassa uudet kengät alle, ja Noksun irtokengän kiinnityksen ehtisi tehdä samalla kertaa. Tosin kovin innokkaalle kengittäjä ei kuulostanut Noksun asiakkuudesta, mutta se nyt ei ole kovin epätavallista. Olin iloinen nopeasta ratkaisusta, koska vaikka Noksu ei todennäköisesti olisi piitannut ylimääräisestä vapaasta, kisakauden ollessa kuumimmillaan meillä ei oikein ole aikaa jättää väliin arvokkaita treenikertoja. Tie Tähtiin -osakilpailut olivat olleet odotettuakin kovatasoisempia ja muitakin kisoja on luvassa. Enkä mä voi antaa sen, että me pärjättiin hyin myös tokassa osakisassa mennä päähän (ainakaan kesken kisakauden). Toinen sija ja prosenttien osalta loistava rata olivat todellakin lämmittäneet mieltä. Toisaalta edeltävän viikon maastoilut muistuttivat mua siitä, että tiukankin treenin keskellä pitää muistaa toisinaan ottaa rennommin ja pitää hauskaa. Niinpä mä puhelun päätettyäni päätin koittaa tehdä jotakin positiivista myös mun sosiaaliselle elämälleni, ja laitoin tallin ryhmään viestin ”Haluaako joku lähteä mun ja Noksun kanssa maastoon perjantaina?”. Enhän mä toki niin villiksi heittäytyisi, että tallin ulkopuolisia aktiviteetteja suunnittelisin. Noksu tietysti esitteli melkoisen hapanta naamaa kengityksessä, mutta irtokenkä saatiin kiinni kohtuullisella vaivalla ilman liiallista järkytystä kengittäjälle. Noksu sai palkkioksi melko kohtuullisesta käytöksestään muutaman extraporkkaan, ja minä sain rikkinäisen hevosen sijaan kirota vain keventynyttä rahapussiani. Tai no, kuvitteellista rahapussia, tilillähän ne rahan nykyaikana taitavat melkein kaikilla, mukaan lukien mulla, olla. Laukkaa ennen kengän tippumista. Kuvan lineart (c) Anne
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on May 6, 2021 20:49:36 GMT 2
Kouluratsukko kavaleteilla, 6.5.
Eedi ja Noksu treenaamassa kavaleteilla, Lyyti ja Oili kävelemässä taustalla.
|
|
|
Post by Eedi Myllyoja on Jun 20, 2021 23:01:22 GMT 2
20.06.2021, Vauhdikasta kesän kulkua
Tiedättekö niitä hetkiä, kun tipahdatte pilvilinnoista kovaan todellisuuteen, joka vaatii sulta ratkaisuja? Mulle kävi niin toukokuussa. Se alkoi ihan loistavasti. Noksu meni läpi kantakirjauksesta kolmosella, ja mä sain nauttia sen hyvästä käytöksestä ja meidän onnistuneesta yhteistyöstä TT:n kahdessa ekassa osakilpailussa. Sen päälle Ilvessuolla vielä syntyi Noksun lapsenlapsi, ja asiat muidenkin hevosten kanssa tuntuivat sujuen, lukuun ottamatta mun valtavaa kiirettä töiden, kahden ratsastettavan ja yhden junnuhevosen välillä. Mulla oli tilillä melkein järkeväksi kutsuttava määrä säästöjä, jotka kuitenkin kuluivat vähän liian hyvin kilpailemiseen.
Sitten, yksi kaunis tiistaiaamu mä olin ajamassa kohti Seppelettä, kun kesken matkan auto hyytyi. Töihin pääsin onneksi ottamalla alle pyörän, mutta hinautuksen jälkeen sainkin pulittaa auton korjauksesta pitkän pennin. Siinä vaiheessa mun tilille jäi rahaa vielä kohtuullinen määrä, mutta olisi pitänyt arvata, että kohta sekin katoaa. Samalla viikolla Noksu alkoi käyttäytyä taas huonommin ratsastaessa, ja mä melkein väänsin itkua satulassa epäonnistuneen valmennuksen jälkeen. Kisoja edeltävänä päivänä se kuitenkin parin lepopäivän jälkeen tuntui taas melko normaalille, joten jossain älynväläyksessä me lähdettiin TT:n kolmanteen osakilpailuun. Siellä me alisuoriuduttiin näyttävästi, ja mun huolestuminen tilanteesta kasvoi suurentaen mun jo aiempaa aikataulupaineista ja auton hajoamisesta aiheutunutta stressiä.
Noksun huono käytös, kuten nopeasti selvisi, oli tietenkin epäsopivan satulan (Ne pirut!) syytä, ja mä sain pulittaa hyvän hinnan uudesta penkistä. Niinpä mä sain lisätä mun muuhun stressiin rahan. Se stressi saikin sitten mut kiinni ennen neljättä osakilpailua, ja mä olin melkein viikon sidottuna sänkyyn rajussa flunssassa, Helmin liikuttaessa lomaillutta Noksua maasta. Tietenkin, koska hevosihmiset on perinteisesti vähän hulluja, teellä ja sympatialla sain itseni kisakuntoon ja ratsastin sen neljännenkin osakilpailun, tietysti ilman merkittävää menestystä.
Tässä vaiheessa mun valmentaja, Tinja, otti mut puhutteluun. Se suoraan ilmoitti mulle, että mun pitäisi nyt miettiä mun prioriteetteja ja karsia jostain, oman hyvinvointini takia. Niin mä sitten istuin yksin mun pienen kämpän kiikkerän keittiönpöydän ääressä muutaman illan ja mietin, mitä mä teen. Vaihtoehdot nopeasti rajautuivat Livian myyntiin tai kisaamisen tauolle panoon (taas). Kumpikin vaihtoehto tuntui äärimmäisen huonolle, mutta viimeisen korren katkaisi se, kun Helmi ilmoitti, että ne muuttaisi heinäkuussa sen vanhempien työn perässä, eikä mulla enää olisi hevosenhoitajaa sen jälkeen. Vielä samana iltana mä haikeana kirjoitin Livian myynti-ilmotuksen, ja vannotin Noksua olemaan katkaisematta jalkojaan, etten mä jää hevosetta.
Kesäkuu alkoi jo vähän vahvemmin, vaikka mulla oli haikea olo Livian myynnistä. Siitä tuli muutama kysely nopeasti. Samoihin aikoihin, kun me Noksun kanssa sijoituttiin puoliväliin luokkaa Tie Tähtiin -kisan finaalissa ihan kohtuullisella tuloksella, mä sain varsalle ostajan, ja huomasin, että pieni helpotuksen tunne vyöryi mun yli, vaikka musta tuntuikin aika syylliselle. Livian lähdön jälkeen Noksu sai ykköspalkinnon yleislaatuarvostelussa, ja mä sain olla ylpeä orista. Tosin se ylpeys katosi aika äkkiä, kun sain kuulla orin edellisellä omistajalla tekemästä karkureissusta, ja sen seurauksena vastikään syntyneestä varsasta.
Seuraavaksi mä olin tietysti koittanut suunnata mun ajatuksen Seppele Cupiin, joihin pohdinnan jälkeen olin ilmoittanut meidät vaativaan A:han ja PSG:hen Tinjan kannustuksen seurauksena. Tosin nyt cupin saapuessa, olin karvaasti katunut päätöstäni. Lauantaina Noksu oli jo verkassa ihan älyttömän huono ratsastaa, mutta paikalle päässyt Tinja komensi meidät radalle siitä huolimatta, Noksu kun välillä on radalla huomattavasti parempi kuin verkassa. Se ei kuitenkaan pätenyt tänään, vaan otus yritti ottaa hatkat kesken radan, eikä suoritus muutenkaan ollut siisti. Me saatiin alimmat prosenttimme ikinä, sijoituttiin luokan toiseksi viimeisiksi, ja mä olin jo ihan valmis heittämään hanskat tiskiin poistuessani radalta. Päädyin kuitenkin siihen, että sunnuntaina voisin jättää kesken verkassa, jos Noksun ratsastettavuus on taas karmea. Siitä me päästäänkin (vihdoin) tähän päivään. Aamulla talliin saapuessani Noksu käyttäytyi kuin täydellinen enkeli, ja mua epäilytti. Myöhemmin verkkaan ratsastaessa ori kuitenkin yllätti niin mut, kuin kaikki muutkin, kulkiessaan paremmin kuin aikoihin. Kai lämmin sää ja eilinen pöllöily olivat aiheuttaneet sopivan taisteluväsymyksen. Luokan jälkeen mä saatoin salassa muilta vuodattaa pari ilon kyynelettä, kun me oltiin tehty hyvä suoritus ja jopa sijoituttu kovassa seurassa. Noksukin sai pari extraporkkanaa, ja nyt kisapäivän iltana uskallan jo ajatella ensi kuun kisoja. Tosin niitä me ei käydä Seppeleestä käsin, koska me tullaan viettämään heinäkuu Ilvessuolla tehotreenissä. Samalla mulla on mahdollisuus kilpailla Noksun lisäksi myös Ilvessuon hevosilla parit kilpailut, ja startata Noksua helpommalla Denniksellä ensimmäinen intermediate -luokkakin, jos kaikki menee putkeen.
|
|