Charlien Hoitokirja

[Anne]

Chapa menossa tunnille



Sartsu ja Chapa HeC-tunnille matkalla.

[Vanessa]

Seppeleestä oli tullut osa lähes päivittäistä elämääni. Tuntui luonnolliselta aamulla juoda kuppi teetä aamupalan kanssa joko talomme kuistilla tai peltoja ihastellen keittiön ikkunan ääressä. Sen jälkeen hätyytin koiramme Jyrkin ja Gubben ylös pedistä ja kanssani hoitamaan kanat ja vuohet sekä muut tilan asiat. Yleensä vaihtoehtoisesti tässä vaiheessa suuntasin niinä päivinä Seppeleeseen, kun isoisällä oli muuta ohjelmaa. Pääsin sopivasti auttamaan aamutallissa ja koska päivisin harvoin arkipäivinä tallilla näkyi ja tunnitkin alkoi iltapäivästä, sain ottaa ilon irti ja nauttia Oilin seurasta täydessä rauhassa. Jos isoisä kaipasi apuani päivällä, suuntasin Seppeleeseen aina Villen tultua töistä juuri sopivasti tuntien alkuun. Silloin tallilla oli toki enemmän melskettä ja hulinaa, mutta tuntilaisten auttaminen ja tuntien seuraaminen oli mielenkiintoista. Kävinhän myös itse tunneilla tiistaisin ja torstaisin, useamminkin todellisuudessa, joten elämäni oli yhtäkkiä tuövinut täyteen tallielämää ja tallitöitä.

Ehkä oli aavistuksen suuruuden hulluutta kokea, että tarvitsin tekemistä vielä lisää. En kuitenkaan ollut voinut vastustaa tilaisuuteen tarttumista. Nimittäin tarttumista Charlieen. Charlie oli mielestäni yksi upeimpia hevosia, jota koskaan olin kohdannut missään ja luonteeltaan niin herttainen, että meillä oli tuntunut klikkaavan jo ensimmäisen kerran kun olin ruunan kohdannut. Nyt olin hetken Annen kanssa keskustelemisen jälkeen kahden Seppeleen hevosen hoitaja, eikä tällä kertaa tallille saapuessani ollut levollinen olo, kuten yleensä, vaan perhoset lentelivät vatsassa siihen malliin että olisin voinut olla ihan ensikertalainenkin. Tuntemuksista päätellen siis.

"Oi ihanaa että sä taas ilmestyit aamuun, saatoin lukea/pelata illalla myöhään ja ubet jäi väliin", Pyry tuntui ilahtuvan tulostani. Pyryn seurassa minulla oli rauhallinen tunne, jopa nyt hänen läsnäolonsa tuntui rauhoittavan suurta jännitystä ja iloinen hymy levisi kasvoilleni.
"Tietysti tulin! Isoisä käy joka maanantai avustamassa naapuria kuistinrakennuksessa", heilutin sormiani ilmassa heittomerkein ja pyöräytin silmiäni huvittuneena.
"Sun isoisäsi on kyllä hauska", Pyry totesi ja jo tuttuun tapaan erkanimme minä heinien luokse ja Pyry väkirehujen. Aamutalli sujui yhteistyöllä kuin tanssi, vaikka Kasperin kanssa niitä suorittaessa tanssiin sisältyi myös aina huomattava määrä sadattelua. Pyryn kanssa olimme huolellisia ja nopeita, joka helpotti työtä sen suhteen, että molemmilla oli mahdollisuusbpäästä hoitohevostensa kimppuun mahdollisimman pian.

"Musta Iita on vaan niin upea", huokaisin ihastuksissani, kun Pyry jätti sen viimeiseksi uloslähtijäksi, minun aloittaessa tamman karsinan siivouksen.
"Se on, pitäisi tallin jälkeen vähän kokeilla sitä maastossa, tuletko mukaan Oilin kanssa?" Pyry kysyi. Joka kerta kun Pyry esitti kysymyksen, hän tuntui aina arkailevan sen muodostamista, vaikka henkilökohtaisesti koskaan en ollut kieltäytynyt hänelle mistään.
"Kyllä tulen mielelläni! Mutta tänään en Oilin kanssa", värähdin oikein innostuksesta.
"Mutta sähän hoidat Oilia?" Pyry hämmentyi.
"Tästä päivästä eteenpäin myös Charlieta", hymyilin innoissani.
"Oho, onnea!" Pyry naurahti ja maiskautti sitten jo hieman hermostuneen Iitan liikkeelle. Ennen pienintäkään kuvitelmaa mihinkään lähdöstä oli talli saatava edustavaan kuntoon ennen kuin sinne ilmestyisi aikasimmat lintuset.

Maanantain tallityöt olivat jo kuin rutiinia. Sanaton sopimuksemme oli, että Pyry hoiti ponitallin ja aitan, minä taas päätallin. Oli loogista hoitaa samoja karsinoita kerrasta toiseen, tiesin että Salman upea puoliverinen Agi oli hirmuisen siisti karsinakäyttäytymiseltään. Sen karsina ei kaivannut suurta vaivaa tamman ollessa tarkka omasta nurkastaan, kun taas Rotta muunmuassa oli miehinen mies eikä turhia kakkojensa kanssa hienostellut. Minttu taas suosi vasempaa nurkaa, kun taas Harry oikeaa. Rutiinit nopeuttivat työtä huomattavasti ja lopulta pyyhkäisin otsaani tyytyväisenä tallia tarkastellen. Kuin varmuudeksi sutaisin luudalla vielä käytävää ja sitten palautin sen takaisin paikoilleen.
"Sulla on tota... kosteeta turvetta otsassa", tapahtumista tutuksi tullut Anni virnisti aurinkoisesti tallin ovelta.
"Huh ai on vai", naurahdin ja yritin hihalla pyyhkäistä niitä pois. "Sähän olet aikaisessa tänään."
"Joo. Oli aikaa tulla jo nyt ja kun on Laila ja Egsy niin hommaakin on enemmän", Anni kohautteli hymyssäsuin olkiaan.
"Hyvä että tulit, me ollaan lähdössä Pyryn kanssa maastoon, lähde sinäkin", hymyilin.
"Oililla ja Reinolla?" Anni kysyi tiesin hänen jo päättäneen, mutta ehkä mietintämyssy oli jokaiselle pakollinen, jos oli suunnitellut tekevänsä jotain muuta jo ennestään.
"Iitalla ja Charliella", hymähdin.
"Charliella?" Anni häkeltyi.
"Kaipasinhan vähän lisävastuuta täällä", virnistin hetken.
"Nautitaan sitten uutukaisistamme ja mä tulen myös Egsyllä", Anni nyökkäsi ponteikkaasti ja nappasi riimunnarun käteensä.
"Niin tehdään", naurahdin.

Saman tien kun suuntasin hakemaan Charlieta tarhasta, pienet perhoset lehahtivat taas lentoon vatsassani. Olihan ruuna tuttu jo muutamilta tunneilta, mutta tunneille kiiruhtaessa sitä ei ehtinyt perehtyä hevosiin niin hyvin kun sitä haluaisi. Charlie ei pistänyt vastaan ollenkaan, kun tervehdin sitä ennen kiinni ottoa, mutta hieman hämmentyneeltä se tuntui seuratessa minua talliin "juurihan mä vasta pääsin ulos".

Charlie oli yhtä leppoinen luonteeltaan kuin muistin, siksi siihen olinkin niin kovin ihastunut. Se hetken seuraili, kun hääräsin harjojen kanssa sen ympärillä. Setvin ruunan takkuista lyhyttä harjaa, joka oli täysin eri luokkaa kuin Oilin pitkä ja melko tuuhea suomenhevosen harja. Sitä huomasi, että viime aikoina Charlien häntä oli jäänyt aavistuksen vähemmälle huomiolle ja päällisien karvojen alta löytyi kaksi jo lähes rastaksi muuttunutta suurta takkua. Niitä setviessä ruuna kääntyi katsomaan minua kuin varmistaen etten satuta sitä, mutta rentoutunut se oli alusta loppuun. Charlie kiilteli lopulta puhtauttaan ja sen hännässä oli sievä letti. Enää se ei vaatinut kun varustamisen ja olimme pian kaikki valmiina lähtöön. Kaivoin taskustani muutaman kauranjyvän, jotka olivat sinne unohtuneet. Annoin Charlien hamuta ne kädestäni, joka tuntui valpastuttavan ruunaa aavistuksen. Silittelin hetken kirjavan hevosen otsaa, samalla kun tarkkalin sen silkkosen turvan tarkkaavaisia liikkeitä muutaman jyvän perässä.
"Mukava tutustua sinuunkin näin lähemmin hyvä herra", hymähdin lempeästi.

"Joko me ollaan kaikki valmiita?" Anni huhuili Egsyn kanssa jo tallin ovelta. Ilmestyin reippaasti Charlien karsinasta esiin ja Anni räjähti iloiseen nauruun kun Pyry heilautti kättään jo tallin pihalta.
"Miten tää meni multa ohi, jotenkin Egsyn kauneus taisi hurmata mut kauttaaltaan", Anni totesi ja taputteli upeaa rautiasta kaulalle tyytyväisen oloisena. Iita katseli uteliaana kahta ruunaa Pyryn kiristäessä satulavyötä. Se pörähti herttaisesti pieneen ääneen ja käänsi sitten päätään koskettaen hoitajansa kylkeä.
"Se on kyllä aikamoinen kerjuri tämä Iita, se pyytää kokoajan herkkuja", Pyry naurahti pehmeästi.

Charlie oli rauhallinen. Kun tähän hetkeen Oili olisi tanssahdellut lempeän innokkaasti, ei Charlie liikauttanut itseään edes kavionmitallisella. Se seisoi paikallaan kun kiristin satulavyön ja nousin sen jälkeen satulaan. Vasta jalustimia säätäessä ja jalustimet tipahtaessa käsistäni ruuna nytkähti hieman ja jäi odottamaan apuja. Pian maiskautin sen liikkeelle ja suuntasimme peräkanaa kaikki kohti metsätietä.
"Mihin suuntaan me nyt sitten suunnataa?" Anni päästi ilmoille. Hän asettui Egsyn kanssa jonon viimeiseksi ja Pyry Iitan kanssa ensimmäiseksi. Niin voitiin taata, ettei isot hevoset jättäisi hieman pienempää Iitaa jälkeen.
"Minusta olisi ihanaa päästä katsomaan miltä maastoesteet näyttää lumen peitossa", jo ajatus herätti minusta ihastusta. Lumiset maisemat olivat heikkouteni, minusta oli ihana nähdä tuloksia siitä kuinka luontoäiti piilotti allensa niin monia asioita jotka ihmiset rakensivat omaksi hyödykseen.
"Mennään mun puolesta, siellä vois olla paikkoja, jossa voisi uskaltaa laukata", Anni nyökytteli päätään innostuneena.
"Sinne suuntamme siis", Pyry julisti ja maiskautti Iitaa liikkumaan aavistuksen reippaammin eteen.

Vedin vielä topparatsastushanskat tavallisten päälle alkumatkassa. Ulkona oli upea luminen talvi sää, mutta hienoinen tuulenvire kylmensi muutan asteen pakkaskeliä huomattavasti. Samassa aurinko pilkahti pilvien takaa hiljalleen näkyviin. Lopetimme hetkeksi keskustelun ja tunnuimme kaikki tekevän melko uusien tuttavuuksiemme kanssa läheisempää tuttavuutta. Charlie oli upea, sen askel oli pitkä ja keinuva. Sen kanssa minun ei tarvinnut miettiä jännittyneisyyttä tai käynnin pidentämistä, Charlie tiesi mitä rento tarkoitti ja sillä tavalla se myös tähän reissuumme asennoitui.
"En kyllä tiedä uskallanko Charliella heti ekana kertana laukata", totesin mietteliäänä ääneen.
"Olethan sä mennyt sillä tunnillakin ja hypännyt esteitä sen kanssa", Pyry kääntyi hetkeksi katsomaan minua.
"Kyllä me tänään, jos hyvä kohta löytyy, pöllytetään lunta siihen malliin että tiedetään käyneemme maastossa", Anni totesi takaani. Minua nauratti, olin ehkä alkuun hieman pelännyt uusiin ihmisiin tutustumista, mutta tallilaiset olivat osoittautuneet sydämellisiksi ihmisikso, ainakin ne joihin tuttavuutta olin ehtinyt tehdä.

"Kyllä pohdin, onko tämä Charlie vähän turhan hienosteleva nimi tälle meidän hipahtavasti alkaneelle hoitotaipaleelle", naurahdin.
"Onko sulla Charlielle sitten lempinimi jo mielessä?" Anni kysäisi.
"Mä luulen että kun me ollaan tutustuttu läheisemmin, alan kutsumaan Charlieta Calleksi", hymähdin tyytyväisen oloisena. Charlie taas juuri sopivaan hetkeen tuntui pärskähtävän ja pudostelevan päätään juuri oikeaan aikaan, joka sai meidät kaikki nauramaan hetkeksi.
"Musta tuntuu, että Charlie ei ole täysin samaa mieltä tästä sun suunnitelmasta", Anni hekotti iloisesti ja Pyry pudisteli päätään edessäpäin.
"Kyllä se siihen vielä tottuu. Tai sitten lahjon sen ajattelemaan toisin muutamalla porkkanalla", totesin viekkaasti.
"Sitten mä luulen että se antaa sun kutsua itseään miksi vain",  Pyry hymähti iloisesti ja ohjasi meidät seuraavalle polulle.
"Hevoset myyvät sielunsa herkuista, se on tosi kuin vesi", Anni nyökkäsi ja päätimme yhteistuumin kokeilla hevosten kanssa vähän ravia.

ensimmäinen kerta Charlien kanssa

[Vanessa]

Aurinko paahtoi taivaalla armottoman lailla ja suuta kuivasi. Nieleskelin epätoivoisesti ravatessa kenttällä Charlien kanssa. Se heiluttelipäätään rennosti edes takasja tuntui olevan tyytyväisempi treeneihimme,kun minä. Minua heikotti. Joka kesä tuntui siltä kun olisin ollut jonkinlainenmagneetti auringolle, keräsin kaiken värin itseeni, mutta myös kuumuuden ja jo pelkästään hentosten kavalettitreenien aikana, olin kuluttanut Charlien selässä yli litran vettä.

"Minä en taida pystyä tähän enää", henkäisin Salmalle, joka heilutteli aidalla istuessa jalkoja edestakaisin.
"Juo vähän niin helpottaa", Salma nyökytteli. "Sunhan piti ylittää kavaletti kerran onnistuneesti, ettei Charlien jalat tuu perässä ja äsken onnistuitte jo melkein."

Pidin Salmasta. Hänellä tuntui olevan aina oikeat sanat jokaiseen tilanteeseen, jotta toiselle tulisi edes hitusen parempi mieli. Hymyilin ja maiskautin charlien laukkaan. Ensin sen askeleet heiman laiskoja, se ei olisi millään halunnut ottaa kunnon ryhtiä itseensä. Ryhdistyin itse ja hipaisin mukamas raipalla Charlieta ja koko hevonen tuntui Terästäytyvän täysin uuteen uskoon.

"Nyt se näyttää hyvälle! Nyt kokeile ja ylläpidä toi laukka", Salma kannusti innoissaan. Tunsin hetken olevani rohkea. Ohjasin Charlien lähestymään kavalettia ja automaattisesti ruunan tahti meinasi hidastua. Se oli niin tottunut, että tuntilaisia huijaamalla sai ottaa välillä vähän rennommin ja kun sille ei antanut periksi, Charlie tuntui värähtävän täyteen energiaa. Charlie ryntäsi esteen yli ja puuskahti innoissaan venytellessään askelia. Turhautunut puuskahdus minulta sai Salman hypähtämään alas, hän seurasi katseellaan laukkaavaa Charlieta.

"Älä riko laukkaa, jatka laukassa uudestaan, rauhota se vaan ja tuu uusiks. Nyt sillä on ainakin asenne kohdillaan", Salma nyökytti voitonriemuisesti.
"Mä en tiedä tuleeko tästä mitään, nää pitkät askeleet on raskaat", tuhisin samalla kun ohjasin Charlien ympyrälle ja hidastelimme tahtiamme. Ruuna ravisti päätään haluttomuuden merkiksi, mutta palautui ruotuun pian.
"Hyvin se menee, ei tää oo sun eka kerta", Salma hymyili.

Ei ollut ensimmäinen kerta, ei todellakaan. En ollut osannut odottaa sitä, kuinka suuren palan haukkaan Charlien kanssa. Olin jättänyt isot hevoset ja tavoitteelisen ratsastamisen syystä. Tai ehkä enempi sen vuoksi, että pahin teini-ikä toi mukanaan hippimäisen luonnonrakastamisen mukanaan. Olin päässyt siitä hiljalleen yli, mutta ylitsepursuava itsevarmuus oli muuttunut epävarmuudeksi. Lisäksi päässäni pyöri kuinka hankalaa elämä osasi olla. Isoisä oli joutunut sairaalaan ja sairaalassa suositeltiin jo hoitokotia. Veljeni Ville oli palannut entisen tyttöystävänsä luokse lähes Helsinkiin asti, vaikka tiesimme kaikki jo valmiiksi kuinka tuhoontuomittu ylipäätään koko ajatus oli ollut.

Ne olivat asioita, jotka siirrettiin pois, kun piti keskittyä nykyhetkeen. Puhalsin ilman keuhkoistani ulos hiljalleen ja nyökkäsin Salmalle myönnytykseksi. Hän oli oikeassa. Pysyisin vain nykyhetkessä ja suoriutuisin tästä samalla tavalla kuin kikista muista sadoista kokemuksistani. Charlie toisti itseään, ensin se yritti hidastaa ja sitten kiihdyttää. Itsepintaisesti pidin ohjat ja samalla koko hevosen käsissäni. Vastahakoisesti Charlie asettui aloilleen siihen mihin pitääkin ja onnistuimme siinä, mitä olimme tekemässä. Helpotuksen tunne valtasi minut ja taputtelin tyytyväisenä hoidokkiani kaulalle.

"Hyvä! Toi oli oikeesti hyvä!" Salma kannusti.
"Ja nyt me voidaan lopetella hyvillä mielin", naurahdin.
"Oli ilo olla apuna", Salma naurahti. Loppu raveja ratsastaessa Salma keräili kavaletit takaisin kasaan ja pois kentältä. Keskityin hetken siihen tunteeseen, kuinka helposti kaikki oli tällä kertaa sujunut. Kuinka onnistuneesti ratsastus oli sujunut. Oli upea kesäpäivä ja jano ilmestyi pian, kun jännitys raukesi pois kehostani.

"Juotavaa, kiitos", lähes kuiskasin karhealla kurkulla. Pyyhkäisin ratsastuskypärän alla hionnutta otsatukkaa pois silmiltä, mutta tilanne otsalla vain paheni sillä oli juuri taputtanut Charlien hiestä litimärkää kaulaa. Suljin silmätt ripsiin kiinni jääneen karvan takia ja heti Salman ojentaessa juomapullon, kaadoin sen suoraan kasvoilleni. Kylmä vesi huuhteli silmästä vieraat asiat pois mutta kypärän alle valuessa helpotti myös oloani. Rakastin lämpöä, mutta uurastaessa kuumuus oli tuskallista.

toinen kerta Charlien kanssa

[Alviina]

Karvainen pettymys
24. toukokuuta 2019

Mä olin tehnyt PÄÄTÖKSEN. Mä olin laskenut ja tehnyt tutkimustyötä ja päättänyt, että mulla oli nykyään varaa Omaan Hevoseen. Mulla täytyi olla, jos mä aioin jatkaa ratsastusharrastustani, sillä mikään muu vaihtoehto ei tuntunut mielekkäältä tavalta tehdä niin. Jollekin typerälle toiselle tallille siirtyminen nyt vaan ei käynyt.

Sitä paitsi tietysti mä olin kiintynyt Lasseen, ja parhaat hevosenostopäätöksethän tunnetusti tehtiin tunnesyistä (HAH huijasin). Mä muistin, miten ylpeä mä olin saadessani Lassen hoitohevosekseni. Lasse oli hieno, ja mä voisin sen kanssa ihan oikeasti kilpailla joskus kouluratsastuksessa ja pärjätä. Kyllähän se hyppäsikin, eikä se ollut mulkku niin kuin Tikru.

Mutta kun mä olin kertomassa päätöksestäni Annelle, se romutti kaiken. KAI-KEN.
"Olet hoitanut Lassea pitkään, mutta valitettavasti tein siitä jo myyntipäätöksen."
"Ai?" mä äännähdin kirvelevän pettyneenä siitä, että joku oli ennättänyt mun edelle. Mulla oli paha aavistus siitä, kuka.
"Kaspianin perhe teki hyvän tarjouksen, ja Lasse sopii hyvin hänen oppimestarikseen. Hän tahtoo kouluratsastajaksi."
Niin tietenkin. Pirskatin prinssi Kaspian rahoineen ja tavoitteineen. Nuori lupaus. Mitä mä olin sen rinnalla? Turkasen tavallinen Alviina vain, ei lahjakas eikä varakas, haaveilemassa kilparatsastuksesta ja valovuosia jäljessä itseään sikana nuorempaa Kaspian Franssia.
"Voisin kuitenkin suositella sulle Charlieta, jos oman hevosen haluat", esitti Anne, jonka oli yksinkertaisesti saatava hevoset käsistään - ja joka myös varmasti näki pettymyksen mun silmissä, vaikka mä olin jo alkanut siloitella ilmeitäni.
"Charlie?" mä vähän äyskähdin, ja Anne kiirehti perustelemaan:
"Se on erinomainen ensihevonen. Sillä on hyvä hyppy ja sen kanssa voisit kilpailla lajissa kuin lajissa, jos siis kilpailla haluat. Se on mukava hevonen."

Joopa joo. Charlie oli mukava hevonen, ja mun teki mieli sihistä Annelle, kun se kehuskeli erinomaista ensihevosta. En mä sellaista halunnut. Tylsää, tasaisen latteaa Charlieta, jonka saattoi antaa kenelle tahansa tunneille ja joka ei kerryttäisi mulle sitten minkäänlaisia respektiresursseja. Eihän sillä voisi tosissaan edes kilpailla kouluratsastuksessa, sehän oli kirjava, eivätkä oikeat kouluhevoset olleet sellaisia. Värikkäitä.

Mutta olinhan mä ollut Charliesta hirvittävän kiinnostunut silloin, kun se tuli talliin. Sehän oli kuitenkin kilpahevonen tullessaan. Ei kouluhevonen, mutta jos oltiin ihan rehellisiä, niin olinko mäkään välttämättä mikään kouluratsastaja? Charlien kanssa mä uskaltaisin kilpailla vaikka kenttää, ja sehän olisi mielenkiintoista.

"Voit vielä koeratsastaa jos tahdot, vaikka tiedäthän sinä jo, millainen Charlie on. Mutta hevoset kyllä tarvitsevat liikuntaa, joten..." Annen ääni hiipui ja se kohautti olkiaan. Ohimennen mä mietin, millaista tämä oli sille - elämäntyöstä luopuminen - mutta sitten mä muistin olevani Alviina. En mä ollut huolissani muista, itsestäni vain. Mua kiinnosti toisten asiat vain, jos niillä oli viihdearvoa.

No. Mulla oli nyt sitten paljon mietittävää. Menin satulahuoneeseen hakemaan leppoisan ja läiskikkään ruunan varusteet. Sen karsinan ovella mua taas ärsytti. Se näytti niin vaatimattomalta. Lasse oli sentään suuri ja ryhdikäs. Tai eihän se varmaan ollut kovin paljon Charlieta korkeampi, mutta se kantoi kaulansa ihan erilaisessa ryhdissä ja oli kauttaaltaan näyttävämpi.

Charlie oli vain Charlie. Tylsä, tasainen, mutkaton ja helppo, eikä se liikkunut näyttävästi, mutta kai se sitten silti mun hevoseni olisi. Onneksi se edes hyppäsi isoja esteitä, niin että olisi jotakin kehuskelun aihetta, kun kertoisin hevosesta kavereilleni.

[Alviina]

Onks alkuhuumaa näkynyt
28. syyskuuta 2019

Hevosen omistaminen oli tylsää. Ainakin sellaisen hevosen kuin Charlie: se oli tylsä. Mä olin omistanut Charlien nyt jo suunnilleen viiden kuukauden ajan. Oliko meidän välille muodostunut maagista sidettä ja yhteenkuuluvuudentunnetta? No ei. Oltiinko me kehitytty taianomaisesti kouluratsastuksessa, hypättiinkö isompia esteitä kuin ennen? Korkeintaan oltiin otettu takapakkia kaikessa, koska mulla ei ollut varaa sekä ylläpitää hevosta että ostaa opetusta.

Kesällä hevosen kanssa pyöriminen oli ollut vielä ihan kivaa. Me oltiin voitu samoilla metsässä ja hurjimmilleen heittäytyessämme loikkia maastoesteitä. Kerran olin hypännyt niitä ilman satulaa, koska kukaan ei ollut ollut kieltämässä ja Charlie oli lauhkea kuin talvikohmeeseen vaipuva siili.

Olin pudonnut.

Charlie oli unohtanut olevansa lauhkea ja sännännyt karkuun. Sillä hetkellä mä olin nähnyt elämäni säästöjen juoksevan pois mun luota. Voi saatana.

No, olin saanut hevoseni (RAHANARVOISEN) takaisin, ja elämä oli jatkunut. Niin kauan kun oli ollut kesä, olin voinut uskotella itselleni, että päämäärätön pööpöily ympäriinsä tylsän tutuiksi käyvillä metsäpoluilla ja pölisevällä kentällä oli mulle ihan ok.

Syksyn myötä hevosenomistajana olo alkoi olla ankeaa, mutaista ja märkää (vannon: vaatteet ovat yhä kroonisesti kosteat ensimmäisen syyssadepäivän jäljiltä). Charlie keräsi yhtäkkiä sikana virtaa ja keksi ryhtyä pelkäämään tuulenpuuskia. Salma viisaampana kertoi, että sellaista saattoi käydä, kun monta vuotta useamman tunnin päivässä tunteja tehnyt hevonen siirtyi yhden ihmisen ratsastettavaksi. Ruuna sai vähemmän liikuntaa ja siihen kertyi energiaa, jonka syystuulet ja -hämärät lietsoivat silkaksi perseilyksi. En sitten enää tahtonut maastoilla hevosella, enkä rehellisesti sanottuna keksinyt kovin paljon tekemistä kentällä, ja sitten oli ratsastuskoulun tunnit, jotka rajoittivat kaltaiseni työssäkäyvän ihmisen ratsasteluja entisestään.

Jos satoi ja tunnit pyörivät maneesissa, mulla ei ollut toivoakaan mahtua sekaan. Ja vaikka olisin mahtunutkin, en mä olisi halunnut. Olisi ollut raastavaa mennä yksityishevosella tajuamaan, että näytti tumpelommalta kuin yksikään perustuntilainen.

Charlie oli taas kerran niin poukkoilevainen, kun mä hain sitä tarhasta, ettei mun oikeastaan tehnyt mieli ratsastaa sillä lainkaan. Tallissa se vähän tyyntyi, ja mäkin riittävästi ryhtyäkseni ratkaisukeskeiseksi.

Mitä mä sen kanssa oikein tekisin, jos se ei pysyisi järjissään niillä ratsastusmäärillä, joita mä ehdin sille tarjoamaan? Pitäisikö mun alentua antamaan se osa-aikaisesti tuntikäyttöön? Ajatus korpesi. Charlie oli MUN_OMA_HEVONEN.

Silti, kun Salma saapasteli kiireisen ja tärkeän näköisenä mun ohitseni, mä huikkasin sille:
"Salmis! Ois asiaa!"
"Joo?" se henkäisi ja liukui pysähdyksiin. Hetken sen silmät pyörivät biljardipalloina ja etsivät sitä sielunkantajaa, joka häntä tällä kertaa häiritsi.

Salma kohtasi mun katseen. Mä nojailin Charlien karsinan oveen ja rapsuttelin hevostani. Nyt mä sitten ehdottaisin, että Charlie tekisi vaikka kolme tuntia viikossa, ja että voitaisiinko samalla sopia karsinavuokranalennusta. Sehän olisi hiton hyvä. Voisin varata alennussumman edestä valmennuksia itselleni (hevosenomistajat eivät käyneet ratsastustunneilla).

Mutta...

"Sitä mä vaan, että sanoisitko tuntilaisille, että katsovat tarkkaan minkä hevosen varusteita käyttävät? Charlien suojat on olleet hukassa jo aika usein. Jonkun tuntsarin jalassa."

Nohevana Salma nyökkäsi.

Enhän mä voinut luopua yksityisoikeudestani tähän hevoseen, vaikka se miten olikin maailman turhauttavin kaakki.

[Alviina]

Halliestekisat
8. joulukuuta 2019 :: 80cm, sij. 2/3

Tee tuotos kisapäivästä. Sisällytä tuotokseen seuraavat sanat: menneisyys, maanvaiva, oljet, ulosotto.

Voi tuhat tulimmaista ja menneisyyden maanvaivat! Alviinan silmät siristyivät niin, että sananparsi silmitön raivo sai uuden ulottuvuuden. Ihanko totta itse Prinssi Kaspian Franssi oli alentunut kisailemaan ESTEITÄ tallikisoissa?! Eikös se nyt sitten kisaillutkaan vaan kansallisissa koululuokissa helppoa A:ta Daniel Susinevan hienoilla, sille tasolle aivan ylikoulutetuilla hevosilla? Voihan syyhky.

Aivan varmana tahtoi vain elvistellä, kun sattui omistamaan kaikista hevosista juuri Lassen. Alviina oli niukin naukin alkanut päästä yli siitä kitkerästä katkeruudesta, jonka Kaspian Franssin hevosenryöstötempaus oli hänessä aiheuttanut: että se pirunpenikka kehtasikin ostaa hänen nenänsä edestä hänen oman hoitohevosensa, joka oli niin hieno että sen kanssa Alviinastakin olisi voinut tulla jotakin. Vaan Alviinapa oli nyt jumissa mokoman Charlien ohjasperissä komean, ryhdikkään Lassen sijaan.

Okei, ei Alviinalla olisi ikinä ollut varaa Lasseen. Siitä olisi seurannut vain syvenevä pikavippikierre ja ulosotto. Tosiasioiden myöntäminen sapetti kahta kamalammin. Kaspian Franssilla oli kaikki.

"No, sentään sä olet oikea estehevonen", Alviina tokaisi ryhdittömälle Charlielleen. "Mennään näyttämään sille kouluratsastajapenikalle, miten kasikymppiä oikeasti hypätään."

Ennen sitä Alviina kiepautti olkien sävyssä hohtelevan tukkansa oikein sievälle kilpanutturalle. Sitä sopisi Kaspianinkin katsella. Varmaan kutkuttelisi mokoman koulupylpertäjän esteettistä silmää.

[Alviina]

Hopiavuoren kisoissa
Alviina ja Charlie kävivät kilpailemassa kouluratsastuksessa hyisellä Pohjanmaalla.
Kutsu

Tehtävänanto: Miltä tuntui ratsastaa tuulessa ja tuiskussa pikkukisoissa hyvin hoidetulla ulkokentällä loputtomien lumisten peltojen ympäröimänä? Tunnelmoi. Oliko lakeuksilla kilpaileminen ihana kokemus, kun komioolla pelloolla näki kauas, vai jäätyikö ikuisessa pohjalaisessa viimassa vain posket ja paloivatko hermot?
Taso: Helppo B
Tuotos:
Coolit kisat, elikkä lämpöpatterit laulamaan

Hansikkaassani on reikä. Lakeuksien viima käyttää kilpahaarniskani heikon kohdan hyväkseen simohäyhmäisellä täsmällisyydellä. Kyllä koleus käy kaulaankin, niin että tekee mieli nieleskellä tavallista tiuhempaan jottei sylki jäädy kurkkuun, mutta kämmenselkää piiskaava kylmyys tuntuu kaikkein pahimmalta, sillä se leviää sormiin. Sormet pitelevät ohjaksia. Ohjaksiin nojailee monta kymmentä kiloa hevosta, sillä Charliella on taas niitä päiviä kun se kuvittelee olevansa kyntöaura.

Totuuden nimissä on sanottava, että sellaisena sille riittäisi täällä hommia. Kulutan noin puolet lämmittelystä maiseman ahmimiseen, sillä olen jo vähän niin kuin päättänyt, että me hävitään nämä kilpailut. Kuinka voisin voittaa, kun sormeni jäätyvät irti?

Oikeastaan: kuka uuno on määrittänyt, että ratsastuskilpailuissa tulisi uskottavalta näyttääkseen tanssahdella menemään sukkahousuissa, kaulan paljastavassa takissa ja ohuissa hansikkaissa? Puhumattakaan metallisilla jalustimilla lepäävistä nahkasaappaista. Kuka, kysynpä vaan?

Ei kukaan, joka on koskaan käynyt kääntymässä näissä olosuhteissa. Hampaat ovat onneksi niin irvessä, etteivät kalise. Happamana raavin kasaan viimeiset keskittymisen rippeet ja jatkan ratsastusta auttamattoman sopimattomissa varusteissani, joihin pukeutumalla olin kai yrittänyt kunnioittaa kilpailunjärjestäjää. Pih ja pah. Äly hoi, ilmeisesti jätit jo hevosväen, kiitti rutosti.

Sijoitus luokassa: 2/14
Tuomarikohtaiset sijoitukset: 4-2-5
Tuomareiden kommentit:
Yleisesti luokasta: Tätä luokkaa oli hyvin hankala tuomaroida tuotosten korkean laadun vuoksi!
Paljon taitavaa kerrontaa, tehtävänannon mukaista (onnistunutta!) tunnelmointia, huumoria, erilaisia
tunnetiloja sekä kertojaäänen sävyjä niin pakkasesta kuin muistakin asioista ratsusta kanssaihmisiin. Todella onnistuneita tuotoksia, joita oli ihana lukea ja hiuksia harmaannuttava asettaa järjestykseen!
Tuotoskohtaiset:
Tuomarin 1 kommentti:
Nokkelia sanavalintoja, hienoa pakkasen purevuuden kuvailua! Kertojan harmistuneisuus ja
turhautuneisuus niin säätä kuin kouluratsastusmuotia kohtaan on kutkuttavan hauskaa luettavaa.
Tappiomieliala käännetään loistavasti tuohtumukseksi.

Tuomarin 2 kommentti:
Tässä tekstissä on hyvin hyödynnetty tehtävänannossa haluttua tunnelmaa. Vahingonilo on paras ilo vai miten sen meni. Kyntöaura nauratti. Hahmon hampaan irvessä ratsastus oli hyvin viihdyttävä, ei tainnut tosiaan Pohjanmaan ihanat talviolosuhteet miellyttää! XD

Tuomarin 3 kommentti:
Tuore näkökulma kisatouhuun!

[Alviina]

Hyvin menee mutta hitto menkööt

Ai mikäkö päähänpisto oli raahata rupuinen tuntiruuna-Charlie Auburnin Kartanolle nelostason kilpailuihin? Minäpä kerron: typerä, typerä, typerä päähänpisto, koska mitä jakoa meillä siellä oli kilpailla tosissaan yhtään mistään sijoista? Niin. Ei mitään jakoa. Maksoin vain sikana lähtömaksuja tyhjästä, mutta tehty mikä tehty.

Tähän asti tapahtunutta:
1) Koulukoe meni sillä tavalla kuin meidän kouluohjelmilla on tapana. Charlie lönkötteli menemään kuin karjaratsu, nenä maata kohti osoitellen mutta ei sillä hyvien ratsastajien eteen-alas-hokeman mukaisella tyylillä ollenkaan eikä ainakaan niin kuin kouluradalla olisi pitänyt. Välillä sain sen kaulan taipumaan esim. volteilla, mutta jotenkin hassusti se taipui. Ei sillä tavalla elastisesti ja tasaisesti koko kaulasta, vaan vähän niin kuin sillä olisi ollut saranat keskellä kaulaa. No okei, tämä nyt ehkä oli vähäsen liioittelua, koska ajoittain Charlie ylitti itsensä ja eteni niinkin nätisti, että me saatiin kokonaista 64,07 prosenttia ja se oli minusta aika kova suoritus! Meidän paperissa oli SEISKOJA. Meidän edelle kiilasi kyllä suokkeja, mutta sentään pidettiin luokan ainoa poni takanamme.
2) Maastokokeessa suomenhevoset ja yksi tuhti ruunikko painelivat menemään ihan omia menojaan, varmaan ylipainovoimalla. Sitä en käsitä, miten se pikkuinen ponikin nyt sitten päihitti meidät. Mulla oli sentään allani oikea estehevonen, joka osasi yleensä laukata ja hypätä. Niin se kyllä osasi nytkin, mutta mä en välttämättä osannut aina ihan ohjata sitä. Piru vieköön! Maastoesteradalle olisi pitänyt saada kartta mukaan! Mulla ei ollut hajuakaan, oliko 34,7 virhepistettä huono vai surkea tulos, mutta neljänneksiviimeisiksi sillä jäätiin niin maastokokeessa kuin kokonaistuloksissakin.

Tähän asti tapahtumatonta:
1) Robert Harringtonin kohtaaminen. Koin henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, ettei se paukapää tullut minun kilpasuorituksiani katsomaan. Oliko se nykyään niin yksisilmäinen kouluratsastusasiamies, ettei edes vilkaissut kenttäratsastuksen osallistujalistoja? Kyllähän sen nyt olisi PITÄNYT tulla pitämään mulle banderolleja pystyssä, olinhan mä sentään sen kriisiaikoinan mm. liikuttanut sen hevosta (ilman lupaa) niin että joku kiitollisuuden osoitus olisi ollut nyt edes vuosien viiveellä paikallaan.

Mutta hei. Huomenna uusi päivä! Jos lähettäisin Robertille viestin, että tule tolvana katsomaan kun hyppään esteitä, kauhistuisikohan se kylliksi totellakseen?

[Alviina]

Tutustuja

Se kirpaisi.

Kirjoittaa nyt nimensä Seppele Cupin tutustumissarjaan, vaikka oli hevosenomistaja ja ratsastanut monen monituista vuotta. Mun mielessäni kaikkien mahdollisten kilpailuiden lällysarjat olivat tarkoitettu lapsille ja heikkolahjaisille. RÄÄH! Koska mä en ollut enää mikään lapsi, ainoa vedenpitävä päätelmä oli, että joko mun tai hevoseni täytyi olla heikkolahjainen.

Niin sen täytyi olla: Charlie oli auttamatta heikkolahjainen hevonen. Hypätähän se osasi, mutta vaikka mä kuinka jumputin sillä menemään esteettömillä ratsastuskerroillamme, mä en uskonut sekuntiakaan että se selviäisi helppo A -luokista niin että meillä oikeasti olisi mitään jakoa sijoille. Se oli niin matala kaikilta osin - ryhdiltään, askeleiltaan ja työmotivaatioltaan. Mokoma laiska luuska.

Ai tuntuiko musta ilkeältä ajatella niin omasta hevosestani? Joskus, pieninä ohikiitävinä hetkinä, mutta ei koskaan silloin kun näin valokuvia tai videoita meidän työskentelystä sileällä. Ei se hevonen kerta kaikkiaan kaunistelemalla yhtään sen liitäväkavioisemmaksi muuttuisi, joten samahan se oli olla rehellinen. Charlie ei ollut kouluratsu, eikä siitä koskaan sellaista tulisikaan. Hannele Appelgren oli katsonut mua pitkin muhkuraihoista nokkaansa, kun mä olin sanonut sille aikovani ilmoittautua Charlien kanssa Seppele Cupiin. Tai ei se vielä siihen ollut mitään pahaa katsetta ladannut, silloin se oli vielä nyökännyt tomerasti, mutta kun mä sanoin että aioin mennä molempien lajien avoimeen sarjaan, sen kulmat kohosi ja suupielet kiristyivät sellaiseen "aion tölväistä jotakin nöyryyttävää" -sykkyrään.

"Avoimen sarjan helpoin kouluratsastusluokka on helppo A", se sitten pulpauttikin suustaan.
Mä en pitänyt alkuunkaan siitä, mihin se keskustelu oli menossa, ja luimistelin ahkerasti korviani.
"Menkää kaikin mokomin koettamaan onneanne esteille, mutta kouluratsastuksessa tasonne on helppo B, piste."

Hanski hemmetin Appelgrenin tuomio oli ollut selväsanainen, mutta tovin verran mä olin kiemurrellut halussani harjoittaa yksityishevosen omistamisen suomaa näennäistä vapautta päättää itse, mitä, missä ja milloin kilpailisin. Vielä enemmän kiemurrutti, kun luin tutustumissarjan kuvauksen:
Tutustumissarjaan osallistuminen ei edellytä ratsukolta minkäänlaista aiempaa kilpailukokemusta. Sarjan tarkoituksena on tarjota positiivisia kokemuksia kisauran alkuun.
MULLA OLI AIEMPAA KILPAILUKOKEMUSTA ENKÄ MÄ OLLUT KISAURAN ALUSSA ENKÄ AINAKAAN TARVINNUT MITÄÄN POSITIIVISIA KOKEMUKSIA ELÄMÄÄNI. MÄ OLIN SIJOITTUNUT RATSASTUSKOULUMESTARUUKSISSAKIN HELVETIN KUUSTOISTA.

Mun seuraava impulssi oli laittaa koko kisat mielenosoituksellisesti boikottiin. Hähhähhää, enpäs osallistuisi ollenkaan, siitäpäs saisivat, pitäköön typerät skabailunsa, mua ei kiinnostanut. Mutta tosiasia oli, että kilpailut kiinnostivat mua enemmän kuin ketään kiinnostaisi mun osallistumattomuuteni, joten jatkoin sitten lopulta kuitenkin osallistumisajatuksen pyörittelyä päässäni.

Harkitsin lainaavani paremman hevosen koululuokkiin. Hypätä Charlie osasi, joten esteratsastus ei ollut temppu eikä mikään. Ongelma vain oli siinä, että kuka muka lainaisi hevostaan ilmaiseksi (ainakaan mulle, piru, toiset ne vaan sai kaiken valmiiksi mutta joidenkin piti pyristellä ja ansaita kaikki). Mun rahat valuivat Charlien ylläpitokustannuksiin, ja kilpailumaksut taas lohkoisivat jonkinmoisen siivun budjetista joka tapauksessa, eikä siihen sitten kamalasti huvittaisi hevosvuokraa maksella. Eihän mulla oikein ollut varaa valmentautua tai edes käydä tunneilla säännöllisesti, ellen sitten kairaisi lyhytnäköisesti reikiä pahan päivän varoihin. Sellaisia oli jokaisella hevosenomistajalla pakko olla, niin olin oppinut, ja kun jokin oppi kerran meni mun paksuun kallooni, enpä hevillä sitä jättänyt noudattamatta.

Jonkun aikaa mä välttelin oman murheeni käsittelemistä keskittymällä nuuskimaan muiden draamoja, mikä oli tepsivin lääke kaikkeen (ja siihen jäi myös koukkuun, joten "jonkun aikaa" jatkuu edelleen).

Kaspian Franssi oli viimeinen pisara. Mun rakkaimman hoitohevoseni Lassen (jonka kanssa voisin aivan hyvin kilpailla kouluratsastuksen avoimessa sarjassa!!!) omakseen varastanut mokoma hemmoteltu teinipoju kertoi mukamas vaatimattomasti (eli tosi pissapäisesti) osallistuvansa Lassella Seppele Cupissa vaativaan B:hen. Mun päässä naksahti. Jos se kilpailisi vaativaa ja mä en kilpailisi mitään, mun logiikan mukaan osoittautuisi ihan viimeistään kristallinkirkkaaksi, että se oli hienosti liikkuvalle Lasselle meistä kahdesta paras omistaja.

Oli pakko ilmoittautua tutustumissarjaan, vaikka se, kuten sanottua, kirpaisikin.

Ja jos joku kehtaisi puolikkaalla eleellään ilmaista, että olipas Alviina Herrala nynny taikka kehno ratsastaja kisatessaan vain helppoa B:tä vaikka omistikin hevosen (vieläpä puoliverisen sellaisen), mä kääntäisin typeryyden sen omaan niskaan. Ylevästi mä vastaisin ottavani ensisijaisesti huomioon hevoseni tason ja rajoitteet ja alleviivaisin, että olisi epäreilua vaatia Charlielta enempää kuin mihin se olisi valmis. Mähän olinkin oikeastaan vain vastuullinen hevosenomistaja, kun starttaisin tutustujana kouluratsastuksessa.

Tietysti mä olin oikeasti vastuullinen ja viisas. Totta kai mä olin hitsin hyvä hevosenomistaja. Kun mä sen tajusin, mun suupielet kääntyi hymyyn ja mä jaksoin taas suuremmalla innolla jatkaa tallillakäyntiä.

[Alviina]

Alviinalla pyyhkii... no, ei pyyhi

No niin. Piilotelkaa nyt vain vahingoniloisia hymyjänne. Ei se tuu mulle mitenkään yllätyksenä, että ihmisistä on kivaa, kun mulla menee huonosti. Ihmiset on sellaisia. Pahansuopia. Minkäs sille mahtaa.

Loppuvuodesta Charlie oli ollut könkkä, ja mun lompakkoni oli yhä pikkuhitusen riutunut tiiviistä yhteydenpidosta eläinlääkärin kanssa. Ei ollut halpaa lystiä roudata hevosta klinikalle tutkimuksiin, ja siihenhän tilanne oli mennyt, kun Charlien epäpuhtaus ei ollut ollut lihasjumia tai levolla saati liikunnalla ohimenevää pikkuista tahditusta, vaan äitynyt ontumiseksi. Olin jo varmuuden vuoksi laskeskellut hevoseni rahallista arvoa ja miettinyt, kuinka pitkälliseen hoitorupeamaan sen kanssa kannatti sitoutua, pessimisti kun olin.

Mä olin juossut Charlien kanssa eläinlääkärin edessä, ja myönnettävä on, ettei mun kunto ollut ehkä hirveän hyvä, koska mua puuskututti kamalasti, kun oltiin valmiita ja ontuminen paikannettu oikeaan etujalkaan. Sitten taivuteltiin ja puuduteltiin ja otettiin röntgenit. Lopulta ongelman juuri löytyi. Charliella todettiin tulehdus vuohisnivelessä. Olin ihan varma, että nyt lentäisi kirves kaivoon ja heppa hautaan, koska muistin jostakin ikivanhasta sarjakuvsta oppimani sanonnan: ei hevosta ilman jalkoja.

Tilanne ei kuitenkaan ollut niin paha. Niveltulehdus oli hoidettava vaiva. Mä vain kohtasin sellaisen ensimmäistä kertaa hevosenomistajana, mikä sai sen kuulostamaan tosi kohtalokkaalta ja pelottavalta.

Tallilla mulla ei juurikaan ollut sellaisia ystäviä, joille mä olisin voinut uskoutua huolistani. Charlien vointia kyllä kyseltiin, mutta kysyikö kukaan multa, miten mä itse pärjäsin? Ei kysynyt, mistä olin verisesti loukkaantunut. Tyypit oli niin umpimielisiä. Mä olin vaan Alviina, josta ei tarvinnut välittää, vaikka olin vuositolkulla yrittänyt päästä piireihin. Ehkä tein jotakin väärin tai olin vääränlainen; yhtä kaikki, koin suurena vääryytenä sen, miten yksin olin.

Hoidin kipeää hevosta, stressasin ja luin kaiken, mitä vain niveltulehduksista löysin.

Hevosenomistaja-lehdessä sanottiin, että syy saattoi olla huonoissa pohjissa, rakennevioissa, liiassa rasituksessa tai huonossa työskentelymuodossa liikkummisessa, näin pääasiat poimiakseni. Mä en olisi halunnut uskoa, että vika oli kahdessa viimeisessä kohdassa, sillä sittenhän se olisi sillä selvä: mä olin liian huono ollakseni hevosenomistaja. Se oli sillä tavalla ihan mahdollistakin, että enhän mä ollut ratsastanut tunneilla yhtä pitkään ja usein kuin monet muut oman hevosen hankintaan päätyneet tuttuni. Mulla ei ollut ollut varaa sellaiseen. Nyt mulla oli niukin naukin varaa omistaa hevonen, mutten tiennyt, oliko se sittenkään sen arvoista.

Alkuvuosikaan ei ole vielä tuonut onnea tullessaan. Mulla on edelleen toipilashevonen eikä vieläkään juurikaan ystäviä, ja alan olla sitä mieltä, etten ehkä tahdokaan, koska sanokaa mun sanoneen, ei ystävyydet kestä kuitenkaan. Jotakin hyvää mä elämääni kuitenkin tahtoisin: uuden työn, parisuhteen tai lottovoiton, vaikkapa. Satumaisia perintöjä mun on ihan turha odotella tipahtavaksi mistään.

[Alviina]

Pitäkää sympatianne, mutta jättäkää mulle jämät
22. helmikuuta 2021

Mun kasvoille puhaltavat tuulet olivat kääntyneet. Ja nyt mä tajuan, että toi on tosi typerä vertauskuva, koska jos mä pidän kasvoni paikoillani ja tuulet kääntyy, ne ei enää puhalla mun kasvoille. Sovitaan sitten vaikka niin, että Charlien murheellinen ontuma oli tehnyt musta heikon, ja mä olin sitten tullut kääntäneeksi selän Siperian piiskatuulille. Toisella puolella mua oli odottaneet lempeänä Salma, Lyyti ja vähitellen muutama muukin.

Charlie on jostakin typerästä syystä (suojatakseen aivojaan?) kasvattanut erityisen paksua talvikarvaa otsalleen niin, että se muistuttaa nyt kirjavaa ylämaannautaa ilman sarvia. Mikäpä sen on karvaa kasvatellessa, kun ei me kuitenkaan voida tehdä mitään, missä se vahingossakaan pääsisi hikoamaan. Mä kyllä hikoilen senkin edestä, kun me tarvotaan vaihteeksi maneesin hiekalla ja havaitsen pukeneeni ihan liikaa päälle.

Kävelty kuulkaas on. Kävelty on niin maan perkeleesti! Joskus Charlie on ollut niin virtaisalla päällä, että se on ottanut tarmokkaita raviaskeleita mun vierelläni, mutta enimmäkseen me ollaan vaan kävelty kävelemästä päästyämme.

Hulluinta on, että mun hevonen vaikuttaa ihan tyytyväiseltä elämäänsä joutilaana. Se viettää päivät pitkät tarhassa ja käy välillä mun kanssa oikomassa koipiaan maasta käsin. Sen sijaan, että se keräisi virtaa niin kuin mä olen kuullut monen hevosen tekevän tällaisissa tilanteissa ihan haitaksi asti, se on tyyni kuin lehmä. (Auttaakaapa armias, jos joku MUU joskus vertaisi mun hevostani lehmään! Mutta mulla on oikeus tehdä niin vaikka sata kertaa yhdessä tekstissä).

Valehtelin. Eihän se ole ollenkaan hulluinta. Vielä sitäkin hourupäisempää on nimittäin se, että oikeastaan mäkin nautin olostani.

Pieni määrä murhetta elämässä tekee terää. Vaikken mä ole oikein osannut ottaa vastaan muiden äkillistä sympatiaa esim. tarttumalla Salman juttelutarjoukseen, mä olen kuitenkin imaissut itseeni pesusienen lailla sen tunteen siitä, että sellaisia tarjotaan. Ja kun se tunne on lakannut epämiellyttävästi kiemurtelemasta ja olemasta limainen ja ällö, se onkin alkanut tuntua aika mukavalta. Lämpimältä. En mä varauksetta suhtaudu siihen sittenkään, koska tietäähän sen, että tällainen ystävällisyys on vain olosuhteiden summa ja päättyy sen siliän tien, kun mulla menee taas muuten hyvin. En tasan varppina kiinny sellaiseen, mikä katoaa kuitenkin heti kun yritän siihen tarttua.

Aika mukavaa on kuitenkin sekin, millainen Charlie nykyään on mua kohtaan. Mä olen käynyt sen luona päivittäin, ja vaikka musta tuntuu, ettei me olla tehty oikein mitään järkevää, hevonen ainakin vaikuttaa ilahtuvan, kun mä tulen sen seuraksi. Se tulee mua vastaan tarhoilla ja kun me ulkoillaan narunpäässä, se seuraa mua turpa mun hihaa vasten löysällä narulla, niin kuin nytkin. Vaikka ontuma ja ratsastustauko kuulostaa suunnilleen kurjimmalta kohtalolta, joka hevosenomistajaa voi kohdata, mulle siitä on koitunut jotakin hyvää: hevoseni kiintymys, ja olen valmis uskomaan, että se ei ole yhtä häilyväistä kuin ihmisten.

Yön pimeinä tunteina mä olen jopa googlaillut ohjeita maastakäsittelyyn ja kaikenlaiseen narunpyörittelyyn. Mä olen saattanut suhtautua asiaan skeptisesti, mutta jossain pohjalla on ollut kilpaileva ajatus: mitäs jos mä olisinkin siinä tosi hyvä? Kelpo ratsastajaa musta ei ilmeisesti tule koskaan, mutta voisin sentään olla Liekkijärven oma Kari Vepsä.

Vielä en kuitenkaan ollut tarttunut tuumasta toimeen. Epäilytti vähän, tulisiko mistään mitään. Charliehan saattaisi toljottaa mua mitään ymmärtämättä ja mulle tulisi epätoivoinen olo, kun en osaisi sitäkään hevostelun lajia.

Vien hevoseni talliin ja hoidan sen ja erityisesti vaurioituneen jalan hyvin. Siihen uppoaakin aikaa sen verran, että yläkertaan kiivetessäni tallin ruuhka-aika on alkanut, vaikka tulin tallille aikaisin (vuorotyön etuja).

"Mitäs täällä kohistaan", annan uteliaisuudelleni periksi.
"Pyry kuuli, että Emmy ja Salma on jutelleet Lynnin kanssa", Inkeri alentuu selvittämään mulle. "Ja ne oli kuullut Lynniltä, että se on jutellut Danielin kanssa. Varmaan muistat, se totinen kouluratsastaja... hullua, että suurin osa täällä ei nykyään edes tiedä keitä Lynn ja Dani on?"
Musta tuntuu, että Inkeri on kutsunut mut kerhoon. Vau. Mulle tulee hirveän hyvä mieli siitä, että mä kuulun nykyään Vanhoihin Seppeleläisiin. Montaa ihmistä siihen ei lopulta tosiaan meidän lisäksemme kuulu: Salma ja Emmy tietysti, ja Pyry, ja hoitajista ihan vain pari muuta.
"No mitä Dani sitten on sanonut?" utelen ja olen tyytyväinen siitä, että tulin käyttäneeksi kasuaalisti lempinimeä miehestä, joka liihottelee menemään kansainvälisillä kilpakentillä hevosilla, joiden arvo on suurempi kuin mun viiden vuoden bruttopalkat samassa pinossa.
"Että se on keväällä joitain viikkoja Suomessa ja voisi pitää valmennuskursseja", Saaga puuttuu puheeseen.
"Aha", sanon, koska Saaga ei ole niitä ihmisiä, joiden ystävä mä haluaisin olla. Se on niin lapsi. Kiinnitän huomioni ennemmin Inkeriin, Marttaan, Lyytiin, Lydiaan ja huoneen nurkassa eväidensä kanssa lymyilevään Misteliin. "Te kaikki varmaan sitten ryntäätte laittamaan nimen osallistujalistaan?"

Se herättää hyvää kuhisevaa keskustelua.

Mulle tulee taas lämmin olo.

Vastaukset sekoittuvat epämääräisinä toisiinsa: yhden no emmie kyllä tiiä kehtaako törmää toisen saisin piiskasta jos se näkisi miten löperösti ratsastan nykyään, ja niiden ohitse sujahtaa olis kyllä mielenkiintoista ja jos aikataulut sopii. Olisi tietysti kivempaa, jos voisin itsekin osallistua, mutta ei kouluratsastus Daniel Susinevan opetuksessa varmasti olisi mun ja Charlien heiniä kuitenkaan. Ellei musta tulisi montyrobertsia ja jos hevoseni jatkaisi toipumistaan käyttökuntoiseksi, ryhtyisin kenttäratsastajaksi. Niin olin päättänyt viimeksi, kun olimme kilpailleet Kalla Cupissa, ja onhan sentään hyvä pitää kiinni omista päätöksistään (silloin kun se itselle sopii).

[Alviina]

Mahdollisuus
13. maaliskuuta 2021

Oli meneillään niin paljon kaikenlaista, missä mä en ollut osallisena, että mä oikein kihisin ja kiehuin. Ihmiset sen kun reissailivat kilpailemassa, jotkut ihan tuhannen kilsan päässä ja vähän päällekin. Kalla Cupissa hoitajana ja yleisönä olemisen olin vielä jotenkin niellyt, koska siellä olin kilpaillut Charlien kanssa itsekin enkä siis pitänyt kisoja enää ns. minään. Nähty, koettu, prameat puitteet ja oikeasti kalliita hevosia useammalla kanssakilpailijalla kuin yleensä, mutta muuten... Ei ne olleet mitkään oikeat isot kisat, ja isoilla kisoilla mä tarkoitin kansainvälisiä kisoja, jollaiset Euro Sim Tourit oli ja jollaisiin mulla ei kuuna päivänä päivänkakkarana olisi asiaa.

Sitten oli vimmalla kasailtu joukkueita johonkin joukkuekisoihin, ja vaikka mä en vahingossakaan kysynyt keneltäkään mitään lisätietoja niistä kinkereistä, koska en tahtonut vaikuttaa kiinnostuneelta, kyllä mua vähän kyrsi se, miten helppo mut oli sivuuttaa tässäkin asiassa. Joo-joo, mulla oli puolirampa hevonen, mutta silti! Mä olin Yksärinomistaja! Ilmeisesti ponikirjat valehteli siitäkin, että oman hevosen ostamalla saisi jotakin kunnioitusta. Olisinhan mä voinut kilpailla vaikka jollain hyvällä tuntihevosella, jos olisi tarjottu. (En ollut kysynyt. Periaatteesta. Kyllä joku olisi voinut tarjota mahdollisuutta!)

No, toiset kisaili pitkin maita ja mantuja, ja minä hinkutin kumisualla paskatahraa Charlien kupeelta, jotta pääsisin kävelemään sen kanssa selästä käsin ja kokeilemaan, mitä tapahtuisi, jos kokeilisin ravata. Pettäisiköhän siltä jalat alta, vai nilkuttaisiko se vain? Ilmeisesti sen ei pitäisi tehdä enää niinkään, vaan liikkua ihan sulavasti. Hu-raa.

"Heippa, Alviina!" joku huikkasi iloisesti.

Iloisesti.

Iloisesti?

Mä kyllä varmana hourin.

Mutta ei, en mä ehkä sittenkään hourinut, sillä kun mä kurkistin tympeänä Charlien karsinasta käytävälle, mä kohtasin Lynn Melin-Susinevan kasvot. Samassa mä muistin, että oikeastaanhan se taisikin olla enää pelkkä Melin, ilman yhdysviivoja ja susinevoja, ja mulle tuli hetkessä parempi mieli. Keittelin päässäni kasaan jotakin hauskaa tapaa tipauttaa muistutus naisen epäonnistuneesta avioliitosta keskusteluun (ja kaikki kun olivat pitäneet niitä ihan tosirakkauden mittarina - no niin, tässä nähtiin!) ja katsoin Lynniä päästä varpaisiin.

Se näytti pontevalta ja innostuneelta, ja sen innostuneisuus sai mun vieressäni torkkuvan Charlien muistuttamaan entistä enemmän elotonta käpylehmää. Lynn oli lihonut vähäsen, ja sen hiukset ylettivät tätä nykyä lyhyelle letille. Sen naama oli ihan samanlainen kuin aina ennenkin, lukuunottamatta ehkä aiempaa sameampaa ihoa ja syventyneitä varjoja silmien alla - yksinhuoltajaelämä todellakin näkyi! Mutta enemmän kuin kasvonpiirteitä mä tarkoitin sellaista yleistä olemusta: se katsoi mua ystävällisesti niin kuin melkein aina, ja hymyili lämpimästi, niin kuin sillä oli ollut aina tapana. Siitä oli pidetty, koska se oli ollut sellainen. Hymyileväinen ja lämmin, helposti lähestyttävä. Mun mielestä sellainen oli aina vähän epäilyttävää. Eikö kaikkein ystävällisimmät olleetkiin kaikkein potentiaalisimpia selkäänpuukottajia? Mä pidin enemmän oman elämänsä inkereistä, jotka puukottivat suoraan vatsaan uhrin katsellessa, jos niin halusivat.

"Terve vaan", mä virkahdin ja katsahdin Lynnin kyynärtaipeessa roikkuvaa kypäräpussukkaa (KEP, jep jep). "Ratsastamaanko tulossa?"
"Joo. Pääsen Windillä maastoon", Lynn kertoi ja näytti niin iloiselta, että mun teki mieli kaivella vaikut korvasta: oliko joku tosiaan noin ilahtunut Windistä?
"Aijaa. Eikö sulla sitten enää oo hevosia millä ratsastaa?" kysyin viattomasti, vähän kuin vitsaillen.
"Annoin omani ylläpitoon", Lynn sanoi ja kohautti olkiaan neutraalin näköisenä. "Opinnot ja lapsi alkoi viedä niin paljon aikaa, että parempi niin. Mutta kiva päästä edes välillä heppailemaan."
"Niin varmasti", sanoin minä ja jostakin syystä sitten otin ja uskouduin Lynnille (se oli varmaan sitten sitä sen s*tanan helppoa lähestyttävyyttä): "Ois kyllä kiva päästä ratsastamaan itekin kunnolla. Charlie alkoi loppuvuodesta ontua ja nyt mä kuntouttelen sitä."
"Voisithan sä ottaa tunteja", keskustelukumppanini ehdotti avatessaan melko pelottoman näköisenä Windin karsinan ovea.
"Jos raha kasvaisi puussa. Eläinlääkärimaksuihin on uponnut aika paljon", selitin elämän realiteetteja Lynnille, jonka ex-mies kilpaili ökyhevosilla pitkin maailmaa. Sehän oli pakostakin tottunut taloudelliseen utopiaan. Kepin kypärät ja kaikki!
"Äh, joo, ymmärrän. Ne ei koskaan ole kivoja kustannuksia", Lynn sanoi ja mua ärsytti sen empaattisuus, koska pakkohan sen oli olla tekaistua. Sitten se oli hetken aikaa hiljaa ja valikoi hoitovälinettä Windin harjakorista, ennen kuin ehdotti: "Voisithan sä kysyä, jos joku hoitajaton heppa tarvitsisi liikuntaa. Eihän se sama asia ole kuin oman kanssa treenaaminen, mutta ratsastamista kuitenkin."

Räpäytin silmiäni.

Ajatus oli joskus käynyt mun mielessä, mutta sitten mä olin kuitenkin alkanut epäillä, etten oikeasti voinut tehdä niin. Katselin Charlien karvaisia korvia (pitäisiköhän sen korvakarvoja siistiä joskus?) ja mietin asiaa. Lynn sanoi sen niin kuin se olisi maailman tavallisin juttu. Että tuosta noin vaan kysyisin, voisinko liikuttaa jotain hevosta ihan ilmaiseksi. Mieleen tupsahti heti Paahtis, joka, vaikka olikin suokki, oli tosi kivan olonen. Sitten muistin nähneeni Lyytin puuhastelevan sen kanssa ja mieleni mustui taas. Loput vaihtoehdoista olivat poneja, tylsä Lyyli, ohjille painava Roi (sääli: jos se olisi ollut kivempi, se olisi hienona harvinaisena heppana ollut aika makea!) ja vanha Laila.

Niistä vaihtoehdoista Laila tuntui kaikkein makeimmalta, vaikka olikin ollut tallissa niin pitkään, ettei siinä oikein ollut enää mitään erityistä säihkettä. Mä kuitenkin tiesin, että itse Daniel Susinevakin oli ratsastanut sillä, ja että Lailalle löytyi edelleen sopivat kankisuitset, ja yhtäkkiä mä jo liihottelinkin mielessäni Lailalla Danielin valmennuksissa. Vau! Olisikohan se mahdollista! Mutta ennen kuin ehdin kunnolla innostua, muistin iänikuisen esteen: rahan. Äh.

Jotakin iloa aioin kuitenkin Danielin lähestyvästä vierailusta nyhtää.

"Kohtahan se Danielkin jo tulee tänne valmentamaan", ryhdyin rupattelemaan Lynnille.
"Niin tulee!" kuului reipas vastaus, ehkä innokaskin. Mielenkiintoista! Ja samassa Lynn jo paljasti, nyt ihan ehdottomasti innokkaan kuuloisena: "Se itse asiassa matkustaa tänne jo tulevalla viikolla ja jää kokonaiseksi kuukaudeksi."
"Mites toi niin kuin sitten oikein toimii?" en malttanut olla kysymättä.
"Mikä niin?"
"Toi teidän kahden maan välillä pallottelu. Asuuko se sun luona, kun se on täällä käymässä? Eikös se ole vähän hankalaa uusien suhteiden kannalta, jos exä on kerran kuussa yökyläilemässä? Sehän käy siellä Auburnissa aina..."
"Hmm, no, yleensähän me ollaan Vänrikinmäellä kaikki. Siellä on kyllä tilaa, ja Lilian näkee samalla isovanhempiaan", Lynn vastasi vähän haluttoman oloisena.
"Aa, okei. Eli kivaa perheaikaa! Ja kokonainen kuukausi edessä, onnekas Lilian."
"Mm. On kyllä kiva, kun Daniel voi jäädä pidemmäksi aikaa."

Tein syväanalyysiä sen lausahduksen sävystä ja muutenkin koko keskustelusta vielä sittenkin, kun ratsastin Charliella. Ratsastus ei juuri keskittyistä edellyttänyt, koska kuten tiedettyä, me ei vielä varsinaisesti tehty mitään ihmeellistä, kunhan tunnusteltiin miten hevonen liikkuisi.

Musta tuntui, ettei Lynn Melin(-Susineva) ollut yhtään päässyt yli niiden erosta. Kun Daniel saapuisi pitämään kurssejaan, epäilemättä Lynnkin viipyilisi paikalla. Yhtä varmasti mä aikoisin itse olla todistamassa omin silmin, kuinka kovasti vanha suola sitä janotti, ja arvioimassa Danielin janoisuusastetta. Jos mitään mielenkiintoista ja tietämisen arvoista nähtäisiin, kuultaisiin tai edes aavisteltaisiin... mä aioin olla ensimmäinen, joka kaiken sellaisen huomaisi, olinhan mä sentään Liekkijärven virallinen tietotoimisto.

[Alviina]

Mean Girls
9. huhtikuuta 2021

Talliin oli tupsahtanut uusi mimmi, jonka hevosen satulan hintalappu oli fätimpi kuin Charlien kauppahinta. Todennäköisesti Laaman (niin minä Malamaa mielessäni kutsuin, vaikka mun suureksi harmiksi hevosessa ei kyllä ollut laamamaisuuden rahtuakaan) satulahuovatkin maksoi enemmän kuin mitä mä saisin Charliesta nyt, kun se oli kaiken muun laimeutensa lisäksi jalkavaivainen. Jalkojen tilanne oli kyllä jo oikeastaan aika hyvä, ja paras oli ollakin, sillä oli niitä kyllä hoidettukin. Nyt saatoin jo ratsastaa hevosellani ilman että se könkkäsi ja ontui. Joka päivä tallille tullessani mun kurkkua kuitenkin vähän kuivasi. Hirvitti. Tuntui, että olisi vain ajan kysymys, ennen kuin Charlie olisi taas epäpuhdas liikkuja.

Joka tapauksessa - takaisin asiaan, eli uuteen mimmiin. Olisin takuulla inhonnut koko tyyppiä, ellei siinä olisi ollut se hyvä puoli, ettei sillä vielä oikein ollut ystäviä. Siitä sipistiin ja supistiin, tietysti, olihan se uuden uusi uutukainen ja tuonut mukanaan oikean kilpahevosen. Toinen puoli tallista eli siinä hyväntahtoisessa uskossa, että se Safi oli varmasti pyhimys ja meitä muita parempi ihminen. Se puolikas huokaili ihastuksesta Malama-Laaman nähdessään ja elätteli toiveita, että joskus tamman omistaja valitsisi Juuri Sinut huolehtimaan hevosestaan ja siitä kehittyisi vuosisadan ystävyyssuhde.

Toinen puolikas piti sitä koppavana tai muuten epämiellyttävänä. Mun sielua voiteli, kun kuulin joidenkin tuntilaisten keskustelevan hiljaa keskenään:
"Kuulitsä et se uhkaili jo Inkeriäkin potkuilla?"
"Ai potkuilla? Eihän se voi semmosia antaa."
"No siis, ei nyt ehkä potkuilla, mutta että kertoisi Inksun pomolle, ettei se oo hyvä työntekijä ja et se on mokaillut. Kyl siit varmaan joku varotus tulis."
"Nojoo, kyl varmaan."

Näin tilaisuuteni tulleen. Kun mä perjantaina tulin tallille, mun onnekseni myös Safi oli paikalla. Mä tuuppasin rapaisen ja ruman Charlien karsinaansa ja purjehdin harkitusti kohti satulahuonetta. Mä kävelin niin kuin itsevarmat ihmiset tekee ja hymyilin tammansa karsinan edessä loimea neuroottisen särmästi viikkailevalle Safille niin kuin lämpimät ja ystävälliset ihmiset. Se oli ollut tallissa vasta kuukauden, ja yleensä meidän aikataulut oli menneet ihan ristiin ja/tai se oli pysytellyt omissa ylhäisissä oloissaan. Nytpä siihen tulisi muutos.

"Heippa!" mä tervehdin reippaasti välittämättä siitä, oliko mun seura kaivattua vai ei: mä olin tässä nyt tekemässä selväksi, että olin oivallinen tuttavuus, johon jokaisen uuden tulokkaan kannatti ehdottomasti tutustua. "Me ollaan kyl ohimennen nähty, mut halusin vaan esittäytyä. Mä oon Alviina. Omistan Charlien, se on kanssa estehevonen. Sun Lola on kyllä kivan olonen."

Olin ylpeä itsestäni. Kivan olonen oli just sopivan neutraali kehu. "Hieno" tai "sikamakee" ois kuulostaneet fanittamiselta, ja mä en missään nimessä aikonut asettua sellaiseen asemaan. Mähän en fanittaisi ketään. Mun ei tarvinnut, koska mä olin Alviina, esteratsu-Charlien omistaja.

"Kiitos", mimmi sanoi kuivasti ja esittäytyi sitten: "Safi."
Ohikiitävä hetki me seistiin siinä ja odotettiin hampaita kiristellen, muuttuisiko tilanne kiusalliseksi ennen kuin jompi kumpi keksisi jotakin sanottavaa.
"Kilpailetko säkin siis esteitä?" Safi yhtäkkiä kysyi. "Tai oikeastaan mietin, kuka teitä valmentaa ja onko se hyvä."
Kiristelin hampaita vähän lisää, mutta keksin vikkelästi keinon ulos pussinperästä, johon valkoinen valheeni oli ollut vähällä mut johdattaa:
"No me ei nyt treenata oikeestaan, kun Charlie on ollut saikulla. Mutta tallin omista opeista Hanski ja Pirre on esteratsastukseen painottuneita ja kyllä ne ihan hyviä perustreenejä voi ohjata. Kun varmaan kuitenkin haluut ennemmin kunnon valmennuksiin, niin Salmalla on aika hyviä kontakteja seudulla vaikuttaviin valmentajiin. Esimerkiks se Strandin Henrik on alkanut käydä täällä valmentamassa Salmaa. Oon aatellut, et se vois sopia mulle ja Charliellekin... se työskentelee Rosengårdeilla kuitenkin."

Hups. Nyt mun ehkä pitäisi vängätä tieni Henrikin valmennuksiin edes kerran tai pari niin, että voisin kertoilla Safille myöhemmin meidän treeneistä. Siis tietenkin sitten, kun Charlie olisi kunnossa (ja sitten, kun mä olisin taas varoissani).

"Okei... kiitti", Safi nyökkäsi lyhyesti ja mä hymyilin ja lähdin jatkamaan matkaani, sillä ei pitänyt venyttää tällaisia hetkiä. Kala ja vieraat alkoi ehkä haista kolmessa päivässä, mutta vielä herkemmin pilaantui mielikuva siitä itsevarmasta tyypistä, jonka kaveri Safi haluaisi olla. En aikonut vaikuttaa siltä, että mä tarvitsin Safia, ja niin siinä kävisi, jos roikkuisin sen seurassa väkisin. Piti lähteä, ennen kuin se todella halusi mun lähtevän.

Ai niin, paitsi yksi juttu vielä.

"Ai niin!" naurahdin ääneen ja pyörähdin vilkaisemaan Safia salaliittolaismaisesti. "Mä, tota, kuulin että sä - no, että sulla on ollut... ilo tutustua Inkeriin."
Safin kasvot olivat liian ilmeettömät ollakseen tunteettomat.
"Älä välitä siitä. Sillä on napit vastakkain vuorotellen varmaan kaikkien kanssa. Varsinkin tyypit, joilla on jotain mitä se ihailee, on sille vaan punanen liina", kertoilin matalaan ääneen. "Suoraan sanottuna sillä on vähän sellanen asenne, et ei ihme kun se nakkelee sulle niskojaan. Mut ei kukaan muu ota sen mielipiteitä vakavasti."

Hymyilin sopivan myötätuntoisesti ja käännyin sitten jatkaakseni matkaa. Hätkähdin vähän, kun kohtasin hevosensa varusteita roudaavan Milla-Riinan katseen. Mistä sekin muikki oli siihen pujahtanut? Oliko se kuullut kaiken?

Hymystään päätellen se oli kuullut jotakin, mistä se joko piti tai oli samaa mieltä. Kenties molempia. Mäkin kohotin sille vähän suupieltäni. Mun päässä porisi soma kässärinaihio: voi mikä lyömätön trio Milla-Riinasta, Safiasta ja musta tulisikaan... jos me päästäisiin yli siitä alkuongelmasta, että taidettiin kaikki olla enempi vähempi sooloilijoita ja kyvyttömiä antautumaan mihinkään symbioosiin.

[Alviina]

Lapsellista väkeä
Perustuu seuraaviin tarinoihin:
Lyyti 6.5.
Inkeri
Manny
Emmy 9.5.

Voi elämän kevät. Seppele kuohui ja kohisi tavalliseen tapaansa. Tai no, useinhan se oli vain tuikitavallinen ja tasaisen lattea ratsastuskoulu, mutta nyt oli actionia siellä täällä. Toiset treenasivat hiki hatussa Tie Tähtiin -kisoihin, toiset punkivat itsestään pihalle vauvoja ja toisista paljastui uusia puolia, ja sitten olin minä, joka seurailin kaikkea tätä sivusta ja mietin, että olisipa joku ymmärtänyt arvostaa tarkkanäköisyyttäni ja tietäväisyyttäni. Olisi ollut niin mukava jakaa meheviä juoruja niitä arvostaville korville.

Charlien korvat olivat kuitenkin ainoat minua päin kääntyneet kuuloluotaimet, ja niille en viitsinyt mielenkiintoisia juttuja tuhlata. Ei hevoseni ymmärtäisi kuitenkaan. Se arvosti tuoretta vihreää, jota se pääsi kanssani pieninä hetkinä kerrallaan popsimaan pihamaalta jo tulevaa laidunkautta kohti valmistautuen. Sitä me tehtiin nytkin: olin ratsastanut Charlien sileällä (sileällä ratsastaminen kuulosti oivallisen pätevältä), harjannut sen ja tuonut sen totuttelemaan vihreään.

Jossain kaukana määki vauva. Tähysin pahansuovasti päärakennuksen suuntaan ja havaitsin, että ikkuna oli jätetty auki. Kuinka ajattelematonta! Eikö Emmy pitkän linjan hevosihmisenä tajunnut, että altisti tallinsa herkkäsieluiset hevoset (lol -- unohdetaan nyt hetkeksi että suurin osa niistä oli kaiken kokeneita tuntikaakkeja) pipanansa tuottamalle melulle, jollaiseen ratsuparat eivät olleet alkuunkaan tottuneet? Tarpeetonta vaaratilanteiden kerjäämistä. Jotkut kai tapasi sanoa, että kyllä ääntä maailmaan mahtui ja että lasten piti antaa näkyä ja kuulua, mutta talli =/= maailma. Vaikka oma hevoseni sattuikin olemaan tosi järkevä eikä ollenkaan säikky, raahasin sen perässäni kauemmas talosta. Mua niin rasitti kuunnella huutamista.

Sitä oli tallilla nyt kuultu ihan riittämiin muutenkin. Yhden kerran olin ollut aikeissa mennä maneesiin, mutta tullut sitten toisiin ajatuksiin, kun avaamattoman oven läpi kantautui suoranaista keuhkoamista. Ei tarvinnut edes painaa korvaansa kovin tiiviisti ovea vasten, sillä äänenvoimakkuus oli paikoitellen niin kova, että jos tilanteesta olisi kirjoitettu tarinoita, niissä olisi käytetty CAPS LOCKIA.

Manny oli mitä ilmeisimmin raivohullu, olin ajatellut kiinnostuneena. Inkerin kiljuminen nyt ei ollut mitään uutta auringon alla. Manny sen sijaan... Mä olin jotenkin pitänyt sitä sellaisena hiljaisena ja harmittomana tyyppinä. Kun se oli tullut talliin, olin miettinyt että se oli ihan hottis, mutta sitten se olikin ollut mun mielestä niin tylsä, että hottispisteet olivat alkaneet karista vauhdilla. Se ei oikein antanut itsestään mitään. (Jostain syystä moni muukaan ei antanut itsestään mulle mitään.)

Sinä päivänä mä en sitten ollutkaan mennyt maneesiin pyörimään Charlien kanssa, vaan lähtenyt maastoon. Olin yrittänyt saada houkuteltua itselleni seuraa, lähinnä jotta olisin päässyt heti tuoreeltaan spekuloimaan, miten epätasapainoinen piti olla, jotta koki hyväksi ideaksi huutaa maneesissa, siis tallilla.

Kukaan ei ollut lähtenyt. Jostain syystä kaikkien hoitohevoset oli just menossa tunnille tai vasta tulossa sellaiselta tai viettivät ehdotonta vapaapäivää silloin, kun mä yritin saada maastoiluseuraa. Tajusin kyllä, että oikeastaanhan mun kannattaisikin unohtaa kaikki hevosenhoitajareppanat ja keskittyä yksäreiden omistajiin, jollainen itsekin olin, mutta jotenkin mulle ei vieläkään ollut iskostunut tajuntaan, että olin siirtynyt statusaskelmilla siihen ratsastuskoulun kermaan. Tai muistin mä sen usein, mutta joskus se pääsi unohtumaan.

"Eiköhän riittäis jo tältä päivältä", tokaisin Charlielle, jonka suupielet olivat vihreässä mössössä ja ilme onnellisempi kuin kuvitella saattaa. Se ei tietysti reagoinut. Nykäisin vähän riimunnarusta, ja yhä vain ruunani nyhti ruohoa kuin viimeistä päivää eikä tosiaankaan suostunut tulemaan. "Hei. Haloo. Mennään nyt."
Painokkaan käskyn ja napakamman nykäisyn seurauksena Charlie lähti lopulta liikkeelle. Vein sen tarhaan, missä se ryhtyi tietysti heti seikkailemaan löytääkseen hiekkatarhan pohjasta läpi puskevat ainokaiset aneemiset kasvit, joita ei vielä oltu tallottu / syöty hevosten toimesta hengiltä.

Sitten mä menin oleskeluhuoneeseen, missä mä vihdoin kohtasin Salman. Se oli juttelemassa jotakin Lyytin kanssa. Lyyti ei kuulunut mun lempi-ihmisiin. Ei kyllä Salmakaan, mutta tallinomistajana se oli juuri sopiva juttukumppani.

"Hei Salma", aloitin vähän empivään sävyyn; tällaiset asiat kuului aloittaa sillä tavalla. "Tota... kerkeisitkö ihan vähän jutella?"
"Hei Alviina. Kyllä mä kerkeän", se tietysti sanoi.
"Öö. No. Mua on vaan mietityttänyt, olisko sun mahdollista muistuttaa eräille tallilla kävijöille, ettei tallin tiloissa saisi huutaa", olin olevinani haluton puuttumaan asiaan.
"Tietystikään tallilla ei huudeta", Salma nyökytteli. "Jos joltain tuntilaisilta on unohtunut se, niin totta kai opastetaan heitä toimimaan niin että kaikilla on mukavaa ja turvallista."
"No... joo. Mutta kun ei ne oikeastaan ole mitään mitä tahansa tuntilaisia", sanoin ikään kuin kovinkin kiusaantuneena. "Mä - öö - tästä kyllä varmasti hermostutaan mulle, mutta kun... Ei musta ole ihan oikein, että tallin työntekijä käy huutoriitoja maneesissa niin, ettei sinne viitsi muut mennä. Me siis oltiin Charlien kanssa menossa yksi kerta maneesiin, mutta ulos asti kuului, kun, no, Inkeri ja, öö, ja se Manny huusi toinen toisilleen. Eikä mitenkään ihan vähän. Mä en sitten viitsinyt mennä sekaan ollenkaan... ja eihän se nyt muutenkaan ole kiva. Joku herkempi heppa olisi voinut pelästyä."

Sanat upposivat tilassaolijoiden korviin ja ne otettiin vastaan hyvin eri tavoin. Jostakin kumman syystä Lyyti näytti kauhistuneelta. Hetken verran mä ajattelin närkästyneenä, että joko se nyt taas piti mua pahana ihmisenä, mutta sitten se meni jotenkin tutkimattoman näköseksi eikä näyttänytkään halveksuvan mua siitä, kun mä puhuin ohi suuni. Salma sen sijaan päästi kulmansa kohoamaan pieneksi hetkeksi, mutta lupasi sitten seurata tilannetta ja ottaa sen puheeksi. Mun teki mieli pyytää, voisiko se ottaa myös Emmyn kanssa puheeksi huutavan vauvan, joka kävi mun hermoille, mutta se olisi sentään ollut liian paksua. Jopa mä tiedostin sen.

Kun Salma meni menojaan, mä kiinnitin huomioni Lyytiin. Se näpersi jotakin heppalehteä edessään.

"Mikä suhun oikein meni?" kysyin suoraan.
"Mie oon tainnu tehä erheen", Lyyti pukahti, ja kiinnostuin välittömästi.
"Niinkö? Mitäs?" Paloin halusta tietää lisää, mutta yhtäkkiä Lyyti vaikutti muistavan, kenelle puhui. Enpä tainnut itsekään olla sen lempi-ihmisiä, vaikka tuskin se olisi pystynyt sanomaan ettei pitänyt musta.
"Elä sie Alviina siitä huoli", se sanoi melkein ylevästi ja napsautti sitten suunsa sieväksi supuksi.

Huoh. En jaksanut alkaa mankua tietoa, jota ei tahdottu minulle antaa. Arvailu olisi todennäköisesti muutenkin mehukkaampaa kuin totuus.

[Alviina]

Olga

Mä olin etsinyt Charlielle vuokraajan, ja sitten mä olin ottanut ja rakastunut siihen päätä pahkaa. Kuka tiesi, että yhdestä Instagramin Story-julkaisusta saattoi seurata sellaista. Olin julkaissut stoorissani kuvan Charliesta ja kirjoittanut, että:

"Etsitään 2-3 x vko käyvää vuokraajaa. Heppa Seppeleessä. Lisätietoja DM. Tietoa saa jakaa hyville tyypeille."

Ei se ollut mikään sellainen ilmoitus, jolla löytää elämänsä rakkauden, mutta sitten mun yksityisviestiboksiin oli tupsahtanut pyyntö joltakin, jolle Lyyti (tietysti) oli ilmoituksesta vinkannut. Tyyppi oli Olga. Se oli 22-vuotias, sillä oli tumma vähän polkkaa pidempi tukka ja voimakkaat, vähän kovankin näköiset kasvot, ja se kertoi ratsastaneensa kymmenen vuotta, ennen kuin muutti opiskelemaan ja joutui muutamaksi vuodeksi lopettamaan rakkaan harrastuksensa. Se ei vaikuttanut kovin erityiseltä viesteissään. Se kirjoitti kyllä hyvin, sillä tavalla asiallisesti ja ilman yhdyssanavirheitä, joten ajattelin, että ei se mikään älykääpiö sentään ollut, ja kutsuin sen sitten tutustumaan Charlieen (myös koska kukaan muu ei kysellyt).

Elokuun lopulla se kävi sitten ekan kerran. Musta se oli aika kaunis, eikä sellaisella tylsällä ilmiselvällä tavalla, vaan sellaisella, että sitä ei ihan heti tajunnut. En mäkään ollut siitä aivan varma vielä pitkään aikaan: toisesta kulmasta ja tietyssä valaistuksessa se oli upea, välillä mä taas ajattelin, että ihan tavis ja toisinaan se ei ollut edustavan näköinen ollenkaan, mutta tuskin olin mäkään, joten mitäs sitten.

Se ei ollut kummoinenkaan ratsastaja. Charlie liikkui sen alla ihan samalla tavalla kuin mun, ehkä jopa vähän huonommin. Mä selitin, että hevonen oli ollut pitkään saikulla ontumisten takia ja nyt vielä lihakseton ja jäykkä sen kaiken jäljiltä. Olga ymmärsi ja melkein ilahtuikin.

"Sittenhän me vähän niin kuin palailtaisiin yhdessä ratsastuskuntoon", se sanoi.

Olgaa ei haitannut yleensä mikään. Jos satoi ja maneesi oli varattu, se tuumasi, että pieni ponityttö sen sisällä huutaisi pää punaisena, jos se antaisi jonkin niin triviaalin asian kuin sään vaikuttaa ratsastamiseen. Jos oli mahdollisuus ratsastaa, Olga halusi tarttua siihen. Sillä tavalla se oli erilainen kuin mä. Olin ollut hevosenomistaja riittävän kauan ja todennut puuhan riittävän tylsäksi, että pahin palo hommaan oli jo aikoja sitten laantunut.

Siksi kai mä vuokraajankin hankin. Sain vapaata tallista, sen tyypeistä ja päivästä toiseen samanlaisina toistuvista toiminnoista.

Aluksi me käytiin tallilla yhdessä, ja se oli omituisella tavalla sekä rasittavaa että ihanaa. Mulla oli vähän kuin oma ystävä, joka seurasi mua ja odotti multa neuvoja hevosen kanssa. Vähänkö tuli tärkeä olo, kun Olga ratsasti ja kysyi, mitä sen mun mielestä kannattaisi Charlien kanssa tehdä. Olisikin ollut hiton tylsää vain katsella kun se kiersi kehää; oli paljon kivempaa olla asiantuntijaroolissa.

Sitten kun Olga oppi tallin tavoille, se sai käydä siellä ihan itsekseen ja mulla oli aikaa tehdä kaikenlaista muuta niinä päivinä. Me viestiteltiin kyllä usein. Olga kertoi aina, miten niillä Charlien kanssa meni, ja sitten me juteltiin kaikkea muutakin.

Jossain välissä lakkasin epäilemästä, että Olgan into lakkaisi ihan pian. Se jaksoi käydä tallilla koko tuulenpuuskaisen syyskuun ja tihkusateisen lokakuun, ja vielä marraskuun pimeyskään ei näyttänyt säikäyttävän sitä matkoihinsa. Mä aloin taas välillä valua tallille yhtä aikaa sen kanssa.

Joku siinä vaan klikkasi. Oli marraskuu ja mä olin tosi ihastunut hevoseni vuokraajaan.

Mitään en kuitenkaan sanonut. Ilmoitus, johon Olga oli vastannut, ei ollut sellainen ilmoitus, jolla löydettiin elämän rakkaus. Tämä ei varmasti ollut sellainen tarina. Mä en tarkalleen tiennyt, millainen tarina tämä oli. Se oli varmaa, etten varmastikaan sanoisi mitään uudelle talliystävälleni, jonka saattaisin ihan hyvin menettää, jos menisin kertomaan sille, että se oli musta upea. Soimasin itseäni pelkuriraukaksi mutta tyydyin kohtalooni sellaisena.