Charlien Hoitokirja

[anthon]

2.1.2017 - vuoden vaihteen jälkeen

"Haha joo, sunnuntaina ei ollu puhettakkaa että tänne raahautuisin. Oli nii jäätävä darra.." selitän nauraen Salmalle. Puhe loppuu lyhyeen kun taukotupaan astelee iloisia pieniä ratsastajia. Katsahdan Salmaa nousten samalla sohvalta ja sanon: "Eiköhän nämä puheet jää pois lasten korvilta. Lähen hoitamaan sen Ceen", virnistän ja poistun tallin puolelle hakien ensimmäisenä ruunan harjat.

Karsinan luona hoksaan nuorukaisen olevan jo sisällä ja Danielin hääräävän karsinassa. Moikkaan miestä hieman hämilläni. Vaihdoimme muutamat lauseet tuon mustatukkaisen miehen kanssa. Emme varmaan ikinä olleet vaihtaneet toisen kanssa yhtä paljon sanoja ja muutaman virnistyksenkin sain aikaiseksi joka oli omituista, koska käytännössä en tuosta ihmisestä pitänyt. Daniel poistuu vastaamaan puhelimeen.

"Moikka ruuna. Ei päästääkkään tänään tekemään sitä lenkkiä maastakäsin niinku olin suunnitellu" mumisen toiselle samalla harjaten sitä. Tottakai olin hieman närkästynyt kun tänne asti olin raahautunut enkä voinutkaan toteuttaa suunnitelmia. Okok Charlie olisi joka tapauksessa mennyt estetunnille, mutta se oli vasta iltapäivästä. Puunaan ruunan huolellisesti, mutta hyvällä vauhdilla, koska Daniel saattoi pöllähtää paikalle milloin vain ja halusin näyttää hänelle olevani ihan kunnon hoitaja. Charlie katselee rauhallisesti touhuamistani. Nakkaan ruunalle varusteet päälle ja tuumaan ääneen: "Onkohan se sun ratsastaja kuollu ku ei vieläkään näy". Laitan ohjat jalustimen alle ja poistun karsinasta samalla sulkien sen oven.

Toimiston ovensuulla kohtaa huvittava näky, kun Daniel möyrii maassa peppu pitkällä. Nakkaan läppää ja Daniel kertoo etsivänsä tosissaan kihlasormusta. Kuka hukkaa kihlasormuksen? Kumarrun itsekin lattiatasolle ja siinä me nyt molemmat möyritään persukset pitkänä ympäri maata. "Tää voi olla aika huvittavan näköistä", ehdin sanoa kun toimiston ovi aukeaa. Katsomme hölmistyneinä ovelle ja yhtä hölmistyneen näköinen oli kyllä oven pielessä oleva Pirittakin. "Löysin!" Kiljahdan kuin pienen tytön ja kanan sekoitus. Rykäisen ja virnistän ojentaen sormusta Danielille kysyen samalla onko se oikea, johon Daniel vastaa kulmia nostaen yhtä tyhmän vastauksen kuin kysymyskin oli. "Ehh", päästän suustani. Daniel miettii hetken ja heittää ilmoille kysymyksen, josko minä ratsastaisin Charlien.

Suupieleni kohoavat samassa ylöspäin ja kun tajuan hymyilevän kuin pieni ponityttö, rykäisen ja lasken naamataulun peruslukemille. Daniel jatkaa että pitää kyllä samalla tuntia. Nyökkään tomerana. Ei Daniel sittenkään ollut hassumpi tapaus ja ehkä mulla oli vaan turhat ennakkoluulot häntä kohtaan. Askellan yläkertaan vaihtamaan ratsastuskamppeet niskaan.

Tunnin aikana koen paljon Ahaa elämyksiä nuorukaisen kanssa, jota en aikaisemmin yksin ratsastaessa ollut huomannut, en edes valmennuksissa. On aivan eri asia olla tunnilla yksin kuin kuuden muun ihmisen kanssa. Pitkästä aikaa hymyilen tyytyväisenä. "Hei kiitos oikeesti.." saan vihdoin suustani. Silitän ruunaa kaulasta ja pomppaan alas selästä. "Äläpä innostu liikaa", Daniel vastaa ja nyökkää kuitenkin kiitokseeni. "Niin ja se jatkaa tästä suoraan tunnille. Onpahan saanut hyvän alkuverkan", hän jatkaa. Nyökkään ja ojennan ruunan naisratsastajalle joka tuli juuri vähän aikaa sitten maneesiin.



Daniel osasi valmentaa ja tiesi kyllä miten Charlie toimii. Ehkä hänen valmennuksissaan oma asenteeni oli vain aikaisemmin tullut vastaan. Tai ei edes ehkä, vaan se oli syy. Uusi vuosi - uudet ajatukset.

15hm

[anthon]

Neljä Aasia 5.1.2017

"Danin maanantain yksäritunti teki kyllä hyvvää. Skarppas paljon RMK kouluosuuden finnaaliin", sanon vieressä istuvalle blondille. Adalind selvittää hiuksiaan sormilla ja vastaa: "Varmasti. Olisinpa itekki päässyt finaaliin. Aina ei vaan onnistu, ens vuonna sit!". Nyökkään ja selaan puhelimeni kuvia. "Näitä otettiin kisojen jälkeen. Vois päivittää pitkästä aikaa naamakirjaa", mumisen puoleksi itselleni ja puoleksi tytölle joka istui vieressäni tallituvan sohvalla. Adalind kurkkaa olkani yli ja repeää nauramaan kirskuen: "Laita tuo, Kato Lailaa mikä sitä vaivaa. Miks se seisoo tuommosessa kyyryssä". Vilkaisen kuvaa ja virnistän. Näppäilen kuvatekstin ja julkaisen.



16hm

[anthon]

8.02.2017 - toisenlainen karvaturri

"Missä se sinä oot ollu kun ei oo varmaan kuukauteen näkyny?" Salma moikkaa samalla ihmetellen. Vilkaisen Bonnieta joka tuijottaa korvat hörössä puhisten autoa kohden.
"Kävin mä tammikuun lopulla tammimaastossa ja sit Pirren erikoisestetunnilla. Et muuten arvaa kellä mä menin", vastaan virnistäen samalla lyöden auton oven kiinni. Vilkaisen Bonnieta, joka tutkailee autoani.
"Etkö oo ennen toyotaa nähnyt vai mikä se ihmetyttää.." Salma ärähtää uteliaalle Bonnielle vieressään ja jatkaa:
"No Charliella tietty. Taino itse asiassa kun noin sanoit niin hmmh ei hajuakaan". Virnistän ja tokaisen:
"Nooo esteillä menin Alexilla. Päätin että keskityn Charlien kanssa vain koulupuoleen ja jätän esteet suosiolla muille. Alex oli kyllä aika hyvä. Maastossa taas, no Rotalla". Salma repeää nauruun ja näyttää siltä ettei asiaa usko, kunnes vetää naaman suht. Peruslukemille ja nyökkää hilpeänä kysyen miten meillä meni.
"Mm no olihan se hiukka erilainen. Pieni ja luiseva ja arka. Kuitenki ihan veikeä tapaus. Saatoin ehkä vähän jopa tykätä siitä". Salma naurahtaa ja kysyy: "Aivan. No hyvää vaihtelua. Nii et vastannu että missä oot ollu kun sua ei oo näk.." Salma ei saa lausettaan loppuun kun autosta kuuluu räsähdys ja Bonnie hypähtää äkkinäisesti sivulle. Avaan auton oven ja nappaan punaisesta sormen paksuisesta narusta kiinni maiskuttaen suullani. Autosta kapuaa iso tassuinen vielä hieman kömpelö valkoinen pentukoira.
"No tuota mulle on tullu tällänen seuralainen, Rico". Salman silmät kirkastuvat ja hän alkaa lässyttämään pienelle pennulle. Bonnie kurottaa kaulallaan turpaa pentua kohden nyt rauhallisemmin. Olihan se törmännyt aikaisemminkin koiriin. Rico katsoo epävarmana suurta lähestyvää otusta.
"Tää on nyt rokotettu nii uskaltautuin tänne asti. Nyt pitää totuttaa hevosiin".

Kävelen Ricon kanssa Charlien karsinalle. Avaan karsinan oven varovasti. Charlie katsoo ensin minua lempeästi, mutta tajutessaan nyt jo uteliaan pennun vieressäni se säpsähtää pakittaen järkyttyneenä muutaman askeleen josta johtuen Rico säpsähtää myös ja murisee. Ärähdän pennulle. Hevoset tuli tässä taloudessa hyväksyä.
"Ei ollukkaa hyvä idea ottaa sua tänne ku enhän mä nyt saa mitenkää tätä hevosta hoidettua" mumisen itsekseni. Kuulen ihastuneen huokauksen tallin ovelta, jonka jälkeen kuuluu ripeät pienet kävelyaskeleet ja reippaan pojan ääni: "Aivan tosi tosi tosi söpö!! Saanko leikkiä sen kanssa saanko??". Katsahdan tummatukkaista Jasonia, joka istuu nyt maassa kiehnäämässä pennun kanssa. Lamppu syttyy pääni sisällä.
"No itseasiassa mun täytyiskin harjata tää hevonen läpi ja viettää aikaa vähän tänki kanssa. Voit ilomielin mennä Ricon kanssa tallitupaan leikkimään, jos lupaat ettet päästä sitä karkuun", sanon hymyillen ja ojennan narua pojalle. Jasonin ilme kirkastuu entisestään ja se vannoo huolehtivansa pennusta tunnollisesti. "Minkä rotunen tää Rico on?" poika kysyy nousten nyt ylös. Vastaan koiran roduksi Kishu Inu, johon saan vastaukseksi kurttuisen otsan ja mietteliäät silmät.
"Mikä ihmeen kissaiines.." Jason mutisee kävellessään pennun kanssa kohti yläkerran portaita. Rico kävelee reippaasti, ehkä hiukan liian reippaasti pojan perässä välittäen huishait minusta mitään. Nyt oli vuoro Charlielle.

osa 1/2 17hm[/i]

[Carola]

10.3.2017

"Ei helvetti.. voiko tämä mahdollisesti olla pienin pitäjä päällä Suomen maan?" kirosin Liekkijärven alimpaan manalaan yrittäessäni selvittää lähiympäristön tarjoamia palveluja. Googlen hakutulokset eivät olleet päätä huimaavia. Kyläkauppa.. Tanssilava..
"Sopii kuin nenä päähän tällaiselle yksinäiselle vanhalle eukolle" huokaisin syvään ja tarkistin päivän ryppytilanteen peilistä. Olin täysin varma, että otsaan muodostunut uurre on taas piirun verran syvempi kuin eilen.

Jatkoin tutkimusmatkaani syvemmälle internetin syövereihin. Pakkohan tästä kylästä on jotakin ohjelmaa löydyttävä! Google ei ole armollinen. Viimein salapoliisityöni tuottaa toivottua tulosta ja klikkaan auki Seppeleen ratsastuskoulun kotisivut. 
"Ratsastuskoulutoimintaa.. yhtäkuin paljon tallityttöjä, edelleen yhtäkuin tolkuttomasti draamaa" ynnään yhteen toistaiseksi tuntemattomia muuttujia. Muuttujat saavat puolestani pysyäkin tuntemattomina ja päätän kaikesta huolimatta ottaa riskin, vaikka tunnen päänsäryn uhkaavan jo pelkästä ajatuksesta nykynuorison valloittamasta hevosmaailmasta. Nappaan puhelimen käteeni ja näppäilen tallin omistajan numeron ennen kuin ehdin punnita päätöstäni toistamiseen. Puhelin soi tuskaisen pitkään ja olin jo sulkemassa luurin kunnes kuulin huohottavan äänen linjan toisesta päästä. Anneksi esittäytynyt nainen kuulosti kiireiseltä, joten esittelin itseni lyhyesti ja siirryin suoraan asiaan.
"Olen työskennellyt viimeiset 8 vuotta saksalaisen esteratsastajan groomina ja kiertänyt kansainvälisiä kilpailuja ympäri Eurooppaa. Nyt olen palannut Suomeen jäädäkseni, joten kysynkin, onko sinulla tarjota apua ongelmaani?" johdattelin keskustelua eteenpäin.
"Etsit siis hevosta, jonka kanssa puuhailla" nainen referoi taitavasti ajatuksiani. "Hmm.. tule katsomaan tässä lähipäivinä meidän hevosia, niin päästään sillä alkuun."
"Loistavaa. Lähdenkö heti tulemaan?" ehdotin määrätietoisesti.
"Tervetuloa! Osaatko arvioida.." Nainen ehti aloittaa, mutta minulla oli jo vastaus valmiina tuloillaan olevaan kysymyksen.
"Olen siellä 20 minuuutissa. Nähdään."

Suljin puhelimen ristiriitaisin tuntein. Toinen puoliskoni olisi hyppinyt riemusta, jos se kuuluisi lainkaan tapoihini. Toinen puoli minusta oli vastaavasti hyvin skeptinen tulevaa vierailua kohtaan. Olin tottunut treenattuihin, lihaksikkaisiin, kiiltäviin kilpahevosiin, joita kohdeltiin paremmin kuin omia lapsia. Olisiko tuleva reissu aivan turha? Voisinko kiinnostua normaalista ratsastuskouluhevosesta? Onko niillä edes tippaakaan karismaa ja luonnetta? Kysymyksiä ponnahteli mieleeni kuin sieniä sateella. En osannut vastata yhteenkään kysymykseen. Miten voisinkaan tietää, ennen kuin hurautan paikan päälle katsomaan tilanteen?

Pysäköin auton Seppeleen pihalle. Kello oli vasta 11 aamupäivällä, joten varsinaista ruuhkaa näin arkipäivänä ei ollut havaittavissa. Olin tyytyväinen päätelmiini, kunnes muistin, että nuorisolla ei välttämättä ole vielä autoa, joten parkkipaikan tilanne ei paljasta mitään tallilla kuhisevan lauman koosta. Tallissa tapasin puhelimessa olleen naishenkilön Annen, joka oli ilmeisimmin tallin omistaja. Hän vaikutti asialliselta ja ystävälliseltä, tyypillinen ratsastuskoulun täti, joka tukee ja kannustaa kaikkia oppilaita tasapuolisesti. Lisäksi hänen on todennäköisesti ollut välttämätöntä suorittaa jokin diplomitasoinen tutkinto nuorten välisten draamakuvioiden selvittelystä. Se ei ole ihan helppoa, sen tiesin jo entuudestaan.

"Kävin jo valmiiksi läpi meidän hevoskatrasta ja niiden hoitajatilannetta" Anne julisti kuin ilosanomaa. "Charlie voisi olla sulle mieluisa kaveri."
Selvähän se. Nyt tämä nainen on jo analysoinut minutkin ja tietää juuri, mitä minä tarvitsen. Niinkö?
"Charlie on nuori, vasta viisivuotias. Sillä on jo hoitaja, mutta ei ole yhtään pahitteeksi, jos sen kanssa touhutaan vähän useammin" Anne selitti edelleen innoissaan. 
Hitto, ihan kuin tämä nainen oikeasti tuntisi minut. Nuoret hevoset ovat ihailtavan optimistisia kaiken suhteen, kaikki kokemukset ovat niille maailmaa mullistavia ja ne tutkivat uteliaana kaikkea mahdollista ympärillään. Kiinnostukseni oli saatu hereille horroksesta epäilysten alta.
"Mennäänkö katsomaan sitä?" Nainen kysyi suunnaten jo kohti tallikäytävää.
"Kuulostaa lupaavalta" totesin, kun nainen kääntyi katsomaan minuun kysyvästi.
Karsinassa seisoi tumma ruuna, jonka peitinkarvaa koristi kauniit valkoiset merkit. Ruuna tunki suuren päänsä samantien syliimme nuuhkien tulokkaita ja skannaten taskujen sisältöä herkkujen varalta. Silitin ruunan otsaa, joka oli pehmeän talvikarvan peitossa. Turkki ei ollut valtavan paksu, mutta en ollut nähnyt tämänkään mittaista karvaa pitkään aikaan. Saksassa hevosia klipattiin alituiseen vuodenajasta riippumatta. Klipperi lauloi heti, kun karvapeite kasvoi yli parin millin mittaan. 
"Mitä pidät siitä?" Anne virnisteli malttamattomana.
"Charlie on täydellinen" sanoin tyynesti. Joku toinen olisi hyppinyt riemusta, mutta tyydyin riemuitsemaan hiljaa hillitysti sisimmässäni. Anne hymyili aidosti onnellisen näköisenä. Tai sitten sekin on vain ahkeran harjoituksen tulosta, pitäähän ratsastuskouluopen pystyä hymyilemään vaikka kaikki menisi päin honkia.

Sovimme Annen kanssa, että tutustuisin Charlieen paremmin sen hoitajan Anthonin johdolla. Osasinhan minä hevosia käsitellä itsekin, mutta meidän olisi hyvä tutustua ykköshoitajan kanssa ja puhaltaa yhteen hiileen. Tämä oli Annen hartain toive, joten ilman muuta lupasin tutustua hoitajapariini. Toivottavasti tämä Anthon olisi edes mies, eikä poika keskellä pahinta hormonimyrskyä. Voih, tunsin otsauurteeni syvenevän entisestään.

Carola
1hm

[Carola]

16.3.2017

"Mmm.." nuori tummatukkainen poika hymähtää mietteliäästi päätään raapien. "Mä aattelin että Ceen vois harjata ensin.."
Seison tallikäytävällä vähintään yhtä hämmentyneenä Charlien riimu kädessäni. Ajatuksemme yrittävät parhaansa mukaan tavoittaa toisensa, mutta tuntuu kuin ne olisivat matkalla täysin eri ilmansuuntiin. Katsomme toisiamme hiljaa muutaman sekunnin, kunnes saan puettua ajatukseni järkeviksi sanoiksi.
"Oon tottunut ottamaan hevosen harjauspaikalle tai tässä tapauksessa tallikäytävälle harjauksen ajaksi." 
"Niin.. no miksei!" poika katsoo minua edelleen hieman mietteliäänä, mutta ottaa kuitenkin muutaman reippaan askeleen kauemmas karsinan ovelta.
Olimme ensimmäistä kertaa yhdessä tallilla tutustumassa Charlieen, sekä luonnollisesti samalla toisiimme. Minä ja Anthon. Tummatukkainen parikymppinen miehenalku, joka oli huomattavasti keskivertoa puheliaampaa sorttia tai ainakin juuri tänään puheliaalla tuulella. Minä, vaaleatukkainen kohta kolmikymppinen vanhapiika vastaavasti olin elementissäni saaden nauttia omasta vähäpuheisesta seurastani. Monesti tyydyin vain nyökyttelemään vastaukseksi, sillä Anthonin rönsyilevä tarina sai jatkoa ennen kuin ehdin miettiä sopivaa toteamusta aiheeseen liittyen. 

Nappasin kaviokoukun harjalaatikosta ja pysäytin Charlien avoimen karsinan ovelle. Anthonin taustalla pyörinyt tarina pysähtyi odottamaan kuuluisan jännittävää jatko-osaa, kun vaihdoimme kahden aikuisen keskustelun (siis yhden nuoren miehen monologin) tiukkaan kyselytuntiin.
"Eikö me harjatakaan käytävällä?" Anthon kurtisti hivenen kulmiaan. "Etsitkö jotain? Riimunnaru on täällä, jos sä tarviit sitä."
Olin perä pystyssä kumartuneena kohti ruunan jalkoja. Käänsin katseeni kohti poikaa, joka ojensi kätensä minua kohti tarjoten riimunnarua. 
"Putsaan vain kaviot, ettei käytävälle kulkeudu kaikkea ylimääräistä röhnää" totesin hiljaa huokaisten ja mielessäni työrauhaa rukoillen.
"Ah, fiksua!" Anthon näytti peukkua ja palkitsi minua kelvollisesta toiminnasta.

Charlie seisoi käytävällä nautiskellen huomiosta. Kävin järjestelmällisesti läpi sen karvapeitettä kumisualla. Kauhistelin mielessäni hirmuista karvanlähtöä, sillä lattialla olevasta karvakasasta olisi riittänyt jo useammallekin hevoselle lämmikettä. Saksassa en ollut nähnyt tällaista kasaa karvaa lattialla edes klippauksen jälkeen! Anthon osasi ravistella minua jälleen kerran esitellen ajatuksiaan, jotka heiluttelivat maailman toiselta puolen tervehdykseksi omille näkemyksilleni.
"Ihanaa, kun Cee alkaa pikkuhiljaa himmata ton karvanlähdön kanssa.. Oisit nähnyt sen vielä pari viikkoa sitten" hän sanoi leveä virne kasvoillaan.
"Hyvänen aika.. tämäkö muka himmailuvaihe?" parahdin silmäillen lattialle muoodstunutta karvamattoa. 
Luojalle kiitos, etten ollut paikalla pahimpaan karvanlähdön aikaan! Tämä Anthonyn nimittämä himmailuvaihe oli itsessään jo tarpeeksi suuri kulttuurishokki sulateltavaksi.

Viimeisimmät irtokarvat huiskaisin ripeästi pois pölyharjalla. Kävin huolellisesti läpi jalat ja pään, jonka jälkeen vaihdoin harjan astetta pehmeämpään ja jatkoin kiillotusta sutimalla vielä viimeisen silauksen Charlien tummaan karvaan. Charlie nuokkui käytävällä silmät puoliummessa. Silitin sen kaulaa ja annoin sen haistella toista kättäni, jotta se tottuisi tuoksuuni ja hyväksyisi minut vähitellen osaksi sen lähipiiriiä. Uppouduin täysin omaan kuplaani, jossa seuranani olivat vain Charlie ja meitä ympäröivä syvä hiljaisuus. 
"Charlien loimi on tää sininen" sanat, jotka puhkaisivat rauhoittavan kuplani vaivaisessa nanosekunnissa. Anthon heilautti sulavasti loimen Charlien selkään. Tunnit eivät pyörineet vielä tähän aikaan päivästä, joten ruuna saisi nauttia raikkaasta kevätilmasta vielä muutaman tunnin ennen illan työrupeamaa. 

"Jäätkö hengaamaan yläkertaan, jos keitän meille kahvit?" Anthon heitti kysymyksen keskelle hiljaisuutta, kun nostin laukun olalleni lähdön merkiksi. Nostin kulmiani. Harkitsin vastaustani hyvin tarkkaan. Olisiko tämä hetkeni tutustua tallin seurapiirielämään ja kuulla ajankohtaisimmat juorut? Todennäköisesti kyllä, joten päädyin kieltäytymään kohteliaasti kutsusta.
"Ei. Ei, kiitos" sanoin ja otin suunnan kohti parkkipaikalla odottavaa autoani. Anthon jäi niille sijoilleen seisomaan kädet rennosti taskuissaan. 
"Ehkä joku toinen kerta!" poika huusi perääni, kun olin edennyt vain reilu kymmenisen metriä matkallani.
"Ehkä" vastasin hakien päätöstä keskustelulle.

Istuin autooni ja kelasin päivän kulkua muutaman tunnin taaksepäin. Pääni oli jälleen täynnä ristiriitaisia ajatuksia. Alkueperäinen kauhistuttava ajatus ärsyttävästä tallinuorisosta oli ottanut ison askeleen kohti sietokyvyn rajapintaa. Anthon oli yksi syy suunnanmuutokseen. Matkaa olisi vielä kuljettavana, sillä olin tavannut vasta tämän yhden nuorukaisen useamman kymmenen henkilön jengistä. Muutkin tietysti vaikuttaisivat omalla panoksellaan siihen, voisiko elämä ratsastuskoulussa teinien keskellä olla hetkittäin mukavaa. Tai vähintään tasaisen siedettävää.

Carola
2hm

 

[anthon]

08.02.2017 Osa 2/2 - Vaikeita päätöksiä

Katsahdan Jasonia joka kävelee pois koirani kanssa. Käännyin takaisin Charlien karsinaan kohden jossa vedän hymyn huulilleni. "Ihana nähdä sua pitkästä aikaa..", sanon ruunalle, joka pärskähtää hiljaa.

Harjaan toista pitkin vedoin ja huokaisen. Aikani on nykyään rajallinen. Teen nykyisin enemmän työhommia ja kun menin vielä tuon pennunkin ottamaan. Aika ei vain riitä kaikkeen. Napsautan narun kiinni päitsiin ja lähden taluttamaan ulko-ovea kohden. Moikkaan ohi käveleviä ihmisiä nyökäten hymy huulilla. Osa naamoista oli aivan vieraita. Uusia apuhoitajia ja varsinaisia hoitajia oli lisääntynyt keskuuteen. Ulko-oven kohdalla törmäämme jälleen Salmaan.

"Mihin se on matka?" Hän kysyy.
"Ajattelin lähteä käymään lyhkäisen metsälenkin maastakäsin. Liitytkö seuraan?" Vastaan samalla kysyen itse seuralaista. Salma nyökkää ja sanoo lähtevänsä ilman muuta mukaan. Suuntaamme tien kautta pienehkölle maastotielle, jossa kävelemme rinnakkain. Bonnie ja Charlie eivät välitä vaikka kävelevätkin lähekkäin. Charlie seurailee hitaasti tippuvia lumihiutaleita. Lumi narskuu jalkojemme alla ja on täysin äänetöntä kunnes Salma rikkoo hiljaisuuden kysymällä kuulumisiani tarkemmin. Emmin hetken kunnes vastaan alkuun hieman takerrellen: "Kiirettähän tässä on ollu. Oon perustanu oman yrityksen. Media-alan firman. Työllistää ihan mukavasti. Tosin se nyt onki se haittapuoli. Ei jää enää aikaa niin paljon tallille taikka tälle upealle ruunalle. Tai siis kyllä mä tallilla pystyn käymään vähintään sen 3 kertaa viikossa, mutta kyllä multa jää myös ne kolme käymättä. Neljästi pyrin käymään, mutta Charlie tarvis koko ajan hoitoa", selvennän ja pidän välillä hengitystaukoja. Hetken aikaa mietin taas sanomisiani, kunnes Salma kysyy: "Ootko miettinyt sit apulaishoitajaa?" Vastaan jämäkästi heti: "Olen, mutta en halua. Tai siis no sinä ehkä tiiät kun ollaan tunnettu monta vuotta, että en siedä jos joku tulee pomppimaan varpaille. Ja se mua pelottaa eniten. Että joku yrittää viedä mun paikan". Lopetan ja katsahdan ruunaa. Siirrän käden sen kaulalle ja silitän hitaasti samalla kun kävelemme eteenpäin rauhallisin askelin. Salma miettii hetken ja tökkää minua olkapäähän hienovaraisesti tokaisten sitten: "No apuhoitajat on varmasti niitä innokkaita 10-vuotiaita tyttöjä jotka vain ihailevat oikeita hoitajia. Uskon että jos kerrot Annelle että tarvitset Charlielle muutaman kerran viikossa apuhoitajaa, niin se kyllä valitsee hyvän tyttösen tai pojan klopin siihen hommaan!". Vedän nyt hymyn takaisin huulilleni ja nyökkään. Salma puhuu asiaa. Mikä olisi niin kamalaa saada nuori ihaileva apuhoitaja.

Tulemme takaisin tallin pihaan. Kiitän Salmaa seurasta ja olen juuri kääntymässä takaisin tallin pihaan kun näen maneesin nurkalla valkoisen möykyn juoksemassa ja siitä 10m päässä tummatukkainen poika. "Jason..." Ärähdän ääneen. Onneksemme muita hevosia ei ollut sillä hetkellä pihalla. Jason huomaa minut ja juoksee luokseni sopertaen itkukurkussa, kuinka Rico oli vetäissyt narusta ja päässyt irti ja lähtenyt juoksemaan oravan perään. Alkuviha laantui nopeasti kun näen pojan olevan oikeasti pahoillaan. "Ei se mitään, virheitä sattuu kaikille. Otas tämä hevonen niin lähen metsästään tuon riiviön". Annan ohjat Jasonille, joka lähtee taluttamaan Charlien reippaasti sisään.

"Ricoooooo" huudan tasan kerran, kun jostain kumman suusta pentu juoksee luokseni. Koira läähättää ja syö lunta maasta saadakseen elimistöön nestettä. Nappaan koiran narusta kiinni. Heitän koiran autoon ensin hakien sen kuppiin vettä. Palaan takaisin Charlien karsinalle ja kiitän Jasonia, joka on vienyt nuorukaisen karsinaan. Jason pahoittelee vielä kolmannen kerran tapahtunutta ja naurahdan vain. Silitän Charlieta. "Nyt mä lähden Annen paikkeille. Se löytää sulle hyvän apuhoitajan, mutta älä pelkää. Minä se silti tulen olemaan aina ensimmäisenä sun rinnalla". Mutisee ja suljen karsinan oven kävellen huulta purren Annen toimistoa kohden luovuttamaan elämäni ykkösruunan apuhoitajan paikkaan.

18hm[/quote]

[Carola]

26.3.2017

Kevätaurinko lämmitti ihanasti selkääni kävellessäni parkkipaikalta kohti tallirakennusta. Lämpötila oli poikkeuksellisesti kohonnut tänään useampia asteita nollan yläpuolelle ja toivoin säätilan pikkuhiljaa vakiintuvan näihin lukemiin. Aika oli kullanut muistot Suomen nollaa lähentelevistä lämpöasteista asuessani Saksassa. Paluu Suomeen (ja takaisin todellisuuteen) oli pakottanut minut ensimmäiseksi vaateostoksille. Untuvatakki oli päässyt heti aktiiviseen käyttöön, eikä se tuottanut pettymystä tänäänkään.


Skannasin katsellani suitsien sekamelskaa satulahuoneessa. Seinällä roikkui jos jonkinmoista viritelmää, joiden joukosta löysin vihdoin etsimäni. Charlien suitset roikkuivat naulassa epämääräisen näköisenä kasana. Uransa alussa oleva ratsastaja ei välttämättä olisi tunnistanut tätä "pakettia" kyseessä olevaksi varusteeksi. Pudistelin päätäni napatessani naulakosta suitset, joille oli jo aikakin tehdä taikoja sienellä ja saippualla. Tunnustelin kurkkuani, joka oli kuin pätkä raastinrautaa. Kuuma tee oli juuri se, mitä kurkkuni tarvitsi tämän pienen flunssapiikin selättämiseksi, joten lähdin kävelemään kohti tallin yläkertaa. Pysähdyin oleskelutilan ovelle ja hengitin syvään. Oven toiselta puolelta kantautui tasainen puheen sorina, jonka lisäksi oven edustalla lojuvat kenkäparit tukivat päätelmääni, etten olisi kohta enää yksin.

"Here we go.." huokaisin ja tartuin ovenkahvaan.
Iloinen pälpätys loppui kuin seinään astuessani sisälle huoneeseen. Kolme silmäparia tapitti minua kuin olisivat nähneet aaveen. Tervehdin tyynesti sekalaista seurakuntaa. Vaalea nuori neito otti tehtäväkseen rikkoa jään välillämme.

"Moi! Mä oon Inkeri" pienikokoinen tyttö sanoi terävästi. "Kuka sä oot? Et oo vissiin ennen täällä pyörinyt, kun en oo sua nähnyt."
"Oon Carola, Charlien uusi hoitaja" esittäydyin vilkaisten välillä tyttöä palauttaen katseeni kuitenkin nopeasti kohti teepannua.
"Jaa. Mä hoidan Tirppaa, se asuu tuolla pihatossa" Inkeri jatkoi vilkuillen kysyvästi seuralaisiaan.
"Ja koska muut ei saa suutaan auki niin mä hoidan näköjään koko porukan esittelyn.. Nuo kaksi saamatonta tuolla sohvalla on Robert ja Betha. Robertilla on oma hevonen Harry ja Betha on aika uusi täällä, se hoitaa Kössiä" tyttö laukoi sanoja samaa tahtia kuin tuomitsevia katseita sohvalla istuvalle kaksikolle.
"Aivan, Robertin kanssa me ollaankin jo tavattu" totesin katsoen poikaa, joka vääntelehti kiusallisen oloisena sohvan nurkassa. Aivan kuin hän olisi yrittänyt nykiä takin helmaa suoremmaksi ja samalla huiskia irtokarvoja irti ratsastushousuistaan. 
"Mm.. Yeah.." Robert nyökytteli nyppien karvoja vuorostaan sohvasta. Näin Inkerin pyörittelevän silmiään kädet puuskassa. Voisin lyödä vetoa omaisuudestani, että hänen olisi tehnyt mieli ravistella poikaa ja kysyä, mikä tätä vaivaa.  
Toisessa sohvan nurkassa istuva Betha tyytyi käyttämään puheenvuoronsa hymyilyyn. Tyttö toteutti täydellisesti oman elämäni filosofiaa: Miksi turhaan sanoa mitään, jos ei kertakaikkiaan ole mitään tähdellistä asiaa?


Inkeri tuhahti ja näytti pettyneeltä ystäviinsä. Hän totesi marssivansa saman tien aittaan Tirpan luo, jotta ei tarvitse vajota maan alle häpeästä. Hörppäsin teetä höyryävästä kupista ja aloin purkaa suitsia osiin perusteellista puhdistusta varten. Betha tarttui kiinni ideasta ja totesi, että Kössinkin suitset taitavat tarvita pesua. Tyttö lähti äänettömästi jälkiä jättämättä alakertaan noutamaan varusteita ja pesuvehkeitä.

"Sähän hyppäät Charliella edelleen silloin tällöin, eikö?" töksäytin hiljaisuuden rikkovan kysymyksen ilmoille. 
"That's right" poika sanoi ääntäen täydellistä brittienglantia. 
Katsoin poikaa leveästi hymyillen. Tai niin ainakin luulin. Todellisuudessa suunpieleni olivat todennäköisesti kohonneet muutaman millin.

"Oliko sulla jotain erityistä mielessä?" Robert täydensi hiljaisen hetken nopeasti, kun en jatkanut keskustelua heti samaan hengenvetoon.
"En oo nähnyt Charlieta vielä oikeesti liikkeessä.. Mua kiinnostaisi nähdä sen hypyt" jatkoin ympäripyöreästi.
Robert hymähti huvittuneena, mutta vakavoitui jälleen, kun sai muodostettua yhteyden kahden edellisen puheenvuoroni välille.
"Niin siis tarkotatko että tuut kattomaan kun mä hyppään sillä?" Robert sai vihdoin kakistettua ulos.
"Juuri niin" sanoin keskittyen yhdistelemään suitsien osia toisiinsa. 
"Mä en kyllä yhtään tiiä koska meen seuraavaksi.." Robert kierteli ja kaarteli vastaukseksi.
"Soita tai laita viestiä, kun meet niin tiiän olla paikalla" ehdotin.

Robertin kasvoilla ollut hämmentynyt ilme vaihtui takaisin kuin aaveen nähneeseen. Olisinhan minä itsekin nuoren pojan asemassa ollut kauhusta kankea, jos tallilla muutaman viikon pyörinyt puuma alkaisi piirittää pyytäen numeroa "treffien" sopimista varten. Tässä oli tosin kyse vain ja ainoastaan puhtaasta kiinnostuksesta uutta hoidokkiani kohtaan. Nuoret pojankoltiaiset saisivat olla ja temmeltää kaikessa rauhassa. Vaikka vanhana piikana uskalsikin jo toivoa löytävänsä "sen oikean", en ollut varsinaisesti ihastunut deittailusta edes ajatuksen tasolla..  "Mene treffeille ja pidä hauskaa" rakas äitini jaksoi aina toivoa jokaisen puhelumme pätteeksi. 

Luettelin numeroni Robertille, joka sormet väristen näppäili numerosarjan puhelimeensa. Kiepautin leukahihnan suitsien ympärille saaden aikaan siistin paketin. 
"Kiitos vielä, jään oottaa sun viestiä" huikkasin heipan sijaan ovenraosta ennen kuin lykkäsin oven kiinni perässäni.

Carola

3hm

[Carola]

21.4.2017

Tunsin kännykän värinän taskussani. Se värähti vain muutaman kerran, joten oletin saaneeni ilmoituksen uudesta viestistä. Ilmoitus luki puhelimeni näytöllä iloisen oranssin liekkisymbolin koristamana "Sinulle on uusi Tinder-match". Nopeasti sujautin puhelimeni takaisin taskuuni ja varmistin selustani kaiken varalta. Tallilla kävi kamala kuhina, kun tuntilaiset etsivät tavaroitaan ja ratsujaan. Vaikka kukaan tuskin näkisi lukea ilmoitusta puhelimen ruudulta, joku olisi voinut huomata kasvoistani, että jotain kummallista on nyt tekeillä. Kasvoillani loisti nimittäin epätyypillinen punainen sävy. Etsin nopeasti sakset käsiini ja aloin tasoittamaan Charlien rosoista harjaa. Yritin kohdistaa kaiken keskittymiseni ruunaan, joka niin leppoisasti lepuutti toista takastaan. Takaraivossani pyöri edeltävä viikonloppu ystävieni kihlajaisissa. Tämä rakastavainen pari kertoi sen kuuluisan tarinan, joka menee näin: "siis kaikki alkoi siitä, kun mä swaippasin Janin oikealle ja Jani mut ja meistä tuli match!" 

Puoliääneen ihmettelyni swaippauksista keräsi muutaman hämmentyneen katseen ja myöhemmin illalla pääsin näkemään käytännössä, mitä tämä swaippailu tarkoittaa. Yhtäkkiä mulla oli profiili deittisovelluksessa ja miehiä vilisi menemään puhelimen näytöllä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Itse vetäydyin vahvasti taustajoukkoihin ja annoin kokeneempien konkarien hoitaa homman kotiin.
"Äh, hyi vasemmalle!"
"Tää on hyvä, swaippaa oikeelle!"
"IIIIIIK! It's a match!"


Puhelimeni ilmoitti itsestään taas värinällä. Tällä kertaa en uskaltanut edes katsoa, mitä asia koski. Sen sijaan katsahdin häpeillen Charlien häntään. Rastakimppu tarvitsi perusteellisen selvityksen, leikkauksen ja kiillotuksen. Ei tämän näköisenä kehtaa lähteä ihmisten ilmoille! Ei edes viideltä alkavalle tunnille.. Aloin selvittää häntää pienissä osissa rasta kerrallaan. Tuijotin tiiviisti ruunan jouhia, kunnes havaitsin näkökenttääni ilmestyneet ratsastussaappaat. Tunnistin merkin, eivätkä nämä saappaat olleet sieltä halvimmasta päästä. Nahka kiilsi uutuuttaan ja pystyin lähes peilaamaan kuvani kiiltävästä varresta. Nostin katsettani pikkuhiljaa rekisteröiden täysin tahrattomat housut ja takin, sekä hahmon kruununa kullanvaaleat hiukset. Tuijotin nuorta naista kysyvästi.

"Ootsä se Charlien apuhoitaja?" tyttö kysyi painottaen sanaa apuhoitaja.
"Joo, oon Carola. Se apuhoitaja" vastasin ilmekään värähtämättä. "Ja sä oot..?"
"Adalind, toinen Seppeleen sponsoriratsastajista" tyttö sanoi heilauttaen vaaleat kutrinsa olan taa. Tyttö oli säteilevän kaunis. Mietin montakohan matchia hänellä on Tinderissä. Ajatukseni eivät tuntuneet pysyvän kasassa. Haloo, Carola takaisin asiaan!
"Aivan, aivan.." nyökyttelin. "Sulla on kivat saappaat."
"Joo, eilen ostin uudet! Ne oli vähän kalliit, mut toodellakin sen arvoiset" tyttö mallaili säteillen kiiltäviä saappaitaan. Tunnistin ylpeän ilmeen tytön kasvoilla. Aivan kuin olisin nähnyt peilikuvan itsestäni vajaa 10 vuotta sitten.


Pian kiiltävien saappaiden viereen asteli toinen jalkapari. Nämä saappaat eivät olleet kiiltävät, eivät edes kovin puhtaat. Vanhempi nainen oli pian skannattu tarkasti läpi kahden silmänparin voimin. Nainen ilmoitti olevansa Charlien seuraavan tunnin ratsastaja ja tovoi saavansa osallistua hevosen varustamiseen ja näin sovimme, että katsomme varusteet yhdessä paikoilleen. Ohjeistin naisen harjaamaan Charlien vielä kerran läpi pehmeämmällä harjalla, kun lähdin itse hakemaan ruunan varusteita. 

"Hei nähään taas myöhemmin!" vaaleatukkainen sielunsiskoni huudahti kättään heilautten ennen kuin hävisi ovesta ulos.
"Nähdään!" huikkasin nopean vastauksen.

Nappasin Charlien suitset naulakosta ja tunsin jälleen värähdyksen taskussani. Vaistomaisesti nappasin puhelimen taskusta ja kaduin tätä heti. Puhelimen näytöllä komeili tuttu symboli ja tällä kertaa uudenlainen ilmoitus "Olet saanut supertykkäyksen!"
Tunsin, kuinka poskiani alkoi taas kuumotaa. Not again..

Carola

4hm

[anthon]

30.4.2017 / Vihainen poika

Parkkeeraan vasta pestyn puhtaan auton Seppeleen pihaan. Nousen autosta ja tuhahdan. Tai siis ennen lähtöä se oli puhdas, kiilsi samalla tavalla kuin Mikael Gabrielin kultahammas. Nappaan Ricon takapenkiltä ja kävelen kohti tallia. Tallin suulla Jutta, Robert ja joku minulle tuntematon mieshahmo keskustelevat keskenään. "oh, shut up.." Robert tiuskaisee Jutalle, joka purskahtaa nauruun. Tämä mieshahmo taas kaappaa Robertin takaapäin syleilyyn. Onko tämä nyt se paljon puhuttu Konsta. Moikkaan kolmen porukkaa nopeasti vain nyökäten ja jatkan matkaa. Minä, joka olen aina sosiaalinen en edes tervehtinyt kunnolla. Robert on muuttunut niin paljon. Siitä kun kääntyi hom.. tai siis alkoi tykätä miehistä. Ajatus puistattaa. Kyllä, olen rasistinen.

Rico kulkee vieressäni kiltisti. Muutaman kuukauden ikäinen ja silti omistaa herrasmiehen tavat. Kehun poikaa ja astelen Charlien karsinaa kohden. Karsina on raollaan ja sen edessä on ruunan harjapakki. Carola. Tervehdin naista kiusaantuneena, kun hän katsoo minua kysyvästi. "Mä sanoin että tuun tänään tallille, ei sun olis tarvinnut tulla", mumahdan. Nainen nousee kyykkyasennosta ja vilkaisee puhelintaan, jonka jälkeen vastaa teennäisesti: "Kyllä tiedän, halusin kuitenkin hoitaa ruunan, se on valmis voit vaikka lähteä ratsastamaan. Eikö se enemmän ole sun homma, siis tuo ratsastus?". Katson kulmat kurtussa naista ja väännän epäaidon hymyn naamalleni kiitoksen merkiksi. "Ajattelin vain tänään pitää ruunalle vapaapäivän ja hoitaa huolellisesti, mutta kerta olet sen jo hoitanut niin nojoo" mumahdan poistuessani karsinan suulta. Rico katsoo minua ja murahtaa taaksepäin. Ei se mikään tyhmä koira ollut. Kiellän kuitenkin, ei ihmisille muristu.

Askellan yläkertaa kohden. Nyt kuppi kahvia tekisi kyllä poikaa. Kahvi kuppi ja.. näperrän taskussani olevaa askia. Kännipaheesta oli tullut arkitapa. Kuulen puheensorinaa ja avaan oven tervehtien sitten kaikkia iloisesti. Katsahdan kahvipannua päin ja huokaisen tyytyväisenä, melkein täysi pannu. "Saako kahvia ottaa?" Kysyn sitten Lynniltä, joku kaataa juuri kupillisen itselleen. Hän nyökkää ja vastaa rauhallisella äänellä, mutta iloisesti: "tottakai saa! Mitäs sinulle kuuluu?". Emmin hetken ja kaadan samalla itselleni kahvia myös. Otan syvän lautasen astiakaapista, johon laitan vettä Ricoa varten. Yasmina ja Aurinko ovat kyykistyneet ihastelemaan ja rapsuttelemaan koiraani. "Ihan hyvää." Vastaan lopulta yksinkertaisesti ja hymyilen taas. "Miksi sä muuten olet tallilla? Carolahan on täällä jo ollut monta tuntia" Katso kysyy ihmetellen. Katsahdan nuorta tyttöä päin kulmat jälleen kurtussa. En vastaa mitään. Nousen hitaasti ylös ja astellan ovea kohden ja sieltä suuntaan ulos lämmin kahvikuppi kädessä. Ilma on masentava, lunta vielä reilusti, vettä tihrustaa ja mutaa joka puolella niissä kohden missä ei ole lunta.

Asetun auton viereeni ja nakkaan Ricon autoon. Tämä olikin nopea reissu. Kaivan tupakin ja sytytän sen. Yhäkin tallin oven suulla olevat Jutta, Konsta ja Robert katsahtavat lähes kauhuissaan minua kohden. Mulkaisen heitä ja siirrän katseeni puhelimeeni. Voiko tallipäivä enempää pieleen mennä? "Onko sulla Anthon kaikki ihan hyvin?" Tuttu tytön ääni kysyy. Katsahdan vaaleaverikköä ja avaan suuni: "No sanotaanko näin että mua suunnattomasti vituttaa tuo Carola. Se tulee tänne _apu_hoitajana ja yhtäkkiä kuvittelee saatana omistamansa melkein koko hevosen. Se hoitaa sitä ja arvostan sitä, mutta siinä vaiheessa kun ollaan sovittu että se olen minä joka tallille tulee niin kappas se nainen on täällä silti. Ja niin, vitt*. Lopetan jäätävän kiroamisen ja katsahdan naikkosta, joka näyttää hieman empivältä. Askeltaa lähemmäs ja halaa sanaa sanomatta. Painan pääni alas Adalindin päätä vasten ja heitän tupakin maahan samalla tumpaten sen. Olen minä kaivannut ihmislämpöä. Adalind irrottaa otteensa ja sanoo" joko sä kuulit siitä Cella ja "artsi" jutusta? Nostan kulmiani ja nainen alkaa nauraen selittää tarinaa. Nyt huulilleni nousee aito hymy.

19hm

[Anne]

Superhoitaja =P



Anthon laittoi Charlien valmiiksi tunnille

Spessu Anthonille!

[Daniel]

Danielin läpiratsastuskuuri

Charlien kanssa Daniel on tehnyt sen tulosta saakka paljon töitä, sillä tavoite on ollut nostaa nuori ruuna mukavaksi ratsuksi tallin heA-tasoisille ratsastajille. Työ on kantanut hedelmää, ja Charlieta voi jo tituleerata helppo A -tasoiseksi hevoseksi. Se tekee myös yksittäiset laukanvaihdot melko varmasti ja täsmällisesti, välillä kuitenkin jääden takaa jälkeen. Lupsakkaalle ruunalle itselleen riittää "vähän sinne päin", mutta sitten on Daniel... no. "Vähän sinne päin" muuttuu äkkiä "ei käy, tehdään kunnolla" -linjaukseksi.

[anthon]

06.07.2017 Järkytys.

"Missä hitossa oot?" kuuluu ääni puhelimen toiselta puolelta.
"Mm, menossa sinne tallille?" vastaan kysyvästi samalla seuraten liikennettä.
"Miksi nää tallille meet. Ei sun tarvi siellä koko aikaa olla. En jaksa hoitaa sun rakkia enempää", veli räyhää. Huokaisen ja vastaan tyynen rauhallisena:
"C´moon mä toin sen sulle vasta vartti sitten. Et voi soitella mulle vartin välein. Käyn tallilla hoitamassa muutamat asiat ja tulen sitten hakemaan sen". Lauseen jälkeen kuulen hetken aikaa muminaa ja puhelu katkeaa.

Kaarran tallin pihaan. Pihalla muutama auto ja läjä pyöriä. Paljon touhua kaiketi, olihan monella nyt kesäloma koulusta että töistä. Olin vaihtanut vaatteet jo kotona, joten pystyin kävelemään suoraan Charlien tarhalle. Osa hevosista oli viety jo laitumille, joten tallipiha näytti paljon rauhallisemmalta. Katsahdan puhelintani, minut on lisätty Seppeleen talliryhmään uudelleen, thank god. Puhelimeni hukkui ja simkortti vanhoine numeroineen jäi sinne. Hiljennän ryhmän ja selaan nopeasti läpi keskustelua. Enimmäkseen puhuttiin tämän viikon kohu-uutisesta joka oli päässyt jopa lehteen. Liekkijärven omista ufoista. Uskonko minä? Tjaa-a.

Aurinko lämmittää ihoa mukavasti. Kesä ja auringon säteet olivat vihdoin saavuttanut jopa Liekkijärven. Hymy nousee huulille kun näen Charlien paistattelevan auringossa reporankana. Vislaan ja ruuna säpsähtää nopeasti pystyyn. Katsoo minua ja lähtee hitaasti askeltamaan porttia kohden. "Helou Cee.." tervehdin ruunaa silittämällä sitä silmien välistä.

Kytken Charlien tallin eteen aurinkoon ja kipaisen harjat. Harjaan ruunaa perusteellisesti ja seurailen ruunan ilmeitä. Kesä on rauhoittanut Charlieta entisestään vaikkakin viikko taaksepäin mentiin tuhatta ja sataa maastoesteillä. Muutama nuorempi hoitaja vilahtaa ohitseni, mutta en saa päähäni nimiä. Tervehdin heitä kuitenkin iloisesti. Kun ruuna no harjattu, pistän suojat jalkoihin ja suitset päähän. Otan vauhtia ja pomppaan selkään. Kyllä, kehonhallinta on sen verran hyvä että pääsen hyppäämällä Charlien selkään. Kauan siinä on mennyt harjoitellessa, mutta hyvältä se tuntuu.
Kentällä ratsastaa Anni Lailalla ja veikkaan heidän hiestä päätellen menevän jo loppuverryttelyitä. Moikkaan tyttöä iloisesti. Anni katsoo minua hetken kuin olisi sanomassa jotain suurempaakin, mutta lopulta suusta kuuluu myötäilevä tervehdys. Mikähän hänellä oli. Hetken käveltyäni ruunan kanssa kerään ohjat käteen ja lähden työstämään Charlieta ensin käynnissä. Kun käynti sujuu molempiin suuntiin hyvin ja aktiivisesti, niin siirrän raville. Volteilla ja kiemuraurien avulla taivuttelen ruunan huolellisesti, jonka jälkeen siirryn työstämään laukkaa. Jossain vaiheessa ratsastustani Anni lähtee ja jään Charlien kanssa kentälle aivan yksin. Kun kaikki askellajit on työstetty molempiin suuntiin kiitän ruunaa ja teemme loppuverkan. Charlie oli tänään yllättävän helppo ja hyvä ratsastaa. Danikin oli nostanut Charlien tasoa tietävästi virallisesti helppo aahan.

Hyppään alas selästä ja irrotan ohjat. Vilkaisen ettei kentälle ollut tulossa muita. "Noniin Charlie, kokeillaas". Annan ruunalle merkin ja se nostaa iloisesti laukan. Treenimme ei ollut kova, joten pystyn vielä tekemään maastakäsintyöskentelyä näin lopuksi. Charlie pukittaa muutaman kerran, virnistän. Kohta ruuna alkaa hakeutumaan itsestään ympyrälle ja minun katse pysyy tämän pepun puolella antamassa vauhtia. Hiljaa siirrän katseeni ruunan lapoihin ja rentoutan lihakseni. Charlie pysähtyy kuin seinään ja jää seuraamaan seuraavaa liikettäni hieman puuskuttaen. Käännyn ympäri ja odotan. En kuule hetkeen mitään. Muutaman minuutin kuluttua naamalleni kohoaa jälleen hymy kun tunnen pehmeän ja lämpimän hönkäyksen niskassani. Lähden kävelemään eteenpäin ja ruuna seuraa hitaasti, mutta varmasti. "Ihanaa löytää yhteistyö sun kanssa. Oikea yhteistyö", juttelen ruunalle samalla kävellen. Katsahdan Salmaa joka on tullut portille ja tervehtii hieman vaisusti. Tervehdin iloisesti takas ja kävellen lähemmäs samalla kysyen: "Mitä on tapahtunut? Anniki oli tosi outo tuossa tunteroinen sitten." Salma katsoo minua surullisen silmin ja minä taas kurtistan otsaani kysyvästi. Salma puraisee hieman huultaan ja sanoo lopulta: "Taiga on menehtynyt."

Tuntuu kuin taivas olisi juuri tippunut niskaani tai koko maailma olisi räjähtänyt. Katson nyt tyhjyyteen. Peloista tuli totta.

20hm

[anthon]

17.7 - Lomalle

Charliella alkaisi tänään loma. Useampi vuosi taaksepäin näihin aikoihin alla oli astetta pienempi ja pörröisempi poni, myös menossa laitumelle. Olin pikkuhiljaa sulatellut asiaa niin, ettei se vaivannut minua pahasti. Taiga oli opettanut minulle paljon ja tiesin, että Charlien kanssa sitä pystyin jatkamaan. Katson ruunan innokkaita ilmeitä. Se tiesi, että kohta mennään. Tallipihalla pörräsi hoitajia ja hevosia, oli aika lähteä viemään uusia hevosia lomailemaan laitumille muutamaksi viikoksi.

"Anthon, kuuletko sä?" Sandra palauttaa minut maan tasalla. Nostan hymyn ja nyökkään. Ajatukset harhailivat aivan muussa. Kun en miettinyt Taigaa, mietin..
"Niin?" Sandra tokaisee kysyvään sävyyn, mutta silti yhtä iloisesti niinkuin aina. Sandran kanssa ei olla oltu paljoa tekemisissä jostain syystä, mutta nuori naisenalku vaikutti oikein mukavalta. Kun en vastaa hänelle vieläkään, hän toistaa:
"Niin että onko Charlie kauanko laitumella?"
" Aajoo, siis nii. Cee on kaks viikkoa. Tekkeepi ihan hyvää tuommonen loma sille nyt", vastaan lopulta. Sandra virnistää ja kysyy missä maailmassa oikein pyörin.
"Mulla on tässä nyt vähän kaikkea. No se Taiga homma otti vähän sydämmestä, vaikka iso mies oonkin. Adalindin kanssa on nyt pientä säätöä ja en saa Ricolle mistään hoitopaikkaa. Haluaisin sen hoitoon, jotta saan tallivuorot tehtyä rauhassa", selitän.
"Miksi et ota Ricoa tallille mukkaan? Ja no Taiga pääsi ikuisille vihreille, sillä on hyvä olla nyt. Ja siis mitä Adalindiin tulee, niin siis mikä teidän tilanne on? Eka teidät on nähty suutelemassa ja sitten välttelette toisia?" Sandra lohduttaa. Katsahdan toista ja tajuan, että ei oltu kyllä puhutti meidän välisestä tilanteesta Adalindin kanssa kenellekkään. Kaikki on vain aina tapahtunut. Emmin hetken ja sanon lopulta:
"Niin siis olin, tai siis olen yhäkin kiinnostunut siitä naikkosesta. Mä sit menin sille kertomaan tunteet yks ilta kun vietettiin yhdessä iltaa. Se sitten vaan pakeni paikalta ja sen jälkeen ei olla puhuttu, kunnes nyt pari päivää sitten se tuli mun mukaan maastoon ku lähin tämän kanssa loppukäynneille. Se sano, että häntä ei haittaa se mitä tapahtu sinä iltana ku tunnustin mun tunteet. Kuulemma ymmärtää, että tein sen vaan koska olin humalassa. Joo olin juonu, mutta kaikki mitä sanoin oli totta", hiljennyn ja jatkan sitten vakavampaan sävyyyn: "Mua myös tympii, että tunteet vie mun energian. En mä ole tälläinen ihminen. Oon yleensä tuommoinen niinku sä. Hymyilen ja paljon, oon positiivinen. En tällänen minkä oon ollu nyt oikeestaa pari kuukautta.

Adalind. Nainen, joka oli saanut mun pään täysin sekaisin. Oon mä seurustellut vuosien aikana useamman kerran, mutta ikinä mun tunteet ei oo ollu tällästä vuoristorataa. Välillä tuntee itsensä ihan pelleksi.

Istun Charlien selässä ja kroppani myötyy ruunan askeliin, jotka ovat nyt paljon rauhallisemmat kuin alkumatkasta. Oikeastaan puhuminen Sandralle helpotti. Varmaan johtuen siitä, että sain puhua jollekin. Mitähän neitokainen ajatteli mun tunneryöpystä minkä päästin suustani valloilleen. Charlie rauhoittui, koska minä rauhotuin. "Hieno poika.." mumahdan ja silitän oikealla kädellä sitä kaulasta.


(Paina kuva isommaksi)

21hm

[Siiri]

1. Kaaos vai menestystarina

Nyt minäkin sitten olin sellainen. Hevosenhoitaja.

Olihan se kieltämättä outoa tituleerata itseään sellaiseksi. Mieluummin minä olisin omistanut hevosen, mutta minkäs sille voi, kun vanhemmilla ei ollut varaa hankkia minulle hevosta. Olihan minulla oma ponini Osku, mutta sen kanssa en pääsisi enää kehittymään eteenpäin. Tuntien aloittaminen ratsastuskoulussa ja hoitohevosen hankkiminen tuntui loogiselta. Silloin minulla oli mahdollisuus kehittyä.

Kun Anne laittoi viestin hoitajahaun tuloksista lauantai-iltana, olin juuri rauhallisella maastolenkillä Oskun kanssa. Samalla kun ruunikko risteytysponi laahusti hiekkaista metsäpolkua pitkin, tuijotin vain kännykkäni ruutua epäuskoisena. Minut oli tosiaan valittu Charlien hoitajaksi. Mitähän siitäkin tulisi? Entä jos ratsastuskoululla ei olisikaan kivaa, ja entä jos minä en osaisi hoitaa hoitajan pestiäni tarpeeksi hyvin? Siitä voisi tulla kaaos.

Tuhansien kysymyksien risteillessä päässäni, pistin kännykän takaisin ohuen syystakkini taskuun ja siirsin Oskun raviin. Hitaasti poni lähti jolkottelemaan värien kirjossa kylpevän metsän siimeksessä. Oli miten oli, huomenna minä lähtisin Seppeleeseen katsomaan hoitohevostani. Niin, jos tosiaan olin lukenut viestin oikein. Sitä oli edelleen vaikea uskoa todeksi.

Innostus alkoi pikkuhiljaa kasvamaan sisälläni. Sunnuntaiaamuna oloni oli samaan aikaan ihana ja kamala. Toisaalta odotin kuumeisesti Seppeleeseen menoa, mutta toisaalta olisin halunnut vaan skipata koko homman.

"Kyllä sinä nyt menet sinne, muistatko, kuinka innoissasi olit kun olit lähettänyt hoitajahakemuksen sinne?" äitini muistutti. Tosiaan, sinä iltana en ollut muusta puhunutkaan kuin Charliesta ja siitä kuinka ihanaa olisi päästä ruunan hoitajaksi. Ja nyt kun minä viimein olin sen hoitaja, olin aivan kauhuissani.

Ennen kuin huomasinkaan, oli äiti heittänyt minut tallille ja nyt olin astelemassa varovaisin askelin kohti tallirakennusta. Tarhoissa seisoskeli toinen toistaan suloisempia hevosia. Jossain siellä olisi myös hoitohevoseni. Pieni hymy levisi huomaamatta kasvoilleni. Ehkä tämä oli sittenkin ihan hyvä juttu. Tämä hevosenhoitajana oleminen.

Tallissa oli arvatenkin kova hulina päällä. Hoitajahaku oli päättynyt eilen ja uudet hoitajat olivat varmasti jo heti tänään tallilla. Tietysti tallilla parveili myös Seppeleen vanhempaa kaartia. Pari tallilaista hymyilivät minulle, ehkä hieman säälivän näköisesti. Taisivat arvata että olin uusi, sillä seisoskelin vain hölmistyneenä tallikäytävällä enkä oikein tiennyt, mitä tehdä. Onneksi joku kultainen tallityttö kertoi, että Charlie on tarhassa ja näytti vielä ruunan karsinankin.

"Hyvin se menee, Charlie varmasti tykkää susta!" tyttö sanoi pirteästi ja tyrkkäsi riimun ja riimunnarun tomerasti käteeni. Olin mutissut tytölle jotain sen suuntaista, etten varmasti saisi Charlieta haettua edes tarhasta. Kiitin mustatukkaista tyttöä avusta. Hän oli kertonut nimensäkin, mutta enhän minä tietysti enää sitä muistanut. Olisikohan ollut Sandra...?

Pääsin kuin pääsinkin Charlien tarhalle. Bongasin tarhasta Rotan, joka oli toiminut kurssihevosenani hoitajakurssilla. Se oli kyllä ollut tosi kivan oloinen hevonen. Tällä kertaa en kuitenkaan ottanut sitä talliin, vaan suuntasin kirjavan ruotsinpuoliveriruunan luo. Hevonen katsoi minua vastustamattomilla, ruskeilla silmillään ja hengitti lämmintä ilmaa kädelleni, kun tarjosin sitä ruunalle haisteltavaksi.

"Lähdetäänkö me talliin?" sanoin hiljaa ja rapsutin hevosta korvan takaa. Se tosiaan vaikutti olevan aivan yhtä rauhallinen ja leppoisa tapaus, niin kuin hoitajahaussa oltiin kuvailtu. Vedin riimun Charlien päähän ja lähdimme tallirakennukseen. Okei, olin vielä hengissä. Ja niin näytti olevan Charliekin.

Jo tässä vaiheessa täytyi todeta, että Charlie oli täysin eri maata kuin oma ponini. Osku oli kyllä selästä käsin tosi mukava, mutta maasta käsin ei niinkään. Poni tykkäsi näykkiä ja leikkiä hippaa kun yritin saada sitä tarhasta kiinni. Olin ihmeissäni, kun Charlie antoi kiinni ilman ongelmia eikä se edes luimistellut ollenkaan. Nytkin se vain katsoi minua iloisesti korvat hörössä kun laitoin sitä kiinni karsinaan. Oliko tämä edes todellista?

Harjasin Charlieta pitkin vedoin ja se näytti nauttivan siitä. Välillä ruuna huokaisi syvään ja oikein ummisti silmiään. Naurahdin hieman, se tosiaan taisi pitää tästä hommasta. Siispä pystyin harjailemaan Charlieta niin kauan kuin vain halusin. Se ei pistänyt pahakseen.

Sunnuntai, 1. lokakuuta oli ensimmäinen päiväni Charlien hoitajana. Se kului leppoisan harjaushetken tiimoilla, koska halusin vaan kaikessa rauhassa tutustua uuteen hevoseen. Ensivaikutelma Charliesta oli hyvä. Vähän liiankin hyvä. Tästä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi, vaikka olinkin edelleen hämilläni, oliko tämä ihan oikeaa elämää vai heräisinkö kohta unesta.

Ehkä se oli vain hetken huumaa, tai sitten minut ja Charlie oltiin vain yksinkertaisesti luotu toisillemme.

[Siiri]

2. Annos itsevarmuutta

Bussi jätti minut pysäkille, lyhyen kävelymatkan päähän Seppeleestä. Kiitin kuskia kyydistä ja mieshenkilö myhähti tavalliseen, suomalaiseen juroon tapaan vastaukseksi. En jaksanut kuitenkaan miettiä hieman myrtsin oloisia bussikuskeja, vaan keskityin iloisiin asioihin. Esimerkiksi siihen, että olin juuri menossa hoitamaan hoitohevostani.

Eilen olin ollut varsin epäileväinen koko hoitajuuden suhteen, mutta se johtui mitä luultavimmin siitä, että oli ollut ensimmäinen päiväni Charlien hoitajana. Kävellessäni kohti Seppeleen tallirakennusta osasin olla positiivisempi enkä tyrmännyt mahdollisuuksiani menestyä Charlien hoitajana. Kaikki uusi vain vaati hieman aikaa. En ollut koskaan ollut ratsastuskoululla hoitamassa hevosta, joten annoin itselleni anteeksi sen, että oloni ei ollut täysin luonteva kyseisessä ympäristössä.

Oloni tuntui kuitenkin jo asteen verran varmemmalta verrattuna eiliseen, kun astelin sisään tallirakennukseen kuluneen punaisissa tennareissani. Hymyilin parille tuntilaiselle, jotka kantoivat jatkotunnin ratsujensa varusteita käsissään. Kävin varmistamassa toimiston tuntilistoista, oliko Charlie kyseisellä tunnnilla. Ei ollut, mutta päivän viimeisellä tunnilla - senioreiden jatkotunnilla - herra olisi. Ajattelin kuitenkin hakea hepan jo sisälle, vaikka aikaa olikin pari tuntia ennen tunnin alkua. Voisin vaan hoidella Charlieta kaikessa rauhassa ja ehkä käydä sen kanssa pienellä kävelylenkillä ennen ratsastustunnin alkua.

Se oli oikein hyvä idea.

Kävin nappaamassa ruunikonkirjavan hevosen tarhastaan ja kävelin sen kanssa talliin, joka kuhisi tuntilaisista. Charlie ei paljoa korvaansa letkauttanut, vaikka tallissa olikin melko levoton meininki. Rapsutin ruunaa hieman korvan takaa ja pyöräytin sen karsinaansa. Viereisessä karsinassa puuhaili lyhyttukkainen, nuorehko nainen. Minut nähdessään hän hymyili ystävällisesti.

"En olekaan nähnyt sinua täällä ennen", hän tokaisi. "Oletko uusi?"

"Joo. Olen Siiri ja hoidan Charlieta."

"Taisinkin nähdä nimesi tuoreimpien hoitajahakujen tuloksissa", nainen tuumaili. "Uusia hoitajia on aina ihana nähdä. Vaikka ei niissä vanhemmissakaan mitään vikaa ole!"

Hymähdin naisen jutuille. Hän vaikutti tosi mukavalta. Siinä rupatellessamme sain selville, että hänen nimensä oli Sarianna ja rautias hevonen, jota hän hoiti, oli hänen hoitohevosensa. Lisäksi hän toimi Ariston apuhoitajana. Siitä hevosesta minä en tosin tiennyt hölkäsen pöläystä, mutta ei se haitannut. Kyllä Seben hepat tulisivat minulle pian tutuksi.

Hoitajataipaleeni Seppeleessä oli tosiaan saanut lupaavan alun. Nyt jo pystyin vaihtamaan sanoja tallilaisten kanssa tuntematta oloani täysin kiusaantuneeksi. Se oli kieltämättä hyvä tunne. Pieni hymy kasvoillani tallustin satulahuoneeseen ja nappasin Charlien harjapakin käsiini. Harjailin leppoisan oloista ruunaa, miettien, kuinka onnekas olinkaan, kun olin saanut hoitohevosen juuri Seppeleestä.

Ylpeys sisälläni nosti päätään. Ehkä minulla oli oikeuskin olla tästä ylpeä, nimittäin ei aivan joka tallaaja päässyt Seppeleeseen hoitajaksi.

Pitkällisen harjaustuokion jälkeen lähdin Charlien kanssa nauttimaan koleasta, tosin kauniista syyssäästä. Pujotin riimun ruunan läsillä koristettuun päähän ja maiskautin hevosen mukaani. Oli pilvistä, ja melko hämärääkin, mutta onneksi Seppeleessä oli valaistut maastoreitit. Suuntasimme siis sinne. Syysviima sai Charlien ehkä aavistuksen verran energisemmäksi ja muuten niin leppoisan oloinen ruuna steppasikin vierelläni kuin mikäkin arabi.

"Prr, se on vain tuuli", sanoin Charlielle kevyesti naurahtaen. Hetken kuluttua kirjava laski päänsä ja huokaisi syvään. Ei tässä mitään hätää ollutkaan. Taputin Charlieta kaulalle ja jatkoin matkaa pitemmälle ruskan värjäämään metsään. Hetken aikaa tunsin itseni itsevarmaksi. Täällä minun kuului olla, juuri tässä hetkessä, hoitohevoseni vierellä.

Olisi ihanaa, jos pystyisin aina tuntemaan niin.