|
|
Post by Anne on Oct 12, 2016 16:16:50 GMT 2
Juhlallinen, Seppeleen kymmenes aattoratsastus järjestetään jouluaatton 2016 klo 14-16 (lähtö 14:30). Tapahtuma on avoinna sebeläisille!Tervetuloa mukaan!  Pyry - Reino / Reki Anne - Calla Nette - Edi Robert&Jutta - Harry Wilma - Hestia =) Elsa - Loeke Fiia - Eela =) Salma - Bonnie Allu - Myntti Cella - Windi =) Emmy - Kuutti =) Anni - Laila =) Jiri - Alma Katsu - Netta =) Kristian - Lasse Tuulia - Huiska =) Loviisa - Frank Randi - Gekko Clara - Siiri Sussu - Rokki Anthon - Chapa =) Sandra - Aristo Wenla - Gitta =) Lynn - Elmo =) Daniel - Lemon Inkeri - Tirkku Mikael - Lusmu Wear - Taiga |
|
|
|
Post by Anne on Dec 22, 2016 16:26:35 GMT 2
|
|
|
|
Post by Tuulia on Dec 25, 2016 0:47:35 GMT 2
|
|
|
|
Post by Katsu on Dec 27, 2016 15:18:12 GMT 2
Joulu on mun suosikkijuhla, mutta siihenkin liittyy omat huonot puolensa. Ensinnäkin, sitä iloa, tunnelmaa ja mukavaa jännitystä odottaa kokonaisen VUODEN – sitten huomaa tapaninpäivänä, että kappas vain, joulusta on jo kaksi päivää, jonka jälkeen itkee illalla itsensä uneen ihan vain siksi, koska joulu oli niin ihana, että haluaisi palata aattoon takaisin. Ja toisekseen siksi, koska pian on vuosi 2017 ja mun aika kääntyä yksitoistavuotiaaksi. Mutta enhän mä halua isoksi! Mä haluan aina pysyä lapsena ja säilyttää lapsen ajatusmaailman. Sillä mitä jos mä en isona enää pidäkään joulusta? Jos mä en isona enää muista niitä kaikkein parhaimpia muistoja jouluaatoista? No mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta joulunaika on hauskaa. Mä olin saanut Jasonilta lahjan ja pusun mistelinoksan alla. Seppele-urani ensimmäinen aattoratsastuskin oli ollut hauska – tallilta oli mukava lähteä kotiin, kun tiesi, että siellä odottaa jouluateria ja telkkari valmiina pyörittämään Joulupukkia ja noitarumpua. Mua jäi vaan harmittamaan, etten kerennyt edes kiittää Jasonia upeasta hevosenkengällä koristetusta avaimenperästä, koska mokoma livisti pakoon heti, kun se oli tyrkännyt kauniisti paketoidun paketin mun syliin. Kotona mua odotti mahtava yllätys. Vaikken mä paljon lahjoja saanutkaan, se yksikin riitti. Se oli lahjakortti EQP:hen, joka oikeutti mut ostamaan Vilulle tavaroita viidelläsadalla eurolla. Voi että kun mä olin onnellinen! Joulupäivänä mun oli ollut pakko päästä katsomaan Vilua ja Nettaa, joten heti, kun me oltiin katsottu ET, mut kuskattiin tallille. Mä olin antanut jo aattona poniotuksilleni lahjat – omenaherkkuja sekä paljon rapsutuksia molemmille. Vilun pikku hiljaa vaihtuva varsakarva taisikin kutista, Nettakin oli kasvattanut samettisen toppatakin, jota kihnutellen sormet lämpesivät ja ponista hohkaava energia säteili koko kehooni. |
|
|
|
Post by Wilma on Jan 3, 2017 13:29:16 GMT 2
Aattoratsastuksen tunnelmissa |
|
|
|
Post by Emmy on Jan 3, 2017 20:07:35 GMT 2
|
|
|
|
Post by Jusu on Jan 8, 2017 20:22:47 GMT 2
"Lemon? Haahaa, tosi huumorintajuista. Mistä vetoa, että tämä on joku Annen vitsi", Daniel tokaisi hevoslistan nähdessään.
"Mitä, oletko sä muka liian hieno lämminverisen selkään?" kiusasin. "Sehän on yksi Seppeleen menestyneimmistä RKM-hevosistakin, niin että ei se kyllä yhtään kalpene sulle."
"Mä en ole liian hieno yhtään minkään hevosen selkään", Daniel sanoi vakaasti, "mutta mä luulen, että Annea on silti naurattanut, kun se on kirjoittanut mulle Lemonin listaan."
Ehkä Daniel ei ollut väärässä. Kun kohtasimme Annen ohimennen, nainen hymyili silmät tuikkien ja kysyi:
"Mitäs tykkäsitte ratsuistanne?"
"Elmo on huippu", vastasin tyytyväisenä ja Anne nyökkäsi.
"Daniel?"
"Lemonhan on kiva hevonen", puolisoni sanoi niin neutraaliin sävyyn, että sekä minun että Annen suupieliä nyki. "Ihan totta! Kivahan sen kanssa on maastoon mennä."
Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että Anne sanoi mennessään hyvin hiljaa:
"Metsän kätköihin..."
Daniel tuhahti. Hänkin varmasti kuuli.
"Mikä tämä juttu on, pitääkö se mua jotenkin diivana?"
"Sua voisi helposti pitää diivana."
"Mutta en mä ole?? Mä pidän kaikista hevosista??? Vaikka saisin ratsastaa Valegrolla niin ei se tarkoita että mä jotenkin väheksyisin tavisheppoja???"
"Juujuu. Mä menen laittamaan Elmon valmiiksi. Nähdään viimeistään pihalla hevosten kanssa!"
Satulahuoneessa Elmon varusteita hakiessani tapasin Fiian. Fiia ratsastaisi Eelalla, joten hänen ponihoitsunsa oli vapaana minulle. Sekös oli minusta kivaa, sillä Elmohan oli mainio poni.
"Oi, sä menet Elmolla", Fiia huomasi heti, kenen satulan nappasin telineeltä.
"Joo, kiitos vaan lainasta", naurahdin. "Ihana päästä Elmon kyytiin, se on niin hauska. Ja hei, huomasitko, että Wearkin tulee? Ihan mahtavaa, että se tulee tällä lailla moikkaamaan meitä ja Taigaa tietysti myös."
Fiia nyökytteli ja näytti hetken verran vähän surumieliseltä. Hymyilin myötätuntoisena.
"Kurja juttu se Pellan kohtalo", sanoin, vaikkei Fiia itse aihetta esiin nostanutkaan. "On aina niin surullista, kun vanhoja kunnon seppeleläisiä kuolee pois. Mulle tulee välillä vieläkin ikävä Senttiä. On niin kummallista, miten välillä ihan unohtaa, ettei sitä voikaan enää käydä moikkaamassa."
Fiian entinen hoitoponi oli menehtynyt joulukuun alussa. Pihatolla jo jonkun aikaa asunut Pella oli ollut minullekin tuttu usean vuoden ajalta, ja osasin kuvitella, että sen kuolema kirpaisi Fiiaa enemmän kuin punatukkainen ystäväni antoi ilmi. Hän nostikin kasvoilleen kiitollisen hymyn.
"Kyllä mulla onkin ikävä sitä karvapalleroa. Enemmän kuin luulin, että olisi", hän myönsi.
Aattoratsastukseen oli tänäkin vuonna lähdössä suuri joukko. Se tuntui erityisen hienolta asialta nyt, kun kyseessä oli peräti kymmenes aattoratsastus! Ajatella, että Seppeleellä oli jo niin pitkiä perinteitä. Katselin letkaksi järjestäytyvää porukkaa ja mietiskelin, että aika moni meistäkin oli jo ollut mukana monen monta vuotta. Wear, Loviisa, Fiia... he olivat olleet osa Seppelettä jo ennen minunkin mukaantuloa. Ja Anne, tietysti - Anne, jota ilman ei Seppelettä olisikaan. Tärkeitä olivat tietysti uudemmatkin tyypit, joista monista oli tullut aikojen saatossa hyviä ystäviä.
Kyllä siinä seurueessa kelpasi lähteä nauttimaan jouluaaton tunnelmasta.
Katsahdin Danielia, joka jäisi kauas taaksemme letkan peränpitäjäksi, ja mies hymyili minulle, kun katseemme kohtasivat. Ohjasin Elmon Bonnien ja Gitan väliin ja aloin jutustella iloisesti Salman ja Wenlan kanssa. Olipa onni, ettemme olleet Danielin kanssa jättäneet ilmoittautumatta tänäkään vuonna. Väkirikas sukujoulu saisi odottaa vielä tovin, ja hyvä niin. Joulu ilman hevosia ja seppeleläisiä ei kai olisi enää mikään joulu ollutkaan.
|
|
|
|
Post by Wenla on Jan 10, 2017 21:00:43 GMT 2
Mähän en tunnetusti ollut mikään Seppeleen ahkerin maastotunneille osallistuja, hyvä kun olin yhdellä maastotunnilla käynyt. Mun mielestä se oli vähän turhaa, mielummin osallistuin ohjatuille tunneille. Mutta aattoratsastukseen oli aina päästävä mukaan. Varsinkin tähän kymmenenteen, sillä siitä oli puhuttu tallilla varmasti jo kuukausia. Kuinka siitä tulisi fantastisen tunnelmallisen ihanaa ja jotain sellaista.
Ja olihan tämä mullekin jo kolmas aattoratsastus. Siis hitto, kolmas??? Aika meni ihan hurjan nopeasti. Mä en suunnilleen edes muistanut elämää ennen sebeä – se mahtoi olla tylsää. Jos seppelettä ei olisi, mulla olisi luultavasti aivan eri kaveripiiri, suppeampi ja vähemmän kiva. Gitasta ei varmaan tarvinnut edes mainita, se oli aivan kauhean tärkeä. Eikä varmasti ollut yhtään päivää, jolloin se ei olisi ollut mielessä.
Gitta seisoi kiltisti paikoillaan, kun mä ponnistin sen selkään. Talipiha ei ollut varmasti koskaan ollut näin täynnä, ainakaan mun nähteni. Randi oli hauskan näköinen pikkuisen Gekon selässä, Danielista ja Lemonista nyt puhumattakaan. Ja nähdessäni Jutan ja Robertin, mä olin täysin varma, että ne olivat sekopäitä.
Mun katse kiinnittyi kuitenkin Taigaan ja sen selässä istuvaan tyttöön. Mulla ei ollut mitään hajua kuka se oli ja mun oli todellakin saatava tietää.
”Lynn! Kuka toi Taigan ratsastaja on?” mä kysyin Elmon selässä istuvalta blondilta.
”Wear! Se hoiti täällä ennen Taigaa,” Lynn hymyili ja ohjasi Elmon Bonnien perään. Mä patistin Gitan Elmon perään.
”Eli se on joku sebefossiili??” mä pohdin.
”Sebefossiilipa hyvinkin,” Lynn nauroi.
Gitta oli mukavan energisellä tuulella, ja mä sain pidellä sitä ajautumasta pahki Elmon takapuoleen. Ensimmäisellä ravipätkällä se heitti jopa muutamat ilopukit, ja mun oli aivan pakko vilkaista takana tulevan Aleksanterin ilmettä. Ja uskokaa mua, se nauratti.
Kun mä olin hetken tuijotellut Gekkoa poukkoilemassa lyhtyjen takia, mun teki mieli pussata Gittaa sen rauhallisuuden kunniaksi. Se vähät välitti lyhdyistä, eikä mun tarvinnut huolehtia ylimääräisistä tempuista. Mä sain keskittyä ihailemaan meidän kulkuetta ja kasvattamaan joulumieltä.
Koska sitä mulla ei ihan loputtomasti tänä vuonna ollut. Oli ollut joo joskus marraskuussa, kun olin ripustanut huoneeseeni jouluvaloja, mutta se oli hälvennyt. Ehkä siksi, että joulukuun puoliväliin mennessä mä olin kyllästynyt kaikkiin joululauluihin. Ja kuunnelkaa mua kun mä sanon, se oli huono aika vihata jokaista joululaulua, sillä Petteri Punakuono, Last Christmas ja Joulumaa pauhasivat joka kaupassa ja jokaisella radiokanavalla.
Mutta hyvää joulua silti! Olihan se ihan kiva kuitenkin.
Kiitos ihanasta tapahtumasta jälleen kerran!!
|
|
|
|
Post by anthon on Jan 19, 2017 1:09:55 GMT 2
 Katsahdan ruunaa huokaisen syvään. Charlie seisoo tyytyväisen näköisenä tarhan perällä lumipeitteen kurotellessa lähes polviin. Päivä alkaa hämärtää ja Anne on sytyttänyt tarhoille lamput valaisemaan pimenevää taivasta. Kristian naurahtaa ja sanoo: "onnea vaan", viitaten siihen että joutuisin kohta kahlimaan itsekin miltei polvia myöden jotta saisin hevosen alleni aattoratsastusta varten.  "Petteri Punakuono, oli poro nimeltääään. Loiste ei ollut huono..." Iloinen laulu raikaa metsässä lähes kolmenkymmenen ratsastajan suusta. Taivas hohtaa oranssina auringon laskiessa puiden taa. Perinteinen aattoratsastus tekee hyvää jokaiselle ja oma mieli ainakin rauhoittuu kaikesta RMK:n tuomasta stressistä. Silitän ruunaa hitaasti vasemmalla kädelläni ja tunnen hevosen lämmön allani. Charlie pörähtää tyytyväisenä ja askeltaa yllättävän rauhallisena muiden perässä. |
|
|
|
Post by Cella on Jan 22, 2017 11:50:19 GMT 2
"Arvaa mikä mulla soi päässä."
Inkeri kääntyi Tirpan satulassa katsomaan mua kuullessaan mun salaliittomaisesti supatetun kysymyksen. Blondin kypärän päälle oli laskeutunut kevyitä lumihiutaleita, ja se oli kääriytynyt jättimäiseen kaulaliinaansa niin huolellisesti, ettei naamasta erottunut kuin kirkkaat silmät ja yksi hassu pisama.
"One Directionin Steal My Girl?" kyseiset silmäpari ja pisama ehdottivat kirkkaalla äänellä, ja saivat mut räpyttelemään silmiäni hämmentyneenä.
"Mitä?"
"No se mulla soi. Aikalailla aina."
"Joten sä päättelit, että mulla soi sama?"
"No helvetistäkö minä tiiän mitä ääniä sun päässä kuuluu."
Sitten me virnuiltiin toisillemme onnellisesti. Kristian, joka oli laitellut Lassea kuntoon meidän vieressä, pyöräytti silmiään.
Inkeri jatkoi lauluarvailuaan samalla, kun me odoteltiin suuren porukan valmistautumista. Aattoratsastus oli ihanaakin ihanampi tapahtuma, ja kuului ehdottomasti perinteeseen joka vuosi, mutta siinä oli kyllä tämä ikuinen suuri miinuspuoli – lähtemisessä ja koko joukkion järjestykseen saamisessa kesti joka kerta niin kauan, että odottelevien sormet ehtivät jäätyä kiinni ohjasperiin. Tänä vuonna mä olin sentään ollut kaukaa viisas, ja änkenyt Windin lännensatulaansa. Suuret puujalustimet olivat pakkasessa varpaille huomattavasti metallisia armollisemmat.
Lopultakin lyhdyt oli pakattu rekeen, Anne oli laskenut pihallaolijat, ja Jutta oli puntattu Robertin taakse Harryn selkään. Suuri harmaa tamma ei ollut moksiskaan kahdesta ratsastajasta, höristeli vain korviaan edessään säyseästi odottelevalle Callalle.
"Mä luovutan, mikä sulla soi päässä?" Inksu lopulta puhahti, kun sen piti lähteä ohjailemaan Tirppaa kohti osaston peräpäätä lähtöä varten.
"Leevi and the Leavingsin Jouluaattona kännissä."
"Wau, Cella, sä se oot yks joulun henki."
Metsä meidän ympärillä alkoi taittua pian siniseksi hämäräksi. Windi askelsi joustavaa, pitkää käyntiään Eelan suklaanruskean hahmon perässä, ja tammasta huokui kuinka tyytyväinen se oli päästyään viimein liikkeelle. Odottaminen ja jokapuolella hääräävät ja järjestelevät ihmiset ja ratsut eivät todellakaan olleet knabin mieliasioita.
Mutkaan ratsastaessamme Eelan ja Fiian takaa kaarsi näkyviin Allun varsin tunnistettava takinselkämys Myntin selässä, ja ne saivat kaikessa harmittomuudessaan mun mahanpohjan keikahtamaan, kuin mä olisin juuri täpärästi pelastautunut pudotukselta. Allun pari päivää sitten töräyttämä totuus sen fiiliksistä mua ja meidän eroa kohtaan oli painunut mun mieleen kuin polttomerkillä koverrettuna, eikä tilannetta ainakaan auttanut se, että mä en ollut shokiltani (taaskaan) osannut sanoa asiaan mitään. Musta oli tuntunut jo useamman vuorokauden ahdistavalta ja painostavalta, koska mä tiesin, että jossain vaiheessa mun olisi pakko vastata sille.
Mutta toisaalta musta oli tuntunut myös siltä, kuin se paljastus olisi herättänyt mut eloon monen, monen kuukauden jälkeen.
Maastoesterata ei näyttänyt yhtään itseltään lumivaippaan kietoutuneena. Windi höristeli korviaan suuria hangestä kohoavia möhkäleitä kohti, tietäen tarkalleen mitä siellä odotteli. Mä silitin paksulla hanskallani pilkullista talvikarvaa. Kevät tulisi ennen kuin me huomattaisiinkaan, ja me päästäisiin taas hyppimään.
Lunta pöllyttävän ravipätkän ja muutaman mutkan jälkeen Annen käsky osaston kärjestä kantautui radiopuhelimen lailla kaikkien korviin. Joukkio pysähtyi lyhtyjen sytyttämistä varten, ja hajaantui kauniista jonosta hieman karjalaumamaiseksi muodostelmaksi porukan rauhoitellessa pakkasesta ja jännittävistä lyhdyistä hepuloivia ratsujaan.
Annen ojentaessa mulle kauniisti lepattavan metallilyhdyn satulaan, mä nostin silmäni Windin korvien yli, ja mun katse lukkiutui suoraan mua kohti muutaman metrin päästä tapittavan Allun silmiin. Se katse kesti ehkä kaksi sekuntia, mutta oli polttavampi kuin se pieni oikea liekki, jota mä pitelin käsissäni – niin polttava, että mun oli pakko kääntää katseeni pois. Mä koitin hengittää tasaisesti, ja katsella ihanaa kirkkaiden lyhtyjen, innokkaiden hevosten ja joulumielisten ystävien merta, joka mun ympärillä aukeni, ja se rauhoitti mua.
Leevit oli lakanneet rallattamasta mun päässä. Mulla juoksi selässä pienet, onnelliset kylmät väreet, joilla en uskonut olevan mitään tekemistä pakkasen turruttamien sormien ja varpaiden kanssa.
Kiitos taas kerran ihanasta tapahtumasta!!
|
|
|
|
Post by Anni on Jan 22, 2017 12:55:32 GMT 2
Aattoratsastus 2016
AnniJoulun merkitys oli väkisinkin hiipunut iän myötä, mutta aatto sai mut silti pauloihinsa vuosi vuoden jälkeen. Tänä vuonna olin yrittänyt ottaa jouluvalmistelut rauhallisesti, vaikka Jirin mielestä olin hössöttänyt silti liikaa. Se ei kuitenkaan ollut pelkästään joulun syy, sillä mä olin viimeisen viikon pohtinut kuumeisesti, että mitä mä tekisin piinaavan kiinnostavan hevosilmoituksen suhteen. "Ootteko te jo valmiita?" Wilma huhuili tallikäytävältä keskeyttäen mun pohdintani. "Mä ainakin!" huikkasin ja heitin ohuen ratsastusloimen Lailan selkään. Suuri harmaa tamma puhalteli lempeästi ilmaa kasvoilleni, kun suikkasin nopean suukon tamman turvalle ja avasin karsinan oven. Narskuva lumi ja hiljalleen hämärtyvä ilta saivat mut suorastaan kihisemään onnesta: nyt oli oikeasti jouluaatto. Annoin katseeni levätä edellämme marssivassa hevosjonossa, joka jatkui vielä kolmanneksen meidän takanammekin. Laila oli koko alkumatkan vaikuttanut hieman levottomalta, mutta joko mun loppumaton joulumieleni tai perässämme laahustava Charlie sai puoliveritamman huokaisemaan syvään ja rentoutumaan - ainakin siihen saakka, kun oli aika pysähtyä ja sytyttää lyhdyt. "Laila", mumisin mustankimon steppaillessa hermostuneena. Lyhty kolahteli Lailan poukkoilun tahdissa saaden tamman kohottamaan päänsä taivaisiin. "Iisisti nyt", Anthonkin naurahti osaanottavasti. Charlie seisoi aloillaan korvat kiinnostuneesti hörössä, vähät välittämättä ratsastajansa kannattelemasta lyhdystä. Matka jatkui meidän osaltamme hieman reippaamassa käynnissä - Lailan mielestä tilanne ratkaistaisiin ehdottomasti pakenemalla, mutta koska mä en sitä sallinut, tamma vaihtoi sellaiseen käyntiin, jolle kaikki olympiakävelijät kalpenisivat. Irvistin pahoittelevasti Sandralle, joka kääntyi vilkaisemaan meitä Ariston luimistellessa liian lähelle kirineelle Lailalle. Puoliveritamma ei tiennyt itsekään kuinka päin olisi, kun ei päässyt livahtamaan Ariston ohi lukuisista yrityksistä huolimatta. Lähestyessämme Seppelettä mä havahduin siihen, ettei letkan kärkipuolella matkaava Alma ollut aiheuttanut sen suurempaa kaaosta. Jiri oli pienen houkuttelun jälkeen suostunut ilmoitettavaksi mukaan poninsa kanssa, ja oli useamman kerran meinannut perua koko homman Alman teutaroitua kärryjen edessä. Liekö joulumieli vai lahjomismielessä tarjotut porkkanat rauhoittaneet ponitamman mielen. "Hyvä, ei se ollut niin kamalaa", hymisin rapsuttaen kohmeisilla sormillani Lailan kaulaa. "Ai eikö?" Lynn virnisti, ilmeisesti Lailan järkyttyneelle ilmeelle. "Hengissä ollaan, joten ei", naurahdin ja ojensin lyhdyn hetkeksi vaaleaverikölle, joka oli jo laskeutunut Elmon satulasta. "Kiitos", hymähdin jalkauduttuani Lailan selästä. Lynn ojensi lyhdyn takaisin hymyillen ja kääntyi maata kyllästyneenä kuopivan Elmon puoleen. Jotta Laila ei traumatisoutuisi reissusta loppuiäkseen, jätin tamman rehukulhoon pari extraporkkanaa. "Hyvää joulua", supatin mustankimolle, joka tökki vaativasti kättäni turvallaan. Nyt olisi ansaitun joululoman aika ennen viimeistä RKM-rutistusta.
JiriTällainen tekee hyvää Almalle, ihan koulutusmielessä. Olin hokenut lausetta päässäni niin monta kertaa, että se alkoi pikkuhiljaa menettää hohtonsa. Olisiko minireen edessä riehuva punainen paholainen hyväksi Seppeleen hevosille, ihan koulutusmielessä?Alma rymisteli ulos trailerista kimeän hirnunnan saattelemana. "Juu juu, tässä sä nyt joudut hetken seisomaan", mutisin ponille, joka ei olisi millään malttanut asettua seisomaan harjauspuomille. Virnistin pahoittelevasti Pyrylle, joka valjasti Almaa epäröivästi toljottavaa hevosta. Mitäköhän tästä tulisi? Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin Alma seisoa törötti reen edessä. Me oltiin etuajassa, joten taluttelin tammaa tallipihalla minimoidakseni turhautumisen. "Mukava saada uutta verta mukaan", valkeaa tammaa taluttava Anne totesi lämpimästi hymyillen. "Toivotaan", puhahdin ja pysäytin Alman hypätäkseni kyytiin. Porukkaa valui tallista tasaiseen tahtiin, ja samassa syklissä tallipiha alkoi täyttyä lähtövalmiista ratsukoista. Anni vilkutti mulle Lailan satulasta ja sai mut pudistelemaan huvittuneena päätäni - siinä naisessa riitti jouluiloa vaikka muille jakaa. Nähtäväksi jäisi, hyytyisikö hymy epävakaana maastoratsuna tunnetun hoitohevosen satulassa. Reki liikkui tasasessa tahdissa. Alman takalisto keinahteli puolelta toiselle ponitamman reippaan käynnin tahdissa. Mun onnekseni sain antaa Alman pitää reippaan käynnin, sillä lumen tuoman vastuksen myötä reki liikkui nyt juuri oikeaa vauhtia letkan vauhtiin suhteutettuna. Iltapäivä alkoi vähitellen kääntyä iltaan. Hengitys höyrysi, kun pidin ohjat rennosti kädessäni ja kohensin jalkojen suojana lepäävää vilttiä. Ehkä tästä sittenkin selvittäisiin kunnialla. Alma oli puraista edellä tallustavaa laikukasta ponia, kun tämän ratsastaja teki yllätyspysähdyksen. Oli nähtävästi aika sytyttää lyhdyt. Ohjasin Alman suosiolla sivummalle seuraamaan, kuinka ratsukot saivat lyhtynsä hehkumaan. Mulle lyhty ei tuottanut päänvaivaa, koska saatoin tukea sen rekeen vierelleni. Alma viskoi päätään ja yritti peruuttaa silkasta turhautumisesta. Suuri osallistujamäärä takasi sen, ettei matka jatkunut ihan parissa minuutissa. Alman mielestä tämä oli valtava vääryys punertavia poneja kohtaan ja yrittikin luimistelullaan lietsoa mukaan kiukutteluun lähimpänä seisovaa ponia, jolla oli vaaleansininen satula. Vaaleansininen?? Kun matkaa päästiin lopulta jatkamaan, Alma ei ollut ehtiä omalle paikalleen ja jouduinkin hoputtamaan tamman raviin. Ravaamaan päästyään ponineiti ei olisikaan enää halunnut kävellä, vaan yritti höyrytä inkkariponin ohi. "Sori", huikkasin ponin ratsastajalle Alman uhitellessa vaaravyöhykkeelle joutuneelle ponille. Oli mulla reen edessä varsinainen joulunhengetär. Vilkaisin silmiäni siristellen taaksepäin: joku lauloi. Se olisi voinut olla Anni, sillä vaikkei brunette usein lauleskellut julkisilla paikoilla, joulu olisi voinut tehdä tepposet. Mutta mä en edes kyennyt erottamaan Lailaa letkasta, joten laulajan täytyi olla joku lähempää. Kuunneltuani sievää, ehkä hieman pakkasen värisyttämää laulua mun päähäni alkoi iskostua se fakta, että tänään elettiin jouluaattoa. Mä muistin edellisen jouluaaton niin kirkkaasti, etten käsittänyt minne vuosi olikaan vierähtänyt. Alma nykäisi rekeä temmokkaasti kuin pisteeksi i:n päälle - miten viimeinen puolikas olikaan voinut mennä nopeasti tällaisen pirulaisen kanssa? Huvittunut hymy nousi huulilleni, kun tajusin Seppeleen lähestyvän: Alma ei ollut aiheuttanut minkäänlaista kaaosta. Enkä mä ollut edes muistanut miettiä sitä. |
|
|
|
Post by Fiia on Jan 29, 2017 19:38:19 GMT 2
Seppeleen kymmenennelle aattoratsastukselle on ilmoittautunut varmasti ennätysmäärä ratsukoita, liki kolmekymmentä. Piha on juuri ennen sovittua lähtöaikaa niin täynnä, että yksikään elävä olio ei mahtuisi enää sekaan. Reinolla ja Almala on perässään reet, Wear ja Taiga ovat saapuneet mukaan pihatolta, Jutta ja Robert ratsastavat Harrylla kaksi päällä… Näkymä on hektinen ihmisten ja hevosten säheltäessä, mutta sitä katsellessa mielen valtaa silti iloinen ja onnellinen olo.
Eela on yksi niistä säheltäjistä eikä annan minun kuitenkaan täysin rentoutua. Pyöritän sitä pienellä voltilla molempiin suuntiin sen aikaa, kun ratsastajia puntataan satuloihin, jalustimia lyhennetään ja satulavöitä kiristetään; seisomaan tamma ei suostu. Lopulta pääsemme järjestäytymään jonoon. Se ei mahdu pihalle kokonaisena, joten ensimmäiset lähtevät jo liikkeelle olleessaan valmiita.
Ratsastan Allun ja Cellan välissä enkä ole ihan varma, sattuiko järjestys nyt vain olemaan niin vai suunnitteliko Anne sen jotenkin. Todennäköisesti suunnitteli, veikkaan. Allu näyttää jäykältä ja Cella hyräilee jotain tutun kuuloista, mutta en tunnista kappaletta. Kuulen kuinka Windi narskuttelee hampaitaan ilmeisen kiukkuisena kaikesta tästä hössötyksestä. Eelakin painaa korvat hetkeksi luimuun, mutta rentoutuu kuitenkin päästessään kävelemään.
Etenemme rauhallista tahtia enimmäkseen käyntiä. Kaikki pysyvät matkassa eikä ihmeellisempiä yllätyksiä tapahdu, vaikka osa hevosista on säpäkämmällä tuulella kuin toiset. Myntti kuuluu niihin rentoihin, ja Eela ottaa onneksi siitä mallia. Etukäteen olin pelännyt, että katuisin hevosvalintaani jo heti ensimmäisten metrien jälkeen. Elmokin pääsi onneksi mukaan toimien nyt Lynnin ratsuna hieman meidän edellä jonossa, joten loppu hyvin kaikki hyvin.
Noin puolessa välin matkaa pellolla sytytämme lyhdyt valaisemaan pimenevää iltaa. Tai iltapäivää, ehkä pikemminkin; päivä on tässä vaiheessa vuotta niin kovin lyhyt. Eela ottaa muutamia sivuaskelia lyhtyä jännittäen ja mulkoilee sitä myöhemminkin sivusilmällä, mutta ei onneksi saa mitään kohtausta. Muutamille uudemmille hevosilla lyhdyt ovat kovinkin jännittävä asia, mutta kaikki ratsastajat pysyvät edelleen hevostensa selässä ja saamme hetken ihmettelyn jälkeen jatkaa matkaa rauhassa.
Mitä pidemmälle reissumme etenee, sitä jouluisammaksi minä tunnen oloni. En edes muista, monesko aattoratsastus tämä on minulle. Kahdeksas? Vai yhdeksäskö jo? En tiedä, mitä tekisin, jos en joskus pääsisikään osallistumaan. Joulumieltä tuskin tuntisin ilman tätä perinnettä, josta on tullut niin rakas ja tärkeä Seppele-vuosieni aikana.
Cellan hyräily on muuttunut hiljaiseksi lauluksi. Käännän päätäni, höristän korviani ja saan viimein selvää sanoista.
”Sitä aina ei huomaa juodessa että joulu on kerran vuodessa”, blondi mumisee Windin selässä.
Joulumieli, tuo suhteellinen käsite!
|
|
|
|
|
|
Post by Clara on Jun 11, 2017 18:12:32 GMT 2
|
|
|
|
Post by Nette on Aug 18, 2017 22:52:02 GMT 2
 Lähtövalmisteluja: Reinon valjastus on pahasti kesken, mutta Pyryn auttamisen sijaan Nette on unohtunut karsinan eteen haaveilemaan. Edi vetää vielä viimeiset nokoset Reinon karsinassa ennen lähtöä. |
|
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!