Post by Daniel on Feb 22, 2019 11:57:59 GMT 2
Siinä ne nyt sitten olivat: uusi maneesi ja sama vanha Zode. Kumpikaan ei aiheuttanut sellaista säväystä kuin olisi ollut suotavaa.
Mulla oli hyvin vähän mielenkiintoa mihinkään, ja jos johonkin niin hevosiin mä nyt sitten väkipakolla kaivoin motivaatiota, koska ne olivat mun työtä. Ratsastin, huolehdin että tallin toiminta pyöri ja hevoset voivat hyvin, selailin puolella silmällä kisakalentereita ja valmensin. Kävin Kallassakin viettämässä kokonaisen valmennusviikonlopun, ja olin siellä hirvittävän tylsää seuraa Sokan sisaruksille, mutta en mä siitä piitannut. Sentään mä olin omistautunut valmentaja niiden tallilaisille; ratsastinkin hevosia, jos valmennus ei muuten ruvennut sujumaan.
Zoden selkään kapuaminen tuntui niihin lyhyisiin pipahduksiin nähden aivan rutiinilta. Siksi se ei oikein tuntunutkaan missään, vaikka vieraat hevoset olivat hetkeksi herättäneetkin mut horroksesta taas tuntemaan jotakin. Ei sitä voinut aivan jännitykseksi kutsua, mutta valppaudeksi ehkä. Zoden kävellessä mä unohduin tuijottelemaan mitään näkemättä eteeni.
Amanda Sokka olisi ehkä odottanut multa enemmän... jotakin. Mä yövyin kutsuvieraana niiden kartanossa ja siihen kuului sitten yhteisiä lounas- ja illallishetkiä, mutta eipä musta juuri ollut seuramieheksi. Ei huvittanut, ei kiinnostanut. Mä olin mennyt vain valmentamaan, ja kai se oli vain Isabellan hioutuneiden keskustelutaitojen ansiota, että pöydän ääressä lopulta keskusteltiin edes jotakin. Amanda ei jaksanut olla hienotunteinen isosiskonsa tapaan. Suoria lainauksia hänen puheistaan:
"Sä olet kyllä poikkeuksellisen kehno leikkikaveri tänään, Susineva."
"Vaitonainen olemus vanhentaa sua... entisestään."
"Ainahan sä olet ollut vähän vakava, mutta tämä on jo ilottomuuden uusi ulottuvuus."
Samapa tuo. Yhdentekevää.
Vaikka mun ajatukset haahuilivat jossakin aivan muualla, kai mä tein jotakin oikein. Zoden liikkeissä oli voimaa, ja musta tuntui, ettei se edes huomannut, etten mä aina keskittynyt. Silloin kun mun mieli oli täysillä pelissä mukana, niin oli myös Zodiacin. Anne oli ilmoittanut pitävänsä sen ratsastamisesta nyt talvilomaa, mutta mä arvelin, että oli tässä kyllä ennen sitä sellaista Zode-lomaa tehty sen kanssa aika paljon töitä. Mä en ehkä ollut ollut siinä kovin paljon avuksi viime aikoina, mutta nyt mä yritin taas.
Laukkaamaan mä olisin voinut vain unohtua. Zodelle oli kehittynyt hieno laukka, ja jotenkin mä vaan viihdyin siinä askellajissa sen kanssa hirveän hyvin. Loputtomiin mä en kuitenkaan voinut orin kanssa työskennellä, sillä turha sitä oli tuntitolkulla laukkuuttaa laukuuttamisen ilosta. Vähitellen mä vanutin hevosta venyttelevään loppuraviin, jonka aikana mä päästin taas mieleni toisaalle. Tuskin huomasin, että Robert saapui hevosensa kanssa maneesiin. Sittenkin kun havaitsin toisen ratsukon läsnäolon - no, me jotenkin sopusointuisesti vain liu'uttiin sellaiseen "tässäpä yhdessä pyöritään muttei puhuta mitään" -moodiin, mikä taas sopi mulle mainiosti.
Vasta kun mä siirsin Zodiacin loppukäynteihin, Robert puhui ensimmäisen kerran.
"Se näytti makealta", kuului kommentti, ja hetken mä mietiskelin, harkitsiko Robert jo Harryn astuttamista. Zodiac oli sentään jalostusorimateriaalia. Mutta ei, tuskin siitä oli sentään kyse; mitä ilmeisimmin Robertkin oli vihdoin saanut kasvatettua selkärangan ja ruvennut treenaamaan hevosensa kanssa kilpailuita varten. Kehu saattoi olla ihan vain huomio vailla ketunhäntää.
"On sekin kehittynyt", vastasin laimeasti.
Sitten me oltiin hiljaa. Edelleen: se sopi mulle.
Ilmeisesti ei kuitenkaan Robertille, joka jostakin käsittämättömästä syystä täytti hiljaisuutta kysymyksellä:
"Mitä sulle kuuluu?"
Ai niin. Olikohan tämä nyt sitten sitä brittitaustaa, mä mietin vähän ärsyyntyneenä. Pakkoko sitä oli rupatella, kun ei oikeasti oltu mitään kavereita? Vai oltiinko me Robertin mielestä? Tuskin sentään. Olisi se muussa tapauksessa tiennyt mun kuulumiset kysymättäkin, tai siis vähintäänkin tajunnut, etten mä halunnut sen kyselevän sellaisia.
"Tai siis - mä tarkoitan, öö, valmennatko säkin meitä niihin tähtikisoihin? Ehditkö sä? Tai onko siitä ollut puhetta?" Robert ryhtyi yhtäkkiä paikkailemaan tilannetta, kai, koska se oli itsekin älynnyt mun puhehaluttomuuteni kun mä passiivisesti esitin, etten ollut kuullut ensimmäistä kysymystä.
"Joo, on siitä puhetta ollut", tokaisin. "Valmennan."
"Ahaa. No, hyvä sitten."
"Jep."
Se juttu pysyi aina samana: mun ratsastus saattoi olla sulavaa, mutta keskustelut harvemmin. Samapa tuo, yhdentekevää, niin kuin oli jo todettu.
Oikeastaan - nyt kun ajattelin, niin pätihän se laajemminkin mun elämään. Niin vain mä kuvittelin tehneeni ihan oikeita asioita (yhteinen koti, mukavat häät, lapsenhankinta) ja sitten sitä oltiin tällaisessa tilanteessa. Mitä järkeä enää edes yrittää hyvää missään muissa asiayhteyksissä kuin hevosiin liittyvissä, mä kysyin itseltäni, ja tajusin, että ei mitään. Hevosten kanssa mun ei tarvinnut edes kovin kauheasti pinnistellä, ja tulosta syntyi silti. Sattui siinä matkan varrella epäonnistumisiakin, mutta ne eivät johtaneet tämmöiseen paskamaiseen maanvyöryyn, joka hautasi ne kaikki hyvät asiat alleen.
Kummallisesti mun olo keveni. Laskeutuessani Zodiacin satulasta mä ajattelin tyynempänä kuin aikoihin, että jatkossa mä keskittyisin vain ratsastamiseen. Muu menisi miten menisi.
Mulla oli hyvin vähän mielenkiintoa mihinkään, ja jos johonkin niin hevosiin mä nyt sitten väkipakolla kaivoin motivaatiota, koska ne olivat mun työtä. Ratsastin, huolehdin että tallin toiminta pyöri ja hevoset voivat hyvin, selailin puolella silmällä kisakalentereita ja valmensin. Kävin Kallassakin viettämässä kokonaisen valmennusviikonlopun, ja olin siellä hirvittävän tylsää seuraa Sokan sisaruksille, mutta en mä siitä piitannut. Sentään mä olin omistautunut valmentaja niiden tallilaisille; ratsastinkin hevosia, jos valmennus ei muuten ruvennut sujumaan.
Zoden selkään kapuaminen tuntui niihin lyhyisiin pipahduksiin nähden aivan rutiinilta. Siksi se ei oikein tuntunutkaan missään, vaikka vieraat hevoset olivat hetkeksi herättäneetkin mut horroksesta taas tuntemaan jotakin. Ei sitä voinut aivan jännitykseksi kutsua, mutta valppaudeksi ehkä. Zoden kävellessä mä unohduin tuijottelemaan mitään näkemättä eteeni.
Amanda Sokka olisi ehkä odottanut multa enemmän... jotakin. Mä yövyin kutsuvieraana niiden kartanossa ja siihen kuului sitten yhteisiä lounas- ja illallishetkiä, mutta eipä musta juuri ollut seuramieheksi. Ei huvittanut, ei kiinnostanut. Mä olin mennyt vain valmentamaan, ja kai se oli vain Isabellan hioutuneiden keskustelutaitojen ansiota, että pöydän ääressä lopulta keskusteltiin edes jotakin. Amanda ei jaksanut olla hienotunteinen isosiskonsa tapaan. Suoria lainauksia hänen puheistaan:
"Sä olet kyllä poikkeuksellisen kehno leikkikaveri tänään, Susineva."
"Vaitonainen olemus vanhentaa sua... entisestään."
"Ainahan sä olet ollut vähän vakava, mutta tämä on jo ilottomuuden uusi ulottuvuus."
Samapa tuo. Yhdentekevää.
Vaikka mun ajatukset haahuilivat jossakin aivan muualla, kai mä tein jotakin oikein. Zoden liikkeissä oli voimaa, ja musta tuntui, ettei se edes huomannut, etten mä aina keskittynyt. Silloin kun mun mieli oli täysillä pelissä mukana, niin oli myös Zodiacin. Anne oli ilmoittanut pitävänsä sen ratsastamisesta nyt talvilomaa, mutta mä arvelin, että oli tässä kyllä ennen sitä sellaista Zode-lomaa tehty sen kanssa aika paljon töitä. Mä en ehkä ollut ollut siinä kovin paljon avuksi viime aikoina, mutta nyt mä yritin taas.
Laukkaamaan mä olisin voinut vain unohtua. Zodelle oli kehittynyt hieno laukka, ja jotenkin mä vaan viihdyin siinä askellajissa sen kanssa hirveän hyvin. Loputtomiin mä en kuitenkaan voinut orin kanssa työskennellä, sillä turha sitä oli tuntitolkulla laukkuuttaa laukuuttamisen ilosta. Vähitellen mä vanutin hevosta venyttelevään loppuraviin, jonka aikana mä päästin taas mieleni toisaalle. Tuskin huomasin, että Robert saapui hevosensa kanssa maneesiin. Sittenkin kun havaitsin toisen ratsukon läsnäolon - no, me jotenkin sopusointuisesti vain liu'uttiin sellaiseen "tässäpä yhdessä pyöritään muttei puhuta mitään" -moodiin, mikä taas sopi mulle mainiosti.
Vasta kun mä siirsin Zodiacin loppukäynteihin, Robert puhui ensimmäisen kerran.
"Se näytti makealta", kuului kommentti, ja hetken mä mietiskelin, harkitsiko Robert jo Harryn astuttamista. Zodiac oli sentään jalostusorimateriaalia. Mutta ei, tuskin siitä oli sentään kyse; mitä ilmeisimmin Robertkin oli vihdoin saanut kasvatettua selkärangan ja ruvennut treenaamaan hevosensa kanssa kilpailuita varten. Kehu saattoi olla ihan vain huomio vailla ketunhäntää.
"On sekin kehittynyt", vastasin laimeasti.
Sitten me oltiin hiljaa. Edelleen: se sopi mulle.
Ilmeisesti ei kuitenkaan Robertille, joka jostakin käsittämättömästä syystä täytti hiljaisuutta kysymyksellä:
"Mitä sulle kuuluu?"
Ai niin. Olikohan tämä nyt sitten sitä brittitaustaa, mä mietin vähän ärsyyntyneenä. Pakkoko sitä oli rupatella, kun ei oikeasti oltu mitään kavereita? Vai oltiinko me Robertin mielestä? Tuskin sentään. Olisi se muussa tapauksessa tiennyt mun kuulumiset kysymättäkin, tai siis vähintäänkin tajunnut, etten mä halunnut sen kyselevän sellaisia.
"Tai siis - mä tarkoitan, öö, valmennatko säkin meitä niihin tähtikisoihin? Ehditkö sä? Tai onko siitä ollut puhetta?" Robert ryhtyi yhtäkkiä paikkailemaan tilannetta, kai, koska se oli itsekin älynnyt mun puhehaluttomuuteni kun mä passiivisesti esitin, etten ollut kuullut ensimmäistä kysymystä.
"Joo, on siitä puhetta ollut", tokaisin. "Valmennan."
"Ahaa. No, hyvä sitten."
"Jep."
Se juttu pysyi aina samana: mun ratsastus saattoi olla sulavaa, mutta keskustelut harvemmin. Samapa tuo, yhdentekevää, niin kuin oli jo todettu.
Oikeastaan - nyt kun ajattelin, niin pätihän se laajemminkin mun elämään. Niin vain mä kuvittelin tehneeni ihan oikeita asioita (yhteinen koti, mukavat häät, lapsenhankinta) ja sitten sitä oltiin tällaisessa tilanteessa. Mitä järkeä enää edes yrittää hyvää missään muissa asiayhteyksissä kuin hevosiin liittyvissä, mä kysyin itseltäni, ja tajusin, että ei mitään. Hevosten kanssa mun ei tarvinnut edes kovin kauheasti pinnistellä, ja tulosta syntyi silti. Sattui siinä matkan varrella epäonnistumisiakin, mutta ne eivät johtaneet tämmöiseen paskamaiseen maanvyöryyn, joka hautasi ne kaikki hyvät asiat alleen.
Kummallisesti mun olo keveni. Laskeutuessani Zodiacin satulasta mä ajattelin tyynempänä kuin aikoihin, että jatkossa mä keskittyisin vain ratsastamiseen. Muu menisi miten menisi.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!