Charlien Hoitokirja

[Alviina]

Lynn

Lynn kertoo:
Charlie liikkui... äh. Ei siinä oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. Se liikkui kuten aina, mitäänsanomattoman tavallisesti, ja minä ratsastin kuten nykyään aina: mitäänsanomattoman tavallisesti. Kaukana olivat ne ajat, kun olin vielä voinut sanoa olevani kenttäratsastaja. Kesällä olin päässyt verestämään niitä muistoja, kun Cella oli kutsunut minut mukaansa Kallaan kokeilemaan hoitohevostaan, joka oli Rasmus Alsilan kenttähevonen. Olinhan minä Branilla sitten muutaman kerran hypännytkin, vanhojen hyvien aikojen muistoa kunnioittaen, mutta ei musta ollut enää samaan kuin ennen.

Tietysti minusta ei Charlien kanssa tarvinnutkaan olla mihinkään erityiseen. Se oli entisen tuntiratsastajan omistama entinen tuntihevonen. Annoin sen enimmäkseen hölkötellä kuin automaattiohjauksella ja tunnustelin, millaista oli taas ratsastaa.

Oli Alviinalta kummallista ystävällisyyttä lainata minulle hevostaan. Palautin ystävällisyyden huolehtimalla ruunasta ja sen varusteista niin hyvin kuin vain ikinä voin. Ruskeat nahkasuitset hohtelivat puhtaiksi pestyinä, kun ripustin ne Charlien suitsikoukkuun, ja satulahuopa oli yhtä vanhaa tahraa lukuunottamatta kuin uusi. Ruuna itse sai Mash-vettä ratsastuksen jälkeen. Se oli kuulemma juonut pakkasilla vähän kehnonpuoleisesti, ja vanhasta muistista huolehdin sen juottamisesta. Ties vaikka nurkan takana vaanisi ähky, jos Charlien vedensaanti jäisi liian vähäiseksi.

Portaikossa jännitti.

Ylhäällä odotti sama tuttu tupa kuin aina ennenkin, mutta minä en enää ollut kiinteä osa kalustoa. En ollut kuulunut Liekkijärvelle enää aikoihin, enkä Seppeleeseen, niin kuin en aktiivisesti enää kuulunut koko hevosmaailmaan.

"Lynn! Kiva nähdä", kahvinkeitintä lataileva Emmy sanoi tietämättä, kuinka ulkopuolisia ajatuksia juuri silloin läpikävin.
"Moi, niin on. Kiva käydä täällä. Ajattelinkin, että ehkä yksi kuppi kahvia vielä ennen kuin haen Lilianin."
"No, täältä sitä tulee", Emmy lupasi napsauttaessaan kahvinkeittimen kurnuttamaan. "Mitä muuten kuuluu?"
"Ihan hyvää", vastasin omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa.

Kuinka kysymys, johon ihminen vastasi varmasti useammin kuin lähes mihinkään muuhun elämänsä aikana, olikin aina vaikein? Kaikki vastaukset tuntuivat vääriltä. Joko ne olivat liian yksityiskohtaisia tai ympäripyöreitä, tai niistä puuttui totuus, tai niissä oli liikaa tai liian vähän yksityiskohtia ja tarttumapintaa.

"En ole nyt paljon päässyt ratsastamaan, niin oli kiva saada lainata Charlieta tänään."
"Tosi ystävällistä Alviinalta", Emmykin nyökytteli niin kuin minä itsekin aiemmin olin mielessäni tehnyt.
"Opinnot alkaa olla lopuillaan", kuulin kertovani. "Odottelen vaan viimeisiä opintopisteitä ja pistän sitten valmistumispyyntöä..."

Ja siitä liu'uimme sulavasti Emmyn ja Seppeleen kuulumisiin. Kuuntelin, nyökyttelin. Join kahvini ja pahoittelin, kun jouduin lähtemään niin pian. Lapsi odotti. Minun piti olla taas äiti, käytännössä yksinhuoltaja, piti hakea lapsi kotiin ja olla ainoa aikuinen asunnossa, jossa oli yhtä aikaa liikaa ja liian vähän tilaa. En osannut asetella omia tavaroitani, huonekalujani ja elämääni siten, että ne olisivat täyttäneet tyhjyyden samanlaisella sopuisalla sekasotkulla kuin muistelin asioiden tehneen silloin, kun Daniel oli vielä ollut osa sitä kaikkea. Kun ensirakkaudesta oli vielä jotakin jäljellä ja täyttämässä tyhjää hyllytilaa. Istahdin autooni ja suljin hetkeksi silmät velloakseni kaikessa menneessä; Seppeleellä oli tapana nostaa ajan kultaamia muistoja pintaan. Ja vaikka tiesinkin, että aika valehteli ja kaunisteli tarinoita, juuri sillä hetkellä en piitannut siitä.

Mulla oli ikävä sitä, miten mun elämän piti mennä.

[Alviina]

Ruosteinen juoruhaukka

Oli ollut aika, jolloin mä olin tiennyt kaikesta kaiken.

En tarkoita, että fysiikasta ja filosofiasta ja kansainvälisistä suhteista olisin tiennyt paljon lukiokirjojen perusasioita enempää. Enää tuskin muistin niitä perusasioitakaan, jos olin niitä siis oikeasti koskaan älynnytkään.

Mutta ihmisistä ja niiden elämistä ja Liekkijärven tapahtumista mä olin tiennyt KAIKEN. Mulla oli ollut erinomainen juorunenä ja ihmisten syvimmätkin salaisuudet läpivalaisevat silmät, ja olin jokseenkin nauttinut siitä tunteesta, minkä kaiken tietäminen aiheutti.

Olikin harmillista, miten vähän enää tiesin mistään.

Mulle tuli esimerkiksi ihan uutena tietona, että talliin oli tullut joku poika/mies/jätkä. Seppeleessähän niitä oli jonkin verran jo omasta takaa, mutta oli vissi ja varma, että uutuuttaanhohtelevat kaksilahkeiset noteraattiin kyllä tallin mittapuulla kuin Oscar-ehdokkaat konsanaan. Silmäni siristyivät uteliaasti, kun Charlien suitsia puhdistaessani kuuntelin kahden tuntilaisen keskustelua ei yhdestä vaan peräti kahdesta uudesta miehestä.

Toinen ei mua kiinnostanut kovinkaan kauan.

"Se ei kuulemma ala käydä täällä", pisamanaamainen tuntiratsastaja totesi.
"Mistä tiiät?" kysyi sen suppusuinen kaveri.
"No mä kysyin Allulta", pisama sanoi.
"Allulta? Miksi Allulta?", suppusuu ihmetteli epäileväisenä, ja kyllä mäkin mietin miksi kenenkään mielestä oli hyvä idea kysyä Allulta yhtikäs mitään, jos ei tahtonut vastaukseksi typerää tuijotusta suu puoliksi avoimena ja hitaan mietteliästä kulmien kurtistumista.
"Nokun se oli sen mukana täällä. Ja kuulemma se kävi vaan kerran. Ottamassa jotkut kuvat Allusta."
"Harmi", suppusuu sanoi, ja mä mietin, että oliko harmi sen mielestä se kun mies ei tulisi uudestaan vai se kun oli olemassa valokuvia Aleksanteri Holmasta.

Sitten ne alkoi keskustella uudesta kouluhevosesta, ja että sen luona kävi enimmäkseen joku täti, mutta että toinen niistä oli joskus nähnyt jonkun miehenkin. Mä olin todella saatanan ruosteessa. Miten oli mahdollista, että olin missannut HEVOSEN kokoisen muutoksen tallissa? En ollut mitään uutta kouluhevosta noteerannutkaan. Omaan järkytykseeni tukehtuen kuuntelin, kuinka miehen nähnyt kuvaili sitä.

Kuulosti vähän tutulta. Vähän kuin klubilla olisi soitettu remixiä jostain etäisesti tutusta biisistä. Sillä samalla tavalla kuvaus kutkutteli mun mieltäni.

Kun tuntilaiset alkoi jaaritella kaikesta epämielenkiintoisesta, ripustin Charlien suitset paikalleen ja lähdin etsimään Uutta Kouluhevosta. Sen karsina löytyi helposti, ja mä siristelin taas miettiväisenä silmiäni.

Sinevan Kosmos.

(Su)sinevan Kosmos.

Voiko olla.

Mä tiesin kyllä erään, joka oli valmentautunut Daniel Susinevan opeissa kai aika paljonkin. Jolla oli siihen suhteita. Ne meni way back omalla tavallaan. Se ei täysin sopinut kuvaukseen, mutta...

Äänestä kuuli, että kaviot olivat isot ja kuuluivat ponia suuremmalle eläimelle. Käännähdin katsomaan naista, joka johdatti mua kohti pulskaa, tavallisen näköistä ruunikkoa. Eih, eihän tuo voinut olla jalosukuinen Sinevan-kouluratsu — tuohan oli tuntiruunanpulleron perikuva. Jos ei otettu lukuun täsmällisesti nypittyä harjaa ja säntillistä otsatukkaa ja oppikirjamaisen tasaisena heiluvaa häntää.

"Hei", tervehdin naista ja päätin hypätä suoraan syvään päätyyn: "Anteeksi mutta onko tää Robertin hevonen?"

Nainen käänsi hevosen karsinaansa ja näytti puntaroivan vastaustaan.

"Meidän hevonen", hän sanoi lopulta.
"Sun ja Robertin?"
"Niin. Olen Robertin äiti", hän sanoi ja esittäytyi Mariaksi.

Robert Harringtonin äiti Maria. Pyhä suutari sentään.

"Hauska tavata", mä sanoin hurmaavimmalla tavallani (olinkin unohtanut, kuinka ihana osasin olla) ja hymyilin lämpimästi. "Kiva kuulla että se aikoo käydä täällä taas! Ai niin. Mä olen Alviina, Robertin ystävä."

Ystävä. Se tuntui suussa niin makealta, että melkein tuli ällö olo.

Mun päässä kihisi ja kohisi, kun mä kiipesin tupaan hakemaan eväsrasiaani kuivauskaapista. Se tuntui pistelynä kielenpäällä: kertomisen halu. Mun piti saada kertoa jollekin. Mun oli pakko saada jakaa kenelle tahansa, että mulla oli taas mehevää tietoa.

Se kuka tahansa osoittautui kahdeksi ainoaksi henkilöksi, jotka mä tuvasta löysin. Ja oikeastaan mä sivuutin Safin ihan suoraan, sillä se ei tietäisi kuitenkaan mistä mä puhuin, ja suuntasin katseeni suoraan Aleksanteriin.

"Allu, Robert on tullut takaisin."

Mä en tosiaankaan saanut aikaiseksi sellaista reaktiota kuin olisin halunnut. Allun silmät eivät suurentuneet, eikä se älähtänyt MITÄ??!!? niin kuin sen olisi pitänyt. Se tuijotti mua typeränä, ja sen huulten väliin muodostui pieni rako, ja sitten sen kulmat, ihan tosi hitaasti ja vaivalloisen näköisesti, meni pieneen ruttuun.

"Nii", se sanoi.

Nii.

"Mitä nii?" kysyin napakasti, ennen kuin ymmärsin. "Nii? Eli sä tiesit?"
"Nii", se sanoi uudestaan.
"Mikset sä kertonut mulle", mun suustani karkasi, ja huomasin olevani verisesti loukkaantunut. Siitäkö, ettei Allu ollut kertonut? Ei. Siitä, ettei se ollut yllättynyt mun mehevästä juorusta.
"En mä tiennyt että mun olisi pitänyt?" Allu mölähti.
"Tietenkin sun olisi pitänyt!" intin, vaikken oikein tiennyt miten olisin sen perustellut. "Se on kuitenkin meidän muidenkin ystävä kuin vain sun."
"Emmä tiiä", Allu sanoi vähän synkäntapaisena, "onko se ihan hirveesti ollut kenenkään meistä ystävä. Sehän katosi ihan maan alle."

Maan alle. Robert Harrington oli kadonnut maan alle ja kaikesta päätellen se ei ollut pitänyt yhteyttä edes toteemieläimeensä Aleksanteri Holmaan.

Mie-len-kiin-tois-ta.

Mun silmissäni välähti.

Ehkäpä oli aika karistella ruosteita juoruhaukan siivistä. Missä Robert oli ollut, miksei Aleksanteri tiennyt mistään mitään ja miten maailmassa kaikki tiet lopulta johtivatkin takaisin Liekkijärvelle?

Mulla oli pitkästä aika tutkimusmissio.

[Alviina]

Ahdisti.

Oli syksy ja ympärillä ihmiset ihastui ja rakastui ja nauttivat kauniiden syyspäivien maastoratsastuksista ja kirosivat sadepäivien rapakelejä ja hevostensa kuraisia kinttuja.

Mä kirosin hevoseni rikkinäisiä kinttuja enkä maastoillut rumina saati kauniina syyspäivinä eikä kukaan ihastunut muhun eikä mun mieleni olisi kyennyt sellaiseen koska se oli ikuisesti ylikuormittuneessa harmin ja huolen tilassa, sellainen epämääräinen mylläkkä vaan.

Ja mä kuulin niitä sipinöitä ja supinoita.

Että mitä toi Alviinakin tekee, kun pitää elossa kipeää hevosta.

Se oli vuoden somesana: kipukäyttäytyminen.

Charlien elämä ei ollut lajinmukaista, koska sen jalan hoito edellytti sitä, että mä olin tarkkaan kartalla kuinka paljon se liikkui ja millaisilla alustoilla, ja mun hyvät yritykseni hoitaa hevostani olivat tuomittuja tuhoon, koska se ei toipunut tarpeeksi nopeasti tavalliseen elämään. Ja mitäs jos se ei toipuisi koskaan. Jos olisin vaan pitänyt sitä monta kuukautta kipeänä elossa ilman että se koskaan saisi onnellista loppuaan.

Oliko onnellisia loppuja, sen mä olisin halunnut tietää.