|
|
Post by Anne on Jun 8, 2016 22:47:18 GMT 2
Tervetuloa mukaan taianomaiseen juhannukseen!Tapahtuman info täällä: www.seppele.piirroshevoset.com/juhannus2016.phpOsallistumisetm hevostoiveet ja maksut tähän topikkiin. Tapahtumasta luvassa merkki. =) Yritetään saada homma pulkkaan elokuun loppuun mennessä, joten kesällä aktiivisille avoin tapahtuma. Osallistumisaikaa 15.6.2016 asti! Krister - KössiAndrei - Laila Anni - Lemon Cella - Huiska Clara - Siiri Fiia - Hestia Inkeri - Loeke Jutta - Gitta Mikaela - Lasse Nette - Venna Robert - Eela Salma - Ruusu Tuulia - Frank Wenla - Aristo Wilma - Tirkku
|
|
|
|
Post by Anne on Jun 10, 2016 10:07:59 GMT 2
Arvonnat: Kirjoitusjärjestys:  Lauseet (menevät siis kirjoitusjärjestyksen mukaan parina, eka Krisulle, toka Wenlalle jne):  Tapahtuman sivulla selkeästi! |
|
|
|
Post by Anne on Jun 10, 2016 11:06:31 GMT 2
|
|
|
|
Post by Wenla on Jun 14, 2016 15:44:24 GMT 2
Juhannusviikonloppu Mä en tiennyt itsekään, miten olin keplotellut itselleni luvan lähteä Seppeleen juhannusretkelle. Meidän perheen perinne juhannuksena oli mennä yhdessä mökille, eikä siitä noin vain luistettu. Varsinkin kun tänä vuonna viikonloppu olisi vietetty äidin, Mikon ja meidän tuttavaperheen kanssa. Kaikesta huolimatta mä olin kuin olinkin täällä seisoskelemassa Ariston vierellä muiden osallistujien kanssa. Me kokoonnuimme Kristerin eteen jonkinlaiseksi ryhmäksi ja jäimme odottamaan mökkijakoa. Mies näytti siltä, että miettiminen olisi erikoisen raskasta, sillä se pyyhki hikeä vähän väliä otsaltaan ja silmäili meitä laiskasti. "Joo elikkäs.. Tossa vähän isommassa mökissä yöpyy Anni, Cella, Tuulia, Jutta, Mikaela ja sitten Andrei, Robert ja minä. Loput sitten toiseen ja minähän en valituksia ota vastaan," Krister sanoi. "Nyt hepat tarhoihin ja sitten voi hinata tavarat mökkeihin." Kellään ei näyttänyt olevan valitettavaa, joten Krister antoi vielä muutaman ohjeen liittyen tarhaukseen. Se sai liikettä hoitajien niveliin ja pian kaikki hevoset olivat onnellisesti tarhoissa. Varusteet vietiin navetan puolelle suojaan ja sen jälkeen kaiki raahautuivat reppujensa kanssa mökkeihin. Mökissä oli iso tupa ja makuuhuone. Mä varasin itselleni alapedin kerrossängystä ja lysähdin reppuni kanssa sen päälle. Huoneen ilma seisoi, mutta onneksi Salma kiirehti avaamaan ikkunan laskettuaan tavaransa yksittäiselle sängylle. "Täällä on kuuma," mä puhisin. Clara yhtyi valitukseeni yläpedistä, jonne se oli kiivennyt reppunsa kanssa. "Onkohan täällä ees ilmastointia?" Fiia mietiskeli ääneen. "Vaikka olisikin, niin ei se kuitenkaan toimi," Clara huokaisi ja kiristi vaaleaa poninhäntäänsä. Kun kaikki olivat saaneet pedin valmiiksi ja kevyemmät vaatteet päälle, me suunnattiin ovesta ulos ruuan toivossa. Meidän onneksi grillauspaikalla hääräävä Krister näytti tekevän ruuan suhteen kristillistä tasajakoa nälkäisten ykkösmökkiläisten vahtiessa vieressä. "Siis onks tuolla mökissä ilmastointia? Me ei löydetty siihen mitään säädintä!" Inksu kitisi ensitöikseen istahdettuaan puiselle penkille. "Naiset.." Andrei huokaisi ja sai osakseen vihaisen mulkaisun Inkeriltä. Mies kuitenkin lupautui (pienen maanittelun jälkeen) auttamaan ruuan jälkeen ja se sai Inkerin näyttämään melkein ylpeältä. Tai sitten se katse oli jotain aivan muuta mistä mulla ei ollut aavistustakaan. Mä kuitenkin vilkuilin Inkeriä ja Andreita kulmieni alta tietäväisenä samalla kun haukkailin ruisleipää. Andrei onneksi piti sanansa ja raahautui avuksemme mökille. Se näytti meille keittiön seinästä valkoisen säätimen ja antoi pikaiset ohjeet sen käyttämisestä. Sitten se häipyi Inkerin kanssa pihalle. "Jos mä haluaisin miehen, niin tässä se olisi ollut," mä sanoin ennen kuin ehdin ajatella. "Andrei?  " Clara yskähti. "Siis EIH, kun.. öö..," mä sekoilin sanoissani ja punastuin. Tai ainakin mä tunsin suurta häpeää ja luulin punastuneeni. "Wenla mitä ihmettä?" blondi nauroi. "Siis ööh, mä vaan tarkotin kun se tuli auttaa ton ilmastoinnin kans, tai siis esim. Robertkin kuuli sen mitä Inksu sano, mut se vaa pyöritteli silmiä meille sillee kyllästyneenä. Tai siis EN MÄ NYT ANDREISTA PIDÄ EN TOSIAAN, vaan niinku se tuli auttamaan tiiäthän?" mä yritin epätoivoisesti selittää Claralle. Se oli vähän turhaa, sillä tyttö oli lyyhistynyt kaksinkerroin lattialle nauramaan. "Okei mä en edes halua tietää, mitä sun ruuan seassa oli, kun puhut ihan sekavia," se hihitti kerättyään itsensä. "Sanoo Clara, joka istuu lattialla huutonauramassa melkein viis minuuttia," mä puuskahdin ja vedin blondin jälleen jalkeille. "Hei sä et nähnyt itteäs, vähemmästäkin naurattaa," Clara puolustautui virnistäen. "Just," mä tuhahdin. Mä sain onneksi lahjonnan (ja kiristyksen) avulla Claran pitämään letkautukseni omana tietonaan, joten me palattiin takaisin muiden luo. Mä taisin kyllä edelleen muistuttaa enemmän paloautoa kuin ihmistä naamani perusteella, koska Jutta loi muhun ihmeellisen katseen istahdettuani Salman viereen. |
|
|
|
Post by Robert on Jun 15, 2016 11:40:20 GMT 2
Ihan käsittämätöntä.
Viettää nyt juhannus jossain keskellä metsää itikoiden syötävänä kun voisi olla kotiterassilla grilliruoan ja naurun täyttämissä illanistujaisissa.
Pällistelin väliaikaistarhassaan rennosti kököttävää Eelaa, jonka Anne oli määrännyt mun juhannusratsukseni Harryn ja pikkuharmaan jäädessä kotinurkille nauttimaan vehreästä sillä välin kun me muut hikoiltiin juhannushelteissä ja hankittiin hankaumia. Tiesin suurimman osan talliporukasta nauttivan ties mistä vaelluksista ja tuntien pituisista maastoretkistä, mutta mun viimeisin pidempi maastorupeama oli ollut syysvaellus, ja tämä kerran puolessa vuodessa vaeltelu sopi mulle paremmin kuin hyvin.
"Harmi, ettet saanu Windiä!" Cella yhtäkkiä kailotti korvan juuressa ja lätkäisi mua selkään niin että sen käsivarrella roikkunut Huiskan riimu tuntui lähinnä ruoskalta t-paidan päällä. Mä pidin säikähdykseni hienosti kurissa: ristin vain käsivarteni ja katsoin hyttysiä paljailta käsivarsiltaan hätistelevää blondia kunnes se katsoi mua viattomasti takaisin. Silmiä pyöräyttäen jatkoin hevosten katselua ja mietin kuinka erilainen matka mökille olisi ollut vähän happamamman tamman kanssa. Onneksi Anne ei ollut uhkaillut mua Windillä kuin ohiliitävässä jatkolauseessa. Eela oli ollut tajuttoman mukava paitsi ratsuna niin myös hoidettavana, ja olin vain tyytyväinen, että silloin joskus monta vuotta sitten olin pyrkinyt senkin hoitajaksi vaikka loppupeleissä mulle olikin tullut pienempi ja pippurisempi tamma hoidokiksi.
"Kristerillä on makkarat tulilla, tuuttekste?" Anni huuteli navetasta ja silotteli Lemonin hiestä kostunutta satulahuopaa paremmin kuivumaan. Me lähdettiin Cellan kanssa kapuamaan kohti nuotiota bruneten perässä, kinastellen Windin (ei-niin-)hurmaavasta luonteesta. Samasta aiheesta oli meidän välillä käyty sivistyneitä keskusteluja nyt kolme kertaa. Tallilla, kun Anne ohimennen mainitsi Windin mun mahdolliseksi ratsuksi ja Cellan suunpielet olivat nousseet taivaisiin; vesisodan keskelle joutuessa, kun Cella oli vakuutellut, että Windi ei olisi kyllä ollut moksiskaan tällaisesti toisin kuin Huiska; nyt, palatessa Kristerin määräämältä väliaikaistarhausten kunnontarkamisreissulta.
"Joko te teitte mökkijaon?" Cella kysyi ensimmäisenä pyllähtäessään Jutan viereen. Mä istuin sen viereen, mutta vain koska muitakaan paikkoja ei ollut. Me oltiin ilmeisesti mattimyöhäiset tälle päivälliselle. Annoin katseeni kiertää ringissä, ja olisihan yksi toinenkin paikka löytynyt: mukava rako Kristerin ja Salman välistä. Ehkä tässä Cellan vieressä oli ihan hyvä.
"Joo, mutta tehän olitte kanssa siinä", Jutta vastasi.
"Meillä saattoi olla hienostuneen eriävät mielipiteet ja siitä seurannut keskustelu", mutisin kun Kristerin miksi-mä-olenkaan-täällä-näiden-lasten-kanssa -katse kävi mussa ja Cellassa. Olo oli kuin joskus koulussa kun oli supissut takapenkissä kavereiden kanssa ja opettaja oli keskeyttänyt opetuksen sen takia ja kaikki huomio oli kiinnittynyt supisijoihin.
"Isompaan mökkiin pojat, sitten oliko Cella, Anni, Mikaela, Jutta ja Tuulia", hattupäinen ohjaajamme totesi ja tökki liekkejä jollain oksanvarrella. "Taisi muut käydä jo varaamassa sängytkin. Teidän kamat on vielä tossa pihalla."
Mun kasvoilla mahtoi välähtää joku Kristerin sanojen epämiellyttävyydestä kertova mikroilme, sillä Mikaela ystävällisesti ilmoitti, että oli varannut mullekin punkan ja dumpannut mun kamat sinne. Cella vilkaisi Annia vähintäänkin samanlaista ilmoitusta odottaen, mutta se vain kohautti olkiaan ja tunki toisenkin vaahtokarkin suuhunsa. Andrei ja Inkerikin katsoivat sopivaksi liittyä seuraamme, ensimmäisen viedessä viimeisen istumapaikan Kristerin vierestä. Jonkinlaista katsein käytyä keskustelua viimeiseksi saapunut parivaljakko taisi käydä, mutta lopulta Inkeri jäi seisomaan kädet puuskassa vastakkaiselle puolelle rinkiä.
Porukka meni hiljaiseksi sitä mukaan kun saivat makkaraa tai muuta vatsantäytettä kouraansa. Kristerin kevytmakkarapaketit jäivät kaikilta huomaamatta, niin kiireissään jengi oli syömispuuhissaan. Inkerikin oli löytänyt satulahuovan takamuksensa alle ja vaihtoi tyytyväisenä eväitään keskenään Claran kanssa.
Oli tämäkin tapa viettää juhannus, mietin kun lätkäisin jonkun hyttystä suuremman verenimijän pisamaiselta käsivarreltani.
"Mennäänkö me uimaan ollenkaan?" Nette, yksi nuoremmista ja uusimmista hoitajista, kysyi kun keskustelu oli palannut kuvioihin ja jokainen saanut vatsansa enemmän tai vähemmän täyteen. Krister katsahti lettipäiseen tyttöön ja sitten meihin kaikkiin muihin aivan kuin se ei olisi koko leirin vetäjä vaan täällä toimisi joku demokraattinen äänestys. Sitten mies taisi itsekin muistaa roolinsa: se kohautti olkiaan ja totesi, että mikäs siinä kunhan ollaan esityskelpoisia illan tansseihin.
"Ollaanko me menossa joihinkin tansseihin?" suhisin Mikaella kun porukka alkoi riemuissaan kaivella uimakamojaan (joita mä en ollut edes pakannut mukaan) ja rynnätä kohti laituria (jonka olemassaolosta mä en ollut edes tiennyt).
"Joo! Liekkijärven perinteiset juhannustanssit!" hattarapää kertoi ja veti jo paitaa pois päältään. Mä suuntasin katseeni jonnekin puihin sen selän takana, kisakatsomon jälkeinen hässäkkä yhä tuoreena mielessä. Mikaela sen kuin virnisti ja lähti kiskomaan mua käsivarresta mukaansa rantaan, samalla vakuutellen, että voisi tanssia mun kanssa ja opettaa mulle valssin jos toisenkin.
Nopeimmat olivat jo vedessä. Olin tunnistavinani ainakin Neten, Wenlan, Wilman ja Tuulian, sekä laiturin reunalla toisiaan tönivät Andrein ja Inkerin. Jutta keikkui vaarallisesti laiturin reunalla shortsit edelleen jalassa, toisen jalan varpaat vettä tunnustellen. Mä en ehtinyt edes varoittaa sitä kun laiturin päähän kilpaa juoksevat Cella ja Anni saivat koko röttelön tömisemään ja Jutankin veden varaan. Ei sillä, että kaksikon pommilaskeutumisten jälkeen kukaan laiturilla ollut olisi jäänyt kuivaksi.
Mä mietin miten pitkällä ilta jo olikaan, ja seisoin rantaviivassa jalkojen hautautuessa veden pehmittämään santaan. Kevyt laine kiipesi sinne asti ja varpaani osui kylmään veteen. Sumu oli vallannut järven, vaikka kello ei tuntunut olevan vielä paljon mitään. Aurinkoa ei enää korkeiden puiden takaa näkynyt, mutta taivas hohkasi siniviolettina ja melkein yhtä kirkkaana kuin muutama tunti sitten.
Jotain taianomaista siinä oli.
Ainakin niin kauan kunnes Mikaela salakavalasti kiskoi mut mun lohenvärisissä shorteissa ja ennen kastumista vaaleanharmaassa t-paidassa veteen asti.
|
|
Mikaela
Uusi ja innokas
oh but darling... we're all insane
Posts: 73 
Oma heppa: Lusmu
Koulutaso: VaB
Estetaso: maahan kaivetut ja mieluusti syvälle
|
Post by Mikaela on Jun 26, 2016 0:25:21 GMT 2
Saatoin kadottaa punaisen langan. No joo. Kirjoitin kuitenkin.
Mä olin oikeastaan tyytyväinen. Krister oli katsonut mua erittäin pahasti kun jätkien majoittautuessa toiselle puolelle kämppää mä olin päättäväisesti parkkeerannut nukkumapaikkani Robertin ja Andrein väliin. Ehkä se meinasi, että mä saattaisin ylläpitää mökin sopua. Kuivasin karheita hiuksiani muumipyyhkeeseen jätkien vilkuillessa toisiaan vaivautuneesti. Mä ymmärsin sen täysin, ne kaksi eivät aivan olleet samalla aaltopituudella. Se oli musta vähän mälsää, koska kumpikin oli mulle hyvä ystävä.
Ilta oli jo hämärtynyt, mutta mä pidin siitä. Mä pidin kesäöistä, jotka oli luotu seikkailuille. Mä rakastin, kuinka yön pimeimmätkin tunnit olivat valoisia, kuinka topilla ja shortseilla tarkeni läpi koko vuorokauden. Aurinko muutti ihon tummemmaksi ja jopa mä hellitin mun tarkasta meikkirutiinistani hieman. Kesä sopi mulle.
Palatessani ulos kosteat hiukset kiharaisina, kyseli Wenla juhannustanssien aikamisalkaa.
”Eihän tässä nyt mikään kiire ole”, Krister hymisi tönien aurinkolaseja paremmin nenälleen, vaikka aurinko ei enää edes paistanut. Sen stetsoni oli vähän kenossa.
”Onhan!” Cella ja Anni ilmoittivat yhteen ääneen kärkkäästi. Mä hymyilin hiljaa ihmisten innolle, ottamatta kantaa: vaikka mä odotinkin tansseja suuresti. Mä pidin kesästä ja erityisesti mä pidin juhannuksesta.
Robert ja Salma istuivat kauempana kahdestaan nurmikon rajalla. Ne eivät näyttäneet keskustelevan mistään – enemmänkin vain kuuntelevan muita. Cella ja Anni ruikuttivat Kristerille mahdollisimman nopeasta lähdöstä, ja kun Krister viimein totesi, että voitaisiin lähteä vaikka heti, nousi kummankin kasvoille kauhistunut ilme. ”Eihän me olla vielä valmiita!!” kiljuivat kumpikin. Mä kohotin kulmiani huvittuneena.
”Ootteko meinannu tehdä juhannustaikoja?” kysyin Robertilta ja Salmalta, joista ensimmäinen katsoi mua hämmentyneesti ja toinen taas leveästi hymyillen. ”En kyllä itse meinannut juoksennella alasti pitkin kyliä, mutta yrittänyttä ei laiteta?”
Niiden sanojen saattelemana mä kävelin molempien ohi, jossa nurmikko vaihtui kesäiseksi luonnonniityksi. Lusmu olisi antanut kaikkensa, jotta olisi päässyt sinne laiduntamaan. Aloin poimia kukkia käteeni.
”Olisko alastomuus sit sulle muka jotain uutta?”, tuumasi Andrei pienen matkan päästä. Se oli selkeästi kadottanut Inkerin johonkin, varmaan ensimmäistä kertaa koko matkan aikana. ”Vaikka luulin ettet olis ihan noin epätoivoinen. Kukat ei kyllä sun rakkauselämää pelasta.”
Mä näytin sille keskisormea ja jatkoin kukkien keräämistä. ”Mä vaan koetan heittäytyä mukaan. Kokeilisit joskus. Sulla vois vaikka olla hauskaa.”
Andrei pyöritteli silmiään ja lähti tönkösti kävelemään pois. Palasin Robertin ja Salman viereen, joista jälkimmäinen katsoi mun kukka- ja heinäsatoa uteliaasti.
”Kukkaseppele?” se kysyi.
”Joo”, mä vastasin hymyillen ja aloin punomaan kukkia yhteen heinillä sitoen. ”Ei tässä välttämättä yhdeksää heinää ole, mutta close enough.”
”Toivottavasti näät unia jostain kivasta sitten! Jos tänään edes ehtii nukkua...” Salma myhäili ja virnisti. Mä naurahdin sen sanoille ja siirsin katseeni hetkeksi seppeleestä Robertin.
”Aihetta sivuten, mites sun rakkauselämä? Miten se Jortikan Konsta?” mä hymisin saaden Robertin ilmeen kauhistumaan.
”Miten sä tiedät siitä?” se ulisi ja koetti piiloutua eteensä nostamiensa polvien taakse.
”Huhut kulkee nopeesti”, mä sanoin sormet väkertäen Salman ilmeen vahvistaen mun sanoja. Robert vikisi hiljaa jotain vastalauseita, mutta mä heilautin kättäni. ”Eihän siinä mitään pahaa ole. Oon aina halunnutkin sellasen gay best friendin.”
”En mä oo homo”, Robert älähti tiukasti. Me vilkaistiin Salman kanssa toisiamme.
”Et tietenkään, muru”, mä jatkoin ja hymyilin Robertille. Se ei näyttänyt sille, että olin vakuuttanut sen ja naama myrtsinä alkoi punoa kukkaseppelettä toisesta päästä. Sehän jos joku sitten olikin miehekästä ja vähensi kaikkien epäilyjä sen seksuaalisesta suuntautumisesta.
Pian mun päässä keikkuikin kukkaseppele, joka toistaiseksi ei ollut päätynyt mun tyynyn alle. Salman kanssa me oltiin ahkeroitu ja tehty oma seppele Robertillekin, jonka synkkä ilme oli pahentunut entisestään. Se koetti niin pitää kiinni sen imagosta kiinni, jota se ei selvästi ollut tajunnut oikein. Tai siis, eihän se ollut mikään kovin shokeeraava ylläri ollut kenellekään, että Robert saattoi olla homo. Robertissa oli jokin sellainen... piirre. Eikä kukkaseppele sen otsalla auttanut asiaa lainkaan. Se päätti selkeästi alkaa murjottaa meille: kun mä koetin houkutella sen mun mukaan jatkamaan juhannustaikoja jos se vaikka näkisikin unelmiensa miehen, jätkä käänsi mulle selkänsä ja marssi pois päättäväisesti. Samalla Krister ilmoitti Cellan ja Annin olevan viimein edustuskunnossa ja valmiita lähtemään tanssilavalle.
Tanssilava oli kaunis. Se oli koristeltu kukkapunoksilla sekä valoilla, jotka tuikkivat ja saivat koko paikan näyttämään... taianomaiselta. Siellä jos jossain tapahtuisi juhannustaikoja. Tuuppasin seppelettä paremmin pään päälle ja astelin muiden perässä sisälle. Tuulia tuntui tuntevan paikan erinomaisesti sekä useita siellä olevia ihmisiä. Joku kuiski mulle sen olevan jonkinlainen lavatanssiguru, ainakin seppeleläisten mittakaavassa.
Pian moni pyörähteli tanssilattialle, kun osa taas pakeni istumaan penkeille keskenään rupatellen. Mun silmiin tarttui vain yksi ihminen, joka tönötti jokseenkin kiusallisen näköisenä. Andrei näytti kerrankin silmiinpistävästi siltä, ettei se tiennyt mitä sen pitäisi tehdä. Inkeri oli liuennut tyttöjen kanssa tanssilattian keskelle, jossa ne piti perinteistä tyttörinkiä. Nyt mies tuntui puntaroivan, pitäisikö sen seurata blondia vai koettaa kehitellä penkeille karanneiden kanssa jonkinlaista sosiaalista kontaktia. Koska mä olin ihana ja loistava ystävä, päätin pelastaa sen kiperästä tilanteesta ja karkasin Cellan vierestä Andrein luokse.
”Tuu”, mä virnistin ja nyin sitä paidasta.
”Minne?”
”Tupakalle! Mä en oo polttanut yhtään moneen tuntiin. Kädet tärisee jo.”
”Addikti.”
”Vähintäänkin. Lisäksi mulla on käsilaukussa salmaripullo.”
”Kelasinkin, että toi virne ei oo enää täysin selvä.”
Huitaisin syytökset sivuun kädellä. ”Sellainen mä vaan oon. Romantisoin alkoholia ja tupakkaa, kun ei oo mitään muutakaan mitä romantisoida. Ala tulla. Etsitään vaikka virvatulia samalla.”
”Musta tuntuu, ettei virvatulet näyttäydy tupakoiville juopoille.”
”Ja musta taas tuntuu, että se riippuu ihan siitä kuinka paljon on juonut.”
Andrei hiljeni, kun kiskoin sen perässäni metsän rajaan lavan ulkopuolelle. Valkoinen kesämekko levisi pyörteeksi kun käännyin katsomaan toista, tupakka valmiina huulien välissä liekkiä odottaen. Huokaisten Andrei sytytti mun tupakan palamaan.
Potkin kengät mun jalasta, kunnes astuin metsän pehmeälle sammaleelle. Metsäkin näytti taianomaiselle. Kaikki siinä oli vihreää ja satumaista ja vaikka ei tuullut, olin varma, että se kuiski mulle hiljaa tuulen lailla. Mä kaivoin laukusta sen yhden pullon ja heitin laukun kenkien viereen. Andrei seurasi mua metsään, vaikka mä kuulinkin turhautuneen tuhahtelun.
”Hei juhannusnoita, meinaatko sä talsia pitkällekin?” Andrei valitti. Mä hymyilin sille olan yli.
”To do-listan toinen kohta: tee ainakin yksi juhannustaika”, mä ilmoitin ja jatkoin eteenpäin.
”En mä tarvitse mitään to do-listaa”, Andrei jatkoi ruikuttamistaan. Mä vedin sinivioletit hiukset toiselle olalle, valkoinen mekko paljasti niskaan tatuoidut lentävät perhoset. ”Ja vielä vähemmän kaipaan mitään juhannustaikoja.”
”Pieni määrä iloa ei tekis pahitteeksi”, huomautin ja astuin ulos metsästä.
Metsän toisella puolella oli pelto. Oikeastaan aika montakin: Liekkijärven kunnan pinta-ala tuntui koostuvan lähinnä pelloista muutenkin. Mä virnistin, mikä sai Andrein mutristamaan huuliaan.
”Sulla on joku suunnitelma”, se mumisi synkästi.
”No tää ei ole ruispelto enkä mä oo tullut saunasta saatika että lähtisin kirmaamaan alasti, mutta kai tääkin kelpaa!” mä hihkaisin ja kiskoin (yllättäen) Andrein perässäni pellolle juoksuun.
Ihan vain tiedoksi jos meinaatte ikinä kokeilla yhdeksän ojan taikaa: yhdeksän ojaa ylittääkseen sai juosta helvetillisen matkan. Mulle selvisi pian, etteivät liekkijärveläiset pellot olleet mitenkään pieniä. Andreista näki, ettei se ollut vielä aivan loistokunnossa parantumisen jälkeen, mutta piti yllä hyvää tahtia.
”Mitä hittoa tää auttaa jonkun sulhasen etsinnässä? Ja miksi ihmeessä mun pitää roikkua mukana?” se puuskutti vaikertaen mun takana. Musta tuntui, että Andrei oli oikeassa: mikäli joku kelvollinen ehdokas nyt tulisi vastaan, mun viehättävä, punaisena hehkuva naama ei välttämättä ollut paras hurmaamaan.
”Kai tää oli kahdeksas oja vai oonko seonnu laskuissa?” mä vikisin ja sain luojan kiitos myöntävän vastauksen. Mä en ollut luovuttajatyyppiä, joten yhdeksännen ojan siintäessä edessä kiristin vain tahtia.
Juuri kun mun piti hypätä yhdeksännen ojan yli sieltä ilmestyi miehen pää.
Mä iskin jarrut pohjaan, mutta olin jo osittain ilmassa, mikä johti siihen, että tipuin suoraan rähmälleni ojan reunalle. Suusta pääsi jonkinlainen huuto tasolla ”ääöäöääöääää”, mutta kaikkein nolointa taisi olla kuinka mun jalka osui suoraan keskelle vieraan miehen otsaa.
”Auts!” se huusi.
”Hups”, mä mumisin.
”Oho”, sanoi Andrei, joka oli pysähtynyt itse ajoissa.
”Mitä hittoa te täällä juoksette ja potkitte viattomia ihmisiä?” se sähisi naama punaisena.
”Juhannustaikoja”, mä huomautin kuin se olisi ollut maailman normaalein asia. ”Mitä hittoa sä teet ojassa?”
”Juhannustaikojahan mäkin”, se murisi ja nähdessäni kädessä roikkuvan Koskenkorva-pullon, epäilin mä vähän erilaisia juhannustaikoja. ”Helkutin kakarat...”
”Kakarat?” Andrei äännähti, mutta mä mulkaisin sen hiljaiseksi. (#skills)
”No anteeks vaan jos häirittiin teidän juhannuksen viettoa”, mä ilmoitin ja koetin nousta seisomaan. ”Mutta susta ei kyllä tule mun sulhasta, sen lupaan.”
”En olis halunnutkaan olla”, se rääkyi mulle takaisin, samalla kun mä nousin seisomaan. Heti kun pistin painon oikealle nilkalle, se vihlaisi ikävästi ja mä melkein romahdin uudestaan maahan.
”Loistavaa”, mä vaikersin, kun Andrei nappasi mua kädestä ja veti mut ojasta ylös.
Myöhemmin mä keikuin Andrein reppuselässä aina välillä siemaillen mun kädessä yhä olevasta pullosta. Mun juhannustaiat olivat epäonnistuneet pahemman kerran: mun kukkaseppele oli jokseenkin purkautunut ja vinossa kiharoiden päällä eikä yhdeksännessä ojassa odottanut mies ollut lähellekkään sitä mitä kelpuuttaisin. Se oli ihan ikivanhakin! Andrein iloksi me oltiin löydetty ihan tie, eikä sen tarvinnut rämpiä peltoja pitkin enää takaisin. Mun nilkka taas vihlaisi jokaisen kerran kun mä astuin sille, eikä kävelemisestä tullut mitään.
”Kiitti”, mä toistin samaa mantraa Andrein kävellessä varmasti eteenpäin.
”Lopeta jo kiittely”, se mörisi takaisin.
”Enkä lopeta.”
”Pitääkö sun väittää vastaan kaikessa?”
”Joo.”
”Aha.”
Andrei kohensi asentoaan ja jatkoi eteenpäin.
”Tiedätkö mitä?” mä sanoin äkkisellisti.
”No?”
”Mä oon aika varma, että oon antanu tolle äskeiselle kaverille joskus sylitanssin.”
Andrei melkein tiputti mut. ”Miksi sä jaat tän faktan mun kanssa?”
”Kunhan ajattelin ääneen.”
Sen jälkeen me ei sanottu hetkeen mitään. Mä nojasin mun leukaa Andrein olkapäähän. Se haisi vahvasti partavedelle, mutta silti varmaan vähemmän kuin mä erilaisille parfyymeille. Mulle oli joskus sanottu, että mä käytin tarpeeksi Victoria's Secretin Body Mistiä jotta siihen kykeni tukehtumaan. Siksi mä päätin pitää suuni kiinni. Ei sillä, että se olisi haissut pahalle. Andreilla oli ihan hyvä maku. Tosin mun salmari tuoksui vieläkin paremmalle.
”Sä oot kohta ihan liian kännissä kävelemään vaikka sun nilkka olisikin kunnossa”, Andrei mutisi.
”Pah, tää on kestävyyslaji”, vastasin. ”Juhannus on vain kerran ja toistaiseksi ainoa toimiva juhannustaika tuntuu olevan tässä pullossa. Se tulee suodattamaan mun kriteerejä Tinderissä niin nopeasti että pam, mulla on sulhasehdokkaita rivissä.”
”Ollaanpa sitä itsevarmoja”, Andrei sanoi. Sen äänestä kuuli virneen sen kasvoilla.
”Mulla on varaa olla.”
Mä en nähnyt sitäkään, mutta olin varma Andrein pyörittelevän silmiään. Heiluttelin mun paljaita varpaita ilmassa kun me vihdoin nähtiin valoa. Hetken mua kikatutti, koska ”valoa tunnelin päässä”, mutta sitten mä tajusin ettei se ollut hauskaa. Damn salmari.
”Missä te olette olleet?” Cella kysyi kärkkäästi heti kun me tultiin esiin lavan reunalle.
”Seikkailulla”, mä sanoin ja irvistin Andrein laskiessa mut selästään maahan. Nilkka sattui yhä.
”Mitä sulle on käynyt?” Anni mölisi sen olan takaa.
”Löin jalkani paikalliseen juoppoon”, mä jatkoin selittelyäni ja onnuin tuolille istumaan.
”Sen on pakko olla Artsi”, Cella ilmoitti topakasti ja mä kohautin harteitani, koska mulla ei ollut hajuakaan kuka oli Artsi.
”Joka tapauksessa mä oon saanut tarpeekseni juhannustaioista”, mä puuskahdin ja nojasin vieressä istuvaan Robertiin. ”Ainoa juhannustaika mitä aion tänään käyttää on täällä -” Heiluttelin mun puhelinta. ”- ja sen nimi on Tinder. Uskokaa tai älkää, mutta mulle riittää pelloilla juoksentelu ja kukkaseppeleet. Ennemmin swaippaan vaikka yhdeksän oikealle.”
”Vihdoin”, parahti Andrei.
Silmiäni pyöräyttäen mä aloin tökkiä puhelinta peukalollani. Yhdeksän matchin jälkeen mä hymyilin ja ajattelin, että edes villeimmät juhannusnoidat eivät olisi kyenneet tähän taikaan.
Toisaalta olin ehkä sen verran heikko, että yhden jätkän kehuessa mun räjähtänyttä kukkaseppelettä melkein uskoin juhannustaioissa olevan sittenkin järkeä. (Vaikkei mun kukkaseppele ollutkaan tyynyn alla ja tämä ei ollut unta. Pikkuvikoja.)
|
|
|
|
Post by Fiia on Jun 29, 2016 18:32:40 GMT 2
En ollut varmasti koskaan nähnyt yhtä monta liekkijärveläistä yhdessä paikassa kuin tanssilavalla. Humppabändi soitti vanhoja klassikoita ja kaikenkirjava kansa heilui musiikin tahdissa. Osa valssasi hyvinkin sujuvasti, osa lähinnä huojui paikoillaan, mutta jokainen vauvasta vaariin näytti nauttivan olostaan. Minä istuskelin kapealla puupenkillä Neten ja Jutan välissä jäätelötötterö kädessäni. Porukka oli hajaantunut kuka minnekin: ainakin Tuulia ja Wilma näyttivät pyörähtelevän tanssilattialla. Mikaela ja Andrei taas olivat kadonneet jonnekin hämärtyvään iltaan, mutta en ollut turhan huolissani. Eiköhän kaksikko selviäisi takaisin ilman pelastuspartioita. Minua ei liiemmin huvittanut tanssia. Lähinnä odotin, että pääsisimme palaamaan takaisin mökeille ja lämmittämään saunan – mistä tulikin mieleeni, että yksi olennainen osa juhannussaunaa meiltä puuttui. ”Nyt lähdetään taittamaan vastoja”, ilmoitin ja ponnahdin äkkiä virkistyneenä jaloilleni. Yllättävää kyllä, Inkeri suostui ensimmäisenä ja nousi venytellen penkin päädystä ylös. Nette ja Jutta sen sijaan poistuivat melko pikaisesti paikalta Salman ja kumppanien seuraan, mutta Anni ja Wenla sentään lupasivat lähteä minun ja Inksun mukaan koivikkoon. Suuntasimme tanssilavan taakse, kuljimme vähän matkaa ihan näkyvimmältä paikalta metsän suojiin ja aloimme taittaa nuoria oksia vastoiksi. Ilta oli lämmin ja tuoksui kesälle. Musiikki kuului enää vaimeana, mutta linnut huusivat sitäkin raivokkaammin perheenperustamisaikeet mielessään. ”Onkohan täällä punkkeja”, Wenla kyseli paljaita sääriään vilkuillen. ”Hyttysiä ainakin, hyi että”, Inkeri valitti ja uhrasi puolivalmiin vastansa ötököiden hätyyttelyyn. Minä pyöräytin karsitun oksan oman vastani ympärille ja esittelin sitä tyytyväisenä Annille. Anni ei ehtinyt kiinnostumaan taidonnäytteestäni, ennen kuin veret seisauttava karjahdus sai meidät jähmettymään nanosekunniksi aloillemme. Sitten puiden takaa ilmestyi punakka vanhempi mieshenkilö, joka heristi meille nyrkkiään. ”Ei niitä oksia saa taittaa!” ukko huusi ja lähti tulemaan kohti. ”Perhanan penskat!” Koska olimme kaikki viisaita aikuisia, otimme jalat allemme ja lähdimme kallisarvoisia vastoja rystyset valkoisina puristaen pinkomaan takaisin tanssilavaa kohden. En jäänyt katsomaan, seurasiko ukko, vaan sprinttasin mättäiden yli nopeammin kuin Elmo laukkasuoralla ja toivoin parasta. Tanssilavalla suurin osa muista seppeleläisistä seisoskeli ringissä parkkipaikan laidalla. Työnnyimme mukaan ja yritimme näyttää siltä kuin olisimme olleet siinä aina, eikä ukkoa enää näkynytkään. Hengästytti. ”Mietittiin tässä että voitaisiin varmaan kohta lähteä takaisin mökeille. Krister näyttää siltä että se on valvonut vauvan kanssa koko viime kuukauden”, Cella kertoi ja nyökäytti päätään rannalla olevaa penkkiä kohden. Mies istui satavuotiaden papparaisten jatkona ja sulautui joukkoon tavattoman hyvin. Melkein kävi Kristeriä sääliksi. Yleensä niin skarppi mies tuijotti tyhjästi eteensä. Ja koska Mikaela ja Andreikin olivat tulleet takaisin, päädyimme yksissä tuumin lähtemään heti, ennen kuin kukaan muu ehtisi kadota jäljettömiin.
xx
”Toinen kattaus!” Tuulia heläytti saman tien mökeille saavuttuamme ja alkoi pikavauhtia latoa polttopuita nuotiopaikalle. Robert taas tarjoutui lämmittämään saunan, vaikka minä kyllä kaikella rakkaudella epäilin, ettei kaverista siihen olisi. Salma ja Clara lähtivät avuksi saunalle, muka kantamaan vesiä, jotta meidän ei tarvitsisi odottaa kiukaan syttymistä aivan koko yötä. Krister painui kaikessa hiljaisuudessa nukkumaan. Toivottavasti miehellä oli mukana korvatulpat, sillä epäilin, ettemme hiljenisi ennen aamunkoittoa – jos silloinkaan. |
|
Jutta
Perustallilainen
Posts: 116
Hoitoheppa: Abrianna
|
Post by Jutta on Jul 7, 2016 17:19:00 GMT 2
Kesäinen tanssilavaromanssi oli jäänyt mulle kaukaiseksi haaveeksi. Vaikka miesten haun aikana mä olin istuskellut tanssilattian lähettyvillä ja kuikuillut toiveikkaana parin söpön mopopojan perään, olivat he lopulta karauttaneet tiehensä derbeillään ja mä olin saanut tyytyä pyörähtelemään hivenen epävireisesti soivan Kesäillan valssin tahtiin jonkun turhan ystävällisen ikämiehen kanssa. Kunhan pääsen tanssimaan, mä olin tuhahtanut ja pyrähtänyt sen partasuun perään täyden tanssilattian keskelle. Wilma ja Tuulia katsoivat mun perään järkyttyneinä.
Turhan vauhdikkaan valssin jälkeen mätkähdin takaisin kuluneelle penkille Tuulian kylkeen ja kuivasin Röppösen Veikoksi esittäytynyeen miehen poskelleni muiskauttaman lonkeronhajuisen suudelman hihansuuhuni. Wilma nauroi makeasti.
Myrskyn jälkeen ja Satumaan soitua alkoi tanssikansa olla melko hupsussa kunnossa ja niin me luikimme muiden sebeläisten joukkoon parkkipaikalle, josta suuntasimme epämääräisesti metelöiden takaisin mökeille.
Parkkeerasin takapuoleni nuotiopaikalle. Tuulia hääri polttopuiden kanssa ja Fiia tarjoutui auttamaan Annin ja Cellan teroitellessa makkaratikkuja.
”Onko kellään hyttysmyrkkyä?” Inkeri parahti tuskastuneena kävellessään mökeiltä päin. Andrei seurasi hitaasti perässä hammastikkua pureksien.
”Mulla on!” Nette pomppasi seisomaan ja hymyili ystävällisesti, ”voin käydä hakemassa.”
”Kiitti.”
Koko Seppeledraama tuntui jääneen multa paitsi, kun kaksikon saapumista seurasi hetken kiusallinen hiljaisuus. Onneksi Cella jatkoi keskustelua pirteästi ja sai koko hiljaisuuden unohtumaan. Hyttysiä kyllä tuntui riittävän vaikka niitä lätki minkä kerkesi ja mua alkoi kaduttaa että olin unohtanut hyttyssavut kaappiin. Nuotio alkoi näyttää hitaasti syttymisen merkkejä ja joku kaivoi makkarat ja vaahtokarkit esiin.
Robert, Salma ja Clara tekivät paluuta saunalta ja saivat ilahtuneen vastaanoton.
"Saitte sen syttymään?" Andrei naurahti kyynisesti.
”Eiköhän se parissa tunnissa ole ihan valmiina käytettäväksi”, Clara hymyili aurinkoisesti ja nappasi makkaratikun Cellalta.
Robert istui tiiviisti mun ja Mikaelan väliin ja hörppi väljähtynyttä kolaa huuruisesta lasipullosta, jonka joku oli unohtanut mökin jääkaappiin. Kun koko porukka oli koossa unten maille painunutta Kristeriä lukuunottamatta, rupatteluvolyymi kasvoi ja nuotion leimu lämmitti kasvoja mukavasti.
”Jutta!”
Tulesta kimpoili kipinöitä. Joku tarttui käteeni.
”Tuutko ratsastamaan?” Salma hymyili ja veti mut mukaansa ennen kuin sain sanaakaan suustani.
Ja yhtäkkiä mä keikuin Gitan paljaalla selällä hyttysten armoilla ja Salma piteli tanssahtelevaa Ruusua tiukasti ohjista. Nettekin oli liittynyt joukkoomme rauhan toivossa ja pontevasti johti tammalaumaamme hämärällä metsäpolulla. Nuotiopaikan äänet kaikuivat puiden takaa.
”Ei mennä kauas”, Nette vilkaisi meitä huolestuneena olkansa yli, ”jos tulee pimeetä.”
”Älä huoli, osaan nää maastot kuin omat taskuni”, Salma tirskahti, ”mutta mä tarviin kyllä hyttysmyrkkyä, joten kierretään vaan pieni lenkki.”
Me käveltiin mustikanvarpujen välissä ja kuunneltiin hiljaa Liekkijärven juhannusta. Jostain kaukaa kuului mopojen pörinä ja tanssilavan suunnaalta kaikui Olavi Virran Hopeinen Kuu.
Mitäköhän tämä juhannusyö vielä toisi mukanaan?
|
|
|
|
Post by Inkeri on Jul 14, 2016 20:47:46 GMT 2
Tähän asti mä olin ollut Seppeleen väen hehkutuksen ja hypen kohteena kahden kuukauden ajan olleeseen juhannusreissuun tosi pettynyt. Yks, mä olin saanut hevoseksi Loeken. Siis tylsempää ponia sai hakea, ja mä olin saanut sen ihan vaan koska en ollut vaivautunut lukemaan Annen rustaamaa viiden kilometrin pituista ilmoittautumisläpyskää ennen kuin olin iloissani heittänyt Siirin hevostoiveeksi. Ei omia hoitohevosia – aha. Kun olin istunut kirjavan ruunan ravissa jossain metikössä keskellä-ei-mitään ja miettinyt, oliko mun alla hevonen vai kameli, olisi Pekka Pouta voinut ennustaa mun naamasta vuosisadan ukkosmyräkkää.
Kaks, hyttyset. Mä olin viimeiset kolme vuotta vältellyt maailman tappiin asti juhannuksen ihkuihania juhannussaunamakkaraSUAMImökkireissuja porukoiden kanssa sen ääliömäisen inhottavan hyönteiskunnan osan takia. Vaikka olin tällä kertaa varautunut taisteluun mielestäni ihan asiaankuuluvasti pöllimällä Robertin varastoista Harryn ”supertehokasta” ja ihan kuolemalta haissutta ötökkämyrkkyä, ainoa, joka musta pysyi tavallista kauempana, oli Andrei.
Kolme, mökkijaot. Vaikka mä nyt en sinänsä sorsinut Seppeleen porukasta ketään, olisin ehkä vähän mieluummin yöpynyt siinä toisessa, bilemökiksi Miksun toimesta ristityssä hökkelissä kuin meidän antibilemestassa ponityttöjengin hihityksen ympäröimänä. Vaikka olin räpytellyt Kristerille ripsiä ahkerasti ja tarjoutunut toimimaan ilmaiseksi Kasperin kesälomasijaisena, en ollut saanut elintasomahaisen miehen päätä kääntymään jakojen uudistamisen suhteen sitten millään. Jupisten olin istunut nuotiopaikalle Robertin ja Cellan väliin ajatellen kolmesataasivuisen reklamaation laatimista Annelle heti kotiin palattuamme.
Tanssilavalla käyminenkin oli ollut ihan lame, sillä oletettavasti meidän porukalle alkoholi oli ehdottoman pannassa. Kamoon, kuka nyt osasi tanssia ilman veressä virtaavia promilleja – ja Tuulia, mä en nyt puhu susta: kaikki tietää, miten usein sä käyt Liekkijärven lavalla. Kaiken lisäksi Andrei ei joko sen konkkajalasta tai Hartsan ötökkämyrkystä johtuen ollut suostunut ottamaan askeltakaan vaan katosi heti tilaisuuden nähdessään jonnekin. Jälleen kerran mä olin mennyt räpyttelemään Kristerille ripsiä aikaisempaa mökille lähtöä vaatien. Jälleen kerran mun tuleva reklamaatio oli saanut yhden kohdan lisää.
Kun me sitten istuttiin porukalla taas nuotion ääressä, kärvennettiin vaahtokarkkeja ja Jutta, Salma sekä Nette lähtivät ratsastamaan, musta tuntui, että saattaisin kuolla tylsyyteen, mikäli yö ei toisi mukanaan edes pikkiriikkistä jännitysnäytelmää. Voisiko ratsastusporukka esim eksyä? Tai joutua murhatuksi?
”Ei kukaan olis sattunut tyyliin näkemään virvatulia? Musta tuntuu, että näin juhannuksena nää vaahtokarkitkin ruskettuis sellasessa paremmin”, huokaisin ja nostin makkaratikun ylös grillistä. Karkki oli tummunut pinnalta ihan liikaa. ”Joku Liekki-Eukon näkeminenkin kelpais. En mä jaksa vaan istua ja syödä!”
”Justhan me käytiin tanssimassa”, Wenla huomautti. ”Ja kyllä musta syöminenkin on kivaa!”
”Sun onneksi Pirre ei kuullut tota. Se varmaan käskis sua vaihtamaan Gitan Kössiin ennen kuin poniparka menee pilalle liiasta painosta”, sanoin saaden Wenun tyrskähtämään.
Mä niin ihmettelin, miten kellään muulla ei muka ollut tylsää, tai ainakaan kukaan ei myöntänyt sitä ääneen. Tuskin Cellan loputtomat papatukset siitä, kuinka tulomatkalla Huiskan suuhun eksyneet ainakin seitsemän kukkaa olivat takuuvarmasti merkki jostain suuremman voiman läsnäolosta bla bla bla, olivat kaikista niin kiinnostavia, että niitä jaksoi kuunnella läpi yön. Heiluttelin jalkoja vasten puista penkkiä kärsimättömän oloisena mussuttaen palanutta vaahtokarkkia. Tässäkö mun juhannus nyt oli? Tämänkö takia me oltiin kaikki kiherretty innosta enemmän kuin Siiri laitumelle päästessään?
”Inksu, sun pitäis keskittyä tunnelmaan!” Fiia muistutti ja alkoi saarnata tulesta sinkoilevista kipinöistä ja laineiden liplatuksesta, enkä mä ollut enää varma, oliko se Cellan kukkahössötys sittenkään ollut niin paha.
”Joo tosi kivaa hei. Miks Seppeleessä tapahtuu aina jotain, muttei koskaan silloin, kun sitä eniten kaipa—”
Yhtäkkiä vanhan navetan suunnalta kuului jäätävä rysähdys. Kuulosti ihan siltä kuin joku vanha rakennus olisi romahtanut lahouttaan tai kymmenen puuta olisi kaatunut samanaikaisesti keskellä metsää. Anni kirkaisi korviaraastavasti ja Wenla liittyi sopraanokuoroon tapansa mukaan hieman viiveellä. Krister ja Cella sen sijaan ponkaisivat salamannopeasti ylös valmiina selvittämään, mikä tähän aikaan yöstä piti sellaista ääntä.
”Pärjään ihan hyvin yksinkin”, Krister ilmoitti ja pörhisti rintamustaan. ”Siellä on varmaan vaan joku eksynyt rusakko.”
”Entä jos se onkin karhu?” Tuulia henkäisi.
”Ei täällä ole karh—”
”MÄ NIIN SANOIN ALLULLE, ETTÄ SEN PITÄIS PYSYÄ KILTISTI KOTONA!! NYT SE IDIOOTTI SAI VARMAAN SEINÄN KAADETTUA TOSTA NAVETASTA!” Cella kiihkoili, tönäisi maskuliini-Kristerin tieltään ja lähti päättäväisesti askeltamaan kohti punaista, tosiaan parhaat päivänsä nähnyttä rakennusta. Mä virnistin ja lähdin kipittämään blondin perässä – lopulta seuraan liittyi koko lössi. Seppeleläiset kun eivät tosiaan draamanjanon puutteesta olleet tunnettuja.
Cellan odotusten vastaisesti yhtään seinää ei näyttänyt olevan kaatuneena, kun me kierrettiin pientä, ehkä neljän lehmän navettaa ympäri. Sen seinien ruosteenpunainen maali oli rapistunut melko pahasti, ja mitä ilmeisimmin paikkaa ei ollut käytetty tarkoitukseensa vuosikymmeniin.
”Kuten näette, täällä ei ole yhtään mitään pelättävää. Rusakko se oli”, Krister huokaili, kun mä tutkin, oliko navetan ovi ruostunut jumiin. Koska yrittänyttä ei laiteta, vetäisin kahvasta sellaisella raivolla, että ehkä mun ei tarvitsisikaan purkaa vihaani reklamaatioon.
”Inkeri, ei”, Krister yritti, mutta apuun rientäneet Cella ja Mikaela vastasivat sille päättäväisesti mun puolesta:
”Krister, kyllä.”
Ruostuneet saranat meinasivat lähteä paikoiltaan, kun lahonnut, harmaa ovi läimähti auki. Me löysimme itsemme pian maasta istumasta nätissä kasassa – Miksu alimmaisena – päästämässä epäuskoisia henkäyksiä.
”Se aukes!!” Cella kiekaisi ja hoputti mua nousemaan ylös. Kai se edelleen kelasi, että Allu piti läävässä majaansa.
Navetassa haisi mädältä ja tunkkaiselta, siis paljon mädemmältä ja tunkkaisemmalta kuin navetoissa yleensä, ja mä taisin siinä kohtaa kiittää luojaa Kasperista, joka omallaan toiminnallaan piti mallikkaasti huolta Seppeleen sisäilman raikkaudesta. Pitelin nenästäni kiinni Annin yrittessä etsiä jotain valokatkaisijan tapaista, kunnes joku muistutti, että tilaa oli varmaan viimeksi käytetty suunnilleen viisikymmentä vuotta ennen sähkön keksimistä. Clara tarttui mua kädestä vaelleskellessamme ympäriinsä – sitä tuntui pelottavan semisti. Mä taas kelasin, mitä kaikkea ratsastusretkelle lähtenyt kolmikko tällä hetkellä missasikaan.
Koko lauman päät kääntyivät kuin pienillä varpusilla, kun eräästä vanhasta karsinasta alkoi kuulua heinien rapinaa. Krister yritti taas rauhoitella meitä keksimällä typeriä luonnollisia selityksiä hiiristä ja rotista, mutta mä, Clara mun käsipuolessa, Cella, Anni ja Miksu kiidettiin jälleen viivana etsimään jotain mielenkiintoisempaa juttua kerrottavaksi jälkipolville. Löysimme vanhat kottikärryt täynnä heinää, joita hattaratukkaisin meistä alkoi vauhdilla penkoa.
Eikä aikaakaan, kun kasasta nousi esiin pää. Pöllämystynyt miehen pää.
Clara kirkaisi ja juoksi vauhdilla karkuun.
”Toi on se mies, joka tuli meitä Andrein kanssa ojassa vastaan!! Miten hitossa sä tänne eksyit, kun ovetkin oli kiinni???” Miksu päivitteli, ja me Cellan kanssa raivattiin saman tien itsellemme aitiopaikat pällistelemään löytynyttä nähtävyyttä eturivistä.
”ARTSI???” rääkäisy karkasi kuorossa molempien huulilta.
|
|
Andrei
Uusi ihmettelijä
Posts: 15 
Hoitoheppa: Rotta
|
Post by Andrei on Jul 26, 2016 11:40:07 GMT 2
Olisiko se voinut olla missään universumissa mahdollista, että mä olisin selviytynyt juhannuksesta ilman alkoholia. Varsinkaan juhannuksesta, jonka päädyin jostain hemmetin kierosta syystä ilmoittautumaan juhannusreissulle Seppeleläisten kanssa. Ei siinä, että näissä tytöissä tai pojissa olisi ollut jotain vikaa, musta ei vaan tunnuttu pitävän. Siihen Miksu oli keksinyt pelastuksen ja räkäisin pahan maun suustani, ennen kuin seurasin tyttöjä vanhaan navettaan, kun sieltä kuului epämääräisiä kiljahduksia ja se pieni vaalea tyttö sinkaisi ulos navetasta vauhdilla.
- En mnäh tiedä mitä täällä, kuului tyttöjen takaa mongertava ääni ja kolahdus. Se mies ojensi kätensä ottaakseen tukea Inskusta, jolloin mä asetin ystävälliesti Robertin sivuun ja nappasin tuntematonta äijää riveleistä kiinni.
- Andrei lopeta heti! Inkeri reagoi ensimmäisenä.
- Äläs äläs äläs nyt äijä hei.... aloitti mun käsissä roikkuva mies ja mä kiristin otettani.
- Sä näytitkin tutulta, Artsihan se siinä, mä virnistin.
- Ei s*atana sinä, se räkäisi mun naamalle sössöttäessään jurrissa ja mä laskin jo illanvietoista tutuksi tulleen ukon.
- En mä odottanut sua täällä viehkeiden pikkutyttöjen keskellä, Artsi horjahti tyylikkäästi. - Tai no ei yllätä.
- Mä en oo kyllä ikinä kuullut Artsin puhuvan meistä noin kauniisti, Cella aloitti.
- Toi oli aika kauniisti sanottu, Miksu totesi, mutta hieraisi niskaansa vaivautuneena. Ymmärsin kyllä miksi. Insku roikkui edelleen meikäläisen käsivarressa, kun olisi oikeasti voinut tehdä asialle jotain jos olisin päättänyt lyödä.
- Hei mähän tunnen sut jostain... Artsin harhaileva sormi heilui kohti Miksua, joten mä nappasin sitä niskasta kiinni ja lähdin taluttamaan ulos navetasta.
- Täähän on tuttua, Artsi virnuili kun mä päästin siitä pihamaalla irti ja se horjahti eteenpäin muutaman askeleen.
Silloin Krister oli ehtinyt hölkätä jo navetasta ulos pihalle ja mun ja meidän kutsumattoman vieraan väliin. Kaikki olivat kerääntyneet pihall lähemmäs tai kauemmas Artsista, tai musta, ja kuikuilivat ympärilleen uteliaana. Artsi vilkaisi mua vielä vittumaisella ilmeellä, mutta Krister laski käden humalaisen miehen olalle ja yritti löytää miehen silmiä jostain.
- Täällä on nyt Artsi noita alaikäisiä, että sun ois ehkä hyvä palata Artsilaan tasaamaan tota oloa, Krister yritti puhua rauhallisesti.
- Tällä kertaa mä kyllä lyön sut, Artsi uhitteli meikäläiselle Kristerin olan yli ja mä virnistin.
- Ei jeesus, Insku pudisteli päätään.
- Ei Andrei tappele, Miksu totesi sen vierellä.
- Ja mistä sä oot niin varma, Inkeri mulkaisi Miksua, samoin Cella ja Anni katsahtivat epäilevästi Mikaelaa, kun Artsi lähetteli hattarapäälle vinkkauksen, joka sai naiselle ällötyksenväreitä. Sitten se keksi mulkoilla Kristeriä vihaisesti silmästä silmään ja heristi miehelle nyrkkiä.
Mä silti tiesin paikkani ja se paikka oli nyt väistää ja antaa Kristerin vastuuohjaajana hoitaa ongelman pois. Kun Artsi oli rauhoittunut ja me odotettiin, kaikki että humalainen seikkailija tultaisiin hakemaan kotiin, oli tytöt jo rentoutuneet ja rupattelivat nuotion äärellä hiljaiseen ääneen.
- Mitä sä ees teet täällä? Fiia tuntui nauravan Artsille, joka seisoi rauhoittuneena, mutta selkeästi tuohtuneena Kristerin vieressä.
- No siis, se virsniti. - Kaikki alkoi sellasesta blondista jonka kanssa mä satuin viettämään iltaa, hemaseva takapuoli, ja sitten se halusi... Artsi aloitti virnuillen Fiialle ja mä tunsin inhotuksen väreet selässäni.
- Hyi en halua edes tietää, punahiuksinen irvisti ja muut tytöt kikattelivat taustalla.
Sitten Artsi tultiin hakemaan ja tilanne tuntui rauhoittuvan aavistuksen. Kaikki edelleen liikehtivät levottomana ympäriinsä, mutta Krister tuntui olevan tapahtuneesta edelleen hieman ärsyyntynyt. Kaikki nostivat kuitenkin katseensa ystävällisesti miehen suuntaan ja Krister taisi olla ihan loppu kaiken sähligin jälkeen, koska se hieraisi niskaansa ja huokaisi syvään.
- Eiköhän me sitten vedäydytä mökkeihin nyt nukkumaan, se totesi.
- Voi paska, Inkerin suusta lipsahti.
- Sun ilta ei ole vielä loppunut, mä kuiskasin tytön korvaan, ennen kuin valuin muiden perässä kohti niin kutsuttua bilemökkiä Robertin rinnalle ja taputin retken ainutta tosiäijää selkään.
- Sun tehtävä on sitten tänä iltana pitää huolta että meidän mökin tytöt viihtyy, mulla on vielä tekemistä, totesin Robertille joka käänsi muhun järkyttyneen katseen.
Tosiaan niin oli, sillä mä lipesin paikalta mökkien taakse, ennen kuin kukaan ehti huomata. Vaikka Miksu olikin erittäin viehkeää seuraa, mä tiesin naapurimökissä blondin jonka kanssa halusin viettää hetken kahta kauheammin. Mökin takana tupakoidessa mulla putkahti mieleen Anni ja Cella, muiden siviilisääty oli jäänyt tuntemattomaksi, jotka jättivät pirullisesti miehensä viettämään juhannusta yksin. Onneksi asia oli aina korjattavissa. Sitä virnuilin, ennen kuin siirryin bilemökin puolelta nunnaluostariin (niinkuin Insku oli sen nimennyt kun olin Mikaelan kanssa matkailun jälkeen liittynyt hänen suojeliakseen, kun neiti kävi pissalla). Tai no kurkistin ovesta, etten yllättäisi pikkutyttöjä vähissä pukeissa ja joutuisi vankilaan.
- Nyt mäkö kerron...?
- Eiku nyt on Wenlan vuoro..
- En mä oo missään kauhutarinoissa kauhean hyvä. Kaikki on ihan samanlaisia, ne alkaa rauhallisesti, mutta yhtäkkiä sit tulee myrsky ja jotkut lapset näkee pihalla jonkun epäilyttävän miehen. Sitten se onkin yhtäkkiä sisällä ja kaikki juoksee kiljuen karkuun ja tilannetta kuvaillaan: Askeleet olivat kiireiset ja kopisivat puulattiaa vasten uhkaavasti. Kaikki odottivat suljetussa vessassa pelokkaasti, odottaen ja sitten joku koputti....
- Ihan tylsää Wenla, pilaat koko jutun kun.... *KOP KOP KOP*
Voisin vannoa että ne tytöt, valkoisena kun lakanat, kääntyivät mökin ovelle päin katsomaan jyrähtävän kovaa koputusta. Fiia liikahti sisällä aavistuksen, kauemmas ovesta, mutta muuten jokainen tyttö istui paikallaan hengittämättä.
- Mä haluan lähteä kotiin nyt, blondin pienen tytön suusta karkasi ja kyyneleet kohosivat paran silmiin.
- Koputus oli pelottava, eikä kukaan tytöistä uskaltanut tehdä mitään. Uhkaavat askeleet olivat pysähtyneet ja he odottivat, odottivat kuka heistä olisi vuorossa ensimmäisenä ja kuinka moni pääsisi kotiin vanhempiensa luokse ehjänä. Sitten ovi aukesi räjähtävällä voimalla...
Ja siis ovi aukeni. Paljon kiljumista.
- Ja sisään astui se pelottava paha mies, joka tuli varastamaan yhten tytöistä iltapalakseen, kaikki tytöt hiljenivät järkytyksestä kun tajusivat kuka astui sisään.
- Tai tuli hakemaan tyttöä iltapalalle, ei juhannusta ilman treffejä ja ne ois järjestetty tälle kyseiselle neidille tonne laiturille. Äkkiä vaan ennen kun meidän kynttilä päättää ottaa jalat alleen tuulen mukana ja sytyttää koko Liekkijärven tuleen.
Inkeri katsoi mua hetken tosi oudosti, mutta nousi sitten ylös mökin lattialta, muiden vielä tasapainottaessaan sykettä.
- Oli sit niinku ihan pakko pelästyttää, eikä me käydä missään treffeillä, Inkeri aloitti heti nakuttamisen, mutta vilkaisi samalla muita tyttöjä epävarmasti. Ymmärsin, juorut kulkivat tallissa kulovalkean tavoin.
- Olihan se, kun juuri sopivasti pääsitte tunnelmaan, nauroin ja Inkerin ohittaessa mut ovella mä tarrasin sen takapuolesta kiinni ja toivotin muille tytöille hyvät yöt ja suljin oven perässäni.
|
|
|
|
Post by Salma on Aug 5, 2016 16:57:53 GMT 2
Öisen hämärtyvässä metsässä oli miljoonittain hyttysiä. Kiemurteleva polku, jota ratsastimme Jutan ja Neten kanssa, oli niin kapea, että jouduimme suojaamaan toisella kädellä päätä raskaana roikkuvilta oksilta ja huitomaan toisella hyttysiä pois. Onneksi Ruusu, Gitta ja Venna olivat meidän laillamme vihkiytyneet juhlalliseen juhannustunnelmaan, niin kauniissa possujunassa ne kulkivat metsäpolkua pitkin. Minun olisi melkein tehnyt mieli ratsastaa Seppeleen päärakennuksen ikkunan alle esittelemään Kasperille ja nukkuvalle Annelle ponikatrasta, joka tuskin koskaan oli kulkenut niin sävyisästi rauhallisin alkeistuntiaskelin.
Prikulleen juuri, sitä mitä olin toivonut. Kuin joku olisi lukenut ajatukseni.
”Mihin tää polku vie?” Jutta puhisi takanani, kun kärjessä oleva Ruusu kääntyi vielä pienemmälle polulle puunrunkojen väliin. Hämärässä kuului vain oksien raksahtelu, kun ne katkeilivat hevosten kavioiden alla. Linnut olivat jo pistäneet päänsä siiven alle tai lehahtaneet syvemmälle metsään sirkuttamaan.
”Tästä pääsee kiertämään vielä tanssilavan kautta”, huikkasin olkani ylitse. Jutta päästi hämmentyneen huudahduksen.
”Mä luulin että me ollaan ihan eri suunnassa!”
”Niin mäkin”, Neten uninen ääni kuului viimeisenä Vennan selästä. Käännyin katsomaan hänen porkkanatukkaansa, joka loisti yössäkin kirkkaana kypärän alta. Pian pitäisi kääntyä takaisin, ettei Nette nukahtaisi satulaan. Hän puristi kyllä ylpeästi ohjia nyrkeissään, mutta arvelin näkeväni, miten silmäluomet lupsahtelivat salakavalasti kun hän ajatteli ettemme katsoneet.
Tulimme isommalle tielle, jonka toisella puolella ojan takana pelto leveni joka suuntaan. Taivaanrantaa kohti painuva aurinko sai sen raskaat lyhteet hehkumaan kultaisina. Oikealta, mutkan takaa, kaikui yhä ilmassa väräjäviä säveliä.
”Ne soittaa tosi pitkään”, Nette ihmetteli.
”Kierretään tanssilattian kautta, sieltä pääsee isompaa tietä takaisin mökeille”, ehdotin.
Ehdimme ratsastaa vain vähän matkaa, kun pellon yli käveli erikoinen seurue.
Toisella naisista lyhyt vaalea polkkatukka, jonka malli oli haettu suoraan Charlien enkeleistä, toisella pitkät loivat kiharat. Kummankin neitseellisen valkeat kesämekot liimautuivat polviin, kun he koikkelehtivat viljapellon poikki kädet levällään. Toinen heistä oli tehnyt kukkaseppeleen, mutta se oli kai liian suuri hänen päähänsä, koska hän roikotti sitä paraikaa kädessään vihreänä ja punakeltaisena väriloistona. Hänen olkapäällään roikkui turkoosi, pullottava kangaskassi.
Kun pienet joukkiomme huomasivat toisensa, molemmat pysähtyivät. Ruusu nosti päätään ja haisteli viilenevää yöilmaa välissämme. Se näytti ihmettelevän, mitä kummaa vieraat ihmiset tekivät pellolta nousevan sumun keskellä.
”Makeet mopot!” Toinen nainen lopulta huudahti rikkoen lumouksen väliltämme.
Hujauksessa he olivat harpanneet pellon poikki ja nousseet ojassa kasvavan ruovikkoisen kasvillisuuden poikki hiekkatielle. Polkkatukkainen raaputti paljasta säärtään, jota terävä heinä oli raapaissut.
”Me etsitään sellasta paikkaa ku Artsin ravitalli”, hän sanoi.
”Oikeesti?!” Jutta päästi epäuskoisen hirnahduksen. ”Mitä ihmeessä te Artsilassa teette?”
”Meillä on Artsille lahja”, toinen sanoi tärkeän näköisenä.
”Mistä te tunnette sen?” Minun oli vaikea uskoa, että pellon poikki kompastelleet pitkäsääriset hahmot olisivat Artsin perinteisiä tallilikkoja.
”Se on meidän, hmm, vakiasiakas töistä”, polkkatukka sanoi.
”Me kyllä tiedetään missä Artsila on”, kiirehdin sanomaan.
"Niin me arveltiin noista hepoista."
Jätin sanomatta, että nämä tuskin olivat Artsin perinteisimpiä ravihelmiä.
”Voitteks te sitten näyttää tietä? Mä oon Nanna, ja toi on Emilia.”
Nanna ja Emilia olivat niin pitkiä, että meidän tuskin tarvitsi kumartua voidaksemme puhua heille hevosten selästä. He eivät suostuneet kertomaan, mitä Artsi saisi heiltä lahjaksi, Nanna vain puristi kangaskassia kylkeään vasten ja heitti meille tietäväisen virnistyksen.
”Missä te ootte töissä?” Nette kysyi, kun olimme ratsastaneet melkein tanssilavalle asti.
”Me ollaan tuolla… yhdessä ravintolassa vaan”, Emilia sanoi vilkaisten syrjäkarein Nannaa.
”Mä en tiennytkään, että Artsi on niin fiini että se kävis ravintoloissa syömässä”, hymähdin. Jutta naurahti.
”Voiton jälkeen Artsi varmaan muuttuu henkiseksi miljonääriksi saman tien.”
”Joo. Henkiseksi miljonääriksi mäkin sitä kyllä kutsuisin”, Nanna ennätti sanoa, ennen kuin Emilia töytäisi häntä kylkeen.
Tanssilavan kohdalla erkanimme. Minä, joka olin käynyt Artsilassa useimmin, neuvoin heille metsän läpi oikaisevan reitin ja vilkutin perään, kun he katosivat puiden väliin.
”Mitähän ne meinaa antaa Artsille?” Jutta pohdiskeli, kun käänsimme hevoset mökkiä kohti. Kohautin olkiani.
”Ravataanko?” Neten uninen ääni kuului takaamme. ”Päästäis pian kotiin.”
Siirsimme hevoset raviin ja lähdimme humputtelemaan kohti jossakin pimeyden keskellä siintäviä mökkejä.
|
|
|
|
Post by Wilma on Aug 10, 2016 11:34:56 GMT 2
"No mut hei, ootteko kuullu tarinan punasilmäisestä miehestä?"
"Aika lame, mut entäs sit se juttu siitä murhasta seppeleen vintillä?"
"Kaikkihan ton jo on kuullu! Mut entäs sit tää..."
Innokas kummitusjuttujen kerronta keskeytyi yhtäkkiä, kun ulkoa alkoi kuulua kavioiden kopinaa. Ääni voimistui voimistumistaan, se kuului selkeästi yön sametinpehmeässä hiljaisuudessa, jonka tosin rikkoivat seppeleläisten meluaminen ja nauraminen. Jätin tytöt kertoilemaan juttujaan ja livahdin ulos yöllisiä seikkailijoita vastaan.
"Jaahas, missä te ootte viipyneet? Ootteko ollut jollain huviretkellä, ja ilman mua?" lausahdin Salmalle joka para-aikaa laskeutui alas ratsunsa selästä. Virnistin kuitenkin perään iloisesti.
"Käytiin vähän maastoilemassa", hymähti Jutta.
Kolmikko lähti taluttamaan ratsujaan aitauksille ja minä seurasin heidän mukanaan. Kävelin verkkaalleen Vennaa taluttavan Neten vierellä, jonka silmät lupsahtelivat jo uhkaavasti. Mua sen sijaan ei väsyttänyt tippaakaan, oikeastaan olin vain pirteämpi kuin aiemmin päivällä. (Tosin syynä saattoi ehkä olla se, että mä olin juonut melkein puolet Kristerin kahvitermarista. Vaikken mä edes pitänyt kahvista.)
Kun me Salman ja Neten kanssa olimme saapuneet mökkiimme, oli meitä vastassa hysteerinen tyttöjoukko. Claran silmät punoittivat, hän näytti siltä että olisi juuri itkenyt.
"Mitä täällä tapahtuu?" ensimmäisenä suunsa auki saanut Salma kysyi.
"Tuolla ulkona on joku!" Clara nyyhkäisi.
"Häh? Siis miten niin?"
"Ikkunan alla kuului askelia", Fiia sanoi ja osoitti ikkunaa, "ja Tuulia näki kun joku vilahti kulman taakse ulkona kun Tuide tuli meidän mökkiin."
"Ettei vaan ois ollut tyyliin Mikaela ja Cella? Niiden mielestä se voisi olla hauskaa pelotella meitä", Salma ehdotti fiksuna.
"En mä tiedä... Ne askeleet kuulosti aika raskailta ja pitkiltä, Miksun ja Cepan askeleet on lyhyitä ja paljon kevyempiä", sanoi Wenla epävarmasti. Juuri silloin mökin ovi avautui ja sisään kurkkasi hattarainen hiuspilvi.
"Mitä te täällä nuohoatte? Tulkaa meidän mökkiin, meil on bileet käynnissä!" Mikaela huikkasi iloisesti. Hän kurtisti kulmiaan nähdessään vakavat ilmeemme. "Mitä nyt? Onko joku kuollu kun ootte noin vakavia?"
"Tuolla ulkona liikkuu joku", kuiskasi Nette.
"Jaa? Pöljät, kaikkihan täällä pihalla ramppaa ja juoksee! Joko se oli joku sebeläinen tai sitten joku peura tai muu metsänelävä", Mikaela naurahti kevyeen tapaansa. Sitten ovi avautui uudestaan, ja Cellan vaalea pehko kurkkasi oviaukosta.
"Miksu mitä sä kuppaat? Kaikki Kristerin ohi salakuljetetut kaljat on kohta jo juotu!" Cella huikkasi ja asteli kokonaan sisään ovesta. "Mitä nyt? Miks te ootte kuin jotkuu hautajaisista karanneet?"
"Näitten mielestä tuolla ulkona liikkuu joku, mut mun mielestä se on vaan..." Mikaela ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun ulkoa kuului raskaita ja pitkiä askeleita. Kaikki kuuntelivat hiiskumatta. Kun katsoin ikkunaa, näin sen ohi vilahtavan jonkin salaperäisen hahmon.
"Se on totta", kuiskasin jännityksestä innostuneena, "tuolla on tosiaan joku! Mä näin sen ikkunasta!"
Kaikki tuijottivat tyrmistyneenä ikkunaan. Clara ja Nette nyyhkyttivät hiljaa lattialla istuen.
"Mä ehdotan että tehdään tutkimuspartio! Ketkä lähtee mukaan?" hihkaisin innoissani. Mua ei pelottanut yhtään, vaan hiukan iloisesti jännitti tämä seikkailun alku.
Loppujenlopuksi tutkimusseurueeseemme ilmoittautui mun lisäkseni Tuulia, Cella, Mikaela ja Anni. Päätimme lähteä matkaan ratsain. Emme edes tarkalleen tienneet mitä etsimme ja minne menisimme, mutta tämä yöllinen seikkailuratsastus oli niin mahtava ajatus, että ei olisi hirveän suuri menetys, vaikkemme yön hiipparia löytäisikään. Yöllisessä metsässä vallitsi jännittävä tunnelma. Harmiksemme metsä oli myös täynnä hyttysiä, ja itikan ininä häiritsi keskittymistäni.
Olimme kulkeneet jo puolisentuntia iloisesti naureskellen ja rupatellen, kunnes Anni mun edessäni huokaisi.
"Ei tästä kyl tuu yhtään mitään, tää on vaan päämäärätöntä hakemista. Ihan yhtä hyvin me voitais hakea just sitä tiettyä neulaa kaikista Suomen heinäsuovista", hän sanoi. "Mitä jos me vaan palattaisiin mökeille ja tutkittaisiin siellä, jos sieltä löytyisi vaikka jotain jälkiä?"
Mun leukani loksahti sijoiltaan, miten emme olleetkaan tajunneet aloittaa itse paikan päältä. Tein itselleni henkisen facepalmin ja käänsin Tirkun muiden mukana takaisin tulosuuntaan. Yöllinen metsä kihisi jännityksestä, tästä tulisi vielä mielenkiintoinen yö…
|
|
|
|
Post by Tuulia on Aug 10, 2016 21:40:23 GMT 2
Istuin Frankin paljaassa selässä ja kokosin sen ohjia kääntääkseni sen ympäri. Wilma, Cella, Miksu ja Anni ratsastivat edelläni ja hekin käänsivät ratsujaan takaisin mökkejä kohti.
"Tultiinkohan me tuolta?" Miksu mietti osoittaen yhtä puskaa niistä kaikista samanlaisista.
"Eiköhän me", Wilma sanoi päättäväisesti. "Me ollaan menty aika siksakkia, että mökeille ei pitäisi olla pitkä matka."
"Mehän lähettiin Wilman mökin takaata kohti Pihlaniemeä, ja me ollaankin jo aika lähellä niemeä. Että ympärillä on vaan rantaa, tie, kalliot ja mökki, metsä ei kauaa jatku", selitin. "En kyllä edes nähnyt kuin vilauksen, että ties minne se jo ehti loikkia", totesin lopuksi.
"Niin, mutta ainakaan mökin takana se ei enää ollut", Wilma sanoi. "Siitä oon varma."
"No mutta lähetään tonne suuntaan, mun mielest mökki on siellä", Anni osoitti.
"Toivottavasti on, mulla on suuntavaisto mennyt sekasin ja tämmöstä mettää täs Pihlaniemes on paljon", sanoin haukotellen makoisasti perään. Miten ihana olisikaan ollut ratsastaa kotipihaan ja kellahtaa sänkyyn nukkumaan, mutta nyt pitäisi selvittää tämä mysteeri. Vaikka kello oli yli kaksi yöllä ja autingonnousu oli lähempänä meitä kuin lasku.
"Miks musta tuntuu et me ei tultu täältä", Cella sanoi. "Miks me ridataan jossaa pimees metäs kun vois olla mökis bilettääs", tyttö jatkoi. Se oli vissiin vähän ehtinyt jo biletellä, kuten Miksukin, sen verran niillä oli suuntavaisto hukassa.
"Hei ton kiven mä tunnistan!" huikkasin yllättäen itsenikin. "Tästä on kivenheitto meille", kerroin. "Me ollaa aika taitavasti menty mettää Pihlaniemeen asti. No, onneksi tähän mettään on mahdoton eksyä. Mut miten meitin matkan varrelle ei osunu rantaa eikä tietä?" ihmettelin.
"No koitettaskoo lähtä sinne mökeille vaan", Miksu pyysi. "Mä en ainakaa haluu enää törmää yhteenkää Arsii enkä muuhunkaa", hattarapää jatkoi.
"Haha, Artsila on iihan toisella suunnalla", naurahdin.
"Ja se taitaa olla niin jurrissa ettei pääse enää ees jaloilleen", Wilma jatkoi.
"Mennäänpäs tästä ihan vaan eteenpäin vielä nii me tyylii törmätää meitin liiteriin", sanoin päättäväisesti ja ratsastin koko joukkion eteen. Frankin askel oli väsynyt ja hidas - ei mikään ihme, tuntuponskin työsoppariin kun ei kuulunut kovin usein toistuvaa ratsastusta kello kahdelta yöllä.
Pian metsä harveni ja yön valo pääsi tunkeutumaan meidänkin silmiin. Muutaman puun takana siinsi mun kotitalo, luhtiaitta ja puuliiteri.
"Hei ei me voia toisten pihhaan mennä", Cella kailotti joukon hänniltä.
"Shh Cella, tää on mun koti! Mennääs hissun kissun, tai Aleu alkaa ulvomaan", supisin. Ratsastimme puuliiterin sivusta ja kaarsin kellarin edestä pihatielle. Näin kaukana tarhassa sumun keskellä nukkuvat hevosemme ja ajattelin sitä, miten ne ei ikinä saisi tietää öisistä salavieraista. Me jatkoimme matkaa tarhan aidan sivua kohti isompaa tietä, jolle käännyimme heti postilaatikkonakin toimivan maitolaiturimme jälkeen.
"Tätä tietä me tultiin mökeille ja käveltiin tanssilavalle ja takasin. Tää on hyvä tie, voidaan ravata!" huikkasin, ja annoin Frankille pohkeita. Hitaasti jättiruuna käynnistyi ja alkoi juoksemaan tasaista, liitävää raviansa.
Eipä aikaakaan, kun pääsimme perille. Pihalla oli vastassa hyvin huolestuneen näköinen Salma.
"Missä te oikeen viivyitte! Eiks teiän pitäny katsoa vaan lähimetsät, jos se tyyppi majailee siellä", nainen sanoi. "Me jo mietittiin kaikki kauhuskenaariot läpi!"
"Me ajauduttiin vaan vähän liian kauas, kun puita ja kiviä ei enää erottanu toisistaan", sanoin rauhallisesti ja valuin alas Frankin selästä. "Sit kun tunnistin paikan nii otin varman päälle ja menimme meille asti ja sieltä tietä takaisin", selvensin.
"Huh. Onneks tiiät tän Pihlaniemen metsät", Salma huokaisi. "Nyt pitää mennä mökkiin sanomaan, että löysitte tien takaisin. Ei oo sitä tyyppiä just nyt näkynyt", Salma jatkoi.
"Ja me kyl lähetää hei bilettää, frendit", Miksu sanoi läimäisten Cellaa toverillisesti olalle. He nappasivat Anninkin mukaansa ja veivät ratsunsa tarhaan. Niin mäkin ja Wilma teimme, mutta emme seuranneet kolmikkoa bilemökkiin. Oli mysteeri ratkaistavana.
Wilma ehti minua ennen mökkiin todistamaan Fiian ja Salman tilannepohdiskeluja. Minä kiinnitin ovella ekana huomion Claraan ja Netteen, jotka yhä kyhjöttivät nurkassa. Nette näytti jo puoliksi nukahtaneelta, eikä Clarallakaan kauaa pysyisi luomet yläällä. Wenla oli vissiin simahtanut jo, kun ei blondia muualla näkynyt - ainoastaan yksi iso peittomöykky yhden sängyn päällä.
"Hei tuolla se menee taas!" Fiia henkäisi osoittaen ikkunaa. "Nyt joku äkkiä perään!"
"Tuulia, mene sä, kun oot siinä ovella! Äkkiä!" Salma kuiskutti ja Wilmakin työnsi minua jo pihalle seuraten kuitenkin perässä. En voinut mitenkään uskoa, että juuri minut oli valittu. Enhän minä ollut mikään dramaattinen kauhutarinoiden ystävä, enkä todellakaan säntäämässä ekana joidenkin random tyyppien perään... Tunsin, kuinka pumppu alkoi hakkaamaan rinnassani tiuhemmin ja tiuhemmin, kun hipsin mahdollisimman nopeasti ja hiljaa mökin seinää. Näin puskan heilahtavan. Vilkaisin Wilmaa, mutta se oli jäänyt kauemmas. Miksi minut laitettiin tekemään tämä? Pelottiko kaikkia muita oikeasti vaan niin liikaa?!?
Hiivin eteenpäin ja taitoin puskasta oksan kerrallaan kaarelle, että näkisin edemmäs. Näin rotevan hahmon loikkaavan aika ison kiven ylitse. Kuka kumma se oli? Menin vain rohkeasti perään.. Hengitys hakkasi ja tunsin, miten jokainen ihokarva oli noussut pystyyn ja käsivarret oli niin kananlihalla, että kanatkin kalpenisivat rinnallani. Olin jo lähes kiven luona, kun oksa narahti jalkani alla.
"Kuka siellä hiipii", kuului vaimea karjahdus ja pää nousi ylös kiven takaa. Kasvot kääntyivät minua kohti.
"Sinä", henkäisin pysähtyen.
"Minä? Tuskin kysyisin itsestäni", tuo älähti turhautuneena.
Minua alkoi naurattaa.
"Mitä sä likka hihität", mörähti tämä mysteerimies.
"Siis me luultii et tääl menee joku murderi, kun joku hiipi pikkumökin ympärillä", naurahdin. "Wilma, tuu vaan tänne! Se oli vain Andrei!"
Siihen päättyi elämäni ensimmäinen ja oudoin keskustelu Andrein kanssa, kun mies selitti keränneensä juhannuskukkia Inkerille. Kuulemma mökin takana oli paljon kukkia.
"Se halusi välttämättä tehä seppeleen, ja tuolla se kyyhöttää laiturilla oottamassa että tuon lisää näitä", Andrei sanoi nostaen esiin käsissään olevat muutamat yön sulkemat juhannuskukkaset.
"Huh, no onneks ei sen kummempaa", Wilma henkäisi helpottuneena. "Vaan alahan kiirustaa sen juhannusheilas luo, ennenkun se teiän kynttilä sytyttää ne Inkerin yksinäiset kukkaset", Wilma naurahti. Andrein murahdus riitti meille vastaukseksi, ja hipsimme takaisin pikkumökille. Siellä saimme selittää Salmalle, Fiialle, Claralle ja Netelle, että kaikki oli vihdoin hyvin.
"Ohh, haluan jo nukkumaan", Nette haukotteli.
"Hyvää yötä", sanoin hänelle ja vilkutin sulkiessani pikkumökin oven. He saisivat jatkaa siellä yötänsä, odottaen että Inksu palaisi joskus riiultaan.
Minä käväisin bilemökin kuistilla heittämässä kengät vihdoin jalastani. Kuulin oven läpi tyttöjen naurun. Toivottavasti Kristerin korvatulpat oli tarpeeksi hyvin vaimentavat... Mä sipsuttelin tarhalle ja nakkasin Frankin riimuun vielä narun tuoden ruunan ulos tarhasta.
"Vielä hetken häiritsen yöunosiasi", suputin Frankille. "Pääset syömään ruohoa."
Talutin sen rantaan, missä istuin maahan laskien jalkani lepäämään viileään veteen. Frank mutusteli heiniä ja kukkia ja minä rapsutin sitä välillä korvan takaa tai silitin otsasta. Erotin sen pilkut hetki hetkeltä selkeämmin, kun valo kajasti voimakkaammin itäisen rannan metsien takaa. Auringonlaskun jälkeiset kauniit värit palasivat hiljalleen takaisin taivaalle - vaaleanpunaista, lilaa, jopa kullan oranssia ja keltaista. Ihailin niitä värejä miettien juhannusta, jona olin ratsastanut yhdellä Seben ihanimmista hevosista, tanssinut itseni hikeen Mikun kanssa (koska sehän oli tupsahtanut tansseihin seurakseni), jahdannut mysteerimiestä eksyen metsään ja nähden, miten sumun keskellä laiturilla Inksu ja Andrei vielä istuivat. No, antaa istua. Kun taivaanranta alkoi vaihtua kullan sävyyn, nousin ylös ja talutin Frankin tarhaan.
"Nyt saat nukkua. Hyvää yötä."
Itse taaperrin kohti bilemökkiä, ja toivoin, että Krister olisi jättänyt johonkin ylimääräset korvatulpat. En nimittäin pysyisi enää hereillä - halusin kaaduta alasänkyyni ja rullautua makuupussissani seinään kiinni, ettei mökin kattovalo tai pian nouseva auringonvalo häikäisisi silmiäni. Niine ajatuksineni avasin mökin oven, mökin, jossa bilettäjillä oli yhä valot päällä ja juhannuksen vietto huipussaan.
|
|
|
|
Post by Cella on Aug 19, 2016 12:35:33 GMT 2
Mä tunsin itseni ainakin 50 vuotta oikeaa ikääni vanhemmaksi, kun könysin itseni ja natisevat niveleni vihdoin ja viimein kapeaan (ihanaan!!) mökkisänkyyni. Mulla ei ollut aavistustakaan paljonko kello oli, koska oli juhannus ja koko ajan oli hämmentävän valoisaa, mutta mun valittavasta ruumiista päätellen se oli kyllä jo ajat sitten tikittänyt ohi mun nukkumaanmenoajan. Helpotus pisteli mun rasittunutta selkää ja pohkeita, ja mä huomasin vasta nyt, kuinka huono idea oli ollut laittaa uudet balleriinat illalla tanssilavalle – tykyttäviä vesikellomaisia rakkoja kun ei ollut syntynyt vain kantapäihin ja pikkuvarpaisiin, vaan myös kauniisti jalkaterien päälle. Taitaisi mennä roskiin ne kengät, ihan vain kostoksi.
Ilta oli ollut huikea. Toisin kuin moni varmaan luuli, ainoa känni missä mä olin ollut, oli sokerihumala kaikesta siitä vaahtokarkista, jota me oltiin Miksun kanssa kiskottu kilpaa, ja siitä limuboolista, johon olin upottanut itseni tanssilavan juhannusjuhlilla. Tanssilavalta mökeille saapumisesta tuntui olevan noin kolme viikkoa. Sen jälkeen me oltiin ehditty kertoa kauhutarinoita, löytää känninen Artsi navetasta (<3), katsoa kun Andrei melkein muutti Artsin artsimuusiksi, saalistaa kummallista hiippailijaa, eksyä metsään, ja lopulta vielä väsymyssekoilla ja hihitellä mökissä, kunnes Krister oli tullut silmäpussejaan painellen ärjäisemään kaikki hiljaiseksi.
Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta siis. Vaikka olinkin hukannut jussitaikoja varten kerätyt seitsemän kukkaa varmaan puoli yötä sitten, ja nyt mun tyynyn alla murjotti vain yksi nuupahtanut voikukka. No, jos ei unissa sen avulla unelmamiestä näkyisi, niin ehkä se ainakin pitäisi Artsin naaman mun alitajunnasta loitolla.
Viileä lakana ei ollut koskaan tuntunut ihoa vasten niin hyvältä kuin nyt, kun mä olin puolikuollut väsymyksestä. Ihan hiljaista ei vieläkään ollut – moni taisi olla edelleen hereillä – mutta se ei meikäläistä liikuttanut sitten yhtään. Kun mä nukahtaisin, mua ei saisi hereille mikään...
"Psst! Cella?" Miksun kuiskaus kiiri mun korviin lähimmästä sängystä. Mä päästin etäisesti tunnistettavan ynähdyksen vällyjeni alta.
"Mennäänkö vielä tarkistamaan hevoset?"
Mä kaduin syvästi sitä äskeistä ynähdystä, ja päätinkin nyt esittää, että se oli ollut jokin täydessä unessa olevan satunnainen äänne. Makasin aivan liikkumatta, jotta Miksu luulisi mun nukkuvan, ja jättäisi mut ehkä sitten rauhaan. Tekokuorsasinkin vähän.
Ilmeisesti mun näyttelemisessä oli parantamisen varaa.
"Cella mä tiiän että oot hereillä", Mikaelan pehmeä ääni kuului nyt lähempää, ja mä fyysisesti tunsin kuinka se painoi naamansa melkein kiinni mun naamaan. "Tuu, mennään nyt, ei mee kauaa!"
"Sä oot niin creepy", valitin avatessani silmät, ja katsoessani Miksua joka oli niin lähellä, että mä näin sen yksisilmäisenä kyklooppina.
"Tiiän", tyttö sanoi iloisesti, ja väisti kun mä könysin tuskaisesti ylös. "Mutta ei kai juhannusyönä nyt kukaan halua nukkua!"
Hevosten hahmot erottuivat selkeinä hämyisän valoisassa yössä, pienen usvan väreillessä niiden väliaikaisaitausten ympärillä taianomaisesti. Oli yllättävän viileää, ja mä olinkin ihan kananlihalla heti kun me astuttiin pois ovelta. Me ei kuitenkaan päästy kuin pari askelta hevosia kohti, kun me kuultiin, että ovi meidän takana ei ehtinyt sulkeutua jonkun astuessa sen väliin.
"Ettekö tekään saa unta?" väsyneen kuuloinen Jutta hipsi meidän perässä pihamaalle. Miksun "ei" ja mun katkera mutina sekoittuivat yhdeksi kyseenalaiseksi vastaukseksi, joka ilmeisesti brunetelle kelpasi, koska se tassutti meidän mukaan kohti hevostarhoja.
"On kyllä ollu melkonen juhannusreissu!" Jutta naurahti keskeyttäen lyhyen hiljaisuuden, joka oli syntynyt meidän etsiessä katseellamme leirihevosiamme. Huiska katsoi mua pienen välimatkan päästä ilmiselvällä 'voi ei, ei taas tuo' -ilmeellä, kun se varmaan pelkäsi mun raahaavan sen vielä yhdelle yölliselle seikkailulle. Mä hymyilin, ja koitin välittää suokkirouvalle telepaattisesti, että sillä ei ollut mitään hätää.
"No on!" Miksukin hymyili, ja rapsutteli Lassea joka oli tullut heti aidan luo moikkaamaan. Mikaela oli niitä ihmisiä, joihin eläimet vain kokivat vetoa vaikkeivät koko ihmistä tunteneet. "Paitsi tiiättekö, mikä tästä juhannuksesta vielä puuttuu?"
"No?"
"Yöuinti."
Mä suljin silmäni tuskaisesti, arvaten jo mikä oli edessä. Ikävä kyllä mä olin hyvin oikeassa.
Me oltiin laiturilla ja Miksu heitteli pyjamashortseja estottomasti päältään ennen kuin mä ehdin Huiskaa sanoa. Me epäröitiin Jutan kanssa muutama sekunti, mutta kiskaistiin mekin sitten turhat kledjut pois ja hypättiin järkyttävän viileään kesäkuiseen veteen.
"Jessus tää on niin tyhmää ja kivaa samaan aikaan", mä kalistelin hampaideni välistä, kun vesi huljui mun ihoa vasten. Se virkisti, se oli ainakin pakko myöntää.
"Jos me ollaan yhdet niistä tekstiteeveellä ilmoitettavista kahdeksasta juhannuksena hukkuneista, Krister naaraa meidät tuolta pohjasta ja manaa meidät henkiin ihan vaan että voi nirhata meidät uudestaan", Jutta hykersi, ja pyyhälsi muutaman vahvan rintauintivedon järvenselälle päin. Järvi näytti ihanalta yöllä. Kaukana vastarannalla kyti jonkun pienen juhannuskokon jäämät punahehkuisena hiilloksena, ja yksinäinen vesilintu seilasi tyynen veden poikki jättäen auramaisesti levenevät laineet peräänsä. Miksu huokaisi jotenkin liikuttuneesti, kaippa sekin arvosti näkymää.
"Tajusin just että meillä ei oo pyyhkeitä", Jutta tuumasi mun vierestä, johon oli vaivihkaa kellunut. Mä vilkaisin meidän taakse laiturille, kuin toivoen että meidän myttyyn jääneiden shortsien ja alusvaatteiden viereen olisi jotenkin mystisesti saattanut ilmaantua rapsakan lämpimiksi kuivatut froteepyyhkeet.
"Voi perkele", Miksun suusta pääsi, mutta enemmän huvittuneena kuin harmistuneena.
"No, sitten ei auta kuin juosta äkkiä mökkiin!"
Mikaelan paljas selkä nousi vedestä laiturin tikkaille, ja pian hattaratukka oli jo kirmannut vaatekasan luo niin että rusketusrajat vain vilahtivat. Jutta seurasi esimerkkiä, samoin mä joukon viimeisenä, ja pian kiskoin pyjamaa takaisin järvivedestä helmeilevälle iholleni hampaat kalisten.
"Jessus on kylmä", mä ulisin, kun me lähdettiin hölkkäämään takaisin kohti pimeänä odottavaa mökkiä. Jutta oli meistä nopeajalkaisimpana ensimmäisenä ovella: tyttö tarttui kahvaan, painoi sen alas, ja rennolla otteella kiskaisi oven auki.
Paitsi että se ei auennut. Kahva löi tyhjää alaspainaessa, eikä meistä kukaan voinut tehdä asialle mitään.
Se "fuck my life" -ilme, jolla Jutta kääntyi katsomaan meitä tulisi varmaan naurattamaan mua joskus, mutta helvetti soikoon se ei todellakaan naurattanut nyt.
"Me nukutaan ilmeisesti ulkona", mä virkoin kuivasti, ja lysähdin istumaan matalalle kiviportaalle. Miksu kävi myös kokeilemassa ovea, tosin turhaan – tuskimpa lukkojen taakse jääminen oli kiinni Jutan ovenavaustaidoista.
"Voi ei voi eii", tyttö mutisi, ja alkoi katsella ympärilleen epätoivoisesti, kuin etsien jotain huonosti piilotettua vara-avainta. "Mutta kyllähän me nyt päästään sisään? Koputetaan vaan?"
"Krister on siellä, se syöttää meidät Kössille rituaalimenoin jos se näkee että me oltiin yöjalassa, ja vielä uimassa", Jutta virkkoi vakavana. Mä arvostin sen taitoa kuvailla kaikkea, mitä Krister tekisi.
"No kyllä me nyt JOTAIN keksitään!" Mikaela vauhkotti, silläkin taisi olla helkkarin kylmä.
"Onko missään köyttä?? Vaikka hevosten riimunnaruja? Noustaan niiden avulla jotenkin niin, että päästään ikkunasta sisään??"
Mä katsoin Mikaelaa melkoisen hitaasti. Tällaisenko kaverin kanssa olin joutunut tähän pulaan? Oman elämänsä Indiana Jonesin?
"No onko teillä parempia ideoita?" Miksu myöntyi itsekin oman ideansa älyttömyyteen, mutta katseli edelleen kaihoisasti ikkunaan, joka oli liian korkealla. Ja kiinni.
"Ehkä ei auta kun mennä tonne toiseen mökkiin? Siellä ei ainakaan oo Kristeriä?" Jutta lopulta kekkasi, ja niin me yksissä tuumin tarvottiin märkinä, viluisina ja nöyrinä koputtelemaan toisen mökin oveen kuin kärsineet kulkukoirat.
Mä olen aika varma, että Salma ilahtui saadessaan märkätukkaisen meikäläisen kainaloonsa minikokoiseen retkisänkyynsä.
|
|
|
|
Post by Anni on Aug 25, 2016 18:53:47 GMT 2
Käänsin kylkeä ties monennetta kertaa kiitos neiti Linnanmäen, joka oli "vaivihkaa" ja "kaikessa hiljaisuudessa" herättänyt vain ja ainoastaan Cellan mukaansa salamyhkäiselle retkelle. Ei sillä, että mua olisi hotsittanut kerätä raajani ylös sängystä tähän aikaan vuorokaudesta, mutta väsymys oli kaikonnut peruuttamattomasti.
Vilkaisin kännykän näyttöä, joka ei kuitenkaan syttynyt. Ilman kännykän kelloa mulla ei ollut mitään hajua, mikä aika vuorokaudesta tarkalleen oli - yöttömän yön huonoja puolia.
Pyöriskeltyäni peiton kanssa vielä hetken ja todettuani, että Miksun ja Cellan lähdöstä oli kulunut jo luvattoman paljon aikaa, mä kapusin istumaan narisevan sängyn laidalle hiuksiani haroen.
Taivaanrannassa läikehtivä aurinko sai mut siristelemään silmiä, kun pujahdin ovenraosta ulkoilmaan. Tätä reissua ei oltu selvästikään tehty ainakaan nukkumista varten: pulikoinnin, lavatanssien, sadan kärvähtäneen vaahtokarkin ja epämääräisen maastoretken ansiosta koko juhannus tuntui kestäneen ikuisuuden.
Cellaa tai Mikaelaa ei näkynyt mailla halmeilla, joten mä päädyin katselemaan hevoslaumaa. Nelijalkaiset näyttivät varsin tyytyväisiltä - myös ne, jotka olivat joutuneet bonusreissulle. Hymyilin Lailan katsellessa mua korviaan höristellen. Vaikka Lemon oli ollut hauska ratsu, olisi uljas harmaa tuntunut tutummalta.
Tutummalta olisi tuntunut myös Jiri. Mun oli pakko myöntää, että vaikka juhannus seppeleläisten kanssa ei ollut yhtään hullumpi, mun omatuntoa raastoi ajatella Jiri yksin kotona. Olihan sillä hevoset, mutta musta tuntui ettei orilauma tarjonnut riittävää sosiaalista annosta, vaikka äänekkäitä olivatkin.
"Perkele", takaani kuului. Hätkähdin, mutta vilkaisin vaistomaisesti taakseni. Andrei?
"Täällä on liukasta", mies jatkoi. Mä nyökkäsin hämmentyneenä. Mitä se täällä teki?
"Aamukaste on petollinen", mutisin vastaukseksi. Andrei mumisi jotain katse laumassa.
"Mitä tykkäät Lailasta?" mä kysyin, kun hiljaisuus meidän välillä alkoi mennä kiusalliseksi. En tosin ollut varma halusiko - niin vakavasti otettava hevospoika kuin Andrei - jutella hevosista yhtään sen enempää kuin oli hoitoduunissa pakko.
"Joo, se on ihan jees", Andrei hymähti huvittuneena. "Sä oot tainnu tehdä sen kaa töitä, kun se on niin herkkä istunnalle."
Miehen sanoja seuraava pitkä, mun sieluun saakka porautuva katse sai sydämen jättämään pari lyöntiä välistä. Mä en ollut varma, mitä mä olin Andreissa tähän saakka kammonnut.
Joka tapauksessa, se oli just kehunut Lailaa. Mieltä lämmitti, taisin jopa punastua.
Okei, nyt tää meni jo oudoksi. Vaikka olinhan mä tehnyt Lailan kanssa töitä.
Mä olin aikeissa hiippailla takaisin sisälle siksi aikaa, että loppukin porukka heräisi, kun Andrei jähmettyi paikalleen.
"Kuulitko sä ton?" se kysyi päätään käännellen. Pudistin päätäni kulmat kurtussa.
"Tuolta pikkumökiltä kuului jotain", Andrei mutisi ja lähti harppomaan pihan poikki kohti punertavaa mummonmökkiä, jota kukaan ei oikeastaan ollut vielä noteerannut. Seurasin perässä, huomaten sivusilmälläni toisen, rauhallisemman mökin, oven avautuvan. Olin erottavinani Claran kasvot, mutten jäänyt tiirailemaan sen kauempaa, sillä Andrei oli jo kurkkimassa sisään mökin kulahtaneista ikkunoista.
"Mitä te teette?" Clara supatti kipitettyään vierelleni.
"Mä en tiedä", tokaisin. "Andrei kuuli jotain."
"Ai tuolta mökistä? Mikä siellä on?" Clara tivasi huolestuneena.
"En mä tiedä, mutta tää ovi on lukossa", Andrei murahti nykäistyään ovenkahvaa.
Ja sitten kolahti uudestaan.
|
|
" Clara yskähti.
Kiitti ihan sikana, nyt ongelma ratkaistu!