Vapun hoitokirja

[Emmy]

>>Vapun sivulle

[Anne]

Jusu ja Vappu estetunnilla helmikuussa 20
link


Hanski:
"Poni vaikuttaa olevan hukassa. Kipittää esteeltä toiselle vailla ajatusta, vaikka ratsastaja näyttääkin olevan nopeasti reagoivaa sorttia. Vähän jää matkustamaan ja selkeästi tottunut hevosiin, jotka ohjautuvat pienemmillä avuilla. Varsinkin nuottiavaimessa, tarvitaan selkeät avut ja ajatus, minne ollaan menossa."


--



Jusun tuntimaksu

Asioita, joita mä en ole koskaan tehnyt:
1) Käynyt ratsastuskoulun tunnilla. Me ollaan vaan ratsasteltu kotona. Rasmuksen lupauksen siitä, että mun synttäreiden kunniaksi me mennään moikkaamaan ratsastuskoulu Seppeleeseen muuttamutta Ismoa eli nykyistä Karia, mä otan haltioissani vastaan. On kiva päästä kokemaan jotakin niin tavallista hevosharrastukseen kuuluvaa. Meitä on maneesissa kuusi ratsukkoa, eikä se nyt kisaverryttelyjen jälkeen kovin ahtaalta tunnu, mutta kaikki hevoset liikkuvat hyvin omassa tahdissaan. Muut ratsastajat taitavat olla aika kokeneita ja jotenkin hevosten erilaisuuden sitten vain unohtaa tunnin aikana, kun opitaan luovimaan ja väistelemään toisiamme sopivalla tavalla.

2) Tullut yhtä pahasti yllätetyksi Hannele Appelgrenin toimesta. Ensinnäkin se yllättää minut tehtäviensä moninaisuudella ja sillä, miten tehokkaasti se ohjaa liikennettä jotta me kaikki ehditään tehdä kaikkia harjoituksia. Mä en ole ikinä valmentautunut näin suuressa ryhmässä. Joka tapauksessa Hannele säästää seuraavan yllätyksen tunnin loppuun, kun se ihan yhtäkkiä käyttäydyttään koko tunnin niin kuin ei muistaisi mua, kysyy:
”No, Jusu, mitä sille isällesi kuuluu? Vieläkö sillä on se sen kenttähevoshupsutus, vanhalla miehellä.”

3) Ratsastanut suomenhevosella, paitsi Sepolla, ja mä olen sentään päättänyt etten anna yhden yksilön pilata koko rodun mainetta. Mun tuntiratsuni Vappuhattu, jonka nimi on musta yhtä sympaattinen kuin hevonen itse, on mahdottoman innokas ja vähän höntti. Mulle tulee vähäsen mieleen Piki, mutta vain luonteen puolesta, sillä kaikki muu hevosessa onkin ihan erilaista: sen laukka on lyhyttä, kipittävää ja ajoittain huojahtelevaista; se tarvitsee kääntyäkseen ihan valtavasti ulkoapujen tukea; sen pörröinen harja kuohuaa joka suuntaan ja välillä mietin, voivatko ohjat kadota jouhien sekaan ikuisiksi ajoiksi. Iloinen pieni hevonen se on yhtä kaikki, ja totisesti pieni, vain ponikorkuinen, vaikka tukevarunkoisena tuntuukin ihan minulle sopivalta. Naureskellen sanonkin Rasmukselle, että ehkä Purtseilla voisi olla tilaa yhdelle heräteostokselle, mutta naureskelu loppuu lyhyeen kun alan miettiä onko mun sopivaa edes vitsailla pienenkään hevosenkokoisista heräteostoksista.

4) Tullut pienten tyttöjen väijyttämäksi. Niitä norkoili siellä täällä jo ennen tunnin alkua, ja tunnin aikana niitä oli aimo lauma katsomossa kännykkäkameroidensa kanssa, ja jollakin oli järjestelmäkamerakin. Tunnin jälkeen, kun olen luovuttanut Vapun seuraavalle ratsastajalleen kuten ratsastuskouluissa tehdään ja astunut sitten maneesin ovista ulos, ne tytöt piirittävät minut pihalla. Käsittämätöntä kyllä, ne tahtovat yhteiskuvia. Hämmennyn. En osaa kieltäytyä, vaikken ymmärrä miksi kukaan tahtoisi kuvan ratsastuskypäräpäisen ja kevyesti hikisen Josefina Rosengårdin, eli siis minun, kanssa.

Salma selittää pelastettuaan minut ohikulkiessaan:
”Ah, tervetuloa ratsastuskouluun. Tytöt seuraa tietty aktiivisesti somea, vaikka onko kaikilla edes ikää tunnusten luomiseen, ja osa fanittaa sua kovasti ja osa menee lauman mukana. Varmasti on storyt täynnä sitä kuinka jusurosen kävi ratsastuskoululla tänään, ja Vappu tulee olemaan suosittu ratsu jonkun aikaa.”

Häm-men-tä-vää. Muistan olevani vuoden somevaikuttaja, vaikken yritä vaikuttaa keneenkään enkä miltään paitsi ehkä vähän vähemmän epävarmalta kuin olenkaan. Mitä se vaikuttaminen oikein onkaan?

Me tupsahdetaan talliin, missä Rasmus on jo ehtinyt riisua Karin (niin, Karin: se on nyt Kari eikä Ismo). Salma alkaa iloisesti kysellä miltä vanha tuttu Ismo-Kari oikein tuntui, ja Rasmus vastailee kohteliaasti ja minusta tuntuu ettei se ole kovinkaan hyvin painanut mieleen Salmaa, joka on kilpaillut varmasti paljon samoissa luokissa meidän molempien kanssa ihanalla kimolla ponillaan (ja salaa ja epävarmuuttani olen vain tyytyväinen kun mun poikaystäväni ei muista kaikkia terhakoita valkopöksyisiä kanssakilparatsastajattaria).

”Oletteko olleet siihen tyytyväisiä”, kysyn minä jossakin kohti Salmalta, jolle olen itse isoa mustaa Karia suositellut naisen soittaessa ja kysyessä siitä mielipiteitä ennen hevosen ostoa.
”Voi, joo, tosi! Hirmuisen kiva hevonen, tosi yritteliäs.”

Se on oikein helpottavaa, sillä mä en myöskään ole koskaan

5) suositellut hevosta ratsastuskouluun sillä en tiedä ratsastuskouluista mitään. Siitähän olisi voinut tulla ihan katastrofi. Ismosta, eli siis Karista, ratsastuskoululla mun suosittelemanani. Onneksi ei tullut.

[Deleted]

Hoitohevonen
04.05.2020

Siinä mä seisoin – Seppeleen tallipihalla ihmettelemässä. Maailmalla vallitsevan tilanteen vuoksi oli minulle vapautunut päivässä lisää tunteja, joten päätin aloittaa ratsastusharrastukseni uudelleen tauon jälkeen. Ensiviikolla koulunpenkit toki kutsuivat, mutta pian alkaisi kesäloma ja minulla olisi paljon aikaa puuhata hoitohevosen kanssa, sillä kesätöitä ei tälle kesälle löytynyt. Olin aiemmin viestitellyt Salma nimisen henkilön kanssa vapaista hoitohevosista ja hän oli pyytänyt minua käymään, mikäli haluaisin tutustua vaihtoehtoihin paremmin. Minulla ei ole koskaan ollut hoitohevosta, joten minua jännitti. Paljon.

”Hei”, kuului takaani. Käännyin.
”Moi”, vastasin varovaisesti, mutta hymy huulillani.
”Sä taidat olla Jinna?” Nainen kysyi ja nyökkäsin. ”Mukavaa, että pääsit tulemaan. Mun nimi on tosiaan Salma”, nainen jatkoi. ”Haluaisin esitellä sinulle muutaman vaihtoehdon, joiden kokisin sopivan sinulle”, hän sanoi. Nyökkäsin uudelleen ja lähdin seuraamaan naista tarhoille.
”Näetkö tuolla tuon valkoisen ponin? Sen nimi on Lumi”, Salma kertoi. ”Se on 10-vuotias tamma, hieman kärsimätön ja säikky luonteeltaan, mutta muuten todella kiltti. Menee helppoa beetä ja hieman aan koukeroita ja hyppää tosiaan 90 cm ratana. Kelpo poni siis”, hän jatkoi. Katselin kaunista sirorakenteista ponia ja haaveilin jo estekisoista ja kesäpäivistä valkoisen unelmaponin kanssa.
”Täällä pihatossa sitten asustelee Rösti ja Vappu. Rösti on tuo voikko läsipää tuolla. Se on viisitoistavuotias ruuna, taitaa vaativan aan asioita ja hyppää ratana 80 cm. Oiva kouluponi kun sille päälle sattuu, muutoin se on aika laiska”, Salma kertoi Röstistä. Sana laiska sai minut värähtämään; en pitänyt ratsuista, joita saisi olla patistamassa eteenpäin. Vaikkakin uskoin, että oikeat nappulat löytyisivät kunhan yhteiseloa tulisi tarpeeksi, mutta silti ponin hoitajuus ei innostanut.
”Ja sitten on tämä meidän Vappu, tuo rautias suomenhevonen, jolla on sukat ja liinaharja. Se on vasta kahdeksanvuotias, taitaa kuitenkin jo helpon aan asioita ja hyppää ratana 80 cm. Todella kiltti tamma, joka osaa kuitenkin olla aika energinen, varsinkin esteillä”, Salma kertoi kolmannesta vaihtoehdosta. Katsoin kaunista suomenhevosta. Taitaa olla ponikokoinen, mietin mielessäni samalla kun silmäilin tammaa.

”Noh, vaikuttaako joku heistä mielestäsi sopivimmalta?” Salma kysyi pieni virne kasvoillaan. Päässäni pyöri vain plussat ja miinukset jokaisen vaihtoehdon kohdalla, enkä saanut sanaa suustani. Päätös tuntui hankalalta, mutta sitten valitsemani poni käveli aidan viereen ja hörähti minulle.
”Kyllä mä taidan hänet valita”, sanoin Salmalle naurahtaen ja nyökkäsin Vapun suuntaan. Pieni suomenhevonen oli tullut tervehtimään minua, ja Salman luvalla menin tervehtimään häntä takaisin aidan vierustalle. Annoin tamman haistella kättäni ja silitin sitä kaulalta, mitä langan yli ylsin. Vappu hamusi kättäni, naurahdin, ”Ei minulla ole mitään, höpsö!”
”Tehdään sitten näin”, nainen vastasi iloisesti. ”Vappu osallistuu tänään kahdelle ratsastustunnille, mutta huomenna voit tulla mihin aikaan päivästä vaan hoitamaan ja tutustumaan häneen paremmin”, Salma sanoi ja kertoi minulle enemmän tunti- ja hoitajatoiminnasta. Varasimme samoin tein minulle myös vakiotunnin, joka olisi jatkossa torstaisin klo 19.

Jinna & Vappu 1hm

[Anne]

Lokakuun värjöttelyä



Laila ja Vappu tarhassa lokakuun iltana.

[Lin]

Ensitapaaminen

torstai 15.10.


Mä olin edellisiltana käynyt tuomassa joitain kamoja Seppeleeseen - kypärän ja sellaista - ja mua oli siinä lyhyesti kierrätetty tallissa ja pihalla. Siihen aikaan siellä oli ollut enää lähinnä nuorempaa porukkaa notkumassa, ja mut esiteltiin joukolle tallilaisia taukohuoneessa. Mä olin päätynyt hetkeksi istumaan sinne joukon jatkoksi, ja mun käteen oli ilmestynyt iso teemuki. En tiedä johtuiko siitä vai tunnelmasta, mutta mä olin lämmennyt pian sekä sisältä että ulkoa, vaikka ikkunan takana ilta oli hämärtynyt ja usva oli ympäröinyt tallin. Mä kuuntelin tarinoita Seppeleestä ja vähän sen ulkopuoleltakin, ja mun oli ollut heti jotenkin tosi helppo olla.


Tänään mä saavuin oikeasti päivän valossa tapaamaan kunnolla Vappua. Olin eilen nähnyt sen vain lyhyesti. Kun mä pääsin tallille, siellä oli edelleen ihan hirveä sumu - vielä pahempi kuin eilen. Moikkailin muutamille eilen tapaamilleni uusille tuttavuuksille ohikulkumatkalla, vaikka en mä vielä muistanut kaikkien nimiä. Mä kiikutin Vapun harjakopan siirtotalliin sen karsinaan valmiiksi, ja lähdin riimunnaru olalla keikkuen kohti tarhoja. Ponit olivat melko tiiviissä porukassa hamuamassa jäljellä olevia heinänkorsia maasta, kaikki päät alhaalla. Mä näin kunnolla ne vasta aidalle päästyäni, koska ilma oli tosi paksua ja harmaata. Mä tervehdin joukkoa portilla, ja muutama pää nousi uteliaana ylös. Useamman silmäparin tarkkaillessa kiinnostuneena mä livahdin tarhaan, ja kutsuin Vappua harppoessani märässä maassa kohti laumaa. Vappu kurotteli kaulaansa mua kohti jo ennen kuin olin edes ihan sen luona, ja mä kohtasin ensimmäisenä sen samettisen turvan. Se hetken haisteli ja maisteli, ja sitten mä kiinnitin narun sen riimuun. Vappu lähti ilahtuneena mun perässä kohti siirtotallia, ja muut jäivät jatkamaan puuhiaan kiinnostumatta sen enempää ajatuksesta lähteä meidän perään.


Vappu uppoutui mietteisiinsä ja nuokkui pää alhaalla mun harjaillessa sen karvasta tarhan roiskeita pois. Ilma ulkona oli sumun takia kostea, joten talvea kohti paksuneva karva taipui harjan tahtoon aika helposti. Vapun vaalea liinaharja oli uskomattoman paksu, ja mä kampasin sitä pitkään ja hartaasti. Vappu pönötti siinä kaikessa rauhassa, ja mä hetken ajattelin, että me molemmat taidettiin toivoa, että hoitohetki jatkuisi mahdollisimman pitkään, jotta saataisiin hengailla siellä kuivan karsinan lämmössä. Mä vedin keuhkot täyteen lämpimän suomenhevosen ja kuivan heinän tuoksuista ilmaa.


Mä tiesin, että Vapulla olisi töitä vasta illemmalla - kaksi tuntia putkeen, olin tarkistanut listasta - ja mä jouduin viemään sen lopulta pitkin hampain takaisin tarhaan. Ponin askel oli reipas, kun se asteli vierelläni kohti aitausta. Me yritettiin molemmat tiirailla sumuun nähdäksemme edes vilauksen metsästä, mutta edessä oli pelkkää harmaata. No, ainakin tamma oli nyt puunattu ja kammattu sieväksi, ja varmaan ihan viihtynytkin mun seurassa hoitohetken ajan. Vappu oli kyllä mainio uusi tuttavuus - niin lempeä ja iloinen, että sen seurassa tuli väkisin itsekin hyvälle tuulelle tällaisenakin hämäränä, kalseana päivänä. Vappu vaikutti olevan vähään tyytyväinen tapaus. Tarhalle saapuessamme se ilmoitti tulostaan hevoskavereilleen, ja sai vastaukseksi pari hörähdystä. Joku tarhan asukeista oli tainnut lähteä tunnille tai johonkin sillä välin, kun me oltiin poissa. Mä päästin tamman takaisin kavereidensa luo ja toivoin hirveästi, että pääsisin taas pian tapaamaan sitä. Vappu ravisteli ja hölkkäsi sitten muun lauman luo kadoten sumuun.

[Lin]

Mä kerkesin tänään tallille vasta illansuussa, joten hain Vapun sisään ja laitoin valmiiksi tuntia varten. Tässä otos Vapusta suitsittuna odottelemassa ratsastajaansa. Pääsisinpä pian itsekin ratsaille!

[Lin]

Levoton

Torstai 22.10.


Mä ajoin nasta laudassa kohti Seppelettä. Takapenkillä oli pellillinen uunituoretta pannukakkua valmiiksi palasteltuna kannellisessa astiassa, enkä halunnut, että se ehtisi jäähtyä matkalla. Pelkääjän paikalla istui vähän huolestuneen näköisenä suurilla pystykorvilla varustettu punanuttu, joka ei ollut suostunut jäämään yksin kotiin. Se ei voinut olla tiirailematta ikkunasta tallin pihaa, kun parkkeerasin kahden muun auton väliin. Ajax puuskahti helpottuneena, kun auto oli viimein pysähdyksissä, eikä sen tarvinnut enää taistella kaikkia Newtonin lakeja vastaan pysyäkseen penkillä. Kurkotin ottamaan rasian takapenkiltä ja nousin autosta. Koira loikkasi perässäni samasta ovesta ulos ja katosi saman tien näköpiiristä nenä maata pitkin viistäen. Luultavasti pyydystämään hiiriä tai syömään paskaa, ajattelin. Onneksi se pelkäsi kissoja ja karttoi hevosiakin opittuaan kantapään kautta pysymään poissa jaloista, joten mun ei tarvinnut pelätä, että se joutuisi ongelmiin.

Jätin tuliaiseni oleskeluhuoneen pöydälle ja lähdin hakemaan Vappua. Huomasin vasta matkalla tarhoille, että mulla oli jäänyt kiire päälle. Hengähdin syvään, ja yritin rauhoittua. Viime päivät olivat olleet jotenkin poikkeuksellisen hektisiä, ja koulujutut painoivat takaraivossa koko ajan. Vapulla olisi tänään kengitys, ja mä olin luvannut tuoda sen sisään päätalliin sitä varten. Aikaa oli vielä puoli tuntia, joten mitään kiirettä ei tosiaan ollut.

Vappu käveli reippaana mun perässä talliin, ja heti sisään päästyään hirnahti kuin kysyäkseen, oliko siellä ketään kotona. Hiljaista oli siihen aikaan aamupäivästä. Vappu ihmetteli pää pystyssä ympäristöään - se ei ollut kaiketi hetkeen käynyt vierailulla päätallissa. Mä kiinnitin tamman molemmin puolin käytävään siihen, missä olin kerran aiemmin nähnyt kengittäjän tekevän työtään.

Mä harjailin Vappua siinä odotellessa. Tamma oli pirteällä tuulella, ja halusi tarkastella jokaista mun käyttämää harjaa yksi toisensa jälkeen. Mä puhdistin tänään kaviot erityisen hyvin, ja ajatellessani pian saapuvaa kengittäjää palasin vielä varmuuden vuoksi harjaamaan Vapun karvaisia jalkoja uudelleen, jotta ne olisivat varmasti puhtaat. Olin selvittelemässä häntää, kun kengittäjä saapui vähän etuajassa. Mä moikkasin ja tein tilaa. Melkein heti perässä sisään saapui myös Ajax, ja sillä oli taas suussaan hiiri.
- Hyi, vie se pois! mä parahdin vahingossa niin kuuluvasti, että ohilulkumatkalla ollut sotkutukkainen, sinisilmäinen nuori mies hätkähti ja katsoi mua vähän pelästyneenä. Mua hävetti saman tien, mutta Ajax vähät välitti kehotuksestani. Se laski saaliinsa ylpeänä mun jalkojeni juureen, vaikka yritin perääntyä. Samassa jyrsijä sai liikettä pieniin käpäliinsä ja vilisti ulos ovesta niin nopeasti, etten ehtinyt edes rekisteröidä tapahtunutta ennen kuin sekä koira että hiiri olivat kadonneet peräkanaa ovesta. Ilmeisesti koirani ei ollut erityisen verenhimoinen hiirestäjä, vaan lähinnä leikki hippaa saaliidensa kanssa.

Mulla oli ylimääräistä aikaa siinä odotellessani Vappua kengityksestä, joten kävin nakkelemassa sen karsinasta lantakasat kärryyn. Samoilla lämpimillä mä kannoin siirtotalliin vettäkin säästääkseni iltatallin tekijän siltä vaivalta - ja toisekseen siksi, etten kehdannut pyöriä sisällä kengittäjän jaloissa, ja ulkona vallitseva syksyinen viima meni oikeasti luihin ja ytimiin. Tuuli yltyi, ja mun teki mieli sukeltaa kokonaan takkini sisään kuin kilpikonna kuoreensa. Täytyy pysyä liikkeessä, ajattelin.

Vappu oli käyttäytynyt mallikkaasti kengityksen ajan. Kun työ oli valmis, vein tamman pois seuraavan asiakkaan alta. Mä ajattelin viedä hoidokkini pienelle kävelylle ja tuulettua itsekin siinä samalla. Liinaharja käveli uudenkarheilla popoillaan tyytyväisenä naru löysänä mun vierellä. Tummia pilviä alkoi pian kerääntyä uhkaavasti taivaalle joka suunnasta, ja tuuli muuttui yhä vain navakammaksi. Mä katsoin siinä kohtaa parhaaksi kääntyä takaisin, ja pian vesi valui maahan yhtenä nauhana - pisaroita ei erottanut toisistaan. Ajax näytti livahtavan sisään talliin, ja mä tiesin löytäväni sen myöhemmin jostain loimikasasta nukkumasta, sillä se inhosi sadetta. Maisema alkoi nopeasti näyttää hämärältä ja myrskyisältä, ja mä en hennonnut viedä Vappua tarhaan seisomaan tällä säällä. Mä suuntasin likomärkä pikkutamma vanavedessäni siirtotallin reunakarsinaan, joka tuntui nyt entistäkin enemmän lämpimältä turvapaikalta meille molemmille. Sade hakkasi jylisten kattoon, eikä maa jaksanut imeä sitä kaikkea itseensä. Tallin piha alkoi täyttyä lammikoista. Me katseltiin ja kuunneltiin vierekkäin tätä näytöstä sieltä karsinan ovenraosta - Vappu ja mä.

[Lin]

Ensilumi

Maanantai 26.10.


Ehkä paras ja jännittävin päivä koko vuodessa. Vaikka mä palelin koko talven kuin mikäkin, oli ensilumi aina tervetullutta vaihtelua syksyn pimeyteen. Mä jotenkin aina palasin lapsuuden tunnelmiin ja oikeasti lumisiin talviin, jolloin pakkaset olivat paukkuneet ihan kunnolla. Tallin piha ja tarhat näyttivät niin taianomaisilta, kun tulin Seppeleen pihaan. Hymyilytti. Hyräillen jo joululauluja mä hain Vapun tarhasta. Sillä oli ohut harso pieniä lumihiutaleita karvaisen selkänsä päällä, ja osa niistä oli sulanut kirkkaiksi pisaroiksi. Kaikki oli niin kaunista!

Lunta oli tullut aika paljon kerralla. Mä arvelin, ettei tämä olisi pysyvä lumi vielä, joten sitä suuremmalla syyllä tästä täytyi ottaa kaikki ilo irti. Mä harjasin Vapun karvat suoraksi ja paksut jouhet ojennukseen, satuloin ja suitsin sen, ja varustauduin itse vetämällä kypärän päähän ja takinkauluksen melkein nenää myöten kiinni. Sää oli pakkasen puolella, ja ilmavirta tuntui ratsastaessa aina näin alkutalvesta erityisen kylmältä.

Vappu oli varustettu ja valmiina lähtöön. Mä talutin sen pihalle, jossa tuli vastaan maneesin suuntaan kävelevä uusi tyttö taluttaen isoa ponia, jota en ollut ennen nähnyt. Tämän täytyi olla toinen niistä uusista yksäreistä, joista Lyyti oli mulle kertonut, päättelin. Poni oli upea, ja kaikki varusteetkin ihan viimeisen päälle. En edes halunnut tietää, kuinka arvokas jo pelkästään sen satula oli - varmaan kattaisi mun lukukauden opintolainan ihan helposti. Katsoin suojilla ja martingaaleilla varustettua kiiltävää ponia tiedostaen yhtäkkiä, että oma ratsuni, joka ei ollut edes omani, oli siinä mun vierellä kaikessa talviturkkisen suomenhevosen uljaudessaan vähän alastoman näköinen pelkkiin simppeleihin suitsiin ja satulaan puettuna. Mä moikkasin uusille tulokkaille, noukin hoidokkini harjaan jääneen pienen heinänkorren pois ja muistutin itselleni, että mun pitäisi heittää Vapun satulahuopa pesuun ja ottaa puhdas tilalle.

Kapusin pihassa satulaan. Vappu oli aika sporttinen ja siro pikkusuokki, ja nyt se nyki päätään innokkaana lumen valkeudesta ja raikkaasta ilmasta. Se lopetti hetkeksi hirnahtaakseen moikat vähän matkan päässä tallista ulos kopistelevalle kaverilleen Oilille, ja mä vilkutin ilahtuneena narun päässä hymyilevälle Lyytille. Se oli mun ensimmäinen kunnon kaveri täällä, ja musta oli heti tuntunut, että Lyytille voi kertoa mitä vaan. Tuon kaksikon näkeminen sai aina hyvälle tuulelle.

Tein oloni mukavaksi satulassa ja annoin tamman lähteä liikkeelle. Tie saattaisi olla lumen alla jäinen ja liukas, joten ohjasin Vapun tien reunaa pitkin pellolle. Siellä lumi oli koskematonta ja paikoin aika paksuakin. Yöllä oli täytynyt pyryttää kovasti.

Alkukäyntien jälkeen jumppailin innostunutta Vappua hetken. Lumikerros toi pientä lisävastusta, eikä mennyt kauaa, että alettiin molemmat lämmetä. Mun sormetkaan eivät enää nipistelleet kylmästä, kun siirryttiin raviin. Vapun askel oli reipas, ja se meinasi onnessaan välillä kiihdytellä vähän liikaakin niin, että se ravin rytmi ei välttämättä ollut mitään hirveän kaunista katsottavaa. Kun oltiin alkuun molemmat päästelty suurimpia alkuinnostuksia pois alta, kokosin hiukan ravia ja aloin työstää muutamia aika perustasoisia tehtäviä. Tiesin, että Vappu pystyisi parempaankin, mutta tänään mun ainoa tavoite meille molemmille oli pitää hauskaa, saada muutamia onnistumisia ja iloita raittiista ilmasta.

Ohjasin Vapun sitten jossain vaiheessa isolle ympyrälle ja annoin laukka-avut. Vappu ei jäänyt esittämään lisäkysymyksiä, vaan pompahti pehmeälle laukalle. Asetin kevyesti sisään ja toivoin, ettei tamma riehaantuisi liikaa pellon avaruudesta ja pakkassäästä. Päästyään hyvään rytmiin se kyllä siitä sitten malttoi vähän pyöristyä ja pistää takaosaa alle, ja työskentelikin tovin yllättävän maltillisesti. Hetken päästä mä uskalsin päästää ratsun pois ympyrältä kiertämään peltoa vähän reippaammassa laukassa. Harja hulmuten se nautti vauhdista ja siitä, että sillä oli melkein rajattomasti tilaa mennä omaan tahtiin. Ei ketään hännässä kiinni eikä edessä luimistelemassa. En mä tiedä, olisinko mä itsekään enää voinut siitä paremmalle tuulelle tulla. Kevyt lumi pöllysi meidän alapuolella, kun me tehtiin pikkuhiljaa uraa pellon lumipeitteeseen.

Me palattiin hetkeä myöhemmin tallin pihaan tyytyväisinä ja hikisinä. Ilmeisesti kerrasto kevyttoppatakin alla oli vielä vähän liikaa. Mun posket punoittivat kylmän ulkoilman ja viiman johdosta, ja mun sisällä oli jotenkin tosi hyvä tunne. Vatsassa sellaisia onnellisuus-perhosia. Silitin molemmin käsin Vapun kaulaa ja kerroin sille, miten hyvä pieni hevonen se oli. Sitten mä jalkauduin ja löystin satulavyötä yhdellä reiällä. Vappu ravisteli, kuten sillä usein oli tapana, ja haukotteli sitten onnellisen näköisenä. Johdatin tamman omaan karsinaansa ja aloin purkaa varusteita. Harjailin, hieroin ja rapsuttelin Vapun perusteellisesti läpi ja lahjoin vielä kuivalla ruisleivällä, jonka olin ihan kotoa asti salakuljettanut taskussani.

Aika meni tosi nopeasti hyvän karvaisen ystävän seurassa, ja oli aika viedä se tarhaan muiden ponien luo. Huokaisin syvään ja päästin Vapun irti taputettuani sitä vielä kerran kaulalle.
- Nähdään taas, ystävä.

[Lin]

Talliarkea

Maanantai 2.11.

Oli marraskuun eka maanantai - varmaan koko vuoden harmain päivä. Mä istuin maneesin katsomossa, ja siellä oli muutamia muitakin katsomassa tuntia. Mua vähän jännitti, koska tunneilla avustaminen oli mulle vieläkin aika uutta, ja muut hoitajat olivat niin tottuneita ja tuntuivat joka tilanteessa enemmän tai vähemmän tietävän, mitä tekivät. Anne piti alkeistuntia, ja noh, olihan se touhu nyt paikoin vähän huvittavaa katsottavaa - ratsastaminen siis. Anne kyllä opetti tosi hyvin ja kärsivällisesti. Mä tiirailin ajatuksissani uralla tarmokkaasti kipittävää Vappua, joka oli tunnilla tuuraamassa kenkänsä pudottanutta Sintaa, kun mun vieressä istuva Lyyti pukkasi mua kylkeen.
- Lin, siulle puhuttiin, se suhahti vähän huvittuneena mun hajamielisyydestä. Mä nostin katseeni, ja kohtasin vähän matkan päässä seisovan Annen, joka oli kääntynyt katsomaan meihin päin - tarkemmin sanottuna muhun.
- Niin sitä vaan sanoin, että jos Lin haluat mennä Vappua taluttamaan, kun siirrytään kohta raviin, Anne sanoi ja soi ymmärtäväisen hymyn.
- Joo, tottakai, vastasin reippaasti samalla, kun olin jo matkalla kohti Vappua. Moikkasin sen ratsastajalle ja sitten tammalle, joka katseli mun saapumista korvat hörössä. Käveltiin vielä sen aikaa, että kaikki ratsastajat saivat ohjat tuntumalle, ja sitten ravattiin uraa ympäri, ympäri ja ympäri. Maneesin hiekka oli yllättävän upottavaa, mutta musta oli loppujen lopuksi ihan mukavaa hölkätä Vapun rinnalla ja kuunnella, kun sen ratsastaja kertoi olevansa kolmatta kertaa elämässään hevosen selässä, ja unohti samalla keskittyä itse ratsastamiseen.

Tunnin jälkeen Vappu talutettiin päätalliin vapaaseen lainakarsinaan - melkein kaikki muut hevoset olivat ulkona, joten tyhjiä yksiöitä riitti. Vapun ratsastaja sai siinä kertailla ja vertailla kokemuksia muiden tuntilaisten kanssa, kun mä otin Vapulta satulaa pois. Tamman karva oli vähän hiessä satulan kohdalta, vaikka tunti oli loppujen lopuksi ollut aika kevyt. Vappu oli alkanut kasvattaa paksua talvikarvaa, ja näytti päivä päivältä suloisemmalta pörriäiseltä.

Ratsastajan lähdettyä tuntilaisten muodostaman lauman venavedessä mä jäin harjailemaan Vappua ja puhdistelemaan sen harjoja sekä suojia. Seuraavia tuntilaisia lipui sisään enenevissä määrin, ja lopulta mun oli vietävä Vappu ulos. Se lähti tarhaan päästyään punaruskea karva auringossa kiiltäen etsimään jotain syötäväksi kelpaavaa. Lopulta se tavoitti Oilin ja meni luultavasti juoruilemaan kaverilleen äskeisen tunnin tapahtumista. Mulla oli huppu tiukasti päässä ja pipo puoliksi silmillä siinä katsellessani hetken aikaa tarhan asukkien touhuja ja jälleennäkemistä. Vaikka syysaurinko paisteli ja varmaan jonkun mielestä vielä lämmittikin, eivät kunnon pakkaspäivät varmaan olleet enää kaukana. Siltä musta ainakin tuntui.

Mä palasin talliin, ja koitin löytää jostain rauhallista nurkkaa, jossa en olisi uusien tuntilaisten tiellä puhdistaessani Vapun suitsia. Ne olivat kyllä ihan hyvässä kunnossa, mutta mä en malttanut lähteä vielä kotiin, ja kaipasin tekemistä. Lopulta päädyin oleskeluhuoneen sohvalle jynssäämään turpahihnaa puhtaaksi vaihdettuani ensin pari kertaa paikkaa. Hetken päästä Lyyti ilmestyi oven rakoon virne kasvoillaan:
- Täällähän sie olet!
Lyyti liittyi seuraani, hääräsi siinä ja laittoi teetä ja kahvia tulemaan, ja toi mukanaan lämmön ja kodikkuuden huoneeseen. Pian luultavasti kahvin tuoksun perässä sisään saapui muitakin tallilaisia, osa posket punaisina ulkoilmasta. Kaikille riitti istumapaikkoja ja käteen lämpimänä höyryävä muki. Oleskeluhuone täyttyi puheensorinasta. Tää kyllä voitti kodikkuudessaan mun oman asunnonkin. Äkkiä kaikki keskustelu lakkasi, kun oviaukkoon ilmestyi punatukkainen nuori nainen. Mun aivoissa rattaat lähtivät hyvin hitaasti raksuttamaan. Hetkinen - se uusi yksityisenomistaja? Olinhan mä kerran aiemmin puhunutkin sen kanssa. Jostain syystä mä vaikenin muiden mukana, vaikken tiennyt miksi. Mitähän täällä oikein oli tekeillä? Vastahan me oltiin Lyytin kanssa nosteltu puomeja tälle tyypille, eikä siinä ollut tietääkseni mitään erikoista silloin. Olikohan jotain tapahtunut sen jälkeen? Naisen katse kiersi hitaasti ja korostetun rauhallisesti huoneen ympäri, ja sitten se vaan lähti sanomatta mitään. Ei mennyt kauaa, että muukin porukka alkoi hajaantua omiin touhuihinsa yhä vähän vaivaantuneena - vai kuvittelinko mä vain?
- Lyyti, sun täytyy kertoa mulle, mitä täällä on tapahtunut, mä vaadin tarttuessani kaverini hihaan ennen kuin sekin liukenisi paikalta. Ja Lyyti kertoi. Kaiken mitä tiesi, vaikka ensin vakuutteli, ettei halunnut juoruilla. Mutta eihän se ole juoruilua, jos käytännössä kaikki jo tietävät. Kaikki paitsi mä.
- Miten mä voin olla näin sokea? ihmettelin ääneen kertomuksen päätteeksi. - Koko tänä aikana en oo muka huomannut mitään kiusallista tai outoa missään.
- Nooh, sattuuhan nuita. Lienee aika vaijettu aihe tiällä, niin ihmekös tuo, Lyyti lohdutti ja taputti vähän kömpelösti mun kättä. Ja niin me kaksi lähdettiin viimeisinä oleskeluhuoneesta huomataksemme, ettei tallissakaan näkynyt enää ainuttakaan hoitajaa. Nyt mäkin aistin sen jännitteen, joka oli jäänyt ilmaan leijailemaan. Tuntui siltä, että jonkun olisi ennen pitkää nostettava kissa pöydälle.

[Lin]

Pikavisiitti

Maanantai 9.11



Vapulla oli tänään tunnit illalla, joten mä tulin vähän ennen tuntien alkua hakemaan sen sisään ja kantamaan varusteet valmiiksi karsinan luokse. Vappu oli tuttuun tapaansa pirteällä tuulella, vaikka ulkona olikin jo pimeää siihen aikaan illasta. Ensimmäisen tunnin ratsastaja halusi hoitaa Vapun ratsastuskuntoon mahdollisimman itsenäisesti, joten mua tarvittiin vain satulan ja suitsien laitossa. Kun ratsukko lähti kohti maneesia, mä siivosin Vapun karsinan ja jätin sille yllätykseksi pari palaa omenaa ja porkkanaa odottamaan, että illan työt olisi tehty. Tallilla oli tänään melkoinen kuhina ja tuntilaisia vilisi joka puolella. Mä en voinut valitettavasti jäädä odottelemaan Vappua tunnilta etä-iltaluentojen takia, joten kävin huikkaamassa heipat tallin ovelta kaikille ja palasin autolle hämärän tallipihan poikki. 

[Lin]

Tekstiiliterapiaa

Tiistai 24.11.

Kaikki oli mustaa - Vapun suitset, satula, huopa ja suojat. Mun vaatteet ja pipokin olivat mustat, mutta se oli kyllä tällä kertaa ihan sattumaa. Mä olin jostain saanut jonkun ihmeellisen inspiksen laittaa Vapun tosi hienoksi tuntia varten. Eräs keskeisimmistä syistä oli luultavasti vanha kunnon prokrastinaatio, nimittäin mun olisi pitänyt olla lukemassa tenttiin. Olin oikeasti kyllä jo ihan hyvällä mallilla koealueen kanssa, mutta tänään koko touhu jotenkin tökki. Onneksi opiskelijalla on etätyöskentelyn kultaisena aikalautena se vapaus, että voi paeta tallille itselleen sopivana ajankohtana.
- Vappuhan on kasvattanut oikein kunnon talvikarvan, myhäili Salma, joka oli juuri ilmestynyt sen karsinan ovelle, jota Vappu parhaillaan lainasi päätallissa odotellessaan tunnille lähtöä.
- Joo, se menee jo aika nopeasti hikeen, vastasin.
- Sen voisi kyllä klipata ainakin osittain, Salma pohti ääneen. Se kuulosti kyllä ihan järkeenkäyävältä, olihan meillä maneesi ja kirjava kokoelma erilaisia loimia joka lähtöön. Pian mä sitten huomasin sopineeni Salman kanssa, että klipattaisiin yhdessä Vappu tänään tuntien jälkeen. Mä en ollut koskaan trimmannut muuta kuin koiria, mutta lupauduin kiinnostuneena avuksi. Ties vaikka oppisin jotain uutta!

Vapun tämänpäiväinen tuntiratsastaja oli jo vakiokävijä, ja ilmaisi mun tarpeettomuuteni ratsastamiseen liittyvissä avustustehtävissä kai omalla tavallaan tahdikkaasti, mutta mulla tuli toisinaan vähän sellainen olo näistä tuntilaisista - jotka olivat vanhempiensa ainoita lapsia ja joiden äidit ja isit maksoivat kaiken opetuksesta uusiin ratsastustakkeihin - että me hoitajat voitaisiin mennä vaikka lapioimaan lantaa siksi aikaa. Ja niin mä teinkin. Mä heitin talikon täydeltä tavaraa kärryyn ja mietin samalla, mitä muuta tekemistä keksisin tunnin ajaksi. Sekä Moksun että Vapun harjat olin vastikään puhdistanut, ja varusteet tammalla oli tietenkin päällään tunnilla. Mä päädyin satulahuoneeseen kaivelemaan hyllyjen kätköistä Vapulle sopivia loimiehdokkaita sitä varten, kun se olisi kohta vähän lyhyemmässä karvassa. Löysinkin pari, jotka kokosin suureksi vuoreksi käsivarsilleni ja mitään niiden takaa näkemättä kiipesin toimistoon tiedustelemaan Emmyltä, olisivatko nämä sopivia Vapulle ja saisiko niitä käyttää sillä.
- Vai että klipata, pohti Emmy, jonka olin keskeyttänyt työntouhussa.
- Joo, Salma sanoi, että-, yritin selittää vähän hengästyneenä loimikasan takaa, mutta tulin keskeytetyksi lämpimällä hymyllä.
- Se on ihan hyvä ajatus, kun tunnitkin pidetään nyt lähinnä sisällä maneesissa, Emmy sanoi, ja jatkoi sitten:
- Nuo kaksi - se viltti ja tuo tummansininen - ovat hyviä. Se fleeceloimi pitää pestä, mutta muuten sekin käy kyllä Vapulle. Tosi kylmällä voidaan laittaa kaksi päällekkäin, niin ei tarvitse hankkia superpaksua toppista erikseen.

Mä kiiruhdin takaisin satulahuoneeseen tohkeissani, kun olin saanut puuhaa (ei sillä ettei sitä nykyään varsa-arjessa olisi riittävästi). Mä heitin pesukoneeseen sen vanhan tummanvihreäruutuisen fleeceloimen, joka oli pölystä harmaa, mutta silti ehkä maailman söpöin loimi. Koneessa oli ennestään jonkun satulahuopa, joten se tuli täyteen ja laitoin sen saman tien käyntiin. Mä ravistelin ja viikkasin huolellisesti villaviltin, joka oli siinä mun käsissä pehmeänä ja lämpöisenä - mitä väliä, jos siinä oli yksi kulma repeytynyt. Mun (ja Vapun) onni, ettei se ollut kelvannut kenenkään muun käyttöön. Teki mieli itse kääriytyä siihen. Mutta viikkaamista odotti myös tummansininen simppeli sadeloimi - vai oliko se ohut toppaloimi? Joka tapauksessa mä niputin ne ja etsin niille hyllystä sopivan paikan, josta ne voisi aina kätevästi tarpeen tullen napata mukaan. Vapun loimiarsenaali olisi värimaailmaaltaan sopinut paremmin ehkä jollekin muulle kuin herttaiselle pikkutammalle, mutta mun mielestä ne olivat ensinnäkin erittäin hyviä ja toisekseen todella käytännöllisiä.

Vappu pääsi tunnilta suoraan pesariin, jossa oli tilaa ja sopiva valaistus parturoinnille. Salma tarkasteli klippauskoneen kuntoa ja esitteli Vapulle etukäteen, millaista ääntä härveli pitää ollessaan päällä. Mä seisoin Vapun pään vieressä seuraamassa tapahtumia silmä kovana. Sitten Salma aloitti homman. Karvaa tippui lattialle pieninä kasoina, ja tamman kaula tuli näkyviin rivi kerrallaan.
- Vedetään eniten hikoilevat kohdat; kaula ja kyljet nyt ainakin, Salma kailotti laitteen hurinan yli. Mä työnsin melkein nenäni kiinni Vapun kaljuuntuvaan kylkeen nähdäkseni, kun kone teki työtään. Sain kokeilla toisen kyljen kohdalla itsekin, ja kylläpä se oli alkuun jännittävää - kai mä pelkäsin, että tyyliin pilaisin tamman turkin tai sohaisisin vahingossa jotenkin. Tulevalle eläinlääkärille siis ehkä ihan korkea aika kokea tämäkin. Kone tuntui painavammalta ja jollain tapaa vakaammalta mun kädessä kuin koiran trimmeri, jota joskus olin käytellyt jollain hoitokoiralla. Mutta ihan hyvin se meni, joskin Salma sai vähän tasoitella mun jälkeen muutamia raitoja. Lopulta Vappu oli valmis ja seisoi irtokarvakedon keskellä. Sillä oli karvaiset jalat ja pää, ja (puolueellisen) hoitajansa silmissä se näytti entistäkin sporttisemmalta. Mä pyyhin pehmoisella harjalla irtokarvoja Vapun kyljestä sillä välin, kun Salma siivosi lattian.

- Hienohan siitä tuli, Salma sanoi iloisesti otettuaan askeleen taaksepäin tarkastellakseen lopputulosta.
Vappu oli valmis loimitettavaksi ja ulos vietäväksi. Sääolot huomioiden mä heitin sille sadeloimen niskaan, ja ripustin uuden elämän saaneen fleeceloimen koneesta narulle kuivumaan. Sitten mä vein Vapun ulos esittelemään kavereilleen uutta tuulitakkiaan, joka tosin oli luultavasti aiemmin kiertänyt useamman tätä ihmettä katselevan Seppeleläisen ponin käytössä. Katselin hetken aikaa tyytyväisenä tihkusateessa ulkoilevia poneja, kunnes mun oli myönnettävä, että nyt pitäisi oikeasti palata niiden koulukirjojen kimppuun - olin jo vältellyt opiskelua riittävästi yhdelle päivälle.

[Anne]

Kesäunia



Alviina näki unta kesäisestä ratsasteluhetkestä Iitan ja Vapun kanssa. Remake tästä

[sinimaria]

19.4.2022 Vapun kanssa kentällä maastakäsin


Mahassa lenteli perhosia, jos olisi ollut ihan hiljaista olisi voinut kuulla siipien iskut. En tiedä mikä oli saanut minut hakemaan hevosenhoitajaksi isolle tallille. Olin kuulut pelkkää hyvää Seppeleestä jo kylällä. Olinhan vasta muuttanut tänne, ongelmia ja menneisyyttä pakoon. Huokaisin syvään ja avasin tallin oven. Kävelin käytävilläja katselin paikkoja. Olin ollut aikaisemmin yhteydessä Emmyn kanssa ja sopinut kaikesta.

-Hei. Sä oot varmaan Sini-Maria? kuului selkäni takaa. Käänähdin äkkiä ympäri ja näytin varmaan peuralta ajovaloissa.

-Joo'o. Olen. sain takeltua suustani. Miksi juuri nyt ujouteni piti puskea esille.

-Ei ollut tarkoitua säikäyttää. Oon Emmy ja näytän sulle äkkiä paikat ja Vapun niin pääset jatkamaan. Emmy sanoi ja minä tyydyin vain nyökkäämään. Sydän hakkasi viimeistä päivää ihan kun se olisi halunut ulos. Miksi mun pitää olla näin ujo ja pelkuri. mietin samalla kun käveltiin tallia ympäri.



Harjasin Vappua pitkin vedoin, kevät oli tulossa ja karvan lähtö hyvässä käynissä. Puin Vapulle suitset ja lähdettiin kentälle vain kävelemään maastakäsin. Kiereltiin kenttää ympäri tehden erilaisia ympyröitä ja pysähdyksiä tutustuttiin vain toisiimme. Puolen tinnin kuluttua lähdin taluttamaan Vappua takasin sisälle. Harjasin vapun ja vein sen ulos takasin. vein harjat paikoileen ja pesin kuolaimet. Sitten lähsin kotia.

[Iiris]

Vappu syyskuussa?
No, kyllähän sitä sanotaan, että vappu ei lopu ... 
03.09.22

Syyskuinen sade kasteli minut pyörämatkallani päästä varpaisiin. Olin lähtenyt hyväuskoisena pyörällä kohti Seppelettä, koska lähtiessä ei satanut – vaan toisin oli perille päästessä. Nousin pyörän satulasta ja mietin hetken, mihin pyöräparkani jättäisin. Liekkijärvi oli sen verran jumalan selän takana, että oletin, ettei kovin aktiivisia pyörävarkaita kylältä löytynyt, mutta mistä sitä koskaan tiesi. Sitä paitsi Liekkijärveläiset tuntuivat olevan niin pakkomielteisiä arsonistisen kyläpahasensa nimestä, että tiedä vaikka polttaisivat viattoman pyöräni jos sen jättäisi lukitsematta.

Niinpä astuin pyöräni kanssa pientareen puolelle ja lukitsin sen järeällä lukolla aitaan kiinni. Kun pääsin astumaan tasaiselle maalle pientareen kosteudesta, katsahdin irvistäen parkkipaikkaa ja sen takana siintävää tallirakennusta. Aurinko mollotti yhä taivaalla, valaisten toki syyskuista iltaa, mutta se oli visusti paksun, harmaan pilvipeitteen takana, että koko tallipiha oli yhtä liejua ja mutaa. Huokaisin dramatiikkaa äänessäni, tunkien käteni tummanvihreän takkini taskuihin ja lähdin astelemaan kohti tallirakennusta, joka kohosi harmauden ja lakonisuuden keskellä lupaavana kuivuuden ja lämmön satamana.

Sinänsä oli sopivaa, että vappu oli kylmä, kalsea ja sateinen. Se työväenpäivä, siis, ei hevonen. Vappu, joka jossain päin tallipihaa (tai kenties sisällä? Se olisi huomattavasti miellyttävämpää.) lymyili, vaikutti tosin hevoselta, joka ei pienestä kalseudesta hätkähtänyt. Se oli varsin hyvä, moista hevosmaista positiivisuutta kaipasin tähän syksyyn.

Pujottelin tallipihan läpi vesilätäköitä väistellen, välillä sihahtaen pahantuulisesti, kun astuin kuitenkin johonkin epäsopivaan kohtaan ja joko uudenkarhea jodhpuri liukui pari senttiä märällä mutamaalla tai jalka upposi enemmän, kuin luulinkaan. Pirun syksy. Musta, uusi nahka oli tallille päästyäni jo mukavasti ruskeankirjavassa lietteessä.

Tallin ovilla vatsanpohjaani kouraisi – tästä tämä taas lähtisi. Oven avatessani vastaan tuli kotoisa tuoksu heinää ja hevosta. Tallin sisällä ei ollut tietoakaan sateesta – lämmin, heinäntuoksuinen ilma roikkui ilmassa vastaanottavaisena. Toki, muutamat loimet, jotka oli tuotu kuivumaan käytävällä olevien karsinoiden edustoille, toivat ilmaan paksun, syksyisen kosteuden, mutta niin kauan, kuin sisällä tallissa ei ollut kolmen sentin mutakerrosta lattialla, olisi kaikki toistaiseksi hyvin.

Olin käynyt Seppeleessä kerran aikaisemmin sopimassa alkeistunneista. Silloin oli tavannut opettajaa (Anni? Anne? Joku A-veijari, kuitenkin) toimistossa, mutta silloin Vapun hoitamisesta ei ollut vielä sovittu – niinpä minulla ei ollut ajatusta, missä kyseinen suomenhevonen mahtoi asustaa. Olin laittanut viestiä tallille jälkeenpäin, kun olin selaillut tallin sivuja etsien alkeistuntien maksun tilinumeroa, mutta katseeni oli vähän väkisinkin osunut hoitajia etsivien hevosten listaan. Vaikka muistelin omilta aiemmilta ratsastusvuosiltani hoitamisen olevan enemmän pikkulikkojen hommaa, en voinut väittää edes itselleni, etteikö se olisi kiinnostanut. Varsinkin kun tallilla käynti kerran viikossa tuntui kovin karulta ajatukselta – eipä minulla paljon muuta tekemistä täällä perähikiällä ollut töiden lisäksi. Niinpä muutaman hevosen esittelyä luettuani totesin, että Vappu oli suklaasilmineen päässyt niskan päälle; toki kiltin ja kuuliaisen oloinen luonnekuvauksin siihen vaikutti. Niinpä olin illanhämyssä näpytellyt tallille viestiä, voisinko aloittaa Vapun hoitajana ja tulla moikkaamaan tammaa tänään.

Mutta ensin hoitohevonen pitäisi löytää, että sitä voisi käydä rapsuttelemassa ja moikkaamassa.

Lähdin kävelemään pitkin tallin pääkäytävää – oli shettiskarsinaa, Paahtovanukasta, Grandynoiria ja Neiti Huhtikuuta. Vappuhattua ei tosin näkynyt – kurtistelin kulmiani ja kävelin tallikäytävän uudelleen läpi. Ei, ei Vappua. Hetken aikaa pohdin, pitäisikö minun lähteä sokkona etsimään kyseistä hevosta käsiini, mutta sitten mielessäni välähti sarjakuvamaisesti hehkulamppu – toimisto, jossa olin vieraillut, oli täynnä ties mitä lippuja ja lappusia! Ehkä sieltä löytyisi.

Niinpä tarmokkaat askeleeni veivät minut toimiston ovelle, johon koputin pari kertaa terävästi. Vastaukseksi ei tullut kuin hiljaisuutta, joten astuin sisälle tyhjään tilaan ja aloin käydä läpi papereita pitkin pöytiä ja seiniä. Viimein katseeni osui käsin kirjoitettuun lappuun, jonka yläosassa luki paksuin, boldatuin kirjaimin ”TARHAUSJÄRJESTYS”. Astuin kyseisen lipareen kohdalle ja aloin käydä läpi listaa hevosten nimistä.

Vappu, Vappu, Vap—Pihatto?

Ja missähän hitossa oli pihatto – olin jo aiemmin huomannut, että tallipihalla oli useampaa rakennusta, tiedä sitten kuinka moni oli hevosten asuinkäytössä. Nostin toisen käteni kasvojeni eteen, nakertaen mietteliäänä geelilakattua kynttä – kai sitä pitäisi lähteä ulos sateeseen etsimään Vappua. Yritin kovasti olla pyörittelemättä silmiäni.

Tallin ovella tuli kuitenkin vastaan röökinkäryinen, pikkuinen blondi, joka näytti siltä, että kolmas jalka teki tuloaan otsalohkoon. Olin kävellä naista päin, kun molemmat olivat ovella samaan aikaan, molemmat näyttäen aikalailla yhtä hämmentyneiltä sekunnin murto-osan ajan.

”Moi. Tiiätkö mis pihatto on?” kysyin sitten suoraan, kun ensimmäisenä sain suuni auki, blondi näyttäen hetken puusta pudonneelta.

”Öö, joo, se on tuolla… Tiiätkö sä parkkiksen? Siinä vieressä. Kui?” blondi viittoi kylmään ulkomaailmaan. Parkkiksen vieressä? Voi ny saatana.

”Aattelin käydä hevosvarkaissa.” Sanahdin kuivasti, hymyillen ilotonta ja yhtä kuivaa hymyä blondille, ennen kuin jatkoin. ”Mä alan hoitaa Vappua, ja se on vissii pihatossa.”

”Ai, joo! On se.” pikkublondi nyökytteli, vilkaisten sitten taakseni talliin, kun joku hevosista toisessa päässä pääkäytävän karsinoita kolisteli. saaden sitten naisen pujahtamaan ohitseni ja karjumaan hevoselleen? Hoidokilleen? No, jollekin hevosparalle kuitenkin. ”Voi vittu Windi, tuun kohta!!”

Olin jo lähdössä pihalle tallista takaisin kaamoksenväriseen ulkoilmaan, kun blondi huikkasi perään. ”Ainii, oon Cella! Tuu kysyy jos on jotai!”

”Iiris” mutisin takaisin, lähtien lampsimaan pihan poikki kohti pihaton rakennusta – suomenhevoset olivat niin pirun säänkestäviä, että varmaan Vappu olisi jossain lammikossa seisomassa että varmasti kastuisin alkkareita myöten.

Minulla kävi kuitenkin onni – pihattoa lähestyessäni katselin aitausta laskelmoivana – ei hevosia. Niinpä pujahdin pihaton ovesta sisälle, pois sateesta.

Pihaton sisärakennuksessa hengasi nelisen hevosta; tupsujalkainen tankki, sporttinen, kirjava tamma (ja oliko tuo varsa sen jaloissa?! En kestä, kuinka söpö.) ja kaksi suomenhevosta. Räpäytin silmiäni pari kertaa – Vappu oli kuitenkin tunnistettavissa. Toista suomenhevosta hivenen vaaleampi ja inan pienempi Vappu kyhnytti juuri itseään pihaton väliseinää vasten näyttäen vähintäänkin euforiselta. Pienet oli ilot.

”Vappu? Vappuu, tuutko tänne?” ääneni oli hellä ja pehmoinen – pehmoisempi kuin se oli ollut vuosikausiin. Tamma käänsi päänsä kohti minua pörröiset korvat pystyssä, sitten ottaen pari kokeilevaa askelta kohti. Olin ryöstänyt toimistosta ”näytepussi”-lapulla olevia, hieman kovettuneita hevosennameja pari taskuni pohjalle, kaivellen ne nyt kämmeneeni. ”Tuu vaa – heei, moi.”

Höpöttelin hevoselle rauhaksiin, samalla koko muu tammalaumakin lähtien tulemaan kohti (selvästi arvasivat, että minulla oli muutakin kuin vain kauniita sanoja tarjolla). Vappu tuli kuitenkin eteeni nuuhkimaan taskujani ja lopulta kämmentäni, kun ojensin muutaman hevosennamin tammalle. Pehmeä turpa kosketti kättäni ja haki herkut hyvillä mielin suuhunsa, samalla kun ainakin lehmänkirjava mammatamma menetti kiinnostuksensa.

Hymyilin hiljaksiin Vapulle, joka töykki ja haisteli taskujani lisäherkkujen toivossa. Nostin käteni rapsuttamaan tamman valkeaa läsipäätä, kyhnyttäen otsan keskeltä paksun, vaalean otsatukan alta, tamma puskien kättä vasten massiivisella päällään.

”Meistä tulee ihan hyvät kaverit, eiks vaan Vappu?”

[Iiris]

Syyspesu
Kuinka v*ttuilla hoitajallesi 101, kirjailijalta Vappuhattu. 
25.09.22

Kylmä syystuuli riepotteli hiuksia, kun vedin pyörän parkkiin pihaton seinustalle. Tätä se oli ollut viimeiset kolme viikkoa – pyöräily tallille, Vapun kanssa aidalla juttelu ja pyöräily takaisin kotiin. Miltei kuukausi Vapun hoitajana – enkä ollut hoitanut hevosparkaa vielä kertaakaan.

Jos joku kysyisi, olin vain ollut kiireinen. Kiireinen ja väsynyt. Hirveästi töitä. Käynyt vain nopeasti tallilla.

Tiesin kuitenkin täysin, mistä haluttomuuteni puunata nimenomaisesti Vappua oli – se tuntui sitoutumiselta. Viikottaiset ratsastustunnit olivat aivan eri luokkaa – hevoset vaihtuivat, tehtävät vaihtuivat. Ratsastuksen voisi lopettaa, jos siltä tuntuisi. Vetoaisi kipeytyvään jalkaan tai ajanpuutteeseen.

Vapun hoitajana asia oli kuitenkin eri – se tarkoitti, että kävisi tasaisesti, aina samassa liinaharjassa kiinni. Sitoutuminen tarkoitti jäämistä – ja se oli pelottavaa. Erityisesti, kun kyseessä oli Liekkijärven kaltainen takapajula.

Puhalsin keuhkoni tyhjäksi, ikään kuin suureenkin koitokseen valmistautuen. Olin jo Vapun toki hoitanut muutaman kerran tunneille – viimeisimpänä maastotunnille – mutta se oli eri asia. Ainakin omassa päässäni.

Sunnuntai tallilla oli hiljainen – tunniton päivä jätti tallille pyörimään vain yksityistenomistajia, pari työntekijää, ehkä jotain hoitajia. Vatsaani kipristi, kun vilkaisin kohti tallirakennusta ja pohdin itsekseni, olikohan Cella tallilla. Emme olleet jutelleet mitään viestittelyn jälkeen ja radiohiljaisuus kaivoi. Niin itsevarma kuin olinkin, niin moinen hiljeneminen tuntui oudolta, ehkä jopa vähän loukkaavalta. Ensin itse kertoo kuinka haluaisi pussata, ja seuraavaksi ei sanokkaan mitään. Tungin käteni tallipusakan taskuun ja ongin puhelimen esille – hetken ajan peukalo lepäsi näytön lukituskoodin päällä, kunnes puhelin tuli tungetuksi takaisin taskuun. Ehkä se näyttäisi siltä, että katsoin vain kelloa. En tosin tiennyt, mitä kello oli – ehkä jotain kolme? Kaksi? Puoli neljä? Noloa. Ihan kuin joku teini.

Lähdin lampsimaan pihattoon, napaten riimunnarun aidanseipäästä mukaani (joku varmaan oli unohtanut – ja jos joku sitä kaipaisi, niin mitäs jätti lojumaan!!) ja naksautin pari kertaa pihaton tammalaumaa kohden. Muhkun, ison tamman takaa kurkkasi Vappu korvat sievästi hörössä ja niin ällöttävää kuin se olikin, niin hymy nousi väkisinkin suupielilleni. Vappu lähti lönkyttelemään laiskasti kohti, kenties rapsutusten toivossa. Ojensin käteni tamman vaaleaa turpaa kohden, rapsuttaen läsin keskiosasta.

” ’Sup, friidu?”hymähdin, ottaen suomenpiekkarin riimusta kevyesti kiinni ennen kuin sain kliksautettua riimunnarun pikalukon kiinni.

”Ette te muut.” tuhahdin, kun Vapun perässä oli tulossa yksi jos toinenkin – ja vilkasta varsaa sai pitää niin pirusti silmällä – saaden kuitenkin Vapun ja itseni ihan nätisti pihaton ulkopuolelle. Lähdin taluttamaan pikkuruista suokkia läpi tallipihan, yrittäen väistellä isoimmat vesilätäköt.

Tallikäytävällä haisi hevoselta ja märältä heinältä, kun pujotin itseni ja Vapun ovesta sisälle. Vappu tuntui olevan (minun harmikseni) niitä hevosia, joita ei vesi haitannut sitten yhtään – niinpä olin ajatellut tehdä tammalle kunnon tehopuunauksen tulevaa viikkoa varten. Siihen ei toki vaikuttanut se, että olin jo vähän urkkinut tuntilistoja ja voisin päästä Vapulla ensi tunnillakin… Ja toki, vähemmän itsekeskeisesti ja omaa egoa kiillottaen, peseminen tuntui olevan sellainen toimenpide jossa voisin vähän bondata Vapun kanssa enemmän, kuin perus harjaus-kamat päälle-tunnille-meiningeissä.

Taluttelin Vapun pesuboksiin, laittaen sen kiinni molemmilta puolilta. Tamma alkoi liki välittömästi roikuttaa päätään, liero tiesi mitä oli tulossa – joten ei kai siinä auttanut muu, kuin alkaa täyttää sankoa lämpimällä vedellä. Syksyn kylmetessä päivä päivältä, ei Vappua kehtaisi kokonaan pestäkään ennen seuraavaa kevättä. Jossain hienommalla tallilla olisi varmaan ollut solarium, mutta tässä nyt oltiin…

Pudotin sienen pesuveteen, annostellen saippuan ämpäriin ja tepastelin sitten Vapun vierelle.

---

Siitä alkoikin pitkä puunaus ja kyhnytys – yritin pestä kaikki hikikertymäkohdat niin pirun hyvin, että hevonen ei haissut enää kuin kukkasille ja kevätniityille ja vähitellen kertyvä talvikarva oli pehmeämpää kuin mikään. Koko pesutoimenpide kesti lähemmäs pari tuntia – vedettyäni ylisuuret, joltakulta ryöstämäni lainaamani vanhat nokialaiset kumpparit jalkaan, aloitin pesemällä Vapun selän, kyljen ja muutenkin ”ylemmän” osion, jotta se ehtisi kuivua mahdollisimman hyvin. Vappu seisoi alahuuli lörpöttäen puoliunessa, kun vedin sen kaulan hikiviilalla (oma otsa aivan hiessä) kuivaksi ylimääräisistä vesistä. Käsittelyn saivat myöskin vaaleat jouhet – sieville, pehmoisille leteille jätetty harja roikkui pian kaulaa vasten samalla kun dumppasin tamman hännän lämpimään veteen, mutarippeet ja syksyiset ryönät pesten pitkistä jouhista irti.

Kun lopultakin alkoi olla aika siirtyä Vapun jalkojen pesuun, oli tamma aivan pystyyn kuolleen näköinen – hinkatessani vuohiskuoppia pehmeällä sienellä, sain koko ajan olla skarppina kun Vappu nojaili aivan häpeilemättä minuun.

Suomenhevonen havahtui kunnolla vasta, kun aloin kahistelemaan loimia – fleeceloimi päällä seisoskeleva Vappu oli kerrassaan söpö näky, kun kaivoin puhelimeni esille näpsäistäkseni kuvan. Tallin valaistus ei ehkä imarrellut, mutta … No, pikkuvikoja. Mutta somekelpoista kuvaa ei kyllä täällä saisi. Huokaisin dramaattisen syvään pesuboksin edessä, miltei pompaten ulos nahoistani, kun kuulin jonkun puhuvan.

”Mitä nyt?” käännyin katsomaan sivulle, jossa brunette tyllerö – kuka se oli? Liisa? Linnea? Liivate?? – seisoi silmät suurina. Jotenkin hirveän heinäkeosta kaivetun näköinen naapurintyttö räpäytti silmiään odottavasti ja tajusin tuijottavani.

”Aa, ei mitää. Kunhan huokailin.”

”.. Okei.” nainen – Liinu!! Se se oli – sanoi vähän hitaasti, hymyillen kainosti. ”Tuutko kahville, siellä on kuulemma justiinsa äsken keitettynä.”

Ah, se oli se Seppeleen whatsappiin tullut ilmoitus, jota en ollut jaksanut lukea ajatuksen kanssa.

”Joo, tietty – kehtaakohan tota vaan jättää tohon? Sais vähä kuivahtaa ennen ku heitän takas ulos.” kysäisin, nyökäten kohti Vappua, joka oli nyt edes vähän enemmän hereilllä kun oli pää mahdollisimman pitkänä haistelemassa ja tervehtimässä Liinua.

”Kyllä varmaan.” Liinu nyökkäsi, tosin näyttäen epäröivältä – no, sanoisin sitten, että Liinu sanoi jos joku kyselisi perään.

Liinun mennessä jo ylös taukotilaan, vaihdoin kamalat nokialaiset nopsaan omiin kenkiini, tömistellen ylös vanhalle arvattaen heinävintille ja taukotilaan. Liinun lisäksi tupapöydän päässä istuskeli Hannes – äyskähdin itsekseni, siinä oli taas yksi tekstiviestisankari. Tosin omasta syystäni …

”Ai Hannes, moi – öö, tota, sori siitä viestistä --” aloitin änkyttämään vaikeana (Hannes ei pitänyt minua enää coolina!!!!) kunnes Hannes heilutteli kättään.

”Kyllähän minä sanoin, että sinusta tulee hyvät energiat! Tiedätkö, epävarmuuteen auttaa parhaiten angeliitti, siinä on aivan ihania voimia… Ja toki, jos haluat kanavoida universumin viestejä selkeämmin, niin sininen kvartsi ja labradoriitti ovat siihen lähimmät ystäväsi.”

Okei, full crazy. Kuinka kivaa.

”Selvä.” sanahdin, ilme värähtämättä samalla kun mietin, oliko Liekkijärvellä mahdollisuutta jättää anonyymi vinkki mielenterveyspotilaista. Liinu näytti siltä, että oli kuullut tämän kaiken ennenkin – ei siis kyseessä tainnut olla mikään uusi juttu tai akuutti psykoositila. Coolcoolcoolcool.

Astelin kahvinkeittimelle, kaataen kupillisen epämääräisen väristä kahvia ja vaikka kuinka laitoin siihen niin sokeria kuin maitoakin, niin pirun litku maistui edelleen siltä, että se olisi kaivettu paikallisen vegaanikahvilan sunnuntairoskien seasta. Hyi saaaasta.

Ihan hissuksiin join kahviani lyhyin hörpyin, keskittyen lukemaan jotain vanhaa tiedotetta seinällä, kunnes Hannes avasi suunsa ja alkoi kysellä jotain omista kristalleistani (kuulemma jokaisella pitäisi olla kotonaan ainakin kvartsi eteisessä, se auttaa ja suojelee niin paljon!!) kun totesin, että Vappu oli nyt ihan tarpeeksi kuiva.

Niinpä kippasin loput kuppaisesta kahvistani alas viemäristä ja huikkasin, että menisin viemään Vapun pihalle.

Vappu oli poissa ollessani onnistunut kaatamaan pesuämpärinsä, mutta eipä onneksi sen suurempaa – niinpä nappasin tamman narun nokkaan vaihdettuani sille uuden, kuivan fleecen päälle ja lähdin viemään sitä pihattoon. Vappu kipitti iloisesti laumansa sekaan ja jäin hetkeksi pohtimaan, jäisinkö vielä tallille – sitten totesin, että Hanneksen kristallipsykoosit olivat liian iso riski, joten nappasin pyöräni ja polkaisin kotia, kellekään enempää mitään sanomatta.

---

Kotiin päästyäni olin laittamassa viestiä, että joku ottaisi Vapulta loimen pois, kun tajusin, että puhelimeni ei ollutkaan takkini taskussa. Huokaisin, ties kuinka monetta kertaa tänään, syvään ja lysähdin sohvalle – ehtisin hakea puhelimen tallilta myöhemmin, sinne se oli varmaan taukohuoneen pöydälle jäänyt …

Seuraavan kerran, kun avasin silmäni, olohuoneen kello näytti vähän yli kuutta. Kiroilin itsekseni, kaivaen työpuhelimeni esille, jos kuitenkin soittaisin omaan luuriin ja tarkistaisin, ettei se ole missään kotona. Uusi reissu tallille ei pahemmin huvittanut … Työpuhelimen ruudussa odotti kuitenkin sen verran monta vastaamatonta puhelua äidiltä, että se saisi olla akuutimpi. Nostin puhelimen korvalleni. Se ehti tuutata kahdesti.

”Ja su, mama?” hymähdin puhelimeen, tukien sen olkapään ja korvan väliin. ”Oot soittanut?”

”Voi hyvä luoja!!” äitini henkäisi puolittain omien sanojeni päälle. ”Luulin, että sut on kidnapattu kun et vastannut puhelimeen” Voi hyvä pyhä Jeesus, olin jo laittamas isäsi ajamaan sinne.”

”Eeei, mun puhelin jäi vaan tallille. Sori.” naurahdin kuivasti puhelimeen. ”Josta tuli mielee, et mun pitää lähtee hakee se – moido!!”

”Ei kun Iiri---”

Tuut tuut tuut.
Välillä oli paha mieli, kun tajusin kohtelevani äitiäni kuin pahin teini.

Halusin kuitenkin puhelimeni takaisin – se piti sisällään valtaosan identiteettiäni ja liikaa hukattavia asioita. Niinpä polkaisin takaisin tallille pimenevän, sateisen taivaan alla, tihkusateessa polkien normaalia ripeämmin tallille, ennen kuin sade pahenisi.

Kun pääsin tallin pihaan, kävin hakemassa puhelimeni ja astelin takaisin ulos, tarkoituksenani lähteä samointein kotiin.

Katseeni osui kuitenkin väkisinkin pihattoon – ilmeeni kuitenkin jähmettyi, kun laskin hevosia. Ruskea, ruskea, vaalea, varsa … Hetkinen, missä oli pesty ja puunattu liinakko?

Talutin pyörääni yltyvässä sateessa lähemmäs, aikomuksenani kurkata, oliko Vappu kerrankin sadetta paossa pihaton sisärakennuksessa – ja kauhukseni tajusin, että Vappu oli kuin olikin yksi ulkona olevista hevosista.

”VITTU VAPPU”