Eiko - Hoitokirja

[Anne]

Eiko



>>Sivu

[Eveliina]

1. Tuoreen Seppeleläisen mietteitä

En ollut oikeastaan edes kertonut ystävilleni hakeneeni hoitohevosta, tai ylipäätään aloittavani ratsastuksen uudelleen sen jäkeen, kun olin sen jo kertaalleen hylännyt. Emmehän me toisaalta koskaan edes puhuneet hevosista, sillä ne muutamat ystäväni, jotka olivat edes joskus olleet hevostyttöjä, eivät hekään enää olleet kiinnostuneita koko lajista. Olin itse päättänyt lopettaa siinä vaiheessa, kun paras ystävänikin heitti pyyhkeen kehään viime keväänä kauden loputtua, ja rehellisesti sanottuna olinhan minäkin jo lopen kyllästynyt siihen ainaiseen pahaan mieleen jonka kannoin aina tallilta kotiin. Olihan se harmillista ajatellen niitä kaikkia ihania muistoja, joita olin paikasta saanut, mutta meininki oli muuttunut. Ihan täysin muuttunut.
    Puolikkaan kesän mittainen ratsastustauko oli kuitenkin nostattanut minulle niin vakavan heppakuumeen, että minun oli ollut pakko miettiä vaihtoehtoja, kuinka harrastaa. Jostain syystä se oli selvää, etten halunnut palata vanhalle tallilleni, ja olihan suurin osa lähialueen muista talleista jo ennestään tuttuja minulle kisareissuilta ja tietenkin siksi, että entinen valmentajani sattui olemaan suhteellisen arvostettu henkilö hevospiireissä. Huono puoli oli tietysti se, että hevospiirit olivat pienet, ja saatoin vain kuvitella valmentajani pettyneen ja melkein raivostuneen reaktion, jos tai kun hän kuulisi vaihdoksestani. Raapustin silti pitkään harkitun hakemukseni ensin Seppeleen hoitajakurssille, ja sen läpäistyäni myös syksyn hoitajahakuihin, jossa iskin silmäni irlannincobtamma Eikoon.

Sillä aikaa kun siideritölkit suhahtelivat ja Mojitopullot kilisivät 18-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi, kurkin aina silloin tällöin kännykkääni kärkkyen malttamattomana hoitajahakujen tuloksia.

Melkein epärealistisen onnekkaalta tuntuva uutinen kuitenkin kolahti minun tietooni sunnuntaiaamuna, kun kuulin loppujen lopuksi päässeenikin Eikon hoitajaksi! Se tuntui ihan oudolta, että minulla olisi nyt paikka jonne mennä hevostelemaan, ja ennen kaikkea luoda uusia ihania muistoja talleilta, vaikka jotenkin samaan aikaan tunsin itseni ihan liian vanhaksi menemään uutena ja innokkaana heppatyttönä tallille ihkaensimmäistä kertaa, aivan kuin ensimmäiselle ratsastustunnille, jolle olin astellut äitini kanssa melkein 11 vuotta sitten.
    Silti vielä samana päivänä päätin ottaa bussin kohti Seppelettä. Inssi olisi ensi viikon tiistaina, ja toivon mukaan pian postilaatikkoon putoava ajokortti helpottaisi kulkemista huomattavasti. Naapurikunnasta tullessa bussimatka kestäisi puolisentoista tuntia vaihdot mukaanlukien, linja-autot kun kiersivät kaikki matkan varrella olevat asuinalueet ja pikkukadut. Jostain syystä pidin kuitenkin myös bussissa istumisesta, vaikka se turhauttavan paljon aikaa veikin, eikä aikatauluista saanut päättää itse. Jotenkin oli silti rentouttavaa olla omassa kuplassaan, kuunnella musiikkia ja katsella kuin filminauhalla ohi rullaavia maisemia.

Syksyn ruska oli kauneimmillaan ja lehtipuut olivat juuri kääntyneet räikeän keltaisiksi. Minä pidin syksystä. Värikäs maisema oli kaunis ja jostain syystä kullankeltaiset puut ja viileä viima tuntuivat hyvältä ja kertoivat minulle, että koulussa oli otettu lukuvuoden ensimmäiset harppaukset ja jotain oli taas ansaittu ja saavutettu.
    Tallin sisäpihalle johti koivujen reunustama, kapea hiekkatie, joka oli osittain jo peittynyt pudonneisiin lehtiin. Ne kahisivat vaimeasti lenkkareideni pohjissa kävellessäni tallirakennusta kohti. Aittatallin reunimmaisessa karsinassa papurikkotäpläinen kimo höristi korviaan ja puhalsi sieraimistaan pitkän huokauksen, joka muuttui höyryksi kylmässä ilmassa. Punainen fleeceloimi lämmitti sen selkää ja pehmustetut nahkapäitset oli ripustettu roikkumaan oven vieressä olevaan koukkuun.

Hoitajakurssin hyvä puoli oli ehdottomasti ollut se, että minulla oli jo selvillä ainakin Seppeleen tärkeimmät käytänteet, vaikka opittavaakin aivan varmasti riitti. Talli tuntui alkuun sokkeloiselta, mutta löysin kuitenkin omin avuin toimiston ovelle, vahvistaakseni todella aloittavani Eikon hoitajana, ja ehkä kysyäkseni myös hiukan neuvoa alkuun. Talli muuten tuntui hiljaiselta näin sunnuntai-iltapäivänä, hevosten olemusta ja muutamia käytävältä kuuluvia kolahduksia lukuunottamatta. Koputukseni toimiston oveen puolestaan kaikui tarkoituksettoman kovana, jolloin keski-ikäinen nainen kurkisti hiukan tympääntyneen oloisena ovenraosta.
- Moi, minä tervehdin häntä hymyillen. - Mä oon Eveliina Helmelä, ja tota mun kai siis piti alkaa hoitamaan Eikoa. Ei mulla siis muuten, mut mä vaan mietin, että pitääköhän mun ilmoittautua johonkin tai jotain. Ja lähinnä, että, öö, voinhan mä siis jo nyt aloittaa sen hoitajana? Et jos mä tänään vaikka vähän tutustuisin siihen, tai jotain?
Lupaavan rohkeasta alusta huolimatta, päädyin kuitenkin ilmaisemaan itseni mahdollisimman epäselvästi, ja aloin jo itsekin miettimään, että mitä oikeastaan edes tein toimiston ovella häiritsemässä. Nainen pyyhkäisi sotkuisesti harottavia, maantienharmaita hiuksiaan pois silmiltään ja mittaili minua arvioivasti katseellaan.
- Jaahas, hän vastasi leveästi. - Vai Eveliina. No Eveliina, minä olen Hannele Appelgren, estevalmentaja, joten en näistä hoitohevoshömpötyksistä niin paljoa välitä. Eiko taitaa olla vielä pihalla, mutta kaipa sinä voit sen sieltä hakea ja hoitaa sitä jos siltä tuntuu, nainen vastasi ympäripyöreästi. Minä seisoin ovella hämmentyneenä sydän hakaten, tietämättä oikein mitä sanoa. Mietin, olikohan hän lämmin ihminen, joka vain sattui olemaan pitkästynyt uusien hoitajien avuttomuuteen vai ilkeä ihminen, joka vain yritti olla asiakaspalvelija uudelle, avuttomalle hoitajalle.

Saatuani Hannelelta kehotukset mennä hakemaan Eikon ja ilmoittautua jollain kunnon hevosella hänen tunneilleen, sikäli mikäli halusin oppia jotain, painuin lyötynä takaisin tallipihalle katsellen eksyneenä ympärilleni. Tiesin, että Eiko asui uutuuttaan kiiltävissä siirtotalleissa ja muistaakseni siirtotallien hevosten varusteita puolestaan säilytettiin heinävintille vievän rampin alakerrassa, joka oli aivan siirtotallien lyhyttä rivistöä vastapäätä. Syvällä huokaisulla yritin rohkaista itseäni toimimaan omatoimisesti, sillä olihan Hannele sanonut, että saisin hoitaa Eikoa, mikäli niin halusin. Yhden karsinan oven vieressä luki laminoidulla lapulla "Eiko" ja todennäköisesti tunnistaisin hevosen vähintäänkin hauskanvärisestä päästä, joka oli puoliksi musta ja puoliksi valkoinen. Mikään ei siis voisi mennä vikaan, kunhan vain en karkuuttaisi tammaa hakureissulla.

Olin nähnyt Eikon kerran aikaisemmin hoitajakurssilla, kun se oli toiminut erään toisen kurssilaisen opetushevosena. Niimpä minä tunnistinkin sen kiharalle kiertyneen harjaksen ja terhakkaasti pyörivien suippopäisten korvien perusteella, kun se jöpötti pää pystyssä tarhan kulmassa, paksujen vuohiskarvojen vuoraamat jalat syvälle kuraan uponneina. Sen turkki näytti kostealta ja siihen oli pinttynyt rusehtavia likaläikkiä, puhumattakaan pelottavan likaisista jaloista ja vatsanalusesta, joiden perusteella Eikoa olisi voinut luulla ennemminkin sekakarvaiseksi hiirakoksi kuin mustavalkokirjavaksi.
    Lähestyin Eikoa aidanviertä pitkin, yrittäen välttää astumasta kaikkein mutaisimpiin kohtiin. Tamma seurasi minua tummat nappisilmät kiiluen, kuin joka askeleen jälkeen tullen varmemmaksi siitä, että minä tosiaan olin tullut sitä hakemaan. Olin kuullut Eikon olevan vielä uusi tulokas Seppeleessä, joten minä innolla ajattelin, ettei sillä ollut ehkä vielä koskaan ollut omaa vakiohoitajaa. Saisin olla sen ensimmäinen!
- Moikka, Eiko, tervehdin tammaa kiltillä äänellä. Se katseli minua korvat hörössä paksun otsaharjansa alta ja venytti kaarevalinjaista kaulaansa minua haistellakseen. Ihastuin hevoseen saman tien, ja tuntui ihan mahtavalta koskettaa sen karkeaa, mutta lämmintä kaulaa ensimmäistä kertaa ikinä.

Eiko kiirehti tallia päin suuret kaviot kumisten tiiviiksi tamppautunutta maata vasten. Meitä vastaan tuli kimo, kapea poni ja rehdin oloinen tiikerinkirjava hoitajineen, luultavasti. He taisivat tunnistaa minun kuuluvan Seppeleen uuteen hoitajakaartiin, joten he katsoivat minua hymynkareet suupielissä ja tervehtivät ystävällisesti takaisin, jatkaen matkaansa isoon päätallirakennukseen.
    Minä pyöräytin reippaan oloisen Eikon karsinaansa, jossa se työnsi ensin turpansa ruokakippoon ja kumartui sitten haistelemaan autonrenkaan sisään asetettua mustaa vesisankoa. Tönäisin kiireesti karsinan alaoven kiinni, kun tamma alkoi lähestyä sitä korvat uteliaassa hörössä. Se oli tuntunut aika vahvalta taluttaa, ja se oli koko matkan tarhoilta talliin punkenut lapaansa minua vasten ja yrittänyt kulkea vähän turhankin kovaa, joten ajattelin sen varmaankin samaan syssyyn tunkevan karsinan ovestakin läpi. Se kuitenkin työnsi päänsä karsinan oven yli ja tökki minua uteliaasti, joskin hiukan kovakouraisesti turvallaan.
- Mä oon sun uus hoitaja, Eiko, myhäilin tyytyväisenä ja yritin saada tammaa asettumaan aloilleen saadakseni rapsutettua sitä korvan takaa. Eiko ei kuitenkaan ollut kiinnostunut rapsutuksista, vaan se halusi tutustua minuun varsin kärsimättömällä ja hevosmaisella tavalla.

En oikein tiennyt mitäköhän Eikon ja minun yhteistyöstä saattaisi tulla. Eihän se enää mikään varsa ollut syntymäaikansa perusteella, mutta kuten se oli hoitajahaussa esiteltykin, vähän höpsöhän tamma oli. Minä olin silti jo rakastunut siihen korviani myöten, ja Seppeleeseen samoin, vaikka odotinkin innostuksen- ja kauhunsekaisilla tunteilla, millaisia ihmisiä täällä olisikaan. Varsinaisesti minut vastaanottanut esteopettaja ei ehkä olisi ensimmäinen ihminen, jolta uskaltaisin jatkossa pyytää apua, mutta toivoin ratsastustuntien ja hoitohevosten kautta tutustuvani myös muihin hoitajiin ja tallilaisiin.
    Vanhoja kyllästyttäviä kasvoja minun ei ainakaan enää onneksi tarvitsisi katsella, joskin olin kuullut myös Seppeleen olevan mukana Ratsastuskoulumestaruuksissa, jotka järjestettiin joka vuosi. Myös vanha tallini oli niissä mukana aina, ja jostain syystä minua ahdisti ajatus, että joutuisin ehkä törmäämään vanhoihin tuttuihin pukeutuneena väärän tallin edustushuppariin. Otin ehkä asian liian vakavasti, eihän minä viimeisinä vuosinani ollut valmentajalleni kuin taakka. Halusin kuitenkin pitää matalaa profiilia tallinvaihdoksen kanssa, sillä pelkäsin siitä seuraavan vain loputonta tenttausta ja pahaa mieltä, jota olin saanut jo tarpeeksi.

[Eveliina]

2. Ratsastuskouluoppilas

Minä tuijotin silmät pyöreinä toimiston ulkoseinällä olevaa ilmoitustaululla, jossa roikkui kaikkien niiden ilmoitusten ja muiden papereiden keskellä päivän tuntilistat. Heti kun Anne oli lätkäissyt paperinpalasen jonkun onnekkaan tuntilaisen käsiin, joka oli saanut lopulta kiinnittää sen ilmoitustaululle, alkoi taulun edessä loputon tuuppiminen ja kiljuminen - varmaankin sekä onnesta että kauhusta. Olin jäädä tuntilaislauman jalkoihin kun he säntäsivät suurena lössinä katsomaan minkä ratsun kukakin sai. Seisoin hieman kauempana huultani purren ja toivoin, ettei Eiko menisi ainakaan heti ensimmäisellä tunnilla. Tallityöntekijä Kasper oli jo hakenut suuren osan hevosista sisään, joten hyvällä tuurilla saisin Eikon kanssa pienen hetkisen ennen kuin se joutuisi töihin.
    Hyvin sekalaisissa tunnelmissa ilmoitustaulun eteen kerääntyneet neljän tuntilaiset alkoivat valumaan varustehuonetta kohti, tietenkin omista ratsuistaan vaahdoten. Katsahdin taululle asetettua paperinpalaa ja etsin Eikon nimeä, mutta sitä ei ollut ainakaan ensimmäisellä, eikä vielä toisellakaan tunnilla. Puolestaan kello 18, tamma oli laitettu Paula -nimiselle ratsastajalle. Minä olin kuitenkin varsin tyytyväinen, sillä ehtisin hienosti siistiä Eikon vielä ennen ratsastajan tuloa.

Tunsin itseni niin ylpeäksi juostessani puiset portaat tallin yläkertaan, jonka loputtomaan kaappirivistöön olin saanut oman avaimeni. Kaikilla hoitajilla, yksityisten omistajilla ja ehkä joillakin erityisen vaikutusvaltaisilla tuntilaisillakin oli oma kaappi, joten kyllä paikastaan Seppeleen eliitissä saikin olla ylpeä. Heitin tavarapussukkani kaapin pohjalle ja vetäisin lämpimämmän takin hupparini päälle. Tervehdin hymyillen oleskeluhuoneeseen suuntaavaa tyttökaksikkoa ja säntäsin sitten heidän ohitseen takaisin portaita alas. Eiko olisi aivan varmasti vähintäänkin samassa kunnossa kuin eilen, ja minä halusin näin tilaisuuden tullen olla se, joka taluttaisi sen pesupaikalle, huuhtelisi kurassa olevat jalat ja setvisi takussa olevan hännän ja harjan.

Tallissa oli täysin erilainen tunnelma kuin eilen. Tuntilaisia ja hoitajia vilisi edestakaisin, kun kokeneemmat kiersivät auttamassa alkeistuntilaisia tai vähintäänkin tarkastamassa, että hevoset oli oikein laitettu. Minä haroin sormillani Eikon paksuja jalkatupsuja ja huljuttelin niitä lämpimällä vedellä. Tamma pyöritteli hermostuneena korviaan ja aloitti kuopimisen aina uudestaan, kun olin vain vähän aikaa sitten torunut sitä lopettamaan. Se steppasi paikoillaan ja teki jalkojen huuhtelusta itselleen mahdollisimman vaikeaa ja epämukavaa.
    - Moikka, sä ootkin varmaan Eveliina? minun säikähdyksekseni Anne pääsi jossakin vaiheessa irrottautumaan tuntilaisten miljoonien kysymysten virrasta, ja tuli jututtamaan minua.
- Joo, oon, nyökkäsin hämmentyneenä.
- Niin mä arvelinkin, kiva että oot jo ehtinyt vähän tutustumaan Eikoon. Onko se mieluisa? Anne jututti.
- Joo on, tosi mieluisa! hymyilin rapsuttaen Eikoa sen paksun, mutta tällä hetkellä paksuina rotanhäntinä kaulalla roikkuvan harjan alta.
- Mä olen yrittänyt teille uusillekin mainostella tunteja ja RKM:mää, niin tulkaa vaan rohkeasti mukaan jos yhtään kiinnostaa, Anne hymyili takaisin ja kaivoi Eikolle taskustaan kuivan leivän palasen.

En minä olisi uskaltanut Ratsastuskoulumestaruuksiin lähteä, jostain syystä en varsinkaan Eikolla, olihan se vielä niin uusi Seppeleessä minusta puhumattakaan. Uudet ratsastuskouluhevoset olivat aina enemmän tai vähemmän mieleltään herkkiä, ja ensin niillä ratsastivat vain kaikkein kokeneimmat. Minä puolestani en uskonut, että kenelläkään olisi ollut antaa luottoa minun menestykselleni, joten päätin unohtaa tämän vuoden Ratsatsastuskoulumestaruudet omalta osaltani.
    Tunneista sen sijaan olin enemmän kuin kiinnostunut, ja heti kun olin pyöräyttänyt pestyn Eikon takaisin karsinaansa suuntasin takaisin toimiston ilmoitustaulun ääreen, josko olisin uskaltautunut ilmoittamaan itseni jollekin tunnille mukaan. Helppo A -tasoinen koulutunti kuulosti liian vaativalta, samoin Hannelen pitämät estetunnit, joita päätin välttää mahdollisuuksien mukaan, ainakin näin alkuun. Perustyöskentelyyn painottunut tunti sileällä sen sijaan kuulosti hyvältä näin puolivuotisen ratsastustaukoni jälkeen, ja päätinpä minä raapustaa nimeni myös Lokamaaston osallistujalistalle.
- Mä voin kans kirjoittaa, punatukkainen, hiukan ujosti hymyilevä tyttö sanoi ojentaen kätensä kynää kohti, haluten hänkin ilmeisesti mukaan Lokamaastoon tai tunneille.
- Joo, toki! naurahdin. - Ootko sä hoitaja?
- Jep, Sointu, tyttö levitti hymyään ja kumartui kirjoittamaan nimensä minun ajapuolelleni Lokamaaston osallistujalistaan. - Mä aloitin just hoitamaan Panchoa, näissä uusimmissa hauissa, hän jatkoi.
Minä innostuin. Olinkin jo odottanut törmääväni johonkin, joka olisi yhtä hukassa kuin minä. Seppeleen vakioporukkaan, joka tapasi pitää majaansa yläkerran oleskeluhuoneessa, en ollut vielä oikein saanut kosketusta, ja ajattelin, että muihinkin uusiin, vielä paikkaansa etsiviin hoitajiin voisi olla helpompi tutustua. Minä totisesti tarvitsin turvahenkilön ja ystävän, sillä en tuntenut Seppeleestä ketään.

Sain nopeasti selville, että Panchohan oli pitkäharjainen ruunikko, joka asui Eikon karsinanaapurina. Pidin sitä suurena onnenkantamoisena, sillä parhaimmillaan se edesauttaisi Sointuun tutustumista. Sointu vaikuttikin varsin mukavalta ja asialliselta persoonalta, ja kertoi olevansa kouluratsastaja henkeen ja vereen.
- Mä vaihdoin just tänne Seppeleeseen. Oon aikalailla sellainen jokalajin harrastelija, oon joskus kisannut sekä koulua että esteitä, mutta en oikein tiedä, mitä mä nyt haluaisin tehdä. Olin oikeastaan aikeissa lopettaa, puhuin hiukan jännittyneenä rapsutellen Eikoa, joka oli tullut tervehtimään meitä karsinansa ovelle. Sointu kuunteli vakavan näköisenä nojaillen Panchon karsinan oveen. Minäkään en kehdannut udella häneltä mahdottomia, sillä hän vaikutti ehkä hiukan ujolta. Toivoin vain, ettei hän pitänyt keskustelunaiheitani ja epäselvää kälätystäni täysin typerinä, sillä koska vihasin kiusallista hiljaisuutta, taisin pääosin päätyä puhumaan kaikkea mahdollisimman turhaa.

En voinut vastustaa kiusausta jäädä vielä illalla katsomaan jatkotuntia, jolla myös Eiko meni. Olin seisoskellut hiukan kauempana siirtotallien nurkalla ja kurkkinut, josko ratsastaja olisi tarvinnut apua, mutta ilmeisesti hän pärjäsi hevosen kanssa ihan tarpeeksi hyvin. Loppujen lopuksi olin vain lämmitellyt kylmässä jäykistyneitä sormiani ja kun tunti oli alkamaisillaan, seurasin kirjavaa hoitohevostani ja tämän ratsastajaa kentälle. Otin paikkani aidan viereen sijoitetulta ruskealta penkiltä, vähän matkan päästä tummatukkaista tyttöä, joka oli käpertynyt kaverinsa kanssa paksuun enkkuvilttiin ja supisi jotain Lumi-nimisestä ponista, joka nyrpisteli pahaenteisesti nenäänsä, kun ratsastaja yritti kiristää sen satulavyötä.
    Minun teki ihan kamala mieli hevosen selkään. Elli-opettaja jakoi kentän keskeltä ohjeita ratsukoille kun ne alkuverryttelivät ravissa uraa pitkin, tehden satunnaisia ympyröitä ja siirtymisiä. Keltaiset valokeilat valaisivat syksyn pimentämää kenttää ja hevosten hengitys huurusi niiden pärskähdellessä. Eiko ravasi aika kovaa, ja sen letille punottu etuharja pomppi söpösti sen otsalla, vaikka ilme näyttikin muutoin jotenkin kauhistuneelta. Se katsoi minuakin, kuin puskassa vaanivaa petoa.

Elli neuvoi tekemään Eikon kanssa paljon selkeitä puolipidätteitä, joiden jälkeen kuuluisi hellittää, vaikka vähän liioitellustikin. Eiko hidasti, väillä. Ympyrällä tamma kulki suhteellisen nätistikin joitakin pätkiä. Kyllä Eiko siitä vielä tasoittuisi, kunhan saisi kunnolla kiinni ratsastuskouluhevosen elämästä, minä ajattelin. Samalla minun puolestani täytyisi varmaankin saada kiinni ratsastuskouluoppilaan elämästä, ennen kuin uskaltautuisin nousemaan hoitohevoseni selkään.

[Eveliina]

3. Mutavelliä

Jälki-ilmoittautuminen syyskauden tunneille päättyi tänään. Minä olin viimetipassa päättänyt laittaa viestiä, josko pääsisinkin mukaan myös vakiotunneille, sillä halusin ihan tosissani alkaa ratsastamaan Seppeleessä. Olin toivonut voivani aloittaa maanantain estetunnilla ja torstain Helppo C -ryhmässä.
    "Helpottaisi asiaa, jos vielä kertoisit kuka olet! Emme ole tallentaneet jokaisen tuntilaisen tietoja", vastaukseksi tuli.
Olin jostain syystä unohtanut laittaa viestin perään nimeni. Olin niin tottunut siihen, että vähintäänkin ratsastuksenopettajat tiesivät kuka olen, ja suurin osa muista asiakkaistakin. Ymmärsin toki, etteivät ratsastuksenopettajatkaan voineet kaikkea muistaa, mutta silti minä olin jo jotenkin kuvitellut, että Seppeleessä tiedettäisiin nimeni ja puhelinnumeroni - olihan hoitajahakujen tulokset julkaistu ihan toimiston seinällä, puhumattakaan kiitosviesteistä ja kysymyksistä, joita olin jo omasta puhelimestani lähettänyt. Hiukan kiusaantuneena lähetin vastausviestiin koko nimeni, ja loppujen lopuksi onnistuin kuin onnistuinkin pääsemään toivomilleni tunneille, joista ensimmäinen olisi jo tällä viikolla.

Eikon kurainen olemus seisoskeli tarhassa ohut, tummansininen sadeloimi päällään. Tamma nosteli silloin tällöin jalkojaan estääkseen itseään uppoamasta täysin kuraliejuun. Se pyöritteli uteliaana korviaan ja ravisteli sateen kastelemaa päätään.
- Milloinkahan sä opit tunnistamaan mut? kysyin Eikolta kliksauttaen riimunarun sen kulahtaneisiin päitsiin. Tamma vain pärskähti äänekkäästi ja tönäisi minua leikkisästi, mutta kuitenkin niin, että horjahtaessani mutaan tarttunut kumisaappaani irtosi, ja minä polkaisin jalkani pehmeään kuramönjään.
- Eiko! vinkaisin takertuen sen harjaan saadakseni tasapainoni takaisin. Se oli kuitenkin jo myöhäistä, sillä sukkani oli läpimärkä ja kylmän kuran kuorruttama.
    Itsepintaisesti sujautin jalkani takaisin kumisaappaaseen, vaikka se tuntuikin inhottavalta. Eiko tuntui tavalliselta, pirteältä itseltään, mutta hammasta purren yritin kestää saappaassa jokaisella askeleella litisevän sukan, ja samaan aikaan pidätellä pyrähtelevää tammaani. Kuskasin sen suoraan tallin pesukarsinaan ja sidoin kiinni molemmilta puolilta.
- Nyt meidän molempien pitää pestä jalat, murahdin kulmat kutrussa riisuen kumisaappaan jalastani. Eiko katseli minua kummastuneena, kun sen paksujen vuohistupsujen huuhtelemisen sijaan kohdistinkin letkun omaan, tummansiniseen ratsastussukkaani. Punaista kumisaapastani tamma puolestaan tuntui suorastaan kauhistelevan, kun täytin sen vedellä muutamaan kertaan ja huuhdoin märän hiekan ja vuosien saatossa pohjallisen alle kertyneet heinänkorret viemäriin.

Vesipisarat alkoivat valua taivaalta hiljaiseen tahtiin, ropisten siirtotallien punaista kattoa vasten. Toisen jalkani varpaita paleli, sillä märät sukat ja paljas kumikenkä eivät tuntuneet erityisen lämpimiltä syyssäässä, joka oli pudottanut lämpötilat varmaankin reilusti alle kymmenen asteen. Eiko kuunteli sateen lotinaa korvat höröllään, vilkuillen aina välillä minun touhujani. Olin sitonut sen kiinni seinässä olevaan koukkuun, sillä tamma tuppasi hyörimään tarpeeksi muutoinkin. Se menisi estealkeistunnille suunnilleen puolen tunnin kuluttua, mutta koska ratsastaja ei ollut vielä ilmaantunut paikalle, olin kantanut varusteet valmiiksi karsinan eteen ja aloittanut hevosen harjaamisen.
- Pääset hyppäämään, minä virnistin rapsuttaen Eikon kaulaa. Se käännähti karkea harjas heilahtaen katsomaan minua ja räpytteli paksujen ripsien koristamia mantelisilmiään. Minusta tammalla oli ihan tavattoman suloinen katse. Eiko oli niin kauniin, mutta samalla niin viattoman näköinen aina kurkkiessaan silmiensä edessä lepäävän otsaharjansa alta.

Eikon selkään istahti pitkä, hoikka nainen, jota tamma vilkuili epäröiden. Minun käteni tärisivät ja sydän hakkasi Hanskin kiertäessä tarkastamassa jokaisen hevosen varusteet tuiman tarkalla katseellaan.
- Onks ne nyt hyvät? kysyin henkäisten ratsastajalta, joka asetteli säätämäni jalustimet tunnustellen jalkaansa.
- Joo, kiitos! hän huikkasi hieman jännittyneen oloisena ja käänsi Eikon kävelemään uralle. Tamma heilautti häntäänsä ja narskutteli kyllästyneenä kuolaintaan, varoen omatoimisesti samalla uralla köpöttelevää Elmoa, joka vilkuili laikukasta hevosta luimistellen.
- Onkos sulla tekemistä? Hanski kysyi, tai oikeastaan ennemminkin totesi, että saisin sitä pian. - Voisit kerätä nuo lannat.
    Niimpä minä reippaana hoitajana astelin hiukan epävarmoin askelin maneesin ovelle, jonka vieressä seisoi puolillaan oleva kottikärry ja talikko. Hanskin silmien alla pelkäsin varmaankin tekeväni senkin väärin, vaikka olinhan minä kerännyt lantoja vähän turhankin monta kertaa aikaisemminkin. Pujottelin uralla kävelevien ratsukoiden lomassa keräten kakkakasoja kottikärryyn muutaman kierroksen edestä. Hanski oli asetellut molempiin päätyihin kavaletit ja toiselle pitkälle sivulle pienen ristikon. Vilkuilin vaivihkaa Eikoa, joka katseli esteitä innostuneena. Ratsastaja joutui keräämään ohjia käsiinsä pitääkseen tamman hallitussa käynnissä, sillä se heitteli jo malttamattomana päätään ja olisi halunnut pyrähtää raviin. Väläytin ratsastajalle rohkaisevan hymyn, kun tämä kulki Eikon kanssa ohitsemme. Häntä taisi jännittää.

Kapusin Hanskin perässä katsomoon ja istahdin toisiksi ylimmälle riville, jolle oli asetettu styroksisia istuma-alustoja. Ne tuntuivat mukavan lämpimiltä takapuolen alla kylmään puupenkkiin verrattuna.
- Mistäs noin kärsivä ilme? Hanski kutristi kulmiaan. Hän nojasi katsomoa ja varsinaista ratsastuskenttää rajaavaan väliseinään ja katsoi minua termospulloa käsissään pyöritellen.
- Mun sukat on vähän märät. Mun kumppari vuotaa, naurahdin kohauttaen harteitani.
- Jaa, Hanski kääntyi takaisin silmäilemään uraa kiertäviä tuntilaisia, mutta olin näkevinäni hänen kasvoillaan ehkä hiukan välinpitämättömän nauruntyrskähdyksen.
    - Hoidatko sä Eikoa? tummatukkainen tyttö minun takaani kysyi. Hän oli pukeutunut korkeakauluksiseen, metsänvihreään takkiin ja harmaaseen kaulahuiviin.
- Joo, minä käännyin hieman hämmentyneenä hänen puoleensa. - Hoidatko säkin jotain?
- Joo, Huiskaa. Mä oon Sara, tyttö virnisti. - Kiva kun teitä uusia hoitajia on tullut niin paljon! Tulee aina uutta eloa talliin, ja seurahan kelpaa aina, Sara hymyili. Minä katsoin takaisin pieni hymynkare suupielessäni ja vilkaisin leppoisan oloisesti uralla kävelevää suomenhevostammaa, jonka tiesin olevan Huiska.
- Mulla on muuten kaapissa villasukat. Sä voit lainata niitä, jos haluut, Sara virnisti.
- Oikeesti? Se.., minä naurahdin yllättyneenä. - Se kelpaisi kyllä.

Pujahdimme maneesin ovenraosta syysillan pimentoon Hanskin tympääntyneen katseen saattelemana ja suunnistimme kohti tallia, jonka edustalla loistavat kultaiset valokeilat valaisivat muutoin pimeän tallipihan. Satunnaisia pisaroita ripotteli edelleen ja tuuli ulvoi ilkeästi tallipihaa ympäröivien puiden latvoissa.
- Ei mun kumpparit oikeasti vuoda, irvistin Saralle. - Eiko tönäisi mua, kun olin hakemassa sitä ja koko kenkä jäi kiinni kuraan.
Sara katsoi minua ensin huvittuneena, mutta käänsi sitten suupielensä leveään hymyyn ja nauroi.
- Mutta mä en uskalla sanoa Hanskille oikein mitään. Se on jotenkin pelottava.

[Eveliina]

Oct 4, 2017 20:41:49 GMT 2 Eveliina said:

Koulutunti 5.10.

Eiko oli reipas ja jännittynyt. Mitä enemmän pidätin, sitä kovempaa se juoksi, ja sitä tyytymättömämpänä se katsoi minua yläkautta silmiin. Ei sen selässä kuitenkaan varsinaisesti tuntunut turvattomalta istua, ei suinkaan! Eikolla oli mielettömän tasaiset askeleet, vaikka se olisikin painanut menemään kuin Vermon takasuoralla konsanaan. Sitä oli hankala selittää, mutta ei Eiko myöskään varsinaisesti kuskannut minua, se vain oli jotenkin tahditon.

Anne käski minua tunnin aikana useaan otteeseen ratsastamaan mahdollisimman selkeillä avuilla ja ennen kaikkea hellittämään aina pidätteiden jälkeen. Mikä onni, että tunnin tehtävät olivat suhteellisen yksenkertaisia, ja välillä sainkin Eikon kulkemaan ihan rauhallisesti ja avuilla, jolloin myös tehtävät onnistuivat paremmin. Etenkin käynnissä ympyröillä ja volteilla Eiko tuntui hyvältä: se taipui kauniisti ja kulki ryhdikkäästi, sopivassa tahdissa eteenpäin.

Hiukan Eiko tuppasi varsinkin alkutunnista pelkäämään mörköjä kentän pimeissä nurkissa, eikä se etenkään metsän puoleisiin kulmiin meinannut uskaltautua millään! Anne käskikin minua vain ratsastamaan mahdollisimman määrätietoisesti ja unohtamaan Eikon pelleilyt. Kun tamman ajatukset saatiin suunnattua tunnille, unohti se onneksi vähitellen pimeydessä vaanivat möröt!

Vaikka tunti ei suorituksena välttämättä ollut se oikeaoppisin ja hienoin, jäi minulle silti hyvä fiilis Eikon ensimmäisestä ratsastuksesta! Vähän hankalahan se oli, mutta toivoin kovasti vielä kehittyväni sen kanssa, ja kunhan tamma vain vielä hiukan tasoittuisi, tulisi siitä varmasti ihana opetushevonen ja harrastekaveri!

[Eveliina]

4. Ratsastus tuntuu hyvältä - juuri nyt

Vähän aikaa sitten olin miettinyt uutta harrastusta. Jotain, mikä toisi elämään sisältöä, sillä ratsastus oli kallista, eikä se innostanut. Viime vuonna se tuntui pahalta. Silloin olin harrastanut sählyä, ja alkuun se oli hauskaa. Jollain tavalla pidin vauhdista ja vaarallisista tilanteista, mutta minulla ei ollut tarpeeksi kilpailuhenkeä ja aggressiivisuutta. Minua ei haitannut, vaikka en saanut palloa tai tehnyt maalia. Minua haittasi se, ettei minua haitannut. Minusta tuntui, että koko joukkueeni kärsi, koska en ollut tarpeeksi hyvä. Kun menetin pallon, minua alkoi pelottaa, että menetän sen taas. Lopulta maila vain tärisi käsissäni ja menetin pallon kerta toisensa jälkeen. Itsevarmuuden puute vei vähäisetkin taitoni, enkä kestänyt sitä.
Se ei ollut lajini, vaikka olisin niin halunnut. Tiesin, että ratsastus oli minun lajini, olinhan tehnyt sitä pienestä asti. Hevosen kontrollin menettäminen ei tuntunut samalta kuin pallon menettäminen. Hevosen halusin saada takaisin kontrolliin, mutta pallon perään jäin vain katsomaan. Kun näin hevosen halusin silittää ja jopa ratsastaa sillä, mutta nähdessäni pallon ja sählymailan, en tuntenut mitään. Enkä tiedä miksi.

***

Sivukorvalla kuuli tallikäytävällä loputtomasti juoruja. Vauvoja, suhteita, kihlauksia ja ties mitä, joten minulle oli avautunut kokonainen uusi maailma Seppeleen syövereissä, josta en kuitenkaan vielä ymmärtänyt juuri mitään.
Sen kuitenkin tiesin, että suurin osa Seppeleen hoitajista ei ollut ollenkaan niin pahoja ja nokkavia, kuin mitä tuntilaisten suusta oli saattanut kuulla. Hiljalleen olin saanut muutamia ystäviäkin, joille saatoin mennä juttelemaan oleskeluhuoneessa tai maneesin katsomossa. Heitä näki kuitenkin joka päivä, ja minun yllätyksekseni en loppujen lopuksi ollutkaan ainoa yksinäinen sielu.
Omasta mielestäni kateuden katkeroittamat teinit olivat pahimpia juoruilijoita Seppeleessä, ja ainakin tuplasti ilkeämpiä kuin kaikki hoitajat yhteensä. Muutama päivä sitten eräskin tyttöporukka oli valittanut Eikon karsinan edustalla niin kovaan ääneen, etten ollut edes uskaltanut mennä kysymään, tarvitsisivatko he apua tamman laitossa.

***

Kun Ratsastuskoulumestaruuksien tuoma kisajännitys rantautui ensimmäisen osakilpailun muodossa Seppeleeseen, talli oli täynnä porukkaa ja ratsastuskentän ympärille sekä maneesin katsomoon oli kerääntynyt pelottavan paljon väkeä. Minua oli melkein alkanut kaduttaa, etten ollut itse osallistunut, sillä vaikka olin kerran jo kokenut, ettei kisaaminen ollut ihan minun juttuni, niin kentällä hännät tötteröllä pyörähtelevät ratsukot ja innosta uhkuvat kilpailijat nostivat pienen kipinän rintaan.
- Inkerillä menee aika hyvin. Toivottavasti Tirkku pysyy tuollaisena, sanoin vieressäni seisoskelevalle Soinnulle, katseeni osuessa vastapäisessä kulmassa ravaavaan welshponiin. Tunsin myötätuntoa Inkeriä kohtaan, sillä olin nähnyt hänen putoavan Tirkun selästä ratsastuskoulumestaruuksia edeltävällä viikolla. Olin ollut Eikon kanssa kentällä samaan aikaan, ja olimme vaihtaneet muutaman sanasen ennen kuin Inkeri oli noussut Tirkun selkään. Vain hetki myöhemmin ambulanssi oli kaartanut tallin pihaan ja Inkeri maannut märän hiekan tahrimana kentän C-päädyssä. En ollut kehdannut udella tapahtumasta mitään, mutta se oli saanut minut toivomaan entistä kovemmin, että Inkeri ja Tirkku pärjäisivät.

***

Minulla oli ollut vuokrahevonen joitakin vuosia sitten, kun olin vielä yläasteella. Pienikokoinen, lempeä suomenhevonen, joka toimi äitini tuttavan harrasteratsuna. Sillä oli pitkä, miltei kaulan alapuolella roikkuva harjas ja hiukan hätäilevä, mutta mielettömän kiltti luonne. Pitkästä aikaa, pitkän pohdinnan ja harkinnan jälkeen olin uskaltautunut kysymään, olisinko päässyt moikkaamaan hevosta taas.
- Muistatkohan sä vielä mua? Susta on tullut vanha, minä sanoin yrittäen rapsuttaa malttamattomasti hihaani hamuavaa ruunaa pitkän otsaharjan alta. Vanhalta hevonen ei kuitenkaan vaikuttanut ensinkään, ja omistajan mukaan se oli huippukunnossa, ollakseen jo 20-vuotias.
Oli mahtavaa huomata, että myös omat ratsastustaidot olivat kehittyneet sitten viime kerran. Ajoittain vahvasuinen ja mukavuudenhaluinen ruuna, joka mielellään vain vaihtoi askellajia ja kääntyi käskettäessä, tuntuikin pehmeältä ja puhtaasti eteenpäinpyrkivältä. Kaula kaartui pyöreälle kaarelle ja ravissa oli hyvä tahti pienen passi-vivahteen sijaan. Hetken tunsin itseni hyväksi ratsastajaksi.
Illalla sain viestin.
"Haluaisitko alkaa taas vuokraamaan Viksua?"

***

Olin yllättynyt itsekin, kuinka kauan olin jaksanut ainoastaan hoitaa Eikoa, hyppäämättä selkään ollenkaan. Joka päivä ainoastaan siistinyt sen ja auttanut ratsastajat tarvittaessa tunnille, vaikka oikeastaan olisin saanut ratsastaa itsekin. Seppeleessä kuitenkin tuntui olevan niin paljon muutakin, kuin hoitohevosen ratsastaminen. Sen lisäksi arki pyöri kavereiden, tuntien ja tuhansien muiden velvollisuuksien ympärillä.
Siksipä olikin sangen rentouttavaa, kun niitä harvoja kertoja, vaikkapa näin sunnuntaina, ehti satuloimaan Eikon ja suuntaamaan kentälle tai maneesiin ja ratsastamaan sen. Eihän meidän suorituksemme mistään tyylipuhtaimmasta päästä ainakaan vielä olleet, mutta pidin Eikosta. Olin ansainnut sen kovalla työllä ja vaivalla (ja ehkä pienellä onnenkantamoisellakin) hoitohevosekseni, joten eihän siitä voinut olla pitämättä. Harvinaisen tasainen ja pyörivä laukka oli kerrassaan taivaallista, vaikka en pitänytkään tavasta, jolla Eiko aina välillä kyttäsi jotain, mitä jännää ikinä kentän laidalle tai maneesin katsomoon sattuikaan keksimään.

***

En voinut kieltää, ettenkö olisi miettinyt, jaksanko ja ehdinkö tehdä kaikkea tätä, kun kevään ylioppilaskirjoitukset, pääsykokeet ja kaikki se muu, jota en edes vielä osannut odottaa, lisättäisiin soppaan.
Olin kuitenkin kiitollinen itselleni ja onnellinen, saadessani harjata kiharaharjaista Eikoa sen karsinassa melkein aina kun halusin, kiivetä kultasydämisen suomenhevosen selkään ja oppia lisää ratsastustunneilla kaksi kertaa viikossa. En edes muistanut, milloin olisin ratsastanut yhtä paljon, ja milloin se olisi tuntunut yhtä hyvältä. Elämä tuntui helpolta ja ihanalta juuri nyt ja juuri näin.

[Anne]

Ruskanokalla juhannuksena



Spessu Fiialle ja Cellalle perustuen Robertin juhannusleiritarinaan!

[Kajo]

Hörpin rauhakseen aamukahviani työsalin taukotilassa selaillen samalla Instagramin etusivua. Aamu oli taas madellut niin kovin hitaasti, ensimmäiset kaksi tuntia koululla tuntuneet viikolta. Vähintään.

-Jospa tää kahvi tois taas vähän boostia päivään, mietin nostaessani kupin huulilleni siemaistakseni viimeiset, hieman jo makuuni turhan paljon jäähtyneet pisarat. Samaan aikaan puhelimeni värähti tekstiviestin merkiksi. Hämmennyin siitä pieneksi hetkeksi, saan hyvin harvoin tavallisia tekstiviestejä, mutta seuraavassa hetkessä hämmennys oli kadonnut ja tilalla kouraisu mahanpohjasta.

-Vou, totesin hiljaa ja hitaasti laskin suuni eteen jähmettyneen kahvimukin pöydälle, pidellen nyt puhelinta kaksin käsin. Kaksin tärisevin käsin.

Vieressäni istuva kaverini, Nina, joka tähän asti oli keskittynyt omiin maailmoihinsa, vilkaisi minuun.

-Mitä?

-Se, öh, jouduin hetken keräämään itseäni löytääkseni sanani. -Sieltä tallilta se poni mistä kerroin sulle sillon, se Eiko. Mä, tota, pääsin sen hoitajaksi.

Ninan kasvot levisivät hymyyn.

-Hei, sehän on tosi hienoa! Sä olit nii hermona pääseks.

Hymähdin ja luin viestin vielä kertaalleen. Vau. Mä oikeasti pääsin hoitajaksi.

-En taida enää tarvita loppuja tosta kahvista, naurahdin. Väsymys oli tiessään.

---

Illalla ei ollut uni meinannut tulla. Olin miettinyt ja käsitellyt asiaa uudelleen ja uudelleen, maistellen ja leikitellen sillä. Ehkä vähän kauhistellenkin.

Nyt, jäätyäni bussista ja suunnatessani koivukujaa pitkin kohti tallipihaa, mainittu kauhu kyti jossain mieleni perukoilla. Vaikka vasta toissapäivänä olin käynyt tunnilla täällä samassa paikassa, en silti voinut itselleni mitään ollessani hermostunut. Uusi tilanne.

Pysähdyin hetkeksi pähkäilemään. Voisinko mennä suoraan Eikon luo? Pitäisikö minun ilmottaa jollekin olevani täällä?

Joko näytin eksyneeltä tai muuten vain kaksi suunnilleen ikäistäni tyttöä hidastivat kohdallani hieman kysyvän näköisesti. Ehdin nopeasti suomaan ihastuneen vilkaisun toisen, minua päästä varpaisiin tutkailevan taluttamaan hauskan väriseen poniin kun hänen seuralaisensa jo lähestyi minua.

-Moi! En ookkaan nähny sua ennen täällä, etitkö jotain? tämä kysyi hymyilevästi. Hän vaikutti todella mukavalta ja arvostin hänen oma-aloitteisuuttaan. Ei tarvinnut minun kerätä rohkeuttani nykäistäkseni jotakuta hihasta.

-Moi, umm, en mä. Tai siis, alotan täällä hoitajana ja öh, kun oon nyt ekaa kertaa niin mietin vaan tarviiko mun niinkun ilmoittaa jollekin, niinkun Annelle tai jollekin. Siis sitä että oon täällä, selitin.

-Ei, ei, jos tiiät paikat ni senkus menet vaan ja touhuut! Toki jos Annee näät ni tietty kannattaa moi sanoo. Mä oon muuten Britta, tämä tyttö, siis Britta, esitteli itsensä.

-Kajo, kerroin ja katsahdin hassua ponia pitelevään tyttöön.

-Moi, Inkeri, blondi tyttö heilautti kättään käyttäen kasvoillaan nopean, väkinäisen hymyn. -Ketä sä hoidat?

-Eikoo alan hoitaa. Se on varmaan tarhassa? vilkaisin ponitarhan suuntaan, jonka tiesin olevan sen. Ei siellä tosin näkynyt ponin ponia, olivat kaiketi päärakennuksen takana.

-Juu se on siellä. Kato vähän sitä ruunikkoo russii sitku lähet Eikon kans, se saattaa yrittää perässä portista, Inkeri ohjeisti.

-Joo, no, mä meen, väläytin hymyn ja heilautin reppuani paremmin olalle mennessäni. Yhtäkkiä muistin vielä käytöstavat. -Kiitos!


Heitettyäni tavarat minulle varattuun kaappiin lokerohuoneesta suuntasin nyt jo vähän määrätietoisemmin ulos päätallista etsimään Eikon karsinaa ja riimua. Molemmat löytyivät sieltä mistä oletin ja tiesin, ponitallista. Ja Eiko itse tarhan perukoilta kaveriensa kanssa.

Pujahdin lankojen välistä ja rauhallisesti lähestyin laumaa, joista yksikään ei ainakaan vielä huomioinut minua. Kuitenkin kävellessäni lähemmäs huomasin ilokseni juuri tähtäimessäni olevan laikukkaan tamman katselevan minua uteliaana.

-Hei, Eiko, saavuin sen vierelle ojentaen käteni. Eiko haisteli sitä ja hamusi huulillaan. Mitään kiinnostavaa kun ei löytynyt, se siirtyi ehkä vähän turhan tungettelevasti tutkimaan paitaani ja housujen lahkeita.

-Sori, ei oo mitään sulle. Paitsi tää, totesin ja puin ponille sen riimun. Nyt sitä alkoi kiinnostamaan riimunnaru, jonka nykäisin kauemmas sen uhatessa joutua hampaisiin.

-Aattelin kato vähän harjailla sua. Tutustua ja semmosta, kun mä oon sun hoitajas nykyään, löpertelin sille meidän kävellessä peräkanaa portista ulos kohti ponitallia.

-Hetken mietin kelle oikein puhut, säpsähdin kuullessani jonkun sanovan.

-Mutta Eikollehan tietysti, ruskeahiuksinen nainen, jonka tunnistin heti Anneksi, totesi tullessaan luokseni.

-Eh, joo. Mulla on vähän sellanen tapa, naurahdin pysäyttäen Eikon. Se lähti samantien hamuamaan ruohonkorsia maasta yrittäen vetää minut mukanaan.

-No, niinhän kaikilla täällä. Sä taidat olla Kajo? Anne kysäisi.

-Joo, ähkäisin yrittäessäni saada ponia samalla lakkaamaan kiskomasta.

-Kiva, kiva. No, en pitele sua enempää, Eikollakin näköjään kiire, Anne naurahti ja jatkoi matkaansa, minne nyt olikaan menossa.

Katsoin hänen peräänsä. Samalla Eiko päätti, että hän on nyhtänyt tarpeeksi ja voisimme jatkaa matkaa.

-Kiitti hei. Oisit voinu alkaa kiskoa mua jollonki muulloin ku Annen edessä, mutisin sille.


Tallissa Eiko aloitti häsläämisen heti kun sain sen kiinni karsinaansa. Ei se kiinni enää silloin ollut, kun saavuin takaisin noutamasta sen harjoja.

-Höhlä, toruin sitä solmiessani narua uudelleen. Ennakoin myös siirtämällä harjapakkia vähän kauemmas, kokemuksesta tiesin sellaisten olevan mieluisa kohde Eikon kaltaisille sählääjille.

Hevosten harjaaminen on aina niin terapeuttista. Olin kaivannut sitä, hoitohevosen kanssa puuhaamista. Pidin siitä, että oli se joku tietty. Semmoinen, jonka voi oppia tuntemaan läpikotaisin ja parhaimmillaan saa vastakaikua. Kaverin.

Joku tuli poni perässään talliin. Eiko tiiraili heppakaveria kaltereiden välistä ja hörisi äänekkäästi. Itse huikkasin moikat karsinanoven raosta toisen vilkuttaessa minulle. Katsahdin takaisin Eikoon, joka yhä katseli kulkijoiden perään.

-Eiköhän me Eikoseni tulla juttuun vielä oikein hyvin, virnistin.

[Kajo]

Olin ollut lenkillä, kun viesti oli tullut perille tallin ryhmään.

”TALLI PALAA!!”

Jalkani olivat pysähtyneet niille sijoilleen, kasvoni valahtaneet kalmankalpeiksi. Kylmäsi.

Aivoni olivat vielä työskennelleet sisäistääkseen viestin täysin, kun monet muut ryhmäläiset olivat ehtineet jo aloittaa paniikinomaisen kauhistelu- ja kysymysspämmin ja samalla jo ilmoitettiin maneesinkin olevan tulessa. Joku täsmensi tallin tarkoittavan ponitallia ja minua kylmäsi entistä enemmän.

Oliko Eiko kunnossa?

En ehtinyt edes kysyä ponien tilaa, kirjoitusvirheistä päätellen nopeasti kirjoitettu viesti Inkeriltä kertoi rakennusten olevan tyhjinä. Huh.

Kuinka olisinkaan halunnut mennä paikanpäälle. Auttaa edes jotenkin. Mutta tiesin, ettei minusta olisi mitään hyötyä siellä muiden jaloissa. Eikä bussejakaan enää tänään kulkenut.

Edessä olisi pitkä yö.

---

Ryhmä oli käynyt kuumana pitkälle yöhön. Jossain aamun sarastaessa se oli hiljentynyt, mutta herännyt taas pian runsasta viestimäärää ihmetelleiden, tapahtumista pihalla olevien toimesta. Olin valvonut jonnekin viiden-kuuden paikkeille ja lopulta nukahtanut kännykkä käteen. Muutaman tunnin olin saanut nukuttua, kunnes kissani Ravi tapansa mukaan hyppäsi päälleni vaatien aamupalaa. Hetken, vain hetken, aamu oli tuntunut kuin miltä tahansa sunnuntaiaamulta, kunnes olin nostanut peittoani jonka päältä kännykkäni oli tippunut kolahtaen lattialle. Tuijotettuani sitä muutaman sekunnin uneliaana, yön tapahtumat olivat syöksyneet vauhdilla mieleeni.

Ja niin kuljin jälleen koivukujaa pitkin kohti tallipihaa. Maneesin tummat rauniot pistivät silmään jo kaukaa. Ponitallia ei näkynyt, mutta kärähtäneet puut kielivät senkin kokeneen surmanliekit. En saanut katsettani irti niistä pysähtyessäni keskelle pihaa.

-Uskomatonta, eikö ookkin, tummahiuksinen tyttö ilmestyi jostain viereeni katsellen samalle suunnalle. Juttakohan se oli, nyt ei oikein tuntunut sopivalta hetkeltä ruveta esittelemään toisiamme.

-Ihan kamalaa, oli kaikki mitä osasin sanoa. Uskomatonta, todellakin. -Tällästä pitäis tapahtua vaan heppakirjoissa.

Jutta päästi hiljaisen hymähtävän äänen ollessaan samaa mieltä. Vilkaisin häneen. Hän näytti kovin väsyneeltä, eikä varmasti ollut ainoa, joka oli viettänyt yön hereillä.

-Porukkaa on kohta lähössä Ruskamäkeen kisoihin, mut ne on vielä tallin yläkerrassa juttelemassa… no, tästä, Jutta viittasi kohti raunioita.

-Oon just menossa takaisin sinne. Annelta on tullu jo vähän päätöksiä tulevan suhteen, hän jatkoi ja lähdin tytön perässä kohti päätallia.

-Millasia päätöksiä?

-No, nyt kun talli meni ja maneesi, ni hevosia on pakko myydä pois. Ei oo tilaa eikä käyttöö näin monelle, kun tää ihan varmasti vie Seppeleeltä asiakkaita, Jutta kohautti olkiaan surullisesti.

-Aa, katsahdin maahan. Ketkähän kaikki hevoset?

Yläkerrassa tosiaan oli väkeä. Näin uutena seppeleläisenä en tunnistanut kuin muutamia. Istumapaikkojen ollessa varattuja, jäin etäämmälle seinään nojaillen kuuntelemaan keskustelua.

-Siirin lähön mä ainaki tiesin jo, Inkeri totesi keskeltä sohvaa. -Eikä noi muutkaan mua oikeestaan yllätä. Reino, esimerkiks.

-On se silti aina tosi harmi. Ku vaikka Eela ja Alexkii, ne on ollut täällä jo aika kauan, Tuulia harmitteli.

Selvitin hiljaisesti kurkkuani.

-Tota, ketä kaikkia lähtee? kysyin varovasti. Olemassaoloni tunnuttiin vasta huomaavan, kun yllättyneitä päitä kääntyi suuntaani.

-No, tuskin sanoo sulle kauheesti mitää, Inkeri aloitti jotenkin turhautuneeseen sävyyn ja oli jatkamassa, kun Britta nosti kättään vaientaakseen tämän.

-Eiko ei oo lähössä, ei huolta, tämä hymyili minulle.

Nyökkäsin. En minä kamalan huolissani ollut ollut hoitoponistani, ei minulla vielä mitään hirveän tiukkaa tunnesidettä ollut tammaan ehtinyt syntyä.

Mutta kyllä olo vähän keveni, kun tiesi ettei se ollut lähdössä.

[Kajo]

Tallille saavuttuani mieleni olisi tehnyt saman tien vain mennä Eikon luo. Ensin kiertäisin kuitenkin toimiston kautta. Olin eilen jutellut vanhan hoitoponini omistajan kanssa, joten nyt täytyi vähän sosialisoida.

Ovella epäröin hetken, mutta syvän hengenvedon jälkeen koputin varovasti. Annen rauhallinen ”sisään” kuului samantien.

-Öh, toivottavasti mä en kauheesti häiritse, aloitin luikahtaessani ovenraosta sisälle. -Tää voi kyl odottaa, jos on kauhee kiire…

-Ei suinkaan, Kajo, kerro vaan, Anne nosti katseensa työpöydälle levitetyistä papereista.

-Nii, tota, kaivoin taskustani paperilapun.

-Talli mis mä ennen kävin, sen omistaja ni mä kerroin sille et… mitä tääl kävi, nii se sano, että niil on pari satulaa ylimääräsenä, vilkuilin Annea. Tämä napitti liikahtamatta takaisin. -Nii se pyys mua antamaa sen yhteystiedot sulle, se mielellää haluis auttaa meitä ja ei kuulemma aio paljoa pyytää niistä. Et… jos sua kiinnostaa.

Ojensin lappua naisen suuntaan, jonka hän kurottautui ottamaan.

-Onpa ajattelevaista. Satuloille tosiaan on tarvetta, katselen asiaa, Anne silmäili rustaamaani lappua ja hymyili rohkaisevasti minulle.

-Kiva, väläytin hymyn peruuttaessani takaisin ovelle. Tallin omistaja keskittyi takaisin papereihinsa, joten ilmeisesti keskustelumme oli käyty ja karkasin takaisin tallin puolelle.

Eiko olisi menossa vähän myöhemmin tunnille, joten päätin hakea laikukkaan tamman harjattavaksi. Nappasin satulahuoneesta matkaani punaisen riimun naruineen, jonka tiesin sopivan sen päähän. Ponin omat tavarat kun menivät tallin mukana. Omia harjojakaan sillä ei siis enää ollut, mutta onneksi ylimääräisiä sukia ja kaviokoukkuja sun muita pyöri ylimääräisinä pilvin pimein. Kaivoin satulahuoneeseen kerätystä lainaharjojen korista muutaman tarvittavan mukaani.

-Punainen ei kyllä yhtään oo Eikon väri, mietin mennessäni. Mutta minkäs teet. Tiputin harjat aittatallin eteen, sillä hoitopuomilla näytti olevan ruuhkaista ja tallissakin porukkaa, joten hetken pähkäiltyäni päädyin hoitamaan Eikon siinä.

Ponitarhan portilla päästin pitkän, soinnukkaan vislauksen ja naurahdin itsekseni. Vanha tapa, johon ei kukaan tarhassa kesän viimeisiä ruohonkorsia nyhtävistä hevosista edes reagoinut. Mutta kävellessäni lähemmäs Eikoa, se taas nosti päätään ja tapitti minua uteliaana.

-Hei, tyttö. Ehkä sä joskus vielä tuut mua vastaan, juttelin sille. Vastaukseksi sain tuttua vaatteiden hamuilua. Hymyilin.

-Tällä kertaa mulla kuule on sulle jotain, kaivoin taskustani muutaman omenan makuisen heppanamin. Eikon kuuntelevat korvat kääntyivät tarkkaavaiseen höröön sen kurottaessa kättäni kohti.

-Malta, komensin viedessäni kättä kauemmas. Eiko näytti hölmistyvän ja otti pari askelta seuratakseen namien perässä. Nauroin.

-Voi, hölmö, annoin sen hamuta herkut kämmeneltäni. Yhtäkkiä tunsin jonkin puhaltavan selkääni ja kääntyessäni tunnistin sen pieneksi Gekoksi, eikä se ollut yksin. Muutkin tarhassa olevat ponit olivat kiinnostuneet minusta nyt, kun yksi sai herkkuja.

-Sori, vaan Eikolle, totesin ja lähdin laikkuponini kanssa kohti harjoilla merkitsemääni hoitopaikkaa. Tamma oli hieman kummastelevan oloinen, kun jäimmekin aittatallin luo.

Harjasin sen mustavalkoista karvaa pitkin vedoin ajatuksiini uppoutuneena. Olin ollut hoitajana viikon, ja siinä ajassa hevosparatiisi oli ehtinyt yhdessä yössä muuttua varsinaiseksi murhenäytelmäksi. Jonkun toimesta. Tallin WhatsApp-ryhmään oli aamulla linkattu uutinen, joka kertoi palon olleen tahallaan aiheutettu. En ollut uskoa sitä, ei kai kukaan oikeasti?

Vaikka Anne oli todella nopeasti laittanut asiat rullaamaan saadakseen paikan taas takaisin raiteilleen, palo kummitteli kaikissa. Eikä se vielä pitkään aikaan unohtuisi keltään, jos uutisia luki. Ja sen verran hyvin näkyi maneesinkin nyt jo raivatut rauniot kaikkialle, minne tallialueella menikin.

Vilkuilin sinne päin tälläkin hetkellä. Puistatti.

Kyykistyin selvittelemään Eikon pitkiä vuohiskarvoja, vieden ajatukset muualle.

-Ootan tosi innolla syksyn mutakelejä, mutisin kuvitellessani nämä valkoiset karvajalat keskellä kuraista tarhaa. Eivät ne kovin valkoiset silloin tosin olisi.

-Täällähän Eiko on, kuului takaani ja käännähdin niin nopeasti, että puuhiani tutkaillut Eiko nykäisi päänsä äkkiä ylös. Hyssyttelin sitä hiljaa.

Luoksemme marssi melko nuorehko tyttö mukanaan satula ja Eikon suitset, mitkä olivat olleet yhdet niistä, jotka Robert oli sen ihmeen satulan mukana raahannut ponitallista.

-Etin sitä pitkin tallia, tyttö puuskahti nostaessaan satulaa paremmin käsivarsilleen. Eiko lainasi sitä nyt tunneilla, kun se sopi sille ihan hyvin.

-Joo, toin sen tähän, kun tuolla on aika ruuhkaa, selitin ja tarjouduin ottamaan hoitoponini suitset.

-Mä voin varustaa tän ite, nuorempi tyttö tuhahti. Nyökkäsin. Miten vaan.

Keräsin käyttämäni harjat ja lähdin takaisin talliin. Ehkä menisin seuraamaan tuntia myöhemmin, en ollut vielä nähnyt Eikoa ratsastettavana. Päätin tässä välissä kuitenkin hoitaa pienen homman yläkerrassa.

Ja pian tallikaappini näyttikin vähän enemmän minulta. Olin raahannut kotoani kumi- ja ratsastussaappaat lokeron pohjalle ja kypärä tuulitakin kanssa roikkui siististi naulakoissa, ylähyllyllä kori hanskoille ja muulle pienelle. Unohtamatta nimilapullani koristettua ovea, jonka sisäpuolelle olin teipannut yhden ainokaisen kuvan pienestä shetlanninponista. Eiköhän kuvamäärä lisääntyisi vielä ajan saatossa. Eikostahan tietysti tulisi saada kuva siihen.

-Teet olos kodiksi, vai? portaita noussut, ”Saaga” -nimellä kirjoillun kaapin luokse suunnannut tyttö heitti hymyillen.

-Jep, virnistin ja astuin taaksepäin ihaillen aikaansaannostani. -Tuntuu vähän enemmän osalta porukkaa, tiiätkö?

[Kajo]

Poistuessani lokerohuoneesta riimu olallani, mieleni teki hyräillä ja hyppelehtiä. Mitä en tietenkään tehnyt, mutta se ei muuttanut sitä faktaa, että olin erityisen hyvällä tuulella. Ilman mitään sen suurempaa syytä. Toisinaan tällaisia päiviä vain on, kun elämä tuntuu sellaiselta… perushyvältä. Että asiat vaan on hyvin ja mukavasti.

Moikkailin vastaantulevia kasvoja mennessäni. Tietystihän oli asioita, jotka olivat johdattaneet tähän hyvään mieleen. Seppele oli siinä suurimmassa roolissa. Vaikka hoitajana aloittaminen oli tuonut viikkoihini melkoisesti lisää hulinaa ja käytin suuren osan vapaa-ajastani tallilla tuntui, että juuri se oli nimenomaan rauhoittanut elämääni.  Minut oli myös otettu niin nopeasti osaksi porukkaa, että tuntui aina tosi hyvältä tulla tallille. Olin iloisempi kuin pitkään aikaan.

Astuessani ulos tallista hain katseellani mustavalkoista länttiä ponitarhan suunnalta. Heikko tuulenvire leikitteli hiuksillani kulkiessani kohti mainittua länttiä. Se tuntui jo melko viileältä, vaikka päivä muuten oli lämmin. Niitä tuskin enää kovin montaa olisi, siitä kielivät muutamat tielläni lepäävät keltaiset lehdet.

Pujahtaessani tarhan puolelle, oli vastassani niin tutuksi käynyt näky Eikosta katselemassa suuntaani.

-Siellä sä taas kattelet. Yhtäkään askelta tännepäin et voi ottaa, vai mitä? tuhahdin leikkisästi.

-Mutta katos mitä mä toin sulle! nostin tummanvihreän riimun olaltani ja näytin sitä tammalle. -Ihan uuden riimun, eikö oo hieno! Ja tää ei sitte oo syötävää.

[Kajo]

Viime torstain tunnilta Eikolla. Aiheena ollut pohkeenväistö toi molemmille ihan hien pintaan, kun oikeat nappulat on tamman kanssa vielä melko hukassa.

[Kajo]

Kesä oli muuttunut syksyksi aivan hujauksessa. Vielä ihan vähän aikaa sitten kaikkialla oli vihreää, mutta tänään tein sen huomion, kuinka puut, pensaat, ruoho, kaikki, loistivat kilpaa syksyn eri värejä. Päivät jaksoivat silti olla vielä toisinaan lämpimiä, mutta ei tänään.
Sitä kirosin vetäessäni takkini kaulusta ylemmäs kylmän tuulenpuuskan ottaessa ilmaa siipiensä alle. Kaikissa vuodenajoissa oli jotain, mistä pidin, mutta syksyn tuoma lämpötilan lasku ei ollut yksi niistä. Pian kuitenkin voisin kaivaa ihanan paksumman takkini kaapista, jonne sen olin kevään tullen hylännyt.
Tallin lämpö ja tuulettomuus ottivat minut vastaan pujahtaessani ovenraosta sisään. Rakennuksessa riitti taas elämää, kun päivän ratsastustunnit olivat alkaneet.
-Moi, Kajo!
Olin melkein törmätä Emmyyn, minua joitain vuosia vanhempaan blondiin, kiivetessäni hämärää rappukäytävää kohti lokeroita. Nainen oli matkalla alas, mutta pysähtyi hymyillen muutamaa porrasta ylemmäs.
-Ootko jo innoissas Inarijärvelle lähöstä? hän kysyi.
-Um, joo. En oo koskaa ennen ollu missääpäin Lappia ni aika jännää nyt päästä, kerroin.
Emmyn silmät suurenivat hieman.
-Mitää, et oo koskaan? Hän hämmästeli suuresti.
Naurahdin ja pudistin päätäni.
-En oo ollu ees lentokoneessa, myönsin.
En tosissaan ollut ollut. Meidän perhe ei koskaan kauheasti matkustellut. Siksi olikin alkanut vähän jännittää, kun olin kuullut meidän vaellusjengin lentävän pohjoiseen.
-No, kerta se on ensimmäinenkin! Emmy nauroi ja alkoi valua portaita alemmas. -Täytyy mennä!
Nyökkäsin ja käännyin jatkamaan omaa matkaani yläkertaan.

---

Sujautin ähkäisten riimun Eikon mustavalkoiseen päähän. Tamma veti jatkuvasti päätään alas takaisin ruohonkorsille, joiden parista olin raukkaa viemässä pois.
-Mitähän me tänään keksittäis, mumisin sille.
Eikolla oli tänään vapaapäivä. Mieleni olisi ehkä tehnyt ratsastaa kevyesti, mutta kentällä olisi tunnit käynnissä koko loppupäivän. Maastoon tai treeniaukiolle en yksin Eikolla haluaisi, ainakaan näin tuulisena päivänä. Mutta en haluaisi vaan harjatakaan.
No, ehkä keksisin jotain.
Päätin suosiolla viedä tamman päätallin käytävälle hoidettavaksi. Olin edelleen viluissani ja tämän hetken tunti oli vasta alkanut, joten ehtisin hyvin puunailla Eikoa olematta kenenkään tiellä.
Kiinnitettyäni ponin nappasin kumisuan, joka oli itseasiassa minun toimesta Eikon harjaämpäriin päätynyt, kuten muutama muukin suka. Viitsin hyvällä omatunnolla shoppailla hoidokilleni vähän harjoja, kun sen kaikki entiset menivät ponitallin mukana.
Eiko tuntui pitävän voimakkaista, pyörivistä harjausliikkeistäni, ainakin jos väpättävään ylähuuleen oli uskomista. Rapsutin sitä hymyillen kaulalta, jossa sielläkin oli talvikarva jo puskemassa esiin. Tamma mahtoi olla pörröinen talvisin.
Jatkoin ponin läikikkään karvan pyörittelyä niin ajatuksiini uppoutuneena, etten huomannut jonkun nuoren – tai enemmänkin lapsen, en tiedä – vaeltavan luokseni silittelemään Eikon pehmeää turpaa.
-Miks sillä on viikset?
Säpsähdin tytön kysymystä huomaten hänet viimein kutittelemassa tamman turpakarvoja. Utelias Eiko yritti hapuilla tämän pieniä sormia.
-Se on tinkeri rodultaa, joillekki niistä kasvaa tollaset viikset talvikarvan mukana, selitin.
-Ne on hauskan näköiset, tyttö nauroi Eikon hiplatessa hänen pinkin tuulitakkinsa hihaa.
Hymähdin vaihtaessani harjan tavalliseen sukaan.
-Onhan ne aika.
Pikkutytön kiinnostus siirtyi ponista minuun.
-Ootko sä tän hoitaja? hän tapitti minua suurin silmin.
-Öh, joo. Oon hoitanu Eikoo kohta pari kuukautta, hymyilin väkinäisesti.
-Vau. Onks kivaa olla hoitaja? Varmaa tosi siistiä.
Lapset tekivät oloni usein niin vaivaantuneeksi, varsinkin tällaiset kyselevät yksilöt. Vaikka, olihan se aina kivaa kertoa hevosista. Hyvä aihe.
-Öö, no. Onhan se kivaa, vastasin ja katsahdin Eikoa mietteliäästi.
Olihan se kivaa olla hoitaja. Tosi kivaa.
Muistin yhtäkkiä ajat kun olin vasta aloittanut ratsastuksen. En mahtanut olla silloin tätä edessäni ihmettelevää tyttöä juurikaan vanhempi. Ja olin silloin ollut ihan samanlainen, salaa kadehtien miettinyt millaista oli olla yksi isoista tytöistä, joilla oli hoitohevonen. Varmasti kivaa.
En ollut vielä koskaan tullut ajatelleeksi, että olin nyt yksi niistä ”isoista tytöistä” kera hoitohevosen.
Hymähdin itsekseni. Aika söpöä, sinänsä. Lapsi-minä olisi varmasti innostuksesta ratketa liitoksistaan, jos pystyisin matkata ajassa kertomaan hänelle.
-Mäkin haluan joskus hoitajaksi. Sitten kun oon kokenut, niinkun sä varmasti oot, tytön haaveileva ääni havahdutti minut.
Hymyilin.
-Eiköhän susta vielä joku päivä tuu tosi hyvä hoitaja.

[Kajo]

-Näistä tulee tosi nättejä!
-Näytä!
Kaverini tuli lauantaina tallille mukaan räpsimään meistä muutamat yhteiskuvat ilta-auringossa. Ehdittiinpäs vielä ruskan aikaan, vaikka tiukoille meni.

[Kajo]

Istuuduin penkille lokeroni eteen ja taistelin tennarit jaloistani. Ne olivat juuri sen näköiset, että olin viimeeksi Eikon tarhaan astuessani tehnyt virheen ja jättänyt ne jalkaan. Keltaiset kumisaappaat saivat siis astua jälleen palvelukseen pitkän, kuivan kesän jälkeen. 

Saapastellessani alakertaan minulla oli selkeä suunnitelma; tänään lähtisin ensimmäiselle maastolleni Eikolla! Olin osallistunut ensi viikon halloween -teemaiselle yömaastolle, joka ratsastettaisiin hoitohevosilla, joten minun oli pakko saada jotain pohjustusta. Enhän tiennyt yhtään, miten Eiko toimii kentän ulkopuolella, eli suoraan iltapimeyteen ratsastaminen henkien juhlan merkeissä ei kuulostanut minusta parhaimmalta idealta ottaa selvää. 

En vaan tiennyt kenet saisin meidän seuraksi. Tallilla oli näin lauantaina melkein kaikki, mutta aina miettiessäni päädyin ensimmäisenä Emmyyn. Hän oli niin mukava aina, tai niinhän pääasiassa kaikki olivat, mutta Emmyn kanssa juttelin aika paljon. Tai, enemmänkin hän jutteli minulle. Pidin hänenkaltaisistaan ihmisistä, jotka keksivät helposti puheenaiheita, sillä minähän nyt olin melko hiljainen aina ja se on toisinaan niin kovin ärsyttävä luonteepiirre. 

Löysin Emmyn hoitohevosensa Kurbuksen karsinalta, jossa hän juuri solmi riimunnarua kiinni. 

-Moi, Kajo, haluisiks lähtee meiän kanssa maastoo? nainen väläytti hymyn ja kurtisti kummastuneena kulmiaan ilmeelleni, kun jäin karsinan ovelle hämmentyneenä suu auki valmiina kysymään samaa. 

Mä aioin.. just kysyä samaa, vastasin lopulta. -Sulta siis. 

Emmy nauroi. 

-No aika sattuma! Ja kyllä, haluan lähteä sun kanssa maastoon. 

-Kiva! Mä käväsen hakees Eikon. 

Käännähdin lähteäkseni, mutta sain jonkun vuosisadan sätkyn, kun yhtäkkiä Jutta oli ilmestynyt taakseni. 

-Lähettekö te maastoon? Kaipaisko teidän ponit isompaa heppaa turvaks, jos mä liittysin Harryn kanssa seuraan? 

Vilkaisin Emmyyn kuin varmistukseksi, mutta nyökkäilin jo hyväksyvästi. 

-Joo, eihän sitä ikinä tiedä mikä pieni vihreä mies tuolla meitä oottaa, Emmy naureskeli ja rapsutti Kurbusta kiusoittelevasti. 

Muutaman hetken päästä seisoimme nätissä kolmen hevosen rivissä tallipihalla. Odottelin rauhassa Eikon selässä, kun Jutta pidensi jalustinhihnoja ja Emmy puolestaan kiristi satulavyötä. 

-Mihis me mentäis, ideoita? Jutta mietti. 

-Noo, mä en oo koskaan maastoillu täällä. Ohjat teille, totesin ja vertauskuvauksellisesti ojensin Eikon ohjia Jutalle. 

-Voitais kiertää vaikka maastareitten kautta.. mun tekis ehkä mieli mennä vähä vauhdikkaammin ni ehkä sieltä sit laukkasuoran kautta takas? Emmy suunnitteli. 

-Kuulostaa suunnitelmalt! Jutta tokaisi ja kannusti Harryn käyntiin. Päätin jäädä Eikon kanssa peränpitäjiksi, Kurbuksella kun oli hieman reippaampi askel kuin tupsujalallani. 

Melko tuulisesta säästä huolimatta Eiko tuntui rauhalliselta. Sen käynti oli mukava istua eikä sitä tuntunut haittaavan viimeiseksi jääminen. Rapsutin sitä tyytyväisenä sään päältä. 

-Ooksä viel miettiny miksi sä aiot pukeutuu halloweenmaastolle? Emmy huikkasi minulle. 

Mietin hetken hiljaa. 

-Ei kyllä mitää ideaa! En oo oikee koskaa juhlinu halloweenia mitenkää ni ei tällasii oo tullu mietittyy, totesin. 

-Mm, no, ehtii täs viel. Mäkää en oikee tiiä mitä me Kuutin kans oltas. 

-Puet sen kuutiks, Jutta naureskeli kärjestä. -Tai Kurbus-Kurpista! 

-Eikä! Et sä ole kurpitsa, älä kuuntele, Emmy kumartui halaamaan Kurbuksen kaulaa. 

-Eiko on vähän vaikee, kun se on mustavalkoinen. Pelkkä musta ois voinu olla vaikka luuranko, jos ois maaleja! mietin mahdollisuuksia. 

-Valkonen vois olla haamuheppa, Emmy heitti. 

-Vinkatkaa Salmalle, eiks se tuu Bonniella? 

Heittelimme hyvän tovin ideoita ja lopulta, kun Jutta ehdotti ravipätkää, puhuimme jo jostain aivan muusta, mihin ajatuksenjuoksu olikaan meidät johdattanut. 

Eiko lähti innoissaan pää pystyssä kavereiden perässä ravaamaan ja sain vähän hyssytellä sitä, ettemme olisi olleet aivan Kurbuksessa kiinni. Löysimmekin pian yhteisymmärryksen ja tamma ravasi allani ihan mukavaa, tahdikasta ravia. 

Ravasimme hyvän matkaa ja otettuamme takaisin käyntiin maastoesteradan luona, olin jo vähän hengästynyt keventämisestä. 

-Meinasitteks niiku hypätä? Koska me ei Harryn kanssa siihen ryhdytä, Jutta kääntyi satulassa. 

-Mä aattelin et ihan vaan parit hypyt ottasin Kuutin kans, tos on noi tukit tos lähel, Emmykin kääntyi, odottaen minulta mielipidettä. 

-Mm.. Mäkin voisin ehkä ne hypätä Eikon kanssa, päätin. 

Emmy käänsi Kurbuksen voltin kautta kohti esteitä ja nosti matkalla laukan. Kurbus selvitti pikku hypyt leikiten. 

Toistin Eikon kanssa saman kuvion ja poni puhalsi innoissaan ilmaa sieraimistaan kun se ymmärsi minun vievän sitä esteelle. Tulimme nätisti hallittua laukkaa ensimmäiselle tukille ja selvitimme tiemme seuraavallekin hypylle neljällä siistillä laukka-askeleella. Eiko hyppäsi pyöreän, liioittelemattoman hypyn. 

-Hieno! taputin tammaa. 

Matkamme oli jatkunut mukavissa merkeissä. Pääasiassa kuljimme nautinnollisessa, kavionkopseen täyttämässä hiljaisuudessa, mutta vähän väliä jollain oli jotain sanottavaa. Lisää ravipätkiäkin oli otettu ja Eiko oli kokoajan ollut fiksusti, mitä nyt säpsähti muiden mukana, kun viereisestä pusikosta lehahti isompi lintu lentoon. 

-Ollaa kohta laukkasuoral, Emmy kertoi minulle. -Mä ainakin ajattelin ottaa vähän vauhdikkaampaa laukkaa. 

-Juu me myös! Jutta ilmoitti. 

-Mä voin tulla Eikon kanssa perässä ja kattoa miten vauhdikkaasti haluu kulkea, totesin. -Jäädään varmaan jälkeen vaikka kuinka kovaa tultaisiin! 

Suoralla oli selvästi päästelty ennenkin, sillä hevosten olemus tuntui muuttuvan täysin, kun niille selvisi määränpäämme. Eiko sentään vain kulki pää taivaissa puhisten, mutta Harry yritti kielloista huolimatta rikkoa raville. 

-Okei, mä en jaksa pidellä tätä enää, Jutta lopulta antoi tamman lopulta nostaa ravin kautta laukan. 

-Mennään! Emmy huudahti iloisesti ja Kurbus nosti pienen pukin saattelemana yhtä iloisen laukan. 

Päästin Eikon kaksikon perään ja tamma oitis venytti kaulaansa kiihdyttäen tasaiseen, mutta yllättävän vauhdikkaaseen laukkaan. Pysyimme ihan hyvin muiden kannoilla ja nautin vain vauhdin huumasta. Emmy nauroi jotain edellä ja katsahdin ratsuni korvista ylös nähdäkseni Kurbuksen yrittämässä ottaa mittaa pidempijalkaisesta Harrystä. Kannustin Eikoa kovempaan vauhtiin ja tamma todellakin yritti kaikkensa kiriäkseen kasvavaa välimatkaa, mutta pian alkoi puhti loppua ja hitaasti, mutta varmasti hidastimme vauhtia. 

-Joo, kiitooos, annoin Eikolle ohjaa ja se kulki loppusuoran hitaampaa keinuhevoslaukkaa. 

Jutta ja Emmy hidastelivat samaan aikaan käyntiin. 

-Se oli hauskaa! Emmy tuuletti. 

-Jep! hymyilin hengästyneenä. 

-Eiköhän kävellä loppumatka, Jutta ehdotti ja sai tyytyväisen pärskähdyksen Harrylta vastaukseksi. 

Oli alkanut jo hämärtää, kun saavuimme takaisin tallille. Tallin ikkunoista loistava lämmin valo toivotti meidät tervetulleeksi ja nautin ajatuksesta päästä sisälle, lämpötilan laskiessa auringon mukana. 

Pysäytin Eikon lähelle ovea ja taputin sitä kiitokseksi. 

-Olitpa hieno, kehuin laskeutuessani selästä. 

-Olihan kiva lenkki! Emmy totesi nostaessaan Kurbuksen jalustimia. 

-Joo hei, uudestaan millon vaan, Jutta nyökytteli. 

-Mullaki oli tosi kivaa, hymyilin ja vedin tallin oven auki. 

Oli tosiaan ollut miellyttävä kokemus meidän ekaksi yhteiseksi maastoksi!