Vapun hoitokirja

[Iiris]

Hubertusratsastus 2022
Eli kuinka olla vähättelemättä sitä ratsukkoa, joka kiertää kaikki esteet
02.10.22

Mä olin nähnyt hubertusratsastusreissun mainoksen jotain viikkoa aiemmin seinällä - ja toki heittänyt listan perään itteni ja Vapun. Maastoesteille meillä ei ois mitään asiaa, mutta totta puhuen mun teki mieli shoppailla itelleni joku törkeen hieno uus tweed-tyylinen ratsastustakki, ja ... No, tää oli hyvä syy. Kuka sit oiskaan uskonut, että mä ja Vappu oltais kiidetty Muhkun ja Annan perässä sellasta kyytiä, että jäi kaikki isot puokit ja hurjat hevoskokoset ratsukot jälkeen, kun Vappu pisti mitä piekkarin jaloistaan pääsi ja kettupuuhka päätyi mulle ja Vapulle!

[Iiris]

Lumensyönnin maailmanmestaruus

Kunhan ei syö keltaista lunta

05.12.22

Mä en mitenkään erityisesti halunnut vähätellä Vapun järjenlahjoja - pääosin se oli aika perus suokki, se joskus hölmöili ja välillä mä melkein näin, kun rattaat sen päässä kääntyi... Mutta tänään Vappu oli kyllä herännyt jostain ihan toisesta todellisuudesta. 

Mä olin tarkistanut, että Vappu olis tänään tunneilla - sillä oli illalla estetunti ja puomitunti, joka tarkotti että kakarat kävis sen kimppuun vasta joskus neljältä. Mä en jaksanut leikkiä, että oisin nauttinut muksujen seurasta. Mä sain kuulla ihan tarpeeks ihan jo alkeistunneilla, kun kaikki muut oli tyyliin peruskoulussa, ja mä koitin olla repimättä hiuksia irti iteltäni, kun joku ei tienny vasemman ja oikean eroa. Ei sillä, mä olin nähny ainakin kahden vakinaisen seppeleläisenkin meittivän hetken, jos mä olin sanonut niille oikea tai vasen, kun ne oikeesti joutu miettimään sitä. Ehkä se oli vaan jotain Liekkijärven vedessä, joka lamautti aivosolut kun oli suunnista kyse. 

Anyway - mä halusin aikaa Vapun kanssa, ennen kuin lauma suuntarajottuneita kakaroita olis sen (ja mun) kimpussa. Ja myöhemmin päivää miettiessäni mä voisin tosiaan todeta, et tänään Vapulla oli sellanen päivä, että se ois voinu kävellä päin seinää enkä ois ees yllättynyt. 

Mä olin saanut heti aamulla kaikki työt tehdyksi ja olin tallilla puoliltapäivin. Lumen tultua mä en voinut enää pyöräillä menemään eestaas tallille, mutta mun onneksi mä en ollut ehtinyt kävellä kuin reilun vartin verran Seppelettä kohti, kun Hannes bongasi mut matkalta - sen auto oli ihan törkeän hieno ja moderni. Sen takapenkki oli täynnä jotain bokseja. Se koitti selittää mulle matkalla, että se oli hankkinut jotain sellasia kristalleja, jotka oli jotenkin yhteydessä horoskooppeihin ja tuleen. Jotain lämpimyydestä. Mä en kuunnellut puoliakaan, vaan nyökkäilin sillon kun se oli kohteliasta ja esitin pari kertaa yllättynyttä, ja se riitti ukolle kun se kerto suu vaahdossa murikoistaan. 

Tallilla se yritti passittaa mulle pari laatikkoa kannettavaksi, mutta mä sanoin hirveen nopeesti, että mun on tosi vaikee kantaa mitään talvisin kun on liukasta. "Ymmärrät varmaan". Se tepsi aina - kukaan ei kyseenalaistanut jos ontuva tyyppi kieltäytyi jostain, koska ne ois näyttänyt vuosisadan mulkuilta, ja sama päti jopa Hannekseen, joka oli muuten kaikkia järjen ja sosiaalisten sääntöjä vastaan painiva tyyppi. 

Niinpä mä jätin Hanneksen huhkimaan itekseen murikkapakettiensa kanssa ja suuntasin pihaton suuntaan. Karvakaverit pihatossa nosti melkein kaikki päätään, kun mä lampsin kädet takin taskuissa pihaton äärelle. Kaikki, paitsi Vappu.

"Vappu hei, mikä homma. Ooksä suuttunu mulle." Mä naurahdin, samalla kun pujottauduin aidanpielestä sisälle, huhuillen liinakkoa, jonka turpa pysyi maassa. Lähemmäs päästyäni mä totesin, että Vappu rouskutti menemään jäistä lunta - vieressä oleva vesisanko oli varmaan ollut pinnasta jäätynyt, ja kun jää oli rikottu niin jäähileistä vettä ja kokkareita jäätä oli lentänyt reunan yli - ja nyt Vappu veti ihan silmät soikeena sitä vesisohjoa maasta.

"Onks sulla kaikki ok?" Mä naurahdin uudestaan, koittaen nostaa Vapun päätä hivenen - oliks sillä jano, eikä tajunnut että jää oli rikottu? Vai mikä homma?

"Ai sä olitkin siinä!" tuttu ääni kuului pihaton rakennuksesta, pian Eedin näennäisesti iloiset kasvot kurkaten nurkan takaa. "Ihmettelinkin, kuulinko jo omiani, mutta sähän täällä puhuitkin."

Mä hymyilin vähän vinosti gingerille, nyökäten tervehdykseksi ennen kuin hyppäsin suoraan asiaan. "Vappu vetää tääl iha himona lunta."

"Joo, se tekee sitä talvisin."

Mä räpäytin hitaasti silmiäni. Eedi tuijotti takaisin. Mä en osannut kuin nyökätä ja katsoa Vappua, joka hamusi poni-jäähilejuomaansa tyytyväisenä. Se vilkaisi muhun kuin tietäen, et siitä puhuttiin - sen kieli roikkui vähän ulkona, ja siihen oli tarttunut kimpale jäätä. Mä en tiedä miksi, mutta Vappu muistutti mua jostain taaperosta, joka söi lunta. Tai nuoli jäätynyttä lyhtypylvästä.

Kuten sanottua, mä en halunnut vähätellä Vapun järjenlahjoja, mutta. 

Lopulta mä päädyin riistämään Vapun pihatosta nuolemasta jäätä ja lunta maasta ja köpöttelin sen kanssa talliin, harjaten sitä vaikka ja kuinka kauan, kuunnellen tallin käytävällä soivaa jouluhumppaa ja hyräillen mukana samalla, kun letitin liinakon harjaa. Jossain kohtaa Hannes ilmestyi talliin ja alkoi käydä jokasen hevosen karsinassa. Sen vierailua seuras aina kolahdus ja sit se tuli pihalle.

Kun mä myöhemmin kävin tutkimassa, mitä Hannes oli kolistellut, niin se oli jättänyt jonkun kiven jokasen hevosen vesiastiaan. Mä en uskaltanut kysyä, miksi - ehkä parantamaan hevosten veden viboja tai energiaa tai jotain.

Anyway, tuijottaessani jonkun kopukan vesiastian pohjalla lepäävää sileää, punertavaa kiveä mä onnekseni pystyin toteamaan, että ei mun tarvinnut olla Vapun järjenlahjoista huolissani - jos joku, niin Hannes oli tärähtänyt äijä. 

[Iiris]

Heppaterapiaa
Tohtori Vappuhatun vastaanotto, kuinka voin auttaa?
26.12.22

Liekkijärvellä oli ihan laittoman kylmä. Okei, ehkä sillä oli jotain tekemistä asian kanssa, että aamuaurinko ei ollut vielä edes noussut. Kylmä tuuli pureutu mun poskiin, tai niihin kohtiin mitkä näkyi paksun villahuivin takaa. Mun kädet oli tungettu syvälle talvitakin taskuihin, kun mä kävelin pimeetä tienlaitaa, popittaen musiikkia kuulokkeista niin kovalla, että pää oli haljeta. Se oli just sopivaa siihen hetkeen, tosin - mun pää oli liian täynnä kaikkea, ja asioiden hukuttaminen bassonjytkeellä oli huomattavasti terveellisempää kuin mun muut vaihtoehdot. 
Mä olin vasta tullut takaisin Liekkijärvelle samana aamuna - alun perin kun mä varasin bussilippua Helsinki-Liekkijärvi-välille, mä olin ajatellut että menisin kotiin ja nukkuisin pitkään ja heräisin silleen, että menisin tapaninpäivän maastolenkille muiden mukana. Mutta ihan vaan muutama päivä porukoilla Helsingissä, pääkaupungin vielä sekopäisemmässä kiireessä joulun alla ja viimeaikaiset tapahtumat - mä tarvitsin kipeästi kavioterapiaa. Niinpä mä olin laittanut viestiä jo edellisenä iltana Emmylle - saisinko mä mennä heti aamulla tallille hoitamaan Vappua, voisin siivoilla vaikka pihattoa ja muuta jos vaan saisin luvan mennä pyörimään aamutallilaisen jalkoihin. Ei Emmyllä mitään sitä vastaan ollut, se oli vähän ihmetellyt mutta mä olin vaan todennut että joulu oli rankka ja mä kaipasin tekemistä ei-verisukulaisten kanssa. 

Ja siinä mä nyt sitten olin, palelluttamassa nenääni irti kävelemässä ojanpiennarta pitkin kohti Seppelettä pimeydessä, 90% varmana, että joku landelainen susi tulisi ja söisi mut ihan kohta. Tai mahdollisesti karhu. Mä en totta puhuen ollut koko aikana, jona olin asunut Liekkijärvellä, uskaltanut googlata oliko tällä alueella mitä suurpetoja. Koska jos mä tietäisin, mä en varmaan ikinä menis maastoon. Tai lähtis keskustasta. Tai kotoa. 

Mä olin jo aika varma, että mun reidet jäätyisi umpijäähän kun mä kävelin aamupakkasessa keskellä peltoja, kunnes mä viimein näin Seppeleen kultaiset valot, jotka suorastaan kutsuivat luokseen. Mä laitoin töppöstä toisen eteen, kääntyen tallin parkkikselle ja oikoen pientä kinttupolkua pitkin kohti tallirakennusta - joku kärräsi just hevosia ulos. Hämärässä mä en ensin ees tunnistanut, kuka se oli, ennen kuin tajusin sen olevan Eedi. Se hymyili mulle tosi aurinkoisesti, ihan kuin ei olis ollut ihan helvetisti liian aikasta moiselle ja hiljensi Kosmoksen menoa, kun loimitettu ruuna meinasi puoliunessa jatkaa matkaa vaikka taluttaja hiljensi ja lopulta pysähtyi. 
"Huomenta! Emmy laittokin viestiä, että sä tulisit jo aikasin kattomaan Vappua" Eedi jutteli samalla kun mä kävelin lähemmäs sitä ja tummaa ruunaa, kädet yhä taskuissa. 
"Mm. Voin mä suaki auttaa jos on jotai, mut lähinnä mä tulin kattomaan Vappuu." Mä näin Eedin silmistä, että se yllätty - let's not kid ourselves, mä olin yks viimisiä tällä tallilla, jotka teki mitää ylimäärästä. Mut nyt mä tarvitsin jotain tekemistä tai mä räjähtäisin. "Onks siel kahvii?" Mä en myöskään ollut kahvinjuoja, mut poikkeus teki säännön. 
"Öö -- on siellä, joo. Kyl sä voit olla ihan rauhassa Vapun kanssa, eiköhän tää tästä kun tää menee jo niin rutiinilla." Eedi kertoili, hymyillen edelleen niin pirun ystävällisesti että mä aloin epäillä, että se uhrasi jotain koiranpentuja saatanalle saadakseen moisen loputtoman energianlähteen jostain. "Jos viitsit niin laita mulle kuva, että kuinka paljon pihatossa on vielä heinää, et pitääkö roudata uus paali sinne."

Mä ja Eedi vaihdettiin nopeesti vähän pinnallisia kuulumisia - se kyseli kohteliaasti mun joulusta, kysymyksen jonka mä aikalailla väistin ja kerroin vaan kuinka mun faija oli melkein polttanut mutsin suosikkipadan kun se oli löytänyt jonkun oudon reseptin jota sen oli pakko kokeilla joulupäivänä, ja mä kysyin vuorostani Eedin joulusta ja koitin pahoitella että se joutu heti tapanina töihin (tosin mä oon aika varma, että mun surkuttelu kuulosti enemmän vittuilulta, niin mulle oli joskus kerrottu - että mä en ollut kovin vakuuttava empaatikko, vaikka olisinkin ollut aidosti pahoillani.). 

Mä kävin hakemassa vintiltä kahvikupin ja höyryävää kuppia kädessäni kantaen mä lähdin taittamaan matkan takaisin tallipihan läpi pihatolle. Pihaton rakennuksessa nuokkui koko hevoslauma, kun mä pääsin sinne asti. Mä laitoin Eedille luvatusti kuvan käytännössä koskemattomasta heinäpaalista, ja sitten mä aloin paijailla mun ympärillä pyöriviä kauraturpia. Vappu oli toki mussa eniten kiinni - se kyhnytti päätään mun kylkeen ja hörisi kuin ei olisi nähnyt mua vuosikausiin. Ja ei siinä, se vajaa puoli vuotta mitä mä olin nyt Vappua hoitanut, tää taisi olla meidän pisin ero; mä en ollut käynyt tallilla sen jälkeen kun mun matka tallille keskeyty siihen että Cella löyty matkalta kolaroineena tolpan kanssa. Mä irvistin vähän muistolle, ja upotin mun vapaan käden Vapun karheaan, pöyheään harjaan. Vappu nautti, kun mä rapsuttelin sitä ja piekkari oli ihan selvästi vielä aika aamu-uninen. Kun muut pihattolaiset tajusi, että mä olin tullut jakamaan huomiotani lähinnä Vapulle, ne alkoi valua ulkoilemaan, kun mä jäin hengaamaan Vapun kanssa "sisätiloihin". Mä seisoin siinä vaikka kuinka kauan - toisessa kädessä alati hupeneva kahvikuppi, toisella kädellä rapsuttaen Vapun kaulaa, tai pörröisiä korvia, tai valkoistan läsiä sen päässä. Vappu vaan nautti moisesta huomiosta, tietämättä yhtään että mä käytin sitä mun DIY-terapeuttina. Ja mä olin salaa aika varma, että Vapun kanssa hiljaa hengaileminen oli huomattavasti tehokkaampaa kuin jollekin puolituntemattomalle vuodattaminen kolme varttia, jota seurasi yli satasen lasku. 
En mä loputtomasti hiljaa ollut - lopulta, mä huokaisin ja mä istahdin pihatossa olevalle vähän risan näköiselle saaville. Mä olin ennenkin todennut, että se kesti painoa, joten mä istuin sen päälle ja maiskautin mun huulia, jolloin Vappu seurasi mua kuin koiranpentu konsanaan, tunkien sen pehmeän turvan töykkimään mun käsiä, nyt kun mun kahvikuppi oli hylätty seinän viereen ämpärin taakse. Sitten mä aloin kertoa Vapulle kaikkea - mä aloin kertoa, miksi ihmeessä mä ilmestyin häiritsemään sen aamutoimia. Mä kerroin Vapulle mitä Cellalle oli käynyt, ja mä kerroin sille kuinka mä oisin halunnut laittaa viestiä mun vanhalle tutulle, jolta mä oisin saanut oikeestaan mitä vaan millä saada pään sekasin. Mä kerroin sille vähän nauraen mun faijasta ja siitä kuinka se innostu aina ihan ihme resepteistä mitä se löysi netistä. Ja sitten mä kerroin silmät hävettävän kosteina siitä, et miksi Cellan näkeminen kolariautossa sai mut niin paskaksi, ja mä vuodatin piensuokille kaikki maan ja taivaan välillä - ja sehän siinä oli parasta, et mä tiesin samaan aikaan, et Vappu ei ymmärtänyt sanaakaan, mut se ymmärsi. Se vaan seisoskeli siinä, kaula ojennettuna ja vuoroin kerjäsi multa rapsutuksia, vuoroin hamusi heiniä maasta tai haisteli mun taskuja, jos mulla ois ollut jotain herkkuja mukana. Mä olin ihan tajuttoman kiintynyt Vappuun - sen kanssa hengaaminen paransi mun oloa kuin mikään muu. 

Kun mä sain itteni vähän ajan päästä koottua, mä kävin hakemassa Vapun harjapakin ja vietin seuraavan tunnin puunaten ja putsaten suokkia - kun mä viimein aamun alkaessa jo valjeta ja tallin alkaessa herätä enemmän henkiin, niin Vappu oli puunattu korvatupsuista kavionkärkiin, sen häntä ja harja kevyesti letitettyinä ja suunnilleen turpakarvat kiharrettuina. Jos ei mitään muuta, niin me oltais varmasti kinkunsulatusmaaston siistein ratsukko. Tai ainakin Vappu ois tarkoin harjattu hevonen - mä nukahdin myöhemmin vintin sohvalle tukka sekaisin ja täysin pihalla kellosta kun totesin,ettei mun kannattanut enää lähteä tarpomaan kotiin ennen maastoon lähtöä. 

[Iiris]

Löysäilyä
Vapaapäivä, eli hyvä hetki haukata liian iso pala
05.02.23

Mä en ollut koskaan ollut sellainen tyyppi, joka pystyi olemaan paikallaan ja rauhassa. Mä tarvitsin koko ajan tekemistä, koko ajan jotakin. Musta tuntui usein, että mun pää hajoaisi, jos mä olisin liian pitkään rauhassa ja hiljaisuudessa. Toisaalta mä myös kaipasin rauhaa - mutta samaan aikaan en sietänyt sitä. Ei sillä, tää oli aika uus juttu, jos miettii parinkymmenen vuoden aikavälillä, jonka mun elämäni oli kattanut. Teiniaikojen töhöilyt oli muuttuneet NA-miiteiksi jossain kaupungin omistamassa kellarissa istuen muovituoleilla ja juoden kädenlämpöstä kahvia. Meille oli ohjeistettu joskus ihan alussa, että purettais energiaa johonkin muuhun, ettei hairahduttais. Mä olin alkanut urheilla, käydä lähellä olevalla salilla ja ryhmäliikunnoissa. Aloin lenkkeillä, lopulta mä juoksin puolimaratonin viime kesänä. Mun piti tosin lopettaa juoksu, kun mun juoksemiseen tarkoitetun proteesin lapa hajosi, mutta kun mulla oli kausihuolto maaliskuussa, niin aion kysellä uudesta juoksujalasta. Liekkijärvellä mä täytin mun päivät Seppeleellä, hevosilla ja töillä; mä olin harvoin toimettomana kotona, vaan aina töiden jälkeen tai jo niitä ennen mä kävin tallilla ihan vaan siivoomassa Vapun karsinaa tai muuten vaan hengailemassa. Jos mä olin yksin kotona enkä voinut mennä tallille ja töitä ei ollut, mä kysyin jonkun kylään. Perjantainakin oli ollut niin paska keli, etten halunnut töiden jälkeen lähteä tallille, joten mä olin tehnyt ihan sairaan hyvää ruokaa ja pyytänyt seppeleläisiä syömään. Mä olin lopulta ruokkinut itteni lisäksi Eedi, Pyryn ja Julin, vaikka Juli olikin vaan tökkinyt mun tekemää sitrussalaattia pois sen lautaselta, koska siinä oli Julin inhoomaa sitruunaa. Juli oli jäänyt norkoilee mun luokse illallisen jälkeen pariksi tunniksi juomaan viiniä ja juoruilee ja kattomaan jotain sen löytämää uutta sarjaa. Ja nykysin mulle toki piti seuraa mun nimetön koiranpentu, joka nytkin pyöri mun jaloissa kun mä vedin takkia niskaan. Anton oli kysynyt yks päivä mitä Puustiselle kuulu ja oli lähellä etten ois vetänyt sitä ympäri korvia, jos se oikeesti sais nimen "Puusti" pysymään niin oisin tuhon oma. 
TLDR; Mä en osannut nykyään olla paikallani ja rauhassa, koska rauhallisuus ja tyyneys tarkotti, että mua alko kiinnostaa mitä Fleimin takapihalla diilattiin ja aloin avata vanhoja blokattuja numeroita kyselläkseni, saisinko viereiseen kaupunkiin jonkun satsin. Niinpä kun sunnuntaiaamuna mun sänkyyn oli paistanut aurinko ja pieni harmaavalkonen koira oli tunkenut sen kielen about kolmen sentin syvyyteen mun korvakäytävään (hyi vittu) niin mä olin heti liikkeellä. Lauantai me oltiin Nimettömän kanssa oltu pentutreffeillä lemmikkitarvikeliikkeen takana olevassa tilassa, jossa oli pentukoulua ja -treffejä, jotai satunnaisia tokoharkkoja ja muuta. Sunnuntai kuitenkin näytti huolestuttavan tyhjältä, joten ennen kuin kello oli ees kymmentä mä olin jo potkimassa peittoa mun päältä ja aamulenkin ja runsaan aamiaisen jälkeen mä olin jo valmiina lähtee tallille. Mä otin koiranpennun takin, pukien sille mukana tulleen talvi-pompan päälle ja kliksautin hihnan paikalleen. Pentu ei jaksaisi kävellä koko matkaa tallille, varmaan, mutta mä olin valmistautunut kantaa sen loppumatkan. 

Me kuljettiin Liekkijärven keskustan läpi salasia oikopolkuja ja oikastiin kauppojen parkkipaikkojen kautta, sitten ylitettiin iso tie ja lähettiin hölkkäämään pitkin lumista ja jäistä tienraittia, jonka varrella Seppele oli. 
Eedi oli just ulkona, se talutti just Paahtovanukasta ulos. Suomenhevonen tanssi riimun päässä ja korskahteli, ja Eedi komensi sitä samalla kun rahtasi sitä kohti tarhaa. 
"Onks sillä vähä kevättä rinnassa?" mä huutelin Eedille jo puolestamatkasta, ja punapää käänty kattomaan mua samalla kun sulki Paahtovanukkaan tarhan porttia. 
"On varmaan, se on yleensä niin kiltti ja kunnollinen, mutta varmaan se on tää alkava kevät." Eedi sanahti, nostaen kätensä suojaamaan sen silmiä kevätauringolta, joka porotti taivaalta täyttä tehoa ja sai valkeana hohtavan lumen sattumaan silmiin. Mä päästin Nimettömän lähemmäs Eediä, antaen sen tervehtiä kun tallityöntekijä kyykistyi ja rapsutti pennun villisti lerppuvia korvia hymyillen. "Tulitko sä kattomaan Vappua?"
"Joo - ja tietty sun silmäniloks." Mä huikkasin silmää vinkaten, ja näin että Eedi jumitti hetken. Ehkä mun pitäis lopettaa sen kiusaminen, mut se oli vaan liian kivaa. "Tarviiksä apua?"
"Ei, kaikki alkaa olla jo ulkona. Mä olin menossa lanaamaan maneesia, niin sinne ei sit pääse hetkeen." 

Mä juttelin Eedin kanssa hetken, ennen kuin sitten lähdin kävelee tallia päin - Eedi oli käskenyt kysyä Emmyltä, et oliko sillä toiveita Vapun liikutusta koskien. Mä nappasin mun koiranpennun syliin, sitten kävellen talliin ja avaten toimiston oven - Emmy selaili just jotain verkkopankin näköistä, se kirjas jotain yli kirkkaanpinkille post-it-lapulle. Mä kävelin vähän lähemmäs päästäkseni peremmälle ja näin, että siinä lapulla luki jonkun tuntilaisen maksaneen kymppikorttinsa; se sukunimi oli etäisesti tuttu, mä ehkä muistin sen mun alkeiskurssilta.
"Ai huomenta!" Emmy oikeen hätkähti kun se huomas mut, mutta se oli heti hymyssä suin tervehtimässä mua. Mä astuin vähän lähemmäs, antaen Emmyn ojennetun käden yltää rapsuttamaan sylissä olevaa terävähampaista pentua - "ja huomenta sullekin, heeei, mitä pieni Puusti?"
Mä irvistin ihan vähän, mutta sitten mä puhuin, ihan vaan etten sanois jotai karvasia sanoja. "Huomenta - Eedi käski kysellä, et onks sulla jotain toiveta Vapun liikutukselle? Aattelin että jotain kevyttä vois tehdä."
"Aa, Vappu - " Emmy näytti hetken anteeksipyytävältä. "Sillä ois ihan hyvä olla tänään ihan vapaapäivä. Sen tiistai-vapaa jouduttiin perumaan, kun Hallalta putos kenkä ja otettiin Vappu siihen tilalle."
Mä koitin olla näyttämättä, kuinka harmissani mä olin. 
"Ai, okei." Mä sanoin hitaasti, venyttäen mun huulille kevyen hymyn joka oli ehkä vähän sen näköinen että se oli pakotettu. Emmy näytti yhä anteeksipyytävältä. "No - mä meen sit keksii jotai tekemistä."

Mä kuljeskelin pihalle, jossa pakkanen oli tuntunut kiristyneen (tai ehkä mä kuvittelin, koska aurinko oli mennyt pilveen ja taivaalta alkoi leijailla satunnaisia lumihiutaleita). Mä vedin takkia paremmin päälleni ja otin koiran takaisin syliin, kun sen tassut paleli. Mä kävelin pihatolle ja nojauduin aitaan. "Vappuuu!"
Vähän ajan päästä talvikarvasta pörröinen liinakko löntysteli pihaton massiivisen kuusipuun takaa. "Hei muru - hitto on kylmä, pitäiskö sua vähän harjailla jos ei muuta?"

Mä otin Vapun mukaani tallille, koiraa toisessa kainalossa kantaen. Olis ollut fiksumpaa jättää se kotiin, mä totesin, viimeistään siinä kohtaa kun Vappu nykäs ittensä hetkeks vapaaksi kun mun kädet oli ihan kohmeessa riimun ja koiran pitelystä. Vappu ei onneks varmaan ees ite tiennyt olevansa vapaana ja köpötteli mun vieressä samalla kun mä kalastin riimunnarun takas mun hyppysiin ja talutin Vapun sisälle.

Mä laitoin koiran yhteen tyhjään karsinaan ja otin Vapun käytävälle. Seuraavan tunnin mä vaan puunasin Vappua. Vaikken mä pääsis selkään, niin se ansaitsi kunnon rapsutteluhetken - niinpä mä harjasin sen sentti kerrallaan, selvitin häntään tulleen takun ja harjasin otsatukan sileäksi. Vappu nautti selkeesti - se vaan seisoskeli käytävällä alahuuli lörpöttäen ja melkein nukahtaen, sen silmät luppas jatkuvasti. Mä kerroin sille mun työviikosta ja juttelin niitä näitä, paitsi silloin kun tiesin että joku muu oli käytävällä - kerran Eedi kävi ettimässä jotain ruuvimeisseliä tai jotain kun se oli huomannut maneesin katsomon tuolin ruuvin löystyneen, ja pari kertaa Emmy kulki pitkin käytävää. Mä pitkitin vähän epätoivosesti Vapun kanssa hengailua - lopulta mä jopa otin luudan ja lakasin kaikki ylimääräset heinänkorret pois käytävältä ihan vaan, että voisin hengata Vapun kanssa käytävällä. 

Lopulta sit kuitenkin munkin oli pakko myöntää, että mä en keksinyt muuta tekemistä, joka oikeuttais Vapun panttivankina pitämisen. Niinpä mä vein sen takas pihattoon, rapsutin läsipäätä vielä hetken aidalla roikkuen. Pakkanen kuitenki vaan kiristy kiristymistään ja lopulta munkin oli pakko mennä takas sisälle. Kello alko siirtyä jo reilusti iltapäivän puolelle, ja muut hoitajat ja tallilaiset alko valua tallille kattomaan niiden hoidokkeja, vuokriksia ja muita. Mä käytin koiran nopee tallin takana pissalla ja menin sitte yläkertaan - mä en tosiaan haluis kävellä takas keskustaan tässä pakkasessa ja mä aattelin odottaa, että joku autollinen kävis taukohuoneessa sen verran, et voisin vinkua kyydin kotiin. 

Yläkerran pirttipöydän ääressä Eedi joi jotain höyryävää. Mä otin itelleni vähän väljähtänyttä kahvia kuppiin jonka mä olin ominut ja istuin Eediä vastapäätä. Sen edessä oli joku lappu - joku hevonen haki vuokraajaa. Mä en sinänsä ollut kiinnostunut, katoin vaan kun Eedi viivas jotain puhelinnumeroa yli, vissiin printatussa versiossa oli ollut väärä tai jotain. 
"Kuka ettii vuokraajaa?" mä kysyin lähinnä täyttääkseni hiljaisuutta.
"Kosmos, se Robertin ruuna."
Mä siristin silmiäni, enkä vaan siksi että Nimetön yritti nakertaa itteään läpi mun ratsastus-jodhpurien kantapäästä sen neulahampailla. Mä muistelin Kosmosta, se oli yks niistä cooleista puokeista joita mä joskus unohduin ihailee. 
"Näytäksä sitä?"
Eedi liu'utti paperin mun silmien alle. 
Täysi-ikäistä, kilpailemisesta kiinnostunutta vuokraajaa ... 
Mä en voinut olla tuhahtamatta vähän. "Ois hauskaa kyl vuokrata jotain hevosta. Vois olla varma et pääsee joka viikko jonkun selkäänki." Mä totesin, hörpäten laimeeta kahviani. 
"Ai nii, et sä saanu ottaa Vappua? Mä vähä mietinki että nopeestipa sä kävit missää, jos kävit."
"En käyny, en. Sil on vapaapäivä."
"Joo." Eedi hymähti. Sitä seuras pitkä hiljaisuus, mä silmäilin Kosmoksen vuokraajahaku-ilmotusta. Mua oikeesti kismitti aika paljonkin, etten päässyt Vapun kanssa vaikka iha vaa höntsäilymaastoon. Mä olin lopettanut alkeiskurssin joululoman aikana - mä olin loputtoman turhautunu kiertämään kehää neljä kuukautta putkeen. Muut alkeiskurssilaiset teki vähän puomeja ja jännitti laukannostoja ja kun mä olin parin kuukauden jälkeen alkanut oppia, miten kontrolloida mun painoapuja ja tönkköä proteesijalkaa, mä olin repiä hiukset päästä joka tunnin jälkeen. Mä oli ratsastanut hippasen vaille kymmenen vuotta sillon ku mä jouduin lopettamaan 14-kesäsenä. Mä olin kilpaillut, hypännyt yli metriä, ollut ehdolla edustaa meidän ratsatuskoulua alueellisiin kisoihin. Tai, oli mut valittu, mut sitten oli mun synttärit ja -- ja mä en noussut satulaan ennen kuin tän vuoden syyskuussa. Lopulta mä olin melkein itkenyt (okei, enemmänkin teinimäisesti ragennut) mun turhautumista Hanskille yhden tunnin jälkeen, jossa se oli antanut koko tunnin aikana mun mennä yhden kohotetun puomisarjan, kun muut alkeiskurssilaiset katsoi sivusta ihmetellen, miten mä uskalsin. Mä olin melkein lähtenyt ovet paukkuen menemään, mut me oltiin lopulta Hanskin kanssa sovittu että mä pitäisin pienen tauon tunneista, kävisin vaikka valmennuksissa. Se ymmärsi kyllä että mä olin ihan vitun hajalla siitä, et samaan aikaan mä tiesin osaavani enemmän mut kroppa ei vielä antanut kunnolla myöden. Niinpä mun ratsastamiset oli ollut viimeiset pari kuukautta satunnaisten valmennusten ja Vapun liikuttamisen varassa. 

"Ettiiks kukaa muu vuokraajaa? Tai siis sellasta, ettei tarvis hypätä suoraan kisaamaan tai jotai?" mä lopulta avasin suuni ja selvästi yllätin Eedin, joka oli alkanut näpytellä sen puhelinta. 
"Onhan tääl jokunen... Mut eikö sua kiinnosta kisaaminen? Mä luulin, et ..."
"Kiinnostaa," mä keskeytin töykeesti Eedin, "mut mitä Kosmos on, joku vitun Grand Prix-tason hevonen? Ei mul oo mitää jakoa semmoseen."
Eedi kohautti olkiaan, ja tuijotti mua pari sekuntia jotka tuntu ikuisuudelta ja puhu sitten. "Mut tossahan sanottiin että sen kanssa voi valmentautua - ei kukaan varmaan oletakkaan, että sä heti alat kisaa."
"Vau, viistoista kertaa joku Annen istuntatreeni ja sit vähä Hanskitreeniä päälle." mä tuhahdin.
"Voinhan mä valmentaa sua, eiks me niin joskus puhuttu?"

Eedin sanat pysäytti mut vähäksi aikaa - mä olin ajatellut, että Eedi vois joskus kattoa mun ja Vapun menoa, antaa vinkkejä. Sen lisäksi mä en suoranaisesti halunnut alkaa jakelee Eedille tietoa, että mä olin toinen jalka haudassa, heh heh. Mä katsoin Eediä niin kauan niin hiljaa, että se alkoi jo vetää sanojaan takas, se alotti soperta jotain että se oli vaan idea, kun joskus sanoin - mut mä en antanut sen jatkaa. 
"Oikeesti? Ehtisiksä muka valmentaa mua ja --- No vaikka Kosmosta, tai jotai muuta vuokrayksäriä? Eiks sul oo kädet täynnä sen varsan kanssa?"
"No, ei se oo ku muutama tunti vaikka pari kertaa viikossa. En mä tarjoaisi, jos en siihen pystyisi."

Mä pureskelin mun alahuulta, vakavana. Mun oli vaikeaa olla. Mä halusin tarttua tarjoukseen - sanoa Eedille että hitto vie, ala valmentaa mua ja jotain hevosta, jos se sais mut takas siihen kuntoon ja taitotasoon missä olin sillon ku jouduin lopettaa ratsastuksen. Mutta ajatus oli itessään pelottava - jos Eedi valmentais mua, sen pitäis tietää. 

Mä istuin hiljaa jonkun aikaa, näpertelin pientä kolhua kahvikupin reunassa. "Jos mä hakisin Kosmokselle, ni sä voisit valmentaa meitä?"
"Mä sanoin jo, että joo."
"Jos -- jos mä hakisin ja viel pääsisin..." Mä vaihtelin painoa perskankulta toiselle, levottomana, punniten mun mahdollisuuksia. 
"Niin, tai jonkun muun kanssa, jos sä haluat." Eedi viel sanoi. Sen kulmat oli kurtistunut sen sievien silmien päälle ja mä en tiennyt, miten kakistaa mun asia pihalle. 
"No -- no mä laitan tohon vaikka viestiä." Mä lopulta sanoin, vältellen mun oikeen asian läpikäyntiä. Mä napautin pari kertaa parissa olevaa (korjattua) puhelinnumeroa mun oranssiksi lakatulla kynnellä. "Mut jos sä alat valmentaa mua, niin on yks juttu."
Eedi näytti siltä, miltä mä kuvittelin ihmisten näyttävän silloin kun ne odotti tietoa, et oliko niiden bestis mennyt panemaan niiden poikaystävää vai ei - se näytti vähän epävarman pelokkaalta, ihan ku mä oisin pudottamassa vuosisadan pommin. Ja mulle, toisaalta, koko asia oli yks pommi. Mä vilkaisin mun ympärille, silleen ku paranoidit salaliittoteoria-ihmiset tekee kun ne on varmoja, et valtio kuuntelee niitä. 
"Mä, öö -- No, siis, Hanski tietää ja muutenkin ratsastuksenopettajat täällä. Mut, -- Mun toinen jalka on proteesi."
Mun kurkkua kuristi, ahdisti ihan vitusti. Mun teki mieli kävellä pois sillä hetkellä - mun jalka oli se yks juttu joka oli mulle arka kohta, se jota pysty käyttää mua vastaan. Mä näin Eedin silmistä että se prosessoi tietoa, kurtisti kulmiaan ja näytti vähän ahdistuneelta itekin. Tai sitten se oli kiusaantumista, ihmisten tunteiden lukeminen oli vaikeeta. 
"Ai siis -- Sun ..."
Mä päästin tuskastuneen tuhahduksen kun Eedi alkoi melkeen änkyttää, ja mä nostin mun proteesijalan koukkuun pirtinpenkille, nykäisten löysien college-housujen lahjetta sen verran ylös, että mun jodhpurista näkyi kohoavan vain kylmän teräksinen metallipylväs, joka hävin krympätyn lahkeen alle. Eedi tuijotti mun jalkaa vähän järkyttyneenä.
"Nii, mulla ei oo toista jalkaa." Mä melkee ärähdin, ihan tarpeettoman vihasena maailmalle - ei mun pitänyt sitä Eediin purkaa, mut tavoista oli vaikee päästä eroon. Mä tosin tajusin itekin, että mä kiukuttelin Eedille ihan turhaan - se sentään halus valmentaa mua. Tai oli halunnut. "... Sori. Siis ... En tykkää mainostaa asiaa. Mut jos sä valmentaisit mua, ni sun on pakko tietää, you know."
Mua inhotti se, kuinka kiusantunut ja pieni mun ääni oli.
"Öö, joo, tosiaan, mun pitää tietää.." Eedi alotti, se oli ihan yhtä kiusaantuneen kuulonen. Voi jeesus, mä halusin paeta paikalta, ehkä kaivaa itteni maan alle. Mun sydän tykytti kurkussa. Mua pelotti, että jos kattoisin Eediä liian kauan niin näkisin sen silmissä sääliä. "... Tota, miten se vaikuttaa sun ratsastukseen? Pystytkö sä antamaan ollenkaan apuja oikeella jalalla?"
Mä olin vähän yllättynyt, miten Eedi suhtautu asiaan - se vaan alko kysellä, miten se vaikuttais, jos punapää alkais valmentaa mua. Mä en itekään tiennyt täysin, miten ottaa Eedin kysymys vastaan - mä olin niin tottunut sääliin ja siihen, että no voitko sä ratsasta ollenkaan, onko sulla joku vakuutus, jos nyt jotain tapahtuisi -tyyppisiin kysymyksiin.
"Joo, ainakin osittain pystyn. Se on osittain motoroitu, ja, nii.." Mun ääni kuoli mun kurkkuun ja mua alko vähän itkettää. 
"Motoroitu?" Eedi toisti, ja sen äänestä kuulsi enemmän uteliaisuus kuin mikään mua. Mun silmiä poltteli. Mä estin itteäni lähtemästä läksimään ja istuin tiiviisti paikalleni, yrittäen olla itkemättä Eedin reaktiolle. Olishan mun pitänyt arvata, et Eedille asia ei ollut mikään ongelma, mutta koska se oli ongelma mulle itselleni, mä en tajunnut miten muut osas olla empaattisia asiasta ilman jotain tapakoulutusta. 
"Joo, mä pystyn kontrolloimaan sitä osittain reisien lihaksilla..." Mä alotin selittämään, ääni paksuna ja ihan hajalla, alkaen kertoa Eedille mahdollisimman paljon kaikki siitä, mitä sen pitäisi tietää. 

Illalla mä makasin mun sängyn päällä, tuijotin Maria Harringtonin numeroa mun näytöllä tallennettuani sen. Mä pureskelin mun lakattua kynttä, sitten alkaen näpytellä viestiä numeroon:

Hei! Mä näin ilmoituksen siitä, että Kosmos hakee vuokraajaa. Mä olen Seppeleessä Vapun hoitajana, ja olisin todella kiinnostunut Kosmoksen vuokraamisesta. Ilmoituksessa mainittiin, että sen kanssa pitäisi lähteä kisaamaan - mä olen vasta palannut satulaan vajaa puoli vuotta sitten, mutta mulla on sopimus Eedi Myllyojan kanssa, että se voisi valmentaa mua kisoja varten jos alkaisin Kosmosta vuokraamaan. Onko teillä muita toiveita Kosmoksen vuokraajalle? Olen tosiaan tosi kiinnostunut, mutta juttelisin tästä vähän lisää ja kuulisin mitä ajatuksia teillä on Kosmoksen varalle. Terveisin, Iiris Valla

[Iiris]

Epävarmuus
Harringtonin Robert, kaiken pahan alku ja juuri
13.02.23

Vapun jalassa ei loppujen lopuksi ollut mitään kummempaa. Okei, oli siinä verinen tahra ollut, kun mä olin se taluttanut sisälle - se oli menossa vasta ihan vikoille tunneille, ja mä olin tallilla kun Emmy oli kysynyt jos otan sen sisälle. Ne oli Muhkun kanssa vetäneet jotain rallia ja Emmy pyysi mua katsomaan, oliko se nähnyt oikein heiniä viedessään, et oliko Vapulla joku haava jalassa. Se oli lopulta pintanaarmu, varmaan tullut jostain villistä ja vapaasta risusta, ja kun se oli puhdistettu niin kaikki oli okei. Mä istuin melkein perseelläni maassa, kun jalka oli väsynyt kyykkäämiseen hyvä tovi sitten, ja mä tiesin että mun pitäis vaan viedä Vappu sisään ja lähtee kattoo koiraa kotiin.
Mut jonkun vitun Robert Harringtonin oli ollu pakko istuttaa mun päähän se tieto, et Matthias oli menossa maneesiin Kosmoksen kanssa. 

Mulla oli mun mielestä mennyt ihan kivasti Kosmoksen kanssa. Mä tulin juttuun Marian kanssa, me oltiin naureskeltu jotain siinä kun mä oli säätänyt jalustimia koeratsastuksessa sopiviksi. Muistan, et mun proteesi oli vähän jähmeä, mutta kyllä mä sain asetettua sen jalustimeen ihan kivasti. Mä sain Kosmoksen hyvään käyntiin. Mä olin kuvitellut, että meillä meni ihan kivati. Kosmos ei tehnyt mitään ilmaiseksi ja pari kertaa mä aloin jo epäröidä koko päätöstä kun Kosmos ei meinannut ottaa mitään apuja kuuleviin korviinsa. Yhdessä kohtaa mun jalka oli lipsahtanut jalustimesta ja mä oli melkeinpä potkaissut proteesilla Kosmosta kylkeen kun mä olin yrittänyt korjata asentoa ja tasapainoa, mutta mun suureksi onneksi Kosmos ei paljon pienestä tujauksesta kylkiluihin tuntunut piittaavan. Oli siinä talvikarvaa ja läskiä sen verran päällä, muutenkin, että ehkä se pehmitti mun kovakouraista liikkumista selässä. 
Vielä, kun mä olin lähtenyt maneesista, mä olin ajatellut, että meillä meni ihan kivasti. Ja Maria oli jutellut mun kanssa, puhunut sitä kuinka se näki mua paljon tallilla ja kuinka mä voisin ehtiä Kosmoksen kanssa puuhailemaan ja tutustumaan ihan kivasti vuokrauskertojen ulkopuolellakin, ainakin alkuun kun tutustuttiin. 

Mutta sitten Mariasta ei kuulunut ennen kuin siltä tuli viesti, että se oli päättänyt antaa toisen tyypin vuokrata Kosmosta. Mä olin tietty juoruverkoston kautta selvittänyt, että Kosmosta oli mun jälkeen käynyt kokeilemassa joku blondi äijä joka oli niiiiin pelkkää hymyä ja kohteliaisuutta. Ja kuinka se oli ratsastanut Kosmosta niiiiiin hienosti ettei kukaan ollut hetkeen nähnyt Kosmosta niiiiiiiiin nätissä menossa. 

Kun Matthias oli pölähtänyt viikonloppuna Eedin ja Valtterin yhteisjuhlien jatkoille, mä olin aktiivisesti päättänyt että mä olisin nätisti - olihan se nyt aika selvää, että parempi ratsastaja vei voiton ja ei se Matthiaksen vika ollut, et mulla oli vuosien tauko ja ties mitä. Se tietty kaivoi mua illan aikana, mutta mä vähän niinku päätin, et "kyllä se siitä" - ja kerroin itselleni, että jos mä haluaisin niin kyllä mä löytäisin jonkun muun vuokrattavan kopukan, jonkun joka olisi Kosmosta, eh... Menevämpi. 

Mutta nyt, kun mä kyykkäsin seinään nojaten Vapun jaloissa ja mietin, et miten kampeen itteni ylös, niin uteliaisuuteen sekoittui katkeruuden kirpeys; mä halusin nähdä, kuka oli tää Matthias joka oli peitonnut mut tosta vaan. Niinpä mä otin tukea seinästä ja nousi mun puutuneen jalan päälle ja laitoin Vapun vapaaseen karsinaan; se menisi muutaman tunnin sisään kuitenkin tunnille ja Emmy saisi vielä katsoa, olinko mä puhdistanut sen vekin tarpeeksi hyvin. En kyllä ollut varma, kuuliko Emmy kun mä huutelin sille toimiston geneeriselle suunnalle et kattois sen koiven vielä. 

Mä liukastelin pihan läpi ja sit mustan jään peitossa olevan autotien yli et pääsin maneesille. Matthias oli jo ottanut alkulämmöt ja mä tuijotin hetken ovenraosta, kun se nosti Kosmoksella ravin. Ensin se oli pomppivaa, hevonen vaan lönkötti menemään, mutta Matthias lähti hakee sen takapäätä töihin, vaati enemmän. Mun silmät siristy vähän, mun kielellä maistu kateus kun mä kiipesin katsomoon alemmalle riville, kun missä Robert oli. Mun silmät liimautu ratsukkoon maneesissa, ja mä nojasin mun kyynärät polviin kun tuijotin niiden menoa. Mua alko suoraan sanottuna vituttaa hetki hetkeltä enemmän. Mä tiesin, ettei mun ja Kosmoksen meno näyttänyt läheskään tolta, ja mä purin mun posken sisäpintaa vakavana. Sisällä korvensi kylmä happo, joka muistutti että mä en ollut Marialle tarpeeks. 

En tiennyt, tulisinko koskaan olemaan. Marialle, tai itselleni, tai jotain. 

Harringtonin ääni keskeytti mun angstailut. 
"Äiti sano et sä et ole kummonen ratsastaja."

Jos mulla aikasemmin oli paska fiilis, ja semmonen olo että kurkun perälle kasvo kiukusta ja jostain häpeän kaukaisesta sukulaisesta hapokasta kitkeryyttä, niin Robert heitti siihen sekaan jonkun jägermaisterin makuisen lisätwistin. Mun vatsassa kouraisi - kiva, eli Maria oli jutellut Robertille mun menosta. Tai siis, tietenkin se oli. Olin mä niin ajatellut. Mutta kun Robert heitti sen asian mun niskaan just nyt, kun mä velloin asian kanssa jo muutenkin... Mä tuijotin Matthiaksen ja Kosmoksen menoa, ja mun kurkkua kuristi. Mä en tosiaan olis halunnut kuulla sitä. Kummonen ratsastaja. Se oli nähnyt mut kerran. Ja Maria oli kuitenkin oikeesti osaava ratsastaja, tai niin mä oletin, kun sillä oli Kosmos. Se oli nähnyt mut kerran ja todennut, että toivoton tapaus. 

"Kuulitko?"

Mä kovetan itteni, mä vedän henkeä syvään mutta niin, ettei olkapäät liiku. Mä en halua päästää Robertia mun ihon alle - sitähän se halus? Eikö vaan? Miks muuten se vetäis tollasta mean girl-moovia jolla se yrittäis nähdä mun reaktion moiseen ilmotukseen. Mistä mä edes tiesin, että puhuko se totta? (Kyllä mä tiesin, että se puhui, mä totesin itelleni, mutta nyt mä en halunnut antaa Harringtonin vesalle sitä iloa.) 

"Se sano että sä oot jossain alkeiskurssilla"

Ehkä mä kuvittelin, että se painotti sanaa jossain. En mä tiennyt, mutta se sai raivon kihahtamaan suoniin. Niinkö kaikki katsoi mua? Joku alkeiskurssilainen. Joku alotteleva paska, joka hädin tuskin pysy hevosen selässä. Mun mielessä kävi mun elämäni eka alkeiskurssi. Tai, ei sillä sillon ollut niin hienoa nimeä - mun elämäni eka talli piti ponitunteja, joilla oli rikkaiden perheiden lapsia jotka halusi oman ponin. Mä en ehkä halunnut omaa ponia, mut mä halusin ratsastaa, ja niin mut oli istutettu neljävuotiaana ekan kerran satulaan. Mä olin siirtynyt oikeille kursseille kun mä täytin 6. Ja sit mä istuinkin satulassa monta kertaa viikossa seuraavat kymmenen vuotta sen ekan talutus-tunnin jälkeen, kunnes mulle tuli, noh, tauko. 
Mä tajusin, että mä olin ihan liian kauan hiljaa. "Okei."

Harrington älähti jotain, ja mä hetken hurrasin, että se kuulosti siltä että se oli pettynyt etten mä reagoinut sen enempää. Ehkä mun ois pitänyt pitää pääni kii, mutta enhän mä pitänyt. Sanat valu mun suusta kuin padosta, joka oli vihdoin kesämyrskyn jälkeen alkanut päästää ruskeenvihreetä jokivettä läpi. 
"Se on sun äidin mielipide." Vaikka mun pää huutaa miljoonaa asiaa, mä tajuan että puhun jotenkin tosi hitaasti, sanat liikkuu tervassa ja vokaalit tarttuu toisiinsa. Ääni kuolee kurkkuun ja mä katson yhä, kun Kosmos laukkaa pitkää sivua. "Mä olin sillä alkeiskurssilla, koska mä pidin tauon kymmenen vuoden jälkeen. Sitähän se ois voinut kysyä jos kerran mietitytti."

Loppuajan, kun Robert on maneesissa, mä vaan vellon sen sanoissa. Mä toistelen niitä päässäni niin kauan että jokainen tavu tihkuu myrkkyä ja kirvelee haavoissa, joita se just repi mun ylpeyteen. Mä hymyilen silti Matthiakselle, kohteliaisuudesta, kun meidän katseet kohtaa. Eikai se oo sen vika, että se on parempi ratsastaja? Tai ehkä se on. Ehkä, jos se ois tullut paikalle kultakutreineen ja Team Roos-takkeineen, niin mä oisin kelvannut Marialle. Ainakin hetkeksi, kunnes joku Matthiaksen kaltainen ois tullut kuvioihin ja mut ois voitu heittää sivuun kuin joku tiskirätti. Nyt mä en saanut ees mahdollisuutta näyttää että mitä mä oisin voinut osata, koska mut heitettiin romukoppaan ennen, kuin ees purettiin paketista. 

Kun Matthias kysyy Kosmosta taluttaessaan, että auttaisinko mä sitä tallissa Kosmoksen kanssa, mä hymyilen tosi teennäisesti ja mä tunnen ite, että joudun jännittämään poskia etten irvistäisi. Hymy on feikki ja se kuohuu sitä pettymyksen ja ärtymyksen kirjoa, joka mun sisällä kiehuu. "Aa, sori, mun pitää mennä kattoo, onks Vapun jalka jo katottu."

Sit mä painun mäkeen. Tai siis, en mäkeen - mä kipitän pidempää kautta pois maneesilta tallille, jottei Matthias sais päähänsä kävellä mun kanssa. Mä en halua kuulla kuinka kivasti sillä meni, olinhan mä sen nähnyt. Mä tarvon lumivallin yli, autotien reunaa hetken aikaa, oikaisen pientä kinttupolkua tallin taakse ja livahdan talliin. 

Ilmoitustaululla mua tuijottaa kurssitiedot - alkeiskurssi. Joku alkeiskurssi. Mä en enää alentuisi istumaan siellä tunnilla, kun ne vitun mätisäkit ja toiveikkaat teinit joiden porukat oli viimein kerännyt rahat kasaan oli tulleet istumaan satulassa ilman mitään toiveita kunnon kehonhallinnasta tai oikeista avuista. 
Ja sitten, katkeruuttani ja kiukkuani nieleskellen mä livahdan Vapun lainakarsinaan. Mä näen, että joku on jalkaa käynyt katsomassa - se on vähän puhtaamman näköinen, tai enemmänkin sen näköinen että siihen on ehkä vielä kerran suihkutettu jotain antiseptistä sprayta. Mä mietin, näkeekö koko talli, tai omistajat ja opettajat, ainakin, mut vaan jonaine alkeiskurssilaisena, joka nyt sattuu hoitamaan Vappua. Jonain noviisina, jonka työn jälkiä saa korjailla ja tarkistaa, vähän niinku Hanski aina alkeiskurssilla kävi tarkistamassa, että kaikkien satulavyöt oli tarpeeks tiukalla. Alkeiskurssin urankiertäjät kun alkoi pullistella heti satulaa laittaessa. Ja eihän alkeiskurssilaiset sitä tienneet. 

Mä pureskelen posken sisäpinnan verille ja kiroilen, kyyneleet polttelee silmäkulmissa. Vappu tökkii mua turvallaan, luulee varmaan että mulle on sille jotain herkkuja. Mä valun istumaan karsinan seinämää pitkin ja hautaan kasvot käsiin. Mä oon ihan vitun väsynyt olemaan aliarvioitu ja samaan aikaan mä tiedän, että mä yliarvioin itseni. Mä elän jatkuvassa limbossa sen välillä, mitä mä kuvittelen itsestäni, mitä muut kuvittelee musta. 
Mä vedän syvään henkeä, koitan estää kyyneelitä valumasta kuumuneille poskille. Viikonlopun masikset muiden vetovoimasta ja mun kyvyttömyydestä intiimiyteen, yhdistettynä Robertin (äidin) kommentteihin? Mä kaivan puhelimen esiin ja laitan viestiä numeroon, johon mä oon laittanut viestiä viimeksi joulukuussa. Mä en nyt jaksa miettiä omaa paskuuttani, mä totean kun tungen kädet takin taskuihin ja lähen kävelemään kohti keskustaa. 

[Iiris]

Koko rata leikkaa
Eedin valvovan silmän alla

22.02.23

Mä tein jo alkuverryttelyjä Vapun kanssa, kun Eedi tuli maneesin ovesta. Ulkona sato hiljalleen lunta ja pakkanenkin oli jo helpottanut, mutta junnujen tunti oli peruttu - siksi Vappukin oli vapaana. Joku pöpö oli saanut puolet tuntilaisista (ja osan tallilaisista muutenkin) sänkyjen pohjalle kärsimään, mutta mä olin vasta toipunut mun ystävänpäivätanssien jälkeisestä kuumeesta pari päivää sitten, ja oikeen odotin et millon pääsen takas satulaan. Kun tallilta oltiin osattu laittaa viestiä että tän päivän junnujen HeC-tunti oli peruttu, mä olin laittanut viestiä Eedille, jos se haluis tulla kattelee mun ja Vapun menoa; ajatusta Eedin valmennettaviksi alkamisesta oli heitetty jo muutaman kerran ilmoille ja tosissaan asia oli edennyt kun mä olin alkanut pohtia Kosmoksen vuokraamista. Mä en ollut ihan varma, milloin olin tehnyt Eedin kanssa oikeesti sopimuksen että me oltiin molemmat tosissaan homman kanssa, mut nyt mä oikein kihisin innosta ja onnesta, kun Eedi käveli maneesin keskiosaan. 
"Ootteko te jo kauan lämmitelleet?" Eedin ääni kajahtaa muuten tyhjässä maneesissa, kun me Vapun kanssa mennään käyntiä sen ohi pitkällä sivulla. 
"Varmaa viis, ehkä kymmenen minsaa? Vapulla oli eilen vapaa niin se on aika .. menevä." Mä kertoilin, naurahtaen mun sanojen perään kun Vappu nykii päätään, yritti pentele lähteä kirimään tahtia. 
"Ota viel hetki käyntiä."

Ja mähän tein työtä käskettyä. Vappu käveli otsatukka heiluen eteenpäin hyvässä tahdissa, kun me otettiin alkulämmöt loppuun. Lopulta Eedi totesi, että me oltiin lämmitelty ihan tarpeeksi ja ohjasi mua nostamaan harjoitusravin. Mä painoin kantapäällä kevyesti avut Vapun kylkeen - se on ollut mun kanssa niin paljon viimiset vajaat puol vuotta, että se alkoi jo olla tottunut mun vähän toispuolisiin apuihin, vaikka se välillä niistä ihan selkeesti hämmentyikin.
"Istu kunnolla satulaan. Älä jännitä selkää niin paljon, mee Vapun tahdissa!" punapää keskellä kenttää ohjasi, kääntyillen sitä mukaan kun mä ja Vappu porhallettiin pitkin uraa. "Ota siihen iso voltti!"

Vajaan tunnin päästä mun pitkähihainen tarttuu hiestä selkärankaa pitkin - Eedi on ihan yhtä ystävällinen valmentajana kuin se on kaverinakin, mutta jumalauta se laitto mut ja Vapun töihin. Tai no, Vappu ei ehkä nyt niinkään joutunut töihin - sen piti vaa pitää ittensä koossa ja kuunnella mun apuja, kun taas Eedi selvästi panosti mun seuraamiseen. Toki se kehui, että mulla oli hyvä ryhti ja kädet pysy siististi kulmassa, mut se jaksoi korjata mun apujen antoa ja jalkojen asentoa. Kun me viimein alettiin olla valmiita ja seuraavan tunnin tyypit alkoi valua hevostensa kanssa maneesiin, otti Eedi mut keskikentälle ja pyysi pysäyttämään Vapun, joka oli jo hetken saanut vaan lönkytellä pää pitkänä uraa pitkin. 
"Saanks mä kattoo sitä sun jalkaa? Tai, ei kattoa, mut kokeilla?" Eedi kysyi kun pääsi mun oikealle puolelle. Mä nielaisin hiljaa, nyökkäsin sitten. Eedi nosti käden mun proteesin pohkeen kohdalle, kokeili miten se liikkui, taittoi varoen tekojalan nilkkaa ja mietti jotain. "Tossa. Toi on se asento jossa saat annettua tasasemmat avut."
Mä katoin alas mun jalkaa, yritin painaa asetuksen mieleeni - mä jouduin aina tuntien ja muutenkin ratsastuksen alussa säätämään jalan manuaalisesti hyvin, ja Eedin asettama tapa oli ehkä vähän kulmikkaampi kuin mitä mä itse tein. Mä hymyilin Eedille leveästi - sen sijaan, että se ois jotenkin alkanut kyseenalaistaa tulisko tästä mitään, se oli vaan tarttunut toimeen. Mä arvostin sitä. 
"Joo." Mä hymyilin sille, ja Eedikin tarjosi mulle harvinaisen leveen hymyn kun se katto ylös. "Kiitti. Meidän pitää varmaan lähtee tuntilaisten tieltä talliin?" mä huomautin, lähtien laskeutumaan alas Vapun selästä ja hypähdin alas sen selästä. Eedi venas mua ovilla ja avas oven karmivan kylmään tuuleen ja mun sisällä kihisi edelleen innosta - Eedin valmennettavaksi tais olla mun parhaita päätöksiä tähän mennessä Seppeleessä. 

[Iiris]

Kevätheinää
Spontaani Teksasinmatka, opas aloittelijoille

21.03.23

Mä näin jo kaukaa, että Vappu norkoili pihaton portilla - eikä mun tarvinnut miettiä kauaa, miksi. Jo kävellessäni Seppelettä kohti mä näin kaukaa, että joku talutti just Koopaa ja Oilia kohti tallia, varmaan valmistellakseen ne tunnille. Vappu seisoi Muhkun kanssa portilla, tammakaksikko tuijottaen pihattotovereidensa perään. Pupua ei pihatossa näkynyt, liekö sekin mennyt tunnille.

"Vappu!" mä huudahdin jo kaukaa tieltä, vilkaisten olkani yli ettei mistään tullut autoja. Mä päästin nuoren vinttarin hihnastaan jolkottaman mun edelle kohti Seppeleen parkkista. Mä kutsuin sitä pari kertaa (ai millä nimellä? No, se alkoi totella jo aika kivasti Pirpanaa ja Tyyppiä...) lähemmäs, samalla kun pidin katseen Vapussa, joka oli ravannut niin hiton söpösti pihaton toiselle nurkalle, mua vastaan.

"Hei karvakasa," mä hymisin Vapulle, kun hyppäsin pienen ojan yli seisomaan osittain hankeen, tunkien kädet Vapun paksuun talvikarvaan, "mitä me tänään keksittäis?"


Mä lähdin hakemaan tallista Vapun riimunnarua, jättäen Vapun taas pihaton nurkalle kuikuilemaan, mihin mäkin menin. Kun mä tulin takaisin, Vappu kohotti päätään lumesta - se oli kuopinut lumista maata, saanut sulavan sohjon seasta esiin pienen kellertävän ruohotupsun, jota se oli hamunnut. Mua hymyilytti - Vappu näytti ihan hirveän ylpeältä kevään ensimmäisen ruohotupsun löytämisestä. Kevät tosiaan tuli kohisten - lumet alkoi vähitellen sulaa lämpiminä päivinä, valoa riitti aikaiseenkin aamuun ja myöhäiseen iltaan. Radiosta tuli siitepölyallergia-mainoksia. Ne perinteisen kevään merkit, siis.

Mä pujotin Vapulle riimun päähän ja otin sen pihatosta; Muhku jäi vähän tuohtuneen oloisena pihattoon, mutta vähän ajan päästä se meni kohti pihaton rakennusta, liekö Pupu piileskellyt siellä.

Mä yritin yhä opettaa mun koiralle koirien kanssa hyvää käytöstä, ja mä talutinkin Vapun oikein pitkää reittiä tallille, treenaten samalla koiranpennun kanssa hevosten jaloista pois pysymistä ja yleistä seuraamista. Se oli onneksi aika miellyttämishaluinen vinttariksi, ja toistaiseksi meidän treenaaminen oli mennyt tosi kivasti. Toki siihen vaikutti viimeisen reilun viikon myös se, että mä käytännössä asuin tallilla - no, en ihan, mutta melkein. Hotellissahan mun virallinen osoite nyt oli hetkellisesti vesivahingon jälkeen, mutta mä olin muutaman päivän jo tullut tallille aika aikasin aamulla ja lähtenyt vasta iltapäivällä. En mä oikein mitään hyödyllistä tehnyt (Emmyn ja tallityöntekijöiden harmiksi, varmaan) vaan hengailin vain siellä täällä, rapsuttelin hevosia ja makasin taukohuoneen sohvalla. Olin mä uhrautunut eilen auttamaan yhden ratsastustunnin ajan rahtaamalla esteitä ja puomeja pitkin maneesin hiekkaa. Mutta siinä oli se bonus, että mä sain ottaa Vapun kanssa loppulämmöt koska sen ratsastaja joutui lähtemään vähän aikaisemmin.

Mä otin Vapun käytävälle kiinni; ekat tunnit alkaisivat vasta vajaan kahden tunnin päästä, joten mulla oli hyvin aikaa puuhailla Vapun kanssa ilman, että jotkut tappijalkaiset ykkösluokkalaiset alkaisivat pyöriä jaloissa ja kysyä, mikä suoja meni mihin jalkaan. Vähän matkan päästä mä kuulin kuin Cella kiroili jotain - kirosanoja seurasi tammamaisen tiukka kiljahdus, kun Windi päätti taas perseillä jotain. Mä vilkaisin Vapun karvapyllyn takaa piikkisuka kädessäni kohti Windin karsinaa ja toivoin, ettei mun tarvitsisi alkaa ottamaan Cellan elotonta ruumista Windin jaloista tai jotain muuta yhtä karua.

"Ooksä ok?"
"Joo!" kuului Cellan pihahtava vastaus jostain karsinan suunnilta. No, ainakin se oli tajuissaan.
"Onks Windi vaan muuten vaan perseestä vai mistä se nyt kiukuttelee?" mä kysyin, kävellen kohti tallin päätyä, jossa Windi yleensä piti hoviaan.
"Mustasukkanen, varmaan" Cella naurahti, ja kurkkasi mua kohti karsinasta. Sillä oli heinänkorsi hiuksissaan ja mä olin aika varma, ettei se ollut siinä tarkoituksella. "Me käytiin viikonloppuna LiekkiVaelluksessa, kävin kattomassa kisaratsua Western-viikolle."

Mä kohotin vähän mun kulmia - jos karsinassa ois ollu mikä tahansa muu hevonen, mä olisin varmaan mennyt lähemmäs hengailemaan ja vaikka rapsuttelemaan konia, mutta mä olin aika varma että Windi puris multa käden (tai pään) irti jos menisin liian lähelle. Se oli muutenkin jo vittumaisella päällä.

Niinpä mä hivuttauduin vaan takas Vapun luokse, toivottaen Cellalle onnea sen syöjätär-tamman kanssa. Windi vastas siihen painamalla sen korvat niin kiinni sen niskaan, että se ois voinu olla Gorilla Glue-mainoksessa, ne korvat ei sen niskanahasta varmaan hevillä irtoaisi.

Mä jatkoin hyvän tovin Vapun kanssa puuhastelua hiljaisuudessa. Tai, sellaisessa dialogittomassa hiljaisuudessa; toimistossa soi radio, ponit hörähtelivät välillä kun ensimmäisen tunnin kehänkiertäjät, miniponit, oli jo otettu sisälle. Cella hyräili menemään epävireisesti radion tahtiin, ja mä mietin miten hitossa se kuuli käytävän päähän asti, että mikä biisi radiossa soi. Ehkä se vaan kuunteli enemmän radiota, että tunnisti paremmin radiorenkutusbiisit.

Meni reilu puoli tuntia, ennen kuin Emmy tuli mahdollisimman hellävaraisesti häätämään mut ja Vapun olemasta tientukkeena; miniponien ratsastajat olivat pieniä ja vilkkaita, ja se että mä ja Vappu tukittiin käytävä ei ollut ehkä Emmyn suosikkiasia siihen hetkeen. Ja ei sillä, en mä halunnut jäädä käytävälle hengailemaan sitten kun jotkut jauhesammuttimen mittaiset pikku-pirjoliinit tulivat paikalle. En halunnut ajatella sitä, että olin aikoinaan itse ollut se pikku-pirjoliini, ja vielä kamalimmasta päästä, mä edelleen joskus häpesin sitä kun mä olin teiniaikoihin asti ollut aina sitä mieltä että mä tiesin ja osasin kaiken ja halusin tehdä ite kaiken kivan. Pitäisi varmaan lähettää anteeksipyyntökortti mun teiniaikojen ratsastuksenopettajille.

Mä otin Vapun käytävältä olevista naruista irti ja lähdin viemään sitä pihattoon - mä törmäsin jo ekoihin vaahtosammutin-poniratsastajiin pihalla ja koitin vaan mennä äkkiä ohi, mutta eiköhän ne pikkuvekarat halunneet rapsuttaa Vappua ja kysellä mun kintereillä tulevasta koirasta. Ja sekä Vappu että mun oma koira PETTI mut, antautumalla täysin pikkuihmisten rapsuteltaviksi.

Kun Vappu oli palautettu pihattoon Muhkun ja Pupun kaveriksi, mä suuntasin talliin ja suoraan yläkertaan; ylhäällä haisi kutsuvasti kahvi. Cella makoili pitkin pituuttaan taukohuoneen sohvalla, selaillen sen puhelinta kulmat kurtussa. Mä menin mun kaapille, jossa mä en kylläkään pitänyt hirveesti mitään - siinä, missä mä olin joskus nähnyt Julin (ja Vilin, tai varmaan sen kaapin piti olla enemmänkin Vilin [ja Julin]) kaapin, josta tursusi vaatteita ja ties mitä. Mä aloin kuitenkin järjestellä mun kaapin vähäisiä sisältöjä - nappasin yhdet talviratsastushousut mun reppuun, jotta veisin ne pestäväksi. Otin mun juomapullon, tiskasin sen. Cellan puhelimesta kuului, kun se katsoi jotain videota, ehkä jostain kisoista kuivakkaan selostuksen pohjalta.

"Ooks sä kuin kauan ollut western-jutuissa mukana?" mä kysyn samalla, kun tungen mun karhunkieltä pitelevää kättä juomapulloon ja koitan saada sen pohjan pestyä kerrankin kunnolla. Cella katsoo ylös, vähän yllättyneen näköisenä (en usko, että se yllättyi siitä että puhuin sille, vaan enemmänkin ehkä se, että mä tiskasin - se oli kuitenkin aika harvinaisuus.). Se vastasi hymyillen, kertoi kuinka monta vuotta se oli jo ollut länkkäripiireissä. Sen hymy oli jotenkin hauskan onnellinen, se näytti siltä että oli odottanut että pääsisi puhumaan aiheesta.
"Vissiin oot sit viihtynyt?" mä kysyn, raapien kynnellä vesipullon ulkopuolelta jotain pientä roskaa pois. "Mua kiinnostais hirveesti Western - ja tyyliin kaikki tommoset vähän ehkä erikoisemmat lajit. Joku jousiammunta ois ihan unelma."
"Siis western-piirit on pienet, mut ihan mahtavat." Cella alkaa selittää, ja se siirtyy vaivihkaa istumaan mun takana olevaan pöytään. Mä kaadan sille kuppiin kahvia kun se pyytää. "Ja nyt on tosiaan ne Western Weeksit tulossa Jenkeissä. Mä lähen sinne, samoin Manny ja Vili, vaikka me ollaan eri tiimeissä."
"Ai." Mä en oikein osaa sanoa muuta. "Ois cool nähä mikä meininki siel on. Laita sitten kuvia."
"No lähe mukaan?"

Mä pysähdyn hetkeksi ja käännyn kulmat koholla kohti Cellaa, joka hymyilee irvikissamaisen leveästi - se näyttää siltä, että se aikoo yllyttää mua johonkin päättömään (ja mut tuntien, se tulee onnistumaan).

"Nehän on ihan kohta, ettekö te lähe suoraan Saaristosta sinne?" mä kysyn, vähän nenää nyrpistäen - mä lähtisin sinne, jos voisin, mutta juna taitaa olla jo mennyt.
"Joo, mutta kyllä sinne vielä yks mahtuu mukaan." Cella sanoo, sen silmät tuikkii jostain ilon ja ilkikurisuuden mikstuurasta. "Mun tiimiltä - Raicy's Angelsilta - puuttuu groomi. Eikä me tarvita viisumeita tai mitään."

Mä tuijotin Cellaa, se tuijotti takaisin. Saippuainen vesi hävisi viemäriin kun mä prosessoin Cellan tarjousta - okei, ensinnäkin, mä en ollut ihan perinteistä groomityyppiä, mut enhän mä voinut kieltää, etteikö tarjous ois houkutellut. Toiseksi, lähtöön ei ollut enää ees kuukautta - mistä mä saisin majapaikan, lennot, ....

"Raicy's Angels ja Manny, Vili ja jotain muita yöpyy ihka oikeella ranchilla Texasissa. Sulle varmasti on tilaa." Cella sanoi, lukien mun ajatukset. Mä näytin sille kieltä - se oli ihan liian hyvä suostuttelun jalossa taidossa. Mä käännyin laittamaan tiskikaapin oven kiinni ja käännyin sitten Cellaa kohti, nojaten kämmeniä takana olevaan tiskipöytään. Cellan ilme oli odottava, innokas, mutta se varmaan odotti että mä kieltäytyisin.

"Millon se on?"
"Ai Western Week? Alkaa 3.4. ja kestää sitten sen viikon."
"..."
"Ja sieltä mennään tosiaan suoraan Saariston pääsiäisleirille."

Hiljaisuus venähti taas kun mä pureskelin mun alahuulta - voisinko mä iskeä mun rahat kalliiseen matkaan Jenkkilään? Toisaalta, mä voisin aina käydä vähän matelemassa porukoiden jaloissa... Oli miten oli, jos majoitus oli halpa ellei ilmainen...

"Voi vittu. Okei, millä lentoyhtiöllä te meette?"
Cella hihkaisi riemusta ja pomppasi halaamaan mua nauraen erävoitostaan. Voi helvetti.