Inarijärven vaellus 30.9.-7.10.2018

[Kajo]

"Vähän asennetta nyt!"

3.10. Keskiviikko-ilta

Vaelluksen kolmas päivä. Kolmas kokonainen päivä satulassa ja takamukseni todellakin tunsi sen.
Yritin korjata asentoani mukavammaksi Majorin pyöreässä selässä. Kärttyisä ruuna askelsi pehmeästi edessä kulkevan Pyryn ratsun, jonka nimi ei ollut jäänyt päähäni, perässä.
Olimme ratsastaneet jo pitkän matkaa kauniissa, ruskan värjäämissä tunturimaisemissa jotka vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Aurinko oli alkanut laskea värjäten taivasta keltaisen ja punaisen eri sävyillä, saaden ruskan loistamaan vielä kauniimmin. Yhä muutamankin päivän jälkeen huomasin yllättyväni, kuinka paljon aikaisemmin tuo valopallo täällä pohjoisessa jo laskeekaan. Mutta nämä maisemat ja kaikki, en ollut koskaan ennen nähnyt tai kokenut mitään tällaista, vaikea uskoa meidän olevan edes Suomessa!
Vääntelehdin satulassa vähän lisää. Joka paikkaa kolotti ja särki, sillä en tietenkään ollut tottunut tällaiseen.
-Alkaako tuntua? virnistelevä Emmy ratsasti takaamme Majorin rinnalle verkkaisen Tino-ponin kanssa, Salma vanavedessään.
Naurahdin.
-Vähän…
-Et oo ainoa, Pyry huikkasi edeltä hieman tuskainen ilme kasvoillaan.
Aloin jo toivoa, että olisimme pian kolmannella yöpymispaikallamme. Laskeva Aurinko vain jatkoi laskemistaan ja sen myötä lämpötilakin. Ei erityisesti houkuttanut ajatus pimeässä ja kylmässä erämaassa ratsastamisesta.
-Hitto ku alkaa tulla vilu, Emmy kaivautui syvemmälle takkinsa kaulukseen.
-Mmm. Ja mulla on jo mun paksuin takki päällä, ku aamulla oli viel nii kova tuuli, mumisin huokaisten katsellessani Majorin kuuntelevia korvia.

Matkantekoa kului vielä reipas tunti, kunnes lopulta saavuimme yöpymispaikalle. Hämärässä puurajassa tönöttävä kotamaja näytti kovin kutsuvalta, vaikkei mitenkään luksukselta.
-Mä vähän toivoin jotain kunnon taloa, Bellan selästä loikkaava Sinttu tokaisi.
En voinut väittää, ettenkö olisi toivonut samaa. Aiemman yön maatila oli ollut ihan mukava.
Jalkauduin ähkäisten Majorin kyydistä ja ensitöikseni venyttelin särkeviä paikkojani. Tuntuipa hyvältä!
Matkanvetäjämme, mukavanoloinen Jasper, ohjeisti meitä hevosten yöpuulle hoitamisesta. Majapaikkamme takana oli katos, joka sisälsi muutaman pitkän puomin. Hevoset viettäisivät yönsä siellä.
Harjailin vähän Majorin paksua karvaa sen rouskuttaessa heiniään omalla kohdallaan puomissa. Sormeni olivat aivan jäässä hanskoista huolimatta ja mieleni olisi kovasti tehnyt haudata ne ponin tuuhean harjan alle, mutta tiesin ettei Major olisi arvostanut sitä.
-Öitä, Mörri.

4.10. Torstaiaamu

-Mitä *sensuroitu* tää nyt on!?
Yritykseni kiskoa ratsastushousuja lämpöhousujen päälle keskeytyi varsin värikkään ja äänekkään taivastelun kantautuessa ulko-ovelta.
-Oliks se Jutta? Salma kuikuili äänen suuntaan kassinsa luota, josta nainen yritti löytää jotain kaulansa suojaksi.
Hyppelehdin housuja kiskoen muiden perässä ovelle, missä kohde järkyttyneelle älämölölle valkeni. Kirjaimellisesti.
-Oi, lunta! hihkaisin.
Maahan oli tosiaan sadellut yön aikana pieni lumikerros ja hiutaleita leijaili yhä harvakseen alas taivaalta.
-Nyt on lokakuu! Jutta tuijotteli yhä eteensä avautuvaa valkoista maata silmät pyöreinä.
-News flash, me ollaa pohjosessa, Robert tokaisi jostain sisältä. -Takkia niskaan ja menoks!
Samaan aikaan kaksoset Jonne ja Janne, Jasperin nuorimmat pikkuveljet, pelmahtivat rakennuksen takaa hevosten luota.
-Hyvvää huomenta, onpa mukava pirteä aamu! toinen toivotti. Jompikumpi, en minä niitä erottanut toisistaan.
-Aamupalaa löytyy tuolta grillikodasta ja sitte teillä jatkuuki matka! ilmoitti se, joka ei äsken puhunut.
Nappasin takkini ja tungin villasukkaiset jalkani lämpimiin talvisaappaisiini. Onneksi olin ollut fiksu ja tajunnut, että parempi ottaa ne kesäsaappaiden sijasta.
Aamupalana oli ehkä parasta kaurapuuroa mitä olin koskaan maistanut, kera ruisleivän.
-Ai hitsi tää on hyvää! Jaksaa koko päivän tän jälkee, kehuin saaden myönteisiä muminoita muilta suun täydeltä kauhovia.
-Nyt on vaa kauhee ähky, Sinttu valitti laskiessaan tyhjän lautasen takaisin pöydälle.
-Ja tulee kylmä… Jutta yhtyi.
-Täytyyks meiän ihan heti kohta lähteä, mä äänestän ruokalepoa, Cella nosti kätensä hakien katseellaan kannatusta idealleen.
Kieltämättä itsenikin olisi tehnyt mieli kömpiä vielä hetkeksi takaisin peiton alle. Haaveilin siitä lämpimästä sängystä, josta olin vastikään noussut. Kuinka mukavaa olisi maha kylläisenä päästä vielä pötköttelemään…
-Ihan tosi, vähän asennetta nyt! Robert suoristi selkänsä.
-Me tultiin tänne vaeltamaan, ei päikkäreille. Ihan varmasti kans tiesitte, että syksyllä on kylmä ni nyt sitä hemmetin vaatetta päälle ja hepan selkää, poika risti vielä kätensäkin tuiman näköisenä.
Kaikki tapittivat brittiä hiljaisina, yllättyneinä yhtäkkisestä saarnasta.
-Jeez… Cella nosti nyt molemmat kätensä antautumisen merkiksi ja nousi.
-Lähetään siis vaeltamaan! Emmy pomppasi myös ylös, innokkaana palauttaen kepeän tunnelman.
Sen saattelemana viimeisetkin tyhjensivät lautasensa ja suuntasimme hevosten luokse.
Major tönötti toista takastaan laiskasti lepuutellen siellä mihin sen illalla jätin, eikä liikauttanut korvaansakaan tullessani sen luokse satulan kanssa.
-Herätys, ukko, ravistin satulaa käsivarsillani saaden vyön soljet kilisemään.
Vastaukseksi sain vain luimistetut korvat, mutta reippaasti heilautin satulan ponin selkään ja väistin nopealla lantion liikkeellä kylkeäni uhkaavat hampaat.
-Äh, joka kertako! kurtistin kulmiani Majorille, joka katsoi aivan samanlaisella ilmeellä takaisin.
-Meinaakohan tää lumi pysyä koko päivän? Emmy pohdiskeli suitsiessaan vastakkaisella puomilla olevaa Tinoa.
-Tuskin, Robert heitti Matamin takaa. -Aika varmasti nousee plussalle päivän mittaa, ku taivaski näyttäs kirkastuvan.
Sain suitset Majorin päähän ja vein sen kauemmaksi muista noustakseni selkään. Jotkut paikat kehostani muistuttivat heti satulaan istuttuani siitä, että takana oli jo kolme päivää siellä keikkumista.
Pian kaikki olivatkin jälleen valmiita ratsastamaan koko päivän läpi vielä tällä hetkellä lumisten maisemien.
-Nonni, näkyillään seuraavassa kohteessa! Jasper totesi kaksosille ratsunsa selästä.
Matkamme alkoi jonosta, mutta koska ratsastimme avarassa maastossa, ratsukot levittäytyivät hissukseen. Itse havahduin jälleen ihailemasta kumpuilevaa tunturimaastoa Majorin valitessa seurata edelleen Pyryn ratsua.
-Tähän maisemaan ei oikeesti kyllästy, huokaisin.
Edeltä kuului Jasperin ehdotus ottaa laukkaa, että potkaistaisiin päivä käyntiin vauhdikkaasti!
-Tuutko Kajo meiän eteen, Kwiatek kulkee paremmin pienellä vetoavulla, Pyry pyysi.
Kannustin Majorin ravissa puoliverisen ohi ja muiden mukana pyysin laukkaa. Major pärskähti nostaen pehmeästi pyörivän, mutta reippaan laukan.
En voinut kuin hymyillä katsoessani ympärilleni. Emmy, Salma ja Sinttu laskettivat pikkuhepoillaan menemään vähän etäämmällä, Jutta oli pyytänyt laukan sijasta vauhdikasta tölttiä issikaltaan ja etualalla Jasperin perässä puksuttivat Kristerin, Fiian ja Sartsun hevoset. Minun ja Pyryn takana laukkasivat Robert ja Cella.
Nautin täysin siemauksin. Tämähän oli kuin elokuvasta!

[Salma]

VAPAAVALINTAINEN MAKSU
--

MAANANTAI, KELLO 9:37
Veljesraadin tila oli kuin pieni postikorttikuva suurten vaarojen syleilyssä. Seisoin parinkymmenen metrin päässä seikkailutilan päärakennuksesta huppu käännettynä vasten puhureina viiltävää tuulta ja mutustelin omenaa. Punakylkinen kuori oli jäätynyt kovaksi ja rouskahtelevaksi.

Omenan rouskahtelu oli saanut pienen, mutta paksuturkkisen joukkion kokoontumaan taakseni. Tarhan valkoiseksi maalattu lauta-aita oli keikahtaa kumoon, kun Cellan vaellusratsu Pasi painautui koko jylhällä olemuksellaan sitä vasten ja työnsi kostean turpansa minun poskeani vasten.

"Mäkin tarvin vaelluseväitä, senkin possu", sanoin ystävällisesti hevoselle, joka hamusi mustalla turvallaan puoliksi syötyä omenaani.

Kääntyessäni aidalta näin, että koko sekalainen joukkio hevosia oli kokoontunut selkäni taakse hiukan liian yhteistyöhaluinen pilke tummissa silmissään. Oma ratsuni Smulla, joka kai ajatteli muodostaneensa jo erityisen suhteen minuun, seisoi etujalat tanassa ja värisytti kosteita sieraimiaan kohti omenasta lähtevää makeaa tuoksua. Sen takana piparkakunvärinen Pipar ja Robertin möhkälemäinen Matami antoivat minulle parhaimpia silmäyksiään. Kaikki ne, pikkuriikkinen Bella-welsh mukaan lukien, olivat karvaisempia, karaistuneempia ja jotenkin tanakampia kuin meidän etelä-suomalaiset ratsastuskouluhevosemme.

"Sie oot niiden isoin idoli tällä hetkellä."

Takaani kuuluva ääni sai minut hätkähtämään. Kääntyessäni joku veljesraadin J-kirjaimella alkavista sankareista - Janne, Jonne, Jussi, Jari, Jarkko, Jesse, mitä he nyt olivatkaan olleet - hymyili minulle toppatakkinsa hupun sisältä. Hänellä oli paksu angoravillainen kaulahuivi, villalangasta tehty pipo ja puoleen reiteen ulottuva takki, vaikka aurinko nousi vaarojen takaa ja alkava aamu ennusteli minun silmissäni lämmintä päivää.

"Hevoset taitaa olla samanlaisia ihan kaikkialla", vastasin hämilläni.

"Mikä sun nimi olikaan?" hän kysyi.

"Salma."

"Mie oon Janne", hän sanoi ja hymyili niin, että poskeen tuli hymykuoppa. Hän oli hetken hiljaa. "Et sie tainnu muistaa minun nimeä."

Olin jo väittämässä vastaan, mutta hän nauroi ja heilautti kättään.

"Älä hättäile, en miekään muista teistä kenenkään nimiä. Paitsi sen Annen, mutta se tän koko lystin on järjestäny. Olis noloa jos mie sen unohtaisin."

Hän irvisti niin somasti, että minun piti kääntyä omenani puoleen.

"Mie en muista sitäkään, että minkä hevosen sie otit ittelles", Janne sanoi. Hän tuli aidalle viereeni, taputti mustankirjavan ruunan kaulaa ja työnsi sormensa sen harjamartoon. Hevonen nojasi takaisin tyytyväisen näköisenä.

"Mulla on tuo..." aloitin.

"Tai itte asiassa", Janne keskeytti. Näytti melkein siltä, kuin hän olisi peittänyt hymyä. "Anna mie arvaan."

"No okei", vastasin ujosti.

"Sie oot aika lyhkänen, niin et varmaan olis valinnu tota Matamia. Mutta susta näkee, että sie oot vähän hullu, niin nuo rauhalliset ponit oot varmaan jättänyt sikseen."

Naurahdin ja aioin keskeyttää - sanoakseni mitä, en vielä tiennyt - mutta Janne nosti kätensä ja jatkoi.

"Anna mie luen sua!" Hän nauroi. "Sie oisit varmaan mielelläs ottanut camarguenhevosen, kun se on tollanen meijän nähtävyys. Mutta mie tiiän, että se on Jasperilla, eli sie oot valinnu jonkun toisen."

Hän mutristi suutaan ja siristi silmiään niin, että aurinko teki varjot hänen kasvoilleen.

"Sulla on..." Hän lausui äänneyhdistelmän, joka minun mielessäni ei vääntynyt minkäänlaiseksi ymmärrettäväksi nimeksi.

"Mitä?"

"Smulla", hän toisti.

Hymyilin ällistyneenä.

"Sä oot lukenut sen jostain", änkytin vastaukseksi.

"Mistä mie oisin sen lukenut?"

"Kai teillä on jotku listat?"

Janne nauroi.

"Mutta hyvä ystävä, kun enhän mie edes muistanu sinun nimeä! Miks mie olisin halunnu huijata etten tiiä sinun ratsua?"

Hymyilin epävarmasti. Janne laittoi kätensä puuskaan ja puhalsi hellästi mustanruunikkoa, kun se nosti päätään haistellakseen hänen kasvojaan. Näin, että häntä nauratti.

"Eksie tiiä, että koko meidän suku on ennustajia?" Hän kysyi kiusoittelevalla äänellä. "Me mennään tonne järven rantaan ja laitetaan silmät kii, ja noitaukot näyttää meille koko teijän vaellusmatkan. Niin ku telkkaria kattois."

Olin melko varma, että Janne piti minua pilkkanaan, mutta vilkaisin silti epäluuloisesti järven rantaan. Siellä ei näkynyt sen enempää noitaukkoja kuin Jannen sukulaisia odottamassa heidän saapumistaan.

Janne kosketti minua olkapäähän.

"Mie luulen, että teijän pitää alkaa pakata, jos haluutte ehtiä reissuun", hän sanoi.

"Joo, totta", vastasin. Hämillisenä haukkasin vielä omenaa, vilkaisin Jannea silmien suuntaan ja käännyin lähteäkseni kohti päärakennusta.

"Mutta älä sitte ihmettele, kun tuutte takaisin ja mie tiiän kaiken, mitä teijän matkalla on tapahtunu!" Hän vielä huikkasi ilkamoivasti perääni kirkastuvaan aamuun.

[Robert]

Cella nukkui sikeästi mun käsivartta vasten. Katselin sen lysyssä ole poskea, outoon muotoon vääntyneitä huulia ja sitä pientä kuolakuplaa, joka suureni ja pieneni blondin rahisevan hengityksen tahdissa, sen suunpielessä. Jutta ja Pyry edessä keskustelivat kuumeisesti Inarijärvestä, Nellimin-nimisestä kylästä ja vaelluksemme hoitavasta firmasta. Poimin sanoja sieltä ja täältä Cellan rohinan ja rahinan yli: horse ja husky, veljesraati, kotamajoitus, "sellainen vähän nistin näköinen". Lentokoneen pienestä ikkunasta näkyi vain pilviä ja sinistä taivasta silmän kantamattomiin. Sitten minäkin nukahdin, Cellan päätä vasten juuri sopivasti, kuin jossain oudossa palapelissä.

Heräsin kuulutukseen, ja samassa Cellakin säpsähti jokseenkin heränneeseen olotilaan. Se räpytteli silmiään tyhjästi vähän aikaa kunnes lentomme kapteenin sanat alkoivat rekisteröityä ja se kohottautui penkissään katsoakseen ikkunasta ulos. Näkymä pienestä ruudusta ei vieläkään tarjonnut kuin sinistä ja valkoista, ja Cella valui takaisin istuimensa syövereihin haukotellen: "Miten ei olla jo perillä? Tuntuu kun oisin nukkunut ikuisuuden."

"Kyllä me kai kohta", sanoin ja yritin venytellä raajoja. Lentokone oli pieni, kevyesti alle satapaikkainen vempele, joka lensi Helsingistä Ivaloon lentohenkilöstön mukaan päivittäin. Annen mukaan meitä olisi joku odottamassa kyydin kanssa sitten pohjoisen päässä, eikä ajomatka Ivalon lentokentältä Nellimiin ollut kuin alle tunnin. Krister etummaisella penkkirivillä oli kuorsannut koko matkan niin rattoisasti, että aluksi sen vieressä istunut Sartsu oli joutunut vaihtamaan paikkaa toiselle riville. Nyt sekin oli tosin hereillä ja korjaili stetsoninsa asentoa innokkaasti. Tai niin innokkaasti kuin Krister nyt ikinä mitään tekikään.

Kristerin hiljaisesta ja vakavasta cowboy-tyyneydestä huolimatta muu porukka alkoi olla täpinöissään, aina vähän enemmän sitä mukaan mitä alemmas me pilvistä laskeuduttiin. Oltiin Cellan kanssa liimauduttu lasiin, jonka takaa aukesi nyt toinen toistaan uskomattomia maisemia: kirkkaita järviä, värikkäitä laikkuja metsää, pieniä kyläkeskittymiä, ja ennen kaikkea koko Lapin nielaissut ruska, joka maalasi kaiken lämpimillä väreillään. Hiljalleen saatoimme erottaa metsät länteista, sitten puut metsistä, ja lopulta ohivilisevät maisemat olivat niin lähellä ja jäivät taakse niin nopeasti, että niihin oli mahdoton ehtiä keskittyä.

Cella ei ollut pysyä penkissään enää sen jälkeen kun renkaat olivat koskettaneet kiitotien pintaa. Tavallaan mä ymmärsin (mikä se oli harvinaista, yleensä monet cellamaiset asiat jäivät multa täysin pimentoon niin syiltään kuin tarkoitusperiltäänkin) sitä: viikon irtiotto Seppeleen väkisin uudistetusta arjesta ja mun itsekseenilmaantuneesta kolmiodraamasta oli tervetullut.

Pursuimme ulos lentokoneen pienestä ovesta kuin kilpaa, mutta lopulta Salma oli ensimmäinen Ivalon lentokentän asfaltille astunut seppeleläinen. Me muut seurasimme perästä, laukut ja takit kahisten, suut vau-henkäysiin aueten. Vaikka olimme vasta lentokentällä, olivat maisemat silti aivan toista maata kuin kotipuolessa. Lentokoneen henkilökuntaa meidän vaikuttuneet olemukset nauratti.

"Juuso", Krister murahti tervehdyksenomaisesti kun pääsimme pienen lentokentän läpi takaisin ulos. Hoikka, vähän ehkä jopa luiseva pojankloppi nojaili pakettiautoon röökiä vetäen. Sen terävät poskipäät värähtivät kun se tajusi Kristerin, ja se tumppasi tupakkansa heti. Kylmästä säästä huolimatta sillä oli vain pusakka päällä ja farkut jalassa, vain lyhyt tukka, melkeinpä siili pään peittona.

"Te ootte varmaan se Seppeleen kööri", se sanoi muttei tullut lähemmäs. Nuoren puheessa oli selkeä murre, mutta sitä ymmärsi tällainen kaupunkilainenkin. Muuten se näytti ihan tavalliselta, ehkä jopa vähän siltä, että siihen voisi törmätä Helsingin kaduilla. Tai asematunnelissa sellaisessa kyseenalaisessa porukassa.

"Tämä on varmaan se vähän nistin näköinen", kuiskasin Cellalle. Se ei tiennyt mistä puhuin, mutta tyrskähti silti.

Krister ei vastannut mitään, kääntyi vain katsomaan meitä pään nyökkyessä hiljalleen aivan kuin se olisi laskenut olivatko kaikki mukana. Sitten sen katse palasin Juusoon ja se nyökkäsi. Juusokin katsoi meitä laskelmoivasti, ja sitten: "Teitä on yksi liikaa?"

"Sovittiin Jasperin kanssa", Krister sanoi. Juuso nyökkäsi, veti pakettiauton sivuoven auki, ja pian me oltiinkin jo kaikki lämpimässä autossa matkalla kohti kylää nimeltään Nellim. Kukaan meistä ei ollut kuullutkaan koko paikasta vaikka Inarinjärvi olikin nimenä tuttu, eikä Juuso ollut oikein puhemiehiä. Salma lopetti kyselyn muutaman vastauksena toimineen ynähdykse jälkeen. Välillä ne kyllä vaihtoivat Kristerin kanssa sanan jos toisenkin etupenkillä, mutta keskusteluksi sitä ei voinut kutsua.

Perillä meidät otti vastaan idyllisen näköinen syysmaisema: suuret tilukset, aitausta aitauksen perään ja perinteisen näköisiä rakennuksia, eri kokoisia eri tarpeisiin. Aidoissa oli niin hevosia kuin koiriakin, innokkaimmat huskyt pomppivat verkkoaitojaan vasten leuat loksuen. Hevosia oli kirjava lauma, eikä niitä järin kiinnostanut pihaan kaartanut auto kyytiläisineen.

Pihalla vastassa oli etäisesti Juusoa muistuttava mies, ronskimpi rakenteeltaan ja karvakkaampi niin kasvoiltaan kuin päästäänkin. Se tervehti iloisesti autosta purkautuvaa heppatyttölaumaa ja kätteli Kristeriä ronskisti. En ollut varma oliko ne ennestään tuttuja, enkä ehtinyt edes ajatella--huomion vei iloisesti kaikuva huskyn haukku ja henkeäsalpaava viima. Vedin takin kaulusta vaistomaisesti ylös ja mietin, voisinko varastaa kaulahuivin Cellan käsimatkatavaroista.

"Meillä on teille hevoset katsottuna valmiiksi Annen ja Kristerin kertoman perusteella", Kristerin rinnalla seisova mies totesi. Sitten sen katse pysähtyi rivin viimeisenä seisovaan Salmaan ja se hieraisi partaansa mietteliäästi. "Tai sitten ei."

Krister tyytyi osoittamaan mua laiskasti ja kertoi jotain jonninjoutavaa Matti Myöhäisestä ja kuinka Anne oli luvannut hoitaa ilmoittautumisen tänne asti. Siinä ne sitten hekottelivat vähän partaansa, koska "semmosia ne naiset välillä on", ja mä tunsin paniikin nousevan rinnassani: mulle ei ollutkaan hevosta täällä. Mut lähetettäisiin nisti-Juuson kanssa takaisin lentokentälle ja ensimmäisessä paluulennolla takaisin etelään.

"No, eiköhän me tuosta naapuripitäjäsä saada sopiva! Siellä on oikein ratsuhevosia", kaiffari sanoi rennosti ja tunsin helpotuksen valuvan päästä varpaisiin ja vuotavan ruskaisan maan kamaralle lätäköksi jalkojeni juureen. "Oikeastaan siellä on sellainen Madamé Noir, sopisiko jos haetaan se?"

"Joo", henkäisin, ja Cella iski mua kyynärpäällä kylkiluiden väliin: "Jumalauta, sä saat oikean ranskalaisen ratsuhevosen. Meillä muilla on varmaan jotain suokkeja ja poneja. Ei sillä, että se haittaisi. Mutta sut on vaikea kuvitella suokin tai pörröisen ponin selkään."

"Kuinka sattuikaan, että Robert saa jonkun elegantin ratsuhevosen tällaselle vaellukselle", Fiia naurahti.

Minä myhäilin tyytyväisenä. Elegantti ranskalainen ratsutamma, oikea ratsuhevonen.

Tatuoitu, valtavahiuksinen nainen, joka oli nimeltään Lila, oli laittanut meille valmiiksi lämmintä juotavaa ja pientä evästä: kuumaa kaakaota tai kahvia kera tee-se-itse -voileipätarjoilun. Jasperiksi paljastunut kaveri, se pääjehu pihalta, oli lähtenyt sinne naapuripitäjään hakemaan Madamé Noiria. Lila jutteli mukavia lähinnä Kristerin kanssa, me muut liian kiireisiä leipiemme kanssa.

"Millanenkohan se sun rouva on?" Jutta kysyi suu täynnä salaatilla ja leikkeleellä päällystettyä leipää. Se oli jutellut jonkun kolmannen miehen kanssa, jonkun Jonnen tai Jannen, omasta ratsustaan, joka oli paljastunut virkeästi issikkaruunaksi. Jutta oli fiilistellyt jo passia ja tölttiä myös issikan nimikokseen saaneen Salman kanssa niin kovaan ääneen, että kaksikon hihkumisen kuulemiselta ei ollut voinut välttyä.

"Kunpa se olisi sellainen kevyt ja kuuliainen", esitin toiveen. "Eikä sellainen pelokas, you know. Tai puolikuuro jyrä. Mutta jos se on kerta ratsuhevonen niin ei kai se mikään ihan kamala ole."

"Puhutteko nyt Matamista?" se Jonne-Janne hörähti.

Kalpenin.

Ja myöhemmin selvisi, että syystä.

Täällä päin ratsuhevonen tarkoitti tavanomaisesta työkäytöstä myös ratsastukseen liikenevää hevosta. Pihaan nimittäin jylisteli sellainen "ratsuhevonen", että siitä ei voinut puhua edes lapiokaviona vaan ennemminkin LUMIKOLAkaviona, niin valtavat ne olivat. Se kuitenkin seisoi Jasperin narun päässä leppoisasti, ilman huolta häivää siitä, että se oli raahattu pois kotoaan haukkuvien koirien keskelle.

"Tämä on sellainen työhevosristeytys, naapuri ostanut sen Ranskasta joskus aikoinaan", Jasper kertoi.

Matami ol VUOREN kokoinen: sen tukin paksuisia jalkoja peitti paksu karva, joka laskeutui mustana sen kavioiden peitoksi, ja sen tynnyrimäinen runko liikahteli hennosti hevosen hengityksen tahdissa. Ruunikolla oli kaunis läsi ja vaaleanpunaiseksi helahtava turpa, ja sen mustat jouhet näyttivät metrien mittaisilta, liehuten sen lavoilla ja peittäen lempeät silmät alleen. Jostain pitkän otsatukan alta nousi ilmaan höyryä--tamman henkäys oli lämmin.

Minä nielasin.

"Niin tämä tuli siulle", Jasper totesi ja lykkäsi riimunnarun käsiini.

Matami laski päätään korkeuksista ja haisteli mun takkia hetken aikaa kiinnostuneena, ja palasi sitten seisomaan leppoisasti narun jatkeena, kuin sillä ei olisi kiire mihinkään. Jossain kauempana tyttölauma räjähti nauruun, mutta minä tunsin oloni lähes kaksimetrisen hevosen vierellä harvinaisen turvalliseksi.

[Cella]

(Nyyh tätäkään en ollu merkannu mun rästilistaan niin en oo tajunnut maksaa. parempi myöhään jne?)

Yllättävä ikävä



Mun lonkankoukistajat oli niin kipeät, kun me istuttiin Robertin kanssa maaruskan laikuttamalle varvikolle syömään taukoevästä. Varvut pepun alla tuntuivat rapeilta ja itse peppu herkältä ja mureutuneelta kahden päivän satulassa istumisen jäljiltä.

Me istuttiin pitkään hiljaa ja natustettiin meidän myslipatukoita.

"Mitäköhän Allu tekee", Robert tuumasi hiljaa katse edessä aukenevassa tunturissa ja mä katsoin sitä yllättyneenä. Mä olin miettinyt ihan samaa samalla hetkellä.

"Varmaan vaan tuijottaa varpaitaan surullisena kun me ollaan molemmat täällä", mä vastasin hellästi.

"Soitetaan sille", Robert kaiveli puhelimen minigrip-pussistaan kuin mestariretkeilijä-macgyver, mutta kurtisti pian kulmiaan.

"Ei täällä korvessa oo kenttää", Robert puhisi ja ravisti samalla puhelintaan, kuin se auttaisi. Taustalla yksi niistä copy-pastetetun näköisistä, vaellusta vetävistä veljeksistä tuhahti.

"Lantalaiset", mä olin kuulevinani sen puhisevan samalla, kun se tunki kuivattua poronjerkyä poskeensa.



Yllättävä ikävä II (lisätarina)

2022

Oli käsittämätöntä, miten paljon triviaaleja papereita ja diplomeita ja kauppakuitteja tarvittiin yhtä hevosvarsaa varten. Windillä oli kuulemma olemassa joku merkittävä eläinlääkärin lausunto sen ensimmäisen varsomisen ajalta, joka kuulemma tarvittiin ehdottomasti juuri nyt ja joka oli kuulemma kadoksissa juuri mun jäljiltä - siispä mä olin käyttänyt viimeiset kaksi tuntia pläräten mun järkyttävältä ydinjätteen hautauspaikalta näyttävää "Windin tosi tärkeät paperit" -kenkälaatikkoa. Mä olin meinannut luovuttaa siinä kohtaa, kun vastaan tuli kökkö kuivunutta melassia ja kuitti ABC-lla ostetuista kahveista vuodelta 2015, mutta onneksi en tehnyt niin. Muuten mä en olisi ehkä koskaan enää nähnyt sitä valokuvaa, joka oli tarttunut yhden vanhan kisatulospaperin taustapuoleen kiinni.

Neljä vuotta sitten mulla oli pidempi tukka ja Robert, vaikka sen kasvot ei näkyneet, näytti terveemmältä ja rennommalta kuin nykyään. Mä muistin sen tilanteen: me yritettiin soittaa inarilaisen tunturin juurelta Aleksanterille, varmaan sekä siksi että meillä oli ikävä että siksi, että meillä oli kihlattuna ja kämppis/paraskaverina huono omatunto, että se oli jäänyt melkein yksin Liekkijärvelle. Salma oli ottanut sen kuvan vaellustauolla. Olin aika varma, että se oli tarkoittanut kuvata pelkästään kaunista tunturilaaksoa ja me oltiin oltu vain sen kuvan tiellä, mutta se oli kiva muisto silti.

Mulla tuli äkisti ihan hirveä ikävä Robertia ja Aleksanteria ja tuota aikaa, kun kaikki oli ollut helppoa.

Tai, no, se oli varmaan ajan kultaamaa itsepetosta, kuvitella että meillä oli koskaan ollut varsinaisesti helppoa, mutta jotenkin yksinkertaisempaa kuitenkin.

Mä melkein haistoin kuvasta sen syksyisen pohjoisen hajun ja tunsin aapasuolta puhaltavan julman viiman. Ja mä näin mielessäni mun vaellusratsun Pasin, jota ei varsinaisesti voinut edes ratsastaa, koska 80% ajasta se kulki letkan mukana peltikylkisenä ja itsepäisenä ja loput 20% se piti ruokataukoa pientareen jäkäläruohikossa juuri kyselemättä, sopiko sellainen tauko mulle. Ja mä tunsin fyysisesti sen väsyneen mutta onnellisen tunteen kun me vaelluksen jälkeen, savulta ja lentokoneelta tuoksuvissa vaatteissa, rymyttiin Robertin kanssa sen ja Aleksanterin kämpälle, jossa Allu halasi meitä tiukasti ja teki meille onnellisuuksissaan aivan liikaa aivan liian kuivia iltapalaleipiä.

Mä en tiennyt oltiinko me oikeastaan Robertin kanssa väleissä, mutta mä kaivoin sen keskustelun esiin luurini syövereistä (viimeiset viestit oli vuodelta 2019) ja räpsäisin Inarin kuvamuistosta vähän huonolaatuisen metakuvan. Mun sormet heijasi varmaan kolme minuuttia epävarmoina kosketusnäppäimistön päällä, ennen kuin mä pystyin kirjoittamaan viestikenttään jotain joka epäonnistui täydellisesti tiivistämään mitään siitä, mitä mä halusin Robertille sanoa:

Cella, tänään, 16:12
muistakko kun tällä samalla reissulla joku oli niin tampio että laitto meidät kaks yhessä ekan illan nuotio- ja räiskälevastaaviksi

[Pyry]

Hevostelua Ruskassa, Lappi on kaunis!


Kaunis oli myös Pyryn ratsu Kwiatek. Olisipa mahtunut kotimatkalle mukaan…