Jotain hyvää
2.7.2020
Seppele oli oudon autio, kun kävelin tallipihan halki. Hevoset olivat suurimmaksi osaksi laitumilla lihomassa, kuten myös Arktik, jota en ollut vieläkään käynyt aikeistani huolimatta katsomassa. Ei siinä, ori tuskin osasi kaipaillakaan yhtään ketään, varsinkaan nyt kun se sai rauhassa nauttia olostaan ja kirmailla niityillä auringon paisteessa. Itse taas en ollut tullut nauttimaan vaan paiskimaan hommia – Salma oli laittanut aiemmin viikolla viestiä ja kysynyt, joutaisinko auttamaan tallin siivoilussa. Ja kyllähän mä joudin.
Bonnie oli irti, mutta helle oli imenyt paimenkoirastakin mehuja sen verran, että hetken pyörittyään se asettui tyhjän tallin käytävälle makaamaan ja katsoi minua kieli ulkona läähättäen. Kaivoin repustani sille juomakipon johon valutin vettä vihreästä kenttäpullosta ja suoristauduin sitten hakien katseellani tarvitsemiani välineitä. Tänään oli tarkoitus tyhjentää karsinat kokonaan kuivikkeista ja pestä niiden pohjat ennen uusien tuomista.
JBL:n kaiutin soi käytävän nurkassa kun lappasin kuivikkeita kottikärryihin. Oloni oli kireä ja ahdistunut ja hiki liimasi paidan kiinni selkääni. Raaputin talikolla kiinni pinttyneitä turvekökkäreitä irti tallin lattiasta ja pärskin huulillani, kun pölyä ajautui suuhuni. Sää oli hiostavan kuuma ja koska olin yksin, päätin riisua hihattoman paidan yltäni.
Olin aiemmin tänään törmännyt eksääni lenkkipolulla. Se oli niin käsittämättömän utopistista, etten vieläkään ollut sisäistänyt sitä. Olin jo lähestulkoon unohtanut koko ihmisen ja päässyt yli siitä kivusta, minkä se oli mulle aiheuttanut. Ja silmänräpäyksessä se kaikki työ olikin valunut hukkaan, kun näin ne punaiset hiukset ja jäänsiniset silmät keskellä Liekkijärven hiekkateitä.
Musiikki peitti alleen lähestyvät askeleet ja Bonnien kynsien rapinan tallin lattiaa vasten ja olin niin keskittynyt ahdistukseeni Milla-Riinan kohtaamisesta, että havahduin vasta kun tulija avasi suunsa.
“Siepä oot varsinainen tallityöntekijä.”
Hätkähdin niin että talikko oli pudota käsistäni ja käännähdin kannoillani. Karsinan ovella seisoi Lyyti, jonka kiharapehko oli valloillaan irti. Pyyhkäisin naamaani joka oli tummunut turvepölystä, mutta onnistuin varmasti vain levittämään likaa laajemmalti.
“Joo”, sanoin ja nostin hämilläni toisen käteni hieromaan niskaani. Lyyti rapsutti Bonnieta ja katsahti ympärilleen.
“Ootko sie yksinään?”
“Joo”, vastasin ja laitoin talikon nojaamaan karsinan seinää vasten. Pyyhkäisin kämmeniäni maastokuvioitujen shortsieni lahkeisiin ja katsahdin Lyytiä, joka hymyili pienesti.
“Mie en oo ihan varma, oonko mie vieläkkään toipunu siitä Sommersolvervista”, Lyyti sanoi ja naurahti vähän, johon vastasin itsekin pienellä hymyllä. Lyyti oli ollut myös Norjassa kuskina ja olin nähnyt tytön myös aiemmin Aleksanterin tupareissa.
“Joo”, sanoin ja tajusin kuulostavani rikkinäiseltä levyltä. “En mäkään”, jatkoin vielä.
Lyyti kuljetti katsettaan uudestaan ympäri tallia ja nosti sitten kätensä kieputtamaan kiharapehkoa poninhännälle. Tyttö hymyili alas katsoessaan Bonnielle ja erotin hymykuopat, jotka painuivat Lyytin poskille.
“Mie voisin auttaa. Salma oli laittanut viestiä että hommaa riittää.”
Aloimme Lyytin kanssa hommiin. Tunnin kuluttua oloni oli jo rentoutunut ja jutustelimme niitä näitä. Lyyti vaikutti mukavalta tytöltä ja pysähdyin hetkeksi katsomaan, kun kiharatukkainen lappoi reippaasti turvetta kottikärryihin puheen lomasta. Olimme yhtä mieltä siitä, että Lofootit olivat olleet kerrassaan upea ilmestys.
“Mun tomaatit meni pilalle”, sanoin, kun palasin tyhjentämästä kottikärryjä. Lantalan sivusta oli puskenut esiin muutama auringonkukka, joista asia oli muistunut mieleeni. Lyyti lopetti turpeen kuopimisen ja kumartui nojaamaan talikkoonsa ja katsoi minuun, puhaltaen samalla silmille karkaavan kiharan pois tieltä.
“Ai kasvatatko siekin kasveja?” Lyyti kysyi uteliaana.
“Joo, mulla on kurkkuja, tomaatteja, salaattia ja perunaa tänä vuonna”, sanoin ja laskin kottikärryt käytävälle.
“Oisin halunnut rucolaa mutta se vähän unohtui kaikessa hälinässä.”
“No hei, miulla on”, Lyyti hihkaisi ja pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan. “Miekin kasvatan yrttejä ja kaikkea!”
“On vai?” kysyin kiinnostuneena ja kiristin löystynyttä nutturaani.
“Joo joo!” Lyyti nyökytteli innoissaan. Hymyilin takaisin samalla kun tartuin taas talikkoon. Käsissäni alkoi tuntumaan kuumotusta, kun alkavat rakkulat puskivat esiin.
Jatkoimme hommia ja juttelua niin, että ajantaju unohtui. Puhe keskittyi kasveihin ja ensimmäistä kertaa tunsin, että minulla oli oikeasti jotain yhteistä jonkun kanssa Seppeleessä. Nauroin, kun Lyyti kertoi vuosien takaisesta etana-epidemiasta kasvimaallaan, kun nauruni keskeytti kavioiden kopse. Käännyin katsomaan tallin ovelle ja näin hymyilevän Emmyn, joka talutti kirjavaa, pitkäharjaista hevosta sisälle.
“Tämähän on varsinainen ilo silmälle”, Emmy naurahti ja virnistin vaatimattomasti.
“Onkos tämä niitä kesähevosia?”, Lyyti kysyi ja Emmy nyökkäsi taputtaen ruunan kaulaa.
“Joo, tää on Notski. Katsoin että sitä oli joku ötökkä päässyt puremaan lavasta, niin aattelin ottaa sen lähempään tarkasteluun, kun näytti vähän ikävältä.”
“Tervaa vaan”, Lyyti sanoi ja nyökkäsin myöntävästi. Emmy nauroi ja talutti Notskin ohitsemme.
“Täällähän näyttää hyvältä”, Emmy sanoi vielä ja tunsin olevani hyvilläni.
Onneksi päivään mahtui jotain hyvääkin.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!