Daniel jorisee ja murisee

[Daniel]

Dani-sedän kootut jorinat, murinat, nurinat ja örinät.
(Sis. myös Zodiacin kuulumiset.)

[Daniel]

Keskiviikko, 12.10.2016

Olipa kerran nuori hevonen, jolla oli siniveriset sukujuuret. Sen mä olin itse kasvattanut ja olinko mä siitä ylpeä? Ihan pirun! Kun mä katselin Zodiacia, joka oli päässyt maneesiin irroittelemaan ennen tuntien alkua, mietin, että siinä oli kyllä palaset kohdillaan. Kelpo kouluhevonen siitä tulisi.

Zodiac oli vielä vähän keskenkasvuinen honkkeli eikä se suinkaan ollut kauneimmillaan. Siitä taitaisi tulla aika kookas, mikäli sukua oli uskominen. Se kasvoi, kuten nuoret aina, hassuissa sykäyksissä. Juuri tällä hetkellä takaosa oli hurahtanut etuosan edelle. Varsa näytti etupainoiselta ja sen liikkuminen oli erityisesti laukassa selvästi kömpelömpää kuin tasapainoisempien kasvuvaiheiden aikana. Oli kuin varsa olisi ihmetellyt, miten sen pitkät takajalat muka mahtuivat rungon alle. En ollut huolissani, vaikka laukka nyt olikin vähän huojahtelevaa ja pökkelömäistä. Kyllä se hyvä liike oli olemassa.

Orilla kuitenkin oli hyvät jalat ja täydet edellytykset kasvaa korrektiksi kouluhevoseksi. Sillä oli riittävän korkea kaula ja ryhdikäs olemus. Sen lavat olivat viistot ja irtonaiset, mikä näkyi ja tulisi tulevaisuudessakin näkymään liikelaajuuden säädeltävyydessä. Sen lanne oli kylliksi pitkä ja vahva, mikä oli hyvä asia elastisuuden kannalta.

Mun ajatukset pyrähti jo aikaan, jolloin orin ratsutus alkaisi. Sitä kyllä saataisiin vielä odottaa. Zodiacista ehdittäisiin laitella ratsu sitten, kun sen kropan palikat alkaisivat asettua. Nyt sen ensisijainen tehtävä oli paitsi kasvaa, myös liikkua erilaisilla alustoilla ja vahvistaa jalkojaan. Se viettikin aika paljon aikaa pihattolaitsalla, missä sillä oli seuraa ja tilaa laukkailla ja pyrähdellä ympäriinsä.

Maneesin tasaisella, sopivan joustavalla pohjalla Zodiac näytti välillä superhienoa ravia. Oli aika vaikea uskoa, että hevonen tosiaan oli mun tekemä, jos niin voi sanoa. Oma kasvatti.

Kun mä olin taluttamassa Zodiacia pois maneesista, vastaan tuli Pirre ja Elli. Niillä oli Salla mukanaan ja naisten vaatetuksesta arvelin, että Pirre ratsastaisi täykkäritammalla tänään.

"Katsos vaan! Ylpeä isukkihan se siellä", Pirre murjaisi mut nähdessään.
"Täh?" Elli hämmentyi. "Mikä isukki Dani on?"
"Zodiacin tietysti", Pirre sanoi. "Tietäisitpä vaan. Dani esittää piinkovaa ammattimiestä, mutta oikeasti se lepertelee vauvahepalleen minkä ehtii, kun se luulee että muut ei kuule..."

Naiset jatkoivat matkaansa keskenään rupatellen. Mä jätin ne omaan arvoonsa. Sai kai sitä joskus kehaista hevosta, jos se oli fiksu ja hyvä? Enhän mä nyt leperrellyt, mutta oli turha antaa Pirrelle sitä tyydytystä, että väittäisin vastaan.

Lätkäisin Zodiacin loimitettuna pihalle ja vilkaisin kelloa. Vielä oli mukavasti aikaa ratsastaa Charlie. Sillä oli tänään vapaapäivä, ja olin luvannut läpiratsastaa sen ennen tunteja. Lassen olin jo ehtinyt ratsastaakin.

Oli kivan arkinen päivä. Kaikki vaan jotenkin sujui. Oli sellainen olo, että nyt mun asiat oli elämässä ja Seppeleessä just niin kuin kuuluikin olla.

[Daniel]

[Daniel]

Torstai, 1.12.2016

Joulukuu oli saapunut ja se näkyi ja kuului tallissa. Korvaan kiemurteli monenlaisia jouluaiheisia keskusteluja, kuten "Mitä sait tänään kalenterista" ja "Mä toivoin ratsastussaappaita joululahjaksi, sellaisia oikeita nahkaisia!". Mä olin tuttuun tapaan kai vähän myöhässä joulumielen kanssa. Tai myöhässä ja myöhässä - musta oli ihan aiheellista aloittaa joulutunnelma vasta päivän tai kaksi etukäteen. Aikaisemmin piisasi niin pirusti duunia joka tapauksessa, että olo pysyi arkisena ihan väkisinkin.

Tänään olin pitänyt tehokkaan ratsastuspäivän. Zetan kotitreenien jälkeen olin kruisaillut Seppeleeseen ratsastamaan vapaapäivää viettävät tuntsarit ja lisäksi nopeasti Ariston, joka oli parina päivänä liikkunut vähän erikoisesti. Olimme pohtineet Pirren kanssa, pitäisikö punarautias anglo laittaa pienelle saikulle, ja olin luvannut kokeilla sitä itse. Jäykkä se oli ollut, mutta nopealla läpiratsastuksella olin arvioinut, että se voisi hyvin tehdä ainakin toisen tämän päivän tunneista. Veisin kello 18 ryhmän maastoon, mikä tekisi Aristolle hyvää. Vaihdoin kuitenkin illan viimeiselle tunnille Alexin Ariston tilalle varmimmaksi vakuudeksi.

Kirjoitin toimistossa post itille muistutuksen, että Aristo ei olisi lauantain maastossa käytössä ja se pitäisi jumpata vapaapäivien aikana. Ehkä Pentti voisi hieroa sen maanantaina, jos ruuna vielä silloin jäykistelisi. En uskonut.

Huiskan ratsastin viimeisenä. Se muistutti yhtä äidin kasvattia, Piirtoa, jolla olin joskus ratsastanut paljonkin. Muistan, että pidin Piirron energisyydestä ja keskivertosuomenhevosta paremmasta laukasta. Huiskassa ja Piirrossa oli samaa suoraviivaisuutta ja huolettomuutta. Seppeleen perinteikäs suokkivahvistus puksutti menemään kuin juna ja teki, mitä pyysin, kunhan pyysin tarpeeksi selkeästi ja vahvasti. Joo, Huiska oli vähän käskettäväkin hevonen välillä, mutta ei ilkeyttään, vaan yksinkertaisuuttaan. Tiiättehän, sellaista suokkimaista putkiaivoisuutta. Virkistävää vaihtelua tuulen mukana lehahteleville ja tähtien asentoa analysoiville kana-aivoille (kuten Zeta, kaikella rakkaudella).

Tuulia otti karhuntaljaa muistuttavan turkkinsa alla hionneen Huiskan huostaansa, jotta mä pääsin vaihtamaan vaatteita ennen tuntien alkua. Irvistin, kun kiskoin hanskan vasemmasta kädestä. Jostain syystä kihlasormus oli ärsyttänyt hanskan alla ihoa, ja nyt nimetön punoitti nihkeästi. Kiskaisin rinkulan pois ja hieroin sen jättämää painaumaa. Olipa ärsyttävää.

Ehdin juoda kupin kahvia ja tehdä seuraavan päivän hevosjakoja ennen kuin oli aika painella maneesiin opetushommiin. Siinä vaiheessa koko toimiston pöydänkulmalla kököttävä sormus oli jo ihan unohtunut. Maneesille kävellessäni mietiskelin vain Zodiacia, josta oli kasvanut aika hieno jätkä, ja sitä, kuinka sen kanssa oli aika aloittaa sisäänratsastus piakkoin. Varmasti pääsisin jouluksi satulaan, ja siitä koko homma sitten toden teolla käynnistyisikin. Hitto, että mä olin innoissani siitä hevosesta. Olisi taas mahtavaa päästä tekemään nuorta hevosta, eikä Zodiac ollut mulle ihan mikä tahansa nuori hevonen.

No, ennen kuin pääsisin fiilistelemään nuorta hevosta, pitäisi ohjata jokusta nuorta ratsastajaa. Tänään mulla oli edessä alkeistuntikin, vaikka yleensä ne oli jonkun muun (kuten Ellin) heiniä. Ehkä ihan salaa voin myöntää, että mulla saattaisi olla pian hiljainen ikävä alkeistuntien ohjaamista, kun mun opetusvelvollisuus Seppeleessä vähenisi lähelle nollaa Annen töihinpaluun myötä. Alkeistunneissa oli jotakin kummallista omaa tunnelmaansa, josta en olisi osannut kuvitella pitäväni, ennen kuin jouduin osalliseksi. Kaikesta sitä saattoikin pitää.

[Daniel]

Zodiac oli sitten merkillinen hevonen. Kun se pääsi työnteon makuun, se oli yhtäkkiä ihan parasta mitä se tiesi. Mä olin kyllä ratsastanut monilla hevosilla, mutta Zodiac oli ehkä ensimmäinen, jonka silmät ihan oikeasti taisi säihkyä joka kerta kun se tajusi pääsevänsä hommiin. Korvat innokkaalla tötteröllä se viipotti menemään kuin paraskin konkari, ei aina taidolla mutta ainakin suurella tahdolla.

Zodiacilla taisi olla show-hevosen sielu.

Pienissä pätkissä kerrallaan vein Zodiacia eteenpäin ratsun uralla, ja jokaista pientä pätkää se taisi rakastaa vähintään yhtä paljon kuin minä. Luottoni siihen, että hevosesta tulisi vielä jotakin, kasvoi, ja tyytyväisenä suunnittelin jättäväni sen joulutauolle. Niin motivoitunut oppilas kuin se olikin, en tahtonut käyttää motivaatiota väärin ja ylittää koululaisen jaksamista.

Anne istua nökötti uskollisen tiiviisti katselemassa meidän menoa ja hyrisi tyytyväisyyttään. Vaikka itse kasvattajana ja myyjänä sanoinkin, Zodiacia parempaa ostosta Anne ei olisi voinut tehdä. Sen se tiesi varmasti itsekin.

No, osasi Zodiac joskus olla oikeasti aika raivostuttavakin. Se oli aktiivinen nuori hevonen, joka puuhasteli koko ajan jotakin ja kokeili vähän väliä rajojaan orimaisella asenteella. Hyvät hetket sen kanssa olivat kuitenkin niin tautisen hyviä, että ainakin musta ne korvasivat mennen tullen kaiken sen aiheuttaman harmin. Siitä ei ollut kahta kysymystä.

Virkaintoinen vauvahevonen, "Jahuuu katsokaa mitä mä osaan mä oon ihan oikea ratsuhevonen mä oon niiiin hyvä!"

[Daniel]

Torstai, 8.12.2016

"Ei jummmbe! Jihuu! Näättekste kaverit??! Taas sitä valkosta taikapölyäääää!"

"Tirsk. Komea Ja Tyhmä taisi huomata taas, että sataa lunta."
"Äh, Eela, jos et viitsisi haukkua? On se kuitenkin mun tyttärenpoika."
"Sori. ... mutta et voi kiistää, etteikö olisi omituista, miten sun ja Topin lapsenlapsi voi olla - no, tollainen."
"No nyt kun sanot niin olen mä sitä itsekin hämmästellyt. Topikin oli niin älykäs."
"No, miten sen nyt ottaa. Sutkin paukautti paksuksi ja katosi sitten jäljettömiin. Missähän lie?"
"Huu, se mahtava mies on takuulla seikkailemassa ja saavuttamassa suuria asioita!"
"Sä olet sitten parantumaton romantikko. Isän velvollisuuksia se on karussa. Ja jos mä olisin ton isoisä niin kyllä mäkin karkaisin ja kauas. Vaikka onhan se ilo silmälle, totisesti on."
"Etkä varmana iske silmiäsi mun lapsenlapseen."
"Minkäs tamma - auts!"
"Nyt loppui höperehtiminen."
"Oliko pakko purra?"

[Daniel]

Z ❤

(Okei, se ei oikeasti ole vielä noin massava. Ja okei, kuvan digitointi meni miten meni, kokeilen uudestaan kunhan saan kamerani käyttöön. Siihen asti tällä mennään!)

[Daniel]

Torstai, 29.12.2016

Mä en tiennyt mistä se perhe oli pölähtänyt, enkä oikeastaan välittänyt tietääkään. Vaikuttivat semmoisilta stereotyyppisilta keskiluokkaisilta kaupunkilaisilta, jotka olivat tulleet lomalle maalle ja odottivat asioiden tapahtuvan sormia napsauttamalla heidän tahtonsa mukaan. Vanhemmat tuijottivat mua kuin roskaa, kun sanoin, että meillä ei tänään ollut ratsastustunteja, joille heidän lapsensa olisivat voineet osallistua.

"Välipäivinä meidän hevosilla on loma vakiotunneista", selvensin. "Pysyvät siten motivoituneina ja innokkaina työntekijöinä."
"No jo on siinä asiakaspalveluhenkisyyttä", rouva sanoi kireästi.
Rouva näytti siltä, että hän oli oikein tyyppiesimerkki ulkokultaisesta Ekologisten Arvojen Kannattajasta. Saatoin pistää pääni pantiksi siitä, että nainen vaahtosi kovaan ääneen olevansa vegaani ja ostavansa lapsille ja miehelle vain lähituotettua luomulihaa. Sehän oli hyvä ja kaunis linjaus. Paha vain, että oli yhtä helppo uskoa, että nainen samalla huristeli surutta kaikki sataa metriä lyhyemmät matkat ökyautollaan, työskenteli uraohjuksena jollekin suurelle luonnosta piut ja paut välittävälle teollisuusfirmalle ja vähät välitti eläinten hyvinvoinnista käytännön tasolla.

Mutta mikä minä olin arvostelemaan.

"Me järjestämme toki tilauksesta esimerkiksi maastoratsastuksia", kerroin. "Huomiselle on yksi ryhmä, ja voisin vetää toisenkin maaston, jos on tilausta."
"Eikö täältä saa oikeaa opetusta? Metsässäkö te vaan ratsastatte?" äityli penäsi.
Isukki, kiireinen BisnesMies, puhui toimiston nurkassa puhelimeen. Tietysti. Siinä missä äipälle oli sydämenasia vaatia vain parasta kahdelle lapselleen, isällä oli kiire pitää pörssi elossa, tai mitä hän sitten ikinä tekikään.
"Kyllä, meillä on ihan oikeaa opetusta ympäri vuoden. Loma-aikoina poikkeusaikataulujen mukaan", mä jankkasin kärsivällisesti, vaikka teki mieli lakaista hymy pois naamaltani ja mäjäyttää nyrkki pöytään ja karjaista että nyt perkele ulos tästä tallista.
"Samalla vaivallahan sinä maaston vedät kuin opetat Mirellaa ja Merleä", isimies kerkesi tuhahtamaan.
"Pauli, en usko, että tämä poika osaa opettaa oikeaa ratsastusta", äiti-ihminen sanoi miehelleen teennäisen ymmärtäväinen sävy äänessään - kuin mut olisi laitettu tallin puolesta kohtuuttoman vaikeaan paikkaan, kun tässä opetusasioista satuin heille vastailemaan - ja jatkoi sitten: "Etsitään joku toinen talli. Niitähän täällä maalla riittää. Se Ruskamäkikin pitää kai käydä katsomassa, vaikka heillä ei siellä ole ratsastushallia..."

Sinne menivät ja jättivät jälkeensä pakottavan tarpeen polttaa tupakkaa.

Tupakkapaikka ei ollut tyhjä. Siellä oli Mikaelan (se strippari, joka piti mua hyvännäköisenä) veli (jota olin ensinäkemisellä minimaalisen pienen hetken luullut Mikaelan poikaystäväksi mutta nauranut sitten itseni mielessäni hengiltä). Veliparka, jonka nimi oli Joel tai jokin sellainen, hengasi tallilla tosi vastentahtoisen näköisenä ja tosi usein. Mä en tiennyt miksi se teki niin, kun se ei selvästikään viihtynyt täällä.

Nyt Joel ei kuitenkaan näyttänyt mua ärtyneemmältä. Mä en löytänyt edes liekkiä taskuistani. Mulkaisin sitten Joelia.
"Tulta?" murahdin sille, eikä muuta tarvittu.
Tyyppi kaivoi flekin taskustaan ja hänen kasvoillaan välähti jokin virneentapainen.
"Asiakaspalvelu tuottaa tuskaa?" se veikkasi osuvasti.
"Perkele joo", puuskahdin. "Ei lapset ikinä ota aivoon mutta ne vanhemmat. Mikä siinä on, että ihmisistä tulee niin rasittavia paskapäitä heti kun ne lisääntyy?"

Joel ei vastannut. Se katsoi mun läpi niin täydellisen ilmeettömänä, että oli vähän niin kuin sillä ei olisi ollut kasvoja ollenkaan. No, en ollut olettanutkaan, että joku Linnanmäki osaisi vastata tuollaiseen kysymykseen. Todennäköisimmin pisimmän listan vastauksia olisi tuottanut Piritta, ei mikään nipin napin teini-iästä selvinnyt tatskapoika.

Tatskat tuntuivat hyvältä tavalta vähän viritellä keskustelua, kun tässä nyt oltiin tupakalla yhdessä. Tuijottelin Joelin kaulaa hajamielisenä ja siihen hakattua päivämäärää. Samalla mun ajatukset jotenkin kummallisesti hulmahti kotiin, mun ja Lynnin kotiin. Siellä meillä oli Peto ja Sissi. Päivämäärä Joelin kaulassa - eihän se voinut olla muuta kuin -
"Mullakin on koira", sanoin.
Joelin ilmeettömyys valahti täydellisen hämmennyksen tieltä, ja meni puolikas sydämensykäys, ennen kuin jannu onnistui taas rakentamaan pienen palan sitä ilmeettömyyttä takaisin.
"Se on kyllä vähän vanhempi kuin toi sun", sanoin ja viittasin sormellani ympäripyöreästi johonkin tatuoinnin suuntaan.
Joel hieraisi niskaansa.

Me polteltiin siinä sitten hiljaisina, koska Joel ei lähtenyt mukaan mun huolella virittelemään small talkiin. No, en mäkään aina ollut juttutuulella, niin että ymmärsin kyllä jätkää. Meissä oli jotain samaa. Koirat ja kaikki. Ehkä tässä oli kauniin ystävyyden alku. Olinkin jo paljon leppeämmällä tuulella, kun tumppasin tupakkani ja lähdin tallia kohti.

[Daniel]

Zodiac esillä FWB-jalostustapahtumassa. Nuorelle orille arvokas kokemus vieraassa ympäristössä olemisesta. Keväällä käydäänkin jo ensimmäistä kertaa ihmettelemässä kilpahevosen elämää.

[Daniel]

Maanantai, 2. tammikuuta 2016

Vuosi oli vaihtunut muissa maisemissa ja se oli ollut siistiä. Nyt tuntuikin siltä, ettei arki oikein käynnistynyt mitenkään. Mä olin ratsastanut kaikki neljä asiakashevosta tänään, ja se oli ollut jees, mutta muuten kaikki tekeminen tuntui aika pusertamiselta ja väkisin vääntämiseltä. Jopa Seppeleeseen tulo DS-hommien hoitamisen jälkeen, vaikka luvassa oli ihan kivaa ohjelmaa.

Aristo ja Charlie olivat mun listalla tänään. Ei ollut sinänsä mikään kiire, että suurin osa vakiotuntilaisista oli jo etukäteen ilmoitellut, ettei pääse vielä vuoden ekana maanantaina paikalle. Olimme yhdistelleet jäljellejäävät tuntilaiset sopiviin ryhmiin: estetuntilaiset omaksi ryhmäkseen ja yhden ainoan jatkotuntilaisen olimme ympänneet kahdesta jatkoryhmästä muodostettuun porukkaan. Pirre huolehtisi ne tunnit. Ainoa aikarajoitukseni oli vapauttaa Charlie esteryhmän käyttöön, ja sekös sopi. En mä mitään maratonratsastusta suunnitellutkaan.

Tuijottelin kelloa ja mietin, miten olisi paras toimia. Lopulta päätin ottaa vapaapäivää viettävän Ariston ensimmäisenä ratsastettavaksi ja ratsastaa Charlien niin, että se menisi suoraan altani päivän ainoalle tunnilleen.

Aristo oli oma itsensä. Ymmärsin kyllä, miksi ihan kaikki ratsastajat eivät suhtautuneet sen saamiseen tunnille pelkästään ilahtuneesti. Aristo oli haastava. Ei sellaisella perinteisellä ratsastuskoulun laiskamatojuntturatavalla, koska laiska Aristo ei ollut. Ei se ollut ilkeäkään, ja sen saattoi kyllä laittaa monenlaisille tunneille, mutta helppoa, nätisti oikeinpäin kulkevaa ratsua toivoville se ei ollut kovinkaan toivottu. Välillä nauratti katsoa Aristoa tunneilla, niin omaleimaisesti se osasi vedättää kuskejaan ja aiheuttaa pahennusta. Joskus melkein vähän itkettikin, jos ei minua niin ratsastajia kyllä.

Mutta ihan kiva ruunahan se oli. Se kaipasi jumppailua ja ruotuunpalauttelua, ja sitten kun se toimi, se osoitti olevansa ihan hevonen siinä missä muutkin. Ei siitä GP-tähteä olisi ikipäivänä tullut, mutta se oli hyvä opetushevonen ja sellaisena mäkin pidin siitä.

Odotin silti vielä vähän suuremmalla innolla Charliella ratsastamista. Aristossa oli persoonaa, mutta Charliessa oli nuoren hevosen intoa ja kehittymismahdollisuuksia. Vaikka mulla oli talli täynnä nuoria ratsutettavia, mä en silti malttanut odottaa pääseväni taas yhden sellaisen selkään. Niin hienoa kuin olikin liidellä frakki päällä kiiltelevän ja huippuunsa tuunatun kisapelin kanssa vaikealla kouluradalla, kyllä kaikkein parasta oli nuorten hevosten eteenpäinvieminen. Sille mun sydän sykki, tai jotain muuta yhtä kliseistä innostumiskuvailua.

Ariston karsinalle ilmestyi ratsastuksen jälkeen nuohoamaan kaksi odottavaisen näköistä pikkujunnua.
"No?" kysäisin tytöiltä, kun ne ei saaneet kakistettua asiaansa ulos. "Voinko mä auttaa?"
"No... öö, me oikastaan - tai siis, saadaanko ME auttaa?" tytöistä lyhyempi aloitti ja pukkasi sitten pidempää kylkeen.
"Niin tai kun me haluttaisiin hoitaa jotakin hevosta. Jos me vaikka saataisiin riisua ja harjata Aristo? Me hoidettaisiin se tosi hyvin", pidempi pajatti menemään.

Saatoin kuvitella, että Lynn oli joskus ollut ihan samanlainen pikku tallihengari. Osasin myös arvella, että mikään ei ilahduttaisi pikkulynninkaltaisia heppaintoilijoita niin paljon kuin se, että luottaisin Ariston niiden käsiin.
"No toki, jos te haluatte", sanoin ja hei, mä melkein vähän hymyilinkin niille, jottei ne pelkäisi mua kuollakseen. "Jos muistatte pyyhkäistä sen suitset - ei liian märällä - ja ristittää ne, ja pyyhkäistä selkää vähäsen kostealla sienellä ja kuivata sitten hyvin hiet ja vedet pois."
"Me luvataan!"
"Saadaanko me pestä satula? Ja harjata huopa?"
"Kyllä te varmaan saatte. Muistakaa, ettette kastele nahkaa märäksi."

Tyttöjen naamalla loisti niin tomera ilo, että mä väkisinkin vähän hymähdin. Lapsia oli joskus niin älyttömän helppo ilahduttaa ja joo, kyllä siitä tuli hyvä mielikin. Mun kuori saattoi olla juro, mutta en mä tunteeton ollut.

Toki heistä oli oikeasti hyötyäkin, sillä pääsisin nopeammin laittamaan Charlieta valmiiksi.

En kuitenkaan ehtinyt kuin hakea honkkeliruunan sisään ja riisua siltä loimen, kun sen hoitaja paukahti paikalle. Anthon kantoi mukanaan harjapakkia.
"Oho, morjens? Mitä mies?" tyypin tervehdys oli sävyltään vähän hämmästynyt.
"Moro", törähdin ja yskäisin vähän, hengitin kai palasen Charlien talvikarvaa kitusiini. "Jeesus, sun hevonen vie multa vielä hengen."
"Oon kyl itekin kerennyt joskus kelaamaan samaa, viimeksi silloin kun mäjähdin estekisoissa kyydistä", Anthon puoliksi murahti ja puoliksi virnisti. "Meinaatsä ratsastaa sillä vai?"
"Niin me oltiin suunniteltu", sanoin, mutta samassa toimiston puhelin rämähti soimaan. "Perse. Ootas, mä taidan joutua vastaamaan tohon."
"No jos mä jatkan Ceen kuntoonlaittoa? Kun nyt tänne tulin ni voin tehä edes jotain."
"Thanks, se auttais paljon."

Marssin toimistoon. Yksi tuntilainen siellä soitteli, ilmoitti olevansa sairaana ja perui seuraavan päivän tuntinsa. Kirjasin peruutuksen ylös. Silmäkulmassa välkähti jokin, ja mieleen palasi sileä rinkula, jonka olin hukannut. Oliko välkähdys tullut siitä?

Vaan ei, se taisikin olla yksi Pirittan suunnilleen sadasta korvakoruista. Noukin korviksen lattialta pöydälle odottamaan omistajaansa (joka ei takuulla huomaisi sitä, sanokaa mun sanoneen) ja meinasin lähteä takaisin Charlien karsinalle. Sitten sain idean, jonka joku välkympi olisi saanut jo aikapäiviä sitten.

Jos Pirittan korvakoru saattoi löytyä toimiston lattialta, ehkä mun sormuskin pyörisi siellä jossain. Pöydällehän mä olin sen jättänyt, mutta ehkä se oli vierähtänyt pois paperitöiden tai joulutorttuläjien tieltä.

Ryhdyin siis konttaamaan.

Ja kauan kai konttasinkin, tai sitten Anthon oli Liekkijärven nopein satuloija, sillä yhtäkkiä toimiston ovi kävi. Kun mä löin pääni pöytään, Anthonin ääni sanoi mun selän takaa:
"Onko toi joku alkulämmittelyrituaali? Charlie olis nyt valmis, mösjöö."
"Ei kun mä etsin mun sormusta!"
"Sormusta?"
"Noo, mä hukkasin mun kihlasormuksen joskus ja Lynn ei tykännyt hyvää."
"Shit, mään. Paska juttu", Anthon törähti myötätuntoisesti ja kurtisti sitten kulmiaan. "Ja nytkö sä sitten rupesit sitä etsimään?"
"Joo kun mä luulin Pirren korvista siksi. Sitten mä ajattelin, että onhan se sormuskin täällä jossain."
"Ookkei", Anthon sanoi ja laskeutui mun yllätyksekseni itsekin kontalleen. "Mistä sä sitten oot jo etsinyt sitä?"
"Katsoin ton hyllyn alta ja maton alta ja tuolta nurkasta."
"Okei, mä katon täältä."

Siellä me konttailtiin, pyörittiin pyllyt pystyssä pitkin toimiston lattiaa, kun Piritta paukahti paikalle.
"Jaa! Okei", se sanoi ja tuijotti meitä sen näköisenä, että sen teki mieli sanoa monta asiaa. "Älkää antako mun häiritä."
"Me löydettiin jo sun korvakoru", mä sanoin, ja Anthon tuhahti:
"Me? Mä en oo löytänyt mitään."
"Ahaa, selvä. No, jatkakaa vaan aarteenetsintää."
"LÖYSIN!" Anthon kiekaisi. "Vai onko se tää?"
"Kuinka monta kihlasormusta sä luulet, että täällä toimistossa on?" kysyin.
"Hukkasitko sä sun kihlasormuksen?" Piritta kiinnostui. "Daniel, senkin homssu!"
"Tää se on! Jes! Lynn voi taas tykätä musta", innostuin. "Thanks, Anthon! Hei, jos sä ratsastatkin Charliella tänään?"

Sillä niin kiitollinen olin, että tarjouduin tosissani vaihtamaan hevosen ratsastamisen sivussa hytisemiseen. Mun ei tarvitsisikaan vaivihkaa livahtaa ostamaan uutta kihlarinkulaa, vaan voisin vaan kaikessa hiljaisuudessa sujauttaa saman vanhan sormeeni. Kun Lynn huomaisi sen, mä sanoisin tietysti, että olihan se siinä nyt jonkun aikaa jo ollut. En tekisi asiasta numeroa. Lynn varmaan tietäisi kyllä, että mä olin löytänyt sormuksen oikeasti vasta nyt (tai Anthon oli, mutta sitä Lynnin ei tarvitsisi tietää), mutta sitä hymyilyttäisi silti vähän samalla tavalla kuin niitä kahta pientä ponityttöä, jotka varmaan puunasivat vieläkin onnesta soikeana Aristoa.

Ja vähän hymyilytti Anthoniakin. Se ei tietenkään ollut mikään pieni ponityttö, mutta hei, en ollut mäkään - ja mä innostuin ratsastamisesta yhä vaan yhtä paljon kuin pikkutytöt ponien harjailemisesta. Niin että kai yhtä jo täysi-ikäistä hoitajapoikaakin sai vähän ilahduttaa se, että se saisi ratsastaa. Niin se varmaan oli suunnitellut joka tapauksessa tekevänsä, ja nyt mä astuin pois sen suunnitelman tieltä.

No, sillä ehdolla, että mä ohjeistaisin. Se Anthonin pitäisi tänään vaan kestää.

[Daniel]

(Sori, joistakin teksteistä saa päänsäryn. Tein parhaani!)

[Daniel]

Kehnojen päätösten sarja alkoi siitä päivästä, kun Piritta pölähti toimistoon iloisena ja punakkana. Hiukset hasottivat kypäräkampauksen rikki möyhentämisen jäljiltä ja esteopen paidanselkämyksessä oli hikinen läntti.
"Ratsastin Ransun viimeistä kertaa kunnolla!" Piritta sanoi innostuneen oloisena. "Voi, se oli niin kiva, että melkeinhän tässä ihmetyttää miksi myin sen!" (Olin varma, että Pirittan puheella oli tapana vilistä huutomerkkejä.)
"Jaa", virkoin ja kurtistin vähän kulmiani. "Niin miksi sä myytkään sen?"
"Noh", tokaisi Piritta ja hymyili vähäsen, "kai se niin on, että kun sopiva summa täräytetään tiskiin, mikä tahansa on myynnissä. Ransukin."

Olin vastaamassa jotakin myöntelevää. Seuraavaksi Piritta kuitenkin täräytti tiskiin jotakin ihan muuta kuin ostotarjouksia ja rahasummia.

Se alkoi vaihtaa vaatteita.

Siis ihan tuosta noin vaan siinä keskellä toimiston lattiaa se kiskoi yltään hikisen paidan ja rupesi kaivelemaan jotakin sen tuolilla nököttävästä kangaskassista.

Ja mä vaan mietin häkeltyneenä, etten ollut koskaan tajunnut, että Pirittalla oli niin......... että se oli niin rintava.

"Tietysti mulla on uusi hevonen jo katsottuna", Piritta sen kun hölpötteli kepeästi ja löysi etsimänsä kassistaan. Etsimällään tarkoitan pitsirintsikoita. Jessus, eikö se voinut vaan pysyä urheiluliiveissään?
"Hmmh", örähdin, kun tuntui, että jotain piti sanoa. Yritin näyttää siltä, että keskityin läppärin näytöllä oleviin, öö, asiakasyhteystietoihin, joita olin kai jonkun osalta ollut päivittämässä.

Piritta otti äännähdykseni merkkinä kertoa lisää uudesta hevoshankinnasta.

"Ei kyllä ollut päällepäin yhtään sellainen hevonen, jonka olisin luullut ostavani!" hän heläytti, ja hänen äänensä kuulosti mumisevammalta kuin tavallisesti, sillä hän oli kiemurtelemassa paitaansa (luojan kiitos).
"Vaihdatko sä usein vaatteita täällä?" multa karkasi.
Pirittan pää putkahti läpi paidan kaula-aukosta ja se tuijotti mua hölmistyneenä.
"Häiritseekö se sua?"
"Öh, ei siis silleen, mä vaan en oo tottunut siihen että toimistossa..."
"Mutta minä ja Elli ja Annehan vaihdetaan aina vaatteet toimistossa! Ja Kasperkin!"
Tuijotin Pirittaa vähän epäluuloisena. Miten en ollut ikinä törmännyt paidattomaan Kasperiin toimistossa? Ei sillä, että olisin halunnut. Hyi saamari, en tosiaan halunnut. Siinähän olisi mennyt päivä pilalle. Tuskin Kasperkaan halusi, että minä, joka ajoin hänen kissansa yli, näkisin hänet puolialasti. (Tosin, ääni takaraivossa nakutti, olinhan mä joskus kyllä tainnut saunoakin Kasperin kanssa. Mikä haitallinen ajatus. Miksi piti lähteä tälle linjalle? Ja puolustuksekseni: en kahdestaan Kasperin kanssa.)

Piritta näytti niin vilpittömältä, että uskoin. Niinpä seuraavan kerran kun olin ratsastanut hevosia ja lähdössä tallilta suoraan leffaan kavereiden kanssa, marssin toimistoon sen sijaan, että olisin luikahtanut vessaan vaihtamaan vaatteeni. Elli istui naputtelemassa jotakin koneelle. Tuntui vähän hassulta, mutta koska Piritta oli sanonut, että se oli ihan yleinen tapa, ryhdyin sitten muina miehinä kuoriutumaan paidoistani.

Ehdin aina housujenvaihtovaiheeseen saakka, ennen kuin Elli tirskahti.
"Tiesitkö sä, että täällä on yksityisempiäkin tiloja tohon hommaan?" se kysyi.
"Piritta sanoi että te kaikki vaihdatte vaatteenne aina täällä!" kirahdin.
"Me? Ketkä me? En minä ainakaan! Jokuhan saattaa koska tahansa paukahtaa sisään, joku asiakas vaikka."
"Piritta sanoi, että sä ja Anne ja Kasperkin..."
"Anne ja Kasper? Jotka asuu suunnilleen kymmenen metrin päässä? Haahaha."
"Hmph."

Mulle alkoi valjeta, että Piritta oli saattanut sanoa niin vain tehdäkseen omasta tilanteestaan vähemmän kiusallisen, tai jotain. Pirittan tuntien se saattoi myös uskoa, että kaikki heittelivät vaatekerrastojaan pois yhtä huoleti yhtä julkisissa tiloissa kuin se. Mulkoilin Elliä kiskoessani farkkuja jalkaan, ja se virnisteli.

Ja sitten Krister saapasteli toimiston ovelle ja läväytti sen auki.

Jostain syystä Ellikin hypähti säikähtäneenä ja meni epämääräisen näköiseksi. Siinä me oltiin, minä kiskomassa housuja jalkaan ja melkein tuoliltaan pudonnut Elli punastelemassa ihmeellinen ilme kasvoillaan. Krister katseli näkyä sen näköisenä, ettei tiennyt, minkälaisen ilmeen olisi valinnut. Lopulta howdymies nyökkäsi tervehdykseksi ja me nyökättiin Ellin kanssa takaisin. Krister asteli mappihyllykölle, etsi hetken ja nappasi sitten yhden mapeista mukaansa.

Ovi oli tuskin sulkeutunut Kristerin perässä, kun Elli tirskahti.

"Mitä?" kysyin vähän ärtyneenä.
"Thihih. Tuli vaan mieleen, että joskus mä olin vähän ihastunut Kristeriin. Se oli nuorena tosi komea. Ennen noita kaikkia pappakiloja."
Mitä siihen sitten olisi sanonut. Rykäisin vyön kiinni ja yskähdin.
"Mikä siinä on, joku länkkärimiehen charmi vai?" kysyin kulmiani kurtistellen.
"No ei siinä enää ole. Oli joskus. Nykyään mä suosin kyllä muunlaisia miehiä", Elli avautui vähän yllättävästi, enkä mä tiennyt, mitä olisin sillä tiedolla tehnyt. "Ehkä ei hevosmiehiä ollenkaan. Ne on yleensä juntteja, ja kaikki raha menee hevosiin."
Tuijotin Elliä tosi pitkään.
"Ai niin", se sanoi ja mä nyökkäsin.
"Niin."
"Joo..."
"Joo. Mä lähdenkin."

Yhtäkkiä musta tuntui, että mä tunsin sekä Pirittan että Ellin paremmin kuin ennen. Paremmin kuin halusin. Sellaista kai siitä sitten seurasi, kun riisuutui samassa tilassa. Päätäni pudistellen mä kiirehdin autolle enkä suostunut loppuiltana ajattelemaan kumpaakaan sebenaista.

[Daniel]

Zodiacin kanssa käytiin korkkaamassa kisaturisteilu. Orhi pääsi äitinsä ja seuraneiti-Sheilan matkassa tutustumaan kisahevosen elämään ekoihin kisoihinsa ikinä. Helpossa Beessä tarinatehtävänanto kuului näin:
Päivä ohi, huonosti menneet kisat takana. Et viitsi kertoa suoraan kisamenestyksestä kyselevälle kotitallin väelle, että olet jäänyt jumbosijalle - taas kerran. Millaisella kiertoilmaisulla kerrot heille sijoituksestasi?
Tarina:
”Oo, te tulitte! Miten meni?” Alviina kysyy alviinamainen hymy naamallaan, kun talutan Zodiacin yksärisiipeen.
”No menihän se”, sanon muina miehinä. ”Oli koulutuksellisesti hyvät kilpailut.”

Alviina katsoo minua uteliaana, niin kuin alviinat aina. Onkin minun huonoa tuuriani, että paikalla on juuri HÄN, sillä jos jokin on varmaa, niin se, ettei tuolta kierolta käärmeeltä jää mikään tieto onkimatta – ja sitten levittelemättä eteenpäin. Alviina on ratsastuskoulun kurja tietotoimisto, joka osaa kertoa jokaisen epäonnistumisen, riidan ja ihastuksen. Yleensä minä en ole se, joka epäonnistuu. Minä olen kuitenkin tallin henkilökuntaa, opettaja ja ammattiratsastaja, oikea hevosurheilija. En ole mikä tahansa tumpelo.

”Silloin kun Piritta kilpaili Ransulla, se sanoi noin lähinnä silloin, kun ne otti jonkun kiellon tai pudotti puomeja”, ärsyttävän viekas tallityttö livertää.
”Jaa”, sanon, sillä minun ei tee mieli avautua siitä, mitä minä tänään tarkoitan ”koulutuksellisesti hyvillä kilpailuilla”.
”Eli tavallaan ne epäonnistui, mutta vaikka ne ehkä hylättiin tai sijoitus oli huono, siitä opittiin jotakin? Sitäkö koulutuksellisesti hyvät kilpailut tarkoittavat?” Alviina jatkaa utelemistaan.
”Öö, voi se tarkoittaa sitä”, sanon olkiani kohauttaen, ja juuri sitähän minäkin tässä tarkoitan – kouluratsastuksellisesti vain.

Kävi nimittäin niin, ettei nuori hevosparkani uskaltanut liikkua alkutervehdyksestä askeltakaan eteenpäin kohti pelottavaa tuomaripäätyä. Kaikista maailman ihmisistä minä en kuitenkaan kertoisi sitä ALVIINALLE, joka on juorueukkojen kruunattu kuningatar. Ties vaikka koko talli tirskuisi siitä lähin joka kerta, kun minun tunnillani harjoiteltaisiin pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä.
Tulos: hyväksytty suoritus ja 3/4. Odotusten mukaisesti pouniska oli aika pörinöissään vieraassa paikassa, mutta tuomari kehaisi sitä laadukkaaksi nuoreksi ja uumoili että kaverista tulee vielä kelpo menopeli. Tietysti olettaen, että päästään jatkossa alkutervehdyksestä vähän sujuvammin liikkeelle.

Zodiacin äitihevonen muuten debytoi Grand Prixin samoissa kisoissa ja voitti kerralla luokkansa. Tähän on ollut pitkä tie - ja Zodiacin kanssa sama tie on vasta aluillaan. Jokainen onnistuminen, moka, ahaa-elämys ja tuskanhikikarpalo tällä matkalla tulee olemaan tärkeä osa elettävää elämää. Eteenpäin on mentävä, vaikka jokaisista kisoista ei ruusuketta tuotaisi kotiin. Jessus, että mä olen innoissani Zodiacista. Mun työstä ylipäänsä tietysti myös, mutta Zodiacista hevosena ja kasvattina aivan erityisellä tavalla.

[Daniel]

"Täytyy siitä huolimatta että maailmalla on viime aikoina tapahtunut paljon, todeta, että yleisesti suositeltava toimintamalli antaa mahdollisuuden parantaa tahojen yhteistyön kariutumisesta aiheutuvia hyökyaaltoja rahoitus- ja sijoitussektorilla*", Krister jaaritteli, ja Piritta, minä ja Artsi olimme tuijottaneet jo vartin ajan epäuskoisen turtuuden vallitessa tyhjyyteen.

Oli käynnissä Liekkijärven seudun hevosammattilaisten kokous. Vanha kunnon Arto Laaksonen isännöi tapahtumaa kafeteriassaan, vaikka näyttikin siltä, että äijä pohti kovasti, millä verukkeella voisi poistua paikalta mahdollisimman pian. Suoraan sanottuna mä mietin kyllä itsekin, miksi mä olin täällä jo edellä nimettyjen henkilöiden ja Annen (ja Kristan) sekä Ruskamäen Anne-Marin ja Katin kanssa. Lisäksi paikalla oli Kiltaniemestä Malla.

Puhelin tärisi taskussa viestin merkiksi. Piritta oli lähettänyt mulle whatsappissa viestin:
Onneksi säkään et näytä tajuavan mitään.

"Jos vertailemme lyhyesti asiaankuuluvia ilmiöitä, huomaamme, että kokous avaa itse kullekin tiedon ja ymmärryksen portin kohti huonoja taloudellisia ja hallinnollisia oloja", sanoi Anne-Mari juuri totisena.

Näpytin Pirittalle vastauksen:
No ton mä kyllä tajusin. Hevosihmiset on PA.

Näin, kuinka Piritta virnisti ja tiesin hänen lukeneen viestin. Artsi mulkoili meitä sen näköisenä, ettei meillä olisi saanut olla hauskaa, kun jouduimme lusimaan samassa puisevassa kokouksessa hänen kanssaan.

"Vaikka osaltamme onkin saatettu syyllistyä laiminlyönteihin, voidaan taholtamme kuitenkin todeta, että talli opettaa sisäistämään yleispätevien toimintaohjeiden tavanomaisia käyttökohteita", Anne nyökytteli ja jostain syystä musta tuntui, että se vilkaisi sekä mua että Pirittaa jotenkin erityisesti.

Pirittakin huomasi ja kun Annen katse vältti, esteope sinkautti saman tien mulle viestin:
Miks se kattoi meitä noin? Mitä me ollaan laiminlyöty?

Siihen mun oli helppo vastata:
Sä hukkasit Annen vauvan. Yleispätevien toimintaohjeiden laiminlyömistä.

Oli viihdyttävää seurata Pirittan kasvojen värin muuttumista. Sitä hävetti vieläkin ihan vietävästi se pikkuinen insidentti silloin RKM-osakilpailupäivänä. Siis se kun Piritta hukkasi Annen elävän vauvan. Hah hah! Kuka tunari teki niin?

"Tilastot osoittavat, että hevoset antaa mahdollisuuden parantaa ilmiöiden liiallista nonfiguratiivisuutta", oli Katja Sarpin mielipide johonkin asiaan. Mulla ei ollut mitään hajua, mihin.

"Lienee sanomattakin selvää, että ponit parantaa peräänkuulutettua lakonisuutta", Piritta innostui kommentoimaan.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana Piritta vajosi syvemmälle tuoliin. Naputin sille viestin:
Tiedätkö sä, mitä lakonisuus tarkoittaa?
Tiedätkö sä, mitä nonfigujotain tarkoittaa, Piritta vastasi, kun Malla otti puheenvuoron.

"Eräitä yksityiskohtia lukuunottamatta kottikärryt järkeistää käsitystämme kyseisestä asiakokonaisuudesta, mihin tavallaan liittyy myös organisaatiossa toimivien vastuunalaista asennetta", vielä melko uuden yksityistallin omistaja sanoi ja muut paikallaolijat nyökyttelivät.

"Käytännön täytyy turvautua tarkoituksenmukaisiin keinoihin", totesin minä, koska tuntui, että mun odotettiin sanovan jotakin. Mullekin nyökyteltiin ja Piritta näytti murjottavalta.

"Jotta emme unohtaisi yhteisön pyrkimyksiä, todettakoon, että yhteistoiminta vaatii täsmällisyyttä ja päättäväisyyttä, ja kannustaa kehittämään huomaamattomia haittatekijöitä", Krister käytti puheenvuoron.

Pian sen jälkeen kokous päättyi.

"Oudoksuttavaa kyllä, on useasti todettu, että ratsastus todistaa oikeaksi hiusten halkomiseksi osoittautunutta geneerisyyttä", Artsi tuhahti, kun lainasin siltä kokouksen jälkeen tulta hermosauhujen sytyttämistä varten.

Kohotin kulmaani. Artsilla oli sitten otsaa nimitellä ratsuihmisiä hiustenhalkojiksi. Toisaalta... ehkä sillä oli tämän kokouksen jälkeen oikeus ajatella niin. Kohautin sitten vain olkiani, urahdin jotain kiitokseksi liekistä ja lähdin talssimaan autolle. Paska kokous, mutta tulipahan osallistuttua.

---

*Tarinan vuorosanat on luotu Puppulausegeneraattorilla. Kirjoitusblokki on niin turkasen kova, että jollakin piti hyräyttää tarina-aivosolut käyntiin!

[Daniel]

Zodiac oli täynnä virtaa ja kasvavaa voimaa. Se ei ollut kadottanut työskentelyn iloa, mikä oli mun mielestäni ehkä suurin saavutus orin kanssa. Täytyi jo myöntää itselleni, että orin emän, Zetan, kanssa olin tehnyt lukuisia virheitä matkalla kohti GP:tä, jonka olin jo vuosia sitten ottanut omaksi tavoitteekseni. Olin epäröinyt luottaa omaan tunteeseen ja tehdä asioita hitaammin herkän tamman kanssa. Sitten Zeta oli alkanut ottaa nokkiinsa liioista vaatimuksista. Vaikka se teknisesti suoritti jo GP:tä hyvin, oli voittanutkin pariin otteeseen, se ei ollut lähtökohtaisesti lainkaan niin tyytyväinen urheilija kuin poikansa. Ja se oli mun oma mokani, suurin mokani, ja se harmitti.

Vasta nyt aloin ymmärtää sanontaa "ensimmäinen hevonen pilataan". Zeta oli mun ensimmäinen alusta asti tehty hevonen, ja se tosiaan joutui maksamaan mun oppivelkoja. Oli Zodiacin etu, että olin jo tehnyt monia virheitä ja että olin kylliksi nöyrä ottamaan niistä opikseni. Toinen Zodiacin kehitystä edistävä tekijä oli tietenkin Anne, joka oli omat oppinsa saanut jo moninkertaisesti muhun verrattuna kasvatettuaan hevosia jo ennen kuin mä ensimmäistä kertaa luulin lopettavani ratsastamisen.

Sitä paitsi Zodiac oli emäänsä laadukkaampi. Se oli tietenkin toivottava ilmiö jalostuksessa: seuraava polvi oli parempi kuin edellinen. Zodiacin kanssa palikat tuntuivat loksahtelevan paikoilleen paljon vaivattomammin kuin Zetan. Se edistyi ison harppauksen kerrallaan eikä ottanut välissä samalla tavalla takapakkeja kuin emänsä.

Vastalaukkakaarella Zodiac säilytti tasapainonsa niin hyvin, ettei se hukannut tahtiaan. Siirsin sen käyntiin ja vaihdoin laukan. Koottu laukka tuntui niin hyvältä kuin se Zodiacin kanssa parhaimmillaan tuntui, ja keskilaukkaan se venyi vaivatta, säilyttäen energiansa. Takaisin koottuun laukkaan siirtyessä se vaikutti ajattelevan protestoimista, mutta hyväksyi kuitenkin kohtalonsa ja säilytti energiansa. Vastalaukkatehtävä toistui toiseen suuntaan, nyt aivan aavistuksen huterampana. Suunta oli nyt Zodiacille haastavampi, ja kun se meinasi työtään helpottaakseen horjahtaa ulkolavalle, otin sen vastaan jalalla ja korjasin tasapainoa ennen kuin se ehti humahtaa pois apujen ulottuvista.

Viimeinen laukanvaihto käynnin kautta oli paras, jonka Zodiac oli tehnyt. Ja kun laukasta siirryttiin hetkeksi koottuun raviin ja sitten päästin Zodiacin puoliympyrällä venymään ravissa pitkälle ohjalle, ajattelin, että jes. Tässä se nyt oli. FEI:n Esiohjelma 5-vuotiaille oli suoritettu, eikä mikään kohta ollut tuntunut tuottavan Zodiacille suuria vaikeuksia. Se oli ikäluokkansa tasolla. Se oli juuri niin valmis kuin sen tässä vaiheessa tarvitsi olla, eikä sitä ollut tarvinnut prässätä tähän pisteeseen päästäksemme.

Aitaan nojaileva Anne hymyili.

"Mä näkisin sen mielellään jo kokeilemassa tallin harkkakisoissa helppoa A:ta", hän sanoi, ja mä nyökkäsin.
"Mutta luokan ulkopuolisena", sanoin. "Ja niin, että voin tarvittaessa antaa sille breikin, jos se ottaa liikaa kuumaa."
"Tietysti."

Helppo B -ohjelmissa Zodiac pärjäsi jo hyvin. Joskus se kuitenkin kuumui yli-innokkaana sen verran, että paras rentous katosi. Toki se oli näyttävän näköinen ollessaan säpäkkänä, mutta mä tahdoin rakentaa siihen ihan muihin asioihin perustuvaa näyttävyyttä.

Varsinaisesti se menisi helppo A -radoille varmasti vasta kesälomansa jälkeen, ehkä elo- tai syyskuussa. Zodiac saisi laiduntaa pitkän pätkän, ja sitten se otettaisiin heinäkuun viimeisellä viikolla töihin ja valmisteltaisiin takaisin radoille. Tallin omat harjoituskilpailut olivat kuitenkin hyvä paikka aloittaa. En nähnyt mitään syytä, miksi emme olisi niin tehneet, ja Anne oli samoilla linjoilla.

"Mä käyn kirjoittamassa sun nimen listaan, ennen kuin tunnit alkaa", Anne sanoikin juuri parhaillaan. "Jos unohdan, lisää itse. Hyvää työtä Zoden kanssa."
Kehu tuntui hyvältä.
"No, mulla on ollut apua", vastasin - ja hymyilin, ihan aidosti ja ehkä lämpimämmin kuin mulla oli tapana.
Anne naurahti.
"Mihin susta on koppavuus karissut?" tallinomistaja kysäisi hyväntuulisesti, ja kun hän teki lähtöä tallin puolelle, kuulin hänen sanovan: "Niin ne vuodet toimii."